Hassujen kananpoikien
ja possun kommellukset on puettu runomuotoon ja joka ikinen säe on riimitelty.
Riimittelijänä itse Mika Waltari – yksi lempikirjailijoistani! Wikipedian
mukaan V. A. Koskenniemi on kertonut lukevansa Kiekua ja Kaikua vain
nähdäkseen, kuinka paljon kolmitavuisia loppusointuja Waltari pystyy keksimään.
Huomaa, että riimit ovat todellakin kolmetavuisia sanamuotoja yksittäisiä
poikkeuksia lukuun ottamatta, esim. aina
vain – painavain. Ja juuri tämä on nykypäivänkin aikuislukijalle
kiintoisaa. Tässä muutama esimerkki:
Pihasta ei kuulu melua.
Kummallista vitkastelua!
Aivastaen patsas halkeaa,
karistellen kuorta valkeaa.
Silloin tällöin on säkeenylityksiä:
Helppo itsensä on sotkea
lumeen, kun on selkä
notkea.
Sarjakuvat on mustavalkoisia, kukin tarina yhden sivun mittainen. Tekstit eivät ole puhekuplissa vaan säkeenä kuvan alla, mikä poikkeaa suuresti nykypäivän sarjakuvasta.
Itse tarinat ovat naiiveja ja opettavaisia, mistä kertovat jo otsikot: Kaiku halveksii suksivoidetta, Possut yrittävät livistää lattianpesusta, Tepsivä kulovaroitus. Aiheet liittyvät kotitöihin ja ulkoiluun eli ns. tavalliseen arkielämään. Juonen kannalta kiinnitin huomiota Kuvaruudun uudet ihmeet – sarjakuvaan, jossa realismia rikotaan ja possu hyppää mukaan television seikkailuun: Käsketty on osallistumaan, Possu ei voi jäädä istumaan.
Mirja Huuhka sanoo albumin alkusanoissa, että Kieku ja Kaiku ilmestyi ensimmäisen kerran v. 1933 Otavan Oma koti -lehdessä, joka seuraavana vuonna yhdistettiin Kotilieteen (Yhtyneet kuvalehdet Oy). Waltari toimi riimittelijänä vuosina 1934 - 1975. Lukemani teos on kokoomateos 1960 - 1970-luvuilla ilmestyneistä sarjoista. Hauskaa on pedagoginen virittely: albumia kehutaan erinomaiseksi virikekirjaksi, josta saa värikynillä iloisen värikuvasarjan tai aiheita pikku näytelmiin! Enteilläänkö tässä siis puuhakirjojen tuloa? Mutta mitäpä itse taiteilija olisi tästä väritysideasta tuumannut?
Tämä on riimittelyn kulta-aitta, mutta opettavaisuudessaan hellyyttävän vanhanaikainen.
Sarjakuvat on mustavalkoisia, kukin tarina yhden sivun mittainen. Tekstit eivät ole puhekuplissa vaan säkeenä kuvan alla, mikä poikkeaa suuresti nykypäivän sarjakuvasta.
Itse tarinat ovat naiiveja ja opettavaisia, mistä kertovat jo otsikot: Kaiku halveksii suksivoidetta, Possut yrittävät livistää lattianpesusta, Tepsivä kulovaroitus. Aiheet liittyvät kotitöihin ja ulkoiluun eli ns. tavalliseen arkielämään. Juonen kannalta kiinnitin huomiota Kuvaruudun uudet ihmeet – sarjakuvaan, jossa realismia rikotaan ja possu hyppää mukaan television seikkailuun: Käsketty on osallistumaan, Possu ei voi jäädä istumaan.
Mirja Huuhka sanoo albumin alkusanoissa, että Kieku ja Kaiku ilmestyi ensimmäisen kerran v. 1933 Otavan Oma koti -lehdessä, joka seuraavana vuonna yhdistettiin Kotilieteen (Yhtyneet kuvalehdet Oy). Waltari toimi riimittelijänä vuosina 1934 - 1975. Lukemani teos on kokoomateos 1960 - 1970-luvuilla ilmestyneistä sarjoista. Hauskaa on pedagoginen virittely: albumia kehutaan erinomaiseksi virikekirjaksi, josta saa värikynillä iloisen värikuvasarjan tai aiheita pikku näytelmiin! Enteilläänkö tässä siis puuhakirjojen tuloa? Mutta mitäpä itse taiteilija olisi tästä väritysideasta tuumannut?
Tämä on riimittelyn kulta-aitta, mutta opettavaisuudessaan hellyyttävän vanhanaikainen.
Asmo Aho ja Mika Waltari: Kieku ja Kaiku
Kotilieden sarjakuvakirja, 1979, toinen painos, 96 s. ***
Lisäys 10.5.2012. Eräänä iltana monta viikkoa kirjan lukemisen jälkeen tytär 7 v. kysyi "Äiti, missä se hauska Kieku ja Kaiku -kirja on?" ja lueskeli sitä sitten itsekseen jonkin aikaa, eli kyllä, uppoaa myös lapsiin.
