Juha Itkosen teosta on luonnehdittu intiimiksi sukupolvitarinaksi. Ennakkoon ajatellen oli mielenkiintoista lukea, millainen on Itkosen tulkinta sodanjälkeisten sukupolvien tarinasta, kun maan raivaus ja sodat eivät enää ole suomalaisen yhteiskunnan keskiössä leimaamassa kaikkea elämää. Tartuin kirjaan heti kun olin saanut edellisen joululahjani, juuri noista sota-ajoista kertovan Hietakehdon luettua.Teoksen henkilöhahmoina on isä ja poika, Esko ja Esa. Eskon vaimo Liisa on oikeastaan kolmas päähenkilö mutta Esan vaimo Marjaana ei itse pääse paljoakaan ääneen. Kolmatta sukupolvea edustaa Miia, Esan tytär. Sukupolvien ketju näkyy myös viittauksina Esan ja Liisan vanhempiin. Käytännössä kirja kulkee aina Wikipedian aikoihin asti.
Juoneltaan teos ei ole kovin erikoinen, onpahan vaan tavallisten ihmisten tavallista elämää. Olennaista onkin kirjan tematiikka: ihmissuhteet, lähinnä Esan suhde isäänsä ja tyttäreensä sekä yhteiskunnalliset muutokset. Kertojan äänenä on pitkälti Esa, joka kohdistaa sanansa Miialle ikäänkuin selittäen omaa osuuttaan elämässä. Esko puolestaan ihailee Amerikkaa ja luo menestyksekkään uran televisiokauppiaana. Hänen intohimonsa on tv- ja radiolaitteet; on Salorat, Luxorit, Grundigit ja Asat. Esa valitsee toisin, hän haluaa kirjoittaa, mutta joutuu kohtaamaan paljon vastoinkäymisiä.
Erilaisten tuotemerkkien ja yksityiskohtien vyöry oli herkullista luettavaa Marie-kekseistä lähtien. Itkonen on kirjailijana arvatenkin tehnyt valtavan määrän työtä kaikkien yksityiskohtien osalta. Tällaiselle osittaiselle penkkiurheilijalle oli esimerkiksi hienoa lukea Tokion olympialaisten avajaisista - kuin olisi itsekin päässyt paikan päälle! Monessa kohtaa tarina mukavasti vältti pienet sudenkuopat, vaikka paikoin sinne oltiin menossa. Tai ehkä Itkonen rakenteli näitä koukkuja tietoisesti.
Henkilökohtaisesti oli myös kutkuttavaa seurata kirjassa esiintyviä tuttuja paikkoja Hämeenlinnan Aulangosta Oulun Nallikariin. Tällöin lukija hauskasti sijoittaa hahmot tuttuihin mielikuviin. Itkosen teksti saa aikaan hykerryttävän kokemuksen; lukeminen tuntuu soljuvan kuin itsestään etenkin Esan mietteisiin uppoutuessa.
Mietin pitkään, ovatko alun ja lopun viittaukset Tsehoviin (huom. s= se toinen s) päälleliimattuja vai ei. Eivät ne ole.
On haastavaa ennustaa, miten pitkälle teoksen siivet kantavat. Tuleeko se pidemmän päälle olemaan jonkinlainen tämän ajan sukupolvien tulkki vai jääkö se unholaan hyvänä, mutta ei sittenkään sellaisena veret seisauttavana ajankuvana, josta tulevien vuosikymmenten koululaiset väsäisivät esseitä tutustuessaan isiensä ja isoisiensä nuoruuteen? Niin, millaisiksi lopulta muodostuvatkaan sodanjälkeisten sukupolvien merkkiteokset, kun sotaa ei tarvitse enää niin käsitellä, kun ollaan jo raivattu tämä maa?
Kirja liikkui minun mukavuusalueellani niin, että innolla odotan Itkosen seuraavaa. Se sijoittui 9. Blogistanian Finlandiassa (ks. Sallan lukupäiväkirja). Eihän tuo mikään huippusaavutus ole, mutta voisi olla huonompikin. Osallistun tällä postauksella Jokken 13 haasteeseen.
Juha Itkonen: Hetken hohtava valo
Otava, 2012, 515 (s.)
