Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Halusin nyt joululomalla lukea lapsille (6-10-v.) yhteistä kirjaa. Se ei ole enää kovin helppoa, sillä kymmenvuotiaalla on jo aika paljon vaativampi maku verrattuna eskarilaiseen, jolle käy lähes mikä vaan lastenkirja. Nyt joulun alla oli kuitenkin täydellinen hetki yhteiselle Mestaritontulle.

Pelkäsin, että vanha saturomaani (julkaistu alkuaan vuonna 1919) olisi liian hidastempoinen ja kuvaileva. Kirja murskasi nämä epäilyt saman tien, sillä ei tarvinnut kovin montaa sivua lukea, kun Mestaritonttu oli jo jättänyt paikkansa Satumaan vartijana ja lähti reissulleen, jossa tapasi ensi töikseen noidan. Tämän jälkeen jännittävä suomaa ja Kyöpelinvuori lohikäärmeineen piti kyllä kuulijat otteessaan!

Kirjassa on tyypilliset satuklassikon ainekset ja sopivasti juonenkäänteitä. Paha juoni kirouksiaan ja hyvät taistelivat välillä joutuen ongelmiin. Tai'at ja taikaesineet olivat osa juonenkulkua, kun Mestaritontulle selvisi, että Satumaan kuninkaantytär on vangittuna, kun ei ollut lupautunut morsiameksi Kyöpelinvuoren kuninkaalle. Kuten saduissa yleensäkin, loppu on hyvä ja onnellinen.

Somersalon kieli on lumoavan satumaista. Vanhat sanat - kuten impi tai virvatulet - eivät tuntuneen haittaavan kuulijoita. Välillä selvitimme jonkun sanan merkitystä yhdessä, kuitenkaan vanhalta tuntuvaa kieltä ei ollut ollenkaan liikaa.

Suosittelen kirjaa joululukemiseksi kaikenikäisille, myös aikuisille. Itse latasin sen e-kirjana, kun en enää kirjastosta saanut käsiini.

Ps. Tampereen Työväenteatteri esittää Mestaritonttua musikaalina, joten seuraavaksi sitten sinne, jos vain saamme liput!

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
Wsoy, 1919, 2012 (e-kirja)

Jenni Petänen ja Laura Mendelin: Letille 60 kauneinta palmikkoa ja lettikampausta

Lettibuumi jatkuu edelleen: näemme entistä useammin erilaisia kalanruotoja, lettiruusukkeita ja tvistilettejä eri ikäisten hiuksissa erilaisissa tilanteissa, esimerkiksi lapsilla juhlissa tai urheilijoilla kilpailuissa.

Letitys on ilmiönä vanha, mutta nykyisin melko harva taitaa muutakin kuin perusranskanletin. Letit muoti-ilmiönä onkin herättänyt tarpeen lettiohjeille, mikä on synnyttänyt myös lettikirjabuumin. Petäsen lettikirja vastaa tähän kysyntään erinomaisella tavalla. Kirjan ideana on esitellä kuusi peruslettiä, joita varioimalla voi luoda erilaisia kampauksia. Perusohjeiden jälkeen Petänen on jäsentänyt teoksen mm. söpöihin ja särmikkäisiin sekä jumppa- ja juhlaletteihin.

Laura Mendelinin kuvituskuvat esittelevät lettejä erilaisissa tilanteissa ja antavat sellaisenaan käsityksen lettikampausten mahdollisuuksista. Mallina ovat olleet enimmäkseen Petäsen omat pitkähiuksiset tyttäret; hieman vanhempia teini-ikäisiä malleja olisi muutaman kuvanäytteen perusteella voinut olla enemmänkin.

Etenkin lettiohjeissa kuvien merkitys nousee arvoonsa. Letitysohjeet on laadittu valokuvasarjoin, joissa olennaista on paitsi hiussuortuvien kulku myös Petäsen käsillään näyttämä ote suortuvista. Kolmiulotteisen toiminnan kuvaus kuvin on vaativaa ja siksi onkin hyvä, että kuvaa tukee sanallinen ohjeistus. Helpoissa perusleteissä tämä ohjeratkaisu vaikuttaa toimivalta. Saattaa olla, että vaativampiin letteihin, kuten tuplakukkanutturaan tai viisiosaiseen nauhalettiin, tällainen ohje on kuitenkin aloittelijalle riittämätön. Petänen kuitenkin korostaa harjoittelun merkitystä ja antaa oivia vinkkejä lettien yhdistelyyn ja jopa hiuslenkin piilotukseen.

Suomalaisen lettitaiteilijan tekemä teos palvelee kotimaista lukijakuntaansa sillä, että teoksessa käytetään eri leteistä suomalaisten lettiharrastajien parissa vakiintunutta termistöä, esimerkiksi läpivetoletti, köysiletti tai merenneitoletti. Kaiken kaikkiaan kirjan kuvitus mutta myös Petäsen käyttämä kielellinen ilmaisu vie lukijan mukanaan kieputusten, ideansuortuvien, tukkakärhämien ja hulmuamisten maailmaan. Kuten Petänen toteaa, erilaisia lettejä lettejä yhdistelemällä pystyisi tekemään erilaisen lettikampauksen vuoden jokaiselle päivälle.

Leteistä kiinnostuneille:

Tässä linkki Jenni Petäsen lettiblogiin.

Tässä linkki omaan lettiblogiini ja tässä Instagram-tiliini (nimellä Elisabetsisters)

Jenni Petänen ja Laura Mendelin: Letille 60 kauneinta palmikkoa ja lettikampausta

2015, WSOY

Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto

Kun olimme olleet yhdessä vuoden eikä hän vielä tuntunut leppyneen minulle, pyysin häntä katsomaan taivaalle. Lensivätkö tiaiset ja kuukkelit eteenpäin, vai räpistelivätkö silmät niskassa taaksepäin? Entä kalat Joenjoessa, näkikö hän niiden pyristelevän pyrstö edellä koskeen? Pyysin sopuisasti häntä katsomaan eteenpäin menneen sijasta.

Päivi Alasalmi kirjailijana oli minulle aiemmin vain nimeltä tuttu ja siksi mielenkiinnolla luin hänen uusimman romaaninsa Pajulinnun huuto. Kirja kertoo nuoren saamalaisnaisen Soruian ja hänen kylänsä tarinan 1500-luvulta, jolloin "suomaalaiset" ja kristinusko alkoivat levitä myös pohjoisimman Suomen alueille.

Tarina kerrotaa Soruijan äänellä. Kerronta on melko yksinkertaista tapahtumien ja asioiden kuvailua, mikä ei suinkaan ole pahaksi. Soruija oli aiemmin rakastunut pirkkalaiseen Tornion seudulta kotoisin olevaan Kaukomieleen, joka oli hänet kuitenkin hylännyt. Nyt Soruia asuu kotikylässään hoitaen lasta, jonka sai Kaukomielen kanssa, ja eläen aviossa oman kylän miehen, Matten kanssa. Soruialla on näkijän ominaisuuksia, mutta tämä piirre jää aika vähäiselle osalle. Se kuitenkin limittyy keskeisesti yhteen tarinan teemaan, nimittäin saamelaisten perinneuskon ja arjen kuvaukseen.

Alasalmen kerronta on parhaimmilaan saamelaisten kulttuurin kuvauksessa Soruian äänellä. Kuvaus antaa lumoavan harmonisen kuvan ihmisen ja luonnon yhteydestä. Taikauskoinen maailmankuva lomittuu arjen askareisiin saumattomasti; Sarakalle, Äijihille ja muille jumalille uhrataan epäilemättä hetkeäkään jumalien olemassaoloa ja vaikutusvaltaa, toisaalta nukutaan ja syödään kammiossa, kerätään talvivarastoja, kuljetaan Aanarin kylältä peuranpolkuja pitkin metsään, kullerot kukkivat ja joutsenetkin inhimillistyvät poikasistaan huolehtiviksi olennoiksi. 

Tätä harmoniaa tulevat vainolaiset rikkomaan Kaukomielen johdolla, he kun ovat kiinnostuneita kyläläisten arvokkaista turkiksista jaa joen kultahipuista. Mukanaan he tuovat munkki Tuomaan, jonka pakkokastamiset ja ärjyntänsä ovat kristinuskon irvikuva.

Pikku hiljaa ristiriidat kärjistyvät ja konflikti on vääjäämätön. Vaikka asetelma on mustavalkoisesti hyvä vastaan paha ja kuva saamelaisten elämästä romantisoitu, Alasalmi on kuitenkin mielestäni onnistunut luomaan vetävän tarinan. Itselleni Alasalmi kirjailijana oli näin ollen sen verran positiivinen tuttavuus, että mielelläni luen lisääkin.

Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto

2015, Gummerus 

Ovatko kaikki esineet olleet joskus märkiä?

HS Kirjat on julkaissut kirjan Helsingin Sanomien Lasten tiedekysymykset -palstan kysymyksistä ja vastauksista. Palstan ja siten kirjan ideana on, että lapset ovat lähettäneet kysymyksiä toimitukselle, joka on etsinyt asiantuntijoita vastaamaan kiperiin kysymyksiin.

Toimittajien mukaan useimmat kysymykset liittyvät avaruuteen, ihmisiin ja eläimiin, mutta mukaan on päässyt kysymyksiä myös kulttuurista. Professorit ja muut asiantuntijat näyttävät paneutuneen kysymyksiin, esimerkiksi Veli-Matti Ikävalko kertoo vastauksessaan itse kokeilleensa, palaako saippua. 

Mitäpä Måns Huldén vastaa kysymykseen siitä, mikä on maailman vaikein kieli? Pitkän pohdinnan ja perustelujen jälkeen hän vastaa viisaasti: maailman vaikein kieli on se, jota ei halua oppia. Myös koulu-sanan alkuperä yllättää:

Vapaa-aika on kreikaksi skhole, ja tämä sana alkoi sitten merkitä myös koulua, josta latinan kielessä tuli schola. Sieltä se periytyi kaikkiin eurooppalaisiin kieliin, meillekin. Aika hassua, että alkuperäinen koulu olikin välitunti! (Anto Leikola)

Kirja on hyvin toimitettu ja kirjoitettu. Lukukokemuksena se imaisi mukaansa yllättävänkin vahvasti. Viisaus on vaikeiden asioiden yksinkertaistamisessa ja selittämisessä niin, että lapsikin tajuaa. Tieteellinen jargon on kaukana näistä selityksistä. Tällaista soisi enemmänkin jo ihan yliopistoon eikä vain lasten palstalle.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja on yhtä hyvä kuin palstansa sanomalehdessä.

Ovatko kaikki esineet olleet joskus märkiä? Lapset kysyvät, professorit vastaavat. 

Tuomas Kaseva, Touko Kauppinen ja Juha Merimaa (toim.)

HS Kirjat, 2015

159 s.

(arvostelukappale)

Muita arvioita:

Järjellä ja tunteella

Tomi Kontio ja Elina Warsta: Koira nimeltään Kissa

Kissat ovat itsenäisiä, äiti sanoi, mutta minä en tuntenut itsenäisyyttä itsessäni, ainoastaan yksinäisyyden. Minä olin yksinäisin koira maailmassa. Koira, jonka nimi oli kissa.

Voiko olla parempaa lastenkirjan nimeä kuin Koira nimeltään Kissa? Se on jo itsessään niin puhutteleva, että herättää kertaheitolla huomiota. Kiinnostuin teoksesta luettuani Päivi Heikkilä-Halttusen arvion Helsingin Sanomissa. Arvio nimittäin otsikoitiin: "Upea kuvakirja palauttaa uskon suomalaisen lastenkirjallisuuden laatuun". 

Kirja kertoo koirasta, joka äiti jättää oman onnensa nojaan jo heti alussa. Tämä tietysti on lapsilukijalle jo dramaattista. Elämän suuret kysymykset ovatkin läsnä pitkin teosta: kuka minä olen, pitääkö minun olla itsenäinen - vai olenko sitten vain yksinäinen? Muutamilla lauseilla Kontio onnistuu tuomaan teokseen monia syvällisiä teemoja itsensä etsimisestä aina rahan valtaan ja vapauteen saakka.

Teos onnistuu möyhentämään myös aikuislukijan tunteina. On myönnettävä, että harvoin lastenkuvakirja on koskettanut minua tällä tavoin. Kissa löytää kuin löytääkin ystävän, mutta minkälaisen: jonkinmoisen pitkäpartaisen haisevan ukkelin. He ovat yhdessä "karvaisia turjakkeita, sekarotuisia piskejä", kuten kuten mies nimeltä Näätä itse kuvailee.

Kirjassa mennään Suomen lumisista maaseuduista kesäiseen Helsinkiin ja tämä vaihtelu kiinnittää teoksen mielenkiintoisella tavalla nykyaikaan. On metroja, on Helsingin paikkoja Punavuoresta Kamppiin. 

Kuvitus on loistavaa. Värimaailma on maanläheistä ja harmonista, mutta hahmojen lisäksi ympäristö on kuvattu siten, että se kuvastaa usein Kissan tunteita. 

Se, mikä nostaa teoksen hyvälle tasolle syvällisten teemojen, selkeän tarinan ja kuvituksen lisäksi on huumori. Lapsilukijoitani nauratti esimerkiksi hassut hahmot metrossa tai koirapuiston tapahtumat. 

Kirja on viipyillyt illasta toiseen 6-vuotiaani kädessä. Hän haluaa kerta toisensa jälkeen lukea ja katsella sitä. Tämä teos ei hevillä unohdu.

***

Odottelin teosta Junior Finlandia -ehdokkaaksi, mutta eipä sitä näkynyt listassa. Liekö asiaan vaikuttanut osaltaan se, että teksti on aikaisemmin julkaistu teoksessa Keltainen kaupunki - Kuvitettuja tarinoita Helsingistä (Napa Illustrations, 2012).

Kontiohan on myös jo voittanut palkinnon vuonna 2000 teoksellaan Keväällä isä sai siivet. Myös Warsta on kuvituksellaan päässyt ehdokkaaksi asti vuonna 2003 Heli Laaksosen teoksella Aapine. Tämähän ei kuitenkaan olisi mikään este ehdokkuudelle, onhan mukana jälleen Christel Rönns.

Ps, Pikkuisen nikottelin, kun kirjan hinta kirjakaupassa oli noin 37 euroa. Mielestäni se on paljon kirjasta, mutta kyllä kyllä, laatu maksaa.

Myös Sininen keskitie on kirjoittanut teoksesta.

Koira nimeltään kissa

Tomi Kontio

Kuvitus: Elina Warsta

Teos, 2015

Kristiina Vuori: Neidonpaula

Neidonpaula on Kristiina Vuorelta jo neljäs historiallinen romaani. Aiemmin olen  kirjoittanut hänen teoksestaan Siipirikko sekä Näkijän tytär. Myös Disa Hannuntyttären olen lukenut, vaikkakaan en ole postannut. Ilmiselvästi siis olen kuitenkin niin paljon teoksista pitänyt, että heti vuosittain uuden teoksen ilmestyttyä olen ne lukenut

Neidonpaulassa on yhteyksiä Näkijäntyttären Eiraan, sillä teoksen kaksostytöt ovat samaa Ilvesten näkijöitten sukua. Nyt eletään kuitenkin 1400-lukua, kun Näkijäntytär sijoittui 1200-luvulle. Britalla on parantajan lahjoja ja päähenkilöksi nousevalla Trudalla maagisia yhteyksiä eläimiin. Hän pystyy taidoillaan nostattamaan paikan päälle susia ja karhuja vangitsemalla niiden mielen. 

Tyylilajiin ja tuohon aikakauteen kuuluu, että talon tytärten elämää leimaa aika kapealta näyttävät vaihtoehdot, joita ovat joko nunnan elämä luostarissa tai avioituminen. Niinpä tarinan ideana on kaksostyttöjen elämänkulun kohtaloiden kuvaus murheineen ja rakkauksineen. 

Trudan suuri rakkaus on maalari Lukas Danske, joka osoittautuu kuninkaan sukulaiseksi. Truda on kuitenkin kihlattu toiselle. Kaikkien henkilöiden motiivit eivät kuitenkaan sitä, miltä ne Trudalle alkuun näyttävät. Hänen erikoiset, Ilvesten suvun ominaisuutensa ovat nimittäin tiedossa ja niitä haluttaisiin mielellään käyttää hyväksi.

Lukukokemuksena teos käynnistyy hitaasti, mutta kun Trudan äänellä tapahtuva minä-kerronta pääsee vauhtiin, teoksesta sukeutuu tasapainoinen romaani. Parasta antia ja mieleenjääneitä kohtauksia olivat kuvaukset Trudan yliluonnollisista voimista:

Minä olin liki maata, vetistä, mullalta ja mädäntyviltä lehdiltä haiskahtavaa tannerta, joka siveli notkeaa kehoani kauttaaltaan. Minä matelin, kiemurtelin ja liu'uin. Näin eteeni, nyt jo selkeän kirkkaasti, mutta kaikki oli jotenkin vääristynyttä, väärän kokoista ja näköistä. Liian pelottavaa.

Realistisen romaanin ystävälle tässä teoksessa magiikkaa oli juuri sopivasti eikä yhtään liikaa. Trudan maagiset ominaisuudet eivät olleet sellaisia, mitä hän itse olisi välttämättä kaivannut ja hän itse sanookin, että ne vievät hänen voimansa ja kuluttavat loppuun. Toiset näkivät näitä ominaisuuksia lykyn tuojina, mutta helposti onnettomuuden sattuessa tällaisia ihmisiä kirottiin ja ajateltiin heidän aiheuttaneen onnettomuuden. Ajankuvauksessa vanhat uskomukset ja loitsut elävät rinnakkain kristinuskon kanssa.

Yksityiskohtana pidin siitä, että kohtauksessa, jossa väkivalta olisi ollut ilmiselvä ratkaisu, sitä ei tullutkaan - olen niin kyllästynyt  väkivaltaan ja sen yksityiskohtaiseen kuvaukseen sekä elokuvissa että monissa kirjoissa, että pisteet Vuorelle tästä mielestäni uskottavasti juonenkäänteestä.

Mielestäni tämä nousee Vuoren parhaimmaksi romaaniksi. Esimerkiksi Näkijän tyttäressä jotkut juonenkäänteet tuntuivat epäuskottavilta, mutta nyt tällaista tunnetta ei tullut ollenkaan. Kun Neidonpaula sijoittuu 1400-luvulle, alkoivat noitavainot todenteolla 1600-luvulla. Jatkaako Vuori seuraavaksi Ilvesten suvun naisten tarinan jatkumoa tuolle aikakaudelle?

Kristiina Vuori

Neidonpaula

Tammi, 2015

Tässä muutama muu kirjablogiarvio:

Kirjahilla

Kirjasähkökäyrä (Mai Laakso sanoo myös odottavansa jatkoa, sillä edessä ovat noitavuodet)

Vinttikamarissa

Matti Airola: Isin ja tyttöjen Lettikirja

Matti Airola: Isin ja tyttöjen Lettikirja

Schildts & Söderström, 2015

Valokuvat: Anna Autio

Piirroskuvat: Anni Virtanen

Graafinen suunnittelu: Anna-Mari Tenhunen

Erilaiset letit ovat tehneet tuloaan jo muutamien vuosien ajan, mutta viime aikoina niiden suosio kampauksissa on lyönyt kunnolla läpi. Katsokaapa vaikka esimerkiksi tv:ssä toimittajien kampauksia sillä silmällä! 

Tähän saumaan on ilmestynyt ensimmäinen suomalainen lettikirja - aiemmat ovat olleet käännöksiä ulkomaisista teoksista. Tämä näkyy esimerkiksi kirjan lettien nimissä: tässä kirjassa lettien nimitykset ovat sellaisia, jotka ovat viime vuosina vakiintuneet aidosti käyttöön.

Matti Airola on haastatteluissa kertonut, että hänen lettiharrastuksensa alkoi siitä, että hänen tyttärensä pyysi tuttavaa tekemään uudestaan ja uudestaan ranskanletin. Tällöin hän perheen isänä ajatteli, että eiköhän se lettien teko häneltäkin onnistu. Ja  lopputuloksen näemme tässä.

Kirja on kätevän pieni kooltaan ja pehmeäkantinen. Sitä on helppo kuljetella mukana ja pitää vaikka aamuisin hiuksia laittaessa esillä. Lettien teko voikin parhaimmillaan olla mukavaa vanhempien ja lasten yhdessäoloaikaa. Lapsia saa varmasti myös motivoitua hiustenlaittoon esimerkiksi siten, että he saavat itse valita kirjan kuvista haluamansa kampauksen.

Kirja sisältää yhteensä 30 ohjetta, on ranskalaiset ja hollantilaiset letit, poninhäntäletit, neljä- ja viisiosaiset letit, nauha- ja juhlaletit. Vaikka kirjan nimi ja kuvat viittaavat lapsiin, letit sopivat kaikenikäisille, esimerkiksi sotkuinen kalanruotoletti on sopivan rento aikuiseenkin makuun. 

Haastava osa lettikirjan teossa on kuvata kolmiuloitteista toimintaa printtimuodossa. Tässä kirjassa ohjeet ovat piirrettyinä kuvasarjoina ja kuvien alla on vielä sanallinen ohje, mikä vaikuttaa toimivalta. Toinen vaihtoehto olisi tehdä valokuvasarjalliset ohjeet.

On selvää, että Youtuben ohjevideot ovat helpompi tapa ymmärtää jotakin letitystekniikkaa, mutta kirjan hyviä puolia on sen helppo käytettävyys. Lisäksi  on erilaisia tapoja oppia; jollekin kirja voi sopia paremminkin kuin videomuoto. Kirja toimii myös hyvänä johdantona ja esittelynä siihen, miten monenlaisia kampauksia leteillä voi ylipäänsä tehdä. 

Kirjan kuvitus on kaunista. Kansikuva kuvastaakin koko kirjan henkeä. Siinä näkyvät tyttäret Maisa ja Kerttu ovat saaneet olla isän hiusmalleina kirjaa varten. Taitto on rauhallinen ja selkeä, vasemmalla ohje ja oikealla kuva. Pidän siitä, että tekstiä ei ole liikaa.

Saattaa olla, että tarkastelen tätä kirjaa hieman sumentunein silmin, sillä kahden pitkähiuksisen tyttären äitinä itse harrastan lettikampausten tekoa. Koska itse tiedän ja tunnen kirjassa esitetyt erilaiset letit, olen todella iloinen, että voin vilpittömästä suositella tätä kirjaa kenelle vaan leteistä kiinnostuneille.

Liitän tähän vielä kuvia itse tekemistäni leteistä. Ylhäältä alaspäin katsottuna tässä on läpivetoletti, korsettiletti ja viisiosainen nauhaletti. Näihin kaikkiin löytyy ohje Isin ja tyttöjen Lettikirjasta:

***

Mikäli kiinnostuit leteistä lisää, Matti Airolan blogi löytyy täältä.

Oma lettiblogini täältä. Inspiroivia lettikampauksia löytyy Instagramista esimerkiksi hashtagilla #letti #lettikampaus ja tietysti englanniksi #braid.  Tässä vielä linkki omaan Instagram-tiliini @elisabetsisters.

Jos tiedät, että joku muu kirjabloggari on kirjoittanut Isin ja tyttöjen Lettikirjasta, olisi kiva, jos vinkkaisit kommenteissa!

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Blogi on ollut luovalla (?) tauolla mutta lukeminen ei! Säästelin kahden huipputeoksen - Kähkösen Graniittimiehen ja Valtosen Finlandia-voittajan - lukemista monta kuukautta ja nautiskelin näistä laatukirjoista joululomallani.

Valtosen teos oli jollain tapaa erilainen eikä minulla oikein edes ollut käsitystä mitä odottaa, kun taas Graniittimies oli tuttua ja laadukasta Kähköstä, kertakaikkisen hienoa tekstiä. Toivoin jo aiempien näyttöjen perusteella Kähköselle Finlandia-palkintoa, mutta ei. Hän jos kuka olisi sen ansainnut!

He eivät tiedä mitä tekevät on pitkä ja monitahoinen. Mahdollisesti liiankin rönsyilevä. Toisaalta onhan se hyväkin asia, jos teos ei solahda mihinkään tiettyyn kategoriaan. Pituus on itselleni yleensä vain plussaa, sillä on hyvä, että kirja ei lopu liian nopeasti (siksi olen huono lukemaan novelleja: juuri kun pääset alkuun, stop, ja se on siinä).

Kirja on kertomus Samuelista, jonka amerikkalainen tutkijaisä ottaa ja häipyy Amerikkaan ja Samuel kasvaa yksin äitinsä kanssa, ja sitten äidin uuden perheen kanssa. Samuel on karismaattinen, älykäs, nuoruudessaan uhmakas ja tyhmäkin, on särkynyttä sydäntä, oman uran etsimistä, isoveljenä oloa. Toisaalla on tarina eläinkokeiden vastustuksesta ja tulevaisuuden teknologiasta.

Itse pystyin samaistumaan yliopistomaailmaan ja tarkkanäköisiin huomioihin suomalaisesta ja amerikkalaisesta kulttuurista ja olin aika lailla myyty heti alussa. En vain arvannut, minkälainen tulevaisuuden teknologisen kehityksen kuvaus tästä kehkeytyi, mutta ei se mitään, se oli hyvin uskottavaa luettavaa. Olen jäävi arvioimaan, kuinka uskottava tuo visio on, mutta ainakin minut se vakuutti.

Erinomaisella tavallaa erilainen kirja tällaiselle historiallisten romaanien ystävälle.

Katso myös Kirsin kirjanurkan arvio. Kirsi sanoitti (taas kerran) täydellisesti sen, mitä itsekin olisin voinut tästä sanoa.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät 
2014, Tammi