järjettömän kekseliästä tämä otsikointini tällä hetkellä.
Olen ollut säkenöivän analyyttinen ja analyyseissani olen tullut siihen tulokseen että olen lähestulkoon letarginen.
Lellun vain päiväin virrassa ja toivon että jonain päivänä pääsen vastarannalle.
Millään mitä teen ei tällä hetkellä ole minkäänlaista vaikutusta lopputulokseen. Ei hyödytä mouhata hraH:lle remppalouhoksesta tai siitä ettei ole omaa tilaa tai siitä että tavarat ovat hukassa, puhtaat vaatteet lopussa ja shampoo eri paikassa kuin minä.
Herään aamulla, tulen töihin, syön aamupalaa, teen töitä, menen kämpille, syön, yritän olla olematta vaivaksi, yritän ohjelmoida lauman pariksi tunniksi johonkin muualle, yritän löytää pienen hetken vain olla ilman seurusteluvelvoitteita, valvon lauman yöpuulle, laahaudun väliaikaismajoitukseen, jahtaan ikävästä sekopäisiä kissoja jotka tekevät kaikenlaisia outoja pieniä tuhmuuksia (menevät piiloon pakastimeen. ruopivat hiekkalaatikolla äänekkäästi klo 01.36), nukun, herään...
Olen letarginen lellura.
Koska en halua ketään omaan keittiööni kokkailemaan tai omaan huusholliini siivoamaan, olen toivottoman huono tekemään sitä samaa kenenkään toisen kodissa.
Enkä rehellisesti sanottuna tiedä, mitä anoppi ajattelisi jos rupeaisin juoksemaan ympäriinsä moppi ja rätti käpälässä. Tai jos alkaisin kolistella kannuja ja kattiloita. Tai jos pyykkäisin.
Jos joku tulisi minun kotiini siivoamaan tai pyykkäämään tai kokkaamaan, minulle tulisi sellainen olo että siivous-kokkaus-pyykkäys ei täytä tämän ihmisen normeja, että se työ minun tekemänäni ei kelpaa. Että minä en osaisi tai kykenisi.
Yritän hoitaa oman tonttini.
Yritän pitää matkalaukut jonkinlaisessa kurissa ja järjestyksessä, huonolla menestyksellä.
Yritän ruokota jälkikasvuni jälkiä ja rajoittaa heidän elintilaansa yksien seinien sisäpuolelle.
Yritän käskyttää lapsia pesulle ja palalle ja nukkumaan, huonolla menestyksellä.
Yritän valvoa voin ja kaakaopulverin käyttöä, äärettömän huonolla menestyksellä.
Yritän sietää liki jatkuvaa television taustamelua ja sitä että koko ajan joku lapsista nököttää töllöttimen edessä.
Ihmettelen etten ole tämän ärtyisämpi tai raivoisampi. Ja alan ymmärtää entisaikojen esiäitejä ja itkuvirsiä miehelään (anoppilaan?) menosta.
HraH on mukava ihminen. Hänen vanhempansa ovat myös mukavia ihmisiä.
Mutta.
*
Istuimme eilen toista tuntia kirjastossa.
Luin loppuun aamulla aloittamani Emma Donoghuen Huoneen. Oli koukuttava ja kiinnipitävä lukukokemus. Yhtäaikaa ahdistava ja valoisa, viaton ja tunkkainen.
Yhtä mieltä olen melko monen lukemani arvion kanssa: paljon hyvää, jonkin verran epäjohdonmukaisuuksia (varsinkin kertojaäänen osalta!) mutta lukukokemuksena ehdottomasti kiehtova.
Tänä aamuna bussissa lopettelin muutamat sivut aiemmin keskenjääneestä Sabina Bermanin Nainen joka sukelsi maailman sydämeen.
Kiehtova lukukokemus tämäkin, joskaan en jaksanut tai kyennyt keskittymään siihen riittävän hyvin.
Vähän ihmettelen vertauksia Pikku prinssiin - minä en sellaisia suuria tasoja tästä kirjasta tavoittanut, mutta pidin kovastikin sukelluksesta erilaiseen ajatusmaailmaan.
Pitkästä aikaa ravistelevia lukukokemuksia!
*
Tänään menen nieleskelemään kyyneleitäni Suvivirren tahtiin Isoveljen ja Pikkusiskon kevätjuhlaan.
väliaikaiselämää3
Haluan kotiin.
Minun ei pitäisi käydä remppalouhoksella, koska tulen kiukkuiseksi. Asiat tehdään väärässä järjestyksessä. Tai sitten siellä tehdään jotain sellaista jota en ymmärrä, en halua ymmärtää tai en edes huomaa.
Minä haluan kotiin.
Ja sehän on selvä että jotain katoaa.
Viime rempassa katosi viinikaappi: tilaus näkyi meidän listallamme, se näkyi keittiöliikkeen listalla ja vielä tehtaan vastaanottolistallakin. Mutta sieltä eteenpäin sen koodi muuttui (miksi, eihän siinä ole mitään järkeä?) joksikin varastointikoodiksi, ja näiden kahden koodin välissä katosi koko aparaatti.
Tällä kertaa katosi jääpakastinkaappi.
Miten voi kukaan mitenkään edes kadottaa mitään niin isoa? Se on sentään yli kaksi metriä korkea ja kuuskyt-kuuskyt kanttiinsa. Joku lähetinturjake oli kai unohtanut ottaa sen mukaansa lastauslaiturilta viikko sitten.
Viime torstaina se oli vielä jossain jakelupisteessä ja kovasti tulossa uuteen kotiinsa perjantaina.
Paitsi että ei.
Eilen iltapäivällä sain keittiöliikkeestä puhelun: se teidän kaappi on kuulkaa kadonnut, voitte joko odottaa vastaavanlaista kaappia (saatavissa aikaisintaan viikolla 24, ne nykertävät sen omin pikkukätösin) tai sitten voitte ottaa tällaisen vähän paremman kaapin, luonnollisesti samaan hintaan.
Hmh, eipä paljoa tarvinnut pohtia.
Ihmettelen kyllä tuon kodinkonebisneksen kannattavuutta, kun alvariinsa hukkailevat tavaroita ja toimittelevat niitä vääriin osoitteisiin (kaverit saivat jonkun huippumikrouunin ihan vahingossa) tai kadottavat tilaukset muuten vain.
Ja sitten kyllä ihmettelen sitäkin, että jollakulla on nyt ihan vahingossa meidän jääpakastinkaappimme, että mihin väliin se sen tukkii? ("Elema hoi, tää siun tillaamma leivänpaahin ei meinoo mahtuva keittijöön! Kummast ovest nää leivät puahetaan?")
Ihan epää. Miksi minä olen aina se kadottava osapuoli enkä koskaan se jolle vahingossa tuodaan jotain tosihienoa?
Joku tässä systeemissä mättää.
Minun ei pitäisi käydä remppalouhoksella, koska tulen kiukkuiseksi. Asiat tehdään väärässä järjestyksessä. Tai sitten siellä tehdään jotain sellaista jota en ymmärrä, en halua ymmärtää tai en edes huomaa.
Minä haluan kotiin.
Ja sehän on selvä että jotain katoaa.
Viime rempassa katosi viinikaappi: tilaus näkyi meidän listallamme, se näkyi keittiöliikkeen listalla ja vielä tehtaan vastaanottolistallakin. Mutta sieltä eteenpäin sen koodi muuttui (miksi, eihän siinä ole mitään järkeä?) joksikin varastointikoodiksi, ja näiden kahden koodin välissä katosi koko aparaatti.
Tällä kertaa katosi jääpakastinkaappi.
Miten voi kukaan mitenkään edes kadottaa mitään niin isoa? Se on sentään yli kaksi metriä korkea ja kuuskyt-kuuskyt kanttiinsa. Joku lähetinturjake oli kai unohtanut ottaa sen mukaansa lastauslaiturilta viikko sitten.
Viime torstaina se oli vielä jossain jakelupisteessä ja kovasti tulossa uuteen kotiinsa perjantaina.
Paitsi että ei.
Eilen iltapäivällä sain keittiöliikkeestä puhelun: se teidän kaappi on kuulkaa kadonnut, voitte joko odottaa vastaavanlaista kaappia (saatavissa aikaisintaan viikolla 24, ne nykertävät sen omin pikkukätösin) tai sitten voitte ottaa tällaisen vähän paremman kaapin, luonnollisesti samaan hintaan.
Hmh, eipä paljoa tarvinnut pohtia.
Ihmettelen kyllä tuon kodinkonebisneksen kannattavuutta, kun alvariinsa hukkailevat tavaroita ja toimittelevat niitä vääriin osoitteisiin (kaverit saivat jonkun huippumikrouunin ihan vahingossa) tai kadottavat tilaukset muuten vain.
Ja sitten kyllä ihmettelen sitäkin, että jollakulla on nyt ihan vahingossa meidän jääpakastinkaappimme, että mihin väliin se sen tukkii? ("Elema hoi, tää siun tillaamma leivänpaahin ei meinoo mahtuva keittijöön! Kummast ovest nää leivät puahetaan?")
Ihan epää. Miksi minä olen aina se kadottava osapuoli enkä koskaan se jolle vahingossa tuodaan jotain tosihienoa?
Joku tässä systeemissä mättää.
väliaikaiselämää 2
Töiden jälkeen hoitelin vanhempainyhdistyksen asioita, unohdin hakea Pikkusiskon iltapäiväkerhosta, söin anoppilassa, ohjelmoin Isoveljen kirjastoon, Isosiskon treeneihin ja Pikkusiskon kanssani kaupungille.
Palasimme majapaikkaan, tutkimme seuraavan päivän kouluvarusteet, ohjelmoin lauman pesulle ja vaakatasoon, lähdin omaan väliaikaismajoitukseeni.
Melkein normaalia elämää.
Aamulla kohtasin Isosiskon bussissa.
Ja karkasin heti aamusta kesken työpäivän katsomaan alakoulujen juoksutapahtumaa. Kaikki lahjakkaat lapseni siellä kirmalsivat. Harmistuin vähän Isoveljen puolesta: kun kyseessä on joukkuekilpailu ja joukkueen muut jäsenet kieltäytyvät osallistumasta, on olo varmaan aika yksinäinen. Sanoin poikaselle ennen lähtöä, että hän on tosi urhea.
Aika paljon räpyttelin silmiäni kun Pikkusisko vei oman joukkueensa sukkulaviestiosuutta tukka tuhannen taakerolla.
Melkein normaalia elämää.
Tällä hetkellä eniten kaipaan sitä, että saisin olla tekemättä mitään.
Omassa rauhassa.
Omien ihmisten ja tavaroiden kanssa.
Olen väsynyt sellaisella tavalla kuin stressin lauettua on: olo on vähän pölähtänyt ja omituisen tyhjä, uni on levotonta ja raskasta. Olen toimeton.
Palasimme majapaikkaan, tutkimme seuraavan päivän kouluvarusteet, ohjelmoin lauman pesulle ja vaakatasoon, lähdin omaan väliaikaismajoitukseeni.
Melkein normaalia elämää.
Aamulla kohtasin Isosiskon bussissa.
Ja karkasin heti aamusta kesken työpäivän katsomaan alakoulujen juoksutapahtumaa. Kaikki lahjakkaat lapseni siellä kirmalsivat. Harmistuin vähän Isoveljen puolesta: kun kyseessä on joukkuekilpailu ja joukkueen muut jäsenet kieltäytyvät osallistumasta, on olo varmaan aika yksinäinen. Sanoin poikaselle ennen lähtöä, että hän on tosi urhea.
Aika paljon räpyttelin silmiäni kun Pikkusisko vei oman joukkueensa sukkulaviestiosuutta tukka tuhannen taakerolla.
Melkein normaalia elämää.
Tällä hetkellä eniten kaipaan sitä, että saisin olla tekemättä mitään.
Omassa rauhassa.
Omien ihmisten ja tavaroiden kanssa.
Olen väsynyt sellaisella tavalla kuin stressin lauettua on: olo on vähän pölähtänyt ja omituisen tyhjä, uni on levotonta ja raskasta. Olen toimeton.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)