Voiko romantiikkaa houkutella? (ei)

Pitkä parisuhde onko meillä sellainen? kyynistää tai tekee realistiksi, kummin vain.

Sitä lakkaa uskomasta sellaiseen leffaromantiikkaan ja suuriin eleisiin ja taustalla intohimoa leiskuvien viulujen crescendoon.
Ja siihen että alusvaatteiden joukosta löytyy kuohujuomia ihan noin vain vips. mistä ihmeestä tämäkin idea on päähäni pompannut, kysyn vaan?

Elämä heittää eteen hääpäiviä joita juhlitaan sairaalassa kun yksi on laumasta siellä.
Lemmenlomia kirjamessuilla ja paljasjalkajalkineostoksilla.
Hääpäiviä jolloin mennään vanhempainvarttiin.
Ja hääpäiviä, jolloin podetaan elokuvakriizejä.

Harvemmin ne yhteiset irtiototkaan niin yltiöromanttisia ovat.
Romantiikka on varsin kaukana sellaisesta irtiotosta, jossa sisuskalut kääntyvät ympäri.

Ja muutenkin, harvemmin tosielämässä tapahtuu sellaista romantiikkaa, josta voisi syytää suloisia asetelmakuvia sosiaaliseen mediaan.
Rehellisesti sanottuna, tuntisin oloni vähän naurettavaksi ruusunterälehtien kuorruttamassa vuoteessa kuohujuomia siemailemassa ja mansikoita nakostelemassa. eikä minulla ole mitään perustavanlaatuista kuohujuomia, mansikoita tai ruusuja vastaan.

Parhaalla tahdollanikaan - ja uskokaa pois, sitä kyllä piisaa - en kykene pitämään oluenmaistelua mitenkään romanttisena tekemisenä.
Mutta kas kummaa, sitä on silti tullut harjoitettua.
Useasti.
Koska se on meidän oma juttu.

Tärkeää on edes toisinaan hetkeksi yhdessä irrota arjesta - vaikka arkiromantiikka onkin ihan parasta.
Ei siksi että täytyy olla romanttinen juuri tiettynä päivänä juuri tiettyyn kellonaikaan ja juuri tietyllä tavalla.
Vaan vaikka siksi, että yhteisellä dinnerillä on mahdollisuus hetken verran katsoa Sitä Toista vähän eri ympäristössä ihan rauhassa silmiin.

Romantiikkaa voi tehdä ihan omalla tavalla.
"[...]missä ne pienet turhanpäiväiset pikkuasiat olisivat niin tärkeitä, koska ne olisivat meidän omia. Ja missä öisin vieressä nukkuisi minun omani, minun naiseni. Missä seksi olisi tuttua ja sen myötä turvallisen tavallista, koska se olisi meidän omaa" (Ev Hietamies: Hammaskeiju) 

Ja aina välillä pitää pysähtyä arvioimaan "[...]Vielä  jatkuuko arkemme arvaamaton, jonka tahtoon me niin taivuttiin..." (Semmarit: Kuuletko nainen)

Suhteellista

Heli Vaaranen oli kirjoittanut aivan mainion kolumnin parisuhteesta.


Päätähuimaavalla melkein kahdenkymmenen vuoden aviokokemuksella olen aivan erityisen samaa mieltä ainakin seuraavista kohdista:

Tutustu uudelleen ihmiseen, jonka kerran valitsit

Välitätkö hänestä?

Ajatteletko häntä?

Luovu omasta mukavuudesta toisen hyväksi

Pidä yllä vetovoimaasi

Ota huomioon

Viitsi tehdä toisen eteen hyvää ja anna sen näkyä muillekin.

Elämä muuttaa ihmistä, aika muuttaa ihmistä.
Lapsiperhe-elämä muuttaa ihmistä ja aivan taatusti lapsetonperhe-elämä muuttaa ihmistä.

Minä en ole sama, en ajattele samoin kuin ennen.
Joskus kaipaan entistä itseäni; sitä vähän päälle parikymppistä huoletonta tyttöstä (vaikka tietysti olen yhäti vähän päälle parikymppinen huoleton tyttönen) - kaipaan nauruani ja itkuani, tuhatta ja sataa kiihtyviä tunteitani - ja kaipaan sitä samaa myös toisessa ihmisessä.
Tohinaiset vuodet pistivät meidät melkoiseen superkirjopesuun ja yleiseen pöyhintään: eri syistä johtuva väsymys käänsi ainakin oman katseeni tiukasti vain omaan napanöyhtääni.
Jos minä en ole sama, ei ole toinenkaan.

On huomattava kasvu ja muutos itsessä ja toisessa, on annettava sille tilaa, hyväksyttävä se.
Ehkä minusta joskus tulee kärttyisä vanha eukko.
Onhan sille tilaa, onhan?
Kestänkö sen toisessa?
(tai ehkä hyvällä tuurilla siitä ei tulekaan kärttyisää vanhaa eukkoa? kuka tietää)

*

Ota huomioon; välitä; anna sen näkyä; näe vaivaa ja luovu joskus omasta mukavuudestasi.
Joskus voi mennä katsomaan futista ja maistelemaan olusia Lehtorkollegoiden kanssa.
Joskus saan seuraa omiin juttuihini, vaikka konserttiin tai teatteriin (tai lakanoiden vaihtoon!).

Joskus pitää tehdä asioita ihan itsekseen.
Ja joskus ihan yhdessä.

**

Kummallista.
Vastavuoroisuus ja parisuhteellisuus ei lähde siitä toisesta, vaan itsestä.

Kuvat viikonlopun yhteiseltä irtiotoltamme: kävimme ensin katsomassa futista (tai siis puolet meistä katsoi koko pelin, puolet meistä ilmiintyi paikalle lukemaan lehteä toisen puoliajan alussa) ja sieltä notkuimme yhteiselle kaffehetkelle ja kävelylle.

Kauhistus

Vietimme siskon kanssa joutilasta lomapäivää.
Kävimme yhdessä syömässä: haimme herkkuosastolta salaatteja ja mansikoita ja vadelmia ja istuimme kirjaston sisäpihalla evästelemässä.
Jälkkäriksi menimme kahvilaan kahvittelemaan ja kakuttelemaan.

Kahvilan ilmoitustaululla luki reteästi että jäälatte.
Tietysti tilasin sen - ja mitä sainkaan?!

Kahvikoneesta turautettiin lasiin tulikuuma kahvipommi jota jäähdytettiin muutamalla desillä maitoa ja kahdella jääpalalla.
Kyllä ei ollut jäälatte, vaan lämpimänhaalea maitokauhistus.

parempi jääkahvi

Minä en viitsinyt edes valittaa, koska henkilökunta vaikutti paitsi työlääntyneeltä, myös vähän toisaikaiselta, mutta ponnekkaampi siskoni meni reklamoimaan asiasta.
Henkilökunta pyöritteli silmiään ja oli kuulemma todennut, ettei osaa muunkaanlaista tehdä.

(vink: 2 rkl pikakahvijauhetta, 1 rkl sokeria, 1 dl  hyvin kylmää vettä; sur-sur sauviksella. Kaada kahteen lasiin, lisää maitoa ja jääpaloja)


*

Palasimme matkalta suunnilleen viikko sitten: lomaa oli silloin jäljellä puolitoista viikkoa, nyt siis vielä tämä loppuviikko.

Olemme keskittyneet Lehtorin kanssa erityisesti syömiseen. Siis semmoiseen elegantimpaan syömiseen kuin nakit ja muusi keittiössä.

Heti palattuamme menimme Lehtorin kollegan luo syömään. (pizzaa ym. oheistuotteita)
Sitten kävimme kahdestamme ex tempore -lounaalla kun nuoriso oli omissa riennoissaan. (oudohko villiruohofetasalaatti)
Sitten minä kävin siskon kanssa syömässä. (salaatteja, mansikoita, vadelmia, herneitä)
Kohtsiltään menemme Lehtorin eri kollegoiden kanssa syömään (Jannen kattilamenu) ja heti seuraavana päivänä siitä ystävien kanssa syömään (Turku food&wine).

Tämä viikko on ollut koko loman paras viikko.
Paitsi se lämpimänhaalea epäjäälatte. Se oli kauhistus.

Blogihaaste: minun kesäni

Nappasin mukaani jo monessa blogissa ihastuttaneen kesähaasteen Emman Harkituista herkuista.


Lippis vai lierihattu?
Lierihattu. Minulla on ikiaikaisen vanha jonkun merkkilastenvaateliikkeen alelaarista löytämäni trikoinen, ihanasti lerppuva ja taskuunmahtuva lierihattu, jota käytän jos on pakko.
Aurikolaseista en tykkää.

Mato-onki vai golfmaila?
Uhh. Yhteen takavuosien opiskeluuni kuului kaikenmoisia eri sporttilajeihin tutustumista, yksi niistä oli golf. Vasenkätisenä en saanut itseäni sovitettua golfmailan kummallekaan puolelle. Sen jälkeen kun se ope (niillä on varmaan joku hienompi nimi, niillä golfopettajilla?) oli rakentanut minut kahteen-kolmeen kertaan mailan ympärille, sekä leftin että rightin puolelle, enkä vieläkään kyennyt sujuvaan heilahd svingiin, totesin, että tämä ei selvästikään ole minun lajini.
Onkimistakaan en ole harjoittanut vuosiin.
Saako vastata että minigolfmaila? Se on aika hauska kesälaji. Joskus osun palloon ja osaan heilahtaakin ihan näpsäkästi. Useimmiten en heitä mailaa kenenkään päälle.


Pehmis vai jäätelöpallo?
Uhh, taas. Jäätelö on vähän ätöä.
Mehujää. Tai sitruunasorbetti.
Mieluummin kyllä vaikka jääkahvi, mutta ei jäätelöä.

Herneet vai mansikat?
Mansikat. Mansikat. Mansikat. Mansikat. Mansikat.
Ja vadelmat.
Eläisin vaikka koko kesän mansikoilla ja vadelmilla.

Palju vai järvivesi?
Mikä ihmeen kysymys tämä on? Täällä Varsinaisessa Suomessa kaikki ne järvet joissa olen uinut, ovat niin humuksisia, ettei läpi näe, ja kun nousee ylös, on kauttaaltaan sellaisen tumman nöftän peitossa. Ja palju nyt vaan kuulostaa tosi kummalliselta, jättisuurelta perunakattilalta.
Missä on meri?
Uima-allas?
Ihan ensimmäisenä valitsen uima-altaan jossain kaukana etelän lämmössä, ehkä vaikka Kreikassa, sitten valitsen Kreikan meren ja sen jälkeen valitsen maauimalan uima-altaan ja sitten kotoisen meren ja sitten en valitse enää mitään muuta vesielementtiä.

Grilliherkut vai kesäkeitto?
Ei ainakaan keitto.
Eikä makkara.
Parasta kesäruokaa ovat uudet perunat ja niiden kanssa erilaiset kylmät leikkeet, kalat ja muut herkut, salaatit ja juustot ja sensellaiset.
Ihan kaikkein parasta: uudet perunat, savukala, smetana.

Mökki vai teltta?
Nämä kysymykset on selvästi tarkoitettu jollekulle toiselle tyypille.
Ei kumpikaan.
Paitsi jos on ihan pakko, niin mökki.
Ja vielä mieluummin hotelli jossain kaukana poissa kotoa.

Varjo vai auringonpaiste?
Aurinko.
Ei tarvitse olla kuuma.

Kesäsade vai kesätuuli?
Molemmat. Kumpi vain.
Tiedättekö semmoisen superrajun myrskyisen intensiivisen kesäsateen? Sellaisen kun tulee ukkosrintaman edellä tai yhtäaikaa ukkosrintamassa? Jos silloin pääsee pihalle hyppelemään, on hauskaa.
Paitsi jos ukkonen jää pyörimään ihan päälle; meille käy usein niin, kun asutaan semmoisessa paikassa. Silloin ei kannata mennä ulos, vaan sisälle ja tuijottaa sitä sadetta.
Kerran yöllä kesäukkonen löi alas niin lähellä että yksi lapsista putosi sängystä. Se kuulosti siltä kuin peruskallio olisi repeytynyt maan uumeniin asti.
Saman ukkosen jäljiltä kissa alkoi pelätä rankkasateita. Se menee pesukoneen taakse piiloon, kun tulee kova sade tai ukkonen.

Lavatanssit vai festarit?
Onko pakko valita? Ei oikein kumpikaan mutta mieluummin festarit. Oikeastaan haluaisin joskus käydä Kaustisten kansanmusiikkifestareilla.
Ja onkai niitä jotain muitakin jännittäviä festareita. Olutfestareita ainakin.

Roadtrip vai riippumatto?
Roadtrip. Tykkään enemmän tapahtumisesta kuin paikoillaan olemisesta. Jos meillä olisi auto, ajeluttaisin meitä vaikka millaisilla teemakierroksilla lähiseuduilla.
Haaveilen aikuisten interrailista, saarihyppelyistä, äkkilähdöistä halpabussilla vaikka Kuopioon tai mihin vain.

Hiirenkorvat vai syreenintuoksu?
Kesäisen tienvarren apiloiden ja muiden kukkien medentuoksu, lämmin melkein palanut heinikko, kuivan kangasmetsän tuoksu. Asfaltin tuoksu kesäsateen jälkeen. Auringonlaskuisen illan hiljalleen nouseva kosteus.

ps. tiedättekö semmoisen, kun menee lenkille lähimetsään ja tietää että siellä on kärmeksiä, ja tietää täsmälleen ne paikat missä ne ovat ja katsoo tienvierille ja jalkoihinsa tarkkaavaisesti ja keskittyneesti ettei pelästyisi ja sitten lenksapolun poikki ihan metrilleen oikeassa kohdassa luikertaa kärmes ja suusta pääsee kumminkin että iiihk!?
Se on joka kerta ihan yhtä puist-kauh ja kuitenkin jotenkin niin hienoa. Oli ihan älyttömä puistattava ja kuitenkin tosi kaunis ja kirkas sahalaitainen heppuli viikonloppuna liikenteessä. (*puist-kauh!*)

Poikaselleni

Alussa olivat suo, kuokka ja Jussi. Suo oli autio, keskeltä melkein puuton neva.

Rakkaus lukemiseen, kirjoihin ja kirjallisuuteen on kaikista niistä taidoista ja asioista, joita olemme Sinulle opettaneet, minulle itselleni kaikkein merkityksellisin.  Tai voiko lukemisen iloa ja rakkautta kirjoihin oikeastaan opettaa?
Se on jotain, jota olemme eläneet yhdessä, koko perhe.

Peittoni on pehmeä, peittoni on sininen. Peitosta saa riippumaton, ja myös teltan siitä saa. Ja nallea on kiva peiton päällä pompittaa.
Lukemisen ilon siemenet kylvettiin niinä ainakin tuhantena ja yhtenä iltana, jolloin olemme lukeneet ensin sinulle, sitten sisarillesi iltasatuna Peittosatua. 

Tutustuimme yhdessä herra Piipoohon, joka oli noita, hän huusi hiihoo ja maata polkaisi ja taikoi perunoita, porkkanoita, prinsessoita…. Herra Piipoon innoittamana kiljuit parivuotiaana kesken kauppareissun: kuolen, liian aikaisin! Valitettavasti suuri yleisö ei tiennyt, että herra Piipoo huusi hii-hoo ja kuoli myöhemmin. Hänhän oli kuitenkin noita.

Ihmettelimme, miksi karhuherra  Päikkööt oli polkupyörä päässään (vai oliko  kuitenkin Karhuherra Paddington pyörällä päästään?) ja millainen oli herra Hakkaraisen vaakko-setä. (kyse saattoi olla myös herra Hakkaraisen aakkosista, kukapa tietää), kertasimme omasta lapsuudestanikin tutut Rasmus Nallet kumppaneineen ja Touhulan väen.

Taisit olla suunnilleen viiden, kun päätit opetella lukemaan. 

Ja opit myös. 

Sen muistan ihan varmasti, että viisivuotislahjaksi sait kirjastokortin. 

Kuten sisaresikin myöhemmin. Kirjastossa käymiseen sinua ei ole paljoa tarvinnut houkutella.

Parhaita lukukokemuksia ovat kaikki hauskat kirjat.

”Kop-kop”
(kuka siellä?)

”Minä täällä, Posteljooni Petshkin, toin teille Pörriäisen”

”kop-kop”
(kuka siellä?)
”Minä täällä, Posteljooni Petshkin, toin teille Pörriäisen”
”kop-kop”
(kuka siellä?)
Minä täällä, posteljooni Pörriäinen, toin teille Petshkinin.

Myös Timo Parvelan Ella-sarja otti paikkansa perheen iltasatulukemistossa, jopa siinä määrin että sisaresi kirjoitti kirjeen Timo Parvelalle ja kertoi kuinka äiti vain nauroi ja nauroi ja löi kirjan kannet kiinni ja nauroi melkein kuollakseen. Timo Parvela vastasi että semmoisia ne äidit ovat.

-       Miksi kutsutaan joulupukin lasta? kysyi Hanna.
- Tontuksi, ehdotin minä.
Me katsoimme opettajaa. Opettaja oli kuitenkin liian pitkä ollakseen tonttu. Haltijaksi hän oli kyllä oikean mittainen, mutta me kaikki tietysti tiesimme, että haltijat ovat kauniita.
- Ehkä joulupukin lapsi on kili, arveli Tuukka.
Meistä oli tosi hienoa, että meidän opettajamme oli joulupukin kili.

Tuorein Ella-kirja odottaa parhaillaankin yöpöydällä sellaista iltaa, jolloin ehtisimme yhdessä iltasadulle.

Ihan kaikki hauskat vitsit eivät vieläkään ole avautuneet minulle:
Turha mennä kotiin harjoittelemaan sillä se on erityinen Ulkoilmalaulu jota Kuuluu Hyräillä Lumipyryssä. ”Oletko varma?” kysyi Nasu levottomana. ”Huomaat sen, kunhan kuuntelet. Se nimittäin alkaa näin: Kun lunta sataa, pimpeli-pom” ”Pimpeli-mitä”, kysyi Nasu. ”Pom.” sanoi Puh. ”Lisäsin sen, että se olisi hyrisevämpi Ja samaa rataa, pimpeli-pom ja samaa –”
”sinähän sanoit ja lunta sataa”
”Niin sanoin, ennen sitä”
”Ennen pimpeli-pomiako?”

Kuudennella luokalla koko luokan piti lukea kirja. Hevonen, joka hukkasi silmälasinsa. Olit lukenut sen ja kaikki seuraavat kirjat, joita opettaja osasi suositella.

Sikäli kun tiedän, luit lämpimiksesi isoimman osan Uudesta Testamentista sillä välin kun odottelit että muut urakoivat läpi hevosen kadonneiden silmälasien.

Härkäniemi katseli jo piippuriviä edelleen, kurottipa kätensä ja nosti hyllyltä viimeisen piipun vasemmalta. Otan talteen, koska sen kumminkin viimein otan, ajatteli hän. Yhtähyvin se voi olla minun kädessäni kuin hyllylläkin, tuumi hän, mutta silmä viivähteli vielä maaherran piipun viereisessä piipussa, siinä joka oli toisella puolella maaherran piippua, kun toisella puolella oli Ristimäen tuomarivainaan piippu. Rangin ja järjestyksen mukaan ne olivatkin jokainen paikallansa, julkiset piiput piippuhyllyn keskellä, niin kuin julkiset isännät kirkossa kirkon etupenkillä

Toisinaan on lukemisessasi ollut lievää yllytyshulluuttakin ilmassa: kerran kun kaipasit lukemista ehdotin: sähän voit lukea vaikka Alastalon salissa. Siinä on sulle kirjaa kerrakseen.
sinä: mikä se on?
minä: maailmanhistorian pisin ja tylsin eepos. Mä löin kerran kummisetäs kanssa vetoa että luetaan se. En päässyt loppuun.
sinä: mistä se kertoo
minä: no mitäs luulisit? Alastalon salista. Että kummalla kädellä ottais sokeria kahviin ja mimmoista piippua polttelis. Lukutolkulla. Että ottaisko vasemmalla sokerit vai oikeella.
Hei kuule, jos luet sen alusta loppuun kirjamessuihin mennessä, niin ostan sieltä sulle paidan missä lukee että olen lukenut alasti salissa.

Sait paitasi. Ja esiinnyit koulussa ja mediassakin Poikana joka Luki Kirjan.
Minä kestin sankarillisesti tappion kummisedällesi, mutta en enää sinulle. Minulta meni lukiessa viikon verran pidempään kuin sinulta. Taisi olla työiltoja niinä viikkoina.
Se on kyllä ihan mainio kirja. Alastalon salissa.

Toiveesi lempikirjasta on kutkuttava. Minkä lempikirjoistani valitsen? Lempikeittokirjani? (Koko perheen kokkilitto) Lempisanakirjani (kielitoimiston sanakirja)? Lempinuortenkirjani? (Tuija Lehtisen Enkelinkuvia hiekassa) Lempidekkarini (menee jo vaikeammaksi, ehkä Sandersin Kolmas kuolemansynti. Tai sitten Donald E. Westlaken veijaritarinat Dortmunderista) Lempiklassikkoni? (Täällä Pohjantähden alla vaiko sittenkin Seitsemän veljestä?)

Oletko muuten huomannut että Seitsemän veljestä on eräänlainen robinsonadi?
Kuten elämä yleensäkin.

Vai valitsisinko jotain lempipakinoitsijaltani?

On olemassa hiukkaskiihdyttimiä, joilla tutkitaan jotakin, jota ei voitaisi tutkia, jos ei olisi hiukkaskiihdyttimiä. Senhän ymmärtää. Mutta minua kiinnostaa, että mistä se otetaan se hiukkanen, joka kiihdyttimeen pannaan? Tuoko joku sen kotoaan? Se hiukkaskiihdyttimen päämaisteri? Ottaa kotoaan mukaansa lasten lapasen, sellaisen vanuneen, jossa nukka muodostaa pieniä palloja. Sitten hän irrottaa lapasesta pienen hidun, joka pannaan kallion sisään rakennettuun hiukkaskiihdyttimeen. Ja insinöörit katsovat pikku ikkunasta kun se nöftä painaa kauhealla faartilla ympäri sitä syklotronia. Ja siitä kirjoitetaan Tieteen kuvalehdessä että Ihme, kvarkki poksahti!”

Vaikea valinta, sillä olet lukenut suurimman osan lempikirjoistani.
Olen melko varma, että tätä et ole lukenut.

On arkipäivä, mutta Vestergårdin tuvassa työn syke on laantunut. Mickel ja rengit ovat jättäneet omat toimensa tuvan ulkopuolelle, kangaspuiden kolke on lakannut, rukit eivät enää kehrää ja lasten mekastus ja tyttöjen naurunkikatuskin alkavat vaimentua. Marraskuun hämäränhetkiä on vietettävä.

Myrskyluodon Maija on kertomus kasvamisesta, rakkaudesta ja elämästä.

On vielä yksi meille yhteinen lempikirja.

Mieleenpainunut lukumatkamme alkoi syyskuussa 2007:

kolme sormusta haltiakuninkaille, alla auringon
seitsemän kääpiöruhtinaille kivisaleissaan…

…yksi sormus löytää heidät, se yksi heitä hallitsee…

Se oli pitkä taival.

Luin koko Sormussaagan sinulle ääneen.
Välillä luimme monena iltana peräkkäin, hengitimme yhdessä samaan tahtiin sormusaattueen, Samin ja Frodon kanssa. Välillä oli pidettävä pitkiä taukoja, oli luettava jotain muutakin.

Kymmenen vuotta sitten, kesäkuun 2008 alussa, me pääsimme takaisin Kontuun.

 
Yhä nurkan takana jossain lie,
jokin salainen portti tai uusi tie
ja vaikka ne tänään jäävät taa,
voimme huomenna takaisin taivaltaa.
Ja kulkea piilopolkuja näin, aurinkoa ja kuuta päin.
(…)
Koti takana, maailma edessä on,
ja polkuja määrä on lukematon
läpi varjojen laitaan pimeän,
kunnes näemme tähtien syttyvän

Kotona ollaan

koto-oloa

pitkä viikonloppu edessä, ja sen jälkeen vielä viikko verstaselämää ennen lomaa.

Yritän kehitellä kauppalistaa aamun hiljaisuudessa.

*

Kun tulin eilen töistä kotiin, hraH alkoi puuhastella keittiössä.
Sain eteeni uusia perunoita, savukalaa ja salaattia. Lasillisen punaviiniäkin.

Lopun iltaa istuin sohvanmutkassa lukemassa.

Onkohan tämä kesä lukukesä?
Onko elämässä vihdoinkin niin paljon ilmaa ja tilaa, että saatan vain istua ja lukea hengästymiseen asti, kokonaisia kirjoja, alusta loppuun?

Kun nuorimmainen kotiutui olin kirjani ja viinilasilliseni puolivälissä.

Teini vetäytyi tyytyväisenä omaan huoneeseensa elokuvan pariin.

Kohtasimme seuraavan kerran iltakymmeneltä: hän elokuvan ja suklaan täyttämänä, minä kirjastani ja omasta tilastani kylläisenä.

*

Loppuosakin nuorisosta palautuu tänään kotiin.
Aiomme tehdä juhannuksena ei-mitään.
Teen mansikkakakun, ostan kukkakimpun ja lataan jääkaapin täyteen helppoa syötävää.

Ja käyn kirjastossa.

Hajahuomioita vanhoista tansseista

Silloin joskus kauan sitten lukion vanhojen tansseihin osallistuivat kai kaikki.
Tai ainakin meidän koulussa tehtiin niin.

Liikunnantunneilla treenattiin muutaman viikon ajan, pari löytyi omalta tai rinnakkaiselta luokalta ja ylijäämätytöt tanssivat keskenään.
Puku oli vanhan tyylinen; itsetehty tai vuokrattu, 1800-luvuntyylisiä vannehameita enimmäkseen.
Koulun jumppasalissa tanssittiin, illalla vanhemmille ja päivällä koulun oppilaille ja siinä se.

**

Nykyään ovat asiat aivan toisin. Ihan ensimmäiseksi: kaikki eivät tanssi.
Tanssivat vain ne, jotka kurssitarjottimelta nappaavat tanssikurssin.  Kaikki eivät ota.
Melkein kävi meilläkin niin - vähältä piti että kurssitarjottimelta olisi napsittu vain matikkaa, matikkaa ja vielä vähän lisää matikkaa.
Kevyesti painostettuna ts. isänsä teki töitä hartiavoimin lapsukainen suostui fiksaamaan kurssivalintojaan vanhojen tanssien hyväksi.

Toiseksi tämän päivän nuoret ottavat parin ihan mistä vain. Eri koulusta tai eri luokalta tai lainaavat jostain ihan mistä vain. On nuoria herroja jotka tanssivat joka vuosi läpi lukion ja joita pyydetään tanssimaan vielä sen jälkeenkin. Ja nuoria neitoja, jotka tanssivat poikaystävän kanssa jossain ihan muualla kuin omassa koulussa. Miten vallankumouksellista!

Kolmanneksi niillä voi olla koreografi. Ihan totta. Tai tanssiasiantuntija. Joskus molemmatkin.
Ne ihan oikeasti treenaavat tanssejaan. Paljon.
Meidän kulmilla yksi lukion jakso kestää suunnilleen kuusi viikkoa ja yhtä kurssia on jakson aikana kai 3x75min. Tähän kouluun tuli ymmärtääkseni kolme tanssikurssia - eli siis kolme ryhmää.
Lapsukainen tanssi siis kuuden viikon ajan 225 min viikossa, ja tähän päälle vielä muutamat yhteiset ekstratreenit kaikille kolmelle kurssille.

Neljänneksi ne tanssivat muualla kuin koulussa, siis jossain kunnon salissa. Joillain porukoilla voi olla liveorkesteri. Ei kaikilla.
Isoveljen koulusta kävivät halukkaat parit myös heittämässä vierailukeikan jossain vanhainkodissa ja tanssittivat siellä väkeä.

Tämä kaikki johtaa siihen että

1. Niillä on tasamäärä sekapareja. Näyttävän näköistä. Nuoret neidit heleänvärisissä asuissaan pitkän tyylikkään herrarivistön saattelemana. <3!

2. Ne osaavat tanssit.
En ole ihan varma, tanssiko siellä vanhoissa tansseissa ketään muuta kuin minun lapsukaiseni - en oikein ehtinyt katsoa - mutta jos tanssi, niin yksikään niistä ei katsonut jalkoihinsa.
Nuoret herrat kulkivat ryhdikkäänä komeana rivistönä daamiensa kanssa.

3. Niille oli annettu tapakasvatusta
Kumarrukset olivat tyylikkäitä, asento oli itsevarman ryhdikäs mutta rento, ja nuoret neidot olivat kuin kukkasia.

4. Yleisö pääsee istumaan ja näkee hyvin.

Pitkin talvea ja tanssikurssia lapsukainen - vai pitääkö sitä jo kutsua nuorukaiseksi? - alkoi puhua yhä innostuneemmin ja innostuneemmin tanssimisesta. Ei niinkään paristaan vaikka kai niinkin olisi voinut käydä vaan ihan puhtaasti tanssimisesta.
Se esitteli oppimiaan askelia yleisöstä kriittisimmälle, omalle siskolleen.
Vuodenvaihteen jälkeen se meni hyvän kaverinsa kanssa tanssiseuraan treenaamaan lavatansseja.
Yhdessä vaiheessa korviini kantautui luotettavista lähteistä huhu älkää kysykö mitä kautta että se on tanssiessaan uskomattoman rento, heittäytymis- ja eläytymiskykyinen ja kaikkiaan aivan unelmavävy.

Yhtäkkiä oli se ilta ja meitä oli - kuten aina - penkkirivillinen kannustamassa jälkikasvua.
Ensin yritin kuvata mutta sitten totesin että parempi vain istua ja nauttia.
Se osasi jokaikisen tanssin, oli ryhdikäs ja rento ja ihan hirmu usein parinsa - iloisesti hymyilevän nuoren neidon kanssa - eturivissä.
Se tanssitti molemmat isoäitinsä ja minut. Ja se osasi viedä. minä ja hraH sovimme kyllä aika hyvin yhteen monella tavalla mutta emme oikein ollenkaan tanssilattialla.

Lapsukaisen koulussa on tapana että nuoriso itse tekee yhden oman tanssin jossa on nykypäivän musiikkia ja oma koreografia.

Olin luullut että lapsukaiseni on vähän jäykeä matikkanörtti mutta se onkin nörtiksi naamioitunut elvis/fredastaire/marocbjurström joka twistasi ja lapioi ja letkahteli niin että koko yleisö alkoi läpsyttää tassujaan. Siitä säkenöi kirkas ja puhdas tanssin ja olemisen ilo ja rentous ja letkeys ja minä olin vain että oo, se on minun lapseni.

Ja ainoa asia mikä minua vähän harmittaa on se, että lapsukainen ei halua millään tavalla näkyä missään ihmeellisessä intternetissä niin että minä en voi leuhkia kuvallisesti, vaan sanallisesti vain. Ja siksi tämän postauksen kuvatkin ovat tämmöisiä tarkoituksellisen epämääräisiä vain. ne ainoat kuvat joita olen siitä muualla somessa joskus julkaissut ovat kaikki jonkun toisen sinne syytämiä.

hetken

tunnissa ehtii kävellä lähiöstä suureen maailmaan.

Ehtii ajatella monta ajatusta.

Ehtii murehtia ja lakata murehtimasta.

Ehtii saada kolme hyvää työideaa.

Ehtii lämmetä kunnolla.

Ehtii nähdä kauniita asioita.

Mitäpä siitä että kotona pyykit-tiskit-teinit-läksyt-laskut-kissat-pölyt-roskat-muut.

Tunnin ajan minulla oli ihan kaikki

kaffepaussi

ulkomaansukulaiset ovat tänään viimeistä päivää maisemissa, pari viikkoa on hujahtanut liian nopeasti, ja kaikki kiva on vielä kesken.
Menen nukkumaan liian myöhään ja herään liian aikaisin, koska on niin mukavaista.

Iltaisin istun parvekkeella, katselen auringonlaskuun ja nautin silkasta olemisesta, siitä että saa keskittyä vain hengittämiseen.

Miten tämän lempeän lämmön, silkan olemisen ilon saisi säilöttyä mukaansa koko syksyksi, talvikaudeksi?

eväsretki vol1.

Loma lähestyy pienin askelin. liian pienin, jos minulta kysytään.

Pakoilin salakavalasti lenksaa ja houkuttelin Pikkusiskon kaverikseni eväsretkelle.

Yksin olisin kukaties valinnut toisen kohteen, toisenlaisen aikataulun ja taatusti toisenlaiset eväät ei enää ikinä mehukattimehua. 

Nappasimme kamerat ja kuvausfiiliksen ja fillaroimme Seikkikseen katselemaan ja ihmettelemään värikästä maailmaa.

Katselimme pieniä ylikierroksilla rullaavia taatiaisia kirmaamassa ympäri puistoa, meitä nauratti vähän.

Muistelin ääneen että joskus kauan kauan kauan sitten - yli kolme vuosikymmentä taaksepäin -  Seikkis ei vielä ollut Seikkis, vaan puisto, jossa oli sininen karuselli. ja paljon pulisetiä

Niihin aikoihinhan lähiöpihojen perusvalikoimaan kuului kaksi rengaskeinua ja hiekkalaatikko, paremmissa pihoissa lisäksi vielä kukaties liukumäki tai puinen kiipeilyteline.

Nykyään Kupittaan puistoalue on täynnä täyttä elämää; eväsretkeilijöitä, petankinpelaajia, koirakoululaisia, puistojumppaajia, kuplafutaajia, tipulintusia ja vaikka mitä.

Söimme eväät, kiertelimme puistossa ja kuvasimme.

Oli leppoisaa, oli kesäistä.

melkein kauan sitten

Kuusitoista vuotta sitten kaikki muuttui.

Kaikki muuttui peruuttamattomasti, vastaansanomattomasti, lujasti. 

Koskaan sen jälkeen en ole ollut sama, minusta ei tule samaa. 

En tiedä, osaisinko.

Haluaisinko edes, en ehkä enää.

Kuusitoista vuotta sitten vastatullut nosti työläästi huojuvaa painavaa vielä kosteaa päätään. 

Katsoi silmiin otsa kurtussa, yhtäaikaa tyhjänä ja ikiviisaan täytenä.

Minä toivotin tervetulleeksi kaiken sen, jota en tiennyt olevan.

Vieläkin siinä on aavistus vastatullutta, viatonta.

Sillä on aikamiehen ääriviivat.

Kuusitoista vuotta sitten minusta tuli äiti.

Sanoja ja -ntoja

Ihan joka ikinen kerta kun bussissa istuessani näen tämän mainoksen, minua alkaa naurattaa. (pahoitteluni kuvan laadusta!)

"...en halua elää kylmää elämää..."
Alan miettiä, miten ne implantit oikein lämmittävät?
Liittyykö niihin joku mystillinen lämpenemisefekti, sisäinen lämpöpatteri? Kun silikoni nyt ei vissiin taida kumminkaan olla lämmönjohde.
Vai onko se rintamalinjan koko joka kuitenkin lämmittää? Onko dd+ nainen noin yleisestiottaen lämpöisempi, jopa hikoilevaisempi, kuin tämmöinen vaatimaton juurijajuuri-b?  Se voisi jotenkin olla järkeenkäypää, onhan siinä lihasvoimalle enemmälti käyttöä.
Vai liittyykö se ehkä kuitenkin kesään? Josko ne implantit varastoivat kesälämpöä ihmiseen? Semmoisia implantteja minäkin voisin miettiä.

Toimiva mainos joka tapauksessa. Koko bussimatkan - ja näköjään hyvän siivun työpäivästänikin - istuksin pohtimassa implanttien lämmönsäätelymekanismia.

 *
On kyllä muitakin sanomuksia joita viime aikoina olen laajalti pohdiskellut:


käänteistyhjiö

maailmanalun alku

näennäismonimutkaisuus

Käänteistyhjiö on tietysti täysiö. Se on ihan selvää. Meillä on aika useissa elintiloissa - varsinkin keskenkasvuisen nuorison hallinnoimissa - lähes lakkaamatta käänteistyhjiö.
Ja näennäismonimutkaisuutta nyt on vaikka missä. Varsinkin kengännauhoissa ja kuulokepiuhoissa.

Maailmanalun alusta kuulin ensimmäistä kertaa eilen uutisissa ja se on kyllä jotenkin kaunis ajatus.
Että kun aina vain puhutaan maailmanlopusta ja lopun alusta ja ehkä myös lopun lopusta, niin jossain huikean kaukaisessa kaukaisuudessa, jota en oikein pysty käsittämään, on olemassa myös maailmanalun alku. Ja mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä kauniimmalta ja jotenkin pyhemmältä se koko ajatus tuntuu.

Ja siitä puolestaan tulee semmoinen tuntu että koko maailmassa on mielle, jokin sellainen sisäinen rytmiikka ja kauneus, joka pieninä yllättävinä hetkinä meille avautuu:

#onni: maailmankaikkeuden rytmillinen kauneus

*
Tänään aamupalalla pohdimme myös vähän tasa-arvoa ja sitten sitä, että mikä ihme on kaamoksen vastakohta? Onko sille olemassa jotain sanaa?

*

Eiliseen mahtui monta #onnea.
Appelsiinikukka eilen aamupalalla
Virkistävä ja iloinen kävelylenksa ystävän kanssa illansuussa
Ja se, kun hraH:n kaveri ei päässytkään ulos leikkimään ja minä kelpasin mestareidenliiga-oluennautiskelu-seuraksi.

eilisen #onni

...ei ollut kameraa mukana, enkä olisi osannut ottaa (taaskaan) kuvaa, vaikka kamera olisi ollutkin:

mentiin kahdestaan semmoiseen juttuun, mistä ollaan pitkään puhuttu, mutta ei vaan olla saatu aikaiseksi.
Oli hyvä juttu.

Käveltiin yhdessä kotiin ja miettiin, mimmoista elämämme olisi, jos kuuluisimme johonkin lahkoon, jossa lapsukaisia pukkaa tulemaan tasaista tahtia. Totesimme että tällä osumatarkkuudella tuota jälkikasvua olisi meille siunaantunut enempi kuin hyväksi kenellekään on. Tai ainakaan minulle.
Kuu paistoi merkillisesti pilvien takaa ja ilma oli kirkas.

Minä mietin kahta asiaa: että miten ihmeessä me päädyimme tuommoiseen keskustelunaiheeseen ja sitten sitä että paljonko sellainen lauma kuluttaisi maitoa päivässä.

viikonloppu

-tohinainen, monenlaista tekemistä.

1. Perjantaina en päässytkään konserttiin. Tai kai olisin päässyt, mutta ilman siskoa.
Meninkin kirjastolle.
Kyllä on ihmisen elo räväkkää ja huikentelevaista.

2. perjantaina myös löysin kantapaikan.
Kai se on kantapaikka jos käy jo kolmatta kertaa?
Siis muuallakin kuin kirjastossa.

3. Lauantaina uusin pääni. En ole oikein tyytyväinen. Onneksi se kasvaa nopeasti takaisin. Siis tukka, ei pää. (olisi kyllä kiva, jos kasvaisi uusi pää!)


4. Sunnuntaina olin kiinni lapseni essunnauhoissa

olin kade kaikille jalkapalloäideille, joiden ei tarvitse silittää täysin rypyttömäksi säärisuojia. Sitten muistin, miten kylmää futishallissa voi olla aamukahdeksalta.
Minun ei tarvinnut olla siellä. Eikä edes niin aikaisin. Jee.

5. Sunnuntaina oli pizzasunnuntai

ja päänsärky, vaikkei sille ollut mitään tilausta. Tai edes aiheuttajaa. Höh.



Maanantaiaamuna mietin, mimmoista elämä olisi, jos jokainen kuukausi alkaisi aina maanantailla.
Aika vinhaa varmaan.

*

entäs ne #onnet?

kissanviikset


lapsen hyvä mieli kun tulee kaverin synttäreiltä

ja pizza. Tietenkin. (ks. kuva yllä)

tää onnea on

perjantai!

Mietin, että tätä #onnea on kyllä joskus ihan älyttömän vaikea kuvittaa.
Vai miten kuvitetaan tämmöinen episodi?

Pikkusiskolla on kaveri, Isoveli on ulkona ja Isosisko omalla kaverillaan ja hraH:kin on kavereilla, ulkona huutaa kevät ja kaikki on mukavaa ja minä mietin että mitä tekisin. Pyöräilisinkö jonnekin vai kävelisinkö jonnekin toisaalle? En oikein tiedä.
Oma sisko soittaa ja kysyy että ehdinkö laittaa hänen hiuksensa. No tokihan ehdin. Lähden bussilla kaupunkiin, käväisen kirjastolla hakemassa pari varausta ja sen jälkeen siskon verstaalle kampaajapuuhiin. Höpötellään hassuja ja omituisia ja sen työkaverit ovat mukavia ja välittömiä ja iloisia nekin ja minuakin naurattavat niiden jutut.
Sisko lähtee töihinsä ja minä en tällä kertaa jää sinne kun olen ihan röntsä mutta menenkin sinne missä on hraH eli siellä kavereiden luona. Jutellaan vielä hetki, sovitaan yhteisestä tulevasta illasta ja tullaan bussilla kotiin ja komennellaan lapsia ja ne äkisevät ärtyisästi takaisin ja yksi niistä sanoo että sä et oo enää ikinä kotona huolehtimassa meistä ja minä en pimahda enkä saa järisyttävää raivohulluusmarttyyriuskohtausta vaan näytän sille takkia jonka löysin kirpparilta.

Että onko tämmöiselle yleiselle onnelle olemassa kuvaa? Siis sille että elämä vain on niin mukavaa?

No, tulen myös melkein joka päivä hyvälle tuulelle tästä - kahdestakin syystä:

Tai miten kuvitetaan se, mikä varmasti on tämän päivän onni?
Konjakin lämmin tuoksu konserttisalien ja teattereiden lämpiöissä?
Tai kaikkein paras ääni: kun orkesteri virittää?
(joojoo, eiköhän se nyt ole jo käynyt kaikille ihan selväksi että olen joissain asioissa vähän oudohko. tiedän kyllä sen itsekin.)

Niin että miten se kuvitetaan, se viritysääni? Siitä tulee ihan älyttömän hyvä mieli, ja sen ajattelemisesta myös.

*

Kevät on parasta aikaa. Elämä sytkyilee suonissa ja maailma huutaa.
Ja minä olen hereillä.
Pitkän talven jälkeen elän niin että Elän.

ihan vaan

Keskiviikko, varsinkin keskiviikkoilta on riesa.
Tämänhetkisessä elämässämme keskiviikkoisin tapahtuu ihan liikaa ja sen lisäksi se on kauppapäivä.
Illalla joka puolella on kaaosta ja purkamattomia kauppakasseja ja kauppakasseista purettuja roinakasoja, jotka eivät mahdu minnekään ja nälkäistä nuorisoa ja sekakaaosta, grr.
Sen lisäksi toivoo että olisi torstai eikä mikään tyhmä keskiviikko, grr sillekin.

No, eilinen nyt kuitenkin oli keskiviikoksi oikeastaan aika mukava ja hyvä tai ainakin ihan kelvollinen.

Aloitetaan siitä #onnesta.
Kävimme Isosiskon kanssa lähiostoskeskuksella selvittämässä muuatta asiaa.
Ostarin edessä maisemointialtaalla (joka yrittää siis piilottaa sen ankean tosiasian, että kyseessä on vain ihan tavallinen betoniostari) loiskutteli menemään varis.
Vannon että se tosiaan loiskutteli pienillä variksentassuillaan ja luultavasti se hymisi yksioikoista pientä varissävelmää siinä loiskutellessaan.
loisk-loisk.
#onni.

*

telenovela ja hashtagi #onni

tartun P:n haasteeseen: Sata päivää onnea. Kuvat täällä tai kuvablogissa hashtagilla #onni.

Eilinen onni:

Fillaroin iltatöihin, puut muodostivat upean pitsikuvion laskevaa aurinkoa vasten. Puiden oksastoista syntyy kiehtova rytmi taivaanrantaan.
Ilma oli viileä, olin ensimmäistä kertaa pitkän talven jälkeen fillarilla. Ja heti näin kaunista.
#onni.

*

Vanha kartanomme on varsinainen telenovela. HraH:n kaverin veli (tästä alkaa se telenovela, eikö vain!), joka samalla on minun poikaystäväni veli (*) asustaa siinä kartanoasuntomme naapurissa, kerrosta alempana ja hän oli hraH:lle juorunnut kaikenmoista.
Voi olla että käsikirjoituksessa on joitakin nimiä muutettu yksityisyyden suojaamiseksi.

Meidän kartanoasuntoomme muutti aikoinaan Polois-isä, jonka keskenkasvuinen nuoriso tapasi järjestää kotibileitä kun Polois-isä on vuorotyössään. Tilanne eskaloitui lähes sietämättömäksi, kun silloinen alakerran naapurimme Teini-äiti liittoutui yksiin Polois-isän nuorison kanssa ja rapussa alkoi vierailla paitsi poliiseja myös kaikenmoisten kiellettyjen juttujen kauppiaita. No, Polois-isää varoiteltiin ja Teiniäiti muutti muualle ja lapsikin oli välillä vissiin vähän muualla hoidossa. Noihin aikoihin toistuvasti entiset naapurimme (rouva Juomalasi-Korvassa ja rouva Yläkerta) pyysivät, että muuttaisimme takaisin mitä pikimmin. Hivenen kiusallista, koska yksi syy muuttoomme oli alakerran Teini-Äidin arki-iltona järjestämät huikeat bileksinnät; suivaannuimme luonnollisesti siitä, että meitä ei kutsuttu mukaan vaikka toistuvasti kävimme ovikelloa rimputtamassa.

Nyttemmin tilanne on siis rauhoittunut, ja Teini-äiti lapsineen on palannut takaisin. Toivomme heille kaikkea hyvää ja sinnikkyyttä elämässä selviämiseen.
Mutta ei toki tässä vielä kaikki.

Vielä kartanossa asuessamme yläkerran Kaunis Poika (joka luulee olevansa lahja maailman kaikille naisille) otti ja meni naimisiin semmoisen naisen kanssa johon hän tutustui pihatalkoissa. (uskokaa pois). Tuore avioelämä oli ajoittain kovaäänistä, ei kuitenkaan aviollisista syistä vaan pikemminkin selvittämättömien yleisten ristiriitojen takia.
Samaan aikaan Kauniin Pojan yläkerta, herra Pyöräkorjaamo, puolestaan kärvisteli käsittämättömän narsistis-omituisen aviokriisin kourissa. Sekä herra että rouva Pyöräkorjaamo vänkäsivät tahoillaan talon rouvia puolelleen ja kiersivät ovelta ovelle kertomassa yksityiskohtia aviollisesta elämästään. (uskokaa pois, myös meillä.)
Nyttemmin tilanne on rauhoittunut: Kaunis Poika ahistui vihkisormuksensa puristuksesta ja lähti jonnekin kauas pois, rouva Kaunis Poika jäi yksinhuoltajaksi.
Luulen että narsistis-omituista aviokriisiä puitiin paikallisen aviisin yleisönosastollakin, mutta käsittääkseni rouva Pyöräkorjaamo asettui muualle ja herra Pyöräkorjaamo elää nykyään tyytyväistä narsissitonta uusiopoikamieselämää.
Ei toki tässä vielä kaikki.

Kellarikomerostossa on asustellut muuan joka oli siirretty kotioloistaan ulkoruokintaan, ja jossain kerroksessa majaili joku joka myöhemmin tunnistettiin pyromaaniksi, ja rouva Juomalasi-Korvassa harkitsee muuttoa jonnekin kauas pois (ei kuitenkaan sinne, minne meni Kaunis Poika)

(*) hraH:n kaveri on poika (tai mies oikeastaan) ja myös minun hyvä ystäväni, ergo: poikaystävä?
Ai niin, se veli - joka siis oli ennen meidän naapurimme - on myös meidän kaverimme. Tietysti.

Ja minun mielestäni kartano oli mitä normaalein ja miellyttävin asuinpaikka.
Hmh, kyllä voi ihmisen arvostelukyvyssä olla vikaa.

*

Lauralle:

tämmönen siitä tuli - farkuista tuunattu oudohko hitusen fantasiahenkinen hame.