Tampereelt Turku

Visiteerasimme ystävien kanssa kulttuurihengessä Tampereella syyskuun alussa. 

Vapriikki ja Manserock

Tampereen taidemuseo ja Hyperrealismi

Sara Hilden ja Jean-Michel Othoniel, lasitaidetta

Vapriikin pelimuseo on kutkuttava

Vapriikista tykkään. Siellä riittää katseltavaa pidemmäksikin aikaa. 

Manserock oli pieteetillä koottu, onnistunut kokonaisuus - vaikka totesimmekin Lehtorin kanssa että olemme melkein liian nuoria (!!) siihen. Ystäväpariskuntamme on meitä kymmenkunta vuotta vanhempia, heille näyttelykokonaisuus avautui selvästi aivan eri tavalla kuin meille. (ja kyllä, tottakai Manserockin suuret nimet ovat ilman muuta tuttuja meillekin ja musiikki tottakai tärkeääkin taustanauhaa nuoruudesta, mutta ystäväpariskunnalle koko ilmiö oli aivan eri kokoluokan tajunnanräjäyttäjiä)
Kun istuimme iltaa, puhe kiertyi musiikkiin ja musiikkikokemuksiin. 

Lämmin suositus Manserockille!

Pelimuseosta pidän itse, tosin nyt kun olimme liikkeellä viikonloppuna, pelaajia riitti joka pisteelle.  

Hyperrealismi oli mielestäni puistattavaa

Jostain syystä hyperrealismi-näyttely oli minusta jotekin puistattava. En oikein pystynyt kiertämään näyttelyä, joten annoin ystävien (ja Lehtorin) huokailla kaikessa rauhassa ihastuksesta.
Minua koko näyttely hermostutti vain.
Tulin siihen tulokseen, että taiteen kuuluukin puhutella ja herättää tunteita. 
Että silleesti oli onnistunut näyttely.

Sara Hildenin museossa ollut lasitaidetta esittelevä näyttely puolestaan räjäytti minun tajuntani. Ensin olisin halunnut kieriskellä sinisessä joessa. Ja sitten aloin ehdotella Lehtorille että jos minä vähän hämään vakseja, niin hän voisi pistää reppuun muutaman ihanansinisen lasitiilen.
Olisin mielihyvin siirtänyt koko joen, tai edes osia siitä meidän olkkariin. 
Tai eteiseen.
Tai ihan mihin tahansa kohtaan kotiamme.

haluan tämän teoksen itselleni

voisin maata rauhoittumassa ja maadoittumassa sen päällä

pikkumaista
Lehtori ei suostunut pistämään edes yhtä tiiltä reppuunsa.

Kulttuurikierros päättyi Milavidan kartanolle.

Viikonloppu Tampereella tasapainottui - onneksi - seuraavan viikonlopun Turun päivänä.

Emme oikein ehtineet mihinkään alkupäivän tapahtumiin (Posankka-race, markkinat, kiertokäynnit museoissa), mutta päädyimme iltapäivän loppupuolella antikvaarisille kirjamarkkinoille. 

Lehteilin yhtä kirjaa. Sen väliin edellinen omistaja oli laittanut kaikenmoisia lehtileikkeitä - arvostin erityisesti (nyt jo edesmenneen) fonetiikan professorin, Kalevi Wiikin Turun murteen ääntämisohjeita. Tämmöttös sitä kuulu puhu, ettäs tierätte.

Kiakase!

 

Ensimmäinen huomio: Lehtorin mamma puhuu juuri näin.
Paitsi että hän voi sanoa joskus F:n paikalle myös H:n
Hän ei sentään sano hlika vaan flika tai jopa lika (eli siis tytöt), olen tuon hlika-muodon joskus jossain kuullut.

Mutta Lehtorin mamma voi sanoa "mää huntsa sitä" tai "huntsatas vähä" (mää funtsa sitä = mietin asiaa)

Toinen huomio: professori Wiikin luennoilla oli tungosta - se oli meille kieltenopiskelijoille pakollista, mutta Wiikin luennoilla istuttiin, ja hänen opetuksestaan pidettiin. Toisin kuin yleisen kielitieteen luennoilla. Siellä vedimme vuorovedolla, vaikka oli läsnäolopakko. Kyllä yksi kieltenopiskelija ihan helposti näyttää viideltä, näyttäähän?

Kolmas huomio: murre elää. Olen ohjeista aika lailla samaa mieltä, mutta puhun itse silti vähän eri tavalla. Siis silloinkin kun oikein alan yrittää vääntää murretta. 
Enimmäkseen en.
Omasta mielestäni puhun ihan yleiskieltä. Mutta siitä voidaan tietysti olla montaa mieltä.

Mää asu täl pual joke.
Ja käyn töis tois pual.

Jos se nyt ketään kiinnostaa.

marraskuun selätys 3 - perjantai

 Pakko jakaa viikkoa vähän pienempiin osiin, olen liian monisanainen
eihän näitä kukaan jaksa lukea.
en ole saanut mitään kunnon kirjoittamisprojektia alkuun, olkoon tämä blogaaaminen sitten sitä verryttelyä

Kymmenen - perjantai

Mikä yllätys - heräsin vähän viiden jälkeen ja nousin puoli kuudelta. Grr sille.
Yritän lohduttautua sillä, että en ole ihan hirmusti päiväväsynyt.
Ja sillä että ehdin aamulla puntille ja uimaan.
mikään ei lohduta siinä vaiheessa kun aamulla  viiden jälkeen uni pakenee ulottumattomiini, raskaat työajatukset alkavat pyöriä päässä, tihrustan kelloa ja tajuan että kroppani on kaiketi yhä kesäajassa.
Nopeat lämmöt salilla, hetkeksi altaaseen nautiskelu-uimaan ja vähän normaalia pidemmäksi hetkeksi saunaan.
Perjantain tavoitteena oli vain nauttia. mikä vain se on? perjantain tavoitteena oli nauttia!

Töitä-töitä-töitä

En tykkää töissä perjantaista. En vain tykkää. Mikä tahansa muu viikonpäivä on töissä parempi. Perjantain luulisi olevan kevyempi päivä, vaan ei.
Töitä kasautuu eksponentiaalista vauhtia työpöydälle ja ainoa tapa päästä töistä kotiin on pukea vaatteet päälle, sulkea nopeasti kone, ovi ja juosta ulos ennen kuin puhelin taas soi.

Olin kuvitellut että pystyn lähtemään hiukan aikaisemmin töistä, vaan ei.

Kävelin lopulta metsänreunatietä kotiinpäin Ahtisaaren hautajaiset luureissa.
Tihrustin vähän ja lauloin hiljaa mukana virsissä.

Odottelin Lehtoria kun oltiin sovittu että hän tuo ruokatarpeet ja minä kokkaan.
Meinasin vähän hermostua kun Lehtoria ei vain kuulunut ja näytti siltä että tulee kiire.
Olin sopinut äidin kanssa visiitin lankakauppaan, ja rupesi näyttämään siltä etten ehdi syödä rauhassa.
Mietin että jotkut asiat elämässä ovat valintoja ja tahdon asioita.
Että en viitsi pilata koko loppupäivää olemalla ärtyisä.
Ehdin kyllä syödä jossain välissä jotain.
Maailmanloppu ei ole lähimaillakaan ja kaikki järjestyy.
Lehtori tuli, ehdin kokata, söimme telkkarin edessä lautaset polvilla ja liikutuin vähän lisää Oi Suomi synnyinmaalle.
on kyllä vähän absurdia olla kanafile suussa ja pieni alitajuinen kiire sielussa ja niiskuttaa. mutta semmoista elämä joskus on. 

Ehdin siis syödä ja niistää nenän ja vaihtaa vaatteet ja bussiin.

Ehdin lankakauppaan vaikka minulla ei ollutkaan lupaa ostaa mitään kun puikoilla on keskeneräistä.

Ehdin höpötellä äidin kanssa.

Ehdin vielä kirjakauppaankin hakemaan lohtumuistikirjan
koska jos ihmisellä on jotenkin kurja olo, niin sen kuuluu saada uusi muistikirja. kuuluuhan? siitä tulee Kaikkien Ihanien Asioiden ja Unelmien ja Suunnitelmien muistikirja.

Näimme Lehtorin kanssa illemmalla teatterilla.

Saimme ystäviltä keväällä synttärilahjaksi lahjakortteja teatteriin - ystävät ovat ilmeisesti huolissaan kulttuurikuntoisuudestamme.

Sanoin elokuussa Lehtorille että nyt ei oteta mitään Sotaa ja Rauhaa ja Hamletia ja Rikosta ja Rangaistusta kun niitä me mennään joka tapauksessa katsomaan, vaan mennään kerrankin katsomaan sellaisia juttuja joita muuten ei mentäisi.
Ties mitä jännittävää ja uutta koetaan ja joka tapauksessa on hyvä vähän rikkoa normaalia uraa.
jos ihan rehellisiä ollaan minusta on teatterissa kivampi mennä farssiin koska se on hyvin tehtynä esityksenä vaativaa ja  taidokasta mutta Lehtori on enempi semmoinen hamlet-tyyppi, niin että meillä on pientä linjaristiriitaa  yleensäkin teatteriohjelmiston valinnassa. mutta tällä tavalla sain ujutettua edes jotain kepeää sinne kaikenmaailman dostojevskien väliin.
toisaalta myös, jos ihan rehellisiä ollaan, niin viime vuosien top-3 esitykset Turun kaupunginteatterilla: Seitsemän veljestä, Hamlet, Riivaajat. ja vasta ehkä neljäntenä Näytelmä joka menee pieleen. Että se siitä farssista sitten.

Ensimmäisenä uutta ja jännittävää kokemuksena meillä oli liput  mentalisti Pete Poskiparran show:hun, ja oli kuulkaa huikea ilta!
Ei voi kuin ihailla ihmisen mies-ja-ääni tyyppistä, ulkoisilta puitteiltaan hyvin pientä, mutta sisäisesti äärettömän taidokasta esitystä! 

Nauratti. Ällistytti. Ihmetytti. 
Taidokasta. Vaivatonta. Kiehtovaa.
opin illan mittaan että kaikki asiat tulevat kolmen paketeissa, ja niin se vissiin on.

Joistain tempuista voi ehkä aavistaa, mihin ne perustuvat.
Joistain toisista ei mitenkään.
Joistain tajuaa, että niiden onnistumiseksi vaaditaan aivan kertakaikkisen huikeaa ja nopeaa muistia tai intuitiota ja tarkkaavaisuutta. Ja kaikkea tätä käsittämätöntä nopeutta ja taidokkuutta säestää näennäisen vaivaton jutustelevan poriseva juonto.
Että siinä sitä vaan kelluu turvallisesti mukana ja nauraa ja älähtelee ihmetyksestä ja toivoo ettei joudu lavalle ja tuijottaa että miten tämä on edes mahdollista. 

kulttuuria syksyyn!

elokuun alussa kalenterissa luki liput!

Laapustimme ensin miehissä ja naisissa hommaamaan konserttilippuja syyskauden konsertteihin. 
Minulla oli vain yksi ehdoton vaatimus: Open orchestra!
Se on vallan kiehtova konsepti: koko permannon penkit poistetaan ja orkesteri hajautetaan pitkin esiintymislavaa ja permantoa. Puolet yleisöstä istuu parven penkeissä ensimmäisen, puolet toisen puoliajan ja silloin kun ei ole istumapaikkaa, saa vaellella jokaisen soitinryhmän vieressä ja seurata muusikoiden työtä.
Tajunnanräjäyttävää! (edellisen kerran vuonna 2019.)

Lehtori - joka on varsin vakavamielinen ihminen - halusi vakavahenkisiä konsertteja, ja semmoisiin olemme menossa myös.
Yritän sitten olla vakavahenkinen minäkin. 

Jotenkin ajatuksena joka kerta ja ihan aina konserteissa käyminen tuntuu semmoiselta sinitukkaisten paremman elintason eläkeläisrouvien jutulta; perintöhelmet kaulaan ja vojvojändå!
Yleensä on kumminkin todella rentouttavaa ja rauhoittavaa.
On pakko istua hetki paikallaan, eikä voi tehdä mitään.
Ja voi katsella orkesterilaisia, koska ne hääräävät kaikenmoista koko ajan. Voi miettiä kaikkea semmoista mitä muulloin ei ehdi miettiä ja ajatella että nuo tuolla tekevät töitä ja murehtivat työjuttuja mutta minä en.

Suosittelen sinfoniakonserttien maailmaan tutustumista, silloinkin vaikka klassinen musiikki ei ihan ykköslempigenre olisikaan
ei se ole minullakaan. ylipäätään kuuntelen musiikkia todella vähän, yhtään mitään musiikkia.
Eikä Lehtorikaan ole mikään klassisen musiikin kuluttaja, mutta käymme ehkä kerran-pari kaudessa jossain konsertissa, tai sitten emme. 

Meillä kaupunginorkesterilla on käytäntönä on semmoinen todella hieno juttu, että kerran kaudessa ohjelmistossa on aina joku vähän yllättävä tai populaari tai tavallisemmalle ihmiselle suunnattu ohjelma.
On ollut kauhuleffamusiikkia ja elokuvamusiikkia, pelimusiikkia, avaruuselokuvamusiikkia, James Bond -musiikkia, kaikkea semmoista jännittävää.
Niissä on ihan eri yleisö kuin ne sinitukkaiset rouvat ja yleensä aika huikea tunnelma.
Jos satut liikkumaan Turun liepeillä, Open orchestraan näytti vielä olevan jonkin verran paikkoja vapaana

Ei ole maksettua mainontaa; on kokemusasiantuntijuutta.

 

Kun konserttiliput oli hommattu, vaelsimme teatterille.

Keväällä saimme useammilta ystäviltä synttärilahjaksi lahjakortteja teatteriin.
ilmeisesti ystävämme ovat huolissaan epäkulttuurillisuudestamme?

Teimme periaatepäätöksen, että lahjalipuilla mennään katsomaan sellaisia esityksiä, joihin muuten emme menisi. 
Lähinnä siksi koska Lehtori - joka siis on melko vakavahenkinen ihminen kaiken kulttuurin suhteen - olisi valinnut todennäköisesti jotain Rikosta ja rangaistusta ja Shakespearea esitystolkulla muuten.
Minusta taas erityisesti teatterin pitää olla enempi hauskaa.

Menemme musikaaliin (Cabaret), Pete Poskiparran Mentalisti-show:hun  ja Hesarin Mustaan laatikkoon.
Minä haluaisin vielä improteatteriinkin, täytyy katsoa onnistuuko muilutus. Kyllä niin paljon olen katsonut Dostoa ja Shakespearea että pitäisi.

Ystävän kanssa menemme katsomaan vielä Pikku naisia vaikka vähän olenkin epäileväinen että voiko olla niin ihana kuin ne kirjat.

Ja muutakin kulttuuria on luvassa: ihan kohta menen kuntosalikurssille, sitten olen ilmoittautunut kranssikurssille ja lähellä joulua himmelikurssille.
Syyslomalle on suunniteltu lomareissu.
Jos ei tällä kaamos kesyynny, niin ei sitten millään.
Kun kuitenkin ohjelmassa on vielä uintia ja kiipeilyäkin, ainakin toivottavasti.
Ja museoissa käymme tietysti myös.

Ainoa harmillisuus on se, että hirmu monet noista esityksistä osuvat peräkkäisille päiville, tulee ylikivoja viikkoja ja sitten vain ihan tavallisia.

*

Kulttuuriin - tai oikeastaan melkein mihin vain elämässä - ehdotan uteliasta asennetta, siitä olen joskus kirjoittanutkin:

Kokeile joskus jotain uutta, erilaista, tavallisuudesta poikkeavaa.
Jos et ole penkkiurheilija, mene mielenkiinnosta katsomaan joku peli tai urheilutapahtumaan paikan päälle koris on uskomattoman nopeatempoinen laji! tai mene sporttibaariin.
Jos et ole museotyyppi, mene museoon pelimuseo Vapriikissa!.
Jos et ole koskaan kokeillut frisbeegolfia, kokeile! mutta älä heitä kiekkoa seuralaisen ohimoon siitä tulee noottia koko loppuikäsi. 
Maista mielestäsi kummallista ruokaa en tykkää sushista, en vieläkään.
Tai aja bussilla keskustaan ja jatka kävellen summanmutikassa.
Tai kokkaa erilaisesti, kokeile uutta reseptiä, tee voita, viiliä tai jogurttia.
Ole avoin elämälle ja asioille. voisin itse olla enemmänkin

Pidä huolta verenpaineestasi. Mittaa aika ajoin ja hoida jos näyttää nousevan.

Tee jotain luovaa. Kirjoita, piirrä, ompele, kudo, maalaa - mitä tahansa. Lopputuloksella ei ole väliä, unohda itsekriittisyys. Tee jotain luovaa mahdollisimman usein.

 Bonussuositus: pidä välillä taukoa netistä. uskomattoman vaikeaa, lähes mahdotonta, mutta tekee hyvää

Niin että vaikka liput konsertteihin ja teatteriin ja kaikenmoiset kurssit ovat tällä hetkellä aika arvokkaita, niin tee tänä syksynä jotain erilaista, tavallisuudesta poikkeavaa!

#kulttuurilupaus - mitä aiot tehdä, millä kellistät kaamosmielen?

ja nyt kun katson tuota kirjoittamaani julistusta, pitää näköjään tehdä ihan kaikki, vähän on päässyt unohtumaan...

 

 

Viime viikkoina, viime päivinä

 Elämä on viime viikkoina kuljettanut kaikkiin mahdollisiin suuntiinsa, ilosta stressiin ja huoleen ja taas takaisin iloon. 

Yritän saada arkea haltuun: opetella uutta työpaikkaa, kasata taas tavallista syysarkea kotona.

Työ sujuu, työyhteisö on mukava ja metsäreittiä on enimmäkseen mukava mennä töihin. 

Mitä nyt kärmespäivinä vähän hämää: meidän lähi(ö)metsät ja lämpäreet kun sattuvat olemaan lähitienoiden käärmeikkäämmät paikat (epäilen että keväinen kyykamera on jossain näillä tienoin).
Parina päivänä töissä asiasta puhuttiin ja jälkimmäisenä tiesin jo kotiin lähtiessä, että tänään on kärmespäivä.

...ja oli myös: hätinä lyijykynän kokoinen pikkuvesseli kiemursi kiivaasti karkuun tieltäni. Satuin vielä olemaan jalkapatikassa liikkeellä, vähän puistatti.
Puistatti, vaikka niihin on näinä vuosina jo tottunut, vaikka niitä on näillä nurkilla asuminamme vuosina jatkuvasti näkynyt. 
Kuukauden työmatkasaldo: neljä havaintoa. Yksi näistä paikassa, jossa en odottanut otusta näkeväni.

Näinä vuosina olen nimittäin oppinut sekä paikat että säätilat: jo metsäteille lähtiessä tietää, että tänään on käärmepäivä.

töihin menossa, ei käärmeisessä kohdassa, eikä kärmespäivänä

Keskimmäinen palasi pitkän kesän jäljiltä kotiinsa ja opiskelupaikkakunnalleen. Kävin saattamassa nuoren perille kotiinsa, kun kesän aikana vaatevarasto oli poikinut kokonaisen matkalaukullisen verran uutta hepenettä.

en vieläkään ehtinyt tornille

Olin jotenkin kuvitellut, että kotimatkalla saan istua kaikessa rauhassa junassa lukemassa, haaveilemassa ja lataamassa akkuja. 
Reaaliteetit: täydet junavaunut ja niiskuttavat kanssamatkustajat.
Kotimatka oli pitkä.
Ihan kuin olisin tajunnut vasta nyt nuoren muuttaneen oikeasti omilleen - vaikka siitä on jo puoli vuotta.
Ikävä.

Pitää opetella uudestaan elämään kolmihenkisenä perheenä.
(sivujuonne tähän: todellakin pitää opetella. Lehtori on nostelu-, kurottelu- ja kanniskelukiellossa muutaman kuukauden, olen joutunut opettelemaan kaikenlaisia sellaisia kotihommeleita, joita en normaalisti tee. Olen oppinut että in-ho-an roskien lajittelua ja viemistä, ja kotona asuva nuori tekee Mitä Tahansa Muuta, mutta ei sitä. Olen taloutemme ainoa roskavastuullinen, grr.) 

Opettelen myös vapaa-aikaa, paluuta ihmisten ilmoille. 
Meillä on läpi tämän ajan ollut muutama ystäväpariskunta, joita olemme tavanneet, käyneet yhdessä syömässä tai  tehneet sekalaisia kulttuuriretkiäkin sen verran kuin se on ollut mahdollista, mutta nyt - nyt uskaltaa jo varovaisesti haaveilla enemmästäkin.

Syksyn ensimmäinen kulttuuriretki pääkaupunkiin keksiäkäisiä säkenöiviä (= Kepposet, Sutkautukset, Pinkki & Leonida) tapaamaan!

Monologiesitys Aleksanterin teatterissa kosketti syvästi. Esitys kiersi ympäri teatteritaloa ja kertoi rakennuksen historiasta, sen perustaneista henkilöistä ja aatelisperheiden elämästä 1800-luvun loppupuolella.
Minulle hienoin hetki oli kierroksen päätteeksi näyttämöllä.
Rakennus muistuttaa kovasti Åbo Svenska Teaternia - ja siellä - takanäyttämöllä, himmeissä valoissa iski voimakas de-ja-vú jostain syvältä nuoruuden teatteriharrastusvuosilta. 

Tavoitin heti sen kihelmöivän odotuksen ennen esiripun avautumista, nuoruuden kuhinan ja tohinan, melkein sain kiinni sisääntulomusiikistakin. Pieni kotiinpaluu, jonnekin sinne mitä ei ole aikoihin ollut.

Säkenöivä seura, hyvä ruoka, rentous - sitä kaikkea ihminen tarvitsee. 
Illan mittaan (tai siis, emmehän tiedä, tapahtuiko mitään, kun minulla ei ole siitä kuvamateriaalia) pohdittiin muutamaankin kertaan tutustumista ja ystävystymistä aikuisena.
Tässä elämäntilanteessa, tässä iässä, nyt.

Minusta juuri tässä elämäntilanteessa, juuri tässä iässä ja juuri nyt on aivan huippua tutustua uusiin ihmisiin, kaverustua, ystävystyä, olla vain.

Ehkä tässä iässä on enemmän kuin koskaan aiemmin sinut itsensä ja oman olemisensa kanssa, ja ainakin minulle tutustuminen, kaverustuminen ja ystävystyminen ovat vaivattomampia kuin koskaan aiemmin.
Olen oppinut itsestäni enemmän ja olen oppinut olemaan aivan eri tavalla kuin ennen. 
Ihmiset!
Illanvietot!
Ystävät!
asioita joita en itseeni käpertyvänä introverttina olisi voinut kuvitellakaan nauttivani. Vaan niinpä vain nautin, kaipaan ja tarvitsen. <3

Matka Turusta Helsinkiin ei ole pitkä. 
Lisää tällaisia päiviä, lisää kohtaamisia, ihmisiä, kulttuuria - paljon!

Matkalla Turusta Helsinkiin katselin junan ikkunasta. 

Syksyn ohut valot
Haipuva vihreä
Sängelle puitujen peltojen ruskeat, kumpuilevat neliöt

Matkamuisteluksia

Museokeskus Vapriikki Tampereella.
Tällä hetkellä Vapriikissa vaihtuvana näyttelynä ritarit: komeaa ja kalskahtelevaa. Vapriikki kaikkinensa on todellinen koko perheen museokohde - taatusti löytyy jokaiselle jotain katsottavaa. 
Itse huumaannuin erityisesti pelimuseosta - sinänsä outoa, kun en ole mikään pelaajatyyppi. Suomalainen pelituotanto on laajaa ja monipuolista, näyttelyssä voi tutustua monin tavoin erilaisiin pelityyppeihin, pelien historiaan ja pelaamaan pääsee vaikka mitä. 

Minua jäi kiehtomaan erityisesti pelimaailman ruokakulttuuri. Yritin ehdottaa Isoveljelle, että kokkaisin hänelle ja ystävilleen jonkin heidän roolipelinsä mukaisen menun. 

Pelimuseo sai minut innostuneen pomppivaiselle tuulelle. Pidin ja menen mieluusti uudestaan.
Lehtori kiersi Tampereen sisällissodan, minä en kyennyt - piti mennä ulkopuolelle hengittelemään. Kuljin läpi kivimuseon sillä aikaa. 
Menimme Vapriikkiin vielä seuraavana aamuna uudestaan junan lähtöä odotellessamme - piti pelata vähän flipperiä.

Kävelimme Tamperella Pyynikille syömään kuuluisat munkit. Munkit olivat mainioita, olin aivan äimänä siitä, että niitä piti jonottaa. Pitkään. Torniin emme mennet.
Kukaan ei ollut varoittanut munkkeja himoitsevista ampiaisista. Hekumallinen munkkihetki vaihtui nopeaan ahmimiseen ja pikaiseen poistumiseen paikalta.
Munkit olivat kyllä herkullisia.

Pohjois-Pohjanmaan museo Oulussa edustaa hyvin perinteistä, mielestäni jo vanhentunutta museotyyppiä. Sellaista jossa vitriinin ikkunan takaa tirkistellään museoesineitä ja luetaan jostain seinältä puuduttavan paljon tietoa. Lisäksi museossa oli tukalan kuuma. 
Olivat kehvelit menneet museoimaan lapsuuteni. Kuvassa näkyvään suihkupulloon liittyy onnellisia vesisotahenkisiä muistoja. 

Parasta oli ilmainen sisäänpääsy.

Samaisessa museossa oli vaihtuvana näyttelynä legoharrastajien rakennelmia. Sama perinteinen museolinja jatkui myös tässä näyttelyssä.

Oulun tiedekeskus Tietomaahan menimme kun emme oikein muutakaan keksineet. Ensin söimme aivan mahtavan maukkaan lounaan (jonka keskellä kävin työpaikkaan liittyviä neuvotteluita) ja sovimme että kurkataan tieteeseen vain pikkuriikkisen. Jos siellä on tuvan täydeltä kirkuvia ipanoita - siltä ainakin kuulosti - päätimme poistua nopeasti takavasemmalle. 
Innostuimme pelaamaan vaikka mitä pelejä ja kokeilemaan melkein kaikkia tiedetehtäviä, koska olimme amazing race -fiiliksessä ja hyvällä tuulella kaikin puolin. Heurekaa muistuttava, valoisa ja avara tiedekeskus oli lysti kokemus. Sattumaa ja todennäköisyyksiä käsittelevä vaihtuva näyttely oli kiinnostava.

Kuopiosta mieleeni jäi ortodoksinen kulttuuri- ja museokeskus Riisa. 
Ortodoksisuus on ylenpalttisen aistikylläistä ja juhlavaa. Ihailen ja ihmettelen sitä kaikkien aistien ilotulitusta ja samalla tunnen oloni vieraaksi, etäiseksi jotenkin ulkopuoliseksi - ja minussa herää pieni sisäinen körtti, joka hiljaa toivoo armovilausta kaiken pompöösin juhlavuuden sijaan.
Päädyimme käymään teologisia keskusteluita - mikä tietysti on merkki hyvästä museosta: aihe on herättänyt pohtimaan. Totesin ties monennenko kerran, että kaksi asiaa tässä ihmeellisessä maailmassa tekevät minusta todella teologisen ja uskonnollisen: ortodoksit ja aksolotlit. (älkää edes kysykö!) (höh. syyttäkää itseänne)

Aivan valtavasti ihminen unohtaa asioita elämänsä varrella. Tietääkseni olen joskus osannut lukea (muinais)kirkkoslaavia, mutta se on kyllä autuaasti pudonnut pois mielestä. Otin kuvan skeemamunkin asusta niissä toiveissa, että muistaisin sen taas. Arvatkaa olenko edes jaksanut yrittää?
Idän (ja myös Lännen) luostarilaitos on kiehtova juttu sekin, ja niin kovin vieras. 
Ajatelkaa, että on olemassa ihmisiä, joiden ainoa tehtävä on rukoilla koko maailman puolesta.
Samalla kun itse sitä viuhtoo menemään arkipäivässä tuosta vain vips.

Kuopion museossa ja taidemuseossa oli yhteisnäyttely Leonardo Da Vincin taiteesta ja keksinnöistä. Vuorovaikutteinen, moderni, aivan mainiosti toteutettu. 
Kaikki esillä oleva oli replicaa tai jopa replican replicaa, mutta ei haitannut. Pisti tietysti pohtimaan taidetta ja museokäynnin kokemuksellisuutta. Vaikka kuinka monta kertaa on ihminen nähnyt kuvia Mona Lisasta tai Da Vincin muistikirjoista, mutta kun sellainen on siinä aivan silmien edessä, vaikka sitten vain replicana, on kokemus aivan toisenlainen. 

Jotain merkitystä on sillä, että menee pois omasta arjestaan, varta vasten katsomaan, tutustumaan ja pohtimaan asioita. 

Voi olla, että en ikinä näe Viimeistä ehtoollista oikeasti siinä seinässä, johon se on maalattu, mutta siitä tehdyn jäljennöksen tarkastelu lähietäisyydeltä voi silti olla elämyksellinen ja arvokas kokemus. Ruudun kautta pääsee nykyään näkemään vaikka mitä, mutta keskellä kulkemisella on silti ainakin itselleni merkitystä.

*

Kaikki visiitit toteutuivat ihan itse hankitulla  museokortilla.
 

geriatrinen raiteilukiertue lukuina ja luettelona

 

10 museota

- Pohjois-Karjalan museo Hilma (!!!) (Joensuu); valokuvanäyttely Suomen itä valokuvissa + museon oma, laaja Pohjois-Karjala kokoelma

- Joensuun taidemuseo Onni; Virginie, ikoneita

- Kuopion museo (!!!)

- Kuopion taidemuseo (yhteisnäyttely L3DNARDO DA VINCI)

- VB-valokuvakeskus (Kuopio) Valokuvanäyttely Martin Parr: Life’s a Beach

- Ortodoksinen museo Riisa (Kuopio) museon oma, laaja kokoelma + poimintoja ikonikeräilijä Risto Vilhusen kokoelmasta

- Pohjois-Pohjanmaan museo (Oulu) Palikka palikalta -legoharrastajien näyttely + museon oma, laaja kokoelma 

- Tiedekeskus Tietomaa (!!!) (Oulu) Kruuna vai klaava - sattuma ja todennäköisyys + tiedekeskuksen pysyvät kokeilupisteet

- Museokeskus Vapriikki (Tampere) Suomen Pelimuseo (!!!), Kivimuseo, Tampere 1918, Ritarit

- Vakoilumuseo (Tampere) museon oma kokoelma

3 kirjastoa

- Kuopio

- Oulu

- Tampere

7 kirkkoa 

Joensuu (ulkopuolelta)

Kuopion tuomiokirkko

Riisa

Oulun tuomiokirkko

Pikku-Sofian kirkko 

Tampereen tuomiokirkko (ulkopuolelta)

Finlaysonin kirkko (!!!)

 

3 paria puhkikäveltyjä sukkia

2 oluttastingia 

- Oulussa (!!!)

- Tampereella

1 uusi työpaikka, 1 irtisanoutumisilmoitus

*

Kerron kyllä kaikesta enemmänkin, kun saan ajatukseni ja muistiinpanoni johonkin järjestykseen :)

Huutomerkatut ovat huippukokemuksia

Ämpärissä kesällä

Emma pohti kesä-ämpäriään.

Minä olen kerännyt kesä-ämpäriini tällaisia asioita - ja nämä eivät edes kaikki liity lomaan, vaan ihan pelkästään kesään.

Haluan uida luonnonvedessä, herätä yhden kerran aikaisin ja mennä ulos kun aamu on vielä raikas, haluan lukea outoja kirjoja ja lehtiä kirjastossa ja seikkailla ilman päämäärää. Ainakin.

Haluan myös kulkea Helenan polulla.

Aion kaivaa esiin hautausmaan kartan ja käydä kiertämässä kaikki merkkikohteet.
Hautausmaalla käveleminen on tyynnyttävää ja ihmeellistä. Olen löytänyt sieltä vaikka mitä, kerran umpimähkäisesti vaellellessani löysin vahingossa esi-isänkin, (tai mikälie mahtaa olla, isoisoisosetä?)(en jaksa laskea montako isoa pitäisi olla) jonka piti olla haudattuna Urjalaan (tai Ulvilaan, tai ehkä kukaties Pöytyälle, Ypäjälle tai Jonnekin Muualle, ei kumminkaan ainakaan tänne, suunnilleen sadan metrin päähän siitä sukuhaudasta jonka sijainnin kaikki sukulaiset tietävät, ja jossa lapsuuden jouluina kokoonnuttiin.)(sittemmin vieraannuin jouluisista kynttiläkokoontumisista. ja nyttemmin vaeltelen moikkaamassa esi-isiä tämän tästä)

Kirjoitushommeleita ohjelmassa on myös. Olen yrittänyt kirjoittaa muutaman sataa sanaa joka päivä. Välillä kirjoitan enempi, välillä vähempi. 

Osa ulkomaan sukulaisista on tulossa visiitille. Visiitti asettuu enimmäkseen sellaiseen ajankohtaan, jolloin minulla ei oletettavasti vielä ole lomaa. (en viitsisi hirveästi nillittää, mutta en vielä tiedä milloin on loma. tai onko sitä. kai kumminkin)

Meillä on Lehtorin kanssa reppureissuplään. Epäilen yleisesti ottaen kaikenlaisten suunnitelmiemme toteutumista, mutta tämä on ilmeisesti pakko toteuttaa, koska nuoriso on kehittänyt omia suunnitelmiaan sen varalle että me olemme poissa. (tai sitten sitä ei ehkä kannata toteuttaa juuri siitä syystä että nuorisolla on suunnitelmia sen varalle että me olemme poissa)

 

Aika pieniä suunnitelmia itse asiassa.

Mutta toteutettavissa. Voi sitten kesän lopuksi sanoa että toteutin sata prossaa kesäsuunnitelmistani. (paitsi tuota reissatako vaiko eikö reissata, sitä ei ehkä pysty toteuttamaan molemmilta osin?)

Millainen kesä-ämpäri sulla on?

Mitä odotat, mitä aiot?

Mitä minulta puuttuu? Mitä ehdotat tai suosittelet lisättäväksi tähän listaan?
 

kulttuuria!

Koko viikonloppu on ollut jotenkin onnistuneen epäonnistunut. Tiedättekö sellaisen, että suunnittelee tekevänsä jotain, mutta ei sitten teekään? Siksi epäonnistunut. 

Mutta kuitenkin ihan kiva.
Siksi onnistunut.

Olin ihan unohtanut että ystäväpariskunta oli varannut meille yhteisen museokäynnin sunnuntaille. 

Menimme siis museoon - se ei todellakaan kuulunut mielikuvaani tämän viikon sunnuntain vietosta, mutta oli ehdottomasti parempaa kuin mikään mitä olin itsekseni suunnitellut.

Turun taidemuseoon pääsee tällä hetkellä ajanvarauksella kymmenen ihmistä kerrallaan tunniksi taidetta ihailemaan. Vaihtuvana näyttelynä tällä hetkellä on Sigrid Schaumanin värikylläisiä, unenomaisia maisemia Italiasta ja Ranskasta.

Melkoinen täti: eli yli satavuotiaaksi, ja vielä päälle seitsemänkymppisenä lähti maalaamaan Italiaan ja Ranskaan. 

 Museokäynti virkisti sielua, vaikka onkin vähän hermostuttavaa kiertää teokselta toiselle turvavälejä vahtien ja kelloa tuijottaen.

Virkistys oli suurempaa kuin hermostuttavuus; taide tekee aina sielulle hyvää ja vaihtelu myös.

Minusta on erityisen hienoa se, että erilaiset instituutiot pyrkivät keksimään kokoontumisrajoituksiin ja koko ajankohtaan sopivia keinoja ilahduttaa ihmisiä.
Nautin siitä, että kirjastot ovat edes rajoitusten puitteissa auki.
Nautin aivan älyttömän paljon siitä, että museoissa on vain rajallinen määrä väkeä. Siedän normaalielämässäkin varsin huonosti lähelle tulevia ihmisiä ja väenpaljouksia - kymmenen ihmisen museokäynti on siis todellista luksusta minulle!

Ainoa mikä todella harmitti, oli se ettemme päässeet jälkipuinnille mihinkään kahvilaan.

*

Haluaisin päästä myös Ateneumiin ihailemaan Ilja Repinin teoksia. Siihen ei mikään museon nyt tarjoama virtuaalikierros riitä, ne pitää nähdä ihan oikeasti.

Jos ihan rehellisiä ollaan haluaisin oikeastaan melkein mitä vain livenä.
Monenlaisia juttuja voi tehdä virtuaalisesti: voi varata kirjoja kirjastosta, on orkesterin livestriimiä, on teatterin somenäyttämöä, voit ostaa museokierroksen, osallistua joogaan, tanssitunnille, jumalanpalvelukseen ja viininmaisteluun - osaa maksusta, osan maksutta - ja onhan se hienoa ja kekseliästä ja tuiki tarpeellistakin ihmiselle ja palvelun tuottajalle myös. 

Mutta silti. Livenä olisi livempää. Ja kivempää.

Enimmäkseen en ajattele koko asiaa koska niin on yksinkertaisesti helpompaa.
Mutta silti.

*

Tiedättekö mikä olisi aika vaikea toteuttaa: virtuaaliuinti!
Voisivat kanssa-asujat vähän nikotella jos rupeaisin täyttämään meidän olkkaria vedellä että pääsisin uimaan jonkun uima-allaslivestriimin kanssa.

*

21/31

eikä tämä helkkarin poikkausaika kumminkaan lopu vielä maaliskuun lopussa.

Niilon jäljillä

 Joskus hamassa muinaisuudessa siskoni oli musiikkiluokalla ja minä olin angstinen teini.

Siskon ekana musiikkiluokkavuonna minä olin pinkeälettinen seiskaluokkalainen latinanopiskelija, jonka pää oli täynnä deklinaatioita ja semmoisia todesti kiinnostavia juttuja.

Sisko puolestaan treenasi koko marraskuun ja joulukuun ja luultavasti leijonanosan lokakuustakin luokkakuoronsa stemmaa oi niilon niilon suuren niilon, ja minulla nousi savu korvista ja sielusta.

Joulukuun puoliväliin mennessä olimme kait koko perhe kurkkuamme myöten täynnä niilo-niiloa. (paitsi sisko, sillä oli niihin aikoihin tapana laulella koko ajan, jos ei niiloa niin jotain muuta).

Ja sitten minut laahattiin siihen konserttiin, kuuntelemaan sitä niilo-niiloa, jota uilutusta olin siis kuunnellut jo valmiiksi viikkotolkulla.
Harmitti, eikä aivan vähän, koska olisinhan toki mieluummin jäsentänyt lauseita kuin kuunnellut kuorotolkulla klassista joulumusiikkia.

Musaluokkien joulukonsertit olivat jo siihen aikaan melkoisia spektaakkeleita (audikkeleita?) (se meni koko ajan suuruudenhullummaksi kyllä), emmekä me tietenkään tienneet, mitä oikein oli tulossa (paitsi niilon, hänet tiesimme kyllä)

Siihen aikaan (eikös olekin jouluinen ote tarinaan?) näissä konserteissa esiintyivät kaikkien Turun musiikkiluokkien kaikki kuorot, soittajat ja laulajat - ja se oli paljon.
Pelkästään siskon koulussa oli kaksi rinnakkaisluokkaa kolmosesta ysiin, sekä kaksisarjainen lukio päälle, ja musaluokkia oli lisäksi muutamassa muussakin koulussa.
Sitä henkilökuntaa eli ensembleä oli paikalla varmaan likemmäs tuhat. 
Joka ihmeen koulu vetäisi erilaisilla kokoonpanoilla erilaisia esityksiä, ja koska sitä väkeä oli niin tuhannen paljon, eivät tietenkään sellaiset vähäisemmät aloittelijat olleet konsertin keskiössä.
Jos ette ole käyneet Tuomiokirkossa, niin penkit puuduttavat, eikä siellä näe mitään, koska se on niin pitkälaivainen kirkko. siskon osuus tästä konsertista oli noin kahdeksan niiloa, minun osuuteni oli noin vuosisadan mittainen puutumus

No, konsertin loppumetreillä oli sitten niilon vuoro. 

Siellä, hämäränpimeässä keskiaikaisessa kirkossa, jostain kaukaa edestä leijui aineettoman kuultava sopraano minä ilmoitan teille suuren ilon
Johon vastasi tuhannen laulajan - jossain siellä joukossa minun pieni siskoni -  ja soittajan paisuva vyöry: oi ilon, ilon, suuren ilon!

Musiikki valui minuun kuin hopealanka.
Tuntui joululta.

*

Tänä vuonna sain ällin, että minun on selvitettävä, mikä teos on ollut kyseessä.
Olisihan mukavaa näin kypsänä, sivistyneenä aikuisena kuulla edes joku versio niilosta ja tunnustella, vieläkö se saa ihmisen polvilleen ihan kokonaan.

Niilosta on muodostumassa minulle pakkomielle (ihan hyvä, koska on kivampaa pohtia niiloa kuin muita stressiasioita, joita on ihan liikaa)

Tähän mennessä:
- sisko muistaa niilo-niilon
- äiti ja isä muistavat niilo-niilon
vaikuttaa siltä että niilo on vainoava meitä aikojen loppuun asti
- kukaan ei muista mitään muuta
- käsiohjelma - jos sellaista on ollut - on kadonnut.
- oivalsin, että yksi ystäväni on pari vuotta siskoa vanhempi, hänen on täytynyt laulaa samassa konsertissa. Kysyin häneltä. Tämä oli hyvin hämmentävää, koska meitä yhdistää ensisijaisesti Lehtori, ja nyt äkillisesti myös niilo. Tuntuu jotenkin oudolta ajatella uusiksi koko angstinen nuoruus.
- hän ei muistanut niiloa, mutta arveli että teoksen suomennos on jonkun musaopen luomus. Hän lupasi kuitenkin rallatella niiloa.
- googlasin. Mutta koska niilo noin pääpiirteissään noudattelee jouluevankeliumin tekstiä, olivat vastaukset melko raamatullisia
- menin spotifyihin ja spotifaijasin että christmas ja classic ja choir. Melko paljon osumia
- äiti veikkasi Händeliä. Kuuntelimme kumpikin tahoillamme Messiasta. Ei ollut.
- äiti on kuullut niilon jossain yllättävässä yhteydessä
- minä veikkasin Bachin Jouluoratoriota. No ei tod.
- löysin barokkimusiikin
- löysin paljon muuta joulumusiikkia
- myös äiti löysi
- arvelimme että kyseessä saattaa olla myös epäjouluteos
- päädyimme Johonkin Vähäisempään Passioon.
- nuoriso ehdotti että Joy to the World. Ei.
- spotifaijasin että Weinacht. Edelleen aika paljon osumia
- kirjoitin koulun nykyiselle musanopelle. Koulussa ei ole arkistoa. Hän arveli Cesar Franckin Psalmiksi.
- oli tuttu, mutta ei, ja sanat eivät osu
- kirjoitin musanopen ehdotuksesta entiselle tukiyhdistyksen aktiiville. Hän arveli että teoksen alkukieli olisi saattanut olla latina, ja kertoi hänen lapsensa on ollut kolmasluokkalainen samana vuonna, samassa konsertissa.  (siskon luokkakaveri siis, koska tämä ihminen antoi sellaisia speksejä, että on.) Tukiyhdistyksen aktiivi välitti viestini vielä entisemmille tukiyhdistysaktiiveille ja joillekin kavereilleen.
- kirjoitin entiselle opiskelukaverilleni, joka on minua vuoden-pari vanhempi ja siis potentiaalinen kuultavaääninen sopraano, tai joku joka on kadehtinut sitä soolo-osuuden laulajaa

Speksit, joilla etsitään

- jouluevankeliumin tekstiin tehty kuoroteos
- latinan tai saksankielinen alkuteos
- ehkä vähän Händel-tyyppinen
- soolosopraano
- niilo-niilo on varsin lyhyt, lauluosuutta on ehkä edeltänyt soitto-osuus

...stay tuned, niilonmetsästys jatkuu...

*

olen kirjoittanut niilosta kerran aiemmin

*

sittemmin musaluokkien kuorot ovat tainnuttaneet minut myös mm. Orffin Carmina Buranalla ja Adolphe Adamin Oi Jouluyöllä.
Kävin joulukonserteissa vielä monta vuotta sen jälkeenkin kun ei enää ollut pakko.

Lukutuulella: elokuun luetut

 Yritän välttää korona pilasi elämäni -nillityksiä, kun tilanne nyt on se mikä on, ja koskee kaikkia. Korona nyt kumminkin pilasi lukvuoteni.

Työstressin ja kotistressin vielä hanskaan, mutta koronastressi niiden päälle on aiheuttanut sen, että en jaksa kovin aktiivisesti lukea uusia kiehtovia ja haastavia kirjoja. Laahaan kirjastosta kotiin vaikka mitä, mutta valun silti vanhoihin tuttuihin kavereihin, sellaisiin jotka tiedän rentouttaviksi, epäpelottaviksi ja enimmäkseen hyväntuulisiksi. 

Lukulistallani tuntuu olevan enimmäkseen sitä: vanhaa tuttua hömpettä vuosien takaa.

Elokuun luetuista suosittelen Are Kalvön (minun näppiksestäni puuttuu norjalainen ö, pahoittelut) Helvetillinen vaelluskirja, jota lukiessa nauroin ääneen.

Samaan suositukseen pääsee Minna Lindgrenin Aina on toivoa. Lehtori yritteli lukea sitä myös, mutta tuomitsi tylsäksi. 

Chicklitistä Mhairi McFarlanen Mitä jos en löydä sinua koskaan oli tapahtumantäyteinen ja hyväntuulinen uusi tuttavuus.

Kaikki kuukauden luetut käänteisjärjestyksessä alla, ja koko lukuvuosi TÄSSÄ.

Nancy Thayer: Kuumien aaltojen kerhon kesä. Eläkeikään ehtineiden naisten ystäväpiiri viettää kesää Nantucketin viehättävällä saarella. Lapsilla ja lastenlapsilla on perhekriisejä, naisilla itsellään parisuhdehaasteita. Kesäisen merellistä hömpää ilman sen kummempia syvällisyyksiä, leppoisan hyväntuulista luettavaa työiltoihin, ei anna eikä ota.

Mhairi McFarlane: Mitä jos en löydä sinua koskaan. Farlane on uusimpia chicklit-suosikkejani: tarina täyttää aina koko kirjan, vakavampia sävyjä ja samaistumisen mahdollisuuksia löytyy, tässä kirjassa teemana totuuden puhuminen, itselleen ja ympäristölleen rehellisenä pysyminen. Lähes parinkymmenen vuoden seurustelun jälkeen Laurien poikaystävä lähtee etsimään itseään ja Laurie jää yksin. Naistennaurattaja-kollega Jamie tarvitsee pitkäaikaisemman valetyttöystävän ja Laurielle tarjoutuu mahdollisuus valeromanssiin. Tarina etenee tapahtumantäyteisenä ja hyväntuulisena ennustettavaan loppuunsa asti, pidin analyyttisista hahmoista, jotka peilaavat itseään ja ympäristöään, Pidän McFarlanen tavasta kirjottaa, siitä että tarinat sijoittuvat Lontoon ulkopuolelle. Asiallista, etenevää chicklitiä.

 Tuija Lehtinen: Jatkoaika. Apteekkimaailmaaan sijoittuvan hömppeen jatko-osa. Sinkut säätävät, sukulaiset aiheuttavat päänvaivaa, kuka on salaperäinen paronitar ja miksi kahvilassa istuu kaunis poika kirjottamassa? Sujuvasti kirjoitettua vähän ohutta perushömppää arkiaamukahvin painikkeeksi. Ihan kiva e-kirja.

 Are Kalvö: Helvetillinen vaelluskirja. Satiirinen, pirullinenkin, hauska, mainio ja silti täyttä asiaa pohjoismaisesta luontosuhteesta. Pitkästä aikaa nauroin ääneen lukiessani. Mikä ihme meitä ajaa vaeltelemaan luonnossa vuorten huipuille ja seisomaan instakuvissa kädet ilmassa? Kalvö yrittää selvittää ihmisten vaeltelutarvetta ryhtymällä itsekin vaeltamaan: taskumatti ja pikkusikarit auttavat asiassa kovasti. Lämmin suositus kaikille meille, joilla on kaupunkilaisen luontosuhde.

Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija. Ikäloppu kirjailija, hänen yksityissihteerinsä ja heidän kumpaisenkin traaginen rakkaustarina. Kustantaja ja hänen sihteerinsä ja keskeneräinen rakkaustarina. Laatikkokaupalla kadonneita esineitä jotka etsivät omistajaansa, ruusupuutarha, julkaisematta jääneitä kertomuksia kadonneista esineistä. Romanttinen kirja, jossa on liian monta sisäkkäistä tai päällekkäistä tarinaa, turhimpana kaikesta kummitusjuttu. Osa kadonneiden esineiden tarinoista on minusta ahdistavia, kummitusjuttu on turha ja koko kertomus oli minusta liian polveileva ja monitarinainen. Luin sisulla yhden leppoisan vapaapäivän aikana, kun kuvittelin kirjan muuttuvan jossain välissä paremmaksi. Tulipa luettua.

 Tapio Lehtinen, Ari Pusa: Yksin seitsemällä merellä. Kuuntelin tämän äänikirjana jo aikaisemmin keväällä, halusin lukea vielä perinteisellä formaatilla. Huikea purjehdus! Luetussa tarinassa minua häiritsi kuunneltua enemmän purjehdussanasto. Toisaalta radioamatöörien tukitiimi nousi luettuna paremmin esille, samoin purjehtijan  henkilökohtaisemmat ajatukset ja tunnot. Pidin edelleen.  

 Catherine Isaac: Sinusta, minusta, kaikesta. Kymmenvuotiaan pojan yksinhuoltajaäiti Jessica matkustaa kesäksi Ranskaan lomailemaan eksänsä luo, toiveissaan korjata isän ja pojan välistä suhdetta, kotimaassa murehduttavat lapsuuden perheen asiat. Sujuva, kesäinen, ranskalaisromanttinen, herttainen. Toisaalta hetkittäin tarinan vakavampi sanoma tuntui vähän päälleliimatulta, soljumattomalta. Hämärtyvissä Ranskan-illoissa syötiin kovaäänisesti ja kesäisesti, tarinan odotettava lopputulos oli silti jotenkin liian kivuton. Sujuva mutta ihan kiva. 

Emily Giffin: Rakkaus lainassa. Kolmikymppinen Rachel, parhaan ystävänsä kaaso, päätyy sänkyyn sulhasen kanssa. Häät odottavat nurkan takana, kolmenkympin kriisi häiritsee ja ystävän sulhanen tuntuisi olevan herra oikea. Rachelin ja Darcyn ystävyyssuhdetta voisi luonnehtia sanalla toksinen. Kepeää perushömppää täysinäiseen työviikkoon.

 Tuija Lehtinen: Takaisin Sumulaaksoon. Lehtisen kahden kirjan pituinen yritys seikkailla nykypäivässä, suomalaisessa aateliston kartanoelämässä on mielenkiintoinen viritelmä: paljon henkilöitä, vähän tapahtumia, outoja epäjohdonmukaisuuksia ja silti hyvinkin viihdyttävää hömpettä. En tiedä, pitäisikö sarjaan suhtautua vähän kieli poskessa. Ensimmäisellä lukemalla tämä sarjan kakkososa ei avautunut millään tavalla, päähenkilö on kylmä, etäinen ja jopa epämiellyttävä. Nyt toisella lukemalla katselin ilmeisesti erilaisten lasien lävitse ja totesin että kirja on täydellistä ravintoa eskapismin kaipuuseen. Tästä ei käteen eikä mieleen jää mitään muuta kuin vahva muistikuva kesäisen kartanon pihamaasta - ja juuri sitä kaipasin kun sukelsin työelämän kiireisiin pää edellä. Oivaa, aivotonta ajankulua. Ja vaikka tarina itsessään on ohut, Lehtinen on taitava sanankäyttäjä ja siksi luen mieluummin hänen tuotantoaan kuin jonkun toisen kehnomman kirjoittajan. E-kirja.

 Minna Lindgren: Aina on toivoa. Humoristis-dystooppinen (vaiko dystooppis-humoristinen?) kuvaus suomalaisen peruskoulun tulevaisuudesta (olevaisuudesta?). Kurssimuotoinen yksityistettävä peruskoulu työllistää eläkeiän kynnyksellä kiikkuvan perinteisen peruskouluopen, Marjan, ja vaatii häneltä pelillisen ilmiöoppimisen keinoja, talkeja ja kylmiä kohtaamisia asiakkaiden kanssa. Marjan tytär on yksityisen kotikoulun opettaja kolmelle lukutaidottomalle yhdeksänvuotiaalle, Marjan mies uudistaa ammattikorkeakoulua kohti suurempaa itseohjautuvuutta, ja Marjan vanhemmat puolestaan ovat vanhan kansakoulu-peruskoulujärjestelmän puolestapuhujia, omaa youtube-kanavaa ylläpitäviä liki satavuotiaita someilmiöitä. Herkullisen humoristinen alku suorastaan huolestutti: ensin siksi, että totta - tämäntapaisten aatteiden suuntaan koulujärjestelmäämme tunnutaan puuhaavan ja toisekseen siksi, että pelkäsin tarinan sortuvan omaan ideakikkailevaan näppäryyteensä. Ei! Tarina kantoi loppuun asti. Loppukäänne oli yllättävä ja yllättävyydessään myös eheyttävä. Paikoin hihityttävän hauska ja samalla ajattelemaan ajava melkein pamflettimainen dystopia ottaa vahvasti kantaa koulujärjestelmään ja aivan yllättäen - vanhusten huoltoon (mikä tuntuu olevan Lindgrenin lempiaihe!). Aloitin äänikirjana ja kun elämä tuli tielle ja vei kuunteluajan ja vapautti varauksesta kirjastosta perinteisen käyttöliittymän, jatkoin sillä. Äänikirjamuodossa oli alussa vaikeampi päästä tarinaan sisälle, jotkut terminologiset vinkautukset (vaikkapa Marjan tarjoamien kurssien nimet!) olisi ollut mukavampaa nähdä kuin kuulla ja puolen minuutin tauko lukujen välillä on ehdottomasti liikaa. Lue, missä tahansa muodossa!

Sophie Kinsella: Hääyöaie. Vanha tuttu Kinsella, hömpästi viipottavat sankarittaret ja polveilevan hymyilyttävä juoni - hersyvää chicklitiä. Juoni ja kirjoitustyyli on jotenkin elokuvamainen, tämän tarinan näkee silmissään iloisena menestysleffana. Kirjana tässä on iso mutta: se on näin suositulta ja paljon julkaisseelta kirjailijalta uskomattoman epätarkka. Henkilöiden nimet menevät sekaisin useammassa eri paikassa, samoin kirjassa on ihan selvästi kohtia joissa sanotaan yhden henkilöistä olleen tapahtumien keskipisteen hotellissa, ja toisaalla annetaan ymmärtää ettei kyseinen henkilö ole käynyt koko saarella. Tarinassa on useampia samantyylisiä, häiritseviä pikkuvirheitä - ne ärsyttivät ensimmäisellä lukukerralla, ja nyt vasta ärsyttivätkin. Kesäinen kreikkalainen tarina. 

 Pertti Palviainen: Polkupyörällä Odessaan. Euroopassa useita pyörämatkoja tehneen omakustannekirjailijan tuorein pyöräretki. Leppoisa tarina olisi hyötynyt kustannustoimittajasta ja toimitustyöstä; reissu itsessään oli antoisa. E-kirja. 

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
keittokirja
tietokirja
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

Elokuun uutuutena kävin pitkästä aikaa kirjastoautolla. 
Olen kokonaan unohtanut että kirjastoauto pysähtyy myös meidän kulmilla. Kovalla suunnittelulla ja ajoittamisella onnistuin visiteeraamaan Suomen ensimmäisessä sähköllä kulkevassa kirjastoautossa #lieke