yöllisiä mouhauksia

Muutamana iltana (tai oikeammin yönä) pohdin kovasti isyyden ja vanhemmuuden dilemmaa. Luin nimittäin Mape Morottajan: Missä on puolet minusta - tuntematonta DNA:ta etsimässä. Takakansitekstistä: "...tarinat nostavat esiin dna-testauksen villin maailman ja uudenlaiset moraaliset kysymykset, joita testaukseen liittyy. Perheitä yhdistyy ja rikkoutuu, mutta lapsen oikeudet ovat vahvat" Siinäpä kirjan ydin, joka oikeastaan valitettavasti puuttuu - nimittäin ne moraalisten kysymysten pohdinnat.

Kirjassa on 11 tarinaa, joissa kaupallinen dna-testi on vaikuttanut usean ihmisen elämään. Isättömät aikuiset lapset ovat testausten kautta onnistuneet jäljittämään pimentoon jääneen isän, lahjasolulapset /lasten vanhemmat lapsensa solun lahjoittajan. Mielestäni kirjassa pohditaan aivan liian vähän kaupallisen testauksen eettisiä, moraalisia ja juridisia ulottuvuuksia.

Kun yksittäinen ihminen onnistuu tonkimaan esiin isäoletetun, jolla ei ehkä ole ollut minkäänlaista tietoa siitä, että jossain nuoruudessa on tullut isäksi saati minkäänlaista mahdollisuutta ottaa isyyteensä kantaa, voi hajalle mennä paljon.
Jos (ja kirjan mukaan myös kun) uusi jälkikasvu painaa päälle, ja vaatii isyyden selvittämistä oikeusteitse, hajalle voi tosiaan mennä valtavan paljon.
Jos olet lahjoittanut sukusoluja anonyymisti (ei ole enää nykypäivänä mahdollista), voi kaupallisen testauksen jälkimainingeissa tosiaankin oven takana kolkutella liuta lahjalapsia.

Pohdin kovasti dilemmaa lapsen oikeudesta vanhempiin (tässä tapauksessa lähinnä isään) ja toisaalta isän oikeuksia. Isä on tässä kuviossa todella heikoilla: hänellä ei ehkä ole tietoa koko lapsesta, hänellä ei ole koskaan ollut mahdollisuutta ottaa kantaa isyyteensä millään tavalla, ja häneltä on tieto pimitetty ehkä kymmeniä vuosia ja yhtäkkiä häneltä vaaditaan tilanteen tunnustamista ja tunnistamista. (niinniin, jokainen sukupuolinen kanssakäyminen on potentiaalinen lapsi, olen minä uma-aaltoseni lukenut, mutta silti)
Voiko aikuinen lapsi yrittää ehjätä itsensä ja rikkonaisen lapsuutensa rikkomalla muiden perheitä ja elämiä?

Koen että ongelmana on nimenomaan kaupallinen dna-testaus, joka mahdollistaa suorat ja hyvin suorasukaiset yhteydenotot henkilöihin joilla ei ole ollut mitään mahdollisuutta valmistautua tilanteeseen. Koen isäänsä etsivien lasten tavan olla yhteydessä ja olettaa saavansa itselleen kokonaisen uuden perheen ainakin osassa kuvattuja tarinoita todella röyhkeäksi ja epärealistiseksi, sekä myös hätäiseksi, vastauksia on odotettu päiviä, korkeintaan viikkoja.
Olisi aivan eri asia jos yhteydenotto tulisi viralliselta taholta ja tavalla joka antaisi aikaa ja mahdollisuuden jotenkin puolueettomasti ja puolueettomalla maaperällä kohdata tilanteen ja myös säädellä sitä. (kuvittele että olet jossain kaupan kassalla ja some-kanavaan tupsahtaa viesti että hei iskä!)

Yritin kovasti ymmärtää ja asettua erilaisiin rooleihin: jos olisin luovuttanut omia sukusolujani nuorempana - miltä tuntuisi (olisin tehnyt sen - ja olen sitä aikoinaan harkinnutkin - hyvää hyvyyttäni. en haluaisi tietää mahdollisista lapsista, enkä olla yhteydessä), jos Lehtori olisi luovuttanut sukusolujaan (en tiedä onko, en omasta puolestani haluaisi olla yhteydessä siihen jälkikasvuun, en tiedä mitä ajattelisin jos sellaisia ehdotuksia tulisi), jos Lehtorille ilmestyisi yllätyslapsia (paljon saattaisi hajota, en pystyisi), jos omille vanhemmilleni ilmestyisi yllätyslapsia (samoin, paljon saattaisi hajota, en ehkä pystyisi kohtaamisiin), jos itselleni kävisi ilmi että en olekaan sukua vanhemmilleni (en osaa edes kuvitella). 

Monet lait laahaavat perässä, eikä kaupallisten ulkomaisten toimijoiden toimintaa edes voida lakiteitse sillä tavoin säännellä että testaaminen ja tunnistaminen tapahtuisi puolueettomalla maaperällä, mutta tätä dilemmaa pohditaan kirjassa valitettavan vähän. Tarinoissa keskitytään lapsen oikeuteen vanhempaansa.

Samoin valitettavan vähän kirjassa pohditaan sitä tapaa, miten uudisvanhempaa tulisi ja kannattaisi lähestyä.
Onko aikuisella lapsella oikeus uudisvanhempaan?
Hänellä on toki oikeus tietää syntyperästään, mutta onko hänellä oikeus olettaa saavansa itselleen vanhemman?
Onko vanhemmalla, joka ei ole tiennyt vanhemmuudestaan (tai joka on hyvää hyvyyttään lahjoittanut solujaan) mitään oikeuksia, vai onko hänen otettava vastaan velvollisuutena uudislapsen vaatimus perheeksi muodostumisesta, perheeseen kuulumisesta, yhteyden pitämisestä?

Ongelmallista on se, että sukusoluja on vuoteen 2007 asti voinut lahjoittaa anonyymisti, mutta anonyymiteetti ei kaupallisen toiminnan takia enää säily. Riittää kun joku lahjoittajan suvussa tekee testin, josta tulee osuma lahjalapsen testiin, sen jälkeen jäljellä on vain ahkeraa kaivelua, ja anonymiteetti on purettu.
Ja toisaalta ongelmallista on se, että (vaihnkolapsen) isä ei ole tiennyt isyydestään, eikä ole voinut ottaa siihen millään tavalla kantaa.

Minulla naisena on aika vahva käsitys siitä, montako lasta olen maailmaan puskenut ja kenen kanssa, ja vahva tieto myös siitä että sukusolujani ei ole maailmalla jaossa, mutta miehillä tilanne voi olla aivan toinen. 

Kirja todellakin herätti pohdintoja - säälin Lehtoria joka joutui kylmiltään ottamaan kantaa juridisiin, eettisiin ja moraalisiin kysymyksiin, usein joko luokattoman myöhään illalla tai kohtuuttoman aikaisin aamulla (hei herää! jos dna-testissä paljastuu uusi lapsi niin tuleeko se osalliseksi perintökaaresta? onko teidän edelfeltit uhattuna? voiko tulla uusi perinnönjako?). 

Hänen suvussaan on testejä tehty, koska siellä etsitään sekä kadonneita esivanhempia että kadonneita sisaruksia. Itse taidan jättää testit väliin.

Aikani mouhattuani ehdotin Lehtorille että kannattaisi liittyä patriarkaattiin, kun on niin huonossa jamassa tuo miesten isyyshommeli.

Silleesti vissiin hyvä kirja kun paljon tuli pohdittua ja vielä enemmän mouhattua. Sekä ihan asiallisesti keskusteltuakin.

*

edit vähän myöhemmin (polveilevan + mouhaavan keskustelun jälkeen, kun olin luvannut lopettaa ihan kohta)

Lehtori: sä taidat tarvita aina välillä tommosta. on se hyvä että sulla on tollaisia kirjoja.

Lehtori (vielä vähän myöhemmin) on se hyvä että sä et ole politiikassa.

minä: nojoo, mä lopetan ihan just. toivottavasti toi lukualgoritmi suosittelee mulle välillä taas jotain kevyttä hömppää

Lisäyksiä Ihmiskunnan Suurten Keksintöjen Listalle! täsmennetty lista

 Muistanette Ihmiskunnan Suurten Keksintöjen Komiteetin ja arvovaltaisesti valitut Suuret Keksinnöt sekä Täydennetyn luettelon?

Suurten keksintöjen listalle pääsevät semmoiset jutut, joita ilman elämä olisi huomattavan ankeaa ja jotka nerokkaalla yksinkertaisuudellaan pelastavat päivän kuin päivän ja tuottavat suurta iloa erityisesti keksiäkäisille ihmisille.

Listallahan ovat jo

leipätaikina

pehvanlämmitin autossa

vartalonkuorintageeli

suklaa

jääkaappipakastin

suklaa kyllä, ehkä se ansaitsee listalla kaksi paikkaa!

ja lukko ovessa.

lisäys: villasukat! on täysin käsittämätöntä että villasukat, ja kutomis- ja virkkaustaito ovat puuttuneet listalta!

Listalle on ehdotettu myös kirjastolaitosta, korvatulppia, jalkapalloa ja tennareita, mutta ne ovat yhä komiteetin selvitystilassa.

Nyt listalle on selvästikin pyrkimässä uusi tulokas: aluspaita.

Aluspaita kuuluu listalle koska elämä on mukavampaa, helpompaa ja miellyttävämpää aluspaidan ansiosta. 
Ylintä vaatekerrosta ei ehkä tarvitse pyykätä aivan niin tiuhaan kun voi vaihtaa pelkkää aluspaitaa.
Jos on hikoiluun taipuvainen, on paljon miellyttävämpi olla aluspaidan kanssa kuin ilman.
Ja jos taas on viluinen ja paleluun taipuvainen, niin auttaa useampi kerros aluspaitoja myös siinä niin ettei aina tarvitse kääriytyä lukuisiin päälivaatekerroksiin.

Ja jos äkillisesti joutuu keskelle vesisotatannerta ja on jostain syystä täysin aseisettu ja siksi vapaata riistaa holtittomalle vesitulitukselle voiko niin sanoa vai onko oikeampi sana vesitystä?, niin on kyllä aivan erityisen miellyttävää ja mukavaa ja melko läpinäkymätöntä kun on aluspaita.

Koska onhan se nyt selvä että parasta riistaa vesisodassa on aikuinen ja aivan erityisen parhaita osia siitä aikuisesta ovat etu-, taka- ja keskipuoli. Ja se jos mikä aiheuttaa huolestunutta hihitystä kun paidasta voi ehkä näkyä läpi.

Ja sen melkoisen läpimäräksi kastuneen aikuisen mielestä puolestaan on aivan suunnaton onni ja ilo kun sillä on vaihtovaatteissaan kuiva ja puhdas aluspaita. Kun voi olla ettei ole älynnyt ottaa mukaan sitä  juttua mikä pistetään aluspaidan alle. Joskus voi viisaallekin aikuiselle käydä niin. 
Niin on kivampi olla kun keskentekoisesti pukeutuneen itsensä ja lapsia kotiin hakevien vanhempien välissä on muutama läpinäkymätön, puhdas ja lämmin vaatekerros.

ps. olisin leikkinyt vesisotaa pidempäänkin, mutta päädyin luovuttamaan aseeni kukkaspruutta aseistautumattomille joukoille ja sen lisäksi jouduin laastaroimaan haavoittuneita ja lohduttamaan palelevia ja kenkänsä kastelleita

ps2. kukkaspruutta oli kyllä tehokas ase, melkein parempi kuin sotajoukkojen käyttämät neonkirkuvat puolimetriset hirvitykset. Kukkaspruutan osumatarkkuus oli käsittämätön ja kantomatka useita metrejä.
Suosittelen.
niin että ehkä myös kukkaspruutan voisi lisätä Suurten Keksintöjen Listalle.

ps3. on muuten aivan käsittämättömän hienoa,  miten tarkasti naperot noudattivat ohjetta: aseistautumatonta ei saa vesittää. Kertaakaan en joutunut vesityksen kohteeksi edes keskellä sotatannerta kun olin aseistautumaton. 

HUOM!
Ihmiskunnan Suurten Keksintöjen Listalle otetaan yhä vastaan ehdotuksia Suurista Keksinnöistä.

kriizi: olenko teinikapinallinen

 ihmisen mieli toimii kummallisesti. 

Ajattelin että tänä vuonna voisin - ja olisi paikallaan - osallistua viiden vaatteen vuosi -haasteeseen. 
Yleensä en ole mikään vaateshoppailija paitsi 2023 ostin varmaan eniten vaatteita ikinä.

Vaan nyt, kun jotenkin muka määräsin itseni olemaan ostamatta vaatteita, niin jopas alkoi tehdä mieli vaateshoppailla.

Vuotta on kulunut suunnilleen viisi päivää ja olen ihan että nyt on kyllä ihan pakko päästä vaatekauppaan.

Vähän sama pätee yleiseen taloudellisuuteen.

Nyt kun pitäisi ruveta olemaan taloudellinen, niin voi hyvät hyttyset että tekee ihmisen mieli kuluttaa ja tuhlata!

Koska tilillä on viimeinen täysi palkka hetkeen, olen tehnyt kaikenmoisia pakollisia hankintoja.

Kävin kampaajalla. 

Ostin kaikki semmoiset lääkkeet, jotka vain suinkin reseptillä sain apteekista nyt ulos.

Nuorelle annoin isomman synttärilahjan kuin mihin minulla olisi oikeastaan ollut varaa. Koska voin.

Oikeasti haluaisin ostaa barrikadin verran vessapaperia, ison kapallisen saippuoita ja shampoita ja hirmuisen laarillisen kaurahiutaleita. Ja pastaa. Ei pidä unohtaa pastaa.
Ylipäätään haluaisin hamstrata ihan kaikkea.
Ja antaa nuorille kalliita lahjoja.

Olen vajonnut niin kertakaikkisen alas, että olen ruvennut katselemaan sälä- ja roipekauppojen jouluisten keramiikkamökkien alennusmyyntejä. 
Että pitäisikö ostaa? Noin ihan vain kaiken varalta?
Jos tulee äkillinen jouluisen keramiikkamökin hätätilanne?

Olen joskus aikaisemminkin huomannut, että kaikenmoiset rajoitteet ja täytymiset sopivat minulle huonosti. 
Minussa herää sisäinen teinikapinallinen, joka sanoo että minuahan ei rajoiteta, että varmalla ostan viisi vaatetta ja keramiikkamökin nyt heti ja joka päivä.

Että mimmoisella tavalla nyt perun päästäni nämä taloudelliset vaatteidenostamattomuus- ja muut haasteet ja elelen vain trallalaa taloudellisesti ja vaatteita ostamatta?

käsimatkatavarapakkaamiskriizi

 luultavasti on yhdyssana

Jostain syystä minulla on käsitys että matkalle pitää aina lähteä aivan kamalan pienellä määrällä tavaraa.
Se on ihan semmoinen sääntö.

Ihminen on sitä parempi ihminen mitä vähempi sillä on tavaraa mukana reissussa.

Tämä aiheuttaa erityisen suuria probleemia käsimatkatavaran osalta.
Käsimatkatavaraa kuuluisi olla sellaisen bilepikkulaukun verran tai korkeintaan joka tapauksessa joku melko pieni käsilaukullinen. 
Ja ruumamatkatavaraa saa olla sellaisen pienen käsimatkatavaralaukun verran.
Silloin on hyvä ja kunnollinen ihminen.

Yritän tasapainoilla hyvän ihmisen elämän ja sen tosiasian kanssa että haluan varautua melkein kaikkeen.
Tai oikeastaan ihan kaikkeen.

Ja erityisesti tämä probleemi kulminoituu käsimatkatavaroihin, ja niiden osalta kaikkein eniten lääkkeisiin.

Tarvitsen käynnissä pysyäkseni sellaisen hyvin pienen kourallisen medikaaleja. 
Viisas ihminen pakkaa ne käsimatkatavaroihinsa, koska ne ovat käynnissä pysymisen kannalta tärkeitä.
MUTTA KUN.
Kun tullin tai lentokoneen tai jonkun ohjeistus sanoo että ota mukaan lääkkeet alkuperäispakkauksissaan. Niin johan siitä melko pienestä kourallisesta tulee annos, joka ei mahdu pikkupikku bilelaukkuun vaan joka vaatii oman tilansa ihan kohtalaisen kokoisesta matkatavarapakaasista.

Olisi helppoa jos voisi ottaa mukaansa dose(n)tin tai kaksi. Jos olisi kaksi, siinä olisi vähän vierasvaraakin jos joutuu pitkittämään matkantekoaan.
Mutta ei. Pitää ottaa niitä alkuperäispakkauksia.
Ja dosetit.
Ja vierasvaraa.

Minulla on käsimatkatavarassa - olkoonpa se minkä kokoinen mitoiltaan - noin puolen laukullisen verran alkuperäispakkauksia tyhjää täynnä.
En tietenkään ota mukaani koko lääkearsenaalia, vaan vain sen verran mitä suunnilleen tarvitsen, eli kaksi dosetillista doseteissa ja sitten ne pakkaukset ja näön vuoksi niihin vähän täytettä.

Yritän litistellä ja taitella niitä alkuperäispakkauksia, mutta on kuulkaa ihan helkkarin työlästä taitella ja litistellä lasipurkkeja minulla on sellaisiakin.
Ne pahvirasiat purkautuvat taitoksistaan vaikka kuinka runttaan ja sitten siellä on sisällä ainakin liuskan verran lääkettä. Ja ne kehvatsun lasipurnukat eivät viikkaudu millään. Olen kokeillut.

Jotenkin vielä ymmärrän sellaisten perinteisten foliolevyjen todistusvoimaisuuden verrattuna irtotavaraan doseteissa, mutta mitä ne lasipurkit edes todistavat?
luotan siihen että jos kysytään, saan kaivaa kantapalvelusta esiin koko listauksen, mutta noinkohan saan?
Minähän voin kuljettaa niissä vaikka uhanalaisia pikkukiviä tai kähvellettyjä kultahippuja ja väittää että lääkettä ovat. 
Ja entäpä sitten semmoiset lääkkeet joihin ei ole reseptiä?

Ja mitä tulee käsikauppaan, en todellakaan lähde yhtään mihinkään ilman särkylääkkeitä. Enimmäkseen pärjään pääni kanssa tavallisilla käsikauppalääkkeillä mutta en todellakaan istu lentokoneessa puolta tuntiakaan odottamassa että koska laskeudutaan että saan lähteä vieraalta maalta etsimään jokseenkin turvallista ja sopivaa käsikauppasärkylääkettä. En.

No sitten minulla on käsimatkatavarassa eli siinä pikkupikkubilelaukussa kirja.
Tai ehkä kaksi jos sattuu iso matkatavara katoamaan.
Ja vaihtokalsarit. samasta syystä.
Ja uikkarit. samasta syystä
Ja yöasu. samasta syystä
Ja jotain mikä lämmittää. palelen aina ja kaikkialla ihan vietävästi.
Ja hellevaatteet. ainakin jos olen menossa hellepaikkaan.
Ja laturit.
Ja fläpä.
Ja päiväkirja.
Ja kyniä.
Ja dödö ja rasva(t) ja huulirasva ja pastilleja. Ja saippua ja shampoo ja hiusharja ja kaikki semmoinen mitä en todellakaan halua ruveta etsimään kaupasta jos iso pakaasi joutuu kadoksiin. Tykkään omista tavaroistani, en vieraista.
Ja kaikki se sekalainen roipe mitä ihmisellä normaalistikin on käsiveskassa.

Voin kuulkaa sanoa että on iso kånken äärirajoillaan käsimatkatavarana.
no ei, en tietenkään ota sievää cabinlaukkua, kun kerta pitää olla mahdollisimman pieni veska. Yritän survoa välttämättömän omaisuuteni johonkin pikkupikkubilelaukkuun.
en ymmärrä miten jatkossa selviän kun käsimatkatavaran pitää olla vielä pienempi
Enkä todellakaan edes kuvittele lähteväni yhtään mihinkään pidemmäksi aikaa pelkän käsimatkatavaran varassa.
Ei onnistu.

Miten ihmeessä selviätte te, oi viisaat kanssamatkustajat, niiden pikkupikkubilelaukkujenne kanssa?

Pakkausvinkkejä - erityisesti käsimatkatavaralle?
Ja niille kehvatsun lääkkeille?

pelastautumissuunnitelma

 Tilanne:

Luksusristeily eteläisellä lämpimällä merellä.
kohtalaisen haittomalla, kiitos!

tämä symboloi luksusta

Hups! Laiva alkaa upota!
en tiedä miksi, se nyt vaan uppoaa. jotenkin vaarattomasti kuitenkin, kiitos!

Eipä hätiä mitiä. Pelastaudun urheasti pelastussoutuveneeseen ja lähden soutelemaan kohti horisontissa siintävää saarta tai riuttaa tai atollia tai mikälietä.

Hups! Kilometrin soudettuani pelastussoutuvene alkaa upota!
no en todellakaan tiedä miksi, se nyt vain uppoaa. kohtalaisen vaarattomasti. ei haita ympärillä.

Eipä hätiä mitiä. Alan uidapolskutella urheasti eteenpäin kohti nyt jo vähän lähempänä horisontissa siintävää saarta tai riuttaa tai atollia tai mikälietä.

Onnekkaasti saarelle riutalle atollille millelie on matkaa enää vähän vajaa kilometri. 

Mutta hups! Saari onkin kallosaari! Pitää kiivetä kalliolle että pääsee turvaan. Onnekkaasti kallio on vajaat neljä metriä korkea ja siinä on ihan kahvat ja hyvät jalat.
älkää nyt sekaantuko tähän, tämä on minun pelastautumissuunnitelmani, täytyy olla hyvät jalat ja kahvat käsille.
onnekkaasti pelastauduin luksusristeilijältä jalassani kiipeilytossut.

näköjään minulla on mukanani myös mankkapussi
ja juomapullo.

Niinpä kiipeän kalliota ylös.
Ja kas! Olen pelastautunut ihanalle saarelle odottamaan suhteellisen miellyttävää, lihaksikasta pelastushenkilöä noutamaan minut turvallisesti takaisin kotiin.

Ja onnekkaasti sillä saarella ei kasva kookospähkinöitä, koska macheteveitsi, joka minulla taisi olla mukana vielä pelastussoutuveneellä, upposi kummikin.
Saarella on semmoisia hedelmiä, joita voi syödä ilman veistä.
tai ehkä se pelastushenkilö vie minut sittenkin mieluummin jatkamaan sitä risteilyä, se laiva onkin vissiin ponnahtanut takaisin pintaan. 

Ja näin ymmärrämme, miksi ihmisen kannattaa harjoittaa uintia ja kiipeilyä.
Tarkkaan harkitut lajit varmistavat sen, että ihminen pystyy pelastautumaan alle kahden kilometrin päässä rannasta haittomalla, lämpimällä eteläisellä merellä kalliosaarelle.
juu, tiedän, juoksu puuttuu. pitää kait ruveta sitä myös, että voin sitten juosta täyttä laukkaa sen lihaksikkaan miellyttävän pelastusmiehen syliin. esim. alle 100 m olisi ihan kohtalainen tavoite. ei tarvitse mennä lujaa, kevyt hölkkä riittää varmasti.

esim. kuvan oikeassa reunasta alkava pinkki
on semmoinen mikä minun saaren kalliolla on

 

 

Onhan sinullakin henkilökohtainen pelastautumissuunnitelma?
voi olla esim. että laskettelee karkuun pahaa rikollista vrt. jamesbond tai heittää kahvakuulalla jotain tai jotain

 

 Ainiin. Jotenkin onnekkaasti saarelle edellisen kerran oli pelastautunut kirjastoauto, täynnä hyvänmielen kirjallisuutta odotteluajaksi.

 

 

Vuoden biisi

 Koronavuosina Ismo Alangolta taisi peruuntua joku iso keikka missälie ja sen sijaan esittivät televisiossa hyvin intensiivisen yhden miehen setin.

Alangon tuotanto ei ole missään vaiheessa mitenkään erityisesti puhutellut, olen toki joitain biisejä tiennyt ja muutamasta vähän tykännytkin, mutta noin yleisesti ottaen koko tyyppi on ollut vähän sellainen nojoo.
Mutta olipa hengästyttävän intensiivinen yhden miehen setti!
Ihan piti laittaa kirja pois ja keskittyä kuuntelemaan.

Ja vähän myöhemmin osuin vielä jonkun Alanko-aiheisen dokumentin ääreen.

Näistä kahdesta ohjelmasta jäi mukaani kulkemaan Risteys josta on muodostumassa tämän vuoden biisi.

Puhuttelee, osuu ja uppoaa niin syvästi, että sitä ei voi oikein kunnolla kuunnellakaan, kun heti ovat itkuvedet silmissä.

Tulen siihen risteykseen
missä ruuhka hiljenee
katulamput vanhenee ja vähenee

(...)

Tulen siihen risteykseen
missä viitat vähenee
kadun pätkät lyhenee
ja kapenee
kutsun toista kulkijaa
kadun kannen takojaa
en voi enää vaeltaa ja odottaa

-Ismo Alanko: Risteys-

Sen rinnalle on nousemassa vahvasti Semmareiden Viimeinkin kahden. Siinä on sitä samaa syvällekäyvää arkitodellisuutta, vääjäämätöntä muutosta. 

Herää, herää rakkaani,
On päivä valjennut!
Ja nuken vaatteet sängyn alta vinttiin kannettu,
Aika tullut luopua ja laskee menemään,
Omin siivin taivaankantta kauas etelään,

Ollaan viimeinkin kahden
Eikä kukaan kerro mitä tapahtuu,
Ollaan viimeinkin kahden
Eikä kukaan kerro minne,
Eikä kukaan kerro minne,
Eikä kukaan kerro minne,
Viimeinkin kahden,
Viimeinkin kahden,
Viimeinkin kahden,
Eikä kukaan kerro minne,
Eikä kukaan kerro minne,
Eikä kukaan kerro minne tie jatkuu.

- Tuomo Rannankari: Viimeinkin kahden -

iskikö hannupekka?

 

 

Mietin lähestyvää joulua.

Ensimmäinen adventtisunnuntai oli päivänä melkein täydellinen: aamulla kävin uimassa, sieltä suorinta tietä kirkolle laulamaan Hoosiannaa ja illalla vielä oman kynnellekyenneen lauman kanssa riisipuuroa ja joulutorttuja. 

Viime vuosina olen melkein poikkeuksetta ollut joulukuussa jotenkin ponneton. Väsynyt. Kyllästynyt. Jaksamaton.
Tykkään joulusta, mutta en vain ole päässyt kiinni jouluhenkeen muutamaan vuoteen.
En sillä tavalla kuin haluaisin.

Tarkkaavaisimmat lukijani tietysti muistavat, että on ollut vuosia jolloin ystäväni Jouluhenki Hannupekka on siivittänyt elämääni koko joulukuun. (sekalaisia kohtaamisia Hannupekan kanssa)

Pitkästä aikaa - tuntuu siltä kuin siitä olisi mennyt vuosia - sisälläni on alkanut läikkyä joulunodotuksen ilo.

Ajattelin että teen tänä vuonna joka päivä yhden joulumieltä edistävän asian.

Ainakin aion ihan vartavasten mennä katselemaan joulukadun valoja ja Stokkan jouluikkunaa kyllä muuallakin osataan kuin pääkaupungissa. 
Ja putsata lusikkalaatikosta kaikki muruset. olen oikein säästellyt sitä tehtävää tähän joulukuuhun, monta viikkoa olen jo suunnitellut. säästäväiselle ihmiselle tulee parempi mieli - tässäkin asiassa - kun säästelee tekemistä, valmis työ tekijäänsä kiittää.
Kahville ehkä menen ja joulutortulle en kyllä tykkää luumutortusta yhtään.
Seimen laitan niin kuin joka vuosi.
Ja jouluvalojakin vaikka sisko oli sitä mieltä että energiansäästön nimissä ei pitäisi. lasketaanko patterivalot?
Hypistelin vähän jouluisia lautasliinoja kaupassa jo. 
Lanttulaatikkoa olen miettinyt. Erityisesti uidessani - koska uidessa pitää olla hyviä ajatuksia.

Lanttulaatikosta on jo käyty ensimmäinen alustava keskustelu. Meillähän perinteisesti laatikkomestarina on jo vuosia toiminut Isosisko, joka on siinä määrin joulupuristi, että hänen mielestään laatikko pitäisi tehdä itse parvekkeella kasvatetuista lantuista.
Yritin taas kerran ehdottaa, että josko tekisimme valmiista söösästä ja vasta aattona juuri ennen juhlaväen tuloa, selvittäisiin energiansäästön nimissä yhdellä uuninlämmittämällä. yleensä ollaan tehty pakkaseen joskus joulukuun alussa. ilmassa oli pientä liennytystä kun lupasin että voidaan tietysti itse keittää söösä edellisenä päivänä. en halua ajatella mitä tapahtuu jos sähköt katkeavat. paitsi kyllä siitä selvitään, viime vuonna uunin vastus alkoi oikutella juuri jouluna. sammui koko uuni aina kun oli puoli tuntia lämmennyt.

Pikkusisko haluaisi kreikkalaisen ruokalistan. Yritin vähän varovasti selittää, että osa aikuisemmasta juhlaväestä saattaisi kokea jopa loukkaavana jos meillä olisi joulupöydässä vain souvlakia ja fetaa ja mythosta joka kuulemma on sitä paitsi pahanmakuista. 

Olemme jo vuosia noudattaneet joulupöydässä nyyttäriperiaatetta: tuo mukanasi se, mitä ilman joulu ei tule. Laatikot tulevat talon puolesta.
Ja koska ydinperheeseen kuuluu viisi henkilöä, meillä on laatikoiden lisäksi lähtökohtaisesti tarjolla viittä herkkuruokaa. 
Itse olen vähän Pikkusiskon linjoilla: jouluruuat eivät oikein kosketa. Voisin elää ihan hyvin ilman sitä lanttulaatikkoa ja kaikkea muutakin.
Olisin varmaan aika onnellinen jos meillä olisi souvlakia, fetaa ja mythosta ja taustalla soisi luuppina zorbas - mutta kunnioituksesta, arvostuksesta ja rakkaudesta ympärilläni olevia ihmisiä kohtaan, tulkoot laatikot, kinkku ja kaikki mikälie muu.

Minä odotan sitä itseleivottua piparkakkua aattoaamun hämärässä en syö pipareita koko joulukuussa sitä ennen ja jouluyötä ja paavin joulumessua jonka kyytipoikana on lasillinen portviiniä ja suklaakonvehti. 

Ehdottomasti - hannupekka on tullut taloon - eläköön adventin ilo!

ps. olisi mukavaa luvata joulukalendääripostaus vaikka joka päivälle, mutta ollaan realisteja. en ehkä kykene.

perjantai: mietin turvallista tilaa

Mietin turvallista tilaa.
Mietin alakoulujen väkivaltatapauksia.
Ja mietin lisää.

Missä vaiheessa normaalista kohteliaasta kunnioittavasta käytöksestä tuli asia josta pitää erikseen sopia? Päättää? Määritellä?
Miksi ihmeessä meidän pitää erikseen määritellä ja luoda turvallinen tila? 
Kunnioita - älä pilkkaa, älä arvostele - älä tee oletuksia - anna tilaa - kuuntele - pyydä anteeksi.
Normaaliin kanssakäymiseen kuuluvia asioita.
Jotka pitää erikseen ottaa esille, muistuttaa kanssaihmisille. 
Monen tapahtuman kutsussa mainitaan noudatamme turvallisemman tilan periaatteita.
Meille aikuisille pitää erikseen sanoa, että tässä kansanlaulukerhon yhteisessä illassa ei sitten haukuta ketään.

Mietin alakoulujen väkivaltatapauksia. Tai yläkoulujen.
Mediassa sauhutaan koulujen vastuusta.
Aivan varmasti kouluissa opet tai muu henkilökunta eivät anna semmoisia välituntitehtäviä ekaluokkalaisille että käypä vähän potkimassa tuota tutisevaa arkajalkaa tuolla koulunpihan reunalla.
Vaan päinvastoin - toivottavasti ainakin - yrittävät lakkaamatta muistuttaa arkisen kanssakäymisen periaatteista, hyvistä käytöstavoista: käsien pesusta, tervehtimisestä, koskemattomuudesta.
Turvallisesta tilasta.
Koululle vastuuta ei voi sysätä, ei kokonaan.

Vastuu on olemassa jo paljon ennen kouluvuosia.
Vastuu on meillä kaikilla.
Tavoissa joilla kohtaamme arjessa asiakaspalvelijoita, opettajia, harrastusohjaajia, bussikuskeja, toisiamme, läheisiämme, lapsiamme.
Tavoissa joilla käyttäydymme arjessa, työssä, harrastuksissa, liikenteessä, elämässä.

Jos me aikuiset emme muistuttamatta, turvallisesta tilasta sopimatta, osaa kohdata muita ihmisiä kunnioittavasti, pilkkaamatta, arvostelematta, olettamatta, tilaa antaen, kuunnellen ja anteeksi pyytäen - miten lapset osaisivat?

Missä vaiheessa tuli yleiseksi normiksi poistaa suodatin omien yksityisten ajatusten ja asenteiden edestä ja antaa niiden levahtaa koko kansan näkyville ja kuuluville mahdollisimman äänekkäästi? 
Kaikenlaista saa ajatella, mitä vaan mieltä saa olla, mutta ihan kaikkea ei tarvitse röyhtäistä yleiseen jakeluun. Kaikista ihmisistä tai heidän valinnoistaan ei voi eikä tarvitse pitää, mutta sen ajatuksen voi pitää ihan vain omana tietonaan. 

Me vaadimme usein lapsilta että kaikkien pitää päästä leikkiin mukaan, ketään ei saa jättää ulkopuolelle, eikä nimitellä. Toimimmeko itse niin?
Miksi ihmettelemme jos lapset eivät toimi?
Miksi oletamme että koululla on vastuu jos itse emme kanna vastuutamme?

Mitä meille on tapahtunut tai tapahtumassa?

Miksi minusta osallistaminen on ihan tyhmää

 En pidä sanasta osallistaminen. 

Se kuulostaa siltä että ensin on pienessä salaisessa piirissä päätetty mitä tehdään, sitten kysytään vaikka keneltä että mitä tehdään, ja sitten tehdään se, mitä ensin on päätetty ja kirjoitetaan raporttiin että osallistettiin laajasti.

jonkun lapsukaiseni ekaluokan luokkahuone

Johtuu tämmöisestä jutusta:

Lapsukaiseni ovat aloittaneet koulutaipaleensa 1970-luvulla rakennetussa koulurakennuksessa, jonka piha myös oli sellainen samanhenkinen. 

näyttämö

Joku viisas ihminen keksi, että koulunpihojen elävöittämiseen on jaossa rahaa ja pihaa voisi muutenkin elävöittää. 
Tehdään semmoinen koko alueen lähiliikuntapaikka ihan jokaiselle lapselle, Peralle ja mummolle! Jee! 

Tämmöiset elävöittämishankkeet oikein kuuluu tehdä osallistamalla laajasti osallisia. Niinpä suloisten pikkulapsukaisteni koululla silloin heistä kaksi vanhinta kulutti sen opinahjon penkkejä järjestettiin vaikka minkämoisia puuhakornereita, satutunteja, pihakiertokävelyitä ja kuulemistuokioita kun lapsukaisia osallistamalla osallistettiin. Ehkä vanhempainyhdistyskin osallistettiin ja voi olla että vaikka mitkä muut kauppiaat, kirjastotädit ja Perat.

Koululaiset piirsivät unelmapihoja: labyrintteja, satukäytäviä, pelimaailmoja, dinosauruksia ja vaikka minkälaisia vempottimia unelmiensa pihaan. He kertoivat satuja, he esittelivät suunnittelijoille piirroksiaan ja näyttivät missä mitäkin pitäisi olla.
Hauskaa oli kaikilla.

Sitten koulun pihasta otettiin aita pois - koulualueen raja ei muuttunut.
Metsään ei edelleenkään saanut mennä paitsi tiettyyn kohtaan, eikä pois aidan takaa.
Pihalle tuotiin hajuton-mauton-väritön sen ainoan oikean turvallisuusstandardin mukaan rakennettu kiipeilyteline, keinualue ja takapihalle panna-areena jonne ei päässyt kouluaikana. 
Pihan asfaltti uusittiin niin, että aiemmin asfaltille maalatut hyppyruudukot, pikipata ja vastaavat jäivät uuden asfaltin alle.
Semmoinen oli se osallistava pihauudistus.

Missä olivat dinosaurukset, labyrintit, vempottimet ja pelimaailmat?
olisivat nyt edes yrittäneet naamioida sen kiipeilytelineen dinosaurukseksi tai satupuistoksi tai pelimaailmaksi tai vempottimeksi ja sen alle levitetyn kimmoisan maton väri olisi voinut olla vihreä,  niin olisi ollut edes jonkinlainen tekonurmikko tai jotain sinnepäin!

Eikä tässä vielä kaikki.

Kun tämä lähikoulun pihaprojekti oli taputeltu, vaihtoi keskimmäinen lapsukainen koulua keskustakouluun.
Lukuvuoden ensimmäisenä päivänä rehtori intoa tursuten kertoi että mepäs osallistutaankin tällaiseen osallistavaan pihaprojektiin että jee! Nyt saavat lapset osallistua ja saadaan hieno piha.

Minä olin että grr, ei voi olla totta.

Se pihaprojekti kaatui siihen kun koulu on liian lähellä urheilupuistoa, eikä siksi sovi koululaisten, mummojen ja Perojen lähiliikuntapaikaksi.
Koululaiset eivät tietenkään voi välitunnilla mennä siihen puistoon vaan piha on ihan yhtä asfalttinen kuin ennen. Ei tullut edes standardikiipeilytelinettä kun on urheilua liian liki.

 kiipeilyteline
ja aavekoulu

Miksi niitä superturvallisia kiipeily-keinuhärpättimiä ei voinut yhtään muokata semmoisiksi kun koululaiset halusivat?

Tai miksei niitä sijoitettu pihalla niihin kohtiin, joihin koululaiset olivat toivoneet? koulu dokumentoi tätä hienosti silloisilla nettisivuillaan ja löysin oman pärstänikin joltain arkistosivulta tarkastelemassa pihasuunnitelmia

Mikä oli tämän hankkeen osallistamisen funktio? Jos rahaa oli vain niihin kuvaston mukaisiin juttuihin, niin miksi leikittiin vaikka kuinka pitkään että osallistetaan?

Olihan se uusi piha tietysti paljon eloisampi ja iloisampi kuin se originaali ja lapsilla oli varmaan hauskaa, ja kävi siellä paljon perheitä leikkimässä.
Mutta nyt koulu on  purettu kokonaan pois

Osallistamisesta en ole tämän osallistamiskokemuksen jälkeen pahemmin perustanut enkä halua osallistaa yhtään ketään yhtään mihinkään. Enkä halua myöskään tulla osallistetuksi. 

sivistyksen kivijalka

kuvasarja on keväältä 2022 kun lähikoulu oli saanut purkutuomion.

Sanastollispohdintaa

 Kuuntelen parhaillaan Raisa Omaheimon Ratkaisuja läskeille. se alkoi toimia kun olin yhteydessä kirjaston e-palveluun!
Positiivinen kokemus: pelkäsin että luureista tulee tuutin täydeltä öyhäämistä ja raivoilua, mutta onkin ollut omaa ymmärrystä lisäävä ja avaava luku-/kuuntelukokemus.
Ratkaisuja en kyllä ole vielä kuullut, mutta kosolti sellaisia epäkohtia joita en ole osannut ajatellakaan, ja muutenkin olen saanut vastauksia erilaisiin päässäni pyörineisiin kysymyksiin.
sivujuonne: en oikein osaa pitää äänikirjan kuuntelemista lukemisena. En osaa kuvitellakaan että vaikkapa aamukahvin kyytipojaksi pistäisin luurit korviin, koska täydellisehköön aamupalaan kuuluu kirjan lukeminen samaan aikaan. silleesti kyllä kirjan kuunteleminen on ihan ok ja nykyään kuuntelen jo aika sujuvasti, koska tarina tai sisältö noin ylipäätään tulee sisäistettyä, ja aika kuluu ja ihminen viihtyy, mutta itselleni joissain tilanteissa se perinteisen käyttöliittymän kirja on ainoa oikea. tuntuisi tyhmältä sanoa että luen äänikirjaa.

Omaheimon kirja pisti pohtimaan sanoja.
Tähän pitää varmaan laittaa joku sisältövaroitus, että pohdin sanojen minussa herättämiä tunteita, mielikuvia ja mielleyhtymiä.
Toivottavasti ymmärrät että tarkoitukseni ei ole mitätöidä sitä mitä ihmisiin tässä maailmassa kohdistuu, vaan yritän puhua siitä, millaisia mielleyhtymiä tietyt sanat minussa herättävät ja miksi toivoisin että olisi olemassa joku toinen sana.

kielitieteellinen välihuomautus: meillä jokaisella on oma kielemme, jos sanotaan koira taikka kissa meille jokaiselle tulee päähän jonkinlainen ydinkoira tai ydinkissa, jossa tiivistyy kaikkinainen koiruus ja kissuus. Ja sama pätee abstraktimpiin sanoihinkin. Me jokainen annamme niille oman merkityksemme. Tälle on olemassa joku hieno kielitieteellinen termi jonka olen antanut lipsahtaa pois päästäni. ehkä konnotaatio. 

Kaikki alkoi sanasta läskiviha.
Hirmu äärimmäinen sana minun korvissani. Kuten on myös naisviha.

Niin se läskiviha. Tai naisviha.
Kun siinä kirjassa puhutaan vaikka terveydenhuollon läskivihasta, niin minun päässäni lääkäri ratkeaa vastaanotolla täysin ja alkaa jahdata sitä läskiä potilasta pitkin käytäviä jonkun raivokkaan instrumentin kanssa ja viipaloi sen tuhannen silpuksi, ja repii vielä hampaillaan lääkärintakkinsa vihan kourissa.
Niin siksi minusta läskiviha on todella huono sana. 

Se sana ei sovi minun päässäni kuvaamaan sitä rakenteellista kaiken läpitunkevaa vääristynyttä maailmaa jolla esim. tässä tapauksessa terveydenhuolto kohtaa läskejä. 

Omeheimo käyttää myös sanaa läskifobia. Sen kanssa olen hyvinkin sinut, sen ymmärrän ja se sana päässäni kertoo vahvasti siitä, mikä on pielessä vaikkapa nyt siinä terveydenhuollossa ja monessa muussa asiassa. 
Se viha on minun pääni sisällä liian suuri sana. Viha vie ajatukseni väärään suuntaan, ei sinne minne pitäisi - rakenteissa oleviin epäkohtiin ja siihen että maailma on vääränlainen - vaan pitkin käytäviä raivoisana juoksevaan lääkäriin. Kun taas läskifobia on minun päässäni jotenkin täyteläinen ja avara sana kuvaamaan asenneilmapiiriä.

Sama pätee naisvihaan. Hirmu vahva ja äärimmäinen sana. 
Rakenteellisesti maailmassa on paljon pielessä ja vielä enemmän korjattavaa, mutta onko se vihaa, kylmää puhdasta, raakaa vihaa? 
No totta, naisiin todellakin kohdistuu myös todellista vihaa joka alkaa raivopäänä heiluvasta hullusta ja päätyy sanomalehtien otsikoihin.
Ovatko rakenteissa olevat pahat vääristymät todella vihaa?
Vaikkapa palkkaepätasa-arvo? Huutaako joku ay-liikkeen pukuhemmo otsasuoni päästä pullistellen ja pöydänkulmaa purren huomaatteko että sanaan viha näyttää liittyvän minulla aina pureminen? en meinannut edes itse ensin huomata että omin käsin mieluummin revin ja raastan naisten maksat irti kuin maksan heille samaa palkkaa kuin miehille? Sellaista minun mielestäni olisi rakenteellinen naisviha.

Olen yrittänyt miettiä pääni puhki näitä vihoja, erityisesti tuota naisvihaa - mikä sana avaisi minulle paremmin niitä rakenteellisia vääränlaisuuksia? missä sanassa olisi vähempi puremista ja enempi rakenteita?
En ole keksinyt. 
Viha on kumminkin lyhyt ja napakka sana ja siksi todella käyttökelpoinen ja käyttäjäystävällinen, vaikka se sitten viekin minun ajatukseni aivan väärille urille. Joku naisvastenmielisyys tai läskivastenmielisyys ovat ihan liian pitkiä sanoja.
Ei niitä pysty käyttämään.
Kaipa se sitten on se viha.
vaikka sitten omat ajatukseni ajautuvat puremiseen ja muutenkin väärään suuntaan.

Viha vain on minusta suuri sana.

Minun sanavarastossani vähän samanlaisia sanoja ovat myös vaikkapa ystävyys ja rakkaus. 
Niin suuria, että niiden käyttöön pitää suhtautua hyvin harkiten ja niiden käyttämistä pitää melkein välttää, etteivät ne kulu ja arkipäiväisty.
Minulla on kavereita. Ja he ovat sellaisia ihmisiä, joihin muut ihmiset viittaavat sanalla ystävä.
Ja rakastaakin voisin kyllä todella paljon enemmän. Puheissa siis.

On ihan hirmu paljon kaikenlaisia sanoja, joita olen pohtinut kun tuon Omaheimon kirjan myötä aloin sanastoani pohtia. Olisi mukavaa kirjoittaa niistäkin, mutta epäilen että joku tämänkin kirjoituksen ymmärtää väärin, saati sitten niitä muita jotka päässäni kehää kiertävät.
Mutta lyhyesti esim. tykkään enempi kehorauhasta kuin kehopositiivisuudesta. Tykkään myös enempi sukupuolisensitiivisyydestä kuin sukupuolineutraalista. 
Ja hirvittävän kammottavan erityisen paljon en yhtään lainkaan ollenkaan pidä osallistamisesta. Lähinnä koska siitä minulla on niin maailman huonoin esimerkki olemassa että siinä hetkessä meni koko osallistaminen ihan ahterilleen.

Onko sinulla suuria sanoja, joita käytät harkiten, tai sanoja joiden mielleyhtymät vievät väärään suuntaan, pois siitä mitä sanan pitäisi tarkoittaa?
Ja millainen on sinun ydinkoirasi tai ydinkissasi?
minun koirani on suunnilleen sellainen springerspanieli. Lehtorin on kuulemma bokseri, joka ei ole koira ensinkään vaan onnettomuus. Ydinkissa on vaikeampi. sellainen harmaa kotikissa kai. 

Elma ei ole ydinkissa
Elma ei ehkä ole kissa ensinkään
vaan outo eläin.

ps saa myös esittää toivepostauksia ja -instauksia kun nyt ihan kohta olen kokonaisen viikon omillani ja työpäivien jälkeen on aikaa hehkeän säkenöivää alituista bakkanaalia

vaatetuspohdinto

 löysin viikonloppuna alelaarista ihan vahingossa sellaiset kohtalaisen istuvat farkut tai ehkä ne ovat housut, materiaali on vähän epämääräinen. Maksoivat 12.9€.
Samasta alelaarista löysin vielä kympillä puseronkin.
Ostin vaikka en oikeastaan tarvitse.

Sitten ihan innostuin, että pitääkin laittaa koko vaatevarasto uusiksi kun on näin kiva uusi pusero ja uudet housut.

Aloin haaveilla semmoisista tunikatyyppisistä yläosista.

en käytä ikinä tunikoita kun minulle tulee semmoinen olo että olen äikänope. Aarikan puuhelmet vaan kaulaan ja silmälasit narusta roikkumaan rinnuksille. Ja inessiivi-elatiivi-illatiivi.
Jopa Lehtori on huomannut sen, että tietynmalliset vaatteet tuovat esiin sisäisen äikänopeni.

vähän leveämmistä tunikoista minulle tulee puolestaan semmoinen olo, että olen synnyttämäisilläni kolmoset. tuostavaan hups.
sitä Lehtori ei ole huomannut.

Viikolla löysin kaupasta toisetkin farkut ja ne olivat ehkä jopa vielä paremmat. Maksoivat 19.90.

Kotona pistin vuorotellen kummatkin housut jalkaan ja mallasin kaikki omistamani puserot. Totesin että en tarvitse yhtään puseroa enkä tunikaa varsinkin kun en varmastikaan käyttäisi semmoista.

Harmitti vähän, kun olisi ollut tavallaan kiva luoda uusi tyyli.

Mutta sitten ajattelin että semmoisen tyttöjen ilta ulkona /kulttuuririento -hetaleen voisin kyllä tarvita.
mikä itsepetos! en pystyisi kumminkaan käyttämään semmoista kun minua paleltaa melkein aina.

Semmoista pohdiskelen, että miksi kaikki muut eivät näytä äikänopelta tunikoissaan paitsi äikänopet?
Ja miten muut voivat käyttää hetaleita eivätkä palele?
Palelevatko äikänopet?

Ja lisäksi mietin sitä, että miten ihmeessä lempiyöpaitani oli vaeltanut takahuoneen kaappiin?
Minä en ole käynyt takahuoneessa toukokuun jälkeen kun kesälapsi asettui sinne.
Enkä ainakaan ole nukkunut siellä.
Ikinä.

Mien ja miksi?

 Jos ihminen sattuu menemään vaikkapa teatteriin, niin miten ja miksi on mahdollista että edessä istuu aina koripallomaajoukkueen pisin hörökorvainen pelaaja, silinterihattu päässään?

Jos ihminen päättää harjoitella diskotanssia juutuupivideon avulla, niin miten ja miksi on mahdollista että rahiseviin polviin alkaa sattua? Voiko mennä diskoon?

 

Onko sulla mieltä askarruttavia kysymyksiä joihin tarvitset vastausta?

poliittinen kannanotto lääkelaskennasta

 kannatan näitä meneillään olevia lakkoja; sekä kuntasektorin että hoitaja-

Toiseen melkein päädyin osallistumaankin, paitsi että en ole kunnalla /kaupungilla töissä, vaan kolmannella sektorilla, ja jos vaikka olisinkin, niin väärässä. Liki liippasi kumminkin.

Semmoista tämän hoitajalakon lähettyviltä olen pohdiskellut - ja kun vielä kohtalaisen läheltä yhden opiskelua seuraan - että lääkelaskut.

Että kun meinaa ruveta hoitajaksi joka saa antaa lääkkeitä, niin pitää tehdä lääkelaskukokeita ja niistä pitää aina saada kaikki oikein.
Ihan kaikki.
100%.

Ja tuntuu siltä että niitä tehdään ihan alvariinsa.
Kuulemma vielä sittenkin kun on jo ammatissa ja tasaiseen tahtiin silloinkin.

Kaverin - ja omasta puolestani myös - kysyn semmoista, että

1. kun minä olen tämmöinen ihan kouluttamaton maallikko, niin miten on mahdollista että minulla on lupa laskea itse omat lääkkeeni (5kpl) (kaksi pitää puolittaa meneekö edes kunnolla tasan se)?
Olenko turvallisuusriski?
Miten on mahdollista että minulla on ollut lupa laskea ja annostella myös aikoinaan alaikäisten, nyt jo aikuistuneiden, ipanoideni lääkkeet?
Entä jos minusta tulee omaishoitaja?
Missä on valvonta ja kontrolli, kysyn vaan?
Missä viipyy sunnuntaisin lääkelaskennan valvontakomissio tarkistamassa että menee 100% oikein?
ja mitä tapahtuu jos unohtaa, kuten välillä käy, edesvastuutonta sekin on kun illalla huomaa että uups, sen vaan sanon. lääkelaskuvalvontakomission lisäksi pitäisi olla myös se joka aamulla pakottaa että ota lääke.

2. jos ne lääkkeet määrää lääkäri, niin kuin kai terveydenhuoltoympäristössä tapana on, niin miksi ihmeessä hoitajan pitää osata laskea että yksi burana?
Eikös se ole sen määrääjän tehtävä?

3. kun sillä lääkärillä - ainakin jos nykyistä matikkaorientoitunutta propagandaa on uskominen - on vähintään tupla-ällä tai ehkä ekstraLarge ylioppilaskirjoitusten pidemmästä matikasta, niin miksi se ei laske niitä lääkkeitä, jotka se määrää?
Että kun meillä nyt kumminkin on siinä hoitoketjussa kohtalaisen pitkään matemaattisorientoitunut jopa avaruusmatikkaa hallitseva lääkäri, niin miksi se ei laske?
Unohtuuko lääkäriltä matikka saman tien kun on tutkintotodistus kädessä?
Tentitäänkö niitä säännöllisesti?
Eivätkö ne saa 100% oikein ja siitä johtuu kaikki?

4. kun nyt on vaikka yksi burana, niin miten helkkarin monella tavalla sen voi olla laskea?

kyllä, ihan oikeasti tiedän pikkuisen mitä lääkelaskuissa lasketaan. vaikkapa sitä että miten nopeasti pitää jotain lääkeliuosta tiputuksen kautta laittaa että menee oikea annos oikeassa tahdissa. mutta miksi sitäkään ei laske lääkäri, jolla sentään on se paljon pidempi ja matikkaan ilmeisesti raskaasti nojaava koulutus? tai sitten lasketaan että paljonko jotain pitää antaa että tehoaa. yksi burana usein ei.

(kyllä, vastustan tätä nykyistä matikkaorientoitunutta lukiokoulutusta.)
(kyllä, ihan tosissaan, siltikin vaikka yksi nuoristani on tuleva matemaatikko) (ja vaikka hän osaa selittää minulle asioita joita muut eivät)

Onkohan insinööreillä sama? 
Että tämän tästä pitää mennä johonkin lujuuslaskennan tai minkälie kaarimatikan tai puhelinlaskennan kokeeseen ja aina saada täydet?
ja miten voi olla että amk-tutkinnolla toiset saavat paljon rahaa ja toiset eivät? sitäkään laskentaa en ihan ymmärrä. yhtä paljon koulua samalla koulutustasolla ja toisilla vaan palkka juoksee. 

Tai niillä lääkäreillä? 

Semmoista pohdin.

mattoteoria

 Minusta maailma on matto.

Minun mielestäni sen maton kuuluu olla suhteellisen sielä, heleä ja tukeva. Minä siinä matolla sitten taaperran omassa tahdissani, kompuroin ehkä välillä, sotkeudun omiin jalkoihini tai joku kanssataapertaja vähän kamppaa ja tulee pientä sekaannusta. Kaikkea sellaista mitä nyt omassa elämässä voi tulla: sairastelua ja muuta. Mutta se maailma on vakaa, tasainen, kirkas ja luotettava kulkea.

Vaan kyllä on ihan helkkarin paljon ollut viime vuosina krumpussa se matto.

Oma elämä kyllä pelittää noin suhteellisen siedettävästi, mutta kun se matto on mennyt kurttuun oikein kunnolla.

En oikein osaa olla sen asian kanssa.

Vähän ovat liikaa nämä viimeisen viikon aikana mattoon tulleet krympyt.

Huonojen ehdotusten blogi

Lehtori yritti kaapata blogini. 

Tai oikeastaan hän esitti yhteiskunnallisen postausaiheen, mikä kuulemma toisi minulle kunniaa, mainetta, lisää lukijoita ja laajaa yhteiskunnallista keskustelua.

Lehtori (en siis minä, haluan alleviivata ja korostaa tätä erityisesti!) on sitä mieltä, että vanhanpiianvero(*) (myös vanhanpojan-) pitäisi palauttaa, koska sillä saataisiin rutkasti lisätuloja kärvistelevälle valtiollemme.
Ja tätä agendaa hän nyt halusi levittää minun poliittisesti neutraalin blogini kautta.

 Minä olin sitä mieltä että

1. EI

2. Hän itse voisi ensin kirjautua esim. sukupuolentutkimuksen laitokselle (se on näillä kulmilla tunnettu riitaisuudestaan) tekemään keskenjäänyttä väitöskirjatutkimustaan, sellaisella pienellä muutoksella että aiheena voisi olla esim. Vanhanpiianveron vaatiminen ja sen vaikutukset yhteiskuntaamme sekä yhteiskunnalliseen keskusteluun, erityisesti sosiaalisessa mediassa. (Lehtori oli sitä mieltä että EI)

3. edelleen olin sitä mieltä että Lehtori voisi perustaa oman blogin missä hän voisi rauhassa viljellä epäilyttäviä yhteiskunnallisia mielipiteitään. Blogin nimi voisi olla esim. Huonojen Ehdotusten Blogi ja kirjoitukset voisivat alkaa esim. että Muuan Lehtori täällä hei, semmoista olen viime aikona pohdiskellut että...

4. Sattumalta oltiin silloin anoppilassa ja silmäilin päivän lehteä, siellä oli apurahahakemusjulistus. Yhdessä esikoisen kanssa pohdimme, että Lehtori voisi hakea kulttuurirahastolta alueelliseen kehittämiseen tarkoitetusta rahastosta apurahaa sekä tutkimukselleen että muille huonoille ehdotuksilleen.
Teemme ehkä hänen nimissään hakemuksen.

Ehdotin Lehtorille myös, että hänen kannattaisi liittyä instaan tai twitteriin yhteiskunnallisten asioiden keskusteluihin. Saisi sitten hyväntuulista seuraajakuntaa älyttömille ideoilleen.

Yhteiskunnallisesti suuntautunut nuoriso oli sitä mieltä että harvinaisen huono ehdotus jopa heidän isältään.
Ja että veropakolaisparatiiseja löytyy onneksi lähitienoilta, esim. Sveitsistä.
Edelleen nuoriso oli sitä mieltä, että Lehtorin todellakin kannattaa ehdottomasti osallistua apuraha-arpajaisiin, niin oli lupaava idea.

Suunnittelimme myös jonkinlaisen sähköpostilaatikon avaamista, sinne voisivat sitten ystävällismieliset ihmiset lähetellä terveisiä aikamme ajattelijalle.

Välitän ilman muuta lukijakuntani ystävälliset terveiset Lehtorille, että onko hyvä idea vai ei.

(*) jos on lipsahtanut pois mielestä, niin sellainen vero oli olemassa vielä hamalla -70-luvulla. (vuoteen 1975) ja se kosketti naimattomia, 24-vuotiaita ja tätä vanhempia henkilöitä. Oli myös lapsettomia pariskuntia kuormittava vero. 

 

Semmoista mietin, että paljonko tämän seurauksena tulisi mukavuusavioliittoja ja kumppanuusvanhemmuksia ja perustettaisiinko joku komiteetti sitten tutkimaan solmittujen avioiden aitoutta vai olisiko avio vain veronkiertolaisuutta. 
Veikkaan että puhutteluun joutuisivat tuoreet avioparit.

epäkorrekti lohturuokamiete

 Tiedän että ei pitäsi puhua lohturuuasta, että sellainen ajatuskin vääristää ihmisen ruoka- ja kehosuhdetta, mutta silti.

Millä muulla tavoin voi kuvata ajatusta sakeasta tummasta kuumasta kahvista?
Pelkkä ajatus. Ei minun tarvitse sitä välttämättä juoda.
Mutta pelkkä ajatus kuumasta tummasta kahvista on lohdullinen kuin lämmin viltti, villasukat tai kuuma suihku.

aamupalahetki. hyvä sellainen

Joskus myös mannapuuro.
Se kylläkin toimii enemmänkin yksinäisyyteen tai liialliseen sosiaalisuuteen. Mannapuuro ei ole viltti. Mutta siinä on sellaista lapsuuden turvaa ja lempeyttä.

En tiedä onko minulla muita lohturuokia.

Enkä näitäkään oikeastaan käytä lohduksi. Ajattelen vain niitä, silloin kun tulee sellainen sisäisesti vähän värjöttelevä ja huolestunut olo.
Kuumaan suihkuun meneminen on paljon helpompaa kuin mannapuuron keittely, eikä kuumaa sakeaa tummaa kahvia voi oikein juoda illalla jos aikoo nukkua yönsä.

Ajatteletko sinä koskaan lohturuokia? Mitä ne ovat?

*

Kyllä muuten inhoan tätä kellojen kääntelyä. Jos kesäajassa alan heräillä viiden nurkilla, niin nyt heräilen neljältä.

Ja illalla väsyttää tuhottoman aikaisin.

Tyhjenevä pesä - pitkä postaus

 Kaipailin muutama postaus sitten kirjoitusehdotuksia. 

Rva Kepponen kysyi, miltä tuntuu kun lapset muuttavat pois, onko tyhjän pesän syndroomaa ja miten suhde nuorisoon on muuttunut.

Kolmesta keskenkasvuisesta kaksi on tullut täysi-ikäisiksi, aloittanut opiskelunsa ja sitä myötä muuttanut pois lapsuuskodistaan. 

Kotipesä on meillä tyhjentynyt vähitellen, tällaisten vaiheiden kautta:

Esikoinen suoritti isänmaalliset velvollisuutensa heti kun se oli mahdollista. Ylioppilaaksi valmistuttuaan hän vietti seuraavan syksyn töissä ja kotona  - olen autuaasti unohtanut kuinka. Täysi-ikäinen, vastuullinen nuori sai olla tulla ja mennä vapaasti, kunhan ilmoitti noin suunnilleen onko tulossa vai menossa ja minne. (periaate josta yritän pitää kiinni: aikuinen ihminen vastaa itsestään, saa mennä ja tulla vapaasti, aikatauluista pitää infota vain yleisen kohteliaisuuden takia)

Tammikuussa 2019 alkoi inttijakso joka oli minusta rehellisesti sanottuna kurja. Tiesin, ettei nuori viihdy siellä - ainakaan alussa - ja itse olen enempi rauhankannattaja kuin kovin asehenkinen. Varsinkin alku kävi koville niin äidille kuin nuorellekin. En niinkään kärsinyt siitä, että nuori oli poissa kotoa, vaan siitä kun tiesin että hänellä on hankala olla.

Puolen vuoden mittaiseen inttijaksoon mahtui pidempiä metsäpätkiä ja nuori alkoi olla erillään ruokavahvuudestamme. Lomilla hän tietysti oli teknisesti ottaen kotona, mutta käytännössä paljon kavereiden kanssa tai vähintäänkin henkisesti poissaoleva, keräsi voimia tulevaan jaksoon.
Samoihin aikoihin he päättivät kavereiden kanssa perustaa kommuunin. Paikallinen opiskelija-asuntosäätiö vuokrasi herrakolmikolle ilomielin solun kommuuniksi, ja jo nuoren inttiaikana oli selvää, että hän tulee inttijakson jälkeen lapsuuskotiin korkeintaan kääntymään. 

Samaan aikaan, suunnilleen tammikuussa 2019 selvisi, että keskimmäinen lähtee kesävaihtoon Uuteen Seelantiin. 
Kasvun paikka äidille sekin: niin totaalinen irtipäästäminen. Ja niin kauas! Kellonaikojen tuolle puolen!

Heinäkuussa 2019 pajatso tyhjeni hetkellisesti kertakaikkisesti.
Yksi oli omassa kodissaan, yksi Uudessa Seelannissa ja yksi riparilla. 
Saimme ensimmäisen aavistuksen siitä, millaista on kun koti on vain kahden aikuisen koti.
Sisustimme kovasti.

Esikoinen asettui omaan elämäänsä tekemällä ahkerasti kesätöitä ja aloittamalla sitten opiskelut - eletään syksyä 2019. Hän kävi lapsuuskodissa lähinnä pesettämässä pyykkiä ja syömässä, tuskin edes kertaa viikossa, viihtyi omassa kodissaan, kavereidensa kanssa.
Keskimmäinen palasi Uudesta Seelannista ehjänä ja aloitti abivuotensa. 
Jouluna olimme kaikki saman katon alla, esikoinen lattiamajoituksessa.

Keväällä 2020 elämä muuttui melkoisesti - kuten tiedämme, tautisyistä. Esikoisen kämppäkaverit palasivat lapsuuskoteihinsa ja esikoinen eleli solussa itsekseen, etäopiskeli ja kävi meillä edelleen vain pyykkäämässä.
Keskimmäinen haki opiskelupaikkaa taideyliopistosta, ehti juuri ja juuri viettää penkkareita. Pohdimme yhdessä vaihtoehtoja opiskelulle, jos (kun) paikka teatterikoulusta ei aukeakaan. Oli selvää, että keskimmäinen lähtee pois kotipaikkakunnalta tekemään jotain opintoja. 

Syksyllä 2020 esikoinen eleli omassa poikamiesboksissaan ja etäopiskeli matikkaa. Keskimmäisellä oli asuntolapaikka Kauniaisissa, hän etä- ja lähiopiskeli vuorotellen. Hän oli puolet viikosta Kauniaisissa, puolet kotinurkissa, ja välillä pidempiä jaksoja etäopiskelussa kotosalla. Elämä oli melkoisen säpäleistä.
Syksyllä keskimmäinen haki amk-opiskelupaikkaa aivan muualta kuin teatterialalta ja pääsi haluamaansa paikkaan.

Jouluna 2020 keskimmäinen alkoi valmistella muuttoa Kuopioon, hänellä on siellä nykyään asunto ja hän on siis nykyään savolainen.
Olimme jouluna pidemmän jakson porukalla, esikoinen lattiamajoituksessa.

Hirvittävän raastavan stressaamisen jälkeen saimme keskimmäisen muutettua Kuopioon (jos oli esikoisen inttiinlähtö kamalaa, niin tämä lähtö oli kertakaikkisen raastava, stressaava ja tunteita kuohuttava, henkisesti minulle todella vaikea, osasyynä ilman muuta tämä kulkutaudin aiheuttama kokonaismylläkkä.)

Maaliskuussa 2021 - juuri kun aloimme vähän oppia elämään kolmen hengen perheenä - alkoivat seinät kaatua niskaan sekä Savossa että poikamiesboksissa. Ensin kotinurkkiin tuli esikoinen, epämääräiseksi ajanjaksoksi, sitten keskimmäinen ja lopulta molemmat yhdessä - kunnes palasivat takaisin omiin oloihinsa. Esikoinen alkoi käydä varsin säännöllisesti meillä syömässä kun pyöräilykelit alkoivat ja kämppäkaverit olivat aina vain omissa lapsuudenkodeissaan. Välillä oli kaksi nuorta lattiamajoituksessa ja nukkumiselle oli sovittu säännöt.

Huhti- ja toukokuu elettiin rauhallisemmin.
Kesäkuussa - taas kerran  juuri kun ehdimme vähän oppia olemaan pieni, kolmihenkinen perhe - palasi keskimmäinen koko kesäksi meidän nurkkiimme.

Jouduimme jälleen kerran pistämään huoneratkaisuja uusiksi: kolmen kuukauden ajan ei voi ketään pitää lattialla nukkumassa, ja vaatekaapeissakin on syytä olla tilaa.

Emme ole oikein ehtineet kunnolla oppia minkäänlaista tasapainoa arjessa, koska se on ainakin vuoden verran ollut melkoisen muuttuva.

Suhde kotoa muuttaneisiin on tietysti muuttunut.
Esikoinen on selvästi aikuinen. Hänen asiansa kuuluvat meille vain niiltä osin kuin hän niistä kertoo. Hän ei ole viestittelijä eikä puhelimessa puhuja, mutta hän käy melko säännöllisesti pyykkikassinsa kanssa käymässä ja syömässä. Juttelemme monenmoisia, mutta harvoin hän viihtyy pitkään vain oleilemassa.

Keskimmäisen kanssa puhuimme alkuvuodesta paljon puhelimessa: vieras kaupunki ja etäopiskelu ovat vähän haastava yhdistelmä. Onneksi hänellä opiskeluihin kuuluu paljon käytännön asioita, hän on päässyt tutustumaan opiskelukavereihinsa ja Savon suunta on koko ajan ollut tautitilanteeltaan rauhallisempi: siellä päästiin viettämään vappua ja elämään muutenkin rennommin.
Suhde keskimmäiseen on kyllä väistämättä muuttunut, mutta minulle irtipäästäminen on huomattavan hankalaa. On aivan älyttömän vaikeaa olla puuttumatta keskimmäisen elämään, en oikein tiedä miksi.

Suhde nuorimmaiseen, vielä kotona olevaan on puolestaan ainakin minulle tullut koko ajan läheisemmäksi ja tärkeämmäksi. Nuori on alkanut viettää aikaa kanssamme aivan eri tavalla ja juttelemme monenlaisista asioista aivan eri tavalla kuin aiemmin. Hänellä on kasvussaan ollut erilaisia vaikeita kipupisteitä, ja tulkitsen tämän lähentymisen liittyvän sekä toipumiseen mutta myös siihen että kotona on nyt hänelle eri tavalla tilaa olla. 
Olemme keväällä nauttineet nimenomaan siitä että meillä on kolmen aikuisen leppoisa, hermoja lataava, rauhallinen koti.

En koe kärsiväni tyhjästä pesästä.
Nuoret ovat olleet loppujen lopuksi melko valmiita lähtemään ja lähtö on tapahtunut vaiheittain, intin ja Uuden Seelannin kautta.

Arjessa en juurikaan erityisesti ajattele sitä, mitä he touhuavat tai puuhaavat, enkä myöskään erityisesti kaipaa ketään. Viestittelen satunnaisesti muutamia kertoja viikossa kummallekin - mutta nyt loppukeväästä en enää soitellut keskimmäisellekään mitenkään säännöllisesti. 

Minulle vaikeimpia hetkiä ovat olleet viikko-pari ennen irtautumista. Silloin kaikki stressihirviöt ovat myllänneet, olen valvonut öitä ja käynyt ylikierroksilla, osittain varmaan siksi että muutostilanteisiin liittyy valtavan paljon erilaista järjestelyä ja huomioitavaa.
Heti kun muutto /matka /muutos on saatu kunnolla alkuun, olen ainakin vähän rauhoittunut, ja koen että olen pystynyt päästämään nuoresta irti.
On muutamia yksittäisiä asioita joista saan stressikierrokset kasvamaan, mutta nekään eivät varsinaisesti liity siihen, missä nuoret asuvat. Murehtisin samoja asioita joka tapauksessa.

Välit ovat muuttuneet, ne ovat aikuisemmat ja samalla vähän surullisestikin etäisemmät - mutta toisaalta niin kuuluukin olla.  Minun ei kuulukaan tietää kaikkea heidän opiskeluistaan, arjestaan, elämästään. He ovat aikuisia, omassa elämässään - rakkaita toki ja kotipesään aina tervetulleita, mutta aikuisia.

*

ajastettu postaus