tämä viikko on huristanut eteenpäin täyttä kiitolaukkaa.
Kalenteriani en uskalla lehteilläkään, tulevat viikonloput menevät enempi-vähempi töissä ja harrastuksissa. Illoille riittää kokouksia ja vanhempainiltoja.
Syksy.
Sähköposti paukkuu wilma-viestejä: koulukuvausta, leirikoulua, vanhempainiltaa, lukujärjestysmuutoksia, liikuntatunnin varusteita.
Isosiskon ope otsikoi kaikki viestinsä uhkaavasti: "tiedoksi koko luokalle" - vedän aina kauhulla henkeä, mitä hirvittävää on tapahtunut? Voittopuolisesti viestit pitävät sisällään tietoja liikuntatuntien varusteista.
Isoveli on jollain käsittämättömällä tavalla päässyt kielenopensa suosioon, wilma pukkaa kehua toisensa perään. Olen yrittänyt selvittää, mitä hienoa tunneilla oikein tapahtuu. Isoveljellä ei ole aavistustakaan, hän vain opiskelee.
Pikkusiskon opettaja lähettelee innostuneita viikkoraportteja, niistä pidän eniten. "olemme käyneet metsässä poimimassa mustikoita ja leivoimme piirakan. Lukemista voisi kerrata vähän yhdessä".
*
Isoveli kertoi tässä päivänä muutamana että aineella on viisi olomuotoa.
Minä muistin vain kolme: kiinteä, neste ja kaasu.
On kuulemma myös plasma ja sitten vielä bosen-einsteinkondensaatti. (semmoinen on ihan oikeasti, piti tarkistaa)
Kysyin, että koulussako opit?
Kuulemma ei, oli lukenut jostain kirjasta.
Pitäisikö vähän ruveta kontrolloimaan mitä se lukee?
Kavereiden kanssa heillä on veto. Jokaiselle on määrätty sana, jota ei saa käyttää. Isoveljen sana on kuulemma kirja.
Kunnioitukseni erityisesti yläkouluopeja kohtaan on viime vuosina noussut aivan eksponentiaalista vauhtia.
Suurin osa niistä tekee työtään isolla sydämellä.
Ovat nuo niin sekoja, nuo heppuset.
*
Isosisko murehtii musiikintunteja: "kuvittele, meidän täytyy opiskella jotain säveltäjiä! Mä en tiedä kuin Mozartin, Bethovenin ja sit sen yhden minkä nimeä mä en osaa sanoa"
Isosisko on ylen ihastunut kasvion kokoamiseen: "mä ajattelin, että mä teen semmoisen perintökirjan. Mä kerään kasveja ja annan sen sit mun vanhimmalle lapselle ja se lisää siihen kasveja, ja sit se antaa sen eteenpäin. Ajattele miten paksu kirja siitä joskus tulee!"
*
Pikkusisko pompahtelee päivästä toiseen noin ja noin - hyppelispomppelis. Parasta on nalletehdas ippekerhossa.
Ai koulua vai? Ei paljon paina. Ehkä tuli läksyjä, tai sitten ei. Ippessä tein. Tai sitten en.
kukkaistytöt
Illansuussa Isosisko muisti yhtäkkiä että perjantaina pitää olla biologian tunnille kukat kerättynä ja prässättynä. Juupajuu, todellista kaupunkilaiskasviota.
Murisin mielessäni - mikä aika tämä on metsästää flooraa? Silkkaa rutikuivaa ja kuihtunutta ruppunaa ovat ojat ja niityt pullollaan.
Lähdimme naisissa kukanpoimintaan.
Löysimme niittyleinikin ja saunion ja siankärsämön. Pietaryrtti (ihana sana!) suorastaan hyppäsi kimppuumme. Löysimme yhden, jota luulin saunioksi, mutta joka (nyt muistan) onkin maitikka. Hiirenvirna oli mennyt piiloon, mutta sekin järjestyi, kun muistutin Isosiskoa että siinä on ne pienet herneenpalot.
Mesiangervosta en ollut varma. Ojakellukka kuulosti aivan vieraalta. Niittynätkelmä inspiroi meidät kertomaan tarinaa herra Niittynätkelmästä, joka lähti pienenpienellä lautalla maailmanympäryspurjehdukselle.
Kotona levitimme saaliin lattialle ja aloimme tunnistaa kasveja: fiksuina naisina keräsimme vähän kaikenlaista samoilta kasvualustoilta.
Luulin että meillä oli kannusruoho, mutta olikin niittynätkelmä. Huomasimme, että joudumme tekemään vielä toisen metsästyskeräilyreissun ojakellukan ja mesiangervon (olisi kannattanut ottaa, se oli juuri se!) takia. Ja kannusruohon.
Lytistimme saaliimme kirjapinon alle - vaikka tiedänkin etteivät ne perjantaiksi ole kuivia - ja passitin tyytyväisen neiti Niittynätkelmän suihkuun.
Olohuoneessa minua tervehti iso kimppu kirkkaankeltaisia auringonkukkia.
Ei hullumpi iltakävely.
Murisin mielessäni - mikä aika tämä on metsästää flooraa? Silkkaa rutikuivaa ja kuihtunutta ruppunaa ovat ojat ja niityt pullollaan.
Lähdimme naisissa kukanpoimintaan.
Löysimme niittyleinikin ja saunion ja siankärsämön. Pietaryrtti (ihana sana!) suorastaan hyppäsi kimppuumme. Löysimme yhden, jota luulin saunioksi, mutta joka (nyt muistan) onkin maitikka. Hiirenvirna oli mennyt piiloon, mutta sekin järjestyi, kun muistutin Isosiskoa että siinä on ne pienet herneenpalot.
Mesiangervosta en ollut varma. Ojakellukka kuulosti aivan vieraalta. Niittynätkelmä inspiroi meidät kertomaan tarinaa herra Niittynätkelmästä, joka lähti pienenpienellä lautalla maailmanympäryspurjehdukselle.
Kotona levitimme saaliin lattialle ja aloimme tunnistaa kasveja: fiksuina naisina keräsimme vähän kaikenlaista samoilta kasvualustoilta.
Luulin että meillä oli kannusruoho, mutta olikin niittynätkelmä. Huomasimme, että joudumme tekemään vielä toisen metsästyskeräilyreissun ojakellukan ja mesiangervon (olisi kannattanut ottaa, se oli juuri se!) takia. Ja kannusruohon.
Lytistimme saaliimme kirjapinon alle - vaikka tiedänkin etteivät ne perjantaiksi ole kuivia - ja passitin tyytyväisen neiti Niittynätkelmän suihkuun.
Olohuoneessa minua tervehti iso kimppu kirkkaankeltaisia auringonkukkia.
Ei hullumpi iltakävely.
maanantaissa
kuten aina, viikonloppu meni aivan liian äkkiä ja ihan liian monta asiaa jäi tekemättä.
Muistin täydentää kauhukolmikon pikkuvaatevarastoa. Ihan järkyttävää, ovat joutuneet koko kesän elämään ilman sukkia.
Muistan kun muuton aikoihin tyhjensimme kaappeja, heitin pois aivan valtavan kassillisen paripuolia sukkia.
On mahdollista että niihin aikoihin kun purimme tavaroita uusiin kaappeihin, olen heittänyt pois toisen aivan yhtä valtavan kassillisen paripuolia sukkia.
Jostain täydellisen käsittämättömästä syystä tämä operaatio paripuolet sukat on johtanut siihen, ettei koko taloudessa ole ensimmäistäkään sukkaparia. Outoa.
Kävimme hraH:n kanssa kävelemässä (kauppakeskukselle ja takaisin), pyöräilemässä (masentavasti sairaalalle ja takaisin) ja vietimme muutenkin laatuaikaa (mm. komisarius Montalbanon ja juustojen seurassa).
Nauroimme ystävien kanssa.
Suunnittelimme ja pohdimme alkavaa viikkoa. Arjen palapeli alkaa hahmottua.
Muistin täydentää kauhukolmikon pikkuvaatevarastoa. Ihan järkyttävää, ovat joutuneet koko kesän elämään ilman sukkia.
Muistan kun muuton aikoihin tyhjensimme kaappeja, heitin pois aivan valtavan kassillisen paripuolia sukkia.
On mahdollista että niihin aikoihin kun purimme tavaroita uusiin kaappeihin, olen heittänyt pois toisen aivan yhtä valtavan kassillisen paripuolia sukkia.
Jostain täydellisen käsittämättömästä syystä tämä operaatio paripuolet sukat on johtanut siihen, ettei koko taloudessa ole ensimmäistäkään sukkaparia. Outoa.
Kävimme hraH:n kanssa kävelemässä (kauppakeskukselle ja takaisin), pyöräilemässä (masentavasti sairaalalle ja takaisin) ja vietimme muutenkin laatuaikaa (mm. komisarius Montalbanon ja juustojen seurassa).
Nauroimme ystävien kanssa.
Suunnittelimme ja pohdimme alkavaa viikkoa. Arjen palapeli alkaa hahmottua.
Kirjeenvaihtoa
Isosisko on päättänyt harrastaa kuuluisuuksille kirjoittelua.
Pedagogisessa mielessä läpsyttelen ikionnellisena käsiäni, sillä Isosisko on aloittanut uusimman fanikirjeensä ihan omatoimisesti oikealla kielellä, enkä ole vielä joutunut auttamaan kuin yhdessä kohdassa.
Edellisen kirjeen jouduin kääntämään ja sanelemaan kirjain kirjaimelta ja lisäksi hankkimaan puhelinkonsultaatiota sillä fanin oma kielitaito ei vielä kata pohjoismaisia kieliä.
Pikkusisko osallistuu riemumielin siskosten väliseen nokitteluun:
"Terve C.W.Leewis olen lukenut kirjasi 2 viikosa olen pitänyt niistä vaika ole 8 vuota ja asun suomes minun lepihahmoni on lucy"
Olen lupautunut kääntämään kirjeen adekvaatille kielelle, käsittääkseni englanniksi.
Pohdin paraikaa, miten luonnikkaimmin kääntyy kirjeen alkupuhuttelu. Onko Hi there riittävän tuttavallinen, vai rohkenisinko käyttää jopa muotoa Hi you?
En ole vielä uskaltanut pohtia, mihin ja kenelle kirjeen lähetän ja mitä teen jos siihen ei vastata noin kahden sekunnin kulusessa.
Mutta kieltämättä kuka tahansa joka saa kirjeen ammoin kuolleelta kirjailijalta peittoaa kyllä kevyesti yhden kuninkaallinen hovi kiittää saamastaan palautteesta -kirjeen.
Pedagogisessa mielessä läpsyttelen ikionnellisena käsiäni, sillä Isosisko on aloittanut uusimman fanikirjeensä ihan omatoimisesti oikealla kielellä, enkä ole vielä joutunut auttamaan kuin yhdessä kohdassa.
Edellisen kirjeen jouduin kääntämään ja sanelemaan kirjain kirjaimelta ja lisäksi hankkimaan puhelinkonsultaatiota sillä fanin oma kielitaito ei vielä kata pohjoismaisia kieliä.
Pikkusisko osallistuu riemumielin siskosten väliseen nokitteluun:
"Terve C.W.Leewis olen lukenut kirjasi 2 viikosa olen pitänyt niistä vaika ole 8 vuota ja asun suomes minun lepihahmoni on lucy"
Olen lupautunut kääntämään kirjeen adekvaatille kielelle, käsittääkseni englanniksi.
Pohdin paraikaa, miten luonnikkaimmin kääntyy kirjeen alkupuhuttelu. Onko Hi there riittävän tuttavallinen, vai rohkenisinko käyttää jopa muotoa Hi you?
En ole vielä uskaltanut pohtia, mihin ja kenelle kirjeen lähetän ja mitä teen jos siihen ei vastata noin kahden sekunnin kulusessa.
Mutta kieltämättä kuka tahansa joka saa kirjeen ammoin kuolleelta kirjailijalta peittoaa kyllä kevyesti yhden kuninkaallinen hovi kiittää saamastaan palautteesta -kirjeen.
nuo fiksut lapseni mun
Pikkusisko on potenut koko päivän: perinteinen kouluvuoden aloitustauti.
PS: "äiti, mitä sä luulet että Viiru ajattelee jos mä nuolen sitä?"
m: "ei varmaan mitään. Ei se sitä tajua. Ja sitä paitsi, siitä tulee karvoja suu täyteen."
PS tyytyväisenä hymyillen: "Eikä tule! se tykkää siitä!" (kaivelee karvoja suustaan)
*
PS: "äiti, voinko mä kirjoittaa C.S Lewisille?"
m: "se taitaa olla kuollut jo aikaa sitten"
PS: "ei se haittaa. Kyllä se silti vastaa."
*
PS: "äiti, mitä mä nyt teen?"
m (laiskana hetkenä): "laita vaikka pyykit kuivumaan"
PS (kauhistuneena): "äiti, näähän on ihan märkiä!"
PS: "äiti, mitä sä luulet että Viiru ajattelee jos mä nuolen sitä?"
m: "ei varmaan mitään. Ei se sitä tajua. Ja sitä paitsi, siitä tulee karvoja suu täyteen."
PS tyytyväisenä hymyillen: "Eikä tule! se tykkää siitä!" (kaivelee karvoja suustaan)
*
PS: "äiti, voinko mä kirjoittaa C.S Lewisille?"
m: "se taitaa olla kuollut jo aikaa sitten"
PS: "ei se haittaa. Kyllä se silti vastaa."
*
PS: "äiti, mitä mä nyt teen?"
m (laiskana hetkenä): "laita vaikka pyykit kuivumaan"
PS (kauhistuneena): "äiti, näähän on ihan märkiä!"
taikinan taju
Mietin illalla suihkussa leipää.
Itse asiassa mietin ruokaa yleensä ja aivan erityisesti aamiaista, sillä luin aivan ihanan kirjan: Anna Lehtosen Aamiainen. Kirja oli letkeästi kirjoitettu ja silti asiallinen, ja heti alkoi tehdä mieli nykertää kaikenlaisia hienoja aamiaisia.
Siis miten ylipäätään on mahdollista, että meillä ei tarjoilla kuohujuomaa aamuisin - en ymmärrä?
Mikä epäkohta muuten ah! niin täydellisessä elämässämme.
*
Enimmäkseen kyllä mietin leipää.
Muistelin niitä kaukaisia päiviä jolloin isot olivat pieniä ja me myös aika paljon nuorempia. Pätkätyötutkijan ja työttömän kotiäidin taloudessa piti opetella yhtä ja toista. Joista leivänleivonta oli säästökeino parhaasta päästä.
Siinä sivussa tulin sitten hemmotelleeksi lapseni pilalle.
"eiksoo äidinleipää?"
Oli jakso jolloin leipäkone huristi meille tuoretta leipää. Kunnes syöjiä oli enemmän kuin leipäkoneella kapasiteettia.
On ollut kausia jolloin taikinaa tehtiin yhdessä, kahdet tai kolmet pienet hikiset nyrkit kulhossa: "mun vuoro siunata!"
Kausia jolloin olen ensin väsyneenä ja hartiavoimin vaivannut ja vääntänyt, sitten vaipunut meditatiiviseen flowhun käsi lämpimän taikinan uumenissa.
Ja on päiviä jolloin leipä tai sämpyläpellillinen tulee tuossa noin, kaiken muun ohessa. Samanlaisena itsestäänselvyytenä kuin hampaiden pesu tai sängyn petaus.
Mietin lasten kasvua ja sitä, miten moni asia on matkan varrella muuttunut.
Miten paljon enemmän vakautta elämässämme nykyään on: pysyvät työt, säännölliset tulot.
Mietin ohimenevästi taas kerran sitä, onko oma työni valinta vai silkkaa laiskuutta. Päätin että olen downshiftaaja, enkä suinkaan alisuoriutuja.
Mietin että jotain on meidän elämässämme pysynyt samanakin. Se leivänleivonta.
Ja taas kerran mielessäni ihmettelin ja ihastelin sitä esiäitiä, joka on keksinyt että viljasta voi tehdä puuron ja puurosta leivän - niihän sen on täytynyt tapahtua? Ja sitä, joka keksi kohottamisen - ajatelkaa millaisia hiljaisia suuria sankareita!
Ajattelin, että jokapäiväinen leipä kyllä ansaitsee oman hetkensä, ihan joka päivä.
*
Pohdin kyllä myös, että miten paljon aikaisemmin pitäisi aamuisin nousta että saisi aikaan sellaisen kunnon amerikkalaisen pannukakku-muffinsiaamiaisen.
Ja paheksun edelleen kuohujuoman puutetta.
Veikkaan että aamu käynnistyisi paljon iloisemmin kuohulla kuin ilman.
Itse asiassa mietin ruokaa yleensä ja aivan erityisesti aamiaista, sillä luin aivan ihanan kirjan: Anna Lehtosen Aamiainen. Kirja oli letkeästi kirjoitettu ja silti asiallinen, ja heti alkoi tehdä mieli nykertää kaikenlaisia hienoja aamiaisia.
Siis miten ylipäätään on mahdollista, että meillä ei tarjoilla kuohujuomaa aamuisin - en ymmärrä?
Mikä epäkohta muuten ah! niin täydellisessä elämässämme.
*
Enimmäkseen kyllä mietin leipää.
Muistelin niitä kaukaisia päiviä jolloin isot olivat pieniä ja me myös aika paljon nuorempia. Pätkätyötutkijan ja työttömän kotiäidin taloudessa piti opetella yhtä ja toista. Joista leivänleivonta oli säästökeino parhaasta päästä.
Siinä sivussa tulin sitten hemmotelleeksi lapseni pilalle.
"eiksoo äidinleipää?"
Oli jakso jolloin leipäkone huristi meille tuoretta leipää. Kunnes syöjiä oli enemmän kuin leipäkoneella kapasiteettia.
On ollut kausia jolloin taikinaa tehtiin yhdessä, kahdet tai kolmet pienet hikiset nyrkit kulhossa: "mun vuoro siunata!"
Kausia jolloin olen ensin väsyneenä ja hartiavoimin vaivannut ja vääntänyt, sitten vaipunut meditatiiviseen flowhun käsi lämpimän taikinan uumenissa.
Ja on päiviä jolloin leipä tai sämpyläpellillinen tulee tuossa noin, kaiken muun ohessa. Samanlaisena itsestäänselvyytenä kuin hampaiden pesu tai sängyn petaus.
Mietin lasten kasvua ja sitä, miten moni asia on matkan varrella muuttunut.
Miten paljon enemmän vakautta elämässämme nykyään on: pysyvät työt, säännölliset tulot.
Mietin ohimenevästi taas kerran sitä, onko oma työni valinta vai silkkaa laiskuutta. Päätin että olen downshiftaaja, enkä suinkaan alisuoriutuja.
Mietin että jotain on meidän elämässämme pysynyt samanakin. Se leivänleivonta.
Ja taas kerran mielessäni ihmettelin ja ihastelin sitä esiäitiä, joka on keksinyt että viljasta voi tehdä puuron ja puurosta leivän - niihän sen on täytynyt tapahtua? Ja sitä, joka keksi kohottamisen - ajatelkaa millaisia hiljaisia suuria sankareita!
Ajattelin, että jokapäiväinen leipä kyllä ansaitsee oman hetkensä, ihan joka päivä.
*
Pohdin kyllä myös, että miten paljon aikaisemmin pitäisi aamuisin nousta että saisi aikaan sellaisen kunnon amerikkalaisen pannukakku-muffinsiaamiaisen.
Ja paheksun edelleen kuohujuoman puutetta.
Veikkaan että aamu käynnistyisi paljon iloisemmin kuohulla kuin ilman.
Verkkainen kokkiflow
Tiistain ruoka-plään: jämiä.
Tulen ajoissa kotiin - sain pomolta kyydin lähitienoille. Pikainen vilkaisu lukujärjestyksiin kertoo, että nälkäiset ovat tulossa ja talossa puoli neljän tietämillä.
Minulla on siis kaikki maailman aika ja jääkaapissa kaikenlaista mukavaa.
Aloitan leipätaikinasta: reilut kolme desiä vettä, suolaa, siirappia. Pari desiä kaurahiutaleita, huiskaus ruislesettä ja reilun desin verran grahamjauhoja. Vehnäjauhoja sopivasti ja sekaan pari teelusikallista kuivahiivaa. Lykkään margariinikikkareen mikroon sulamaan.
Vaivaan ja jätän kohoamaan.
Takaisin jääkaapille. Ankaraa pohdintaa.
Jääkaapissa on
- muutama siivu kinkkupizzaa
- puolitoista annosta pestokanalasagnea
- annoksen verran tomaattikeittoa
- muutama valmiiksi keitetty peruna ja jotain ehkä käyttökelpoista lihantapaista
Kaikki lapset syövät pizzaa, Isosisko syö luultavasti keittoa ja Isoveli lasagnea. Pikkusiskolle saattaisi maistua paistettu peruna. Tai sitten pyttipannu.
Jääkaapin viheryksiköstä löytyy puolikas kukkakaali, pieni varhaiskaalin puolikas, keltainen paprika, pieni kesäkurpitsa ja iso pussillinen pieniä porkkanoita. Ja tietysti sipulia ja perunaa, sehän nyt on selvä.
Kaikki tiskipöydälle.
Kasvisten ääreen: Ihana kasvislisuke /pääruoka meille aikuisille.
Paloitellaan kesäkurpitsa, paprika, pari sipulia ja muutama porkkana.
Vuokaan.
Päälle oliiviöljyä, ripsautus suolaa ja kuivattua rakuunaa.
Uuniin, pariinsataan asteeseen noin tunniksi.
Takaisin kasvisten ääreen.
Hienonnetaan yksi pienehkö sipuli. Tarjoiluastiaan, perään ihan aavistus sokeria.
Otetaan suunnilleen yhtä paljon porkkanaa. Ne pitäisi oikeastaan raastaa, mutta en viitsi tehdä tiskiä. Kuorin porkkanat ja silppuan ne veitsellä mahdollisimman pieneksi.
Puolitan varhaiskaalin ja silppuan sen.
Tarjoiluastiaan.
Päälle reilu ruokalusikallinen valkoviinietikkaa, sopivasti majoneesia ja pienenpieni turskaus sinappia. Sekoitetaan.
Jääkaappiin vetäytymään.
Kaalisalaatti on valmis.
Takaisin kasvisten ääreen.
Ostin viime viikolla perunasedältä valtavan pussillisen pieniä makeita porkkanoita.
Kuorin niitä ainakin zviljoonan ja teen tikkuja. Tarjoiluastiaan ja jääkaappiin.
Paloittelen yksinäisen kukkakaalinpuolikkaan. Tarjoiluastiaan ja jääkaappiin.
Työtasolla on kurkunpätkä: tikuiksi ja jääkaappiin.
Jääkaappiin on jemmattu purkki kermaviiliä odottamaan juuri sitä hetkeä jolloin jaksan palotella zviljoona porkkanaa. Kermaviilin sekaan dippikastikeainekset ja koko hoito jääkaappiin maustumaan.
Dippikasvikset valmiit.
Takaisin leipätaikinan ääreen.
Voitelen leipävuoan ja kippaan taikinan vuokaan toiselle nousulle.
Pahus! Pyykit piti muistaa!
Häädän närkästyneen kissan pesukoneesta ja työnnän tilalle koneellisen verran pyykkiä.
Takaisin kasvisten ääreen.
Pesen muutaman perunan ihan kaiken varalta. Kattilaan odottamaan.
Takaisin kasvisten ääreen.
Tuijotan murhaavasti puolinahkeaa salaattia joka sekin lymyili jääkaapissa.
En jaksa innostua.
Nappaan työtasolta tomaattia. Kuutioin, maustan oliiviöljyllä ja yrteillä (=pizzamauste).
Jääkaappiin odottamaan.
Enää jälkiruokapohdinta.
Pesen rasiallisen viinirypäleitä. Löydän jääkaapista viime perjantaille hankitun kaupan valmisrahkan.
Rypäleitä ja rahkaa.
Ja kuivahtaneita kakunsiivuja viikonlopulta.
Siirryn jämälämmitysosastolle ja pöydänkattauspuuhiin.
Tulen ajoissa kotiin - sain pomolta kyydin lähitienoille. Pikainen vilkaisu lukujärjestyksiin kertoo, että nälkäiset ovat tulossa ja talossa puoli neljän tietämillä.
Minulla on siis kaikki maailman aika ja jääkaapissa kaikenlaista mukavaa.
Aloitan leipätaikinasta: reilut kolme desiä vettä, suolaa, siirappia. Pari desiä kaurahiutaleita, huiskaus ruislesettä ja reilun desin verran grahamjauhoja. Vehnäjauhoja sopivasti ja sekaan pari teelusikallista kuivahiivaa. Lykkään margariinikikkareen mikroon sulamaan.
Vaivaan ja jätän kohoamaan.
Takaisin jääkaapille. Ankaraa pohdintaa.
Jääkaapissa on
- muutama siivu kinkkupizzaa
- puolitoista annosta pestokanalasagnea
- annoksen verran tomaattikeittoa
- muutama valmiiksi keitetty peruna ja jotain ehkä käyttökelpoista lihantapaista
Kaikki lapset syövät pizzaa, Isosisko syö luultavasti keittoa ja Isoveli lasagnea. Pikkusiskolle saattaisi maistua paistettu peruna. Tai sitten pyttipannu.
Jääkaapin viheryksiköstä löytyy puolikas kukkakaali, pieni varhaiskaalin puolikas, keltainen paprika, pieni kesäkurpitsa ja iso pussillinen pieniä porkkanoita. Ja tietysti sipulia ja perunaa, sehän nyt on selvä.
Kaikki tiskipöydälle.
Kasvisten ääreen: Ihana kasvislisuke /pääruoka meille aikuisille.
Paloitellaan kesäkurpitsa, paprika, pari sipulia ja muutama porkkana.
Vuokaan.
Päälle oliiviöljyä, ripsautus suolaa ja kuivattua rakuunaa.
Uuniin, pariinsataan asteeseen noin tunniksi.
Takaisin kasvisten ääreen.
Hienonnetaan yksi pienehkö sipuli. Tarjoiluastiaan, perään ihan aavistus sokeria.
Otetaan suunnilleen yhtä paljon porkkanaa. Ne pitäisi oikeastaan raastaa, mutta en viitsi tehdä tiskiä. Kuorin porkkanat ja silppuan ne veitsellä mahdollisimman pieneksi.
Puolitan varhaiskaalin ja silppuan sen.
Tarjoiluastiaan.
Päälle reilu ruokalusikallinen valkoviinietikkaa, sopivasti majoneesia ja pienenpieni turskaus sinappia. Sekoitetaan.
Jääkaappiin vetäytymään.
Kaalisalaatti on valmis.
Takaisin kasvisten ääreen.
Ostin viime viikolla perunasedältä valtavan pussillisen pieniä makeita porkkanoita.
Kuorin niitä ainakin zviljoonan ja teen tikkuja. Tarjoiluastiaan ja jääkaappiin.
Paloittelen yksinäisen kukkakaalinpuolikkaan. Tarjoiluastiaan ja jääkaappiin.
Työtasolla on kurkunpätkä: tikuiksi ja jääkaappiin.
Jääkaappiin on jemmattu purkki kermaviiliä odottamaan juuri sitä hetkeä jolloin jaksan palotella zviljoona porkkanaa. Kermaviilin sekaan dippikastikeainekset ja koko hoito jääkaappiin maustumaan.
Dippikasvikset valmiit.
Takaisin leipätaikinan ääreen.
Voitelen leipävuoan ja kippaan taikinan vuokaan toiselle nousulle.
Pahus! Pyykit piti muistaa!
Häädän närkästyneen kissan pesukoneesta ja työnnän tilalle koneellisen verran pyykkiä.
Takaisin kasvisten ääreen.
Pesen muutaman perunan ihan kaiken varalta. Kattilaan odottamaan.
Takaisin kasvisten ääreen.
Tuijotan murhaavasti puolinahkeaa salaattia joka sekin lymyili jääkaapissa.
En jaksa innostua.
Nappaan työtasolta tomaattia. Kuutioin, maustan oliiviöljyllä ja yrteillä (=pizzamauste).
Jääkaappiin odottamaan.
Enää jälkiruokapohdinta.
Pesen rasiallisen viinirypäleitä. Löydän jääkaapista viime perjantaille hankitun kaupan valmisrahkan.
Rypäleitä ja rahkaa.
Ja kuivahtaneita kakunsiivuja viikonlopulta.
Siirryn jämälämmitysosastolle ja pöydänkattauspuuhiin.
se pyörii
kelloradio pärskäyttää aamun uutiset aluilleen. En uskalla jäädä kuuntelemaan otsikoita, parasta nousta heti.
Kompuroin vessaan kissan yli. Se on parkkeerannut itsensä jalkoihini.
Kompuroin keittiöön kissan yli. Nyt se on parkkeerannut itsensä vessan oven taakse, eikä älyä väistää. Siitä on kai kesän aikana tullut kuuro.
Puurokattila kuumenemaan. Mitäs siihen puuroon taas kuuluukaan laittaa? Vettä? Hiutaleita? (hups, tulipa paljon!)
Kahvinkeitin. Vettä sinnekin. Ja mutua pussiin. (saisikohan jostain kestosuodattimia?)
Appelsiinit jääkaapista. Surr Isoveljen lasiin puolitoista hedelmää. Surr Isosiskolle ja Pikkusiskollekin. Ja greipit meille aikuisille.
Kompuroin kissan yli roskikselle. Nyt se on parkkeerannut itsensä siihen. Eikä väisty vaikka tempaisen vaunun rytäkällä auki.
Hyvät huomenet Pikkusiskolle. Pikkusisko rutisee. Ei pysty millään nousemaan.
Hyvät huomenet Isosiskolle. ("no joojoo, mä olen jo hereillä!")
Hyvät huomenet Isoveljelle. Silmät aukeavat ja painuvat uudestaan kiinni.
Hyvät huomenet uudestaan Pikkusiskolle. Melkein itkettää, ei millään jaksa nousta.
Ja uudestaan Isoveljelle. Pää nousee tyynystä.
HraH harjaa hampaitaan. Isosisko jonottaa vessan ovella. ("täällä on jono!")
Kompuroin Pikkusiskon huoneesta keittiöön kissan yli. Jakelen puuroa lautasille. Muistan tursotella hillotaideteokset jokaiselle. Kesän aikana on tullut toistuvia valituksia siitä, etten enää ikinä tee hillotaidetta. Ennen oli "aina" hillotaideteokset.
Isosisko saa itsensä pöytään asti. ("miks mulla on näin paljon puuroa?")
Pikkusisko kääntää kylkeään.
Isoveli pääsee pöytään.
Pikkusisko kitisee. ("joojoo, mä olen jo kääntynyt!")
HraH lapioi puuroa lautaselleen. Isoveli puhaltaa mehulasiinsa ("onksun aina pakko tehdä noin" "joo, muuten siinä on sakkaa") Isosisko sekoittaa lasiaan mielenosoituksellisesti lusikalla. ("sekoita!")
Pikkusisko laahautuu pöytään ja työntelee puuroaan edestakaisin.
Pääsen itse pöytään. Siemaisen mehua, silmät aukeavat vihdoin.
"Tänään on sit kylmä aamu. Farkut ja sukat. Kaikki! Ja Pikkusisko, liikunnantunnille verskat erikseen. Ne vihreät. Ja tossut. Ymmärrätkö. Nyt farkut. Sit verskat!"
Isoveli lopettaa puuronsa ja katoaa huoneeseensa.
Isosisko lopettaa puuronsa ja katoaa huoneeseensa.
Pikkusisko lopettaa ja kompuroi kissan yli huuhtomaan mehulasiaan. Nyt se on parkkeerannut itsensä tiskipöydälle, eikä hievahdakaan.
Minä syön. Maistan mehussa kirpeän greipin. Maistan marjat ja jogurtin. Hetken on seesteistä.
HraH tönii kissaa. "nyt se on taas ihan kuutamolla." Voiko kissalla olla on-off-dementia?
Isoveli ilmestyy eteiseen shortseissa. "FARKUT! Mä sanoin farkut! Ja kampaa pääs!"
Isosisko kiilaa Isoveljen hampaidenpesujonossa. Isoveli kiilaa minut hampaidenpesujonossa.
Pikkusisko haluaa letityksen etutukkaan ("onksun aina pakko laittaa ranskalainen?")
"Sä lähdet sitten puolelta. Isosisko, voitko katsoa että Pikkusisko lähtee puolelta. Sulla on noin vartti aikaa lukea."
Kiskon kenkiä jalkaan, takkia niskaan. "Isoveli, ota joku huppari päälle. Siellä on viileetä! Tytöt, jotain takkia päälle sitten. Isosisko, etsi nyt se takki valmiiksi! Pikkusisko, huppari riittää!"
Laukun tsekkaus.
Isoveli lähtee portaita alas.
HraH seisoo ovensuussa. "Onko sulla nyt kännykkä ja avaimet ja bussikortti" minä heitän vitsinä.
HraH pyörtää ympäri.
Bussi on täynnä. Tuijotan HraH:n selkää edessäni. Teeskentelen kuuntelevani uutisia korvanapeista. Oikeasti salakuuntelen Isoveljen ja kaverinsa juttuja.
Kompuroin vessaan kissan yli. Se on parkkeerannut itsensä jalkoihini.
Kompuroin keittiöön kissan yli. Nyt se on parkkeerannut itsensä vessan oven taakse, eikä älyä väistää. Siitä on kai kesän aikana tullut kuuro.
Puurokattila kuumenemaan. Mitäs siihen puuroon taas kuuluukaan laittaa? Vettä? Hiutaleita? (hups, tulipa paljon!)
Kahvinkeitin. Vettä sinnekin. Ja mutua pussiin. (saisikohan jostain kestosuodattimia?)
Appelsiinit jääkaapista. Surr Isoveljen lasiin puolitoista hedelmää. Surr Isosiskolle ja Pikkusiskollekin. Ja greipit meille aikuisille.
Kompuroin kissan yli roskikselle. Nyt se on parkkeerannut itsensä siihen. Eikä väisty vaikka tempaisen vaunun rytäkällä auki.
Hyvät huomenet Pikkusiskolle. Pikkusisko rutisee. Ei pysty millään nousemaan.
Hyvät huomenet Isosiskolle. ("no joojoo, mä olen jo hereillä!")
Hyvät huomenet Isoveljelle. Silmät aukeavat ja painuvat uudestaan kiinni.
Hyvät huomenet uudestaan Pikkusiskolle. Melkein itkettää, ei millään jaksa nousta.
Ja uudestaan Isoveljelle. Pää nousee tyynystä.
HraH harjaa hampaitaan. Isosisko jonottaa vessan ovella. ("täällä on jono!")
Kompuroin Pikkusiskon huoneesta keittiöön kissan yli. Jakelen puuroa lautasille. Muistan tursotella hillotaideteokset jokaiselle. Kesän aikana on tullut toistuvia valituksia siitä, etten enää ikinä tee hillotaidetta. Ennen oli "aina" hillotaideteokset.
Isosisko saa itsensä pöytään asti. ("miks mulla on näin paljon puuroa?")
Pikkusisko kääntää kylkeään.
Isoveli pääsee pöytään.
Pikkusisko kitisee. ("joojoo, mä olen jo kääntynyt!")
HraH lapioi puuroa lautaselleen. Isoveli puhaltaa mehulasiinsa ("onksun aina pakko tehdä noin" "joo, muuten siinä on sakkaa") Isosisko sekoittaa lasiaan mielenosoituksellisesti lusikalla. ("sekoita!")
Pikkusisko laahautuu pöytään ja työntelee puuroaan edestakaisin.
Pääsen itse pöytään. Siemaisen mehua, silmät aukeavat vihdoin.
"Tänään on sit kylmä aamu. Farkut ja sukat. Kaikki! Ja Pikkusisko, liikunnantunnille verskat erikseen. Ne vihreät. Ja tossut. Ymmärrätkö. Nyt farkut. Sit verskat!"
Isoveli lopettaa puuronsa ja katoaa huoneeseensa.
Isosisko lopettaa puuronsa ja katoaa huoneeseensa.
Pikkusisko lopettaa ja kompuroi kissan yli huuhtomaan mehulasiaan. Nyt se on parkkeerannut itsensä tiskipöydälle, eikä hievahdakaan.
Minä syön. Maistan mehussa kirpeän greipin. Maistan marjat ja jogurtin. Hetken on seesteistä.
HraH tönii kissaa. "nyt se on taas ihan kuutamolla." Voiko kissalla olla on-off-dementia?
Isoveli ilmestyy eteiseen shortseissa. "FARKUT! Mä sanoin farkut! Ja kampaa pääs!"
Isosisko kiilaa Isoveljen hampaidenpesujonossa. Isoveli kiilaa minut hampaidenpesujonossa.
Pikkusisko haluaa letityksen etutukkaan ("onksun aina pakko laittaa ranskalainen?")
"Sä lähdet sitten puolelta. Isosisko, voitko katsoa että Pikkusisko lähtee puolelta. Sulla on noin vartti aikaa lukea."
Kiskon kenkiä jalkaan, takkia niskaan. "Isoveli, ota joku huppari päälle. Siellä on viileetä! Tytöt, jotain takkia päälle sitten. Isosisko, etsi nyt se takki valmiiksi! Pikkusisko, huppari riittää!"
Laukun tsekkaus.
Isoveli lähtee portaita alas.
HraH seisoo ovensuussa. "Onko sulla nyt kännykkä ja avaimet ja bussikortti" minä heitän vitsinä.
HraH pyörtää ympäri.
Bussi on täynnä. Tuijotan HraH:n selkää edessäni. Teeskentelen kuuntelevani uutisia korvanapeista. Oikeasti salakuuntelen Isoveljen ja kaverinsa juttuja.
teknisesti taitava
ajattelin perustaa ammattiliiton. Semmoisen että kolmen päivän viikonloppu kaikille.
Oli niin puuhakas ja mukava viikonloppu, että olisi sitä vielä päivällä venyttänyt.
Ihminen tarvitsee keitaita. Meillä se keidas on sellainen aikuisten keskusteluryhmä, joka nyt taas tämän pitkän kesän jälkeen kokoontui.
Keveys.
Ilo.
Jos me muut olimmekin iloisia ja rentoutuneita sunnuntai-iltana, sitä ei totisesti ollut Pikkusisko.
Minä ja hraH olimme hyväntuulisia ja aikuisesta seurasta kylläisiä, isot olivat olleet kavereillaan ja elämäänsä tyytyväisiä, mutta Pikkusisko oli kyllästynyt ja hikinen. Ensimmäistä kertaa ikinä hän oli joutunut mummin luo kylään. Ihan plääh, pitää vaan istua ja katsoa. Ja leikkiä sen tyhmän kissan kanssa.
*
Sellaista olen tässä olympialaisten jälkimainingeissa jäänyt pohtimaan että kun selostaja luonnehti jotakuta urheilijaa: tässä on teknisesti taitava kahden lapsen äiti.
Että mimmoinen on teknisesti taitava äiti?
Keittää tietysti puurot juuri oikealla kierteellä (kahdeksikkoa; ei ympyrää) ja vaihtaa vaipat näppärästi kummalla kädellä vain, mutta mitä muuta teknistä äitiydessä vielä mahtaa olla?
Saako teknisten lisäksi myös taiteellisuuspisteitä? (esim. jos lapsi joraa taitavasti? terkut vaan yhdelle, jonka joraa...!)
Onko koreografiapisteitä?
Saako telemark-alastulosta plussia vai miinuksia?
Arvostellaanko yksilöitä vai onko kyseessä kuitenkin joukkuesuoritus, jolloin pisteitä pitäisi tulla myös synkronisaatiosta?
Voiko voittaa tuomariäänillä vaikka putoaisikin hiekkalaatikon reunan yli?
Ja mikä on ajan merkitys suoritteessa? Jos laittaa teknisesti kiertäen pikapuuroa niin onko parempi kuin jos hauduttaa taiteellisesti suorin vartaloin kerien?
Kyllä on ihmisellä murheet.
Oli niin puuhakas ja mukava viikonloppu, että olisi sitä vielä päivällä venyttänyt.
Ihminen tarvitsee keitaita. Meillä se keidas on sellainen aikuisten keskusteluryhmä, joka nyt taas tämän pitkän kesän jälkeen kokoontui.
Keveys.
Ilo.
Jos me muut olimmekin iloisia ja rentoutuneita sunnuntai-iltana, sitä ei totisesti ollut Pikkusisko.
Minä ja hraH olimme hyväntuulisia ja aikuisesta seurasta kylläisiä, isot olivat olleet kavereillaan ja elämäänsä tyytyväisiä, mutta Pikkusisko oli kyllästynyt ja hikinen. Ensimmäistä kertaa ikinä hän oli joutunut mummin luo kylään. Ihan plääh, pitää vaan istua ja katsoa. Ja leikkiä sen tyhmän kissan kanssa.
*
Sellaista olen tässä olympialaisten jälkimainingeissa jäänyt pohtimaan että kun selostaja luonnehti jotakuta urheilijaa: tässä on teknisesti taitava kahden lapsen äiti.
Että mimmoinen on teknisesti taitava äiti?
Keittää tietysti puurot juuri oikealla kierteellä (kahdeksikkoa; ei ympyrää) ja vaihtaa vaipat näppärästi kummalla kädellä vain, mutta mitä muuta teknistä äitiydessä vielä mahtaa olla?
Saako teknisten lisäksi myös taiteellisuuspisteitä? (esim. jos lapsi joraa taitavasti? terkut vaan yhdelle, jonka joraa...!)
Onko koreografiapisteitä?
Saako telemark-alastulosta plussia vai miinuksia?
Arvostellaanko yksilöitä vai onko kyseessä kuitenkin joukkuesuoritus, jolloin pisteitä pitäisi tulla myös synkronisaatiosta?
Voiko voittaa tuomariäänillä vaikka putoaisikin hiekkalaatikon reunan yli?
Ja mikä on ajan merkitys suoritteessa? Jos laittaa teknisesti kiertäen pikapuuroa niin onko parempi kuin jos hauduttaa taiteellisesti suorin vartaloin kerien?
Kyllä on ihmisellä murheet.
nörtinpoikanen?
Tänä aamuna bussissa.
Minä: "mitäs sulla on tänään luvassa?"
Isoveli: "bilsaa, kotsaa ja geografiaa"
Minä: "maantietoa. Se on maantieto"
IV: "Joo, mut geografia on paljon parempi sana"
M: "et kyllä käytä sitä. Et ainakaan muiden ihmisten kuullen. Se saa sut kuulostamaan 20-luvun herrasmieheltä"
IV: "kaveritkin oli sitä mieltä että geografia on paljon kiinnostavampaa kuin maantieto"
M: "mä kiellän sua käyttämästä sitä sanaa. Paitsi jos sulla on ruokokävelykeppi ja olkihattu. Ja raidallinen pellavatakki."
IV: "mut.."
M: "EI. Maantieto. Se on maantieto"
IV: "mut..."
M: "ja sliipattu tukka"
IV: "mut jos se tukka on olkihatun alla eikä kukaan nää?"
M: "EI. Maantieto."
IV (hyvin nopeasti): "geografiassa piti opetella maanosat"
M: "ok. No sulla on sit varmaan myös algebraa, lingvistiikkaa ja filologiaa, ja tota huushollausta?"
Isoveljen silmät alkavat sädehtiä huolestuttavasti. Voi grrrr. Kuka fiksu sille meni tuon geografiankin opettamaan, kysyn vaan? (se sama, joka äidillisen pedagoomillisena avasi lukujärjestyksen saloja, grrrrr. Milloin oikein opin?)
*
IV: "meillä on 45 minuuttia ruokatuntia."
M: "no sehän on hyvä. Saa syödä ihan rauhassa."
IV: "ihan naurettavaa. Jos syömiseen kuluu viistoista minuuttia, niin me voitais mennä jo paljon aikaisemmin jatkamaan opiskelua"
Ai mitenniin motivoitunut?
Minä: "mitäs sulla on tänään luvassa?"
Isoveli: "bilsaa, kotsaa ja geografiaa"
Minä: "maantietoa. Se on maantieto"
IV: "Joo, mut geografia on paljon parempi sana"
M: "et kyllä käytä sitä. Et ainakaan muiden ihmisten kuullen. Se saa sut kuulostamaan 20-luvun herrasmieheltä"
IV: "kaveritkin oli sitä mieltä että geografia on paljon kiinnostavampaa kuin maantieto"
M: "mä kiellän sua käyttämästä sitä sanaa. Paitsi jos sulla on ruokokävelykeppi ja olkihattu. Ja raidallinen pellavatakki."
IV: "mut.."
M: "EI. Maantieto. Se on maantieto"
IV: "mut..."
M: "ja sliipattu tukka"
IV: "mut jos se tukka on olkihatun alla eikä kukaan nää?"
M: "EI. Maantieto."
IV (hyvin nopeasti): "geografiassa piti opetella maanosat"
M: "ok. No sulla on sit varmaan myös algebraa, lingvistiikkaa ja filologiaa, ja tota huushollausta?"
Isoveljen silmät alkavat sädehtiä huolestuttavasti. Voi grrrr. Kuka fiksu sille meni tuon geografiankin opettamaan, kysyn vaan? (se sama, joka äidillisen pedagoomillisena avasi lukujärjestyksen saloja, grrrrr. Milloin oikein opin?)
*
IV: "meillä on 45 minuuttia ruokatuntia."
M: "no sehän on hyvä. Saa syödä ihan rauhassa."
IV: "ihan naurettavaa. Jos syömiseen kuluu viistoista minuuttia, niin me voitais mennä jo paljon aikaisemmin jatkamaan opiskelua"
Ai mitenniin motivoitunut?
alkuja
koulujen alku on toimeliasta aikaa. Sellaista oikein todellista kelpo äidin suoriutumiskautta.
Saa tehdä kaikenlaisia valintoja. Se on tämmöisen kohtuullisen kokoisen kaupungin etu: voi valita kaikenlaista jännittävää.
Olen valinnut lapsilleni:
Valokuvapaketin (kuvasarja D, old-fashionstyle)
Kotikielen (koltansaame).
Uskonnon (agonstikko-buddha) (saa osallistua uskonnollisiin tilaisuuksiin, paitsi ei semmoisiin, joissa on uskonnollisia tunnusmerkkejä näkyvissä)
Ruokavalion (fennofreefruitaani, paitsi yksi syö perinneasein metsästettyä riistaa).
Olen vahvistanut osoitteemme (Kuninkaanlinna, Sweden; HraH:n hartaasta toivomuksesta)
Kyllä niin hykertelen kun opetuksenjärjestäjä hikoilee.
Valitettavasti koulun alkuun sisältyy myös kaikenmoisia vähemmän mukavia velvoitteita.
Esimerkiksi koulukirjojen päällystäminen.
Eikä kyllä auttanut yhtään, vaikeammaksi vain meni.
Pääsääntöisesti tästä syystä.
Saa tehdä kaikenlaisia valintoja. Se on tämmöisen kohtuullisen kokoisen kaupungin etu: voi valita kaikenlaista jännittävää.
Olen valinnut lapsilleni:
Valokuvapaketin (kuvasarja D, old-fashionstyle)
Kotikielen (koltansaame).
Uskonnon (agonstikko-buddha) (saa osallistua uskonnollisiin tilaisuuksiin, paitsi ei semmoisiin, joissa on uskonnollisia tunnusmerkkejä näkyvissä)
Ruokavalion (fennofreefruitaani, paitsi yksi syö perinneasein metsästettyä riistaa).
Olen vahvistanut osoitteemme (Kuninkaanlinna, Sweden; HraH:n hartaasta toivomuksesta)
Kyllä niin hykertelen kun opetuksenjärjestäjä hikoilee.
Valitettavasti koulun alkuun sisältyy myös kaikenmoisia vähemmän mukavia velvoitteita.
Esimerkiksi koulukirjojen päällystäminen.
Eikä kyllä auttanut yhtään, vaikeammaksi vain meni.
Pääsääntöisesti tästä syystä.
kesä on ohi
Sinne ne sitten menivät kouluihinsa kaikki.
Aamiaisella oli yhtaikaa hiljaista ja puheliasta väkeä. Kaikki sekoittelivat puuroaan lusikalla, kukaan ei tainnut syödä suullistakaan.
Pikkusisko: "äiti, mua jännittää. Mitäköhän opettaja sanoo? Tunnenkohan mä vielä Xx:n? Mua jännittää. Äiti, Viiru on ihan hassu kun se juoksee näin. Mua jännittää. Äiti, mä luin kaks sivua Narniaa, se on tosi hyvä. Äiti, mun vatsaan sattuu. Mua jännittää. Joko mennään. Miksei? Koska sitten? Äiti, kato Viirua. Mua jännittää...."
Koulun pihassa Pikkusisko jätti minut osaavien äiti-ihmisten hoiviin ja kiersi johonkin salapaikkaan hihittelemään.
Mietin, että ovatko opettajat suunnittelupäivänään kirjoittaneet aineen Mitä tein viime kesänä ja onko rehtori hionut alkajaiskannustuspuheen: "kun me nyt näin riemukkain mielin käymme taas aloittamaan uutta kouluvuotta..."
Silloin joskus puolen iäisyyttä sitten kouluvuosi alkoi aina: totuuden henki, johda sinä meitä. Ja sitten kirjoitettiin Mitä tein viime kesänä.
Hassua.
Aamiaisella oli yhtaikaa hiljaista ja puheliasta väkeä. Kaikki sekoittelivat puuroaan lusikalla, kukaan ei tainnut syödä suullistakaan.
Pikkusisko: "äiti, mua jännittää. Mitäköhän opettaja sanoo? Tunnenkohan mä vielä Xx:n? Mua jännittää. Äiti, Viiru on ihan hassu kun se juoksee näin. Mua jännittää. Äiti, mä luin kaks sivua Narniaa, se on tosi hyvä. Äiti, mun vatsaan sattuu. Mua jännittää. Joko mennään. Miksei? Koska sitten? Äiti, kato Viirua. Mua jännittää...."
Koulun pihassa Pikkusisko jätti minut osaavien äiti-ihmisten hoiviin ja kiersi johonkin salapaikkaan hihittelemään.
Mietin, että ovatko opettajat suunnittelupäivänään kirjoittaneet aineen Mitä tein viime kesänä ja onko rehtori hionut alkajaiskannustuspuheen: "kun me nyt näin riemukkain mielin käymme taas aloittamaan uutta kouluvuotta..."
Silloin joskus puolen iäisyyttä sitten kouluvuosi alkoi aina: totuuden henki, johda sinä meitä. Ja sitten kirjoitettiin Mitä tein viime kesänä.
Hassua.
äitiä jännittää
Yksi odottaa koulun alkua kuin...kuin...kuin - no vaikka pieni maaorava.
Toinen on sitä mieltä, että kesäloma voisi jatkua, koska koulun alku tietää muutoksia luokan kokoonpanossa.
Kolmas on tullut varovaisesti siihen tulokseen, että koulun alku on aika pelottava juttu.
Isoveli menee yläkouluun. Koko kaveripiiri on muuttumassa, koska koulu vaihtuu Isoveljen tekemien painotusvalintojen takia.
Isosisko menee viidennelle. Luokan kokoonpano muuttuu kunnallispoliittisista säästösyistä johtuen.
Pikkusisko menee toiselle. Kaveripiiri on menossa uusiksi, koska kavereita on muuttanut muualle, jäänyt luokalleen tai siirtynyt erityisopetukseen.
Kahdelle on tulossa roppakaupalla uusia oppiaineita ja opettajia.
Voipi olla aika jännittävä, hektinen ja haasteellinen syksy edessä.
En oikein tiedä, kenen kohdalla siunailisin ja huokailisin eniten - sen yläkouluun menevän, vaiko sen pienimmäisen?
Katselin silmäkulmastani tänään ohitseni venahtanutta naperoa, mietin että onko tuo ihan oikeasti se sama, joka meitä silloin joskus iäisyys sitten valvotti? Se jonka silmät kääntyivät nautinnosta nurin maitobaarilla? Joka uhmiksena huusi rattaisaan: "sinne menemään!"
Epäilen että joku sen on käynyt salaa vaihtamassa.
Isosisko ei oikein osaa päättää, ollako vai eikö olla. Iso vai pieni nimittäin. Poikkipuolisesta sanasta tulee kommenttina "hmh!" ja kaupan päälle kepeät niskojen nakkelut. Tyynyn alla jemmassa on opas murkkutytölle. Ja lattialla levällään lauman verran petsejä.
Kai joku senkin on vaihtanut. Ehkä kohta haluan itse sen vaihtaa. Tai sitten anon poliittista turvapaikkaa jostain, on se niin äitinsä tytär.
Pikkusisko sentään - onneksi - on oma itsensä ja niin Pikkusisko kuin vain Pikkusisko voi olla.
PS: "kuka mut saattaa kouluun? miksenmä saa mennä yksin?"
minä: "luulin, että haluat että joku saattaa ekana päivänä"
PS: "joo, mut miksenmä saa mennä yksin?"
minä: "no kun mä luulin että sä haluat että joku saattaa"
PS: "niinniin, mutta milloin mä saan mennä yksin? ja kuka sitäpaitsi hakee mut? ja muistaksä ihan varmaan herättää mut?"
Yksi on pakannut koulureppunsa jo viisi kertaa.
Toisella on joku käsitys - varsin horjuva - siitä missä se ehkä saattaa olla.
Kolmas sanoo että joojoo.
Toinen on sitä mieltä, että kesäloma voisi jatkua, koska koulun alku tietää muutoksia luokan kokoonpanossa.
Kolmas on tullut varovaisesti siihen tulokseen, että koulun alku on aika pelottava juttu.
Isoveli menee yläkouluun. Koko kaveripiiri on muuttumassa, koska koulu vaihtuu Isoveljen tekemien painotusvalintojen takia.
Isosisko menee viidennelle. Luokan kokoonpano muuttuu kunnallispoliittisista säästösyistä johtuen.
Pikkusisko menee toiselle. Kaveripiiri on menossa uusiksi, koska kavereita on muuttanut muualle, jäänyt luokalleen tai siirtynyt erityisopetukseen.
Kahdelle on tulossa roppakaupalla uusia oppiaineita ja opettajia.
Voipi olla aika jännittävä, hektinen ja haasteellinen syksy edessä.
En oikein tiedä, kenen kohdalla siunailisin ja huokailisin eniten - sen yläkouluun menevän, vaiko sen pienimmäisen?
Katselin silmäkulmastani tänään ohitseni venahtanutta naperoa, mietin että onko tuo ihan oikeasti se sama, joka meitä silloin joskus iäisyys sitten valvotti? Se jonka silmät kääntyivät nautinnosta nurin maitobaarilla? Joka uhmiksena huusi rattaisaan: "sinne menemään!"
Epäilen että joku sen on käynyt salaa vaihtamassa.
Isosisko ei oikein osaa päättää, ollako vai eikö olla. Iso vai pieni nimittäin. Poikkipuolisesta sanasta tulee kommenttina "hmh!" ja kaupan päälle kepeät niskojen nakkelut. Tyynyn alla jemmassa on opas murkkutytölle. Ja lattialla levällään lauman verran petsejä.
Kai joku senkin on vaihtanut. Ehkä kohta haluan itse sen vaihtaa. Tai sitten anon poliittista turvapaikkaa jostain, on se niin äitinsä tytär.
Pikkusisko sentään - onneksi - on oma itsensä ja niin Pikkusisko kuin vain Pikkusisko voi olla.
PS: "kuka mut saattaa kouluun? miksenmä saa mennä yksin?"
minä: "luulin, että haluat että joku saattaa ekana päivänä"
PS: "joo, mut miksenmä saa mennä yksin?"
minä: "no kun mä luulin että sä haluat että joku saattaa"
PS: "niinniin, mutta milloin mä saan mennä yksin? ja kuka sitäpaitsi hakee mut? ja muistaksä ihan varmaan herättää mut?"
Yksi on pakannut koulureppunsa jo viisi kertaa.
Toisella on joku käsitys - varsin horjuva - siitä missä se ehkä saattaa olla.
Kolmas sanoo että joojoo.
Maailman paras
päivä on tänään, ainakin kauhukolmikon mielestä. Noin niin kuin jälkiruokamielessä.
Aamun lastenohjelmissa syötiin kuulemma tikkupullia ja kauhukolmikkoon iski paha pullahinku. Alati pedakoomillisena äitinä valjastin lapsityövoiman tekemään ihan tavalliset pullansa itse.
Koska nuoriso huseerasi pullarintamalla ihan itse, tuli pullien päälle yhtä paljon sokeria kuin itse taikinaankin.
Kohta on siis pullaa.
Koska itse olen ihan yhtä paljon töllön uhri kuin lapsenikin, alkoi minun puolestaan tehdä mieli biscottia. Katselimme nimittäin eilen illalla jakson varran komisarius Montalbanoa, ja vaikkei hän biscottia syönytkään, aion minä syödä.
Ja vaikkeivät minun biscottini luultavasti ole yhtään italialaisia, ne ovat kuitenkin maailman parhaita. (vaatimattomuus on pahe)
Ohje on kähvelletty ties mistä ja yhdistelty parista-kolmesta eri ohjeesta. Kyllä on parasta. Sopii kahvin kanssa. Voi dipata maitoon (kauhukolmikon tyyli) ja on aivan pätevää myös erilaisten jälkiruokaviinien kanssa (esim. port)
Ihan parhaat biscottit
5 dl vehnäjauhoja
1 tl kanelia
1 tl kardemummaa
1 tl leivinjauhetta
1/4 tl suolaa
2,5 dl sokeria
125 g voita
1 kananmuna
1 keltuainen
vanilliinisokeria
sitruunan kuori ja yhden sitruunan mehu
Ensin kuivat aineet yhteen, sitten nypitään sekaan kosteat aineet, taputellaan pellille kaksi litteää pötkelöä (huomatkaa tämä varsin ammattimainen ote asiaan!), paistetaan 180 astetta, noin puoli tuntia, leikataan siivuiksi ja paistetaan uusiksi. ...ja ainiin, ne pitää kääntää tässä välissä: leikkauspinta ylöspäin!
Biscotti tarkoittaa kahteen kertaan paistettua (eli korppua). (huomatkaa myös tämä hieno kielitieteellinen osio!) Englannin sana bisquit on samaa kantaa. Ja alkuperä on luonnollisesti latinassa, tuossa kielistä jaloimmassa. Kuten kaikki tiedämme, alkuosa bi merkitsee kaikenlaista kahteen viittaavaa.
Joskus tiedetään käyneen niin, että onpi hötkyilty paistamisessa, ja on pitänyt paistaa kolmeen kertaan. Jolloin lopputuotos on luonnollisesti triscotti. Mutta hyviä olivat nekin.
Kohta on siis myös biscottia (ja kahvia)
Ja koska olen ollut jonkinasteisessa leivontahepulissa, on jääkaapissa myös omatekoista daimia, joka on ätömakeaa, mutta aivan oikean makuista. Ja josta kauhukolmikko on myös hepulissa.
Kohta siis vain herkutellaan.
Päivän ruokana tänään possupata, täytetyt kesäkurpitsat (sekä sieni- että vegetäyte) ja salaatteja. Jälkkärinä kaikkea ylläolevaa makeaa.
Aamun lastenohjelmissa syötiin kuulemma tikkupullia ja kauhukolmikkoon iski paha pullahinku. Alati pedakoomillisena äitinä valjastin lapsityövoiman tekemään ihan tavalliset pullansa itse.
Koska nuoriso huseerasi pullarintamalla ihan itse, tuli pullien päälle yhtä paljon sokeria kuin itse taikinaankin.
Kohta on siis pullaa.
Koska itse olen ihan yhtä paljon töllön uhri kuin lapsenikin, alkoi minun puolestaan tehdä mieli biscottia. Katselimme nimittäin eilen illalla jakson varran komisarius Montalbanoa, ja vaikkei hän biscottia syönytkään, aion minä syödä.
Ja vaikkeivät minun biscottini luultavasti ole yhtään italialaisia, ne ovat kuitenkin maailman parhaita. (vaatimattomuus on pahe)
Ohje on kähvelletty ties mistä ja yhdistelty parista-kolmesta eri ohjeesta. Kyllä on parasta. Sopii kahvin kanssa. Voi dipata maitoon (kauhukolmikon tyyli) ja on aivan pätevää myös erilaisten jälkiruokaviinien kanssa (esim. port)
Ihan parhaat biscottit
5 dl vehnäjauhoja
1 tl kanelia
1 tl kardemummaa
1 tl leivinjauhetta
1/4 tl suolaa
2,5 dl sokeria
125 g voita
1 kananmuna
1 keltuainen
vanilliinisokeria
sitruunan kuori ja yhden sitruunan mehu
Ensin kuivat aineet yhteen, sitten nypitään sekaan kosteat aineet, taputellaan pellille kaksi litteää pötkelöä (huomatkaa tämä varsin ammattimainen ote asiaan!), paistetaan 180 astetta, noin puoli tuntia, leikataan siivuiksi ja paistetaan uusiksi. ...ja ainiin, ne pitää kääntää tässä välissä: leikkauspinta ylöspäin!
Biscotti tarkoittaa kahteen kertaan paistettua (eli korppua). (huomatkaa myös tämä hieno kielitieteellinen osio!) Englannin sana bisquit on samaa kantaa. Ja alkuperä on luonnollisesti latinassa, tuossa kielistä jaloimmassa. Kuten kaikki tiedämme, alkuosa bi merkitsee kaikenlaista kahteen viittaavaa.
Joskus tiedetään käyneen niin, että onpi hötkyilty paistamisessa, ja on pitänyt paistaa kolmeen kertaan. Jolloin lopputuotos on luonnollisesti triscotti. Mutta hyviä olivat nekin.
Kohta on siis myös biscottia (ja kahvia)
Ja koska olen ollut jonkinasteisessa leivontahepulissa, on jääkaapissa myös omatekoista daimia, joka on ätömakeaa, mutta aivan oikean makuista. Ja josta kauhukolmikko on myös hepulissa.
Kohta siis vain herkutellaan.
Päivän ruokana tänään possupata, täytetyt kesäkurpitsat (sekä sieni- että vegetäyte) ja salaatteja. Jälkkärinä kaikkea ylläolevaa makeaa.
sinisen lumo
verstaselämä on pistänyt ulkoisen aparaattini jumiin. Ja mitä ilmeisimmin jumia lisäävät sauvakävelysauvojen onnettomat tassut; tekniikka tökkii.
Minkä takia käpälä. Ja niska. Ja oikeastaan ihan joka paikka.
Täydellisen itsekkäin vaikutusperin päädyin laahaamaan kauhukolmikon eilen uimahalliin. (kiitoskiitoskiitos sille kaupungin päättäjälle, jonka mielestä sisähallin voi avata jo nyt!)
Ensin se oli tietysti ihan tyhmää.
Miten voi vesi olla aina niin märkää ja kylmää? Ja vielä molempia yhtaikaa?
Enkä sitä paitsi edes muistanut miten uidaan, vaan meinasin mennä pohjaan tostanoinvaan humps.
Alkoihan se sentään sujua.
Ja muistin vielä senkin että kuuman saunan päälle - niin inhaa kuin se onkin - pitää ottaa reilun viileä suihku, niin seuraava yökin on pelastettu.
Hyvä olo.
*
Miksei aina ole loppukesä?
Keksin eilen kaikkein parhaan jälkiruuan: tuoreita vadelmia, mansikoita ja pensasmustikoita.
Ei kuulkaa ihminen muuta tarvitse elämässään kuin kipollisen niitä ruuan päälle.
Kyllä varmaan tavallinen mustikkakin käy, mutta pensasmustikassa on mukavampi suutuntuma. Ja se on mukavasti jälkiruokaisen makea, kun taas villimustikka on niin villi.
Söin tuoreita vadelmia ja pensasmustikoita myös iltapalaksi jogurtin ja rahkan kanssa. Sekä aamupalaksi. Mutta kyllä olisivat olleet parempia ilman jogurttia ja rahkaa.
Läpi talven syön pakastemarjaa, mutta ei se ole sama asia, varsinkaan kun olen säilönnässä keskusliikkeiden armoilla: meillä ei ole tarpeeksi isoa pakastinta.
Loppukesä on niin ihanan aistillinen.
Vadelmat
Mustikat
Tomaatit
Sipulit
Vadelmat
Vadelmat
Vadelmat....
Minkä takia käpälä. Ja niska. Ja oikeastaan ihan joka paikka.
Täydellisen itsekkäin vaikutusperin päädyin laahaamaan kauhukolmikon eilen uimahalliin. (kiitoskiitoskiitos sille kaupungin päättäjälle, jonka mielestä sisähallin voi avata jo nyt!)
Ensin se oli tietysti ihan tyhmää.
Miten voi vesi olla aina niin märkää ja kylmää? Ja vielä molempia yhtaikaa?
Enkä sitä paitsi edes muistanut miten uidaan, vaan meinasin mennä pohjaan tostanoinvaan humps.
Alkoihan se sentään sujua.
Ja muistin vielä senkin että kuuman saunan päälle - niin inhaa kuin se onkin - pitää ottaa reilun viileä suihku, niin seuraava yökin on pelastettu.
Hyvä olo.
*
Miksei aina ole loppukesä?
Keksin eilen kaikkein parhaan jälkiruuan: tuoreita vadelmia, mansikoita ja pensasmustikoita.
Ei kuulkaa ihminen muuta tarvitse elämässään kuin kipollisen niitä ruuan päälle.
Kyllä varmaan tavallinen mustikkakin käy, mutta pensasmustikassa on mukavampi suutuntuma. Ja se on mukavasti jälkiruokaisen makea, kun taas villimustikka on niin villi.
Söin tuoreita vadelmia ja pensasmustikoita myös iltapalaksi jogurtin ja rahkan kanssa. Sekä aamupalaksi. Mutta kyllä olisivat olleet parempia ilman jogurttia ja rahkaa.
Läpi talven syön pakastemarjaa, mutta ei se ole sama asia, varsinkaan kun olen säilönnässä keskusliikkeiden armoilla: meillä ei ole tarpeeksi isoa pakastinta.
Loppukesä on niin ihanan aistillinen.
Vadelmat
Mustikat
Tomaatit
Sipulit
Vadelmat
Vadelmat
Vadelmat....
Vähän paremmat kisat
Olen muuten sitä mieltä että Carthago on hävitettävä aika paljon on poskellaan noissa suururheilukisoissa. Ihan silläkin uhalla, että kansainvälinen olympiakomitea tämän tviitin jälkeen - kisojahan ei saanut sähköisessä mediassa arvostella - tulee ja pieksää minut metrin haloilla, ajattelin esittää muutaman parannusehdotuksen.
Niin että arvoisa urheileva nuoriso,
1. olympialaisten pitäisi olla amatööriurheilua. Tämän vuoksi vaadin, että jokaisella urheilijalla pitää olla kunniallinen työpaikka. Ei saa harjoitella koko ajan, eikä kuulu saada siitä palkkaa. Ja vielä mieluummin ei sponsoreita. Kun akkreditoidutaan, pitää esittää palkkakuitti ja työtodistus, noin alkajaisiksi. Eikä mitään sponsoreita.
2. pitää olla enemmän kuin yksi laji. Ei saa keskittyä ryppyotsaisesti yhden lajin kiistoon vaan pitää olla ilomieltä ja reistoa kehissä. En ole ihan varma lasketaanko kaksi erimittaista uinti- tai juoksumatkaa kahdeksi eri lajiksi; ei varmaankaan. Pitää olla sellaisia kiehtovia yhdistelmiä esim. maraton ja kuulantyöntö. Ja sitten enempi joukkuehenkeä ja joukkuelajeja.
3. ei saa douppailla ja poissuljetaan kaikki itäblokin epänaiset kaikista naislajeista. Mustikkasopalla mennään.
4. avajaisissa ja muissa seremonii protokoläär ei saa laskea mitään roikkumaan köysistä areenan yläpuolella. ei semmoisia pitkäjalkakoikkelehtijoita, ei ilmapyöräilijöitä eikä mitään akrobatiaa vaan sellaista rehtiä naisvoimisteluhenkistä joukkueliikehdintää yhteisvoimin. Eikä niin pompöösejä ilotulituksia että koko maapallo katoaa savupilveen, vaan kohtuudella.
5. ei saa kysyä neuvoa valmentajalta kesken kisan. Sitä joko osaa tai ei osaa, mutta ei mennä sinne katsomoon närisemään. Eikä joka ihmeen suorituksen jälkeen tarvitse kääriytyä oman maan lippuun vaan ollaan aikalailla arvokkaita.
6. pitää olla iloisempaa ja hauskempaa. Voidaan keksiä uusia kivoja lajeja meille amatööreille. Esim. kauppakierros lastenvankkureilla + ostoskassien raahaus ja semmoisia.
urheilevan nuorison puolesta, kunnioittavasti
Vähän Parempien Kisojen hankepäällikkö ja dikstaattori
*
ps.
nämä ovat tietysti niin hienoja ehdotuksia, että kaikki ovat ihan mykistyneitä. Tämän vuoksi olympialaisten nimi muutetaan marikapialaisiksi ja minusta tulee Cubertäänin veroinen sankari, paronitar vonJotakin.
Niin että arvoisa urheileva nuoriso,
1. olympialaisten pitäisi olla amatööriurheilua. Tämän vuoksi vaadin, että jokaisella urheilijalla pitää olla kunniallinen työpaikka. Ei saa harjoitella koko ajan, eikä kuulu saada siitä palkkaa. Ja vielä mieluummin ei sponsoreita. Kun akkreditoidutaan, pitää esittää palkkakuitti ja työtodistus, noin alkajaisiksi. Eikä mitään sponsoreita.
2. pitää olla enemmän kuin yksi laji. Ei saa keskittyä ryppyotsaisesti yhden lajin kiistoon vaan pitää olla ilomieltä ja reistoa kehissä. En ole ihan varma lasketaanko kaksi erimittaista uinti- tai juoksumatkaa kahdeksi eri lajiksi; ei varmaankaan. Pitää olla sellaisia kiehtovia yhdistelmiä esim. maraton ja kuulantyöntö. Ja sitten enempi joukkuehenkeä ja joukkuelajeja.
3. ei saa douppailla ja poissuljetaan kaikki itäblokin epänaiset kaikista naislajeista. Mustikkasopalla mennään.
4. avajaisissa ja muissa seremonii protokoläär ei saa laskea mitään roikkumaan köysistä areenan yläpuolella. ei semmoisia pitkäjalkakoikkelehtijoita, ei ilmapyöräilijöitä eikä mitään akrobatiaa vaan sellaista rehtiä naisvoimisteluhenkistä joukkueliikehdintää yhteisvoimin. Eikä niin pompöösejä ilotulituksia että koko maapallo katoaa savupilveen, vaan kohtuudella.
5. ei saa kysyä neuvoa valmentajalta kesken kisan. Sitä joko osaa tai ei osaa, mutta ei mennä sinne katsomoon närisemään. Eikä joka ihmeen suorituksen jälkeen tarvitse kääriytyä oman maan lippuun vaan ollaan aikalailla arvokkaita.
6. pitää olla iloisempaa ja hauskempaa. Voidaan keksiä uusia kivoja lajeja meille amatööreille. Esim. kauppakierros lastenvankkureilla + ostoskassien raahaus ja semmoisia.
urheilevan nuorison puolesta, kunnioittavasti
Vähän Parempien Kisojen hankepäällikkö ja dikstaattori
*
ps.
nämä ovat tietysti niin hienoja ehdotuksia, että kaikki ovat ihan mykistyneitä. Tämän vuoksi olympialaisten nimi muutetaan marikapialaisiksi ja minusta tulee Cubertäänin veroinen sankari, paronitar vonJotakin.
hyvä hetki ja italian alkeet
lähdin sunnuntai-iltana sauvomaan.
Ei oikein olisi hotsittanut.
Käynnistyikin takkuisesti koko lenkki: korviin soivat väärät biisit, sauvojen tassut ovat puhkikuluneet ja pururata oli liian purea, tai jotain.
Mutta niinpä vain pistelin menemään.
Ja vastasin puhelimeen. Pikkusisko. Ja kaveri - kaverin vanhemmat ovat lähdössä johonkin, että voisinko vähän katsoa perään.
Sauvoilin lisää.
Sain näkyviin tutunoloisen selän. Anoppi dementiahiihdoillaan hänkin.
Sisäistä painia itseni kanssa: viivyttelenkö vai otanko kiinni,vaihdanko reittiä? Jäänkö juttelemaan vai sauvonko ylväästi ohi?
Vastasin puhelimeen - vähän lisäaikaa. Pikkusisko. Joko kohta olen kotona?
Otin kiinni anopin. Hidastin tahtia, jäin juttelemaan. Sauvottelimme toisenkin kierroksen, poimin Pikkusiskon ja kaverin naapuripihasta, sanoin kimuleille että jäädään vielä vähäksi aikaa ulos.
Tytöt jatkoivat meidän kotipihassamme leikkiään, Isosisko tuli viereeni juttelemaan, pyrähti sitten pikkutyttöjen leikkiin mukaan.
Minä oikaisin itseni auringonlämmittämälle kalliolämpäreelle. Sellaiselle, jossa on jääkauden aikaisia uria.
Makasin siinä, kuuntelin ikiaikaisuuksien huminaa ja annoin auringon lämmittää. Viisveisasin siitä mitä uudet naapurit asiasta ajattelevat, olin vain.
Ajattelin taas kerran että askeltakaan en liiku siksi että olisin hoikempi tai lihaksikkaampi, johonkin formuun sopivampi.
Liikun että olisin terve.
*
Eilen tuli työväenopiston esite. Mietin, mitä rupeaisin opiskelemaan. Syksyllä aina kuuluu opiskella. Kyllä oli monenmoista tarjolla - menisinkö pajunsidontaan vai kahvipussiaskarteluihin? Senioreiden rokkikuoroon tai mikä ihmeen feisbuuk-kurssille? Viulun- ja kaappikellonrakennusta oli ja tormakkatahkon käyttöä (mikä ihme se on?), oli viininmaistelustakin ja piirustuskurssia äijille (kjaiks!).
Vaikka periaatteessa olen sitä mieltä, että kieliä en enää ikinä opiskele, pysähdyin hetkeksi silti italian alkeisiin.
Sitten ajattelin, että iltakurssit yhdessä hraH:n ja komisarius Montalbanon kanssa antavat kyllä ihan riittävät italian alkeet. ("pronto! Montalbano sono! Tortellini-pizza-pasta-con amore!"). Siinä tulee kätevästi usein hoidettua tuo viininmaistelukin.
Siinä muuten vinha sarja (hraH osti koko boksin niitä!). Bongailemme tuttuja maisemia - olen käynyt siinä kirkossa joka näkyy poliisiasemalle johtavan tien päässä! Jee, melkein sukua julkkikselle.
Niin heppoisesti hoidetaan kuulustelut, täysin suojavarusteetta (machoja kun ovat) syöksytään rikollisten kimppuun ja toki pitää myös muistaa Ingrid, kevytkenkäinen ruotsalainen. Sekä se outo heppu, se toimistopoliisi Catarello - mikäköhän klassisen italialaisen karnevalistisen nukketeatteriperinteen inkarnaatio se mahtaa oikein olla - ei aukea pohjoisen asukille?
Eikä yhtään harmita, kun jokainen jakso alkaa sillä, että Salvo uidakauhoo pitkin ja poikin Välimerta.
Ei oikein olisi hotsittanut.
Käynnistyikin takkuisesti koko lenkki: korviin soivat väärät biisit, sauvojen tassut ovat puhkikuluneet ja pururata oli liian purea, tai jotain.
Mutta niinpä vain pistelin menemään.
Ja vastasin puhelimeen. Pikkusisko. Ja kaveri - kaverin vanhemmat ovat lähdössä johonkin, että voisinko vähän katsoa perään.
Sauvoilin lisää.
Sain näkyviin tutunoloisen selän. Anoppi dementiahiihdoillaan hänkin.
Sisäistä painia itseni kanssa: viivyttelenkö vai otanko kiinni,vaihdanko reittiä? Jäänkö juttelemaan vai sauvonko ylväästi ohi?
Vastasin puhelimeen - vähän lisäaikaa. Pikkusisko. Joko kohta olen kotona?
Otin kiinni anopin. Hidastin tahtia, jäin juttelemaan. Sauvottelimme toisenkin kierroksen, poimin Pikkusiskon ja kaverin naapuripihasta, sanoin kimuleille että jäädään vielä vähäksi aikaa ulos.
Tytöt jatkoivat meidän kotipihassamme leikkiään, Isosisko tuli viereeni juttelemaan, pyrähti sitten pikkutyttöjen leikkiin mukaan.
Minä oikaisin itseni auringonlämmittämälle kalliolämpäreelle. Sellaiselle, jossa on jääkauden aikaisia uria.
Makasin siinä, kuuntelin ikiaikaisuuksien huminaa ja annoin auringon lämmittää. Viisveisasin siitä mitä uudet naapurit asiasta ajattelevat, olin vain.
Ajattelin taas kerran että askeltakaan en liiku siksi että olisin hoikempi tai lihaksikkaampi, johonkin formuun sopivampi.
Liikun että olisin terve.
*
Eilen tuli työväenopiston esite. Mietin, mitä rupeaisin opiskelemaan. Syksyllä aina kuuluu opiskella. Kyllä oli monenmoista tarjolla - menisinkö pajunsidontaan vai kahvipussiaskarteluihin? Senioreiden rokkikuoroon tai mikä ihmeen feisbuuk-kurssille? Viulun- ja kaappikellonrakennusta oli ja tormakkatahkon käyttöä (mikä ihme se on?), oli viininmaistelustakin ja piirustuskurssia äijille (kjaiks!).
Vaikka periaatteessa olen sitä mieltä, että kieliä en enää ikinä opiskele, pysähdyin hetkeksi silti italian alkeisiin.
Sitten ajattelin, että iltakurssit yhdessä hraH:n ja komisarius Montalbanon kanssa antavat kyllä ihan riittävät italian alkeet. ("pronto! Montalbano sono! Tortellini-pizza-pasta-con amore!"). Siinä tulee kätevästi usein hoidettua tuo viininmaistelukin.
Siinä muuten vinha sarja (hraH osti koko boksin niitä!). Bongailemme tuttuja maisemia - olen käynyt siinä kirkossa joka näkyy poliisiasemalle johtavan tien päässä! Jee, melkein sukua julkkikselle.
Niin heppoisesti hoidetaan kuulustelut, täysin suojavarusteetta (machoja kun ovat) syöksytään rikollisten kimppuun ja toki pitää myös muistaa Ingrid, kevytkenkäinen ruotsalainen. Sekä se outo heppu, se toimistopoliisi Catarello - mikäköhän klassisen italialaisen karnevalistisen nukketeatteriperinteen inkarnaatio se mahtaa oikein olla - ei aukea pohjoisen asukille?
Eikä yhtään harmita, kun jokainen jakso alkaa sillä, että Salvo uidakauhoo pitkin ja poikin Välimerta.
normaali arki?
taas hyökyy uusi viikko kohti itseä.
Viikonloppuna ehdin jo kuvitella, että vihdoinkin pääsemme kiinni normaaliin elämään. Mitä se nyt sitten ikinä onkaan - tämä kesä on koostunut erisisältöisistä viikon pätkistä. Viikko sitä ja viikko tätä: on koko ajan tuntunut siltä että se normaali häämöttää jossain ihan kulman takana, melkein kädenulottuvilla.
Niinhän sitä kuvittelee.
No, viikko lisää sitä ja tätä.
*
Joka tapauksessa tämän kohta alkavan syksyn normaali on jotain ihan muuta kuin vaikkapa viime syksyn normaali - tai normaali pari vuotta sitten.
Tajusin että meidän pitää ruveta sopimaan viikonloppujen aikatauluista ja menemisistä. Muuten ollaan tilanteessa, jossa yksi lapsi sinkaisee yhtäälle ja toinen toisaalle ja keittiön ovi käy kuin saluunan heiluriovi, koko ajan on joku aloittamassa syömistä tai lopettelemassa sitä. Täytyyhän sitä - hyvänen aika - johonkin väliin mahtua sellainen hetki että me kaikki asetumme yhteisen soppakattilan ääreen!
Viikonloppuna ehdin jo kuvitella, että vihdoinkin pääsemme kiinni normaaliin elämään. Mitä se nyt sitten ikinä onkaan - tämä kesä on koostunut erisisältöisistä viikon pätkistä. Viikko sitä ja viikko tätä: on koko ajan tuntunut siltä että se normaali häämöttää jossain ihan kulman takana, melkein kädenulottuvilla.
Niinhän sitä kuvittelee.
No, viikko lisää sitä ja tätä.
*
Joka tapauksessa tämän kohta alkavan syksyn normaali on jotain ihan muuta kuin vaikkapa viime syksyn normaali - tai normaali pari vuotta sitten.
Tajusin että meidän pitää ruveta sopimaan viikonloppujen aikatauluista ja menemisistä. Muuten ollaan tilanteessa, jossa yksi lapsi sinkaisee yhtäälle ja toinen toisaalle ja keittiön ovi käy kuin saluunan heiluriovi, koko ajan on joku aloittamassa syömistä tai lopettelemassa sitä. Täytyyhän sitä - hyvänen aika - johonkin väliin mahtua sellainen hetki että me kaikki asetumme yhteisen soppakattilan ääreen!
persjantai
työmatkapyöräily jäi kun joku varasti ilmat renkaasta.
Parissa viikossa ehtii kummasti orientoitua siihen, että koskavaan pääsee minnevaan, nyt olen tietysti kriisissä koska muutuin riippuvaiseksi bussiaikatauluista. Paitsi että mukavaa on ollut bussissa kuunnella aamuradiota, olen taas enempi kärryillä maailmanpolitiikasta ja kaikesta tärkeästä, enkä vaan vello oman pölyisen pääni aatoksissa.
Että jollain tasolla win-win-tilanne. Jos pyöräilee, kuntoilee. Jos ei, on ajan tasalla henkisesti.
**
Yritän lukea paria slow-motion-kirjaa, joista löysin lukuvinkkiä, mutta alan pörhistellä ja ärhistellä.
Toisessa käsketään organisoida työt paremmin: käytännössä siis tehdään vielä vähän enempi töitä. Äkkivilkaisulla kirjassa kehutaan esimiehiä ja työmaita, joissa henkilöstöhuolto on hienosti järjestetty, oikein työntekijäystävällisesti.
Kyllä niin on kiva, kun työpaikalla on viisi ravintolaa, punttisali, lääkäriasema, lastenhoitohuone ja uima-allas. Työnantajan kannalta ainakin: työläinen on työmaalla silloinkin kun harrastaa tai sairastaa, tai kun lapset sairastavat. Työviihtyvyys kasvaa tietysti eksponentiaalisesti, mutta eihän se nyt mitään slowta ole jos koko perhe kiinaa työmaalla entistäkin intensiivisemmin. Enempi tuossa konseptissa myy sielunsa työnantajalleen, kuin itselleen säästäisi aikaa.
Toisessa kirjassa taas kerrotaan, että kännykät ja telkkarit ja wwwt kuluttavat ihan kohtuuttomasti aikaamme ja että kierimme infoähkyssä.
Totta. Mutta entä sitten?
Kirjoittaja kertoo (hyveellisesti) luopuneensa telkkarista ja kännykästä, mutta hah! on kuitenkin maailmanlaajuisen tietoverkon käyttäjä (mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että hänellä on koko ajan ulottuvillaan sekä liikkuvan kuvan palvelut että mahdollisuus olla koko ajan yhteydessä muuhun ihmiskuntaan; vrt. tv-palvelut, sähköpostit, skypet ja vastaavat).
Kovasti meinaan itse olla sitä mieltä, että tämän päivän kaupunki-ihminen ei tyystin ilman näitä apuvälineitä selviä, ainakin jotakin niistä. Vähintäänkin puhelin on kansalaisen käytettävissä, jos ei nyt aivan kännykkää. Sitä paitsi, infoähkyyn kyllä pääsee radiolla ja printtimediallakin, jos niikseen tulee. Tahti on tietysti hitaampi, mutta infoa sitä sieltäkin suoltautuu ihmisen aivosysteemiin.
Voisiko sitä olla normaali työssäkäyväinen, jolla ei olisi mitään mediakontaktia - vähintäänkin työmaalla?
Onko tämän päivän kaupunkiyhteiskunnissa edes sellaista suorittavaa työtä, jossa ei tarvittaisi ikinä ollenkaan puhelinta työmaalla; en tiedä?
Voisiko ihan oikeasti tämän päivän länsimaisessa kaupunkielämässä (esim. hoiva- tai toimistotyössä), parin alaikäisen vanhempana - siis mahdollisimman keskiluokkaisena - selviytyä ihan kokonaan ilman puhelinta (tarkoitan tällä myös perinteistä lankapuhelinta), sanomalehtiä, nettiä, radiota, tv:tä?
Siis ilman kaikkia niitä? Ihan kokonaan ilman?
Onko sellaisia ihmisiä?
Syrjäytyminen on asia erikseen - mutta voiko työssäkäyvä kaupunkilainen tehdä tällaisen valinnan?
Onko se mahdollista?
Voihan olla niin, ettei nettiä/kompuutteria ole kotona, mutta käyttää sitä kirjastossa tai töissä - silloin ei ole ilman.
Tai voi olla ilman kännyä, mutta on kuitenkin lanka. Tai voi olla vapaalla puhelimeton, mutta töissä puhelimellinen.
Voi olla ilman telkkaria, mutta kuuntelee radiota. Tai lukee lehtiä. Tai käy kirjastossa lukemassa.
Voisiko länsimaisessa kaupunkielämässä ihan oikeasti suoriutua ilman kaikkia medioita?
Meillä ainakin piti vuosi sitten ilmoittaa ekaluokkalainenkin kouluun netitse. Jos ei ollut konetta kotona, piti mennä koululle sitä näpläämään. (eli ei voinut suoriutua)
Kyse ei varmaankaan ole pohjimmiltaan mediasta vaan siitä, millä tavoin sitä käyttää. (tästä on olemassa joku hieno englanninkielinen slogan, jota nyt en vaan saa päähäni!)
Hyvä renki - huono isäntä.
*huoks* yritän antaa näille kirjoille mahdollisuuden ja yritän lukea niitä avoimin silmin. (ei mitenkään itsestäänselvyys omassa mukavassa sängyssä iltahämärissä.) (olen tosin huomannut, että sellaisissa kirjoissa joita en lue aivan niin avoimin silmin siellä omassa sängyssä iltahämärissä, on paljon kiinnostavampia tarinoita kuin niissä joita luen silmät apposenauki.)
Parissa viikossa ehtii kummasti orientoitua siihen, että koskavaan pääsee minnevaan, nyt olen tietysti kriisissä koska muutuin riippuvaiseksi bussiaikatauluista. Paitsi että mukavaa on ollut bussissa kuunnella aamuradiota, olen taas enempi kärryillä maailmanpolitiikasta ja kaikesta tärkeästä, enkä vaan vello oman pölyisen pääni aatoksissa.
Että jollain tasolla win-win-tilanne. Jos pyöräilee, kuntoilee. Jos ei, on ajan tasalla henkisesti.
**
Yritän lukea paria slow-motion-kirjaa, joista löysin lukuvinkkiä, mutta alan pörhistellä ja ärhistellä.
Toisessa käsketään organisoida työt paremmin: käytännössä siis tehdään vielä vähän enempi töitä. Äkkivilkaisulla kirjassa kehutaan esimiehiä ja työmaita, joissa henkilöstöhuolto on hienosti järjestetty, oikein työntekijäystävällisesti.
Kyllä niin on kiva, kun työpaikalla on viisi ravintolaa, punttisali, lääkäriasema, lastenhoitohuone ja uima-allas. Työnantajan kannalta ainakin: työläinen on työmaalla silloinkin kun harrastaa tai sairastaa, tai kun lapset sairastavat. Työviihtyvyys kasvaa tietysti eksponentiaalisesti, mutta eihän se nyt mitään slowta ole jos koko perhe kiinaa työmaalla entistäkin intensiivisemmin. Enempi tuossa konseptissa myy sielunsa työnantajalleen, kuin itselleen säästäisi aikaa.
Toisessa kirjassa taas kerrotaan, että kännykät ja telkkarit ja wwwt kuluttavat ihan kohtuuttomasti aikaamme ja että kierimme infoähkyssä.
Totta. Mutta entä sitten?
Kirjoittaja kertoo (hyveellisesti) luopuneensa telkkarista ja kännykästä, mutta hah! on kuitenkin maailmanlaajuisen tietoverkon käyttäjä (mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että hänellä on koko ajan ulottuvillaan sekä liikkuvan kuvan palvelut että mahdollisuus olla koko ajan yhteydessä muuhun ihmiskuntaan; vrt. tv-palvelut, sähköpostit, skypet ja vastaavat).
Kovasti meinaan itse olla sitä mieltä, että tämän päivän kaupunki-ihminen ei tyystin ilman näitä apuvälineitä selviä, ainakin jotakin niistä. Vähintäänkin puhelin on kansalaisen käytettävissä, jos ei nyt aivan kännykkää. Sitä paitsi, infoähkyyn kyllä pääsee radiolla ja printtimediallakin, jos niikseen tulee. Tahti on tietysti hitaampi, mutta infoa sitä sieltäkin suoltautuu ihmisen aivosysteemiin.
Voisiko sitä olla normaali työssäkäyväinen, jolla ei olisi mitään mediakontaktia - vähintäänkin työmaalla?
Onko tämän päivän kaupunkiyhteiskunnissa edes sellaista suorittavaa työtä, jossa ei tarvittaisi ikinä ollenkaan puhelinta työmaalla; en tiedä?
Voisiko ihan oikeasti tämän päivän länsimaisessa kaupunkielämässä (esim. hoiva- tai toimistotyössä), parin alaikäisen vanhempana - siis mahdollisimman keskiluokkaisena - selviytyä ihan kokonaan ilman puhelinta (tarkoitan tällä myös perinteistä lankapuhelinta), sanomalehtiä, nettiä, radiota, tv:tä?
Siis ilman kaikkia niitä? Ihan kokonaan ilman?
Onko sellaisia ihmisiä?
Syrjäytyminen on asia erikseen - mutta voiko työssäkäyvä kaupunkilainen tehdä tällaisen valinnan?
Onko se mahdollista?
Voihan olla niin, ettei nettiä/kompuutteria ole kotona, mutta käyttää sitä kirjastossa tai töissä - silloin ei ole ilman.
Tai voi olla ilman kännyä, mutta on kuitenkin lanka. Tai voi olla vapaalla puhelimeton, mutta töissä puhelimellinen.
Voi olla ilman telkkaria, mutta kuuntelee radiota. Tai lukee lehtiä. Tai käy kirjastossa lukemassa.
Voisiko länsimaisessa kaupunkielämässä ihan oikeasti suoriutua ilman kaikkia medioita?
Meillä ainakin piti vuosi sitten ilmoittaa ekaluokkalainenkin kouluun netitse. Jos ei ollut konetta kotona, piti mennä koululle sitä näpläämään. (eli ei voinut suoriutua)
Kyse ei varmaankaan ole pohjimmiltaan mediasta vaan siitä, millä tavoin sitä käyttää. (tästä on olemassa joku hieno englanninkielinen slogan, jota nyt en vaan saa päähäni!)
Hyvä renki - huono isäntä.
*huoks* yritän antaa näille kirjoille mahdollisuuden ja yritän lukea niitä avoimin silmin. (ei mitenkään itsestäänselvyys omassa mukavassa sängyssä iltahämärissä.) (olen tosin huomannut, että sellaisissa kirjoissa joita en lue aivan niin avoimin silmin siellä omassa sängyssä iltahämärissä, on paljon kiinnostavampia tarinoita kuin niissä joita luen silmät apposenauki.)
miksi kissat ovat kivampia kuin koirat?
olin eilen koiraa ulkoiluttamassa.
Ajattelin että kissat ovat kivampia.
Kun kissan ottaa syliin se mutkistuu ja mukautuu, koira on jäykkä pötikkä. Kun tulee kotiin, kissa käy ylväästi katsomassa, koira sekoaa ja kuolaa.
Kun koira toimittaa asioitaan, se muistuttaa ihan semmoista täyteen ahdettua vanhaa pulleaa kuparikahvipannua - häntä on kahva ja kuono on nokka. Kissa istuu laatikollaan totisen sisäänpäinkääntyneenä ja sen häntä värisee arvokkaasti.
Siksi kissat ovat kivampia.
Ja sitten myös viiksien takia.
Kissat ovat kasvissyöjiä. Sitä ei monikaan tiedä. Edes monikaan kissa.
Viirun lempiruokaa ovat herneet, kurkku ja vadelmajogurttirahka.
Kissat ovat metsästäjiä.
Viirun metsästystaktiikka perustuu melko pitkälti siihen, että istutaan saalis hengiltä.
Sitten kyllä harmittaa kun se saalis katoaa jonnekin ahterikarvojen uumeniin, eikä sitä enää löydy.
Kissat ovat sinnikkäitä. Ainakin suljettujen ovien edessä.
Molempien kissojen mielestä on ihan epää kun lapset sulkeutuvat huoneisiinsa.
Siis ihan törk-kee-tä silleen pistää ovi kiinni. Ties mitä jännittävää siellä tapahtuu.
Ja sitten jos pääsee sisään, on ihan tör-kee-tä sulkea ovi kissan selän takana. Koska Elämä on ihan selvästi siellä oven toisella puolella.
Kissat ovat yöeläimiä ja niiden pimeänäkö on loistava.
Siksi Leevikin pitää huolta siitä, että joka yö herään ja johdatan sen pienelle yöpalalle omalle ruokakupilleen.
Mikä ihmejuttu sekin on? Edesmennyt Rasmuskisu teki ihan samaa.
Kissa on jossain sängyn tuntumassa ja tuijottaa niin kauan että herään. Sitten se saattaa minut vessaan. Sen jälkeen minun pitää saattaa kissa keittiöön.
Kissat ovat sulavaliikkeisiä ja äänettömiä.
Rasmuskisusta kuului kamala töminä kun se hiippaili ympäriinsä.
Viirun obelix-tyylinen alasvalahtanut rintakehä laahautuu lattiaa vasten kun Viiru - kevein ponnistuksin - yrittää piiloutua sohvan alle.
Kissat pitävät lämpimästä ja kuivasta.
Leevin pitäisi ihan välttämättä saada tehdä pesä viinikaappiimme. Se istuu kaapin oven edessä ja tuijottaa hypnoottisesti kaapin ovea.
Tai ehkä se onkin kaappijuoppo?
Kun se ei saa pesiä viinikaapissa, se on kostoksi asettunut taloksi pesukoneeseen. Meinasin saada hepulin, kun menin lastaamaan pesukonetta ja se olikin ihan täynnä jotain outoa karvamattoa. Sitten se karvamatto avasi silmänsä ja tuijotti minua loukkaantuneesti. Ja nurisi kun rupesin kampeamaan sitä ulos.
On kyllä yksi, minkä takia kissat eivät ole kivampia.
Tänä aamuna heräsin siihen että hella alkoi huudella asiattomuuksia.
Kissa istui hipaisukytkimellä ja yritti paistaa itsensä aamupalakseen ja hella huusi että kattilassa, kattilassa!
Ajattelin että kissat ovat kivampia.
Kun kissan ottaa syliin se mutkistuu ja mukautuu, koira on jäykkä pötikkä. Kun tulee kotiin, kissa käy ylväästi katsomassa, koira sekoaa ja kuolaa.
Kun koira toimittaa asioitaan, se muistuttaa ihan semmoista täyteen ahdettua vanhaa pulleaa kuparikahvipannua - häntä on kahva ja kuono on nokka. Kissa istuu laatikollaan totisen sisäänpäinkääntyneenä ja sen häntä värisee arvokkaasti.
Siksi kissat ovat kivampia.
Ja sitten myös viiksien takia.
Kissat ovat kasvissyöjiä. Sitä ei monikaan tiedä. Edes monikaan kissa.
Viirun lempiruokaa ovat herneet, kurkku ja vadelmajogurttirahka.
Kissat ovat metsästäjiä.
Viirun metsästystaktiikka perustuu melko pitkälti siihen, että istutaan saalis hengiltä.
Sitten kyllä harmittaa kun se saalis katoaa jonnekin ahterikarvojen uumeniin, eikä sitä enää löydy.
Kissat ovat sinnikkäitä. Ainakin suljettujen ovien edessä.
Molempien kissojen mielestä on ihan epää kun lapset sulkeutuvat huoneisiinsa.
Siis ihan törk-kee-tä silleen pistää ovi kiinni. Ties mitä jännittävää siellä tapahtuu.
Ja sitten jos pääsee sisään, on ihan tör-kee-tä sulkea ovi kissan selän takana. Koska Elämä on ihan selvästi siellä oven toisella puolella.
Kissat ovat yöeläimiä ja niiden pimeänäkö on loistava.
Siksi Leevikin pitää huolta siitä, että joka yö herään ja johdatan sen pienelle yöpalalle omalle ruokakupilleen.
Mikä ihmejuttu sekin on? Edesmennyt Rasmuskisu teki ihan samaa.
Kissa on jossain sängyn tuntumassa ja tuijottaa niin kauan että herään. Sitten se saattaa minut vessaan. Sen jälkeen minun pitää saattaa kissa keittiöön.
Kissat ovat sulavaliikkeisiä ja äänettömiä.
Rasmuskisusta kuului kamala töminä kun se hiippaili ympäriinsä.
Viirun obelix-tyylinen alasvalahtanut rintakehä laahautuu lattiaa vasten kun Viiru - kevein ponnistuksin - yrittää piiloutua sohvan alle.
Kissat pitävät lämpimästä ja kuivasta.
Leevin pitäisi ihan välttämättä saada tehdä pesä viinikaappiimme. Se istuu kaapin oven edessä ja tuijottaa hypnoottisesti kaapin ovea.
Tai ehkä se onkin kaappijuoppo?
Kun se ei saa pesiä viinikaapissa, se on kostoksi asettunut taloksi pesukoneeseen. Meinasin saada hepulin, kun menin lastaamaan pesukonetta ja se olikin ihan täynnä jotain outoa karvamattoa. Sitten se karvamatto avasi silmänsä ja tuijotti minua loukkaantuneesti. Ja nurisi kun rupesin kampeamaan sitä ulos.
On kyllä yksi, minkä takia kissat eivät ole kivampia.
Tänä aamuna heräsin siihen että hella alkoi huudella asiattomuuksia.
Kissa istui hipaisukytkimellä ja yritti paistaa itsensä aamupalakseen ja hella huusi että kattilassa, kattilassa!
elokuu!
eipä päästy uimaan eilen: aurinko kyllä vilautteli sulojaan, mutta tuuli oli vilpoinen. Päädyimme kotiin nojumaan, ja se on aina hyvä vaihtoehto.
Tai minä tietysti olin valtavan ahkera: tiskasin ja pyykkäsin ja kokkasin ja korjasin Isosiskon uuden polkupyörän (eturengas oli löysällä), hyökkäsin muuton jäljiltä jääneen mysteerilaatikon kimppuun ja tyhjäsin sen, kävin sauvakävelyllä ja luin.
Ja taputtelin itseäni selkään kun olin niin hurjan reipas ja toimelias. (höh, normaalit ihmiset tekevät kaikenlaista tuollaista ihan kaikenaikaa, eivätkä pidä siitä yhtään meteliä.)
**
Loppukeväästä ja alkukesästä ajattelin, että tästä muutosta ei sitten sellaisia jämälaatikoita jää. Kaikki kerralla kuntoon. Tavarat nätisti ja niin poispäin. Heti. Ja mieluummin vielä ennen kuin itse asetumme taloksi.
Ja heti hankitaan kaikki tarvittavat säilytyssysteemit. Ei mitään typeriä väliaikaisratkaisuja.
Tietäähän sen.
Parvekkeella ei ole yhtään romantillista kesähuonetta, eikä sellaista puuarkkua kissanhiekkojen säilyttämiseen. Eipä paljon lattea siellä juoda, paitsi ehkä kynnyksellä istuen.
Parvekkeella on kaksi mysteerilaatikkoa (enimmäkseen leluja), valtava kasa remppajätettä (maalipurkkien pohjia lähinnä) ja kasa laukkuja joille pitäisi keksiä loppusijoituskohde.
Eteistilasta puuttuu kenkäteline ja yksi naulakko.
Isoveljeltä puuttuu naulakko.
Kahdesta vaatekaapista puuttuvat kenkätelineet.
Liinavaatteet on väliaikaissäilötty - kylläkin omaan paikkaansa mutta aivan sekalaisesti.
Eteisestä puuttuu matto.
Tytöiltä puuttuvat työpöydät.
Joka päivä seison jonkun ongelmakohteen vieressä ja huokailen.
En ymmärrä, miksi se on niin vaikeaa. Olen käynyt katsomassa kaiken valmiiksi: sen kun menisin, poimisin hyllystä ja marssisin kassalle.
Tai siksi se tietysti on vaikeaa; olen saavuttanut vapaan ja estottoman tuhlaamisen kulminaatiopisteen, enkä halua kuluttaa enää penniäkään mihinkään. Epäilen että jos höylään pankkikorttiani vielä yhdenkään kerran, se luultavasti alkaa höyrytä ja vääntyy tunnistamattoman muotoiseksi.
Olen niin kauhistunut kesän aikaisesta leväperäisestä tuhlailustani että jopa sellaisten perusasioiden kuin maidon hankinta aiheuttaa kylmää hikeä ja lievää ahdistusta. Siitäkin huolimatta, että kaikki hienot uutuudet oli budjetoitu ja niille oli oma kustannuspaikkansa. Mikään ei ole ollut maitorahoista pois.
Mutta silti.
Pelkkä ajatus rahankäytöstä on pahoinvoinnistuttava.
**
Verstaalla aloitti tänään uusi työntekijä. Vanha Uusi Työntekijä jää opintovapaalle ja tilalle tulee Vielä Uudempi Työntekijä.
Sanan kaikissa mahdollisissa merkityksissä uusi.
Enolevanha enolevanha enolevanha. olin Isoveljen ikäinen kun Vielä Uudempi Työntekijä on vetänyt ensihenkäyksensä.
*
Viikon liikunnat
ma: pyörällä töihin ja kauppaan, pieni lenksa
ti: työmatkapyöräily, sauvakävely
ke: pyörällä töihin
Tai minä tietysti olin valtavan ahkera: tiskasin ja pyykkäsin ja kokkasin ja korjasin Isosiskon uuden polkupyörän (eturengas oli löysällä), hyökkäsin muuton jäljiltä jääneen mysteerilaatikon kimppuun ja tyhjäsin sen, kävin sauvakävelyllä ja luin.
Ja taputtelin itseäni selkään kun olin niin hurjan reipas ja toimelias. (höh, normaalit ihmiset tekevät kaikenlaista tuollaista ihan kaikenaikaa, eivätkä pidä siitä yhtään meteliä.)
**
Loppukeväästä ja alkukesästä ajattelin, että tästä muutosta ei sitten sellaisia jämälaatikoita jää. Kaikki kerralla kuntoon. Tavarat nätisti ja niin poispäin. Heti. Ja mieluummin vielä ennen kuin itse asetumme taloksi.
Ja heti hankitaan kaikki tarvittavat säilytyssysteemit. Ei mitään typeriä väliaikaisratkaisuja.
Tietäähän sen.
Parvekkeella ei ole yhtään romantillista kesähuonetta, eikä sellaista puuarkkua kissanhiekkojen säilyttämiseen. Eipä paljon lattea siellä juoda, paitsi ehkä kynnyksellä istuen.
Parvekkeella on kaksi mysteerilaatikkoa (enimmäkseen leluja), valtava kasa remppajätettä (maalipurkkien pohjia lähinnä) ja kasa laukkuja joille pitäisi keksiä loppusijoituskohde.
Eteistilasta puuttuu kenkäteline ja yksi naulakko.
Isoveljeltä puuttuu naulakko.
Kahdesta vaatekaapista puuttuvat kenkätelineet.
Liinavaatteet on väliaikaissäilötty - kylläkin omaan paikkaansa mutta aivan sekalaisesti.
Eteisestä puuttuu matto.
Tytöiltä puuttuvat työpöydät.
Joka päivä seison jonkun ongelmakohteen vieressä ja huokailen.
En ymmärrä, miksi se on niin vaikeaa. Olen käynyt katsomassa kaiken valmiiksi: sen kun menisin, poimisin hyllystä ja marssisin kassalle.
Tai siksi se tietysti on vaikeaa; olen saavuttanut vapaan ja estottoman tuhlaamisen kulminaatiopisteen, enkä halua kuluttaa enää penniäkään mihinkään. Epäilen että jos höylään pankkikorttiani vielä yhdenkään kerran, se luultavasti alkaa höyrytä ja vääntyy tunnistamattoman muotoiseksi.
Olen niin kauhistunut kesän aikaisesta leväperäisestä tuhlailustani että jopa sellaisten perusasioiden kuin maidon hankinta aiheuttaa kylmää hikeä ja lievää ahdistusta. Siitäkin huolimatta, että kaikki hienot uutuudet oli budjetoitu ja niille oli oma kustannuspaikkansa. Mikään ei ole ollut maitorahoista pois.
Mutta silti.
Pelkkä ajatus rahankäytöstä on pahoinvoinnistuttava.
**
Verstaalla aloitti tänään uusi työntekijä. Vanha Uusi Työntekijä jää opintovapaalle ja tilalle tulee Vielä Uudempi Työntekijä.
Sanan kaikissa mahdollisissa merkityksissä uusi.
Enolevanha enolevanha enolevanha. olin Isoveljen ikäinen kun Vielä Uudempi Työntekijä on vetänyt ensihenkäyksensä.
*
Viikon liikunnat
ma: pyörällä töihin ja kauppaan, pieni lenksa
ti: työmatkapyöräily, sauvakävely
ke: pyörällä töihin
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)