taaskaan en pääse kommentoimaan, edes itseäni. Höh ja pöh!
*
Syksyn harrastusrumba tai -samba, ehkä jopa -marssi, on alkamaisillaan.
Viimeistään ensi viikolla sytkähtelevät melkein kaikki lajit käyntiin. Meillä on säbää, tanhua, viukkaa, huikkaa, orkkaa, sanataidetta, partsaa. Ja jos Isosiskosta riippuisi, myös hevosurheilua.
Siinä kohden kulkee minun henkinen rajani. Ei.
Partion nielen mitenkuten, se on lähellä ja ryhmää ohjaavat Pikkusiskolle ennestään tutut ihmiset.
Mutta hevosurheilua - ei kiitos.
Joskus alakoulussa olin tietysti heppahullu, niinkuin kaikki pikkutytöt. Paitsi että pelkäsin hevosia kuollakseni (mutta ei takerruta siihen.) (luin kaikki Lauran ponitallit, tietysti osasin koulia estehevosen, ihan vanhasta muistista!)
Kävin kerran yhden luokkakaverin kanssa tallilla - ja sen lisäksi että pelkäsin kuollakseni ja sain päänsäryn, kiinnitin myös huomiota siihen, miten tylysti ja yliolkaisesti lapsia siellä kohdeltiin. Silti ne arvatenkin kalliit eläimet olivat täysin heppahuumaantuneiden pikkutyttöjen hoidettavina.
Muistan että ihmettelin sitä jo silloin. Sitä tylyä ja jotenkin orjuuttavaa ilmapiiriä.
Muutama vuosi sitten Isosisko sai pari ratsastuskertaa synttärilahjaksi kummitädiltään. Karaisin luontoni ja päätin ottaa avoimin mielin vastaan uuden potentiaalisen lajin.
Juuei.
Pelkäsin edelleen kuollakseni (miksi, miksi ne muljauttelevat silmiään ja viskovat päitään ja niillä on ne hervottomat jalat?)
Eikä ilmapiiri ollut yhtään sen suotuisampi.
Arvoasteikossa ylenneet tallitytöt olivat nokkavalla tavalla leuhkoja - mitään muuta sanaa en keksi - läpsivät ja tönivät hevosia, räimivät ohjaksenperilläkin ja suhtautuivat pikkuisiin ratsastajiin hyvin yliolkaisesti.
Yhtään vastuullista aikuista en tavannut, kukaan ei ottanut meitä vastaan, ei opastanut, eikä ottanut kertakävijästä mitään vastuuta, saati sitten että jälkihoitona olisi ollut edes jonkinlaista markkinointia ("jos piditte, tervetuloa uudelleen!").
Mahtilukemiin verenpaineeni nousi viime kesänä.
Vaatimattomalla parin satasen investoinnilla olisin voinut ilmoittaa lapsen "tallikurssille" - opettelemme eläimistä huolehtimista, mm. siivousta, pidämme pehmokoiranäyttelyn ja kurssin lopuksi pääsemme kerran talutusratsastukseen.
Siis mitä?
Minä maksan siitä, että lapsi siivoaa tallia ja vie pehmokoiran mukaansa?
Ei kiitos.
Toivon totisesti, että olen ymmärtänyt jotain perustavanlaatuisen väärin - mutta kaikesta huolimatta minulla on se käsitys, että pikkutytöt maksavat ensin omaisuuksia tunneistaan ja sitten vielä siivun lisää hoitohevosestaan ja heidän odotetaan olevan sukimassa ja luomassa lantaa tämän tästä.
Ilman reilua hyvitystä. Silkkana orjatyövoimana, jota voivat hyödyntää kaikki arvoasteikossa korkeammalla olevat.
Sillä onhan lapselle ihan riittävää se, kun saappaissa on kakkakikkareita ja hevonen sanoo hörrr pitkän päivän päätteeksi ja sitä saa joskus vähän silittää. (mutta ei nyt, kun se on niin väsynyt tunnin jälkeen.)
Jos minä (ja kaikkien kannattaa ilman muuta olla samaa mieltä, maailma olisi paljon parempi paikka!) olisin ensin investoinut setelin poikineen elinkeinooni, ja jos elinkeinoni olisivat elävät eläimet, ei niitä tosiaankaan hoitaisi yksikään alaikäinen ilman valvontaa. Tai ilman korvausta.
*
Voisin vielä mouhata toisestakin luvattoman heikosti hoidetusta markkinointijutusta: alaikäisten rahat ja harrastukset kun useimmiten ovat keski-ikäisten, -luokkaisten ja -tuloisten vanhempien taskuissa, mutta jääköön toiseen kertaan.
Sanonpa vain, että entistä ponnekkaammin kannustan lapsukaisiani mahdollisimman edukkaisiin, hyvin organisoituihin harrasteisiin.
Sellaisiakin nimittäin on.
Joissa lapsi otetaan huomioon, ja joissa toimitaan hyvin ja reilun pelin sääntöjen mukaan, vaikkei vanhempien kukkaroilla käytäisikään.
elävöitymistä ja ylevöitymistä
tekisi mieleni ahd.-masentua, koska kaikki muutkin ovat sellaisia täällä verstaalla.
Eilen oli maanantai, eikä meiltä tullut ulos muuta kuin todellisia maanantaikappaleita.
Tänään jatkamme kaikesta päätellen saman sadon niittämistä.
Olen ollut hetken hellittämättömän hyvällä tuulella. Koht' en enää jaksa. Enkä viitsi.
*
Tänää pohdiskelen Etnaa.
Taannoin pääsin hraHakkaraisen työsiivellä Sisiliaan. Näimme ja koimme kaikenlaista tosi hienoa: barokkikirkkoja, barokkikirkkoja ja vielä lisää barokkikirkkoja.
Kaksi asiaa oli kuitenkin ylitse muiden, ja niistä ehdottomasti toinen oli "Etnanpa kaukana kauniina nään".
Vietimme matkamme viimeisen (lepo)päivän Cataniassa, jonka pääkatu (Via Etnea) näyttää päättyvän suoraan tuon tulivuoren juurelle. Päivä oli vähän autereinen ja vuori näytti kangastukselta kadun päässä.
Lapsena luulin, että Sylvian joululaulussa laulettiin "Ja Et' Napa kaukana kauniina..."; siis Etelänapa. Vähän isompana oivalsin, että kyseessä onkin italialainen tulivuori.
En voi väittää, että olisin aina halunnut nähdä juuri Etnan. Tai käydä Sisiliassa.
Mutta kun Etnanpa kaukana kauniina näin, olin kyllä elävöitynyt ja ylevöitynyt.
Oli se kaunis.
*
Aloin muistella Sisilian-matkaamme, ja olen nyt kaihoisan nostalginen ja kaukokaipuinen.
Lasten kanssa reissaaminen ja resuaminen on niin toisenlaista kuin aikuisseurassa. Jatkoin muistelemalla kesälomaamme.
Vaikka ehkä haaveilenkin kahdenkeskisistä viiniä-ja-pizzaa roomalaisen piazzan laitamilla -tyyppisistä matkoista, kahviloista ja vilinän katselusta, silti elävöidyn ja ylevöidyn vähintään samalla intensiteetillä kun katselin kesämatkalla kauhukolmikkoa: sitä, kuinka he kansainvälisellä retkellä liimautuivat englantia puhuvan oppaan perään ja seurasivat herpaantumatta esittelyä.
Tai sitä, kuinka he elävöityivät ja ylevöityivät piinallisen kuumasta hellepäivästä huolimatta Knossoksen raunioilla - jopa siinä määrin että opas kehui heitä mielenkiinnosta ja tarkkaavaisuudesta.
Se taisi olla kesälomamatkamme parhainta antia: taaperovuodet ovat totisesti takana, voimme yhdessä elävöityä ja ylevöityä myös muista asioista kuin pallomeristä.
*
Pystyisinköhän jatkamaan päivääni elävöitynees-ylevöityneissä tunnelmissa?
Eilen oli maanantai, eikä meiltä tullut ulos muuta kuin todellisia maanantaikappaleita.
Tänään jatkamme kaikesta päätellen saman sadon niittämistä.
Olen ollut hetken hellittämättömän hyvällä tuulella. Koht' en enää jaksa. Enkä viitsi.
*
Tänää pohdiskelen Etnaa.
Taannoin pääsin hraHakkaraisen työsiivellä Sisiliaan. Näimme ja koimme kaikenlaista tosi hienoa: barokkikirkkoja, barokkikirkkoja ja vielä lisää barokkikirkkoja.
Kaksi asiaa oli kuitenkin ylitse muiden, ja niistä ehdottomasti toinen oli "Etnanpa kaukana kauniina nään".
Vietimme matkamme viimeisen (lepo)päivän Cataniassa, jonka pääkatu (Via Etnea) näyttää päättyvän suoraan tuon tulivuoren juurelle. Päivä oli vähän autereinen ja vuori näytti kangastukselta kadun päässä.
Lapsena luulin, että Sylvian joululaulussa laulettiin "Ja Et' Napa kaukana kauniina..."; siis Etelänapa. Vähän isompana oivalsin, että kyseessä onkin italialainen tulivuori.
En voi väittää, että olisin aina halunnut nähdä juuri Etnan. Tai käydä Sisiliassa.
Mutta kun Etnanpa kaukana kauniina näin, olin kyllä elävöitynyt ja ylevöitynyt.
Oli se kaunis.
*
Aloin muistella Sisilian-matkaamme, ja olen nyt kaihoisan nostalginen ja kaukokaipuinen.
Lasten kanssa reissaaminen ja resuaminen on niin toisenlaista kuin aikuisseurassa. Jatkoin muistelemalla kesälomaamme.
Vaikka ehkä haaveilenkin kahdenkeskisistä viiniä-ja-pizzaa roomalaisen piazzan laitamilla -tyyppisistä matkoista, kahviloista ja vilinän katselusta, silti elävöidyn ja ylevöidyn vähintään samalla intensiteetillä kun katselin kesämatkalla kauhukolmikkoa: sitä, kuinka he kansainvälisellä retkellä liimautuivat englantia puhuvan oppaan perään ja seurasivat herpaantumatta esittelyä.
Tai sitä, kuinka he elävöityivät ja ylevöityivät piinallisen kuumasta hellepäivästä huolimatta Knossoksen raunioilla - jopa siinä määrin että opas kehui heitä mielenkiinnosta ja tarkkaavaisuudesta.
Se taisi olla kesälomamatkamme parhainta antia: taaperovuodet ovat totisesti takana, voimme yhdessä elävöityä ja ylevöityä myös muista asioista kuin pallomeristä.
*
Pystyisinköhän jatkamaan päivääni elävöitynees-ylevöityneissä tunnelmissa?
nati-nati-nati
maanantai.
Työkausi verstaalla on täydessä käynnissä, puhelimet pirisevät, sähköposti paukkuu. Viikonloppu meni sekin verstashommissa. Töissä olin vain sunnuntaina, mutta lauantai meni tietysti kiukutellessa ja murehtiessa ja sunnuntai oli jo lähtökohtaisesti pilalla. IN-HO-AN viikonloppuhommia.
Kun Uusi Työntekijä loppuviikosta kysyi ottaisinko nakin hoitaakseni, teki mieleni sanoa ettei kuulu työsopimukseen.
En sanonut.
Palkkasin Isoveljen mukaani, ja sainkin kaverikseni innokkaan ja asialleen omistautuneen työkaverin - leffalipun hinnalla.
Ensi viikonloppuna on Työ2:sta, sitä seuraavana taas verstasta.
Miten tässä näin on päässyt käymään?
Puhelinkin on ruvennut oikuttelemaan. Lähipiiri valittaa että "valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä".
En tiedä, johtuuko se siitä että kannan telefoonia taskussani ja ihrat lamaannuttavat puhelinkentän vai missä on vika?
Työ2:n pomon piti soittaa aamulla, mutta eipä vain ole pirinää kuulunut. Vaikka aparaatti ähöttää pöydän kulmalla ja on kai ihan toiminnassakin.
IN-HO-AN myös sitä, että pitäisi korjata puhelin tai ostaa uusi. Niissä typerissä puhelinliikkeissä on typeriä puhelinmyyjiä, jotka yrittävät myydä typeriä lääpintänäytöllisiä aparaatteja, vaikken sellaista halua ja vakuuttelevat että ihan selvästi tarvitsen laitteen, jolla pääsen nettiin ja jota voi käyttää vaikka leivänpaahtimena hätätilanteessa.
Minä tarvitsen korkeintaan puhelimen, mahdollisesti tekstiviestitoiminnolla.
En osaa tätä nykyistäkään käyttää, ja olen omistanut sen jo kolme vuotta.
Miten voi edes olla että se jo nyt lamaantuu?
Olen siitäkin niin hermostunut, että näin unta: ostin sellaisen telkkarin kaukosäätimen, jolla ei voinut edes lähettää niitä tekstiviestejä.
Kyllä on murheen aiheet ihmisellä.
Vaikka kyllä kai on tunnustettava, että telefooni on kovassa käytössä.
Kaikki (lähinnä puhelinmyyjät) soittavat aina silloin kun olen leipomassa.
Paljon mahdollista, että telefoonini on täynnä jauhoja ja hiivaa, ja jos sen laittaisi vaikka uuniin, saisi aikaan kelpo pullan.
Siksen halua lääpintänäyttöä, kuvitelkaa miltä se näyttäisi kun ryntäisin vastaamaan kädet taikinassa.
Olen kuitenkin niin kiltti ihminen, etten millään pysty jättämään vastaamatta. Edes silloin kun en oikeastaan pystyisi vastaamaan.
Kännykkäaika ei sovi tällaiselle ihmiselle.
Työkausi verstaalla on täydessä käynnissä, puhelimet pirisevät, sähköposti paukkuu. Viikonloppu meni sekin verstashommissa. Töissä olin vain sunnuntaina, mutta lauantai meni tietysti kiukutellessa ja murehtiessa ja sunnuntai oli jo lähtökohtaisesti pilalla. IN-HO-AN viikonloppuhommia.
Kun Uusi Työntekijä loppuviikosta kysyi ottaisinko nakin hoitaakseni, teki mieleni sanoa ettei kuulu työsopimukseen.
En sanonut.
Palkkasin Isoveljen mukaani, ja sainkin kaverikseni innokkaan ja asialleen omistautuneen työkaverin - leffalipun hinnalla.
Ensi viikonloppuna on Työ2:sta, sitä seuraavana taas verstasta.
Miten tässä näin on päässyt käymään?
Puhelinkin on ruvennut oikuttelemaan. Lähipiiri valittaa että "valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä".
En tiedä, johtuuko se siitä että kannan telefoonia taskussani ja ihrat lamaannuttavat puhelinkentän vai missä on vika?
Työ2:n pomon piti soittaa aamulla, mutta eipä vain ole pirinää kuulunut. Vaikka aparaatti ähöttää pöydän kulmalla ja on kai ihan toiminnassakin.
IN-HO-AN myös sitä, että pitäisi korjata puhelin tai ostaa uusi. Niissä typerissä puhelinliikkeissä on typeriä puhelinmyyjiä, jotka yrittävät myydä typeriä lääpintänäytöllisiä aparaatteja, vaikken sellaista halua ja vakuuttelevat että ihan selvästi tarvitsen laitteen, jolla pääsen nettiin ja jota voi käyttää vaikka leivänpaahtimena hätätilanteessa.
Minä tarvitsen korkeintaan puhelimen, mahdollisesti tekstiviestitoiminnolla.
En osaa tätä nykyistäkään käyttää, ja olen omistanut sen jo kolme vuotta.
Miten voi edes olla että se jo nyt lamaantuu?
Olen siitäkin niin hermostunut, että näin unta: ostin sellaisen telkkarin kaukosäätimen, jolla ei voinut edes lähettää niitä tekstiviestejä.
Kyllä on murheen aiheet ihmisellä.
Vaikka kyllä kai on tunnustettava, että telefooni on kovassa käytössä.
Kaikki (lähinnä puhelinmyyjät) soittavat aina silloin kun olen leipomassa.
Paljon mahdollista, että telefoonini on täynnä jauhoja ja hiivaa, ja jos sen laittaisi vaikka uuniin, saisi aikaan kelpo pullan.
Siksen halua lääpintänäyttöä, kuvitelkaa miltä se näyttäisi kun ryntäisin vastaamaan kädet taikinassa.
Olen kuitenkin niin kiltti ihminen, etten millään pysty jättämään vastaamatta. Edes silloin kun en oikeastaan pystyisi vastaamaan.
Kännykkäaika ei sovi tällaiselle ihmiselle.
lapsein on nero
ote Pikkusiskon kirjoitusvihosta, otsikolla "kirjoita ja piirrä a-kirjaimella alkavia sanoja"
apina
asteriks
agvedukti
apina
asteriks
agvedukti
vakio
käsittääkseni luonnontieteissä on kaikenlaisia sellaisia muuttumattomia totuuksia niinkuin pii ja painovoima ja valonnopeus. Sellaisia joita joku on hiljaa ja mietteliäästi tarkkaillut tuntikausia ja sitten keksinyt että heureka, tuossahan se pii ollamöllöttää eikä ikinä muutu miksikään. Ja on sitten vielä keksinyt että miten se lasketaan ja että sillä on jotain käyttöä yleisessä ja yhtäläisessä elämässä. (minulla ei kyllä henk.kohtaisesti ole kovastikaan käyttöä piille, mutta ihan kiva että se on.)
Viime aikoina olen ollut melko vakuuttunut siitä, että tutkijoilta on jäänyt huomaamatta yksi vakio.
Epä.
Epän määrä maailmassa on vakio, mutta se noudattaa jossain määrin entropian periaatetta. (esim. Isosiskon kokeman epän määrä n voi yhtäkkisestä hyvästä hetkestä johtuen muuttua määräksi n-1, mutta samalla hetkellä Pikkusiskon kokeman epän määrä kasvaa samassa suhteessa n+1)
Voisiko joku luonnontieteilijä nyt heti välittömästi tulla meille hiljaa ja rauhallisesti tarkkailemaan epän ilmentymistä ja sen entropiaa, ja laatia kaavan, jossa määritellään epä suhteessa vuorokaudenaikaan, epän kokijan yleiseen väsymykseen sekä muut mahdolliset ulkoiset muuttujat.
Ihan selvästi kartanomme on siinä määrin suljettu olomuoto, että epän määrä siellä on vakio.
Ja voisiko se sama luonnontieteilijä todeta myös, mahdollisimman vakuuttavasti vaikka jonkun hienon kaavan muodossa, että epää ei aiheuta äiti, vaan että se vaan kumpuaa suljetussa tilassa jotenkin ihan itseksens ja hyökkää sattumanvaraisesti valitun uhrin kimppuun.
Muuten tekisin ihan itse, mutten muista matikasta juuri muuta kuin kanttikertaakantti, ja sillä vissiin lasketaan pinta-alaa, eikä suinkaan epää.
ps.
epän läsnäolon tunnistaa siitä, että epäiltynyt nakkelee niskoja ja tuhisee ja ehkä jopa huulilta saattaa karata tuiskaus ihan epää! toisinaan epä aiheuttaa (ilmeisesti entropioituessaan henkilöstä toiseen) ovien äkillistä sulkeutumista melko kovaäänisesti.
ps2.
uhmaikäisten epätolenranssi on olematon.
ps3.
samoin on laita ilmeisesti myös murkkujen, mutta siitä ei vielä meidän kartanossamme ole evidenssiä.
Viime aikoina olen ollut melko vakuuttunut siitä, että tutkijoilta on jäänyt huomaamatta yksi vakio.
Epä.
Epän määrä maailmassa on vakio, mutta se noudattaa jossain määrin entropian periaatetta. (esim. Isosiskon kokeman epän määrä n voi yhtäkkisestä hyvästä hetkestä johtuen muuttua määräksi n-1, mutta samalla hetkellä Pikkusiskon kokeman epän määrä kasvaa samassa suhteessa n+1)
Voisiko joku luonnontieteilijä nyt heti välittömästi tulla meille hiljaa ja rauhallisesti tarkkailemaan epän ilmentymistä ja sen entropiaa, ja laatia kaavan, jossa määritellään epä suhteessa vuorokaudenaikaan, epän kokijan yleiseen väsymykseen sekä muut mahdolliset ulkoiset muuttujat.
Ihan selvästi kartanomme on siinä määrin suljettu olomuoto, että epän määrä siellä on vakio.
Ja voisiko se sama luonnontieteilijä todeta myös, mahdollisimman vakuuttavasti vaikka jonkun hienon kaavan muodossa, että epää ei aiheuta äiti, vaan että se vaan kumpuaa suljetussa tilassa jotenkin ihan itseksens ja hyökkää sattumanvaraisesti valitun uhrin kimppuun.
Muuten tekisin ihan itse, mutten muista matikasta juuri muuta kuin kanttikertaakantti, ja sillä vissiin lasketaan pinta-alaa, eikä suinkaan epää.
ps.
epän läsnäolon tunnistaa siitä, että epäiltynyt nakkelee niskoja ja tuhisee ja ehkä jopa huulilta saattaa karata tuiskaus ihan epää! toisinaan epä aiheuttaa (ilmeisesti entropioituessaan henkilöstä toiseen) ovien äkillistä sulkeutumista melko kovaäänisesti.
ps2.
uhmaikäisten epätolenranssi on olematon.
ps3.
samoin on laita ilmeisesti myös murkkujen, mutta siitä ei vielä meidän kartanossamme ole evidenssiä.
pilkka sattuu joskus omaan nilkkaan
Pikkusisko potee: vähän nuhaa, päätä särkee - ei varsinaisesti mitään kunnon tautia.
Rangaistukseksi siitä, että olen huono äiti (olen antanut lapsen sairastua) ja siitä että olen huono työntekijä (jäin kotiin hoitamaan sitä lasta), olen koko päivänraivonnut raivannut.
Kannoin tyttöjen huoneesta ulos neljä muovikassillista (ihan oikeasti!) paperisilppua. Lattia tuli näkyviin.
Kurkistin sisään Isoveljen komeroon ja tulin siihen tulokseen, että se kuuluu oikeastaan Jonkun Toisen ongelmakenttään.
Tutkailin olkkarin kirjahyllyn tilannetta ja kiukuttelin vähän sille.
Imuroin, pyyhkäisin, järjestelin.
Pikkusisko katseli puuhiani: "äiti, olis tosi kiva jos olis joka päivä synttärit. Sit olis aina siistiä"
Nyt ollaan siinä pisteessä, että joku siivoilemiseen ja raivaamiseen taipuvainen henkilö saattaisi suostua aloittamaan urakkansa.
Minä puolestani olen täysin tyytyväinen.
Jos ei lasketa ryönähyllyä, Isoveljen huonetta, vaatekomeroa ja muutamaa muuta juttua.
*
Olen elämässäni - lähinnä ennen lapsia - ollut kahden asian vankkumaton puolestapuhuja: poikien lukuharrastuksen ja luovan rajoittamattoman flow-tilaisen keskeytymättömän leikin, jota ei tarvitse kerätä pois.
Lukiessaan poikaseni ei kuule eikä näe mitään, hänen ahterinsa hautuisi täyteen makuuhaavoja ellemme säännöllisin väliajoin pakottaisi häntä joko ulos tai syömään. Hänen rakkain paikkansa on oman komeron nojatuoli, jonka vieressä on polveen asti ulottuva kasa keskeneräisiä kirjoja.
Lisää keskeneräisiä kirjoja on hyllyssä.
Ja pöydällä.
Ja tuolissa.
Tyttäreni puolestaan leikkivät pääsääntöisesti tyhjillä pahvilaatikoilla (viety pois 3 kpl)
paperisilpulla (viety pois 4 muovikassillista!)
ja kirjoilla. (järjestetty paikoilleen kirjahyllyllinen)
Pahvilaatikot ovat tunnistamattomien eläinten asumuksia, joissa on pehmikettä (=silppua) ja ruokaa (=silppua) ja leluja (=paperisilppua, teippiä ja liimaa). Asumukselta toiselle johtavat polut (=kirjoja).
Keskeneräisiä kirjoja, leikeissä olevia kirjoja, leikkejä ja niihin kuuluvaa rekvisiittaa säilytetään luonnollisesti keskilattialla, joka on taloutemme ainoa alle 18-vuotiaiden käyttämä, suosittelema ja hyväksymä säilytysjärjestelmä.
Olisko joskus E.L (ennen lapsia) kannattanut pitää vähän pienempää suuta?
Tai puhua mieluummin järjestyksen merkityksestä kasvavan lapsen synpasienvälisen yhteistyön tukijana tai jotain?
Pikkusisko siinä vaiheessa kun julistin urakan päättyneeksi: "äiti, pelottaaks sua kun Isosisko tulee kotiin, mitä se sanoo?"
Rangaistukseksi siitä, että olen huono äiti (olen antanut lapsen sairastua) ja siitä että olen huono työntekijä (jäin kotiin hoitamaan sitä lasta), olen koko päivän
Kannoin tyttöjen huoneesta ulos neljä muovikassillista (ihan oikeasti!) paperisilppua. Lattia tuli näkyviin.
Kurkistin sisään Isoveljen komeroon ja tulin siihen tulokseen, että se kuuluu oikeastaan Jonkun Toisen ongelmakenttään.
Tutkailin olkkarin kirjahyllyn tilannetta ja kiukuttelin vähän sille.
Imuroin, pyyhkäisin, järjestelin.
Pikkusisko katseli puuhiani: "äiti, olis tosi kiva jos olis joka päivä synttärit. Sit olis aina siistiä"
Nyt ollaan siinä pisteessä, että joku siivoilemiseen ja raivaamiseen taipuvainen henkilö saattaisi suostua aloittamaan urakkansa.
Minä puolestani olen täysin tyytyväinen.
Jos ei lasketa ryönähyllyä, Isoveljen huonetta, vaatekomeroa ja muutamaa muuta juttua.
*
Olen elämässäni - lähinnä ennen lapsia - ollut kahden asian vankkumaton puolestapuhuja: poikien lukuharrastuksen ja luovan rajoittamattoman flow-tilaisen keskeytymättömän leikin, jota ei tarvitse kerätä pois.
Lukiessaan poikaseni ei kuule eikä näe mitään, hänen ahterinsa hautuisi täyteen makuuhaavoja ellemme säännöllisin väliajoin pakottaisi häntä joko ulos tai syömään. Hänen rakkain paikkansa on oman komeron nojatuoli, jonka vieressä on polveen asti ulottuva kasa keskeneräisiä kirjoja.
Lisää keskeneräisiä kirjoja on hyllyssä.
Ja pöydällä.
Ja tuolissa.
Tyttäreni puolestaan leikkivät pääsääntöisesti tyhjillä pahvilaatikoilla (viety pois 3 kpl)
paperisilpulla (viety pois 4 muovikassillista!)
ja kirjoilla. (järjestetty paikoilleen kirjahyllyllinen)
Pahvilaatikot ovat tunnistamattomien eläinten asumuksia, joissa on pehmikettä (=silppua) ja ruokaa (=silppua) ja leluja (=paperisilppua, teippiä ja liimaa). Asumukselta toiselle johtavat polut (=kirjoja).
Keskeneräisiä kirjoja, leikeissä olevia kirjoja, leikkejä ja niihin kuuluvaa rekvisiittaa säilytetään luonnollisesti keskilattialla, joka on taloutemme ainoa alle 18-vuotiaiden käyttämä, suosittelema ja hyväksymä säilytysjärjestelmä.
Olisko joskus E.L (ennen lapsia) kannattanut pitää vähän pienempää suuta?
Tai puhua mieluummin järjestyksen merkityksestä kasvavan lapsen synpasienvälisen yhteistyön tukijana tai jotain?
Pikkusisko siinä vaiheessa kun julistin urakan päättyneeksi: "äiti, pelottaaks sua kun Isosisko tulee kotiin, mitä se sanoo?"
sorja mies
viikonloppu lähestyy.
Sekosin ihan pikkuisen eilen kaupassa.
Menin ostamaan kesäkurpitsaa ja paprikaa ja banaania ja kaikenlaista sensellaista tärkeää ja elämisen kannalta suhteellisen välttämätöntä.
Mutta sen sijaan että olisin mennyt kesäkurpitsabanaanipaprikaosastolle, meninkin jotenkin ihan vahingossa astioitajamuutasälää osastolle. Jotenkin siitä hämmentyneenä päädyin ostamaan tätä.
En ymmärrä.
Tyhjäntilansyndroomani voi edelleen hyvin. Säntäsin eilen ensin yhteen kokoukseen ja sieltä toiseen kokoukseen ja kun tulin voitokkaana kotiin, ei kukaan ollut kaivannut minua ollenkaan.
Säntäsin lenkille ja totesin että paprika ja musta kahvi eivät välttämättä ole optimaalinen ruokavalio jos aikoo ravistella ja hölskytellä vatsaansa oikein kunnolla.
Päällystin koulukirjoja niin vimmaisesti että kontakti loppui kesken ja jouduin askartelemaan viimeisen päällisen suikalaista.
Kaikenkaikkiaan eilen oli siis oikein voitokas päivä.
Ja kun tänään tulin verstaalle lankesi jalkojeni juureen sorja piukka-ahterinen nuorimies.
Asiat voisivat olla paljon huonomminkin.
(toivottavasti sorja jne. mies saa lämpöpatterit toimimaan, ettei ensi talvi ole yhtä tuskainen kuin viime.)
(juuri nyt edessäin on jo toinen ei-aivan-niin-sorja ja ei-aivan-niin-piukka-ahterinen kaiffari rähmällään. Kyllä toisinaan naista onnestaa.)
Sekosin ihan pikkuisen eilen kaupassa.
Menin ostamaan kesäkurpitsaa ja paprikaa ja banaania ja kaikenlaista sensellaista tärkeää ja elämisen kannalta suhteellisen välttämätöntä.
Mutta sen sijaan että olisin mennyt kesäkurpitsabanaanipaprikaosastolle, meninkin jotenkin ihan vahingossa astioitajamuutasälää osastolle. Jotenkin siitä hämmentyneenä päädyin ostamaan tätä.
En ymmärrä.
Tyhjäntilansyndroomani voi edelleen hyvin. Säntäsin eilen ensin yhteen kokoukseen ja sieltä toiseen kokoukseen ja kun tulin voitokkaana kotiin, ei kukaan ollut kaivannut minua ollenkaan.
Säntäsin lenkille ja totesin että paprika ja musta kahvi eivät välttämättä ole optimaalinen ruokavalio jos aikoo ravistella ja hölskytellä vatsaansa oikein kunnolla.
Päällystin koulukirjoja niin vimmaisesti että kontakti loppui kesken ja jouduin askartelemaan viimeisen päällisen suikalaista.
Kaikenkaikkiaan eilen oli siis oikein voitokas päivä.
Ja kun tänään tulin verstaalle lankesi jalkojeni juureen sorja piukka-ahterinen nuorimies.
Asiat voisivat olla paljon huonomminkin.
(toivottavasti sorja jne. mies saa lämpöpatterit toimimaan, ettei ensi talvi ole yhtä tuskainen kuin viime.)
(juuri nyt edessäin on jo toinen ei-aivan-niin-sorja ja ei-aivan-niin-piukka-ahterinen kaiffari rähmällään. Kyllä toisinaan naista onnestaa.)
metrin verran kasvua
ainakin henkisen metrin verran kasvanut Pikkusisko tulla tömähti eilen kotiovesta sisään, omilla avaimilla totta kai, nakkasi repun huolettomasti itsevarmalla ja koululaismaisella eleellä keskelle lattiaa (taloutemme virallinen reppujen säilömispiste, kuten varmaan arvasitte), vaihtoi kengät ja ryntäsi pihalle touhuamaan poikakavereiden kanssa.
Ruuan jälkeen kimuli pinosi Aapisen ja tehtäväkirjan pöydänkulmalle kontakteja odottamaan ja hyökkäsi Isoveljen kanssa takaisin pihapuuhiin.
Ja auta armias, kun kysyin läksyistä.
"joojoo, sä kysyit jo. älä enää kysy. mä tein ne jo koulussa!"
Purin tyhjäntilan syndroomaani jatkamalla raivoisaa virkkaamista.
Jos en vielä sitä ennen ollut jumissa, niin sen jälkeen kyllä. Yötä vasten oli pakko ottaa relaksantti, ihan kaiken varalta.
Silmäluomeni relaksoituvat aina niin, etteivät meinaa millään pysyä auki.
Tai edes aamulla aueta.
*
Tänään aamupalalla naperot pohtivat prinsessa Viktuurian siunattua tilaa. HraHakkarainen ehdotti, että Isoveli voisi tulevaisuudessa mennä naimisiin prinsessan kanssa, niin tytöistä tulisi prinsessojen ja prinssien tätejä.
Johon Isoveli, vilpittömän ällistyneenä: "miks joku prinsessa menis mun kanssa naimisiin?"
Tytöt ehdottivat helpompaa ratkaisua: jos heidän tätinsä (terkut vaan siskolleni) muuttaisi nimensä Viktuuriaksi, niin sitten heillä olisi prinsessa tätinä.
Pikkusiskon mielestä se olisi kyllä vähän epäkäytännöllistä, kun siskon koira on Vinski ja täti olisi sitten joku Viksu, niin miten ne erottaisi toisistaan.
*
Kouluun piti viedä opelle näytille kuva Viirusta joka on ihan samannäköinen kuin aapisessa seikkaileva kissa, muki että voi välitunnin jälkeen juoda ja kori koulun kynille ja kumeille. ("mä kyllä sanoin opelle, että mulla on omat kynät")
Isosisko nakkelee loukkaantuneena niskojaan, kun ei heillä vaan ekaluokalla. (ihan epää.)
Ruuan jälkeen kimuli pinosi Aapisen ja tehtäväkirjan pöydänkulmalle kontakteja odottamaan ja hyökkäsi Isoveljen kanssa takaisin pihapuuhiin.
Ja auta armias, kun kysyin läksyistä.
"joojoo, sä kysyit jo. älä enää kysy. mä tein ne jo koulussa!"
Purin tyhjäntilan syndroomaani jatkamalla raivoisaa virkkaamista.
Jos en vielä sitä ennen ollut jumissa, niin sen jälkeen kyllä. Yötä vasten oli pakko ottaa relaksantti, ihan kaiken varalta.
Silmäluomeni relaksoituvat aina niin, etteivät meinaa millään pysyä auki.
Tai edes aamulla aueta.
*
Tänään aamupalalla naperot pohtivat prinsessa Viktuurian siunattua tilaa. HraHakkarainen ehdotti, että Isoveli voisi tulevaisuudessa mennä naimisiin prinsessan kanssa, niin tytöistä tulisi prinsessojen ja prinssien tätejä.
Johon Isoveli, vilpittömän ällistyneenä: "miks joku prinsessa menis mun kanssa naimisiin?"
Tytöt ehdottivat helpompaa ratkaisua: jos heidän tätinsä (terkut vaan siskolleni) muuttaisi nimensä Viktuuriaksi, niin sitten heillä olisi prinsessa tätinä.
Pikkusiskon mielestä se olisi kyllä vähän epäkäytännöllistä, kun siskon koira on Vinski ja täti olisi sitten joku Viksu, niin miten ne erottaisi toisistaan.
*
Kouluun piti viedä opelle näytille kuva Viirusta joka on ihan samannäköinen kuin aapisessa seikkaileva kissa, muki että voi välitunnin jälkeen juoda ja kori koulun kynille ja kumeille. ("mä kyllä sanoin opelle, että mulla on omat kynät")
Isosisko nakkelee loukkaantuneena niskojaan, kun ei heillä vaan ekaluokalla. (ihan epää.)
yllättävää: keskiviikkoahd.
Eilinen oli pitkä päivä: koulupäivä oli lyhyt ja ylivirittyneet lapset kykenemättömiä ryhtymään yhtään mihinkään. Päivää lyhentääkseni virkkasin raivoisasti ja nyt olen tietysti (tietysti!) aivan jumissa. Illalla oli verstaskriisitiedotustilaisuus, mikä ei suinkaan ainakaan parantanut yöunen laatua, ja olin vielä aamullakin ylivirittynyt, siinä kuin lapsetkin.
Ei kovin hyvä yhtälö.
Minulla kun tuo yliviritys purkautuu yleensä joko ortodoksisuutta hipovalla ruoka- tai siivoustoiminnalla. Lapsilla puolestaan nasaalilla hoilotetulla mulleioomitääntekemistä virrellä.
Lopputulos:
"mulleiooomitäääääntekemistä!"
"siivoa!"
"no en varmaan"
...ja arvannette mitä siitä seuraa.
Ei mitään hyvää ainakaan.
Varsinkaan jos joku loilottaa välisoolona renkutuksen missäonmunavain.
hmh.
Alati riemukas koulukirjojen päällystämisurakka on korkattu eilen lähestulkoon onnistuneesti yhdellä matikankirjalla. Ei yhtään ilmakuplaa.
Syystoiminnan suunnitteluun ei vielä päästy - lukujärjestykset ilmiintyvät vasta lähipäivinä.
Ja todesti tietää koulun alkaneen, kun sähköposti alkaa heti paukkua täi- ja muu varoituksia. Että voi räkä vaan niillekin, jotka eivät millään pysty kesäaikaan ruokkoamaan jälkikasvunsa päitä. Eivät ne öttiäiset nimittäin päivässä tartu, tai ainakaan sikiä. Jos siellä jotain kasvustoa on, niin on kyllä ihan omasta takaa, varmaan keväästä asti versonnut siellä. (ja rumasana niille, jotka sen tartuttavat nyt koko kouluun!) (grrrrrr!)
Verstaselämään olen tietysti aivan puutunut: harmittaa tällainen yleinen lötsäily, ja se, ettei kukaan pysty täsmentämään mikä oikein onkaan minun roolini tässä organisaatiossa. Yhtenä hetkenä ollaan niin yhtäköyttä-yhdistystä ja seuraavana voisin survoa itseni liinavaatekaappiin, eikä kukaan huomaisi mitään. Päättäisivät nyt.
No, jos nyt hakemalla hakee jotain positiivista, niin
Pikkusisko oli tyytyväinen ekaluokan ekaan päivään. Vaikkei saanutkaan vielä aapista.
Isosisko oli tyytyväinen uuteen opettajaansa. Vaikka se käskikin pesemään kädet, käsidesi ei riittänyt.
Isoveli oli tyytyväinen muuten vain. Koska hän nyt vain on sellainen.
Minä olen melkein tehnyt kaiken sen, mitä tälle päivälle olen verstaalla suunnitellut tekeväni. Sillä olen ahkera.
Aurinko paistaa, ilma on kuulas.
Ja noin yleisesti ottaen elämä on (enimmäkseen) ihan mukavaa.
Kostoksi yhteiskunnalle aion jatkaa virkkaamista (vaihtoehtoisesti kutomista) niin kauan, että saan jännetuppitulehduksen tai jotain.
Siitäs saatte, lällällää!
Ei kovin hyvä yhtälö.
Minulla kun tuo yliviritys purkautuu yleensä joko ortodoksisuutta hipovalla ruoka- tai siivoustoiminnalla. Lapsilla puolestaan nasaalilla hoilotetulla mulleioomitääntekemistä virrellä.
Lopputulos:
"mulleiooomitäääääntekemistä!"
"siivoa!"
"no en varmaan"
...ja arvannette mitä siitä seuraa.
Ei mitään hyvää ainakaan.
Varsinkaan jos joku loilottaa välisoolona renkutuksen missäonmunavain.
hmh.
Alati riemukas koulukirjojen päällystämisurakka on korkattu eilen lähestulkoon onnistuneesti yhdellä matikankirjalla. Ei yhtään ilmakuplaa.
Syystoiminnan suunnitteluun ei vielä päästy - lukujärjestykset ilmiintyvät vasta lähipäivinä.
Ja todesti tietää koulun alkaneen, kun sähköposti alkaa heti paukkua täi- ja muu varoituksia. Että voi räkä vaan niillekin, jotka eivät millään pysty kesäaikaan ruokkoamaan jälkikasvunsa päitä. Eivät ne öttiäiset nimittäin päivässä tartu, tai ainakaan sikiä. Jos siellä jotain kasvustoa on, niin on kyllä ihan omasta takaa, varmaan keväästä asti versonnut siellä. (ja rumasana niille, jotka sen tartuttavat nyt koko kouluun!) (grrrrrr!)
Verstaselämään olen tietysti aivan puutunut: harmittaa tällainen yleinen lötsäily, ja se, ettei kukaan pysty täsmentämään mikä oikein onkaan minun roolini tässä organisaatiossa. Yhtenä hetkenä ollaan niin yhtäköyttä-yhdistystä ja seuraavana voisin survoa itseni liinavaatekaappiin, eikä kukaan huomaisi mitään. Päättäisivät nyt.
No, jos nyt hakemalla hakee jotain positiivista, niin
Pikkusisko oli tyytyväinen ekaluokan ekaan päivään. Vaikkei saanutkaan vielä aapista.
Isosisko oli tyytyväinen uuteen opettajaansa. Vaikka se käskikin pesemään kädet, käsidesi ei riittänyt.
Isoveli oli tyytyväinen muuten vain. Koska hän nyt vain on sellainen.
Minä olen melkein tehnyt kaiken sen, mitä tälle päivälle olen verstaalla suunnitellut tekeväni. Sillä olen ahkera.
Aurinko paistaa, ilma on kuulas.
Ja noin yleisesti ottaen elämä on (enimmäkseen) ihan mukavaa.
Kostoksi yhteiskunnalle aion jatkaa virkkaamista (vaihtoehtoisesti kutomista) niin kauan, että saan jännetuppitulehduksen tai jotain.
Siitäs saatte, lällällää!
kesä on ohi, Jaskajokunen
Päivän lehti.
Vastapuristettua mehua.
Hedelmä.
Leivänsiivu ja kahvia.
Paksua rahkaa ja jogurttia, mansikoita.
Hiljaisuus.
vs.
Aamupuuro.
3x arvamitäuntamänäin
3x äitimissäonmunsukat /reppu /avaimet /mikätahansa
Varhaisissa yksinäisissä työhönlähtöaamuissa on ollut tiettyä yleellisyyttä. Puolessa tunnissa työkuntoon, ja silti on rauhallinen olo.
Yleellisiä ovat perheaamutkin, mutta niin kovin eri tavalla. Hälisevällä ja eläväisellä tavalla. Kiireiselläkin. Lehtikin lakkaa tulemasta, ei sille aamuissa enää olisikaan aikaa.
Joutuu puhumaan.
Ja kuuntelemaan.
Yritin varovasti kurkistaa syksyn aikatauluihin: 3xharrastuksia pitää iltojenkin osalta huolen siitä, ettei tule liian tylsää.
En uskaltanut vielä kirjata menoja mihinkään näkysälle, pidämme vielä hetken kiinni levollisuuden illuusiosta.
Tänään viemme kauhukolmikon ravintolaan, viimeisen lomapäivän kunniaksi.
Huomenna seison koulun pihassa saattamassa ekaluokkalaista.
Olen yhtaikaa helpottunut ja surullinen: päiviimme tulee koko ajan enemmän joustoa, enemmän mahdollisuuksia, enemmän itsekkyyttä, aikuisuutta.
Ja samalla kokonainen elämänvaihe jää taakse.
Saksanpaimenpuput ja koirakeijut kumppaneineen piiloutuvat jonnekin matikanvihkojen ja aapisten väliin.
Upeaa.
Haikeaa.
Uskomatonta.
Vastapuristettua mehua.
Hedelmä.
Leivänsiivu ja kahvia.
Paksua rahkaa ja jogurttia, mansikoita.
Hiljaisuus.
vs.
Aamupuuro.
3x arvamitäuntamänäin
3x äitimissäonmunsukat /reppu /avaimet /mikätahansa
Varhaisissa yksinäisissä työhönlähtöaamuissa on ollut tiettyä yleellisyyttä. Puolessa tunnissa työkuntoon, ja silti on rauhallinen olo.
Yleellisiä ovat perheaamutkin, mutta niin kovin eri tavalla. Hälisevällä ja eläväisellä tavalla. Kiireiselläkin. Lehtikin lakkaa tulemasta, ei sille aamuissa enää olisikaan aikaa.
Joutuu puhumaan.
Ja kuuntelemaan.
Yritin varovasti kurkistaa syksyn aikatauluihin: 3xharrastuksia pitää iltojenkin osalta huolen siitä, ettei tule liian tylsää.
En uskaltanut vielä kirjata menoja mihinkään näkysälle, pidämme vielä hetken kiinni levollisuuden illuusiosta.
Tänään viemme kauhukolmikon ravintolaan, viimeisen lomapäivän kunniaksi.
Huomenna seison koulun pihassa saattamassa ekaluokkalaista.
Olen yhtaikaa helpottunut ja surullinen: päiviimme tulee koko ajan enemmän joustoa, enemmän mahdollisuuksia, enemmän itsekkyyttä, aikuisuutta.
Ja samalla kokonainen elämänvaihe jää taakse.
Saksanpaimenpuput ja koirakeijut kumppaneineen piiloutuvat jonnekin matikanvihkojen ja aapisten väliin.
Upeaa.
Haikeaa.
Uskomatonta.
kuvainnollista
matkakuva.
ja mun naperot: ainoa kuva heistä ikinä, nyt ja tulevaisuudessa, tässä blogissa.
Katsokaa tarkkaan!
Eikö olekin näyttävä seurue?
ja mun naperot: ainoa kuva heistä ikinä, nyt ja tulevaisuudessa, tässä blogissa.
Katsokaa tarkkaan!
Eikö olekin näyttävä seurue?
mitä tapahtui?
herttileijaa, olen tehnyt melkein töitä, melkein koko päivän.
Enkä paljon yhtään laiskotellut.
Aika kiva juttu, pitkästä aikaa.
Enkä paljon yhtään laiskotellut.
Aika kiva juttu, pitkästä aikaa.
ruutukasvatuksen kiro
keskiviikossa. Mitäpä siihenkään sitten sanoisi?
Verstaalla on hiljaista, UPM lähti meidän maailmaamme todennäköisesti mullistavaan palaveriin (se on ähkynyt tätä jo kaksi viikkoa). Kannustin, että älä sitten myy meitä liian halvalla: tuplapalkka ja puolet tunnit!
Hiljaista.
Hiljaista.
Hiljaista.
Yritin pyytää jotain työtehtäviä loppupäiväksi. Sain osakseni pelkän mulkaisun.
Ollaan sitten.
**
Isoveli on läpi kesän kaveerannut erään luokkakaverinsa kanssa. Olen suhtautunut lievällä skepsiksellä ystävyyssuhteeseen: sen ytimenä kun ovat tuntuneet olevan erilaiset ruutuhuvit: pleikka, juutuubi, tietsikka ja telkka.
Viikon-parin ajan ovat pelit jo selvästi ylittäneet ärsytyskynnystäni, Isoveli on vakuuttanut että pelien ikärajat ovat ohjeellisia, eivät sitovia.
Kävelylenkeillä käydyissä neuvotteluissa päädyimme hraH:n kanssa semisuvaitsevaan linjaan: paheksumme, mutta emme vielä suoraan kiellä, toistamme toistamasta päästyä, että ikärajoihin on joku syy. Emme toistaiseksi rajoita ystävyyttä, emmekä muutenkaan puutu poikasten elämään, yritämme vain ohjata muihinkin huveihin. Moneen kertaan on mieleni tehnyt olla yhteydessä kaverin vanhempiin, mutta kun en heitä ja heidän arvomaailmaansa tunne, olen päättänyt olla sotkeutumatta soppaan yhtään enempää. Urkin jossain sopivassa välissä, millaista väkeä he ovat ja millä tasolla itse hyväksyvät nämä huvit.
Eilen illalla ryömi sänkyymme itkuinen kaveri: oli katsottu tosi pelottavaa elokuvaa, ja nyt ihan kaikki pelottaa, uni ei tule.
Kyllä piti kieltänsä purra, etten olisi harkitsemattomasti puhunut. ("mitämäsanoin" tuli ensimmäisenä mieleen. "jaetkylläenäämenesinne!" toisena)
HraH tuuletti pojan selän takana.
Oppiraha taisi tulla maksettua: "äiti mä en nähnyt yhtään painajaisia, onneks!"
johon minä: "no nyt kun ajattelet kaikkea sitä miltä illalla tuntui, niin kannattiko ihan oikeasti katsoa se leffa?"
hyvin pienellä äänellä, harkinnan jälkeen: "ei"
ja minä: "hyvä. Ei kannatakaan. Kyllä kannattaa itsestään pitää huolta, eikä tehdä itselleen kurjaa oloa - vai mitä?"
edelleen hyvin pienellä äänellä: "joo"
En pidä ollenkaan siitä, että nuo kavereiden luona näpräävät kompuuttereilla tai nököttävät telkkarin edessä. Meillä nuo ruutuhuvit ovat melkoisessa sääntelyssä, pääasiassa kahdesta syystä: koko kauhukolmikko on aikojen alusta asti kuulunut herkkisten kaartiin: liikkuva kuva ahistaa, helposti - ja paljon enemmän kuin luettu teksti. Ja jos ja kun ruutuhuveja harrastetaan, ovat aivot sen jälkeen aivan hyydyksissä: mikään ei suju, ei tunnu hyvältä ja elämä on tyyyylsäää.
Mutta en myöskään halua lähteä tiukan kategoriselle EI-linjalle. Haluan, että keskusteluyhteys säilyy; että lapset ihan oikeasti ja rehellisesti kertovat siitä, mitä ovat tehneet.
Että äidille ja isälle voi tulla kertomaan, silloinkin kun on tehty jotain ei-niin-fiksua.
Mieluummin lapselta itseltään.
Haluan myös, että lapsissa kasvaa itsearvostus: uskallus toimia itsenäisesti, itselleen parhaalla tavalla, riippumatta siitä mitä kaverit tekevät.
Miten lapsista tehdään semmoisia, ettei niitä kukaan höynäytä tai käytä hyväkseen, kiusaa tai syrji tai naura niille, ja että niillä on terve itsetunto ja että ne ovat fiksuja ja reippaita ja kohteliaita, että ne ovat mediakriittisiä ja internetosaavia mutta eivät ruuturiippuvaisia...
voi apua!
Miten ihmeessä siinä onnistuu?
Verstaalla on hiljaista, UPM lähti meidän maailmaamme todennäköisesti mullistavaan palaveriin (se on ähkynyt tätä jo kaksi viikkoa). Kannustin, että älä sitten myy meitä liian halvalla: tuplapalkka ja puolet tunnit!
Hiljaista.
Hiljaista.
Hiljaista.
Yritin pyytää jotain työtehtäviä loppupäiväksi. Sain osakseni pelkän mulkaisun.
Ollaan sitten.
**
Isoveli on läpi kesän kaveerannut erään luokkakaverinsa kanssa. Olen suhtautunut lievällä skepsiksellä ystävyyssuhteeseen: sen ytimenä kun ovat tuntuneet olevan erilaiset ruutuhuvit: pleikka, juutuubi, tietsikka ja telkka.
Viikon-parin ajan ovat pelit jo selvästi ylittäneet ärsytyskynnystäni, Isoveli on vakuuttanut että pelien ikärajat ovat ohjeellisia, eivät sitovia.
Kävelylenkeillä käydyissä neuvotteluissa päädyimme hraH:n kanssa semisuvaitsevaan linjaan: paheksumme, mutta emme vielä suoraan kiellä, toistamme toistamasta päästyä, että ikärajoihin on joku syy. Emme toistaiseksi rajoita ystävyyttä, emmekä muutenkaan puutu poikasten elämään, yritämme vain ohjata muihinkin huveihin. Moneen kertaan on mieleni tehnyt olla yhteydessä kaverin vanhempiin, mutta kun en heitä ja heidän arvomaailmaansa tunne, olen päättänyt olla sotkeutumatta soppaan yhtään enempää. Urkin jossain sopivassa välissä, millaista väkeä he ovat ja millä tasolla itse hyväksyvät nämä huvit.
Eilen illalla ryömi sänkyymme itkuinen kaveri: oli katsottu tosi pelottavaa elokuvaa, ja nyt ihan kaikki pelottaa, uni ei tule.
Kyllä piti kieltänsä purra, etten olisi harkitsemattomasti puhunut. ("mitämäsanoin" tuli ensimmäisenä mieleen. "jaetkylläenäämenesinne!" toisena)
HraH tuuletti pojan selän takana.
Oppiraha taisi tulla maksettua: "äiti mä en nähnyt yhtään painajaisia, onneks!"
johon minä: "no nyt kun ajattelet kaikkea sitä miltä illalla tuntui, niin kannattiko ihan oikeasti katsoa se leffa?"
hyvin pienellä äänellä, harkinnan jälkeen: "ei"
ja minä: "hyvä. Ei kannatakaan. Kyllä kannattaa itsestään pitää huolta, eikä tehdä itselleen kurjaa oloa - vai mitä?"
edelleen hyvin pienellä äänellä: "joo"
En pidä ollenkaan siitä, että nuo kavereiden luona näpräävät kompuuttereilla tai nököttävät telkkarin edessä. Meillä nuo ruutuhuvit ovat melkoisessa sääntelyssä, pääasiassa kahdesta syystä: koko kauhukolmikko on aikojen alusta asti kuulunut herkkisten kaartiin: liikkuva kuva ahistaa, helposti - ja paljon enemmän kuin luettu teksti. Ja jos ja kun ruutuhuveja harrastetaan, ovat aivot sen jälkeen aivan hyydyksissä: mikään ei suju, ei tunnu hyvältä ja elämä on tyyyylsäää.
Mutta en myöskään halua lähteä tiukan kategoriselle EI-linjalle. Haluan, että keskusteluyhteys säilyy; että lapset ihan oikeasti ja rehellisesti kertovat siitä, mitä ovat tehneet.
Että äidille ja isälle voi tulla kertomaan, silloinkin kun on tehty jotain ei-niin-fiksua.
Mieluummin lapselta itseltään.
Haluan myös, että lapsissa kasvaa itsearvostus: uskallus toimia itsenäisesti, itselleen parhaalla tavalla, riippumatta siitä mitä kaverit tekevät.
Miten lapsista tehdään semmoisia, ettei niitä kukaan höynäytä tai käytä hyväkseen, kiusaa tai syrji tai naura niille, ja että niillä on terve itsetunto ja että ne ovat fiksuja ja reippaita ja kohteliaita, että ne ovat mediakriittisiä ja internetosaavia mutta eivät ruuturiippuvaisia...
voi apua!
Miten ihmeessä siinä onnistuu?
voi vizzzdi
ei kyllä tule hyvä päivä tästä.
Olenko koskaan tullut maininneeksi että asumme kyttääjäparatiisissa?
Vaan missä ovat kaikki kyylämummelit silloin kun niitä tarvittaisiin?
Tässä iltana yhtenä olin käymässä nukkumaan kun jostain kuului että sirrskviik. Ajattelin että joku teini siellä rappiksessa velloo kosteat konverset jalassa - sattui satamaan - ja että se ääni tuli siitä. No, kohta taas kuului sirrskviik. Ja kohta. Ja kohta. Ja kohta.
Ja sitten jo ajattelin että on se muuten kumma miten kauan kestää edes teiniltä löntystellä ulos.
Kunnes tajusinkin että hempuriainen sentään, se sirrskviik onkin jotenkin elektronisempi ääni kuin kostea konverse.
Käskin hraHakkaraistakin kuuntelemaan sirrskvikiä ja tulimme siihen tulokseen että taitaa olla rappukäytävän palovaroitin tai joku muu sentapainen esines - ja hyv'yötä vaan, sirrskvik puolen minuutin välein.
Tietysti oletin että ongelma ratkeaa kuin itsellään ihan tavallisen arkipäivän aikana. Joku sellainen, joka on koko päivän kotona, hermostuu tyystin sirrskviikkiin ja soittaa huoltoyhtiölle tai palomiehelle tai jollekin ja sirrskviik loppuu.
Eilen töiden ja muiden jälkeen asetuin hiljaiseen kotiin - naperot jossain muualla - ja eikös se sirrskviik jatkunut edelleen! Ja tietysti oli huoltoyhtiön päivystysaika jo ammoin mennyt umpeet ja työläiset menneet rauhallisiin, äänettömiin koteihinsa ja meillä oli taas edessä sirrskviik läpi yön.
Eikä tässä vielä kaikki!
Alakerrassamme asuu muuan nuori ihminen joka ah! niin paheksuttavaan tapaan harjoittaa tupakointia parvekkeellaan. Mikä tietenkin on jokaisen yksityisasia lähinnä omien keuhkojen osalta mutta ei niin kovin yksityisasia sen yläpuolella sijaitsevan asumuksen osalta. Röökihetkoseenhan kuuluu olennaisena osana sen sosiaalinen aspekti, eli telefooni jonka välityksellä niin näppärästi siinä kessuttelun lomassa hoituu myös kuulumisten vaihtaminen ja sosiaalinen elämä ylipäätään.
Tässä ihan taannoin havahduin unestain sekä sirrskviikkiin että "voi vidzzzddu miten kukaan voi kuvitella ett mullois mitenkään ihquu kun mä vaan ja sitäpaitsi tuanoini kun sekin sit sano sille että voi viiiddzu kun se oli niin ett ja sit mä en kestä kertakaikkii ja ihantosihei se on aivan omgloljaplöts".
Ensi töikseni tihrustin rähmäisten silmäini kanssa herätyskelloon ja totesin että omg lol ja plöts kello on vasta 1.30 ja etten ihantosihei millään viitsisi kuunnella angsttilityksiä tässä vaiheessa a)elämääni ja b)vuorokauttani ja sitäpaitsi c)voisko joku jo viimeinkin soittaa sinne huoltoyhtiöön sirrskviikistä.
Että missä ovat kaikki kyylämummot silloin kun niitä oikeasti tarvitaan, kysyn vaan?
Ja sitten tunsin kuinka kyyläjäsyylä kasvoi leukaani.
(ps. se kävi sätkällä /telefoonituokiolla myös 3.30, mutta kaukoviisaasti olimme sulkeneet parvekkeen oven jo edellisellä tauolla ja säästyimme yksityiskohdilta tällä erää. Vaimentunut jorina riitti tyynnyttämään ahistuneen mieleni takaisin suloiseen uneeni. Paitsi että sirrskviik.)
Yö oli aika pitkä.
Olenko koskaan tullut maininneeksi että asumme kyttääjäparatiisissa?
Vaan missä ovat kaikki kyylämummelit silloin kun niitä tarvittaisiin?
Tässä iltana yhtenä olin käymässä nukkumaan kun jostain kuului että sirrskviik. Ajattelin että joku teini siellä rappiksessa velloo kosteat konverset jalassa - sattui satamaan - ja että se ääni tuli siitä. No, kohta taas kuului sirrskviik. Ja kohta. Ja kohta. Ja kohta.
Ja sitten jo ajattelin että on se muuten kumma miten kauan kestää edes teiniltä löntystellä ulos.
Kunnes tajusinkin että hempuriainen sentään, se sirrskviik onkin jotenkin elektronisempi ääni kuin kostea konverse.
Käskin hraHakkaraistakin kuuntelemaan sirrskvikiä ja tulimme siihen tulokseen että taitaa olla rappukäytävän palovaroitin tai joku muu sentapainen esines - ja hyv'yötä vaan, sirrskvik puolen minuutin välein.
Tietysti oletin että ongelma ratkeaa kuin itsellään ihan tavallisen arkipäivän aikana. Joku sellainen, joka on koko päivän kotona, hermostuu tyystin sirrskviikkiin ja soittaa huoltoyhtiölle tai palomiehelle tai jollekin ja sirrskviik loppuu.
Eilen töiden ja muiden jälkeen asetuin hiljaiseen kotiin - naperot jossain muualla - ja eikös se sirrskviik jatkunut edelleen! Ja tietysti oli huoltoyhtiön päivystysaika jo ammoin mennyt umpeet ja työläiset menneet rauhallisiin, äänettömiin koteihinsa ja meillä oli taas edessä sirrskviik läpi yön.
Eikä tässä vielä kaikki!
Alakerrassamme asuu muuan nuori ihminen joka ah! niin paheksuttavaan tapaan harjoittaa tupakointia parvekkeellaan. Mikä tietenkin on jokaisen yksityisasia lähinnä omien keuhkojen osalta mutta ei niin kovin yksityisasia sen yläpuolella sijaitsevan asumuksen osalta. Röökihetkoseenhan kuuluu olennaisena osana sen sosiaalinen aspekti, eli telefooni jonka välityksellä niin näppärästi siinä kessuttelun lomassa hoituu myös kuulumisten vaihtaminen ja sosiaalinen elämä ylipäätään.
Tässä ihan taannoin havahduin unestain sekä sirrskviikkiin että "voi vidzzzddu miten kukaan voi kuvitella ett mullois mitenkään ihquu kun mä vaan ja sitäpaitsi tuanoini kun sekin sit sano sille että voi viiiddzu kun se oli niin ett ja sit mä en kestä kertakaikkii ja ihantosihei se on aivan omgloljaplöts".
Ensi töikseni tihrustin rähmäisten silmäini kanssa herätyskelloon ja totesin että omg lol ja plöts kello on vasta 1.30 ja etten ihantosihei millään viitsisi kuunnella angsttilityksiä tässä vaiheessa a)elämääni ja b)vuorokauttani ja sitäpaitsi c)voisko joku jo viimeinkin soittaa sinne huoltoyhtiöön sirrskviikistä.
Että missä ovat kaikki kyylämummot silloin kun niitä oikeasti tarvitaan, kysyn vaan?
Ja sitten tunsin kuinka kyyläjäsyylä kasvoi leukaani.
(ps. se kävi sätkällä /telefoonituokiolla myös 3.30, mutta kaukoviisaasti olimme sulkeneet parvekkeen oven jo edellisellä tauolla ja säästyimme yksityiskohdilta tällä erää. Vaimentunut jorina riitti tyynnyttämään ahistuneen mieleni takaisin suloiseen uneeni. Paitsi että sirrskviik.)
Yö oli aika pitkä.
viikonlopun jälkeen
viikonloppu tuli, ja HraHakkarainen myös, reissuiltaan. Perhe-elo keikahti arkiseen tasapainoonsa: synkronoimme kalenterit ja totesimme että suunnitellusta kummikiertueesta ei pystytä toteuttamaan kuin murto-osa. Lauantaina kalenteri näytti ihan tyhjältä. Sunnuntaina piti jo ruveta laatimaan minuuttiaikataulua kaikenlaisten hoidettavien asioiden muistamiseksi. Väliin istuimme kumpikin puhelimessa ja huutelimme väliaikatietoja uusista ajanvarauksista.
Todettiin, että syksy lähestyy: pitää taas ruveta totuttelemaan säännölliseen ja ohjelmoituun elämään.
*
Mittaisin lapset alkukesästä ja eilen uudestaan. Kasvumaalla kokonaiskasvua tämän kesän aikana noin 5 cm. Vajaassa kahdessa kuukaudessa.
*
Eilisen parhaaseen ei suinkaan kuulu pikkuisen kummipojan vierailu - vaikka se olikin tosi ihana juttu. Viimeksi kun nähtiin, ei pikkukaveri vielä juurikaan kävellyt - ja sitä paitsi - oltiin maaseudulla, mikä oli ällöttävää: hiekkaa ja kaikkea muuta inhottavaa, käsissä ja varpaissa. Nyt taapero meni totisena mutisten ympäriinsä, ihmetteli kissoja ("ukkhh") (=nukkuu) ja leikki tyttöjen hevosilla ("eppa")
Kauhukolmikko jakoi keskenään vahtivuorot. Katselen aina ilolla Isoveljeä joka vieläkin suhtautuu pieniin ihmisiin samanlaisella puolihuvittuneella hellyydellä kuin vuosia sitten - ja rehellisyyden nimissä, vieläkin - siskoihinsa. Kun pikkuinen kummipoika vaarusti vaippa keikkuen ympäriinsä, seurasi Isoveli häntä omalla vahtivuorollaan naureskellen.
Mikä sitten oli parasta?
Sitä luulee, että vuosien jälkeen tuntee toisen.
Eikä tunnekaan.
Sain pitkään mielessäni pyörineeseen kysymykseen täydellisen yllättävän vastauksen.
Hymyilin koko loppuillan, melkein juhlatuulella.
Joskus ihan pienillä asioilla on merkitystä.
Sillä, että ollaan samaa mieltä.
Todettiin, että syksy lähestyy: pitää taas ruveta totuttelemaan säännölliseen ja ohjelmoituun elämään.
*
Mittaisin lapset alkukesästä ja eilen uudestaan. Kasvumaalla kokonaiskasvua tämän kesän aikana noin 5 cm. Vajaassa kahdessa kuukaudessa.
*
Eilisen parhaaseen ei suinkaan kuulu pikkuisen kummipojan vierailu - vaikka se olikin tosi ihana juttu. Viimeksi kun nähtiin, ei pikkukaveri vielä juurikaan kävellyt - ja sitä paitsi - oltiin maaseudulla, mikä oli ällöttävää: hiekkaa ja kaikkea muuta inhottavaa, käsissä ja varpaissa. Nyt taapero meni totisena mutisten ympäriinsä, ihmetteli kissoja ("ukkhh") (=nukkuu) ja leikki tyttöjen hevosilla ("eppa")
Kauhukolmikko jakoi keskenään vahtivuorot. Katselen aina ilolla Isoveljeä joka vieläkin suhtautuu pieniin ihmisiin samanlaisella puolihuvittuneella hellyydellä kuin vuosia sitten - ja rehellisyyden nimissä, vieläkin - siskoihinsa. Kun pikkuinen kummipoika vaarusti vaippa keikkuen ympäriinsä, seurasi Isoveli häntä omalla vahtivuorollaan naureskellen.
Mikä sitten oli parasta?
Sitä luulee, että vuosien jälkeen tuntee toisen.
Eikä tunnekaan.
Sain pitkään mielessäni pyörineeseen kysymykseen täydellisen yllättävän vastauksen.
Hymyilin koko loppuillan, melkein juhlatuulella.
Joskus ihan pienillä asioilla on merkitystä.
Sillä, että ollaan samaa mieltä.
syvämietteistä
en kyllä ymmärrä tätä sisäänkirjautumista. Höh, olisi mukavaa kommentoida muillekin eikä vain yksin nyhjöttää suuressa tyhjyydessä.
*
Eilen oli Työ2 aloituspalaveri.
Katsottiin aikataulut ja ensimmäiset työtehtävät. Pistettiin tarvittavat resurssit tilaukseen. Ideoitiin.
Kyllä kuulkaa sielua hivelee, kun Pomo2 ihan suoraan sanoo, että haluaisin sinut tähän hommaan työpariksi. Jos vain rahoitus järjestyy.
Tulee niin pätevä ja kätevä olo. (vaikka olenkin ihan tämmöinen vain)
No, nyt aloitetaan matalalla profiililla, muutamalla tunnilla kuukaudessa, ja selvitellään tarpeita ja rahoituksia.
Asioilla kun on tapana järjestyä, ennemmin tai myöhemmin.
*
Se kyllä on metkaa, että mitä aikuisemmaksi tulee, sitä tyynemmin asioihin suhtautuu. Tai ehkä itseensä. Ei suhtaudu itseensä ihan niin kuolemanvakavasti.
Lakkaa tunkemasta neliskanttista palikkaa pyöreään aukkoon, antaa pikemminkin palikalle aikaa hiotua ja katsoo vasta myöhemmin, mahtuisiko se kuitenkin - vai onko jossain sille omalle palikalle joku muu ihan sopiva paikka.
Asioilla kun on tapana järjestyä, tavalla tai toisella, eikä se siitä omasta hoputtamisesta muuksi muutu.
Enkä tietenkään tarkoita sitä, että olisin ruvennut lönöttämään sohvalla tumput ojossa odottaen taivallista ilmestystä, joka kertarykäisyllä nykäisisi asiat kohdilleen. Ei tietenkään.
Mutta ei ole maailmanloppu jos plään a) ei toteudukaan. Aina on olemassa b), tai c). Ja niiden koordinaattien mukaan sitten eletään.
Lastenkasvatuksessa tämä asenne ilmiintyy sloganissa "valitse viisaasti taistelusi".
Kun muksut olivat pienempiä, väänsin väliin turhistakin asioista, yhtä uhmaikäisenä kuin naperokin.
Nykyään pyrin jonkinasteiseen järkevyyteen. On asioita, joista esitetään toiveita. Ja asioita joissa asetetaan ukaaseja. (rehellisyyden nimissä on myös toiveita, jotka jossain vaiheessa muuttuvat toiveista ankariksi käskyiksi ja kohta myös toimeenpanovallan alaisiksi: Isoveljen kuontalo on toistuvasti yksi näistä)
*
Huolimatta siitä, että olen ollut verstaalla hommissa jo kai viisi vuotta (?!) olen totaalisen äimistynyt edes pienenpienestä mahdollisuudesta työllistyä. (verstaselämää edelsi pitkähkö ponnistelu uusien veronmaksajien tuottamiseksi tähän maailmaan, ei suinkaan itse pätevöityminen veronmaksajana)
Olenko muka niin aikuinen että käyn töissä?
Osaanko muka jotain? (siis muutakin kuin teeskennellä taitavasti työteliästä)
Onko joku muukin huomannut sen? (tai siis joutunut huijaamakseni)
Sitkeästi minussa istuu näkemys, että työtä saavat vain sellaiset taitavat, jotka tuntevat riittävästi oikeita ihmisiä ja sattuvat olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. (ehdottomasti tärkeintä on tuntea oikeat ihmiset). Jostain syystä mieleeni ei ole kertaakaan päjähtänyt, että saattaisin itse kuulua kumpaankin ryhmään: tuntea riittävästi ihmisiä ja olla riittävän taitava - ja että vielä sattuisin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Itse asiassa vähintään kerran viikossa odotan, että jostain tulee vaihtoehtoisesti joku opettaja paimentamaan minua takaisin koulunpenkille ("tämä tet-jakso loppui jo!"), ystävällinen valkotakkinen setä ("noniin, palantaanpas sitten takaisin tänne omaan koppiin") tai laumallinen vaippaikäisiä lapsia ("äitiii mullonkakka"). Tai että joku muuten vain paljastaa tämän huijauksen ja hetkessä osoittaa että olen kaikki nämä vuodet vain leikkinyt kotista.
*
Eilen oli Työ2 aloituspalaveri.
Katsottiin aikataulut ja ensimmäiset työtehtävät. Pistettiin tarvittavat resurssit tilaukseen. Ideoitiin.
Kyllä kuulkaa sielua hivelee, kun Pomo2 ihan suoraan sanoo, että haluaisin sinut tähän hommaan työpariksi. Jos vain rahoitus järjestyy.
Tulee niin pätevä ja kätevä olo. (vaikka olenkin ihan tämmöinen vain)
No, nyt aloitetaan matalalla profiililla, muutamalla tunnilla kuukaudessa, ja selvitellään tarpeita ja rahoituksia.
Asioilla kun on tapana järjestyä, ennemmin tai myöhemmin.
*
Se kyllä on metkaa, että mitä aikuisemmaksi tulee, sitä tyynemmin asioihin suhtautuu. Tai ehkä itseensä. Ei suhtaudu itseensä ihan niin kuolemanvakavasti.
Lakkaa tunkemasta neliskanttista palikkaa pyöreään aukkoon, antaa pikemminkin palikalle aikaa hiotua ja katsoo vasta myöhemmin, mahtuisiko se kuitenkin - vai onko jossain sille omalle palikalle joku muu ihan sopiva paikka.
Asioilla kun on tapana järjestyä, tavalla tai toisella, eikä se siitä omasta hoputtamisesta muuksi muutu.
Enkä tietenkään tarkoita sitä, että olisin ruvennut lönöttämään sohvalla tumput ojossa odottaen taivallista ilmestystä, joka kertarykäisyllä nykäisisi asiat kohdilleen. Ei tietenkään.
Mutta ei ole maailmanloppu jos plään a) ei toteudukaan. Aina on olemassa b), tai c). Ja niiden koordinaattien mukaan sitten eletään.
Lastenkasvatuksessa tämä asenne ilmiintyy sloganissa "valitse viisaasti taistelusi".
Kun muksut olivat pienempiä, väänsin väliin turhistakin asioista, yhtä uhmaikäisenä kuin naperokin.
Nykyään pyrin jonkinasteiseen järkevyyteen. On asioita, joista esitetään toiveita. Ja asioita joissa asetetaan ukaaseja. (rehellisyyden nimissä on myös toiveita, jotka jossain vaiheessa muuttuvat toiveista ankariksi käskyiksi ja kohta myös toimeenpanovallan alaisiksi: Isoveljen kuontalo on toistuvasti yksi näistä)
*
Huolimatta siitä, että olen ollut verstaalla hommissa jo kai viisi vuotta (?!) olen totaalisen äimistynyt edes pienenpienestä mahdollisuudesta työllistyä. (verstaselämää edelsi pitkähkö ponnistelu uusien veronmaksajien tuottamiseksi tähän maailmaan, ei suinkaan itse pätevöityminen veronmaksajana)
Olenko muka niin aikuinen että käyn töissä?
Osaanko muka jotain? (siis muutakin kuin teeskennellä taitavasti työteliästä)
Onko joku muukin huomannut sen? (tai siis joutunut huijaamakseni)
Sitkeästi minussa istuu näkemys, että työtä saavat vain sellaiset taitavat, jotka tuntevat riittävästi oikeita ihmisiä ja sattuvat olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. (ehdottomasti tärkeintä on tuntea oikeat ihmiset). Jostain syystä mieleeni ei ole kertaakaan päjähtänyt, että saattaisin itse kuulua kumpaankin ryhmään: tuntea riittävästi ihmisiä ja olla riittävän taitava - ja että vielä sattuisin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Itse asiassa vähintään kerran viikossa odotan, että jostain tulee vaihtoehtoisesti joku opettaja paimentamaan minua takaisin koulunpenkille ("tämä tet-jakso loppui jo!"), ystävällinen valkotakkinen setä ("noniin, palantaanpas sitten takaisin tänne omaan koppiin") tai laumallinen vaippaikäisiä lapsia ("äitiii mullonkakka"). Tai että joku muuten vain paljastaa tämän huijauksen ja hetkessä osoittaa että olen kaikki nämä vuodet vain leikkinyt kotista.
aamu- ja lahjamietteitä
en ymmärrä mikä taas tässä blogialustassa tökkii: en pääse kommentoimaan sisäänkirjautuneena ketään. Tai en osaa kirjautua sisään niin että pääsisin kommentoimaan. Tai jotain. Ihan tyhmää, koska on ihan tyhmää kommentoida anonyyminä.
Osaako kukaan neuvoa?
*
Aamut ovat kummallisia.
Toisina aamuina teen asioita peräkkäin: ensin lekottelen hetken, venyttelen. Rahjustan keittiöön ja luen kaikessa rauhassa lehden. Vasta sitten väsään aamupalan ja syön. Keitän naperoille puurot. Etsiskelen parasta mahdollista asua (ei uskoisi kun katsoo!). Pukeudun, keräilen sieltä täältä ja tuolta päivän tavarat kasaan ja kävelen kaikessa rauhassa ovesta ulos. (ja palaan takaisin hakemaan /tekemään jotain unohtunutta; yleensä lääkitsemään itseäni) Silti bussipysäkillä voi joutua hetken odottamaankin.
Toisina aamuina taas olen hyvin järjestelmällinen: nousen heti. Teen rivakasti tv-kokkityyliin aamiaiseni, samalla kun mittailen puuroaineksia valmiiksi. Syön samalla kun luen lehdestä vain muutaman kiinnostavan jutun ja hämmentelen lasten puuroa. Kaikki muistettavat asiat on asemoitu valmiiksi, vesilasia ja lääkintää myöden. Vaatteet on valittu ja tavarat järjestyksessä lähtöä odottamassa. Silti pitää tihentää askeleitaan että ehtii bussin kyytiin.
Kaikkina aamuina kumminkin nousen kutakuinkin samaan aikaan.
Onko kuitenkin parempi tehdä asiat rauhallisesti peräkkäin kuin yrittää hoitaa tuhat ja yksi juttua yhtaikaa?
Onko putkiaivoisuus sittenkin tuotannollistehokkaampaa kuin tippaleipäaivoisuus?
Tai rauhallisuus järkevämpää kuin järkevyys?
**
Eilen kartanossa mellasti +2 lasta. Pikkusisko tosin oli kutsunut itsensä mummin luo, joten lapsimäärä oli oikeasti melkein vakio.
Isot pojat leikkivät ensin sisällä ja sitten pihalla. Koko päivänä näin Isoveljen vain kolmeen kertaan: iltapalalla, menossa suihkuun ja kun hän tuli toivottamaan hyvää yötä.
Isot tytötkin saivat - uhkauksistaan huolimatta - leikin käyntiin. (meillä on kuulemma niin tyhmiä leluja, ettei meillä voi leikkiä). Muutamaan kertaan he kävivät kyselemässä, saisivatko katsoa jotain. Olin tylsä ja sanoin, että menkää vaikka ulos, mennään yhdessä kävelylle tai jotain. Olipas tyhmä idea! Kyllä nyt ennemmin sentään leikitään.
Kun tytöt istuivat iltapalalla, valittelin kummikimulille, että minä olen tällainen tylsä aikuinen. Sanon aina ensimmäisenä "EI!", ihan kaiken varalta.
Tytöt ovat kertoneet kaikille että meille ehkä tulee gerbiili.
Niiden nimet ovat Naksu ja Raksu.
Tai Riksu ja Niksu.
Tai Aprikoosi ja jotainmitäenmuista.
Ja minä saan ravata joka puolella ja pudistella säälivästi päätäni: "niin, ehkä sitten joskus ensi vuonna. Tai sitä seuraavana." (ja huulioida mahdollisimman selkeästi "tai ehkä ei ikinä")
Tytöt - mukaanlukien kummikimuli - olivat sitä mieltä, että kaikenlaisia lemmikkejä pitäisi saada lahjaksi. "Jos te vaikka antaisitte meille sen käärmeen synttärilahjaksi, ei äiti voisi sille mitään". Hienovarainen vinkki, synttäreihin on aikaa suunnilleen kuukausi. Pitänee ottaa onkeensa.
Muistan kyllä tunteen.
On ihan epää, että vielä tänä päivänäkin lastenkirjoissa ja elokuvissa joulun tai synttäreiden ihanimmasta paketista paljastuu koiranpentu. Tai kissanpentu. Tai hampsteri. Tai jokumuu mikälie ötkötin. Kyllä niin valheellisen kuvan antaa maailmasta se.
Ikinä ei minun paketeissani ollut mitään sellaista. Tylsiä sukkia ja kalsareita vain. Ja joku satunnainen saippua kun oikein kohdille osui. (ei sentään appelsiinia, minun lapsuuteni on vähän tuoreempaa tavaraa!)
Osaako kukaan neuvoa?
*
Aamut ovat kummallisia.
Toisina aamuina teen asioita peräkkäin: ensin lekottelen hetken, venyttelen. Rahjustan keittiöön ja luen kaikessa rauhassa lehden. Vasta sitten väsään aamupalan ja syön. Keitän naperoille puurot. Etsiskelen parasta mahdollista asua (ei uskoisi kun katsoo!). Pukeudun, keräilen sieltä täältä ja tuolta päivän tavarat kasaan ja kävelen kaikessa rauhassa ovesta ulos. (ja palaan takaisin hakemaan /tekemään jotain unohtunutta; yleensä lääkitsemään itseäni) Silti bussipysäkillä voi joutua hetken odottamaankin.
Toisina aamuina taas olen hyvin järjestelmällinen: nousen heti. Teen rivakasti tv-kokkityyliin aamiaiseni, samalla kun mittailen puuroaineksia valmiiksi. Syön samalla kun luen lehdestä vain muutaman kiinnostavan jutun ja hämmentelen lasten puuroa. Kaikki muistettavat asiat on asemoitu valmiiksi, vesilasia ja lääkintää myöden. Vaatteet on valittu ja tavarat järjestyksessä lähtöä odottamassa. Silti pitää tihentää askeleitaan että ehtii bussin kyytiin.
Kaikkina aamuina kumminkin nousen kutakuinkin samaan aikaan.
Onko kuitenkin parempi tehdä asiat rauhallisesti peräkkäin kuin yrittää hoitaa tuhat ja yksi juttua yhtaikaa?
Onko putkiaivoisuus sittenkin tuotannollistehokkaampaa kuin tippaleipäaivoisuus?
Tai rauhallisuus järkevämpää kuin järkevyys?
**
Eilen kartanossa mellasti +2 lasta. Pikkusisko tosin oli kutsunut itsensä mummin luo, joten lapsimäärä oli oikeasti melkein vakio.
Isot pojat leikkivät ensin sisällä ja sitten pihalla. Koko päivänä näin Isoveljen vain kolmeen kertaan: iltapalalla, menossa suihkuun ja kun hän tuli toivottamaan hyvää yötä.
Isot tytötkin saivat - uhkauksistaan huolimatta - leikin käyntiin. (meillä on kuulemma niin tyhmiä leluja, ettei meillä voi leikkiä). Muutamaan kertaan he kävivät kyselemässä, saisivatko katsoa jotain. Olin tylsä ja sanoin, että menkää vaikka ulos, mennään yhdessä kävelylle tai jotain. Olipas tyhmä idea! Kyllä nyt ennemmin sentään leikitään.
Kun tytöt istuivat iltapalalla, valittelin kummikimulille, että minä olen tällainen tylsä aikuinen. Sanon aina ensimmäisenä "EI!", ihan kaiken varalta.
Tytöt ovat kertoneet kaikille että meille ehkä tulee gerbiili.
Niiden nimet ovat Naksu ja Raksu.
Tai Riksu ja Niksu.
Tai Aprikoosi ja jotainmitäenmuista.
Ja minä saan ravata joka puolella ja pudistella säälivästi päätäni: "niin, ehkä sitten joskus ensi vuonna. Tai sitä seuraavana." (ja huulioida mahdollisimman selkeästi "tai ehkä ei ikinä")
Tytöt - mukaanlukien kummikimuli - olivat sitä mieltä, että kaikenlaisia lemmikkejä pitäisi saada lahjaksi. "Jos te vaikka antaisitte meille sen käärmeen synttärilahjaksi, ei äiti voisi sille mitään". Hienovarainen vinkki, synttäreihin on aikaa suunnilleen kuukausi. Pitänee ottaa onkeensa.
Muistan kyllä tunteen.
On ihan epää, että vielä tänä päivänäkin lastenkirjoissa ja elokuvissa joulun tai synttäreiden ihanimmasta paketista paljastuu koiranpentu. Tai kissanpentu. Tai hampsteri. Tai jokumuu mikälie ötkötin. Kyllä niin valheellisen kuvan antaa maailmasta se.
Ikinä ei minun paketeissani ollut mitään sellaista. Tylsiä sukkia ja kalsareita vain. Ja joku satunnainen saippua kun oikein kohdille osui. (ei sentään appelsiinia, minun lapsuuteni on vähän tuoreempaa tavaraa!)
tärisevät kädet
eilinen oli hajanainen päivä: olin könynnyt bussiin vadelmien ja tomaattien kanssa, kun HraH soitti maailmalta. Heidän ryhmänsä mielenterveys, mielekkyys ja kaikki on riippuvaisia paketista, joka seuraa ryhmää kolme päivää jälkijunassa (tietäähän ne, postin palvelut!) Josko minä ystävällisesti hakisin paketin sieltä, jonne sen piti tulla jo kolme päivää sitten ja toimittaisin sen edelleen ryhmän perässä jollain vähän nopeammalla tavalla kuin postitse.
Hain.
Ja koska määrä oli toimia nopeimmalla mahdollisella tavalla, nappasin paketin tuhtiin kanto-otteeseen ja lähdin vaarustamaan kohti matkahuoltoa. (miksi en ottanut taksia? en ymmärrä)
Jonotin ikuisuuden palvelutiskille ja minulle selvisi että pakettipalvelupiste onkin jossain muualla.
Siinä vaiheessa alkoi päästä siepata, bussiaikataulut naksuttivat takaraivossa ja käpälät tutisivat tuskaa kymmenen kilon paperimöntin roudaamisesta. Marssin kohtsiltään lähtevän bussin ovelle ehtaa blondihymyä hymyillen (on meinaan vaikeata ruskeaverikölle!) ja kysyin kuskilta, että mitä minä tällaisen paketin kanssa teen: sitä tullaan päätepysäkille vastaan, että pitääkö minun nyt mennä johonkin pakettipalveluun tai jotain. Kuski otti paketin, rahasti siitä vaivaisen vitosen ja kohta jo paperipino kaahasikin kohti pääkaupunkiseudun humuja.
Hurraat joustavuudesta!
Kädet tärisivät vielä kotonakin ja vadelmista oli tullut sosetta, mutta niin olin itsetyytyväinen kuin olla ja voi.
Kotona ravitsin 3+1 lasta ja roudasin lauman sen jälkeen uimaan.
Illan suussa tärisivät jo jalatkin kun olin polskutellut naperoiden perässä siellä täällä ja tuolla.
Kun hraH illalla soitteli olin jo aivan unessa, totesin vain että on ollut hiukkasta pikkuisen työläs päivä: ensin pari kilometriä paperinroudauspuuhissa, sen jälkeen pari tuntia lastenkaitsentaa vastavirrassa.
Tänään taloudessa mellastaa 3+2 lasta määrittelemättömän ajan.
Ajattelin lukea, kutoa, pyykätä ja säätää kaikenlaista pientä.
Kimuleihin on iskenyt gerbiilikuume.
Hain.
Ja koska määrä oli toimia nopeimmalla mahdollisella tavalla, nappasin paketin tuhtiin kanto-otteeseen ja lähdin vaarustamaan kohti matkahuoltoa. (miksi en ottanut taksia? en ymmärrä)
Jonotin ikuisuuden palvelutiskille ja minulle selvisi että pakettipalvelupiste onkin jossain muualla.
Siinä vaiheessa alkoi päästä siepata, bussiaikataulut naksuttivat takaraivossa ja käpälät tutisivat tuskaa kymmenen kilon paperimöntin roudaamisesta. Marssin kohtsiltään lähtevän bussin ovelle ehtaa blondihymyä hymyillen (on meinaan vaikeata ruskeaverikölle!) ja kysyin kuskilta, että mitä minä tällaisen paketin kanssa teen: sitä tullaan päätepysäkille vastaan, että pitääkö minun nyt mennä johonkin pakettipalveluun tai jotain. Kuski otti paketin, rahasti siitä vaivaisen vitosen ja kohta jo paperipino kaahasikin kohti pääkaupunkiseudun humuja.
Hurraat joustavuudesta!
Kädet tärisivät vielä kotonakin ja vadelmista oli tullut sosetta, mutta niin olin itsetyytyväinen kuin olla ja voi.
Kotona ravitsin 3+1 lasta ja roudasin lauman sen jälkeen uimaan.
Illan suussa tärisivät jo jalatkin kun olin polskutellut naperoiden perässä siellä täällä ja tuolla.
Kun hraH illalla soitteli olin jo aivan unessa, totesin vain että on ollut hiukkasta pikkuisen työläs päivä: ensin pari kilometriä paperinroudauspuuhissa, sen jälkeen pari tuntia lastenkaitsentaa vastavirrassa.
Tänään taloudessa mellastaa 3+2 lasta määrittelemättömän ajan.
Ajattelin lukea, kutoa, pyykätä ja säätää kaikenlaista pientä.
Kimuleihin on iskenyt gerbiilikuume.
ei ole minusta tiikeriäidiksi
Luin eilen alusta loppuun paljon keskustelua ja kommentteja herättäneen Tiikeriäidin taistelulaulun (tässä linkissä yksi arviointi, tässä toinen).
Oli mukaansatempaisevainen, helppo- ja nopealukuinen, ja vähän pelottavakin: kun istuin valvomaan Pikkusiskon viulunsoitantaa, oli pakko ottaa itseään vähän niskasta kiinni - vaatia pikkuisen enemmän kuin yleensä (siiheksi kunnes tulin katumapäälle!).
Päällimmäisenä mieleen jäi kysymys: miksi?
Miksi ja mistä kumpuaa tällainen pedantti ja kurinalainen vaativaisuus? Mihin sillä pyritään: onko kyse itämaisesta kasvojen säilyttämisen kulttuurista, kunnian tuottamisesta omalle perheelle vaiko yksinkertaisesti vain järjestelmällisemmästä kunnianhimosta, pyristelystä kohti parempaa, rikkaampaa, arvostetumpaa elämää, korkeampaa elintasoa?
Siitä olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä, että tämän päivän maailmassa länsimaiset lapset harvoin joutuvat taistelemaan ja tekemään töitä saavutustensa eteen, ja se ehkä näkyy toimintakulttuurissa: heti mulle kaikki tänne - ja jos ei, niin ei kannata yrittääkään. Sitä pohdiskelinkin moneen otteeseen: millä ja miten antaa eväitä yrittämiseen ja sinnittelyyn: onko muuta keinoa kuin se että äiti hengittää niskaan kunnes lopputulos on täydellinen? Pitääkö kaiken olla täydellistä (ja voidaanko esim. musiikissa koskaan edes olla täydellisiä?)
Kaiken musisoinnin lomassa epäselväksi jäi myös, käyttikö perheen äiti samoja metodeja koulumenestyksen turvaamiseksi, oliko koulumenestys yhtä huikeaa kuin musiikillinen menestys ja oliko perheen tyttöjen tavoitteena muusikon ura vaiko kukaties jokin muu?
Kirjan pari viimeistä lukua tuntuivat vähän heittämällä heitetyiltä ja viimeisen luvun jälkeen jäin jopa pohtimaan kirjan totuudellisuutta - ollako vai eikö olla?
Lukukokemuksena suositeltava, ja sitä paitsi kerrankin kasvatuskirja josta ei tule huonoa omatuntoa: niin kaukana tämän meidän elämänpiirimme kasvatuskulttuurista ollaan!
**
Minusta ei selvästikään ole tiikeriäidiksi kuitenkaan. (en varmaan ole tehnyt riittävästi töitä sen eteen?)
HraHakkarainen on poissa, joten lapsille piti olla säilytyspaikkoja.
Kävikin niin, että minusta tuli lastensäilyttäjä.
Tänään meillä on +1 lapsi; huomenna jo +2. Jos tätä menoa jatkuu, pilaan lapseni turhanpäiväisellä leikkimisellä ja lisäksi onnistun viikossa perustamaan päivähoitolan.
Sen lisäksi hemmottelen lapsiani kaikenlaisilla turhuuksilla, tänäänkin lupasin viedä kauhukolmikon+1 rypylään uiskentelemaan.
En ole seurannut yhtään lasten kesätehtävien valmistumista, olen antanut Pikkusiskon viettää viukkavapaata, ja olen muutenkin lepsu ja kelvoton, istun vain sohvannurkassa lukemassa, vaikka voisin kannustaa heitä yhä parempiin suorituksiin.
No, jotain toivoa vielä ehkä on: lainasin Isoveljelle kirjan. Jos mitä uupuu yleisestä ja yhtäläisestä kunnianhimosta, se voidaan ehkä korvata kepulikonstein. Kai. (jos vaan jaksais ja viittis)
Oli mukaansatempaisevainen, helppo- ja nopealukuinen, ja vähän pelottavakin: kun istuin valvomaan Pikkusiskon viulunsoitantaa, oli pakko ottaa itseään vähän niskasta kiinni - vaatia pikkuisen enemmän kuin yleensä (siiheksi kunnes tulin katumapäälle!).
Päällimmäisenä mieleen jäi kysymys: miksi?
Miksi ja mistä kumpuaa tällainen pedantti ja kurinalainen vaativaisuus? Mihin sillä pyritään: onko kyse itämaisesta kasvojen säilyttämisen kulttuurista, kunnian tuottamisesta omalle perheelle vaiko yksinkertaisesti vain järjestelmällisemmästä kunnianhimosta, pyristelystä kohti parempaa, rikkaampaa, arvostetumpaa elämää, korkeampaa elintasoa?
Siitä olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä, että tämän päivän maailmassa länsimaiset lapset harvoin joutuvat taistelemaan ja tekemään töitä saavutustensa eteen, ja se ehkä näkyy toimintakulttuurissa: heti mulle kaikki tänne - ja jos ei, niin ei kannata yrittääkään. Sitä pohdiskelinkin moneen otteeseen: millä ja miten antaa eväitä yrittämiseen ja sinnittelyyn: onko muuta keinoa kuin se että äiti hengittää niskaan kunnes lopputulos on täydellinen? Pitääkö kaiken olla täydellistä (ja voidaanko esim. musiikissa koskaan edes olla täydellisiä?)
Kaiken musisoinnin lomassa epäselväksi jäi myös, käyttikö perheen äiti samoja metodeja koulumenestyksen turvaamiseksi, oliko koulumenestys yhtä huikeaa kuin musiikillinen menestys ja oliko perheen tyttöjen tavoitteena muusikon ura vaiko kukaties jokin muu?
Kirjan pari viimeistä lukua tuntuivat vähän heittämällä heitetyiltä ja viimeisen luvun jälkeen jäin jopa pohtimaan kirjan totuudellisuutta - ollako vai eikö olla?
Lukukokemuksena suositeltava, ja sitä paitsi kerrankin kasvatuskirja josta ei tule huonoa omatuntoa: niin kaukana tämän meidän elämänpiirimme kasvatuskulttuurista ollaan!
**
Minusta ei selvästikään ole tiikeriäidiksi kuitenkaan. (en varmaan ole tehnyt riittävästi töitä sen eteen?)
HraHakkarainen on poissa, joten lapsille piti olla säilytyspaikkoja.
Kävikin niin, että minusta tuli lastensäilyttäjä.
Tänään meillä on +1 lapsi; huomenna jo +2. Jos tätä menoa jatkuu, pilaan lapseni turhanpäiväisellä leikkimisellä ja lisäksi onnistun viikossa perustamaan päivähoitolan.
Sen lisäksi hemmottelen lapsiani kaikenlaisilla turhuuksilla, tänäänkin lupasin viedä kauhukolmikon+1 rypylään uiskentelemaan.
En ole seurannut yhtään lasten kesätehtävien valmistumista, olen antanut Pikkusiskon viettää viukkavapaata, ja olen muutenkin lepsu ja kelvoton, istun vain sohvannurkassa lukemassa, vaikka voisin kannustaa heitä yhä parempiin suorituksiin.
No, jotain toivoa vielä ehkä on: lainasin Isoveljelle kirjan. Jos mitä uupuu yleisestä ja yhtäläisestä kunnianhimosta, se voidaan ehkä korvata kepulikonstein. Kai. (jos vaan jaksais ja viittis)
kytäten
viikonloppu oli pitkä. Ja vääntöisä.
Koko kauhukolmikon kanssa käytiin useampi kuin yksi keskustelu aiheesta siitä pidetään kiinni, mitä on sovittu.
Noilla laholatvoilla kun ei pysy millään mielessä, että jos on ilmoitettu, että ollaan pihalla, ei todellakaan olla kaverin luona leikkimässä. Varsinkaan Pikkusiskolla (tunnetaan nykyään myös nimellä Hups - mä unohdin).
HraHakkarainen on tämän viikon maailmalla, minä yritän rakentaa Pikkusiskonkestävää kyttäysrinkiä niiksi tunneiksi kun itse olen verstaalla.
Ja minä kun jo luulin, että pihallakököttämisestä ollaan päästy lopullisesti.
Naapuripihan pikkutyttö, jonka kotona on sekä vauvasisko että hamsteri on ihan liian suuri houkutus Pikkusiskolle. (Isosiskoa kiusaavat kaverin petsit ja Isoveljeä kaverin k-merkityt konsolipelit)
Sääliksi käy eniten hamsteria, jota Pikkusisko käy riepomassa heti kun silmä välttää. (ja minua, joka joudun istumaan pihalla kyttääjämummojen kanssa ja vahtimaan hajamielistä jälkikasvuani sen sijaan että vetäisin lonkkaa kotisohvassa)
Oli kyttäämisessä kyllä yksi hyvä puoli.
Illalla osuin kohdille kun pihan kovaäänisin kyttääjämummeli könysi läpi ruusupuskan tossu herttaisesti täpästäen.
Josko jatkossa saisivat nuoret kulkea rauhassa kolisevien eväidensä kanssa.
Meidän talossa asuu kruunaamaton kyttääjien kuningatar.
Hyvää kakkossijaa pitää seinänaapurimme, jolla - hänen omien sanojensa mukaan - on yöpöydän laatikossa ruutuvihko, johon hän kirjaa kaikki häiriöt. Rouva rauhoittui vähän, kun sai talonmieheltä kuulla että suurin osa häiriöistä olikin vanhan talon yskivän ilmanvaihdon aiheuttamia, eikä suinkaan yläkerran puolivallattoman.
Ykkössijalla on ilman muuta kakkoskerroksen vaarattoman näköinen täti, joka paheksuu vauvojen itkua ("kyllä siellä ihan varmaan jotain kaa-mee-ta tapahtuu"), tupakan polttoa pihalla ("kuvittele, niillä on siellä savukkeita!") ja ilmeisesti myös hengittämistä ("niin oli kova meteli taas yöllä. Yhtään en nukkunut!")
Kaiken tarvittavan kertonee se, että tässä taannoin heräsin siihen, kun joku mylvi ikkunamme alla: "repekka, tuu heti avamaan. repe-KKA! avaa ovi!", eikä täti tiennyt tästä mitään. Eihän se tiennyt edes että kuka repekka. (en kyllä minäkään.)
Molempien tätien mielestä kello 21.59 alkaen pitää telkkaria kuunnella höörluurien kanssa, etteivät naapurit häiriinny: "se on aina ollut meidän talon tapa"
Kyllä niin on tarkkaa.
Ja silloin kun oikeasti tapahtuu jotain, ei kukaan ole nähnyt eikä kuullut yhtikäs mitään.
Ihan hirvittää millaisia tarinoita liikkuu viime yöstä, jolloin kissaan iski pelihimo, se kiipesi kirjahyllyyn ja pudotti tohinoissaan scrabble-laudan pitkin.
("ensin meni jotain säpäleiksi ja sitten juostiin ympäri. kyllä on kaa-mee-ta!")
**
Töissä on aina vaan hiljaista.
Printteri ei toimi.
Tai toimii, mutta ei printtaa muuta kuin boldattua tekstiä.
Koko kauhukolmikon kanssa käytiin useampi kuin yksi keskustelu aiheesta siitä pidetään kiinni, mitä on sovittu.
Noilla laholatvoilla kun ei pysy millään mielessä, että jos on ilmoitettu, että ollaan pihalla, ei todellakaan olla kaverin luona leikkimässä. Varsinkaan Pikkusiskolla (tunnetaan nykyään myös nimellä Hups - mä unohdin).
HraHakkarainen on tämän viikon maailmalla, minä yritän rakentaa Pikkusiskonkestävää kyttäysrinkiä niiksi tunneiksi kun itse olen verstaalla.
Ja minä kun jo luulin, että pihallakököttämisestä ollaan päästy lopullisesti.
Naapuripihan pikkutyttö, jonka kotona on sekä vauvasisko että hamsteri on ihan liian suuri houkutus Pikkusiskolle. (Isosiskoa kiusaavat kaverin petsit ja Isoveljeä kaverin k-merkityt konsolipelit)
Sääliksi käy eniten hamsteria, jota Pikkusisko käy riepomassa heti kun silmä välttää. (ja minua, joka joudun istumaan pihalla kyttääjämummojen kanssa ja vahtimaan hajamielistä jälkikasvuani sen sijaan että vetäisin lonkkaa kotisohvassa)
Oli kyttäämisessä kyllä yksi hyvä puoli.
Illalla osuin kohdille kun pihan kovaäänisin kyttääjämummeli könysi läpi ruusupuskan tossu herttaisesti täpästäen.
Josko jatkossa saisivat nuoret kulkea rauhassa kolisevien eväidensä kanssa.
Meidän talossa asuu kruunaamaton kyttääjien kuningatar.
Hyvää kakkossijaa pitää seinänaapurimme, jolla - hänen omien sanojensa mukaan - on yöpöydän laatikossa ruutuvihko, johon hän kirjaa kaikki häiriöt. Rouva rauhoittui vähän, kun sai talonmieheltä kuulla että suurin osa häiriöistä olikin vanhan talon yskivän ilmanvaihdon aiheuttamia, eikä suinkaan yläkerran puolivallattoman.
Ykkössijalla on ilman muuta kakkoskerroksen vaarattoman näköinen täti, joka paheksuu vauvojen itkua ("kyllä siellä ihan varmaan jotain kaa-mee-ta tapahtuu"), tupakan polttoa pihalla ("kuvittele, niillä on siellä savukkeita!") ja ilmeisesti myös hengittämistä ("niin oli kova meteli taas yöllä. Yhtään en nukkunut!")
Kaiken tarvittavan kertonee se, että tässä taannoin heräsin siihen, kun joku mylvi ikkunamme alla: "repekka, tuu heti avamaan. repe-KKA! avaa ovi!", eikä täti tiennyt tästä mitään. Eihän se tiennyt edes että kuka repekka. (en kyllä minäkään.)
Molempien tätien mielestä kello 21.59 alkaen pitää telkkaria kuunnella höörluurien kanssa, etteivät naapurit häiriinny: "se on aina ollut meidän talon tapa"
Kyllä niin on tarkkaa.
Ja silloin kun oikeasti tapahtuu jotain, ei kukaan ole nähnyt eikä kuullut yhtikäs mitään.
Ihan hirvittää millaisia tarinoita liikkuu viime yöstä, jolloin kissaan iski pelihimo, se kiipesi kirjahyllyyn ja pudotti tohinoissaan scrabble-laudan pitkin.
("ensin meni jotain säpäleiksi ja sitten juostiin ympäri. kyllä on kaa-mee-ta!")
**
Töissä on aina vaan hiljaista.
Printteri ei toimi.
Tai toimii, mutta ei printtaa muuta kuin boldattua tekstiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)