Tänään olin keskustelemassa Mifonki-sarjasta Pirkkalaiskirjailijoiden ja Suomalaisen kirjakaupan Kirjalauantaissa. Eräs haastattelukysymyksistä kehotti kertomaan mifongeista ihmisille, jotka eivät ole kirjojani vielä lukeneet.
Saamastani palautteesta on käynyt ilmi, että iso osa lukijoista ajattelee mifonkien olevan lohikäärmeitä. Mistä se mahtaa johtua?
Minulla on teoria.
Fantasiakirjallisuudessa on yksi hahmo ylitse muiden: lohikäärme, tarujen ja myyttien suomuinen peto, joka vartioi aarretta ja käristää tulella uhkaajansa. Kuvittele maailma ja siihen myyttinen suuri peto. Minkälaisen olennon kuvailisit? Löytyykö suomuja ja sarvia? Lohikäärme. Magiaa, tulta, lentokyky? Lohikäärme. Myös vaaleanpunainen ja karvainen, luppakorvaiselta koiralta näyttävä lohikäärme on keksitty, joten vaikka unohtaisimme suomut, saisimme silti aikaan lohikäärmeen.
Onko mifonki siis lohikäärme? On, jos kuvittelee sen sellaiseksi. Mifonki varmasti täyttää fantasiamaailmassa saman ekologisen lokeron kuin lohikäärme. Olenko sitten kirjoittanut lohikäärmeen, jota vain kutsun eri nimellä? En mielestäni. Omassa päänupissani mifonki ei ole lohikäärme, mutta sille läheistä sukua toki. Eiväthän ihminen ja simpanssikaan ole sama olento, vaikka ovat kovin samannäköisiä ja polveutuvat samoista esi-isistä.
Luonnollisesti en tunne kaikkia lohikäärmetyyppejä, joita on kirjoitettu, joten en tiedä kuinka lähelle mifonkien ominaisuudet menevät joidenkin luomien lohikäärmeiden ominaisuuksia. Mifongit ovat kuitenkin syntyneet muistikirjojeni sivuilla omaehtoisesti ja tarinan myötä kehittyen. Itse asiassa on ollut mielenkiintoista huomata, että fantasiassa, jossa pohjimmiltaan on kuitenkin lupa kuvitella mitä tahansa ja luoda mielikuvituksellisia olentoja, lohikäärmeelle ei ole löytynyt haastajaa. Lohikäärmeen arkkityyppi on iskostunut meihin niin syvälle, että sen edustamasta roolista tai merkityksestä ei edes haluta poiketa. Sitä nimenomaan etsitään.
Mutta jos mifonki on lukijan mielestä ilmiselvä lohikäärme, se saa olla. Ei se minua haittaa. Kirja kuuluu lukijalle. Jokaisen mieli kuvittelee mitä kuvittelee. Sehän yksi lukemisen iloista onkin.
27.4.2013
25.4.2013
Tapahtumia, sisäisiä ja ulkoisia
Postipinkassa keittiön pöydällä odotti tänään töistä tullessa kirje, joka oli naamioitunut ulkoisesti laskuksi. Lähempi tarkastelu osoitti, että kyseessä oli kuitenkin oikeastaan päinvastainen lähetys: myönteinen päätös kirjastoapurahasta. Jippii!
Ellei työstressi nipistelisi tällä hetkellä vatsaa, olisin ehkä hurmioitunut uutisesta enemmänkin. Nyt lähinnä aivoissa raksuttavat mittarit ja laskurit, jotka yrittävät selvittää milloin voin pyytää palkatonta vapaata päivätyöstäni. Vuoden kiivain sesonki on päällä, joten muutamaan kuukauteen ei kannata kokopäiväkirjailijuudesta haaveilla. Mutta tieto siitä, että syksyllä minä voin kirjoittaa, kirjoittaa kaikki tarinat päästäni todeksi, on helpottava. Ei enää jos vaan kun.
***
Pirkkalaiskirjailijoiden juhlavuoden kunniaksi vietettävä Suomalaisen kirjakaupan kirjalauantai lähestyy: se on jo ylihuomenna!
Tähän yhteyteen onkin hyvä liittää muutama kuva viime tiistailta, Kirjan ja ruusun päivältä, jota vietin Pienessä kirjakaupassa ansioituneessa seurassa. Yleisöä oli paikalla oikein mukavasti, ja kirjojakin myytiin! Signeeraaminen tuntuu vieläkin hämmentävältä, ylellisyydeltä.
Ellei työstressi nipistelisi tällä hetkellä vatsaa, olisin ehkä hurmioitunut uutisesta enemmänkin. Nyt lähinnä aivoissa raksuttavat mittarit ja laskurit, jotka yrittävät selvittää milloin voin pyytää palkatonta vapaata päivätyöstäni. Vuoden kiivain sesonki on päällä, joten muutamaan kuukauteen ei kannata kokopäiväkirjailijuudesta haaveilla. Mutta tieto siitä, että syksyllä minä voin kirjoittaa, kirjoittaa kaikki tarinat päästäni todeksi, on helpottava. Ei enää jos vaan kun.
***
Pirkkalaiskirjailijoiden juhlavuoden kunniaksi vietettävä Suomalaisen kirjakaupan kirjalauantai lähestyy: se on jo ylihuomenna!
Tähän yhteyteen onkin hyvä liittää muutama kuva viime tiistailta, Kirjan ja ruusun päivältä, jota vietin Pienessä kirjakaupassa ansioituneessa seurassa. Yleisöä oli paikalla oikein mukavasti, ja kirjojakin myytiin! Signeeraaminen tuntuu vieläkin hämmentävältä, ylellisyydeltä.
 |
| Robustoksen Jouni Lehtisellä oli kiperiä kysymyksiä. |
 |
| Signeeraamassa. |
 |
| On se komia. |
22.4.2013
Sinivuokkoja ja virtuaalista julkkarihumua
Olen nukkunut. Viime viikolla vaivasi ihmeellinen väsymys, jonka viikonloppuna nukuin pois. Valveillaoloaikaa puolestaan hallitsi viheliäinen päänsärky, jota ei saanut hellittämään sitten millään keinolla. Taas sain oivan muistutuksen siitä, että kirjoittaminen (eli koneella kököttäminen) on kavala ja fysiikalle erittäin raskas tila.
Pysyttelin siis poissa tietokoneelta. Ei kirjoittamista. Kävin metsässä, ihastelin sinivuokkoja ja sitruunaperhosta, kuuntelin puiden latvoissa liikkuvaa tuulta ja könystelin sammaleisilla kivillä. Mikä ihana metsän tuoksu!
Kulisseissa kuitenkin kahisee jälleen, vaikka nettirintamalla onkin ollut vähän hiljaista: tulossa on muun muassa lehtihaastattelu ja uusi novelli, joista huutelen tarkemmin kun julkaisu on myyntipisteissä.
Lisäksi tänään julkaistaan Osuuskumman ekoscifiantologia Huomenna tuulet voimistuvat, johon osallistuin novellilla Lintukoto. Teosta on saatavilla jo omasta upouudesta nettikaupastamme. Kutsun kaikki myös tervetulleiksi virtuaalijulkkareihin, jotka ovat käynnissä tänä iltana Facebookissa klo 20.00-22.00. Kerrankin matka ei ole este! Tiedossa on myös ohjelmaa, uskokaa tai älkää: lukunäytteitä novelleista, Risto Isomäen esipuhe sekä kirja-arvonta.
Tapahtumat eivät toki lopu siihen. Huomenna on Kirjan ja ruusun päivä, ja sen kunniaksi Pienessä kirjakaupassa Sammonkadulla on seuraavanlainen esiintyjäkaarti:
Kiitos Robustokselle, joka on ideoinut päivän ohjelman. Lämpimästi tervetuloa!
Pysyttelin siis poissa tietokoneelta. Ei kirjoittamista. Kävin metsässä, ihastelin sinivuokkoja ja sitruunaperhosta, kuuntelin puiden latvoissa liikkuvaa tuulta ja könystelin sammaleisilla kivillä. Mikä ihana metsän tuoksu!
Kulisseissa kuitenkin kahisee jälleen, vaikka nettirintamalla onkin ollut vähän hiljaista: tulossa on muun muassa lehtihaastattelu ja uusi novelli, joista huutelen tarkemmin kun julkaisu on myyntipisteissä.
Lisäksi tänään julkaistaan Osuuskumman ekoscifiantologia Huomenna tuulet voimistuvat, johon osallistuin novellilla Lintukoto. Teosta on saatavilla jo omasta upouudesta nettikaupastamme. Kutsun kaikki myös tervetulleiksi virtuaalijulkkareihin, jotka ovat käynnissä tänä iltana Facebookissa klo 20.00-22.00. Kerrankin matka ei ole este! Tiedossa on myös ohjelmaa, uskokaa tai älkää: lukunäytteitä novelleista, Risto Isomäen esipuhe sekä kirja-arvonta.
Tapahtumat eivät toki lopu siihen. Huomenna on Kirjan ja ruusun päivä, ja sen kunniaksi Pienessä kirjakaupassa Sammonkadulla on seuraavanlainen esiintyjäkaarti:
Kirjan ja ruusun päivänä 23.4.2013
Pirkanmaan vahva uutuuskevät:
16.00 Juha Siro: Babel- Tampereen runot
16.30 J.S.Meresmaa - Mifongin aika
17.00 Henriksson, Leppänen (toim) Huomenna tuulet voimistuvat
17.30 Maria Syvälä Lähtö
10 euron kirjaostoksesta kaupan päälle Jari Tervon teos Jarrusukka.
Vain Kirjan ja ruusun päivänä.
Kiitos Robustokselle, joka on ideoinut päivän ohjelman. Lämpimästi tervetuloa!
15.4.2013
Näkymätön kirjailija ja lukijasuhteen kiemurat
Mifonkeja on kovasti luettu viime päivinä, ja se tietenkin lämmittää kirjailijan sydäntä.
Q+Black Lukunurkasta luki Mifongin ajan, vaikka ei siitä niin paljon pitänytkään kuin ensimmäisestä kirjasta (spoilerivaroitus!). Reta Todella vaiheessa- blogista on lukenut Mifongin perinnön ja paitsi pohtinut monia mielenkiintoisia seikkoja, piirtänyt mahdottoman hienot potretit Dantesta ja Ardisista!
***
Asiasta otsikon mukaiseen.
Täytyy sanoa, että kirjailijan osa on joskus kurja. Kommentointia arvioihin ei katsota hyvällä. Kirjailijan ja lukijan suhde ei ole sillä tavalla vastavuoroinen, mutta voisiko se olla? Saisiko se olla? Säikäyttääkö kirjailija kommentoinnillaan lukijan, tai sillä, että lähestyy tätä arvion julkaisemisen jälkeen? Onko siinä jotain noloa, jos osoittaa huomanneensa arvion? Olisiko paras, jos kirjailija olisi mahdollisimman näkymätön?
En usko, että lukuohjeita haluaa antaa yksikään kirjailija, mutta kieltämättä ihmistä kirjailijan nahkan sisällä joskus kismittää, kun kirjaa tulkitaan tavalla, josta ei edes tunnista kirjoittamaansa. Vaan minkäs teet? Kirja on oma olentonsa, sitä saa kukin tulkita miten haluaa ja blaablaablaa. (Onhan näinkin, mutta eivät kaikki kirjat ole niin monitulkintaisia, etteikö niitä voisi lukea väärin. Kyllä, minusta kirjan voi lukea väärin. Siksi on erittäin tärkeää, että kirja saa monia arvioita ja näkemyksiä. Ettei olisi yhden "totuuden" varassa.)
On kiinnostavaa miettiä, mitä kirjan väärin lukemisesta sitten seuraa. Erilaisia tasoja löytyy: jos joku lukee Ulisiaksen Usiliaksena tai Ardisin Adriksena, onko sillä mitään merkitystä? Ei minusta. Entä jos genrelehden kriitikko ei löydä kirjasta merkittävää maagista elementtiä, joka vaikuttaa vahvasti tapahtumien kulkuun, ja arvostelee kirjaa siitä, että yhteensattumia on liikaa? Tämä on monitulkintaisempi asia. Voi nimittäin olla, että kirjailija on kirjoittanut rivivälit liian ahtaiksi ja epäonnistunut aikeessaan. Voi myös olla, että kriitikko on lukenut huolimattomasti. Tällainen arvio kuitenkin syö sen koko uskottavuuden kirjailijan silmissä. Valitettavasti lukijoihin se ei vaikuta samanlailla, sillä he eivät yleensä ole kirjaa vielä lukeneet. (Kriitikothan aina painottavat kirjoittavansa arvionsa palvelemaan yleisöä ja lukijoita, mutta kyllä se kirjailijakin siellä yleisössä kököttää. Eturivissä.)
Blogimaailma on tuonut ihan uudenlaiset mahdollisuudet vuorovaikutteisuuteen ja kirjallisuuskeskusteluun. Kun lehtikritiikit kuihtuvat kuihtumistaan, kirjablogien merkitys kasvaa. Entä kirjailijablogien? Halutaanko kirjailija mieluummin häivyttää mainosmaiseksi kotisivuksi netissä vai onko tilaa myös kotikutoisemmille ja rupatteleville blogeille (jollaiseksi koen tämän oman blogini)?
Ja vielä: himmentääkö hyvän kirjan taikaa se, jos yhtäkkiä tiedostaakin, että kirjan on kirjoittanut ihminen kaikkine heikkouksineen eikä jokin myyttinen kirjailija?
Q+Black Lukunurkasta luki Mifongin ajan, vaikka ei siitä niin paljon pitänytkään kuin ensimmäisestä kirjasta (spoilerivaroitus!). Reta Todella vaiheessa- blogista on lukenut Mifongin perinnön ja paitsi pohtinut monia mielenkiintoisia seikkoja, piirtänyt mahdottoman hienot potretit Dantesta ja Ardisista!
***
Asiasta otsikon mukaiseen.
Täytyy sanoa, että kirjailijan osa on joskus kurja. Kommentointia arvioihin ei katsota hyvällä. Kirjailijan ja lukijan suhde ei ole sillä tavalla vastavuoroinen, mutta voisiko se olla? Saisiko se olla? Säikäyttääkö kirjailija kommentoinnillaan lukijan, tai sillä, että lähestyy tätä arvion julkaisemisen jälkeen? Onko siinä jotain noloa, jos osoittaa huomanneensa arvion? Olisiko paras, jos kirjailija olisi mahdollisimman näkymätön?
En usko, että lukuohjeita haluaa antaa yksikään kirjailija, mutta kieltämättä ihmistä kirjailijan nahkan sisällä joskus kismittää, kun kirjaa tulkitaan tavalla, josta ei edes tunnista kirjoittamaansa. Vaan minkäs teet? Kirja on oma olentonsa, sitä saa kukin tulkita miten haluaa ja blaablaablaa. (Onhan näinkin, mutta eivät kaikki kirjat ole niin monitulkintaisia, etteikö niitä voisi lukea väärin. Kyllä, minusta kirjan voi lukea väärin. Siksi on erittäin tärkeää, että kirja saa monia arvioita ja näkemyksiä. Ettei olisi yhden "totuuden" varassa.)
On kiinnostavaa miettiä, mitä kirjan väärin lukemisesta sitten seuraa. Erilaisia tasoja löytyy: jos joku lukee Ulisiaksen Usiliaksena tai Ardisin Adriksena, onko sillä mitään merkitystä? Ei minusta. Entä jos genrelehden kriitikko ei löydä kirjasta merkittävää maagista elementtiä, joka vaikuttaa vahvasti tapahtumien kulkuun, ja arvostelee kirjaa siitä, että yhteensattumia on liikaa? Tämä on monitulkintaisempi asia. Voi nimittäin olla, että kirjailija on kirjoittanut rivivälit liian ahtaiksi ja epäonnistunut aikeessaan. Voi myös olla, että kriitikko on lukenut huolimattomasti. Tällainen arvio kuitenkin syö sen koko uskottavuuden kirjailijan silmissä. Valitettavasti lukijoihin se ei vaikuta samanlailla, sillä he eivät yleensä ole kirjaa vielä lukeneet. (Kriitikothan aina painottavat kirjoittavansa arvionsa palvelemaan yleisöä ja lukijoita, mutta kyllä se kirjailijakin siellä yleisössä kököttää. Eturivissä.)
Blogimaailma on tuonut ihan uudenlaiset mahdollisuudet vuorovaikutteisuuteen ja kirjallisuuskeskusteluun. Kun lehtikritiikit kuihtuvat kuihtumistaan, kirjablogien merkitys kasvaa. Entä kirjailijablogien? Halutaanko kirjailija mieluummin häivyttää mainosmaiseksi kotisivuksi netissä vai onko tilaa myös kotikutoisemmille ja rupatteleville blogeille (jollaiseksi koen tämän oman blogini)?
Ja vielä: himmentääkö hyvän kirjan taikaa se, jos yhtäkkiä tiedostaakin, että kirjan on kirjoittanut ihminen kaikkine heikkouksineen eikä jokin myyttinen kirjailija?
12.4.2013
Kirjailijan kohubussimatka -- katso kuvat!
Huijasin. Kuvia ei ole, ja kohukin jää laimeaksi. Mutta bussimatka on. Ja kirjailija.
Tämä tarina on tosi.
***
Aamu. Sumu syleilee kaupunkia, joka on yskinyt kevätpölystä kuluneen viikon. Jalkakäytävillä kerrostalojen välissä on helppo hengittää. Kirjailija kipittää kohti bussipysäkkiä. Joka aamu sama reitti. Sähkötalon seinäkellosta voi tarkistaa täytyykö jo juosta. Joka aamu bussit tulevat tutussa järjestyksessä pääkatua. Keinuvat mukulakivipäällysteellä, murisevat ohi sujahtaessaan pölykapselit kolisten. 23, 16. Hekin uskollisia kellolle. Punaista, keltaista, vihreää. Värit säätelevät liikettä, ihmisten ja autojen.
Bussissa paikka löytyy ikkunan vierestä. Ei aurinkoa tänä aamuna, ei väliä kummalla puolella istuu. Ihmiset niiskuttavat, tuoksuvat hajuvedeltä, katupölyltä ja kahvilta. Kirjailija katsoo naarmuisesta ikkunasta avautuvaa maisemaa. Antaa ajatustensa virrata, bussin lämmön imeytyä vaatteisiinsa. Aamuisin on paleltava, ettei iltapäivällä hikoilisi.
Bussi niiaa joka pysäkillä, suhahtelee ja piippaa ihmisiä sisään. Keho jännittyy aina kun penkkirivin ohi ahtautuu uusi matkustaja. Väistämättä jossain vaiheessa joku istuu viereen. Aamubussi on ihmisrakas -- ihmisrakkaampi kuin ihmiset.
Sitten niin tapahtuu. Viereen istutaan. Kirjailijan pää ei käänny, mutta aistit tiedustelevat: onko hajuvesi liian vahva, haiseeko tupakka, liimautuuko kylkeen kiinni. Onko rykijä, puhelimenräplääjä, kuunteleeko musiikkia niin että muutkin kuulevat, mies vai nainen, ehkä bussituttu.
Heijastuksesta ikkunassa kirjailija näkee, kun viereenistuja avaa kirjan ja alkaa lukea. Kirjailija valpastuu hieman, alkaa pohtia kirjaa ja sitä, mahtaako hän koskaan nähdä kenenkään lukevan hänen kirjaansa bussissa. Usein on salavihkaa kuikuillut matkustajien hellästi käsissään pitelemiä kirjoja, mutta vielä ei ole kohdannut omaansa. Oppikirjoja, käännöspokkareita. Ehkä hänen pitäisi kirjoittaa ohuempia kirjoja, joita olisi vaivaton kantaa mukanaan.
Valkoiset sivut loistavat ikkunan pinnasta. Kirjailija ajattelee toimittamaansa antologiaa, jonka digipainossa musteensa saaneet sivut ovat yhtä valkeat. Se olisi pokkari, helppo lukupala mukaan otettavaksi.
Lopulta on pakko katsoa. Vilkaista nopeasti, päätä juuri kääntämättä. Ettei toinen huomaa. Takakannesta näkyy kuva vanhasta taskukellosta. Tuttu kuva. Kirjailijan täyttää epäuskoinen ilo. Täytyy vilkaista uudelleen, tällä kertaa tekstiä. Sanat ovat tuttuja, novelli palaa heti mieleen. Hän on oikolukenut sitä hiostavalla hartaudella. Viereenistuja seikkailee vanhassa Prahassa, jossa vain petokset ovat mustempia kuin Vltavajoen vesi.
Kirjailija katsoo jälleen ikkunaa, josta näkyy kuinka käsi kääntää sivuja verkkaasti eteenpäin. Hänen ilonsa on sumu. Joka pisara taiantunnelmaa tihkuva.
Tämä tarina on tosi.
***
Aamu. Sumu syleilee kaupunkia, joka on yskinyt kevätpölystä kuluneen viikon. Jalkakäytävillä kerrostalojen välissä on helppo hengittää. Kirjailija kipittää kohti bussipysäkkiä. Joka aamu sama reitti. Sähkötalon seinäkellosta voi tarkistaa täytyykö jo juosta. Joka aamu bussit tulevat tutussa järjestyksessä pääkatua. Keinuvat mukulakivipäällysteellä, murisevat ohi sujahtaessaan pölykapselit kolisten. 23, 16. Hekin uskollisia kellolle. Punaista, keltaista, vihreää. Värit säätelevät liikettä, ihmisten ja autojen.
Bussissa paikka löytyy ikkunan vierestä. Ei aurinkoa tänä aamuna, ei väliä kummalla puolella istuu. Ihmiset niiskuttavat, tuoksuvat hajuvedeltä, katupölyltä ja kahvilta. Kirjailija katsoo naarmuisesta ikkunasta avautuvaa maisemaa. Antaa ajatustensa virrata, bussin lämmön imeytyä vaatteisiinsa. Aamuisin on paleltava, ettei iltapäivällä hikoilisi.
Bussi niiaa joka pysäkillä, suhahtelee ja piippaa ihmisiä sisään. Keho jännittyy aina kun penkkirivin ohi ahtautuu uusi matkustaja. Väistämättä jossain vaiheessa joku istuu viereen. Aamubussi on ihmisrakas -- ihmisrakkaampi kuin ihmiset.
Sitten niin tapahtuu. Viereen istutaan. Kirjailijan pää ei käänny, mutta aistit tiedustelevat: onko hajuvesi liian vahva, haiseeko tupakka, liimautuuko kylkeen kiinni. Onko rykijä, puhelimenräplääjä, kuunteleeko musiikkia niin että muutkin kuulevat, mies vai nainen, ehkä bussituttu.
Heijastuksesta ikkunassa kirjailija näkee, kun viereenistuja avaa kirjan ja alkaa lukea. Kirjailija valpastuu hieman, alkaa pohtia kirjaa ja sitä, mahtaako hän koskaan nähdä kenenkään lukevan hänen kirjaansa bussissa. Usein on salavihkaa kuikuillut matkustajien hellästi käsissään pitelemiä kirjoja, mutta vielä ei ole kohdannut omaansa. Oppikirjoja, käännöspokkareita. Ehkä hänen pitäisi kirjoittaa ohuempia kirjoja, joita olisi vaivaton kantaa mukanaan.
Valkoiset sivut loistavat ikkunan pinnasta. Kirjailija ajattelee toimittamaansa antologiaa, jonka digipainossa musteensa saaneet sivut ovat yhtä valkeat. Se olisi pokkari, helppo lukupala mukaan otettavaksi.
Lopulta on pakko katsoa. Vilkaista nopeasti, päätä juuri kääntämättä. Ettei toinen huomaa. Takakannesta näkyy kuva vanhasta taskukellosta. Tuttu kuva. Kirjailijan täyttää epäuskoinen ilo. Täytyy vilkaista uudelleen, tällä kertaa tekstiä. Sanat ovat tuttuja, novelli palaa heti mieleen. Hän on oikolukenut sitä hiostavalla hartaudella. Viereenistuja seikkailee vanhassa Prahassa, jossa vain petokset ovat mustempia kuin Vltavajoen vesi.
Kirjailija katsoo jälleen ikkunaa, josta näkyy kuinka käsi kääntää sivuja verkkaasti eteenpäin. Hänen ilonsa on sumu. Joka pisara taiantunnelmaa tihkuva.
9.4.2013
Kirjakeskustelua keskiviikkona Metsossa
Pirkkalaiskirjailijoiden ilta
Ke 10.4. klo 18 pääkirjasto Metso, Pietilä-sali
Pirkkalaiskirjailijoiden illassa on esillä neljä uutuusteosta:
Suomentajat Arto Lappi ja Juha Rautio: Raymond Carver: Sateisen päivän jälkeen. Valitut runot (Sammakko)
J.S. Meresmaa: nuortenromaani Mifongin aika (Karisto)
Marisha Rasi-Koskinen: romaani Valheet (WSOY)
Maria Syvälä: romaani Lähtö (Robustos)
Kirjailija Juha Siro haastattelee tekijöitä ja kertoo myös omasta kirjastaan runokokoelmasta Babel (Palladium Kirjat).
Tilaisuuteen on vapaa pääsy, tervetuloa!
***
Mifongin mahti lähti tänään kustannustoimittajalle luettavaksi ensi kertaa. Polttelisi päästä jo jatkon pariin, mutta apurahoista (yhdestäkään, joita olen hakenut) ei ole kuulunut mitään lupaavaa ja syksyynkin on vielä aikaa. Jännitys jatkukoon.
7.4.2013
Puhetta nuortenkirjoista
Blogiani pitempään seuranneet tietänevät nuivan ja epäilevän kantani kirjallisuuden ikäluokittelemiseen. On varmasti totta, että se helpottaa kirjastojen, kustantamoiden ja kirjakauppojen toimintaa monellakin tapaa. Kirjastot joutuvat luokittelemaan löytääkseen, kustantamot luokittelevat kohdentaakseen markkinointiaan ja kirjakaupat luokittelevat helpottaakseen myyjiensä työtä. Näin siis hyvin pelkistetysti ja suoraviivaistetusti.
Olen silti sitä mieltä, että ikäluokittelu ei auta itse kirjaa löytämään kaikkia niitä lukijoita, jotka siitä voisivat vaikuttua.
Viikon sisään olen katsonut Yle Areenasta kaksi kirjallisuuspätkää, joissa on puhe ollut nuortenkirjoista. Aamu-tv:ssä keskiviikkona oli vierailemassa kirjailija Siri Kolu sekä Petra Kakko Akateemisesta kirjakaupasta, ja torstaina haastateltiin Salla Simukkaa Aamun kirjassa. Kannattaa käydä katsomassa haastattelut, Siri ja Salla puhuvat viisaita!
Asia joka kuitenkin jäi kaivelemaan mieltäni näiden katsomisen jälkeen oli se tapa, jolla nuortenkirjoista puhuttiin. Itse kirjoja, niiden teemoja, aiheita ja henkilöhahmoja sivuttiin hyvin lyhyesti ja pintapuolisesti. Enemmän oli puhetta siitä, mistä nuorille saa kirjoittaa, mitä nuoret haluavat lukea ja voiko nuorille kirjoittaa niin tai näin. Kuulemma edelleen yksi yleisimpiä kysymyksiä nuorille tai lapsille kirjoittaville on miksi. Miksi kirjoitat nuorille?
Siis mitä hemmettiä? Oletteko kuulleet aikuisten romaaneja kirjoittavien kohdalla näitä kysymyksiä: Mistä aikuiset haluavat lukea? Miksi kirjoitat aikuisille? Mistä aikuisille saa kirjoittaa?
Eikö kuulosta naurettavalta? Niin minustakin.
Miksi siis nuortenkirjojen kohdalla näitä kysytään?
***
Lapsia ja nuoria pitää suojella. Ehkä tämä on tausta-ajatuksena siellä jossakin yllämainittuja kysymyksiä kysyvän pääkopassa. Ehkä me tunnistamme hyvin vaistomaisesti kirjallisuudessa piilevän valtavan voiman ja vaikutusvallan, ja pelkäämme että lapsi tai nuori vahingoittuu kirjoitetusta tai ääneenluetusta sanasta.
En oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Lapsen ja nuoren elämä voi olla hyvin raaka ja raadollinen. Edes nykypäivänä ei kaikilla ole mahdollisuutta kasvaa pumpulissa kultalusikkaa imeskellen. Lapsia ja nuoria raiskataan, hakataan ja kiusataan. He kokevat menetyksiä, surua, kateutta, pettymyksiä, stressiä, ulkonäköpaineita, menestymisen pakkoa. He sairastuvat ja voivat kuolla. He näkevät väkivaltaa ja seksiä ja sotaa televisiosta, lehdistä, mainoksista ja internetistä. He ovat suurten kysymysten äärellä, he ovat kysymyksiä täynnä.
Lapset ja nuoret ovat ihmisiä eikä elämä ala vasta kun tulee täysi-ikäiseksi.
Kysytään siis uudelleen: mistä nuorille saa kirjoittaa?
Kaikesta. Elämästä. He kokevat sitä joka päivä, ihan niin kuin aikuisetkin. Myös sen puolen, joka satuttaa.
***
Nyt minua pännii se, että kirjoitin tuossa ylempänä lapsista ja nuorista kuin homogeenisenä joukkona. Niputtaminen tympii, mutta ei sitä voi välttääkään kun kyseessä on nämä kaksi kirjallisuuden suurta ikäryhmää. Lapset ja nuoret sekä aikuiset. (Missäs vanhukset luuraavat?)
Nuortenkirjailijoille osoitetut hassut kysymykset mistä saa kirjoittaa, miksi kirjoitat ja mistä nuoret haluavat lukea kumpuavat uskoakseni juuri tästä ajatuksesta, joka aikuisiällä tuntuu hiipivän aivojen ydinnesteisiin: että nuoret olisivat jokin yhtenäinen joukko. Väärällä tavalla aikuistumisenhan tunnistaa juuri siitä, että alkaa narista nuorista, niiden käyttäytymisestä, huliganismista, laiskuudesta ja vastuuttomuudesta. Aina ne nuoret ja juuri tuollaisia ne nuoret.
Ja yllätys, yllätys: jokainen nuori on yksilö, omanlaisensa ihminen, jonka kiinnostuksenkohteet kirjallisuudessakaan eivät ole samanlaiset kuin kaikkien ikätovereidensa. Eikös sitä juuri yritetä nuorille viestittää? Että jokainen on ihmisenä ainutlaatuinen ja arvokas? Ei vain ikäryhmänsä kasvoton osa.
Olen silti sitä mieltä, että ikäluokittelu ei auta itse kirjaa löytämään kaikkia niitä lukijoita, jotka siitä voisivat vaikuttua.
Viikon sisään olen katsonut Yle Areenasta kaksi kirjallisuuspätkää, joissa on puhe ollut nuortenkirjoista. Aamu-tv:ssä keskiviikkona oli vierailemassa kirjailija Siri Kolu sekä Petra Kakko Akateemisesta kirjakaupasta, ja torstaina haastateltiin Salla Simukkaa Aamun kirjassa. Kannattaa käydä katsomassa haastattelut, Siri ja Salla puhuvat viisaita!
Asia joka kuitenkin jäi kaivelemaan mieltäni näiden katsomisen jälkeen oli se tapa, jolla nuortenkirjoista puhuttiin. Itse kirjoja, niiden teemoja, aiheita ja henkilöhahmoja sivuttiin hyvin lyhyesti ja pintapuolisesti. Enemmän oli puhetta siitä, mistä nuorille saa kirjoittaa, mitä nuoret haluavat lukea ja voiko nuorille kirjoittaa niin tai näin. Kuulemma edelleen yksi yleisimpiä kysymyksiä nuorille tai lapsille kirjoittaville on miksi. Miksi kirjoitat nuorille?
Siis mitä hemmettiä? Oletteko kuulleet aikuisten romaaneja kirjoittavien kohdalla näitä kysymyksiä: Mistä aikuiset haluavat lukea? Miksi kirjoitat aikuisille? Mistä aikuisille saa kirjoittaa?
Eikö kuulosta naurettavalta? Niin minustakin.
Miksi siis nuortenkirjojen kohdalla näitä kysytään?
***
Lapsia ja nuoria pitää suojella. Ehkä tämä on tausta-ajatuksena siellä jossakin yllämainittuja kysymyksiä kysyvän pääkopassa. Ehkä me tunnistamme hyvin vaistomaisesti kirjallisuudessa piilevän valtavan voiman ja vaikutusvallan, ja pelkäämme että lapsi tai nuori vahingoittuu kirjoitetusta tai ääneenluetusta sanasta.
En oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Lapsen ja nuoren elämä voi olla hyvin raaka ja raadollinen. Edes nykypäivänä ei kaikilla ole mahdollisuutta kasvaa pumpulissa kultalusikkaa imeskellen. Lapsia ja nuoria raiskataan, hakataan ja kiusataan. He kokevat menetyksiä, surua, kateutta, pettymyksiä, stressiä, ulkonäköpaineita, menestymisen pakkoa. He sairastuvat ja voivat kuolla. He näkevät väkivaltaa ja seksiä ja sotaa televisiosta, lehdistä, mainoksista ja internetistä. He ovat suurten kysymysten äärellä, he ovat kysymyksiä täynnä.
Lapset ja nuoret ovat ihmisiä eikä elämä ala vasta kun tulee täysi-ikäiseksi.
Kysytään siis uudelleen: mistä nuorille saa kirjoittaa?
Kaikesta. Elämästä. He kokevat sitä joka päivä, ihan niin kuin aikuisetkin. Myös sen puolen, joka satuttaa.
***
Nyt minua pännii se, että kirjoitin tuossa ylempänä lapsista ja nuorista kuin homogeenisenä joukkona. Niputtaminen tympii, mutta ei sitä voi välttääkään kun kyseessä on nämä kaksi kirjallisuuden suurta ikäryhmää. Lapset ja nuoret sekä aikuiset. (Missäs vanhukset luuraavat?)
Nuortenkirjailijoille osoitetut hassut kysymykset mistä saa kirjoittaa, miksi kirjoitat ja mistä nuoret haluavat lukea kumpuavat uskoakseni juuri tästä ajatuksesta, joka aikuisiällä tuntuu hiipivän aivojen ydinnesteisiin: että nuoret olisivat jokin yhtenäinen joukko. Väärällä tavalla aikuistumisenhan tunnistaa juuri siitä, että alkaa narista nuorista, niiden käyttäytymisestä, huliganismista, laiskuudesta ja vastuuttomuudesta. Aina ne nuoret ja juuri tuollaisia ne nuoret.
Ja yllätys, yllätys: jokainen nuori on yksilö, omanlaisensa ihminen, jonka kiinnostuksenkohteet kirjallisuudessakaan eivät ole samanlaiset kuin kaikkien ikätovereidensa. Eikös sitä juuri yritetä nuorille viestittää? Että jokainen on ihmisenä ainutlaatuinen ja arvokas? Ei vain ikäryhmänsä kasvoton osa.
4.4.2013
Hetken kelpaa köllötellä
Jännitys, joka julkaisupäivän jälkeen on kohonnut tasaisesti mutta varmasti, laukesi tänään. Kirjojen rakastaja -blogissa on julkaistu ensimmäinen arvio Mifongin ajasta. Olkaa kuitenkin varoitetut! Arviossa on jonkin verran paljastuksia, jotka voivat harmittaa jos kirjan aikoo lukea.
Heitä varten, jotka eivät halua spoilaantua, lainaan tähän pätkän arviosta:
Tässä lämmössä kelpaa hetken köllötellä.
Rintalastan alle ja käsivarsien suoniin on hiipinyt pikku hiljaa halu palata Mifonki-sarjan äärelle jatkamaan tarinaa. Tällaiset arviot vain nostavat innostusta! Kirjallisten projektien osalta vuosi 2013 on nyt täynnä. Elokuussa tulee pienoisromaani Aseenkantajan kunnia, syksyllä jatkuu steampunk ja syys-talvella isken romaanikäsikirjoitusten kimppuun. Kaikki merkit viittaavat myös siihen, että väliin tulee ujuttautumaan novelli tai pari.
Tulee olemaan mielenkiintoista seurata Mifongin ajan vastaanottoa ja verrata sarjan toisen osan saamaa huomiota esikoiskirjan saamaan huomioon. Lähes jokaiselta useamman kirjan kirjoittaneelta olen kuullut, että hiljaisuus toisen kirjan jälkeen soi korvissa esikoishypetyksen jälkeen. Miten mahtaa käydä?
Se tyhjä olo, josta Katri Alatalokin bloggasi, on totista totta.
***
Köllöttelenpä vielä eräästä toisestakin syystä hetken: Osuuskumma täytti viime sunnuntaina vuoden!
Hallituksen puheenjohtajan, Taru Luojolan, puhe ja osuuskuntamuotoisen spefikustantamon idean äidin, Christine Thorelin, haastattelu löytyvät Osuuskumman sivuilta. Sivuja on myös hieman uudistettu ja kirjailijalistaus täydentyy koko ajan. Hyvä me!
Heitä varten, jotka eivät halua spoilaantua, lainaan tähän pätkän arviosta:
"Koska pidin Mifongin perinnöstä niin paljon, oli minulla tätä kirjaa kohtaan suuret odotukset. Ja en joutunut pettymään. Kirjan lukeminen oli aivan yhtä suuri nautinto. Kirjan sivut kääntyivät ihan huomaamatta ja koko ajan oli tunne, että jos minä vielä yhden luvun lukisin ja hups yhtäkkiä oli 50 sivua luettu. Loppua kohti tuli kuitenkin sama ilmiö kuin Mifongin perinnössä, että kirjaa alkoi säästelemään, ettei se vain loppuisi niin äkkiä. --- Kaiken kaikkiaan Mifongin aika oli oikein mielenkiintoinen ja koukuttava. Mifonki-sarja pysyy ehdottomasti yhtenä suosikkifantasiasarjana. Tämä on juuri sen tyylistä fantasiaa, josta tykkään eniten. Saisipa tätä pian lisää."
Tässä lämmössä kelpaa hetken köllötellä.
Rintalastan alle ja käsivarsien suoniin on hiipinyt pikku hiljaa halu palata Mifonki-sarjan äärelle jatkamaan tarinaa. Tällaiset arviot vain nostavat innostusta! Kirjallisten projektien osalta vuosi 2013 on nyt täynnä. Elokuussa tulee pienoisromaani Aseenkantajan kunnia, syksyllä jatkuu steampunk ja syys-talvella isken romaanikäsikirjoitusten kimppuun. Kaikki merkit viittaavat myös siihen, että väliin tulee ujuttautumaan novelli tai pari.
Tulee olemaan mielenkiintoista seurata Mifongin ajan vastaanottoa ja verrata sarjan toisen osan saamaa huomiota esikoiskirjan saamaan huomioon. Lähes jokaiselta useamman kirjan kirjoittaneelta olen kuullut, että hiljaisuus toisen kirjan jälkeen soi korvissa esikoishypetyksen jälkeen. Miten mahtaa käydä?
Se tyhjä olo, josta Katri Alatalokin bloggasi, on totista totta.
***
Köllöttelenpä vielä eräästä toisestakin syystä hetken: Osuuskumma täytti viime sunnuntaina vuoden!
Hallituksen puheenjohtajan, Taru Luojolan, puhe ja osuuskuntamuotoisen spefikustantamon idean äidin, Christine Thorelin, haastattelu löytyvät Osuuskumman sivuilta. Sivuja on myös hieman uudistettu ja kirjailijalistaus täydentyy koko ajan. Hyvä me!
3.4.2013
Pääsiäinen (eli kuinka kirjoitin jotain aivan muuta kuin oli tarkoitus)
Neljä vapaata päivää ja missiona kirjoittaa eräs keskeneräinen novelli valmiiksi.
En kirjoittanut. Kirjoitin ihan uuden novellin, johon sain torstaiaamuna innoituksen. Bussipysäkillä aamupakkasessa värjötellessäni alkusanat virtasivat päähän. Oli otettava laukun pohjalta kortti ja kynä ja kirjoitettava heti siinä seisaalla, välillä vilkuillen joko bussi tulee. Kertojan ääni tuli voimakkaasti läpi. Haki uudenlaista rakennetta, uutta ainakin minulle. En tiedä onko hyvä idea saada idea kolme päivää ennen deadlinea. Ja kas, sehän rimmaa, lukekaa vaikka ääneen. Idea juuri ennen deadlinea.
Kuuntelin kertojaa, kirjoitin ja kärsin. On mahdotonta tietää, kirjoitinko kahdessa päivässä kuraa vai kultaa. Joskus vuosikausia kypsytelty on ollut kuraa ja joskus kolmessa tunnissa kirjoitettu kultaa. Kerran olen ollut ihmistulostin, josta tarina vain printataan ulos. Muutama ruksautus, vinkaisu eikä mustekaan loppunut.
Toivon ettei muste minussa lopu koskaan.
Kahden kirjoituspäivän jälkeen kauhea morkkis. Pitäisi, pitäisi, pitäisi kirjoittaa sitä keskeneräistä. Tiedän missä siinä on virhe, missä kerronta kuivuu kikkareiksi ja rakenne karkaa tarinan tavoittamattomiin. En korjaa. Ei kiinnosta pyyhkiä ja paikata, ratkoa ja neuloa. Tiedän, että minun täytyisi kysyä päähenkilöltä "kuka sinä oikein olet", mutta mieleni ei tee tutustua kehenkään uuteen. Niin paljon henkilöhahmoja päässä, ääniä vaatimassa minä, minä, minä: kirjoita minusta!
Kunpa voisin valita, kenestä kulloinkin kirjoitan. Usein tuntuu, että minulla ei siihen paljon sananvaltaa ole.
En kirjoittanut. Kirjoitin ihan uuden novellin, johon sain torstaiaamuna innoituksen. Bussipysäkillä aamupakkasessa värjötellessäni alkusanat virtasivat päähän. Oli otettava laukun pohjalta kortti ja kynä ja kirjoitettava heti siinä seisaalla, välillä vilkuillen joko bussi tulee. Kertojan ääni tuli voimakkaasti läpi. Haki uudenlaista rakennetta, uutta ainakin minulle. En tiedä onko hyvä idea saada idea kolme päivää ennen deadlinea. Ja kas, sehän rimmaa, lukekaa vaikka ääneen. Idea juuri ennen deadlinea.
Kuuntelin kertojaa, kirjoitin ja kärsin. On mahdotonta tietää, kirjoitinko kahdessa päivässä kuraa vai kultaa. Joskus vuosikausia kypsytelty on ollut kuraa ja joskus kolmessa tunnissa kirjoitettu kultaa. Kerran olen ollut ihmistulostin, josta tarina vain printataan ulos. Muutama ruksautus, vinkaisu eikä mustekaan loppunut.
Toivon ettei muste minussa lopu koskaan.
Kahden kirjoituspäivän jälkeen kauhea morkkis. Pitäisi, pitäisi, pitäisi kirjoittaa sitä keskeneräistä. Tiedän missä siinä on virhe, missä kerronta kuivuu kikkareiksi ja rakenne karkaa tarinan tavoittamattomiin. En korjaa. Ei kiinnosta pyyhkiä ja paikata, ratkoa ja neuloa. Tiedän, että minun täytyisi kysyä päähenkilöltä "kuka sinä oikein olet", mutta mieleni ei tee tutustua kehenkään uuteen. Niin paljon henkilöhahmoja päässä, ääniä vaatimassa minä, minä, minä: kirjoita minusta!
Kunpa voisin valita, kenestä kulloinkin kirjoitan. Usein tuntuu, että minulla ei siihen paljon sananvaltaa ole.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)