Mifonki-sarjaa kirjoittaessani olen luonnollisesti miettinyt fantasian olemusta ja sitä, miksi koen juuri tämän fantasiatarinan kirjoittamisen niin mielekkääksi ja tärkeäksi. Miksi se on arvokasta kirjallisuutta? Mitä tahdon tarinallani viestiä?
Kirjan kirjoittamalla kirjailija pyrkii väistämättä dialogiin. Enkä tarkoita, että kirjailija itse haluaisi välttämättä ryhtyä juttusille lukijoiden kanssa, ei toki, vaan että kirja on se, joka keskustelee lukijan kanssa. Tarina syntyy jokaisen lukijan päässä uudelleen. Kirjailija on vain se tyyppi, joka sysää tarinan matkaan. Kirjailija on alkuräjähdys. Kirjailija on primus motor.
Mifonki-sarja on perimmältään minun kertomukseni siitä, mitä ihmiselämän dualistisessa keinussa tapahtuu: mitä merkitsee elämä, mitä kuolema. Mitä on rakkaus, mitä viha. Mikä on ihminen, mikä eläin. Mikä on totuus, mikä valhe.
Satujen varjo näkyy perinteisissä fantasiatarinoissa dualistisessa hyvän ja pahan taistelun muodossa. Uudempi fantasiakirjallisuus alkaa ravistaa tuon varjon kintereiltään. Mifonki-sarjassakin hyvä ja paha sekoittuvat. Henkilöhahmot ovat kykeneviä tekoihin, jotka ajasta ja katsantokannasta riippuen näyttäytyvät joko hyvinä tai pahoina tai vähän kumpinakin. Aika muuttaa totuutta ja muisti muokkaa minuutta, eikä kaiken kaoottisuuteen ja hallitsemattomuuteen ole muuta hoitoa kuin yksilön kyky sopeutua kertomuksien avulla. Kertomukset ovat sekä sisäisiä että kulttuuriin sidottuja ja ammentavat myös kollektiivisesta muistista. Ne toimittavat niin turvarievun kuin suojakilven virkaa.
Kollektiivinen muisti on myyttejä, unia ja uskoa taikuuteen. Aivan pohjimmiltaan se on metafora. Fantasiakirjailija touhuaa juuri näillä kollektiivisen muistin seuduilla. Hän penkoo arkistoja, jotka ovat näkyviä vain mielikuvituksen silmille. Hän kertoo tarinoita, jotka luovat kehyksen koko ihmiskunnalle, kun taas realismia kirjoittava tapaa liikkua maastossa, joka on yksilöity joko tiettyyn aikakauteen tai henkilöön. Näin tarkasteltuna fantasian kirjallinen arvo asettuu mielestäni oikeaan kontekstiin. On järjetöntä puhua fantasiasta vähättelevästi ja nähdä arvoa vain realismiin pohjautuvassa kerronnassa. Niin paljon löytyy tarinoita, jotka täytyy kertoa jotta muistaisimme. Jotta ymmärtäisimme.
Muisti on sepitettä. Se on kertomus, jossa fakta ja fiktio asettuvat niin, että ihminen voi luoda uskottavia yhteyksiä ja merkityksiä ja kutoa lankoja maailmankaikkeutta kannattelemaan. Mielikuvitus puolestaan on muistin vallaton ja vähän ilkikurinen serkku. Mielikuvitusta vaalimalla me vaalimme kykyä kuvitella ja nähdä totuuksia, jotka niin helposti lipsuvat muistin kannakkeista, mutta mielikuvitus on myös portti menneisyyteen, josta ei ole jäänyt kirjallisia todisteita. Se on väylä, jota pitkin on mahdollista päästä tutkimaan ihmistä ilman ajankuvan kahleita ja itse valitsemistaan kulmista.
Mifonki-sarja on minun panokseni kollektiivisen muistin tarinakehykseen. Isoin ja eeppisin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste fiktio. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste fiktio. Näytä kaikki tekstit
19.10.2014
Hedelmällisyyden armoilla
Kun kirjoittaa naisista, jotka elävät kauan ennen aikaa, jonka voisi mieltää moderniksi, on lähes mahdotonta olla pohtimatta lisääntymistä. Kirjoitan eeppistä fantasiaa, jossa naisilla on tärkeä toimijan rooli, joten lastensaantikysymysten äärellä olen minäkin aikaa viettänyt.
Mifongin perinnössä Ardis Isvergal naitetaan naapurimaan kuninkaalle sodan estämiseksi ja hän synnyttää kuninkaalle kaksoset. Jotkin lukijat ovat olleet miltei kauhuissaan siitä, että Ardis joutuu tekemään lapsia miehelle, joka ei ole hänen rakkautensa ensisijainen kohde. Nykyajan kasvatille tämä saattaakin tulla hieman järkytyksenä, sillä nuoret naiset (kuten minä) ovat kasvaneet maailmassa, jossa päätäntävalta on heillä itsellään. Kulttuurissamme naisella on mahdollisuus välttää raskaaksi tuleminen, ja jos ehkäisy hänet pettääkin, peli ei silti ole menetetty, jos asiaan puuttuu ajoissa. Tätä vapautta ei edes tule miettineeksi -- sitä on etuoikeus. Vanhoillisessa Merontesissa, josta Ardis on kotoisin, on toisin.
Modernina naisena halusin luoda kehittämääni maailmaan ehkäisymahdollisuuden: rohtoteen, jota ottamalla raskaus voidaan estää. Kautta historian nainen on ollut hedelmällisyytensä armoilla: raskaaksi tuleminen vastoin tahtoa tai ilman minkäänlaista keinoa vaikuttaa siihen, missä, milloin ja kenen kanssa, on minusta musertava ajatus ja todellinen ongelma itsenäisyydelle. Halusin antaa naishahmoilleni edes pienen mahdollisuuden vaikuttaa omaan ruumiiseensa ja sen käyttötarkoituksiin. Ardisin kohdalla jalo suunnitelmani petti, sillä hän tuli raskaaksi ehkäisymahdollisuudesta huolimatta. Sellaisia ovat tarinoiden tiet. Go figure.
Historiallisten romaanien ja joskus fantasiaromaanienkin kohdalla kuulee toisinaan moitetta siitä, että henkilöhahmot ajattelevat ja käyttäytyvät toisin kuin "sen ajan ihminen" olisi ajatellut tai käyttäytynyt. Fantasiassa tämä ei ole yhtä kiperä kysymys kuin historiallisissa romaaneissa, jotka pyrkivät edes jonkinlaiseen todenmukaisuuteen siinä, minkälaisia ihmiset ennen aikaan olivat tai millaista elämää he viettivät. Fiktiossa on kyse kuitenkin aina fiktiosta, eli kuvitellusta todellisuudesta. Kirjoittaja, joka tarinansa kirjoittaa, tekee sen nykyihmisen katsannosta käsin -- ja lukija, joka tarinan lukee, kokee sen nykyihmisen käsitysten kautta. Olisiko siis edes mielekästä yrittää matkia liiaksi sitä ajatusmaailmaa, joka silloin vallitsi? Olisiko se liian vieraannuttavaa? Lähestulkoon mahdotonta?
Minua kiehtoo se, millä tavalla tututkin tarinat muuttuvat, kun niitä kirjoittaa moderni nykyihminen. Miten muuttuu suhde luontoon, seksuaalisuuteen, sukupuoleen, uskontoihin? Eeppinen fantasia on omalla tavallaan hyvin konservatiivinen genre, mutta toisaalta sen ei tarvitse olla. Oma feminismini todennäköisesti näkyy Mifonki-sarjassa, ja siitä yksi osoitus on ehkäisyn mahdollisuus. On aika rajua todella herätä huomaamaan, miten suuri merkitys sillä voi yksilön elämänkulkuun olla -- sillä, että on oman biologiansa herra. (Vai rouva? Hah, ja kas, miten sukupuolittunut tämäkin sanonta on!)
Mifongin perinnössä Ardis Isvergal naitetaan naapurimaan kuninkaalle sodan estämiseksi ja hän synnyttää kuninkaalle kaksoset. Jotkin lukijat ovat olleet miltei kauhuissaan siitä, että Ardis joutuu tekemään lapsia miehelle, joka ei ole hänen rakkautensa ensisijainen kohde. Nykyajan kasvatille tämä saattaakin tulla hieman järkytyksenä, sillä nuoret naiset (kuten minä) ovat kasvaneet maailmassa, jossa päätäntävalta on heillä itsellään. Kulttuurissamme naisella on mahdollisuus välttää raskaaksi tuleminen, ja jos ehkäisy hänet pettääkin, peli ei silti ole menetetty, jos asiaan puuttuu ajoissa. Tätä vapautta ei edes tule miettineeksi -- sitä on etuoikeus. Vanhoillisessa Merontesissa, josta Ardis on kotoisin, on toisin.
Modernina naisena halusin luoda kehittämääni maailmaan ehkäisymahdollisuuden: rohtoteen, jota ottamalla raskaus voidaan estää. Kautta historian nainen on ollut hedelmällisyytensä armoilla: raskaaksi tuleminen vastoin tahtoa tai ilman minkäänlaista keinoa vaikuttaa siihen, missä, milloin ja kenen kanssa, on minusta musertava ajatus ja todellinen ongelma itsenäisyydelle. Halusin antaa naishahmoilleni edes pienen mahdollisuuden vaikuttaa omaan ruumiiseensa ja sen käyttötarkoituksiin. Ardisin kohdalla jalo suunnitelmani petti, sillä hän tuli raskaaksi ehkäisymahdollisuudesta huolimatta. Sellaisia ovat tarinoiden tiet. Go figure.
Historiallisten romaanien ja joskus fantasiaromaanienkin kohdalla kuulee toisinaan moitetta siitä, että henkilöhahmot ajattelevat ja käyttäytyvät toisin kuin "sen ajan ihminen" olisi ajatellut tai käyttäytynyt. Fantasiassa tämä ei ole yhtä kiperä kysymys kuin historiallisissa romaaneissa, jotka pyrkivät edes jonkinlaiseen todenmukaisuuteen siinä, minkälaisia ihmiset ennen aikaan olivat tai millaista elämää he viettivät. Fiktiossa on kyse kuitenkin aina fiktiosta, eli kuvitellusta todellisuudesta. Kirjoittaja, joka tarinansa kirjoittaa, tekee sen nykyihmisen katsannosta käsin -- ja lukija, joka tarinan lukee, kokee sen nykyihmisen käsitysten kautta. Olisiko siis edes mielekästä yrittää matkia liiaksi sitä ajatusmaailmaa, joka silloin vallitsi? Olisiko se liian vieraannuttavaa? Lähestulkoon mahdotonta?
Minua kiehtoo se, millä tavalla tututkin tarinat muuttuvat, kun niitä kirjoittaa moderni nykyihminen. Miten muuttuu suhde luontoon, seksuaalisuuteen, sukupuoleen, uskontoihin? Eeppinen fantasia on omalla tavallaan hyvin konservatiivinen genre, mutta toisaalta sen ei tarvitse olla. Oma feminismini todennäköisesti näkyy Mifonki-sarjassa, ja siitä yksi osoitus on ehkäisyn mahdollisuus. On aika rajua todella herätä huomaamaan, miten suuri merkitys sillä voi yksilön elämänkulkuun olla -- sillä, että on oman biologiansa herra. (Vai rouva? Hah, ja kas, miten sukupuolittunut tämäkin sanonta on!)
15.4.2014
Realistista fiktiota ja todellisuuksien liudentumia
Fantasiakirjailijana on luonnollisesti tullut jonkin verran pähkäiltyä fantasian olemusta ja sen asemaa fiktiossa, mutta oikeastaan paljon mielekkäämpää olisikin samassa kontekstissa miettiä realismin merkitystä.
On nimittäin niin, että fantasia hengittää realismista. Toden tuntu ja uskottavuus usein määrittävät fantasian onnistuneisuuden. Ja mitä realismi itse asiassa on, kun puhutaan fiktiosta, joka pohjimmiltaan on aina kuvitelmaa, sepitettä, vaikka kuinka pohjautuisi historiassa todennettuihin tapahtumiin tai oikeasti eläneisiin henkilöihin?
Asia on lopulta äärettömän yksinkertainen.
Realismi on tunne. Ihan ytimeltään se on aistien meille välittämää todellisuutta. Todellisuus on ihmiselle näköön, hajuun, kuuloon, makuun ja tuntoon pohjautuvaa ympäristön hahmottamista. Ei ole jäänyt yhteen tai kahteen kertaan, kun minulle on hämmästelty Mifonkien yhteydessä, miten kouriintuntuvalta ja todelliselta -- realistiselta -- jokin kirjan kohtaus tuntuu. Mitä he sitten odottivat? Voimakkaimmat realistisuuden tuntemukset olen itse kokenut juurikin fantasian parissa, minkä mahdollisesti voisi mieltää jokinlaiseksi paradoksiksi. Sitä se ei kuitenkaan ole. Kirjan henkilöt ja maailma ovat tosia, joten myös niiden kuvaus on realistista. Samaistumiseen tarvitaan aistikuvauksia, ihmisen sisään päästään vain ihon kautta. Ajatelkaa kosketusta. Miten osuvasti sanotaan, että jokin tarina oli koskettava. Sillä, tapahtuiko niin oikeasti, ei ole mitään merkitystä.
Kenties niukalti fantasiaa lukevilla on sellainen käsitys, että fantasiassa liidellään utopistisissa käsityskyvyn ulkopuolisissa sfääreissä ja puhallellaan tähtipölystä kiilteleviin pasuunoihin tyhjänpäiväisyyksien fanfaareita.
Luulo on yliolkainen ja sulkeutuneisuudessaan hieman loukkaava. Täytyy ymmärtää ihmistä, sitä miten meidät on rakennettu. Aistit, vaistot ja mielikuvitus: eivätkö nämä ole juuri niitä varhaisimpia rakennuspalikoitamme? Fantasiakirjallisuus ammentaa vahvasti myyttisistä alkulähteistä. Aistit tekevät kirjan maailman lukijalle aidoksi yhtä lailla kuin ne todentavat reaalimaailmaa. Mielikuvitus luo merkityksiä ja tulkitsee. Todellisuuden kokemukset syntyvät lopulta aivoissa. Mikä lopulta on oikeasti totta?
Mitään, minkä tunnemme todeksi fiktiossa, ei voi väittää epätodeksi. Kokemus on subjektiivinen, ja kirja aina kokijalleen tosi.
Olen aina pitänyt mielikuvitusta yhtenä ihmisen hienoimmista ominaisuuksista. Mielikuvitus on vapautta. Se on taikarasia toisiin todellisuuksiin, toisin näkemiseen. Lasten kysymyksissä ja toteamuksissa näkee monesti hienosti todellisuuksien liudentumisen, faktan sulautumisen fiktioksi, sepitteen todeksi; kaiken koetun ja aistitun yksilönvaraisuuden.
Realismi onkin fantasian paras ystävä. Yhdessä ne ovat enemmän kuin osiensa summa. Yhdessä ne luovat ihmeen tunnun.
On nimittäin niin, että fantasia hengittää realismista. Toden tuntu ja uskottavuus usein määrittävät fantasian onnistuneisuuden. Ja mitä realismi itse asiassa on, kun puhutaan fiktiosta, joka pohjimmiltaan on aina kuvitelmaa, sepitettä, vaikka kuinka pohjautuisi historiassa todennettuihin tapahtumiin tai oikeasti eläneisiin henkilöihin?
Asia on lopulta äärettömän yksinkertainen.
Realismi on tunne. Ihan ytimeltään se on aistien meille välittämää todellisuutta. Todellisuus on ihmiselle näköön, hajuun, kuuloon, makuun ja tuntoon pohjautuvaa ympäristön hahmottamista. Ei ole jäänyt yhteen tai kahteen kertaan, kun minulle on hämmästelty Mifonkien yhteydessä, miten kouriintuntuvalta ja todelliselta -- realistiselta -- jokin kirjan kohtaus tuntuu. Mitä he sitten odottivat? Voimakkaimmat realistisuuden tuntemukset olen itse kokenut juurikin fantasian parissa, minkä mahdollisesti voisi mieltää jokinlaiseksi paradoksiksi. Sitä se ei kuitenkaan ole. Kirjan henkilöt ja maailma ovat tosia, joten myös niiden kuvaus on realistista. Samaistumiseen tarvitaan aistikuvauksia, ihmisen sisään päästään vain ihon kautta. Ajatelkaa kosketusta. Miten osuvasti sanotaan, että jokin tarina oli koskettava. Sillä, tapahtuiko niin oikeasti, ei ole mitään merkitystä.
Kenties niukalti fantasiaa lukevilla on sellainen käsitys, että fantasiassa liidellään utopistisissa käsityskyvyn ulkopuolisissa sfääreissä ja puhallellaan tähtipölystä kiilteleviin pasuunoihin tyhjänpäiväisyyksien fanfaareita.
Luulo on yliolkainen ja sulkeutuneisuudessaan hieman loukkaava. Täytyy ymmärtää ihmistä, sitä miten meidät on rakennettu. Aistit, vaistot ja mielikuvitus: eivätkö nämä ole juuri niitä varhaisimpia rakennuspalikoitamme? Fantasiakirjallisuus ammentaa vahvasti myyttisistä alkulähteistä. Aistit tekevät kirjan maailman lukijalle aidoksi yhtä lailla kuin ne todentavat reaalimaailmaa. Mielikuvitus luo merkityksiä ja tulkitsee. Todellisuuden kokemukset syntyvät lopulta aivoissa. Mikä lopulta on oikeasti totta?
Mitään, minkä tunnemme todeksi fiktiossa, ei voi väittää epätodeksi. Kokemus on subjektiivinen, ja kirja aina kokijalleen tosi.
Olen aina pitänyt mielikuvitusta yhtenä ihmisen hienoimmista ominaisuuksista. Mielikuvitus on vapautta. Se on taikarasia toisiin todellisuuksiin, toisin näkemiseen. Lasten kysymyksissä ja toteamuksissa näkee monesti hienosti todellisuuksien liudentumisen, faktan sulautumisen fiktioksi, sepitteen todeksi; kaiken koetun ja aistitun yksilönvaraisuuden.
Realismi onkin fantasian paras ystävä. Yhdessä ne ovat enemmän kuin osiensa summa. Yhdessä ne luovat ihmeen tunnun.
7.3.2014
Fantasian sanastosta
Fantasiaa kirjoittava kollegani Katri Alatalo mainitsi taannoisessa blogipostauksessaan idea-sanan ongelmallisuudesta henkilöhahmon suussa. Idea on tosiaan hankala, sillä toisin kuin monia muita kreikasta ja latinasta juontuvia sivistyssanoja, sitä tulee käyttäneeksi arjessa kaiken aikaa.
Liian modernit tai oman maailmamme kulttuuriperintöön sidotut ilmaisut ja sanavalinnat rikkovat fantasiakirjoissa ennen kaikkea tyyliä, mutta myös lukijan illuusiota fiktiivisen maailman todellisuudesta. Vain sanat luovat kirjojen maailmat, joten niiden merkittävyys on tärkeä tunnistaa. (Itse asiassa myös sanojen välit, sanojen järjestys jne, ovat myös osana maailman luomista, mutta sanoihin homma pohjimmiltaan perustuu.)
Tarinassa on erilaisia alueita, joissa sanat voivat vaikuttaa eri tavalla. Esimerkkinä vaikkapa kertojanääni ja dialogi. Kertoja voi olla henkilö, jonka sanavarasto eroaa tarinan henkilöhahmon sanastosta. Hän voi olla nykyajan ihminen, joka tarkkailee ja tulkitsee fantasiamaailmaa oman kielensä kautta, mutta saman tarinan fantasiamaailmahenkilön dialogi on kiinni hänen todellisuudessaan. Jos hänen puhettaan kuvataan suoraan, siinä tuskin ilmenee moderneja ilmaisuja, joita kertoja voi käyttää. Tasoja on useita.
Kun olen luonut omiin tarinoihin fantasiamaailmoita, sanavalintojen kanssa saa pelata kaiken aikaa. Mietin usein esimerkiksi sitä, millä nimillä kuvata eläimistöä, kasvistoa ja aseistusta. On fantasiamaailma, jossa on variksia ja hirviä, mutta myös tarpakoita ja tsaka-kaijoja. Tuttua ja uutta. Mutta entäs pistooli? Selkeästi lainasana. Tykki taas kuulostaa korvaan paljon suomalaisemmalta. Tosi asiassa kumpikin on ruotsista tulleita lainasanoja (ja sinne saksasta tai ranskasta juontuneita), ja olleet kaiken lisäksi käytössä satojen vuosien ajan. (Tykki alkujaan stykkinä ja pistooli bistolina.) Mihin raja vedetään? Mennäänkö korvakuulemalla vai avataanko jokaisen sanan kohdalla etymologinen sanakirja?
***
Koko perinteisen fantasian lajityyppi on taiteilua tuttuuden ja uuden välillä -- tässä suhteessa se on hyvin lähellä romanttista viihdekirjallisuutta. Lukijat haluavat sekä turvallisuutta että jotakin uutta. He haluavat kokea ihmetystä, mutta eivät tahdo olla ulalla. Kirjailijalla on aikamoinen sarka edessään.
Joskus kuulee sanottavan, että suomesta ei löydy hyviä ilmaisuja asioille -- toisin kuin englannista. Höh ja pöh! Suomen kieli ja englannin kieli ovat hyvin erilaisia (lähtien esimerkiksi siitä, että englannin kirjakieli on hiukan aikaisemmin kehittynyt ja paljon teknisempi), mutta ei sellaista asiaa ole, mitä ei voisi kuvata onnistuneesti sekä suomeksi että englanniksi. Ei ehkä samoista lähtökohdista, samoilla sanoilla tai rakenteella, mutta kuitenkin. Tässä luulossa on kyse siitä, että suomen kieltä vähättelevä ei ole tutustunut suomen mahdollisuuksiin ja sanavarastoon sen kaikessa moninaisuudessaan kyllin hyvin.
Uudissanat muodostavat oman lukunsa, jos kirjoittaa vanhahtavaan maailmaan sijoittuvaa fiktiota. Keho, sähkö, happi, paniikki, adrenaliini, energia ovat esimerkkejä sanoista, jotka ovat tulleet käyttöön vasta karkeasti ottaen teollistumisen jälkeen. Monesti on kyse myös keksinnöistä tai käsitteistä: keho kuvaa vain elävää ruumista, ruumis voi kuvata kumpaakin. Sähkö on ilmiönä esiintynyt maailmassa iät ja ajat, mutta sanana se tuli Suomessa käyttöön vasta 1800-luvun lopulla. Voiko vanhamaailmaisessa fantasiatarinassa jokin siis sähköistyä? Paniikki juontuu jo antiikin kreikasta, mutta kuvastaa tilaa, jota voi kutsua myös pakokauhuksi tai ahdistukseksi. Fantasiassa henkilöhahmolla voi olla paniikkikohtaus, mutta sitä tuskin voi kuvata termillä, joka pohjautuu moderniin käsitykseen. Adrenaliini ei taatusti virtaa suonissa, jos barbaari käy hyökkäykseen. (Vai voisiko fiktiossa sittenkin...?)
Minulle yhtä hankalasti välteltävissä idean rinnalla ovat reaktio ja reagoida. Entäs sitten fyysinen, materiaali ja elementti? Elementti on vanha kuin Agricola, mutta kreikkaa sekin. Puhumattakaan sanonnoista: esimerkiksi "ei ristin sielua" juontuu kristinuskosta. Jollei ristillä ole merkittävää sijaa fantasiamaailman kulttuurissa, sanonta on hieman hankala. Kirosanat mainittiinkin jo Katrinkin postauksessa -- suomen kieli on ihanan kirjava ainakin niiden muodostamisen suhteen. (Englanniksi kirjoitetussa spefissä muuten muunnellaan usein "fuck"-sanaa. Milloin se on fok, milloin feck.)
Vaikka käyttämiinsä sanoihin on hyvä kiinnittää huomiota, liian pikkutarkaksi ei kannata ryhtyä. Sanasto kapenee olemattomiin tai muuttuu liian käsittämättömäksi, jos jokaikinen lainasana syynätään ja muunnetaan erilaiseksi. Fiktiossa on kyse ennen kaikkea vuorovaikutuksesta kirjan ja lukijan välillä -- viestinnästä. Kirjailijan osalta kyse on myös ammattimaisesta sumutuksesta, joten aikaa myöten sanojen mahdin hallitsemiseen harjaantuu. Valintoja saa tehdä ja joutuukin tekemään. Itse otin vapauden Mifonki-sarjassa antikvariaatti-sanan käyttämiseen, samoin kahvilan käsitteeseen. Palautteen perusteella kumpikaan ei ole häirinnyt lukijoita. Oma hauskuutensa liittyy myös uusien, toimivien ilmaisujen keksimiseen. Loppujen lopuksi se on kuitenkin kirjailija, joka päättää maailmansa lainalaisuudet.
***
Miten on laitanne, armaat lukijat? Tökkäävätkö sopimattomat ilmaisut historiaa ja fantasiaa lukiessa herkästi silmään vai eivätkö haittaa menoa, jos juoni muuten vetää? Entä te kirjoittavaiset: keksittekö uusia sanoja, muunteletteko vanhoja, kierrättekö ilmaisuja tai tutkitteko ylipäätään sanojen etymologioita? Mitkä ovat hauskimpia tai parhaimpia kirjan maailmaan räätälöityjä ilmaisuja, joihin olette törmänneet?
Liian modernit tai oman maailmamme kulttuuriperintöön sidotut ilmaisut ja sanavalinnat rikkovat fantasiakirjoissa ennen kaikkea tyyliä, mutta myös lukijan illuusiota fiktiivisen maailman todellisuudesta. Vain sanat luovat kirjojen maailmat, joten niiden merkittävyys on tärkeä tunnistaa. (Itse asiassa myös sanojen välit, sanojen järjestys jne, ovat myös osana maailman luomista, mutta sanoihin homma pohjimmiltaan perustuu.)
Tarinassa on erilaisia alueita, joissa sanat voivat vaikuttaa eri tavalla. Esimerkkinä vaikkapa kertojanääni ja dialogi. Kertoja voi olla henkilö, jonka sanavarasto eroaa tarinan henkilöhahmon sanastosta. Hän voi olla nykyajan ihminen, joka tarkkailee ja tulkitsee fantasiamaailmaa oman kielensä kautta, mutta saman tarinan fantasiamaailmahenkilön dialogi on kiinni hänen todellisuudessaan. Jos hänen puhettaan kuvataan suoraan, siinä tuskin ilmenee moderneja ilmaisuja, joita kertoja voi käyttää. Tasoja on useita.
Kun olen luonut omiin tarinoihin fantasiamaailmoita, sanavalintojen kanssa saa pelata kaiken aikaa. Mietin usein esimerkiksi sitä, millä nimillä kuvata eläimistöä, kasvistoa ja aseistusta. On fantasiamaailma, jossa on variksia ja hirviä, mutta myös tarpakoita ja tsaka-kaijoja. Tuttua ja uutta. Mutta entäs pistooli? Selkeästi lainasana. Tykki taas kuulostaa korvaan paljon suomalaisemmalta. Tosi asiassa kumpikin on ruotsista tulleita lainasanoja (ja sinne saksasta tai ranskasta juontuneita), ja olleet kaiken lisäksi käytössä satojen vuosien ajan. (Tykki alkujaan stykkinä ja pistooli bistolina.) Mihin raja vedetään? Mennäänkö korvakuulemalla vai avataanko jokaisen sanan kohdalla etymologinen sanakirja?
***
Koko perinteisen fantasian lajityyppi on taiteilua tuttuuden ja uuden välillä -- tässä suhteessa se on hyvin lähellä romanttista viihdekirjallisuutta. Lukijat haluavat sekä turvallisuutta että jotakin uutta. He haluavat kokea ihmetystä, mutta eivät tahdo olla ulalla. Kirjailijalla on aikamoinen sarka edessään.
Joskus kuulee sanottavan, että suomesta ei löydy hyviä ilmaisuja asioille -- toisin kuin englannista. Höh ja pöh! Suomen kieli ja englannin kieli ovat hyvin erilaisia (lähtien esimerkiksi siitä, että englannin kirjakieli on hiukan aikaisemmin kehittynyt ja paljon teknisempi), mutta ei sellaista asiaa ole, mitä ei voisi kuvata onnistuneesti sekä suomeksi että englanniksi. Ei ehkä samoista lähtökohdista, samoilla sanoilla tai rakenteella, mutta kuitenkin. Tässä luulossa on kyse siitä, että suomen kieltä vähättelevä ei ole tutustunut suomen mahdollisuuksiin ja sanavarastoon sen kaikessa moninaisuudessaan kyllin hyvin.
Uudissanat muodostavat oman lukunsa, jos kirjoittaa vanhahtavaan maailmaan sijoittuvaa fiktiota. Keho, sähkö, happi, paniikki, adrenaliini, energia ovat esimerkkejä sanoista, jotka ovat tulleet käyttöön vasta karkeasti ottaen teollistumisen jälkeen. Monesti on kyse myös keksinnöistä tai käsitteistä: keho kuvaa vain elävää ruumista, ruumis voi kuvata kumpaakin. Sähkö on ilmiönä esiintynyt maailmassa iät ja ajat, mutta sanana se tuli Suomessa käyttöön vasta 1800-luvun lopulla. Voiko vanhamaailmaisessa fantasiatarinassa jokin siis sähköistyä? Paniikki juontuu jo antiikin kreikasta, mutta kuvastaa tilaa, jota voi kutsua myös pakokauhuksi tai ahdistukseksi. Fantasiassa henkilöhahmolla voi olla paniikkikohtaus, mutta sitä tuskin voi kuvata termillä, joka pohjautuu moderniin käsitykseen. Adrenaliini ei taatusti virtaa suonissa, jos barbaari käy hyökkäykseen. (Vai voisiko fiktiossa sittenkin...?)
Minulle yhtä hankalasti välteltävissä idean rinnalla ovat reaktio ja reagoida. Entäs sitten fyysinen, materiaali ja elementti? Elementti on vanha kuin Agricola, mutta kreikkaa sekin. Puhumattakaan sanonnoista: esimerkiksi "ei ristin sielua" juontuu kristinuskosta. Jollei ristillä ole merkittävää sijaa fantasiamaailman kulttuurissa, sanonta on hieman hankala. Kirosanat mainittiinkin jo Katrinkin postauksessa -- suomen kieli on ihanan kirjava ainakin niiden muodostamisen suhteen. (Englanniksi kirjoitetussa spefissä muuten muunnellaan usein "fuck"-sanaa. Milloin se on fok, milloin feck.)
Vaikka käyttämiinsä sanoihin on hyvä kiinnittää huomiota, liian pikkutarkaksi ei kannata ryhtyä. Sanasto kapenee olemattomiin tai muuttuu liian käsittämättömäksi, jos jokaikinen lainasana syynätään ja muunnetaan erilaiseksi. Fiktiossa on kyse ennen kaikkea vuorovaikutuksesta kirjan ja lukijan välillä -- viestinnästä. Kirjailijan osalta kyse on myös ammattimaisesta sumutuksesta, joten aikaa myöten sanojen mahdin hallitsemiseen harjaantuu. Valintoja saa tehdä ja joutuukin tekemään. Itse otin vapauden Mifonki-sarjassa antikvariaatti-sanan käyttämiseen, samoin kahvilan käsitteeseen. Palautteen perusteella kumpikaan ei ole häirinnyt lukijoita. Oma hauskuutensa liittyy myös uusien, toimivien ilmaisujen keksimiseen. Loppujen lopuksi se on kuitenkin kirjailija, joka päättää maailmansa lainalaisuudet.
***
Miten on laitanne, armaat lukijat? Tökkäävätkö sopimattomat ilmaisut historiaa ja fantasiaa lukiessa herkästi silmään vai eivätkö haittaa menoa, jos juoni muuten vetää? Entä te kirjoittavaiset: keksittekö uusia sanoja, muunteletteko vanhoja, kierrättekö ilmaisuja tai tutkitteko ylipäätään sanojen etymologioita? Mitkä ovat hauskimpia tai parhaimpia kirjan maailmaan räätälöityjä ilmaisuja, joihin olette törmänneet?
12.4.2013
Kirjailijan kohubussimatka -- katso kuvat!
Huijasin. Kuvia ei ole, ja kohukin jää laimeaksi. Mutta bussimatka on. Ja kirjailija.
Tämä tarina on tosi.
***
Aamu. Sumu syleilee kaupunkia, joka on yskinyt kevätpölystä kuluneen viikon. Jalkakäytävillä kerrostalojen välissä on helppo hengittää. Kirjailija kipittää kohti bussipysäkkiä. Joka aamu sama reitti. Sähkötalon seinäkellosta voi tarkistaa täytyykö jo juosta. Joka aamu bussit tulevat tutussa järjestyksessä pääkatua. Keinuvat mukulakivipäällysteellä, murisevat ohi sujahtaessaan pölykapselit kolisten. 23, 16. Hekin uskollisia kellolle. Punaista, keltaista, vihreää. Värit säätelevät liikettä, ihmisten ja autojen.
Bussissa paikka löytyy ikkunan vierestä. Ei aurinkoa tänä aamuna, ei väliä kummalla puolella istuu. Ihmiset niiskuttavat, tuoksuvat hajuvedeltä, katupölyltä ja kahvilta. Kirjailija katsoo naarmuisesta ikkunasta avautuvaa maisemaa. Antaa ajatustensa virrata, bussin lämmön imeytyä vaatteisiinsa. Aamuisin on paleltava, ettei iltapäivällä hikoilisi.
Bussi niiaa joka pysäkillä, suhahtelee ja piippaa ihmisiä sisään. Keho jännittyy aina kun penkkirivin ohi ahtautuu uusi matkustaja. Väistämättä jossain vaiheessa joku istuu viereen. Aamubussi on ihmisrakas -- ihmisrakkaampi kuin ihmiset.
Sitten niin tapahtuu. Viereen istutaan. Kirjailijan pää ei käänny, mutta aistit tiedustelevat: onko hajuvesi liian vahva, haiseeko tupakka, liimautuuko kylkeen kiinni. Onko rykijä, puhelimenräplääjä, kuunteleeko musiikkia niin että muutkin kuulevat, mies vai nainen, ehkä bussituttu.
Heijastuksesta ikkunassa kirjailija näkee, kun viereenistuja avaa kirjan ja alkaa lukea. Kirjailija valpastuu hieman, alkaa pohtia kirjaa ja sitä, mahtaako hän koskaan nähdä kenenkään lukevan hänen kirjaansa bussissa. Usein on salavihkaa kuikuillut matkustajien hellästi käsissään pitelemiä kirjoja, mutta vielä ei ole kohdannut omaansa. Oppikirjoja, käännöspokkareita. Ehkä hänen pitäisi kirjoittaa ohuempia kirjoja, joita olisi vaivaton kantaa mukanaan.
Valkoiset sivut loistavat ikkunan pinnasta. Kirjailija ajattelee toimittamaansa antologiaa, jonka digipainossa musteensa saaneet sivut ovat yhtä valkeat. Se olisi pokkari, helppo lukupala mukaan otettavaksi.
Lopulta on pakko katsoa. Vilkaista nopeasti, päätä juuri kääntämättä. Ettei toinen huomaa. Takakannesta näkyy kuva vanhasta taskukellosta. Tuttu kuva. Kirjailijan täyttää epäuskoinen ilo. Täytyy vilkaista uudelleen, tällä kertaa tekstiä. Sanat ovat tuttuja, novelli palaa heti mieleen. Hän on oikolukenut sitä hiostavalla hartaudella. Viereenistuja seikkailee vanhassa Prahassa, jossa vain petokset ovat mustempia kuin Vltavajoen vesi.
Kirjailija katsoo jälleen ikkunaa, josta näkyy kuinka käsi kääntää sivuja verkkaasti eteenpäin. Hänen ilonsa on sumu. Joka pisara taiantunnelmaa tihkuva.
Tämä tarina on tosi.
***
Aamu. Sumu syleilee kaupunkia, joka on yskinyt kevätpölystä kuluneen viikon. Jalkakäytävillä kerrostalojen välissä on helppo hengittää. Kirjailija kipittää kohti bussipysäkkiä. Joka aamu sama reitti. Sähkötalon seinäkellosta voi tarkistaa täytyykö jo juosta. Joka aamu bussit tulevat tutussa järjestyksessä pääkatua. Keinuvat mukulakivipäällysteellä, murisevat ohi sujahtaessaan pölykapselit kolisten. 23, 16. Hekin uskollisia kellolle. Punaista, keltaista, vihreää. Värit säätelevät liikettä, ihmisten ja autojen.
Bussissa paikka löytyy ikkunan vierestä. Ei aurinkoa tänä aamuna, ei väliä kummalla puolella istuu. Ihmiset niiskuttavat, tuoksuvat hajuvedeltä, katupölyltä ja kahvilta. Kirjailija katsoo naarmuisesta ikkunasta avautuvaa maisemaa. Antaa ajatustensa virrata, bussin lämmön imeytyä vaatteisiinsa. Aamuisin on paleltava, ettei iltapäivällä hikoilisi.
Bussi niiaa joka pysäkillä, suhahtelee ja piippaa ihmisiä sisään. Keho jännittyy aina kun penkkirivin ohi ahtautuu uusi matkustaja. Väistämättä jossain vaiheessa joku istuu viereen. Aamubussi on ihmisrakas -- ihmisrakkaampi kuin ihmiset.
Sitten niin tapahtuu. Viereen istutaan. Kirjailijan pää ei käänny, mutta aistit tiedustelevat: onko hajuvesi liian vahva, haiseeko tupakka, liimautuuko kylkeen kiinni. Onko rykijä, puhelimenräplääjä, kuunteleeko musiikkia niin että muutkin kuulevat, mies vai nainen, ehkä bussituttu.
Heijastuksesta ikkunassa kirjailija näkee, kun viereenistuja avaa kirjan ja alkaa lukea. Kirjailija valpastuu hieman, alkaa pohtia kirjaa ja sitä, mahtaako hän koskaan nähdä kenenkään lukevan hänen kirjaansa bussissa. Usein on salavihkaa kuikuillut matkustajien hellästi käsissään pitelemiä kirjoja, mutta vielä ei ole kohdannut omaansa. Oppikirjoja, käännöspokkareita. Ehkä hänen pitäisi kirjoittaa ohuempia kirjoja, joita olisi vaivaton kantaa mukanaan.
Valkoiset sivut loistavat ikkunan pinnasta. Kirjailija ajattelee toimittamaansa antologiaa, jonka digipainossa musteensa saaneet sivut ovat yhtä valkeat. Se olisi pokkari, helppo lukupala mukaan otettavaksi.
Lopulta on pakko katsoa. Vilkaista nopeasti, päätä juuri kääntämättä. Ettei toinen huomaa. Takakannesta näkyy kuva vanhasta taskukellosta. Tuttu kuva. Kirjailijan täyttää epäuskoinen ilo. Täytyy vilkaista uudelleen, tällä kertaa tekstiä. Sanat ovat tuttuja, novelli palaa heti mieleen. Hän on oikolukenut sitä hiostavalla hartaudella. Viereenistuja seikkailee vanhassa Prahassa, jossa vain petokset ovat mustempia kuin Vltavajoen vesi.
Kirjailija katsoo jälleen ikkunaa, josta näkyy kuinka käsi kääntää sivuja verkkaasti eteenpäin. Hänen ilonsa on sumu. Joka pisara taiantunnelmaa tihkuva.
24.4.2012
Mitä fantasia on?
Tätä kysyi Taija Tuominen Tampereen kirjamessujen nuortenkirjapaneelissa ja jäin sitä pohtimaan jälkeenpäin. Kävi nimittäin ilmi, että joku voi mieltää fantasian niinkin laajasti, että se kattaa fiktion kokonaisuudessaan. Minulle fantasia on aina ollut tietynlainen genre. Eihän kaikkia kirjoja voisi kutsua trillereiksi tai romanttiseksi viihteeksikään.
Joku kirjallisuudentutkija on tätä varmasti jo selvittänyt, mutta ennen kuin menen kaivelemaan tieteellisiä luokituksia, haluan pohtia asiaa omakohtaisesti. Mikä minulle sitten on fantasiaa?
Klassista fantasiaa edustavat mielestäni J.R.R. Tolkienin teokset ja Ursula K. Le Guinin Maameren tarinat, Robin Hobbin Näkijän taru -sarja, Patricia A. McKillipin Ombria-kirjat, Roger Zelaznyn Amber-sarja, muutaman mainitakseni. Niitä yhdistää suljettu fantasiamaailma, eli yhteyksiä tähän meidän reaalimaailmaamme ei suoranaisesti ole. Monissa on lohikäärmeitä, mutta se ei toki ole pakollista. Fantasiaan ylipäätään lukeutuu jonkinlainen olentogalleria (haltiat, peikot, kääpiöt, keijut, jättiläiset, myyttiset taruhahmot) ja magian läsnäolo. Myös ympäristön konkreettinen kuvaaminen on tavallista, maailma todella luodaan lukijan ympärille, se ei ole surrealistinen tai yhdentekevä. Aiheissa ja teemoissa toistuvat etsiminen, matkaaminen, kasvutarinat ja ennustuksen täyttäminen tai jonkinlaisen enteen toteutuminen. Hyvä ja paha ovat olemassa ja tyypillisesti merkittävässä osassa tarinaa. Meidän aikaamme ja maailmaamme verrattuna klassisessa fantasiassa eletään ajanjaksoa, joka kurottuu historian puolelle vaatetuksineen, ruokineen ja esineistöineen.
Tällaisen minä miellän yleisesti fantasiaksi, samoin kuin rinnakkaismaailmafantasiat, joiden perinteitä edustavat esimerkiksi Narnia, Veljeni Leijonamieli ja Liisa Ihmemaassa. Sitten löytyy tietenkin jos jonkinlaisia rajatapauksia ja sekoituksia. Siirryn puhumaan spekulatiivisesta fiktiosta, jos iso osa tarinasta tapahtuu realistisessa maailmassamme (esim. aikamatkailu), siinä esiintyy historiassa tunnettuja henkilöitä (vaihtoehtohistoriat), se on dystopia, vampyyri- tai ihmissusikertomus, tai jos se sijoittuu tulevaisuuteen (scifi).
Fantasia-termiä voi toki käyttää aika laajasti, mutta genrenä se on kuitenkin omanlaisensa ja muusta spefistä erottuva. En tohtisi laajentaa sitä käsittämään kaikkea fiktiivistä sepitettä. Monissa teoksissa voi olla fantasiaelementtejä, mutta se ei välttämättä tee niistä fantasiaa.
Nyt olisi kiinnostavaa kuulla teidän lukijoiden mielipiteitä. Mikä sinulle on fantasiaa?
Joku kirjallisuudentutkija on tätä varmasti jo selvittänyt, mutta ennen kuin menen kaivelemaan tieteellisiä luokituksia, haluan pohtia asiaa omakohtaisesti. Mikä minulle sitten on fantasiaa?
Klassista fantasiaa edustavat mielestäni J.R.R. Tolkienin teokset ja Ursula K. Le Guinin Maameren tarinat, Robin Hobbin Näkijän taru -sarja, Patricia A. McKillipin Ombria-kirjat, Roger Zelaznyn Amber-sarja, muutaman mainitakseni. Niitä yhdistää suljettu fantasiamaailma, eli yhteyksiä tähän meidän reaalimaailmaamme ei suoranaisesti ole. Monissa on lohikäärmeitä, mutta se ei toki ole pakollista. Fantasiaan ylipäätään lukeutuu jonkinlainen olentogalleria (haltiat, peikot, kääpiöt, keijut, jättiläiset, myyttiset taruhahmot) ja magian läsnäolo. Myös ympäristön konkreettinen kuvaaminen on tavallista, maailma todella luodaan lukijan ympärille, se ei ole surrealistinen tai yhdentekevä. Aiheissa ja teemoissa toistuvat etsiminen, matkaaminen, kasvutarinat ja ennustuksen täyttäminen tai jonkinlaisen enteen toteutuminen. Hyvä ja paha ovat olemassa ja tyypillisesti merkittävässä osassa tarinaa. Meidän aikaamme ja maailmaamme verrattuna klassisessa fantasiassa eletään ajanjaksoa, joka kurottuu historian puolelle vaatetuksineen, ruokineen ja esineistöineen.
Tällaisen minä miellän yleisesti fantasiaksi, samoin kuin rinnakkaismaailmafantasiat, joiden perinteitä edustavat esimerkiksi Narnia, Veljeni Leijonamieli ja Liisa Ihmemaassa. Sitten löytyy tietenkin jos jonkinlaisia rajatapauksia ja sekoituksia. Siirryn puhumaan spekulatiivisesta fiktiosta, jos iso osa tarinasta tapahtuu realistisessa maailmassamme (esim. aikamatkailu), siinä esiintyy historiassa tunnettuja henkilöitä (vaihtoehtohistoriat), se on dystopia, vampyyri- tai ihmissusikertomus, tai jos se sijoittuu tulevaisuuteen (scifi).
Fantasia-termiä voi toki käyttää aika laajasti, mutta genrenä se on kuitenkin omanlaisensa ja muusta spefistä erottuva. En tohtisi laajentaa sitä käsittämään kaikkea fiktiivistä sepitettä. Monissa teoksissa voi olla fantasiaelementtejä, mutta se ei välttämättä tee niistä fantasiaa.
Nyt olisi kiinnostavaa kuulla teidän lukijoiden mielipiteitä. Mikä sinulle on fantasiaa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)