Feministi-määreen ongelmallisuudesta

Helsingin Sanomissa (28.1.) Suvi Ahola kirjoittaa seuraavasti:

"Huomionarvoista näissä kiitoksissa on se, että ne koskevat liki yksinomaan naisten kirjoittamaa, naisten kokemuksista kertovaa ja sitä feministisesti käsittelevää kirjallisuutta. 

Modernia fantasiakirjallisuutta onkin jopa kritisoitu naisvaltaisuudesta. Se, että tytöt lukevat (ja pojat pelaavat?), näkyykin kaikkialla siinä, mille yleisölle kirjoja kannattaa tehdä."

Minä koen ongelmallisena sen, että jos nainen kirjoittaa naishahmojen elämästä, teos luetaan hyvin herkästi feministiseksi. Ja sitten siitä ei muilla tavoin kyetä puhumaankaan. Kaikki muu, mitä kirja nostaa esille, jää toissijaiseksi.

Jos nainen on tekijä, toimiva, ottaa tilan haltuun, tekee uraa ja menestyy, ah että onkaan feminististä. Jollain ilveellä siitä saadaan väännettyä sukupuolipainotteinen asia, jopa kirjallisuudessa.

Kuinka paljon menestyvän mieskirjailijan sukupuolta painotetaan?

Tasa-arvo ei ole täällä. Se näkyy esimerkiksi juuri tässä ilmiössä: historiallisesti katsottuna kirjallisuus on ollut hyvin tiukasti miesten hallussa, niin kuin nyt suurin osa muutakin julkista ja arvostettua kulttuuria. Nyt kun vaaka heilahtaa toiseen suuntaan ja naiset pääsevät kirjoittamaan omalla äänellään ja omista näkökulmistaan, onkin kritiikin paikka. Missä pojille kirjoittavat miehet, huudetaan. Ala naisistuu!

Kaikkihan me tiedämme, millainen ongelma se on, kun jokin ala naisistuu.

Tämä on sitä toiseuttamista. Ihminen = mies. Nainen on jotain muuta. Naisen kirjoittama ei voi kiinnostaa ihmistä eli miestä, nainen kirjoittaa vain naisille. Kun mies kirjoittaa miehestä, se on ihmisestä kirjoittamista ja kiinnostaa yli sukupuolirajojen. Tottahan se on, että naiset lukevat sekä miesten että naisten kirjoittamia kirjoja, mutta miehet lähinnä miesten. Se on mieskeskeisen kulttuurimme häpeä, ei naisten syy.

(Kannattaa muuten huomata, että Suomen tilanne naiskirjailijoiden määrässä, heidän menestyksessään ja moniäänisyydessään ja mahdollisuuksissaan ei tuolla ulkomailla ole ollenkaan itsestäänselvää. Heti itärajan toisella puolella tilanne on ihan erilainen. Monessa Euroopan maassa tilanne on erilainen. En ihmettele hetkeäkään, miksi suomalaiset naiskirjailijat menestyvät ulkomaisilla markkinoilla. He ovat pirun hyviä ja heidän esimerkkinsä inspiroi.)

***

Yksi osa ongelmaa on, että Suomessa feministi on hyvin julistava ja leimaava sana. Ai ootko sä sellainen feministi? Kyllä olen: minusta kaikkien sukupuolten tulisi olla tasa-arvoisia. Niin raju kantani on. (Tasa-arvoinen ei tietenkään tarkoita samanlainen. Hämmentävää, miten vaikea tämä edelleen on joillekin hahmottaa.)

Kun kirjoitan, kirjoitan mielelläni tyttöjä ja naisia. Kirjoitan mielelläni poikia ja miehiä. Ei minun sukupuoleni tee ihmisyyden ja ihmiselämän kuvaamisesta miehille vierasta. Olen feministi, kirjoitan suurella halulla mahdollisimman realistisia henkilöhahmoja, olivat ne sitten mitä sukupuolta tahansa. Eikö juuri tätä ole tasa-arvo?

Pyörittelin silmiäni tuolle HS:n jutulle uudesta superfeministisestä kirjagenrestä. Superfeministinen, mitä ihmettä? Ovatko entisajan poikakirjat nyt sitten supermenimistisiä?

***

Onneksi kollega Saara Henriksson ehtikin kirjoittaa fantasian naisistumisesta varsin tyhjentävästi.

Tytöttelystä

"Koffgate" pukkasi esiin asenteita, jotka valitettavasti yhä muhivat yhteiskunnassamme niin miesten kuin naisten puheissa. Jos aihe ei ole tuttu, voit aloittaa siihen tutustumisen vaikkapa täältä. Jos et halua tai jaksa lukea tekstiä, myös Ylen Kioskin jakso käsitteli asiaa.

Aiheesta kirvonnut keskustelu alkoi korpeamaan sen verran, että päätin kerätä yhteen muutamia ajatuksiani yleisimmistä kommenteista, joita sosiaalisessa mediassa esiintyi. Nämä ovat oikeastaan ihan peruskommentteja, joita useimmat naisten epätasa-arvoiseen kohteluun liittyvät kirjoitukset keräävät.

"Huonosti käyttäytyviä tyyppejä löytyy aina, etenkin netistä. Ei se mitään naisvihaa ole."

Kyllä se silloin on naisvihaa, jos käytöksen kohteeksi valikoituu juurikin nainen. Kun samaa asiaa kritisoi mies, häntä vastaan ei hyökätty. Hän ei saanut yhden yhtä viestiä, jossa häntä olisi haukuttu tuhkamunaksi tai mieshuoraksi tai mitkä nyt edes olisivat vastaavia nimiä miehelle kuin "hiekkapillu" tai "huora", joita nainen sai kuulla.

Kyse on vallasta ja kunnioituksen puutteesta. Naista ei miehen tarvitse kunnioittaa. Nainen on vapaata riistaa haukkumiselle ja asiattomuuksille, sillä vähättelevien stereotypioiden (joista tytöttely on esimerkki) viljely on saanut jotkut kuvittelemaan, että heillä on oikeus siihen. Tällainen asenne kuultaa yhä selvästi läpi, mutta monet miehet eivät sitä halua tunnustaa. Eivät halua, koska eivät sitä itse näe. Miksi eivät näe? No daa, koska he eivät ole naisia, he eivät ole sen kohteena.

(Huomio: myöskään kaikki naiset eivät ole tasa-arvoon pyrkivissä maissa joutuneet henkilökohtaisesti näiden asenteiden tulilinjalle, joten on myös naisia, jotka kiven kovaan väittävät, ettei mitään naisvihaa ole. Hyvä heille, mutta ei sekään poista toisten kokemusta (ja lukuisten tutkimuksien tuloksia sukupuolen vaikutuksesta).)

"No eikö sitä huumoria enää ymmärretä. Ihme tiukkapipoisuutta. Olis tärkeämpiäkin asioita."

Varmasti löytyy tärkeämpiä asioita -- asioita, jotka ovat tärkeämpiä SINULLE. Eihän kukaan tartu epäkohtaan, jota ei koe epäkohdaksi. Ja koska me ihmiset olemme erilaisia, meitä koskettaa erilaiset asiat. Kun vitsi ei kohdistu omaan sukupuoleen, on ihan ymmärrettävää, ettei välttämättä koe sitä kovin tärkeäksi. Miksi sitten hyökätä sen kritisoijaa vastaan? On aika käsittämätöntä itsekkyyttä ja yksisilmäisyyttä julistaa, että toisten kokemukset ovat yhdentekeviä, koska ne eivät ole omia kokemuksia. Tässä malliesimerkki siitä, mitä se etuoikeus tarkoittaa. Se tarkoittaa, ettei tarvitse ajatella ko. asiaa.

"Naiset nyt vaan on heikompia ku miehet, eikä ne pärjää jääkiekossa miesten kanssa. Siksi se pinkki ballerinamekko oli siinä."

Tämä kommenttityyppi oli ehkä hämmentävin. Siis mitä tekemistä fyysisellä vahvuudella tai jääkiekon sekajoukkueilla on sen kanssa, että ei ole OK käyttää "tyttöä" haukkumanimenä? Ei mitään. Tässä on puolestaan esimerkki keskustelun suuntaamisesta sivuraiteille tai pointin täydellisestä missaamisesta. (Ja pakko huomauttaa: baletti ei ole mitään kevyttä pyörähtelyä parketilla, ellette ole sattuneet huomaamaan.)

"Kauhee itku ja raivo yhdestä huonosta vitsistä. Feministit vois opetella ottamaan iisimmin."

Yksi vallankäytön muoto on toisen tunteiden mitätöinti/paisuttelu. Oletteko huomanneet, että puheissa feministit aina raivoavat, suuttuvat ja naiset ovat hysteerisiä, vihaisia ja loukkaantuvat? Ei ole kerta kaikkiaan mahdollista löytää neutraalimpaa tunneskaalaa, kun naiset kritisoivat jotakin. Kritiikin kohde ja sisältö on helppo sivuuttaa, jos se uutisoidaan punakasvoisena möyhöämisenä. Tuntemattomat ihmiset ovat minutkin monesti julistaneet loukkaantuneeksi tai suuttuneeksi, vaikka noista tunnetiloista ei ole näkynyt todellisuudessa hännänpäätäkään. Naisen ruumista, sen reaktioita, yritetään koko ajan kiivaasti kontrolloida. Miksi? Mille se on uhka?

"Kannattiko nyt sit lähteä tällaiseen keskusteluun, jos ei kestä siitä tulevaa kritiikkiä? Ken leikkiin lähtee, se leikin kestäköön."

Huorittelu ja hiekkapilluttelu ei ole kritiikkiä, se on kiusaamista. Kun mies avaa keskustelun, mahdollinen kritiikki kohdistuu itse asiaan, eli puheen sisältöön. Niin sen pitäisikin olla. Ajatuksia ja sanoja sopii kritisoida, henkilöä ei. Kun nainen avaa keskustelun, kritiikki kohdistetaan hänen ulkonäköönsä, siihen onko nainen pantava, mikä hänen seksuaalinen suuntautumisensa on, mikä hänen seksuaalinen statuksensa on, mikä hänen seksuaalinen aktiivisuustasonsa on, mikä hänen seksuaalinen kokemuksensa on, voisiko hän mahdollisesti olla seksuaalisesti saavutettavissa... Anteeksi, toistuuko yksi sana ylitse muiden?

Minä en näe tässä mitään leikkiä. En mitään huvittavaa, en sillä hauskalla tavalla. Näetkö sinä?

***

Loppuun vielä lisäys: Minä en loukkaantunut Koffin mainoksesta, kun sen ensimmäistä kertaa näin. Eihän siinä ollut mitään uutta tai järisyttävää. Katsoin vain, että jaaha, taas mennään. Vieläkö joku pitää tällaista oikeasti hyvänä läppänä. Pinkki tutumekko vastustajan päällä ja tytöttely, aika väsynyttä. Aika kasaria. Ei jatkoon. Huomaatteko tunneskaalan? Ei raivoa, ei sydämistymistä. Kulmien kohotus ja eteenpäin. Kunnes alkoi se varsinainen Koffgate...

Ei ilman syytä ja suurta asiata

Naistenpäivän tunnelmissa ajattelin jakaa teille tuulahduksen menneisyydestä, nimittäin pätkän Erik Sorolaisen (1546-1625) saarnasta.

(c) J.S. Meresmaa

(Vapaa oma käännös fraktuurasta nykylukijaa helpottamaan.)

Naisten kevytmielisyydestä

"Pitä kaikki Waimot/ Neitset ja Piikat oppeman/  ettei he ilman syytä ja suurta asiata/ juoksentele ulgos sinne ja tänne/ mutta kotonans pysywät/ sillä ei mitäkän Waimoista Inhimistä niin kaunista/ kuin heidän Huonens ja Kotons... Mutta koska tarwe ja Asia niin waati/ että heidän pitä huonesta ulgos menemän heidän asioitans toimitteleman/ niin heidän pitä wältämän ja kartaman pahoja ja häwättömiä (!) Inihimisiä (!)/ eikä niinen kanssa pitämän yhtäkän kanssa käymist... Ei heidän pidä juokseman joka paikan ympärins/ eikä kurkisteleman ja katseleman sinne ja tänne/ mutta kiirusta menemän/ niinkuin Maria on tehnyt/ kaiken Kunnialisuden kanssa. Ja koska he ovat asians toimittanet/ niin ei heidän pidä viivyttelemän/ eikä pitkiä juttuja pitämän/ mutta kotians kohta palaman..."

- s. 25, Poimintoja vanhemmasta suomalaisesta kirjallisuudesta (Otava, 1938)

***

Saarna on neljänsadan vuoden takaa. Onneksi nykypäivänä emme rajoita naisten liikkumista, pidä heitä kevytmielisinä, kun he rupattelevat, tai miellä heidän paikkansa olevan kotona. Emmehän?

Niin että voihan niitä kukkia antaa, mutta ei kannata unohtaa kauniin ajatuksen kantavan vain sen ajatuksen verran.

(c) J.S. Meresmaa

Nimeämättömien historiaa, unohdettujen tarinoita

Helsingin Sanomissa toimittaja Suvi Ahola kirjoitti siitä, kuinka suomalaisissa ja ruotsalaisissa historian oppikirjoissa naisten osuus on edelleen hämmästyttävän vähäinen. Jutun mukaan esimerkiksi lukion oppikirjasta Muutosten maailma löytyi nimiä 662, joista vain hieman yli 7 prosenttia kuului naisille.

Kenen historiaa kouluissa oikeastaan opetetaan? Ihmiskunnan vai miesten?

Ei taaskaan olisi pitänyt lukea kommentteja. Kovin moni tuntuu ajattelevan, että naisvaikuttajien nimien kaivaminen historian hämäristä olisi anakronistista ja sen tasa-arvovaikutus naurettava. Että on vääristelyä pyrkiä esittämään historia niin, että mainittujen naisten ja miesten osuus siitä on 50/50.

Totta, se ei ole mahdollista. Koska vain harvoille naisille on suotu samoja mahdollisuuksia kuin miehille. Vain harvat naiset ovat kyenneet opiskelemaan, toimimaan arvostetussa ammatissa, tasavertaisena yhteiskunnan jäsenenä saati että olisivat päässeet dokumentoimaan historiaa. Emme ikinä tule löytämään jokaista miespuolista keksijää ja yhteiskunnallista vaikuttajaa kohtaan yhtä monta yhtä merkittävää naista.

Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että miesten ja naisten osuus historiasta on samansuuruinen ja yhtä merkittävä. Naisia on ollut yhtä kauan kuin miehiä, ja he ovat aina vaikuttaneet yhteiskuntaan -- vaikkakin sitten piilossa. Miksi emme kertoisi myös tästä historiasta? Miksi emme nostaisi esiin nerokkaita, kekseliäitä, työteliäitä ja rohkeita naisia? Miksi vain sodat ja suurmiehet ovat merkittäviä?

Historia on pitkälti tarinoita, ja tarinat luovat ihmiskunnan yhteisen perustan. Jos me emme anna nuorille esimerkkejä älykkäistä, aktiivisista, sisukkaista, omaperäisistä, menestyvistä, kunnianhimoisista, sotaisista, pelkäämättömistä naisista, me kasvatamme sukupolvia, jotka eivät yksinkertaisesti usko, että naiset pystyisivät samaan kuin miehet -- niin hyvässä että pahassa. Sukupuolesta tulee yksilön kykyjä määrittävä tekijä, vaikka näin ei pitäisi olla. Me tarvitsemme esikuvia ja esimerkkejä, jotta hahmottaisimme omien mahdollisuuksiemme rajat ja rajattomuuden.

***

Viime kesänä esiinnyin samassa paneelissa fantasiakirjailija Scott Lynchin kanssa. Hän on kirjoittanut merirosvosta, joka on nainen (hei, miten kuulostaakin tutulta?), ja sai sitten eräältä lukijalta palautetta, että edes fantasiassa naisen ei ole mahdollista naisen olla merirosvo. Koska miesten maailma jne. Kirjailijan vastauksen voi lukea muun muassa täältä.

Niin, miksi nainen ei voisi olla merirosvo? Meidänkin maailmamme historia tuntee kymmeniä ja kymmeniä naismerirosvoja. Heistä varmastikin menestyneimmäksi voisi nostaa Ching Shih'n, 1800-luvun vaihteessa Etelä-Kiinan merellä monikymmentuhatpäistä rosvojoukkoa johtaneen naisen, joka kaiken kukkuraksi onnistui eläköitymään rosvouraltaan kaikkine rikkauksineen.

Toinen mielenkiintoinen sukupuoliolettamuksiin perustunut historiauutinen paljastui amerikkalaisessa tutkimuksessa viikinkihautalöytöjen sukupuolimäärittelystä. (Siitä kiersi viime syksynä netissä huimia otsikoita viikinkinaissotureista, mutta Tracy V. Wilson kirjoittaa blogissaan aiheesta varsin tyhjentävästi.) Tutkijat olivat olettaneet haudattujen olleen miehiä, koska nämä oli haudattu miekkojen kanssa. Luita tutkiessa kävi ilmi, että joukosta iso osa olikin naisia.

Tällaisen maallikon korvaan esineperäiset olettamukset kuulostivat aika erikoiselta tieteellisestä menetelmältä, mutta mielestäni se osoittaa hyvin sen, miten vaikea meidän on ravistaa stereotyyppisiä ja sukupuolittuneita käsityksiä, ja että ne saattavat ohjata hyvinkin vahvasti historian tulkintaa. Lienee osittain ihan luonnollista, että miehiä kiinnostavat miesten tekemät asiat ja naisia naisten. On kuitenkin hyvä tiedostaa, miten se voi vaikuttaa käsitykseemme historiasta, jos vain valikoitu joukko pääsee sitä dokumentoimaan.

***

Kuten sanoin jo aiemmin, historia näyttäytyy meille tarinoina. Fiktion ja faktan rajat hämärtyvät tarinoissa, eikä ole ollenkaan yhdentekevää minkälaisia tarinoita kerromme.

Minä olen tarinankertoja. Koen velvollisuudekseni kertoa myös nimettömien tarinoita -- heidän, joiden osuus historiasta on vaiettu.

Hedelmällisyyden armoilla

Kun kirjoittaa naisista, jotka elävät kauan ennen aikaa, jonka voisi mieltää moderniksi, on lähes mahdotonta olla pohtimatta lisääntymistä. Kirjoitan eeppistä fantasiaa, jossa naisilla on tärkeä toimijan rooli, joten lastensaantikysymysten äärellä olen minäkin aikaa viettänyt.

Mifongin perinnössä Ardis Isvergal naitetaan naapurimaan kuninkaalle sodan estämiseksi ja hän synnyttää kuninkaalle kaksoset. Jotkin lukijat ovat olleet miltei kauhuissaan siitä, että Ardis joutuu tekemään lapsia miehelle, joka ei ole hänen rakkautensa ensisijainen kohde. Nykyajan kasvatille tämä saattaakin tulla hieman järkytyksenä, sillä nuoret naiset (kuten minä) ovat kasvaneet maailmassa, jossa päätäntävalta on heillä itsellään. Kulttuurissamme naisella on mahdollisuus välttää raskaaksi tuleminen, ja jos ehkäisy hänet pettääkin, peli ei silti ole menetetty, jos asiaan puuttuu ajoissa. Tätä vapautta ei edes tule miettineeksi -- sitä on etuoikeus. Vanhoillisessa Merontesissa, josta Ardis on kotoisin, on toisin.

Modernina naisena halusin luoda kehittämääni maailmaan ehkäisymahdollisuuden: rohtoteen, jota ottamalla raskaus voidaan estää. Kautta historian nainen on ollut hedelmällisyytensä armoilla: raskaaksi tuleminen vastoin tahtoa tai ilman minkäänlaista keinoa vaikuttaa siihen, missä, milloin ja kenen kanssa, on minusta musertava ajatus ja todellinen ongelma itsenäisyydelle. Halusin antaa naishahmoilleni edes pienen mahdollisuuden vaikuttaa omaan ruumiiseensa ja sen käyttötarkoituksiin. Ardisin kohdalla jalo suunnitelmani petti, sillä hän tuli raskaaksi ehkäisymahdollisuudesta huolimatta. Sellaisia ovat tarinoiden tiet. Go figure.

Historiallisten romaanien ja joskus fantasiaromaanienkin kohdalla kuulee toisinaan moitetta siitä, että henkilöhahmot ajattelevat ja käyttäytyvät toisin kuin "sen ajan ihminen" olisi ajatellut tai käyttäytynyt. Fantasiassa tämä ei ole yhtä kiperä kysymys kuin historiallisissa romaaneissa, jotka pyrkivät edes jonkinlaiseen todenmukaisuuteen siinä, minkälaisia ihmiset ennen aikaan olivat tai millaista elämää he viettivät. Fiktiossa on kyse kuitenkin aina fiktiosta, eli kuvitellusta todellisuudesta. Kirjoittaja, joka tarinansa kirjoittaa, tekee sen nykyihmisen katsannosta käsin -- ja lukija, joka tarinan lukee, kokee sen nykyihmisen käsitysten kautta. Olisiko siis edes mielekästä yrittää matkia liiaksi sitä ajatusmaailmaa, joka silloin vallitsi? Olisiko se liian vieraannuttavaa? Lähestulkoon mahdotonta?

Minua kiehtoo se, millä tavalla tututkin tarinat muuttuvat, kun niitä kirjoittaa moderni nykyihminen. Miten muuttuu suhde luontoon, seksuaalisuuteen, sukupuoleen, uskontoihin? Eeppinen fantasia on omalla tavallaan hyvin konservatiivinen genre, mutta toisaalta sen ei tarvitse olla. Oma feminismini todennäköisesti näkyy Mifonki-sarjassa, ja siitä yksi osoitus on ehkäisyn mahdollisuus. On aika rajua todella herätä huomaamaan, miten suuri merkitys sillä voi yksilön elämänkulkuun olla -- sillä, että on oman biologiansa herra. (Vai rouva? Hah, ja kas, miten sukupuolittunut tämäkin sanonta on!)

Vahvan naishahmon vankila

Pasilan lukupiirikeikan jälkimainingeissa mietin sukupuoleni merkitystä siihen, mitä ja miten kirjoitan.

Koneita ja korsetteja -antologiasta on tullut palautetta useammaltakin taholta, että "kylläpäs tässä oli paljon vahvoja naishahmoja". (Finnconin Höyrypunk-paneelissa keskusteltiin aiheesta myös.) Aktiivisia naisia, jotka ottavat vallan omiin käsiinsä ja toimivat usein miehistä valtakulttuuriakin uhaten. Kapinallisesti. Joskus väkivaltaisesti, toisinaan älyllä.

Nyt jälkikäteen on helppo todeta, että Koneita ja korsetteja -julkaisun kansikuva on melko osuva. Nainen näyttää siltä, että hänelle ei kannata ryppyillä. "Oliko tätä tarkoitus markkinoida nimenomaan naisille?" -kysymys sai minut kyllä hetkeksi hiljaiseksi. Ei, ei kai. (Samaahan muuten toistuvasti kuulen Mifonki-sarjan kansista -- että ne on suunnattu naisille. So what? Tekeekö se niistä jotenkin huonompia?) Jäin sitten miettimään, kuinka sukupuolittuneessa maailmassa oikein elämme. Ymmärrän, että chick lit -kirjojen kannet eivät houkuta puoleensa miehiä, jotka eivät genrestä ole kiinnostuneet. Samoin sotakirjojen kannet eivät houkuta naisia, joita eivät sotakirjojen kannet kiinnosta. Mutta täytyykö kaikilla kirjan kansilla olla jokin sukupuolinen värittymä? Karkottaako nainen kannessa mieslukijat? Eivätkö mieslukijat kykene samaistumaan naishahmoihin?*

Ehkä eivät. Eivät niihin kykene samaistumaan kaikki naisetkaan. Osuvasti näihin mietintöihini sattui Sophia McDougallin artikkeli I Hate Strong Female Characters. Artikkeli on taas melko pitkä, mutta kannattaa lukea se.

Kiteytyksenä omista ajatuksistani voisin sanoa: yksipuolisiin hahmoihin on hankala kenenkään samaistua. Jos kirjassa tai elokuvassa tai tv-sarjassa on yksi nainen edustamassa puolta koko hemmetin väestöstä, voisiko hänelle kasautua vähän liikaa paineita, jotta hänet voisi kirjoittaa omana yksilönään, oli sitten minkälainen tahansa?

Mitä sitten ajattelen termistä "vahva naishahmo"? Olen mieltänyt sen hyvin kirjoitetuksi naishahmoksi, mutta artikkelin lukemisen jälkeen jäin pohdiskelemaan, että harvoin olen kokenut tarvetta sanoa yhdestäkään hyvin kirjoitetusta mieshahmosta, että olipa hyvin kirjoitettu, vahva mieshahmo. Ja miksi näin? Koska kun luen mieshahmojen edesottamuksista, en koskaan ajattele, että tässäpä on osuvasti kirjoitettu mies vaan tässäpä on hyvin kirjoitettu ihminen.

Tämä on kamala oivallus.

***

Kun sanon kirjoittavani vahvoja naishahmoja, en halua viitata sillä siihen, että kirjoittaisin vain naisia, jotka toimivat miesten keinoin miehisessä yhteiskunnassa. En halua vihjata, että ollakseen vahva naisen täytyy turvautua väkivaltaan tai hänen täytyy käyttäytyä kuin mies. En ajattele niin. Minulle tärkeää on, että naishahmoillani on valtaa, kykeneväisyyttä, älyä, heikkouksia, pahoja päiviä, epävarmuutta, rohkeutta, unelmia, surua ja kunnianhimoa. Muun muassa.

Se, että naishahmot jaetaan karkeasti kahteen tyyppiin (aktiivinen, fyysisesti vahva, paha suustaan, jätkämäinen tai passiivinen, fyysisesti heikko, hiljainen), on aiheuttanut useinkin turhautumista. Jos omassa naishahmossa on edes muutama ripaus jompaa kumpaa, luokittelukarsinan ovi heilahtaa äkkiä. On sitten kritisoijan omista mieltymyksistä kiinni, ärsyttävätkö väkivaltaan turvautuvat soturnaishahmot enemmän kuin kiltit, hiljaiset ja avuttomat naishahmot.

Naisia kirjoitetaan edelleen hyvin stereotypisesti. Se korostuu, jos heitä on tarinassa suhteessa huomattavasti vähemmän kuin miehiä.

Ylipäätään jatkuva sukupuoliluokittelu yhteiskunnassamme on rasittavaa. Se on juurtunut syvälle ja siitä on vaikea murtautua. Toivon, että joskus hyvin kirjoitetusta naishahmosta ei tarvitse erikseen mainita, että se on sukupuolensa vuoksi (tai siitä huolimatta) mielenkiintoinen ihminen.

Sillä sitä me naiset ennen kaikkea olemme, ihmisiä.

***

* Vielä häiritsevämpi taka-ajatus ponnahtaa mieleen: eikö jokin ole arvokasta ja uskottavaa, jos se on suunnattu naisille (ja vieläpä naisen tekemää)? Eivätkö naislukijat riitä, eikö heidän rahansa ole yhtä tervetullutta kuin miesten?