Feministi-määreen ongelmallisuudesta

Helsingin Sanomissa (28.1.) Suvi Ahola kirjoittaa seuraavasti:

"Huomionarvoista näissä kiitoksissa on se, että ne koskevat liki yksinomaan naisten kirjoittamaa, naisten kokemuksista kertovaa ja sitä feministisesti käsittelevää kirjallisuutta. 

Modernia fantasiakirjallisuutta onkin jopa kritisoitu naisvaltaisuudesta. Se, että tytöt lukevat (ja pojat pelaavat?), näkyykin kaikkialla siinä, mille yleisölle kirjoja kannattaa tehdä."

Minä koen ongelmallisena sen, että jos nainen kirjoittaa naishahmojen elämästä, teos luetaan hyvin herkästi feministiseksi. Ja sitten siitä ei muilla tavoin kyetä puhumaankaan. Kaikki muu, mitä kirja nostaa esille, jää toissijaiseksi.

Jos nainen on tekijä, toimiva, ottaa tilan haltuun, tekee uraa ja menestyy, ah että onkaan feminististä. Jollain ilveellä siitä saadaan väännettyä sukupuolipainotteinen asia, jopa kirjallisuudessa.

Kuinka paljon menestyvän mieskirjailijan sukupuolta painotetaan?

Tasa-arvo ei ole täällä. Se näkyy esimerkiksi juuri tässä ilmiössä: historiallisesti katsottuna kirjallisuus on ollut hyvin tiukasti miesten hallussa, niin kuin nyt suurin osa muutakin julkista ja arvostettua kulttuuria. Nyt kun vaaka heilahtaa toiseen suuntaan ja naiset pääsevät kirjoittamaan omalla äänellään ja omista näkökulmistaan, onkin kritiikin paikka. Missä pojille kirjoittavat miehet, huudetaan. Ala naisistuu!

Kaikkihan me tiedämme, millainen ongelma se on, kun jokin ala naisistuu.

Tämä on sitä toiseuttamista. Ihminen = mies. Nainen on jotain muuta. Naisen kirjoittama ei voi kiinnostaa ihmistä eli miestä, nainen kirjoittaa vain naisille. Kun mies kirjoittaa miehestä, se on ihmisestä kirjoittamista ja kiinnostaa yli sukupuolirajojen. Tottahan se on, että naiset lukevat sekä miesten että naisten kirjoittamia kirjoja, mutta miehet lähinnä miesten. Se on mieskeskeisen kulttuurimme häpeä, ei naisten syy.

(Kannattaa muuten huomata, että Suomen tilanne naiskirjailijoiden määrässä, heidän menestyksessään ja moniäänisyydessään ja mahdollisuuksissaan ei tuolla ulkomailla ole ollenkaan itsestäänselvää. Heti itärajan toisella puolella tilanne on ihan erilainen. Monessa Euroopan maassa tilanne on erilainen. En ihmettele hetkeäkään, miksi suomalaiset naiskirjailijat menestyvät ulkomaisilla markkinoilla. He ovat pirun hyviä ja heidän esimerkkinsä inspiroi.)

***

Yksi osa ongelmaa on, että Suomessa feministi on hyvin julistava ja leimaava sana. Ai ootko sä sellainen feministi? Kyllä olen: minusta kaikkien sukupuolten tulisi olla tasa-arvoisia. Niin raju kantani on. (Tasa-arvoinen ei tietenkään tarkoita samanlainen. Hämmentävää, miten vaikea tämä edelleen on joillekin hahmottaa.)

Kun kirjoitan, kirjoitan mielelläni tyttöjä ja naisia. Kirjoitan mielelläni poikia ja miehiä. Ei minun sukupuoleni tee ihmisyyden ja ihmiselämän kuvaamisesta miehille vierasta. Olen feministi, kirjoitan suurella halulla mahdollisimman realistisia henkilöhahmoja, olivat ne sitten mitä sukupuolta tahansa. Eikö juuri tätä ole tasa-arvo?

Pyörittelin silmiäni tuolle HS:n jutulle uudesta superfeministisestä kirjagenrestä. Superfeministinen, mitä ihmettä? Ovatko entisajan poikakirjat nyt sitten supermenimistisiä?

***

Onneksi kollega Saara Henriksson ehtikin kirjoittaa fantasian naisistumisesta varsin tyhjentävästi.

Duunarikirjailija

Viikko viuhahti vinhasti, sillä palasin duunarisorvin ääreen.

Vaikka Saska Saarikoski esitti Hesari-kolumnissaan huolensa siitä, että nykykirjailijat tuntevat duunariluokan arjen liian teoreettisesti, on meitä sellaisiakin kirjailijoita, jotka elävät sitä. Ihan konkreettisesti. Emme vain välttämättä kirjoita kirjojamme siitä.

Ymmärrän toki, että kun kirjoitan spekulatiivista fiktiota ja pääasiassa vieläpä fantasiaa nuorille, kuulun siihen porukkaan, joka saskasaarikoskilta jää piiloon. Enkä minä tätä sen suuremmin ihmettele, eri kentillä liikutaan. Kiinnostavampaa olisi kuitenkin kysyä, miksi kaikki duunariluokan kirjailijat eivät kirjoita duunariarjesta. Mistä he sitten kirjoittavat?

Hieman tulee mieleen, että tässäkin toimittaja on jättänyt asian tutkimatta, koska kolumnointi ja kommentointi on sallittua mutupohjalta. Yhtä lailla kuin Suvi Aholalle ei ole olemassa kotimaisia mieskirjailijoita, jotka kirjoittaisivat nuorille, Saarikoskelle ei ole olemassa duunariarjesta osaavasti omasta kokemuksestaan kirjoittavia nykykirjailijoita.

Vaan onko asia todella näin?

***

Päivät menevät siis jälleen töissä, mutta kirjoittaminen jatkuu. Tänä viikonloppuna olen editoinut ensi vuoden julkaisuihin tulevia novelleja ja aloittanut taustatyön erään uuden novellin kirjoittamiseksi. Siinä on merkittävässä roolissa kissa, joten mau! mikäs sen mukavampaa.

Salaa naputtelen myös tarinaa, josta haaveilen lastenkirjaa.

Keskilinnan ritareiden yhteisnidoksen ilmestymiseenkään ei ole enää kuin pari kuukautta. Sitä odotan kuin nousevaa kuuta.

Nimeämättömien historiaa, unohdettujen tarinoita

Helsingin Sanomissa toimittaja Suvi Ahola kirjoitti siitä, kuinka suomalaisissa ja ruotsalaisissa historian oppikirjoissa naisten osuus on edelleen hämmästyttävän vähäinen. Jutun mukaan esimerkiksi lukion oppikirjasta Muutosten maailma löytyi nimiä 662, joista vain hieman yli 7 prosenttia kuului naisille.

Kenen historiaa kouluissa oikeastaan opetetaan? Ihmiskunnan vai miesten?

Ei taaskaan olisi pitänyt lukea kommentteja. Kovin moni tuntuu ajattelevan, että naisvaikuttajien nimien kaivaminen historian hämäristä olisi anakronistista ja sen tasa-arvovaikutus naurettava. Että on vääristelyä pyrkiä esittämään historia niin, että mainittujen naisten ja miesten osuus siitä on 50/50.

Totta, se ei ole mahdollista. Koska vain harvoille naisille on suotu samoja mahdollisuuksia kuin miehille. Vain harvat naiset ovat kyenneet opiskelemaan, toimimaan arvostetussa ammatissa, tasavertaisena yhteiskunnan jäsenenä saati että olisivat päässeet dokumentoimaan historiaa. Emme ikinä tule löytämään jokaista miespuolista keksijää ja yhteiskunnallista vaikuttajaa kohtaan yhtä monta yhtä merkittävää naista.

Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että miesten ja naisten osuus historiasta on samansuuruinen ja yhtä merkittävä. Naisia on ollut yhtä kauan kuin miehiä, ja he ovat aina vaikuttaneet yhteiskuntaan -- vaikkakin sitten piilossa. Miksi emme kertoisi myös tästä historiasta? Miksi emme nostaisi esiin nerokkaita, kekseliäitä, työteliäitä ja rohkeita naisia? Miksi vain sodat ja suurmiehet ovat merkittäviä?

Historia on pitkälti tarinoita, ja tarinat luovat ihmiskunnan yhteisen perustan. Jos me emme anna nuorille esimerkkejä älykkäistä, aktiivisista, sisukkaista, omaperäisistä, menestyvistä, kunnianhimoisista, sotaisista, pelkäämättömistä naisista, me kasvatamme sukupolvia, jotka eivät yksinkertaisesti usko, että naiset pystyisivät samaan kuin miehet -- niin hyvässä että pahassa. Sukupuolesta tulee yksilön kykyjä määrittävä tekijä, vaikka näin ei pitäisi olla. Me tarvitsemme esikuvia ja esimerkkejä, jotta hahmottaisimme omien mahdollisuuksiemme rajat ja rajattomuuden.

***

Viime kesänä esiinnyin samassa paneelissa fantasiakirjailija Scott Lynchin kanssa. Hän on kirjoittanut merirosvosta, joka on nainen (hei, miten kuulostaakin tutulta?), ja sai sitten eräältä lukijalta palautetta, että edes fantasiassa naisen ei ole mahdollista naisen olla merirosvo. Koska miesten maailma jne. Kirjailijan vastauksen voi lukea muun muassa täältä.

Niin, miksi nainen ei voisi olla merirosvo? Meidänkin maailmamme historia tuntee kymmeniä ja kymmeniä naismerirosvoja. Heistä varmastikin menestyneimmäksi voisi nostaa Ching Shih'n, 1800-luvun vaihteessa Etelä-Kiinan merellä monikymmentuhatpäistä rosvojoukkoa johtaneen naisen, joka kaiken kukkuraksi onnistui eläköitymään rosvouraltaan kaikkine rikkauksineen.

Toinen mielenkiintoinen sukupuoliolettamuksiin perustunut historiauutinen paljastui amerikkalaisessa tutkimuksessa viikinkihautalöytöjen sukupuolimäärittelystä. (Siitä kiersi viime syksynä netissä huimia otsikoita viikinkinaissotureista, mutta Tracy V. Wilson kirjoittaa blogissaan aiheesta varsin tyhjentävästi.) Tutkijat olivat olettaneet haudattujen olleen miehiä, koska nämä oli haudattu miekkojen kanssa. Luita tutkiessa kävi ilmi, että joukosta iso osa olikin naisia.

Tällaisen maallikon korvaan esineperäiset olettamukset kuulostivat aika erikoiselta tieteellisestä menetelmältä, mutta mielestäni se osoittaa hyvin sen, miten vaikea meidän on ravistaa stereotyyppisiä ja sukupuolittuneita käsityksiä, ja että ne saattavat ohjata hyvinkin vahvasti historian tulkintaa. Lienee osittain ihan luonnollista, että miehiä kiinnostavat miesten tekemät asiat ja naisia naisten. On kuitenkin hyvä tiedostaa, miten se voi vaikuttaa käsitykseemme historiasta, jos vain valikoitu joukko pääsee sitä dokumentoimaan.

***

Kuten sanoin jo aiemmin, historia näyttäytyy meille tarinoina. Fiktion ja faktan rajat hämärtyvät tarinoissa, eikä ole ollenkaan yhdentekevää minkälaisia tarinoita kerromme.

Minä olen tarinankertoja. Koen velvollisuudekseni kertoa myös nimettömien tarinoita -- heidän, joiden osuus historiasta on vaiettu.