Wonder

Lähdin katsomaan Wonder Woman -elokuvaa perusasetuksilla: supersankarielokuva, joka on saanut kavereilta kehuja ja jossa naishahmo(i)lla on vieläpä merkittävä rooli. Siinäpä se, en ole ollut mikään erityinen fani tai odottanut kyseistä elokuvaa kuin kuuta nousevaa.

Mutta. Sitten.

Kun amatsonit vyöryivät valkokankaalle taistellen, voimaa pursuten ja oman paikkansa ottaen kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin. Sydän täytti rintakehän.

Mitä tapahtui?

Samaistuminen. Representaatio. Jokin taianomainen, mikä minulta on jäänyt kokematta. Yhtäkkiä edessäni on naisia, jotka ovat ihmisiä (okei, amatsoneja); inhimillisiä, vahvoja, upeita, erilaisia -- ja ennen kaikkea niitä on paljon. Ei vain yhtä, ei vain kahta, ei kolmea pahvihahmoa. Ei naisia, joita kamera katsoo kuin nälässä tai kiimassa. Näissä naisissa on voimaa ja tahtoa. Heillä on luonne ja intohimoja.

Heillä on tarina.

Ja kun heillä on tarina, minulla on tarina. Meillä on tarina.

***

Vaikka rakastan supersankarielokuvia, Wonder Woman näytti minulle mitä niistä on tähän saakka puuttunut. Kun Diana puskee määrätietoisesti eteenpäin tehtävässään odottamatta apuja keneltäkään, luottaen täysin itseensä; kun hän käyttää kehoaan niin kuin kehoa käytetään, toiminnallisena subjektina, ei pelkkänä tiellä olevana objektina; kun hän muuttaa mahdottoman mahdolliseksi ja jyrää jumalvoimillaan tietä rauhalle ja rakkaudelle, kyynel vierähtää toisen kerran.

Tässä on supersankarielokuvan ydin: pystyä kuvittelemaan itsensä supervoimilla varustetuksi, kaikkivoipaksi ja pystyväksi sellaisiin tekoihin, joita arki hylkii. Ennen Wonder Womania en ole tajunnut, etten ole saanut sitä kokemusta koskaan ennen. Olen nauttinut Hämähäkkimiehestä, Batmanista, X-menistä, Deadpoolista ja monista muista, mutta tätä, tätä pyörteen lailla mukaansa tempaisevaa ja kuristavaa tunnetta en ole päässyt aikaisemmin kokemaan.

On vuosi 2017. Olisin halunnut nähdä tämän elokuvan 1995.

***

Kyse ei ole siitä, etteikö jotakin olisi ollut. Ellen Ripley ja Sarah Connor räjäyttivät tajunnan silloin muinoin. Lara Croftista olisin halunnut pitää, mutta vaikutus jäi kuitenkin laimeaksi (varmaankin, koska Croftia ei ollut luotu tyttöjä ajatellen, vaan poikia). Starship Troopersin Flores ja Ibanez olivat kova juttu, samoin Michelle Rodriguezin esittämä Diana Guzman Girlfightissa, mutta siinä tullaankin jo 2000-luvulle. Jotakin kertoo, että nämä naishahmot ovat laskettavissa kahden käden sormin.

Liian usein jokin oli vinossa itsenäisissäkin naishahmoissa. Hahmossa saattoi olla potentiaalia, mutta se hukattiin tarinassa. Tuntuu, että aina kerrottiin jonkun muun tarina. Liian usein naishahmot oli kirjoitettu stereotyyppiin. Ei kirjoitettu ihmisiä, vaan pahvihahmoja. Seksuaalisia pahvihahmoja, jotka saattoivat kesken kaiken hukata henkilökohtaiset motivaationsa, luonteensa ja tahtonsa ja muuttua tunnistamattomiksi pelastettaviksi tai kadota kokonaan.

Wonder Woman välttää myös smurffiina-ilmiön: Amatsonien lisäksi elokuvassa on hyvin kirjoitettuja naissivuosia.

Totuus on, että representaatio ei tarkoita yhtä siellä, toista täällä. Se tarkoittaa, että erilaisia hahmoja esiintyy ihan siinä missä niitä valkoisia (hetero)miehiäkin. Joskus voisi valkoiset miehet jättää kokonaan poiskin. Sellaisia tiloja ja todellisuuksia on, joissa heitä ei ole. Uskokaa pois.

On merkitystä, keiden tarinoita kerromme. Tehokkain tapa pyyhkiä jokin ryhmä muistista on jättää se nimeämättä ja piilottaa näkyvistä. Vaietut katoavat ja lakkaavat olemasta. Ja sillä, mitä ei ole, ei ole merkitystä niille, jotka ovat.

Realistista fiktiota ja todellisuuksien liudentumia

Fantasiakirjailijana on luonnollisesti tullut jonkin verran pähkäiltyä fantasian olemusta ja sen asemaa fiktiossa, mutta oikeastaan paljon mielekkäämpää olisikin samassa kontekstissa miettiä realismin merkitystä.

On nimittäin niin, että fantasia hengittää realismista. Toden tuntu ja uskottavuus usein määrittävät fantasian onnistuneisuuden. Ja mitä realismi itse asiassa on, kun puhutaan fiktiosta, joka pohjimmiltaan on aina kuvitelmaa, sepitettä, vaikka kuinka pohjautuisi historiassa todennettuihin tapahtumiin tai oikeasti eläneisiin henkilöihin?

Asia on lopulta äärettömän yksinkertainen.

Realismi on tunne. Ihan ytimeltään se on aistien meille välittämää todellisuutta. Todellisuus on ihmiselle näköön, hajuun, kuuloon, makuun ja tuntoon pohjautuvaa ympäristön hahmottamista. Ei ole jäänyt yhteen tai kahteen kertaan, kun minulle on hämmästelty Mifonkien yhteydessä, miten kouriintuntuvalta ja todelliselta -- realistiselta -- jokin kirjan kohtaus tuntuu. Mitä he sitten odottivat? Voimakkaimmat realistisuuden tuntemukset olen itse kokenut juurikin fantasian parissa, minkä mahdollisesti voisi mieltää jokinlaiseksi paradoksiksi. Sitä se ei kuitenkaan ole. Kirjan henkilöt ja maailma ovat tosia, joten myös niiden kuvaus on realistista. Samaistumiseen tarvitaan aistikuvauksia, ihmisen sisään päästään vain ihon kautta. Ajatelkaa kosketusta. Miten osuvasti sanotaan, että jokin tarina oli koskettava. Sillä, tapahtuiko niin oikeasti, ei ole mitään merkitystä.

Kenties niukalti fantasiaa lukevilla on sellainen käsitys, että fantasiassa liidellään utopistisissa käsityskyvyn ulkopuolisissa sfääreissä ja puhallellaan tähtipölystä kiilteleviin pasuunoihin tyhjänpäiväisyyksien fanfaareita.

Luulo on yliolkainen ja sulkeutuneisuudessaan hieman loukkaava. Täytyy ymmärtää ihmistä, sitä miten meidät on rakennettu. Aistit, vaistot ja mielikuvitus: eivätkö nämä ole juuri niitä varhaisimpia rakennuspalikoitamme? Fantasiakirjallisuus ammentaa vahvasti myyttisistä alkulähteistä. Aistit tekevät kirjan maailman lukijalle aidoksi yhtä lailla kuin ne todentavat reaalimaailmaa. Mielikuvitus luo merkityksiä ja tulkitsee. Todellisuuden kokemukset syntyvät lopulta aivoissa. Mikä lopulta on oikeasti totta?

Mitään, minkä tunnemme todeksi fiktiossa, ei voi väittää epätodeksi. Kokemus on subjektiivinen, ja kirja aina kokijalleen tosi.

Olen aina pitänyt mielikuvitusta yhtenä ihmisen hienoimmista ominaisuuksista. Mielikuvitus on vapautta. Se on taikarasia toisiin todellisuuksiin, toisin näkemiseen. Lasten kysymyksissä ja toteamuksissa näkee monesti hienosti todellisuuksien liudentumisen, faktan sulautumisen fiktioksi, sepitteen todeksi; kaiken koetun ja aistitun yksilönvaraisuuden.

Realismi onkin fantasian paras ystävä. Yhdessä ne ovat enemmän kuin osiensa summa. Yhdessä ne luovat ihmeen tunnun.