Wonder

Lähdin katsomaan Wonder Woman -elokuvaa perusasetuksilla: supersankarielokuva, joka on saanut kavereilta kehuja ja jossa naishahmo(i)lla on vieläpä merkittävä rooli. Siinäpä se, en ole ollut mikään erityinen fani tai odottanut kyseistä elokuvaa kuin kuuta nousevaa.

Mutta. Sitten.

Kun amatsonit vyöryivät valkokankaalle taistellen, voimaa pursuten ja oman paikkansa ottaen kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin. Sydän täytti rintakehän.

Mitä tapahtui?

Samaistuminen. Representaatio. Jokin taianomainen, mikä minulta on jäänyt kokematta. Yhtäkkiä edessäni on naisia, jotka ovat ihmisiä (okei, amatsoneja); inhimillisiä, vahvoja, upeita, erilaisia -- ja ennen kaikkea niitä on paljon. Ei vain yhtä, ei vain kahta, ei kolmea pahvihahmoa. Ei naisia, joita kamera katsoo kuin nälässä tai kiimassa. Näissä naisissa on voimaa ja tahtoa. Heillä on luonne ja intohimoja.

Heillä on tarina.

Ja kun heillä on tarina, minulla on tarina. Meillä on tarina.

***

Vaikka rakastan supersankarielokuvia, Wonder Woman näytti minulle mitä niistä on tähän saakka puuttunut. Kun Diana puskee määrätietoisesti eteenpäin tehtävässään odottamatta apuja keneltäkään, luottaen täysin itseensä; kun hän käyttää kehoaan niin kuin kehoa käytetään, toiminnallisena subjektina, ei pelkkänä tiellä olevana objektina; kun hän muuttaa mahdottoman mahdolliseksi ja jyrää jumalvoimillaan tietä rauhalle ja rakkaudelle, kyynel vierähtää toisen kerran.

Tässä on supersankarielokuvan ydin: pystyä kuvittelemaan itsensä supervoimilla varustetuksi, kaikkivoipaksi ja pystyväksi sellaisiin tekoihin, joita arki hylkii. Ennen Wonder Womania en ole tajunnut, etten ole saanut sitä kokemusta koskaan ennen. Olen nauttinut Hämähäkkimiehestä, Batmanista, X-menistä, Deadpoolista ja monista muista, mutta tätä, tätä pyörteen lailla mukaansa tempaisevaa ja kuristavaa tunnetta en ole päässyt aikaisemmin kokemaan.

On vuosi 2017. Olisin halunnut nähdä tämän elokuvan 1995.

***

Kyse ei ole siitä, etteikö jotakin olisi ollut. Ellen Ripley ja Sarah Connor räjäyttivät tajunnan silloin muinoin. Lara Croftista olisin halunnut pitää, mutta vaikutus jäi kuitenkin laimeaksi (varmaankin, koska Croftia ei ollut luotu tyttöjä ajatellen, vaan poikia). Starship Troopersin Flores ja Ibanez olivat kova juttu, samoin Michelle Rodriguezin esittämä Diana Guzman Girlfightissa, mutta siinä tullaankin jo 2000-luvulle. Jotakin kertoo, että nämä naishahmot ovat laskettavissa kahden käden sormin.

Liian usein jokin oli vinossa itsenäisissäkin naishahmoissa. Hahmossa saattoi olla potentiaalia, mutta se hukattiin tarinassa. Tuntuu, että aina kerrottiin jonkun muun tarina. Liian usein naishahmot oli kirjoitettu stereotyyppiin. Ei kirjoitettu ihmisiä, vaan pahvihahmoja. Seksuaalisia pahvihahmoja, jotka saattoivat kesken kaiken hukata henkilökohtaiset motivaationsa, luonteensa ja tahtonsa ja muuttua tunnistamattomiksi pelastettaviksi tai kadota kokonaan.

Wonder Woman välttää myös smurffiina-ilmiön: Amatsonien lisäksi elokuvassa on hyvin kirjoitettuja naissivuosia.

Totuus on, että representaatio ei tarkoita yhtä siellä, toista täällä. Se tarkoittaa, että erilaisia hahmoja esiintyy ihan siinä missä niitä valkoisia (hetero)miehiäkin. Joskus voisi valkoiset miehet jättää kokonaan poiskin. Sellaisia tiloja ja todellisuuksia on, joissa heitä ei ole. Uskokaa pois.

On merkitystä, keiden tarinoita kerromme. Tehokkain tapa pyyhkiä jokin ryhmä muistista on jättää se nimeämättä ja piilottaa näkyvistä. Vaietut katoavat ja lakkaavat olemasta. Ja sillä, mitä ei ole, ei ole merkitystä niille, jotka ovat.

Muutama sana ja linkkivinkki elokuvan käsikirjoittamisesta

Elokuvan tai tv-sarjan käsikirjoittaminen on kiinnostanut minua salaa jo jonkin aikaa, mutta tiedän ettei aika ole vielä kypsä konkreettiselle tekemiselle. Maijan ilmestysten rummuttama ScriptFrenzy -haaste jäi kutkuttamaan, mutta hetki oli (ja on) yksinkertaisesti liian kiireinen.

Piilossa porisevan kiinnostuksen tunnistan siitä, että elokuvakäynnin jälkeen huomaan pohdiskelevani leffan käsikirjoitusta ja asioita, joita itse olisin tehnyt toisin. Sitä, mikä toimi ja mikä ei. Harmittavan monet nykyelokuvat ovat huonosti käsikirjoitettuja, vaikka käsikirjoitus on enemmän kuin puolielokuvaa. Käsikirjoituksesta riippuu jättääkö elokuva muistijäljen vai ei -- tai minkälaisen. Erikoistehosteet eivät saa minun muistiani tallentamaan innokkaasti näkymiä, mutta hyvän tarinan kyllä muistan (vähintään sen, että se oli hyvä.) Yksi viimeaikaisista mukavista yllätyksistä oli brittiläinen scifi-komedia Attack the Block, jonka käsikirjoituksesta en paljon puutteita löytänyt. Yhä silloin tällöin pätkiä siitä putkahtaa mieleeni ja minua alkaa hymyilyttää.

Pekko Pesonen tuli minulle tutuksi Tyttö sinä olet tähti -elokuvan myötä. Mielestäni kyseinen elokuva on ansiokkaasti käsikirjoitettu ja ohjattu, joskin jälkimmäisestä kunnia menee Dome Karukoskelle. Vaikutuin elokuvasta niin, että otin selvää ketkä sen taustalla ovat. Pesonen nousi esiin. Sittemmin löysin hänen pitämänsä Courier New -blogin Ylen sivuilla. Suosittelen lämpimästi kaikkia kirjoittamisesta kiinnostuneita tutustumaan blogiin ja Ylen Kohtaus-sivuihin, sillä ne tarjoavat paljon vinkkejä ja ajatuksia kirjoittamisesta.

Antoisa sivusto on myös Elokuvantaju. Sen osiossa Käsikirjoittaminen löytyy lueskeltavaa pitkäksi aikaa -- ja pohdiskelemista vielä pidemmäksi.