Jos taitaisin naakkojen kielen

(c) V. Rintala

Torstai-iltana käväisin lukemassa otteita Naakkamestarista ja heti seuraavana päivänä blogeihin oli ilmestynyt arvioita: tämä esiintymisbisneshän on nopeavaikutteista kuin delviläismyrkky!

No, ehkä syy-seuraus -suhde ei mennyt ihan näin, mutta viikko on ollut joka tapauksessa antoisa. On ihana nähdä työn kantavan hedelmää. Kirjailijana olen sitä laatua, jolle yleisö on tärkeä. Lukijat ovat tärkeitä. En näe mielekkyyttä kirjoittaa pöytälaatikkoon, sillä kertomani tarinat on tarkoitettu maailmalle. Ne ovat toisten aivoruokaa, tarkoitettu iloksi, ravistajiksi ja lohduttajiksi.

Naakkamestaria on luettu

1) Morren maailmassa. Tämä oli erityisen jännittävää, sillä urani alussa Morren arviot Mifongin perinnöstä ja Mifongin ajasta olivat tärkeitä ja ilahduttavia. Myöhemmistä osista arvioita ei ole kuulunut siitä ymmärrettävästä syystä, että Morre siirtyi kulissien taakse toimitushommiin. Oli mahtava lukea, että onnistuin yllättämään kustinikin! (Ja että minulla on tunnistettava ääni.)

2) Todella vaiheessa -blogissa.

"Kirjan lumo tulee juuri siitä, ettei tiedä juuri mitään ja lukiessa kaikki sitten selviää. Meresmaa on kirjoittanut kauniisti ja harkituin sanoin tarinan, joka on paikoin rankka, paikoin toiveikas ja paikoin hyvin haikea. Pieneen kirjaan on mahtunut kokonainen elävä vaihtoehtohistoria."

Kiitos, Reta!

***

Naakat ovat lumonneet minut. Olen herkistynyt kuuntelemaan niitä kaupungilla liikkuessani. Eilen töistä palatessani kiireisellä Hämeenkadulla bussien, ihmisten ja kojujen keskellä, piilossa lehmusten vehreydessä oli käynnissä kiivas naakkojen sananvaihto. Ei rähäkkä, ei niin kuin harakoilla. Ei poikaskärttämistä, tämä oli aikuista puhetta.

Kun vain oppisin kielen...

P.S. Naakkamestari on nostona myös Usvazinen pääkirjoituksessa, jossa suositellaan uusinta, erinomaiseksi havaittua suomispefiä. Jos teille ei tämä mainio verkkolehti ole tuttu, kannattaa tsekata!

Vedos ja arvioita

Tuore taittovedos. Sormet syyhyävät!
(c) J.S. Meresmaa

Tällaista ihanaa odotti keittiön pöydällä, kun palasin Jyväskylästä kotiin. Mahdin taittovedos! Jälleen askel lähempänä julkaisua. Edes ajatus siitä, että joutuu käymään kässärin jälleen uusiksi täikamman tiheydellä, ei uuvuta niin pahasti kuin pelkäsin. Ehkä olen jopa salaa innoissani.

Paitsi Finnconin hellimä, olen myös arvioiden autuuttama: Ritarin ansiosta on viikonlopun aikana ilmestynyt kaksi arviota, Retalta Todella vaiheessa -blogissa ja Mikolta Kirjavinkeissä. Kiitos! Sarjan toisen osan arvioita ilmestyy yleensä vähemmän kuin ensimmäisen, joten olen jokaikisestä huippukiitollinen.

Viikonlopun alun valitut palat

Minua on hemmoteltu viime päivinä blogiarvioilla Mifongin ajasta.

Todella vaiheessa

Hemulin kirjahylly

Kiitos, te lukevaiset, palautteestanne saa uskoa ja virtaa omaan kirjoitustyöhönsä! Kun taas syksyllä pääsen tosissani tahkoamaan neljättä mifonkia, tiedän, että en kirjoita tyhjyyteen.

Sarjan kirjoittamisessa on muuten yksi ylimääräinen jännitysmomentti: sitä jännittää kuinka moni lukija pysyy mukana loppuun saakka -- ja kuinka moni jättäytyy matkasta puolivälissä. Yksittäinen romaani seisoo omilla jaloillaan, mutta sarjan osat, ainakin kohdallani, nojaavat myös toisiinsa. Ne muodostavat pikku hiljaa suurempaa kokonaisuutta niin kuin palapelin osat.

Olen mielelläni lukenut kirjasarjoja, kuten blogissani joskus olen kai kertonutkin, ja tiedän kuinka paljon sarjan edetessä eri osille lataa odotuksia. Aika moni sarja väljähtyy loppua kohden. Joistakin huomaa, että kirjailijalta on loppunut näkemys tai into.

Tulevaisuus näyttää miten Mifonki-sarjan kanssa käy.

***

Vielä on aikaa osallistua kirja-arvontaan! Kolmelle vastanneelle on luvassa lukemista Mifongin ajan muodossa.

Näkymätön kirjailija ja lukijasuhteen kiemurat

Mifonkeja on kovasti luettu viime päivinä, ja se tietenkin lämmittää kirjailijan sydäntä.

Q+Black Lukunurkasta luki Mifongin ajan, vaikka ei siitä niin paljon pitänytkään kuin ensimmäisestä kirjasta (spoilerivaroitus!). Reta Todella vaiheessa- blogista  on lukenut Mifongin perinnön ja paitsi pohtinut monia mielenkiintoisia seikkoja, piirtänyt mahdottoman hienot potretit Dantesta ja Ardisista!

***
Asiasta otsikon mukaiseen.

Täytyy sanoa, että kirjailijan osa on joskus kurja. Kommentointia arvioihin ei katsota hyvällä. Kirjailijan ja lukijan suhde ei ole sillä tavalla vastavuoroinen, mutta voisiko se olla? Saisiko se olla? Säikäyttääkö kirjailija kommentoinnillaan lukijan, tai sillä, että lähestyy tätä arvion julkaisemisen jälkeen? Onko siinä jotain noloa, jos osoittaa huomanneensa arvion? Olisiko paras, jos kirjailija olisi mahdollisimman näkymätön?

En usko, että lukuohjeita haluaa antaa yksikään kirjailija, mutta kieltämättä ihmistä kirjailijan nahkan sisällä joskus kismittää, kun kirjaa tulkitaan tavalla, josta ei edes tunnista kirjoittamaansa. Vaan minkäs teet? Kirja on oma olentonsa, sitä saa kukin tulkita miten haluaa ja blaablaablaa. (Onhan näinkin, mutta eivät kaikki kirjat ole niin monitulkintaisia, etteikö niitä voisi lukea väärin. Kyllä, minusta kirjan voi lukea väärin. Siksi on erittäin tärkeää, että kirja saa monia arvioita ja näkemyksiä. Ettei olisi yhden "totuuden" varassa.)

On kiinnostavaa miettiä, mitä kirjan väärin lukemisesta sitten seuraa. Erilaisia tasoja löytyy: jos joku lukee Ulisiaksen Usiliaksena tai Ardisin Adriksena, onko sillä mitään merkitystä? Ei minusta. Entä jos genrelehden kriitikko ei löydä kirjasta merkittävää maagista elementtiä, joka vaikuttaa vahvasti tapahtumien kulkuun, ja arvostelee kirjaa siitä, että yhteensattumia on liikaa? Tämä on monitulkintaisempi asia. Voi nimittäin olla, että kirjailija on kirjoittanut rivivälit liian ahtaiksi ja epäonnistunut aikeessaan. Voi myös olla, että kriitikko on lukenut huolimattomasti. Tällainen arvio kuitenkin syö sen koko uskottavuuden kirjailijan silmissä. Valitettavasti lukijoihin se ei vaikuta samanlailla, sillä he eivät yleensä ole kirjaa vielä lukeneet. (Kriitikothan aina painottavat kirjoittavansa arvionsa palvelemaan yleisöä ja lukijoita, mutta kyllä se kirjailijakin siellä yleisössä kököttää. Eturivissä.)

Blogimaailma on tuonut ihan uudenlaiset mahdollisuudet vuorovaikutteisuuteen ja kirjallisuuskeskusteluun. Kun lehtikritiikit kuihtuvat kuihtumistaan, kirjablogien merkitys kasvaa. Entä kirjailijablogien? Halutaanko kirjailija mieluummin häivyttää mainosmaiseksi kotisivuksi netissä vai onko tilaa myös kotikutoisemmille ja rupatteleville blogeille (jollaiseksi koen tämän oman blogini)?

Ja vielä: himmentääkö hyvän kirjan taikaa se, jos yhtäkkiä tiedostaakin, että kirjan on kirjoittanut ihminen kaikkine heikkouksineen eikä jokin myyttinen kirjailija?