Kirjailija ja raha

Rahasta puhuminen on aina hieman tulenarkaa. Jos kertoo, että sitä on liian vähän, on ruikuttaja; jos kertoo että sitä on oikein mukavasti, on kerskailija. Sopivaa on olla nöyrä ja hieman vähättelevä ja sanoa, että kyllä tällä toimeen tullaan (kun ollaan säästäväisiä). Paras on tietenkin olla ihan hiljaa. Niin useimmat tekevätkin.

Kirjailija ja raha on aihe, joka on ollut jonkin verran esillä ainakin sinä aikana, kun olen itse seurannut suomalaista kirja-alaa. Muun muassa tekijänoikeuskorvaukset, lainauskorvaukset ja Turun yliopiston teettämä tutkimus kotimaisten kirjailijoiden tuloista ovat olleet puheenaiheina.

Hämmentävän moni luulee, että kirjailijat ovat hyvätuloisia. Ehkä harha muodostuu siitä, että mediassa näkyvimmin esillä olevat kirjailijat ovatkin hyvätuloisia: tai ainakin he voivat elää kokopäiväisinä kirjailijoina. Entä voisiko käsitystä tukea myös se, että kirjailijan ammattia arvostetaan? Onhan se omalla tavallaan surkuhupaisaa, että kuka tahansa myyjä tai varastonhoitaja tienaa muutamassa kuukaudessa sen, mitä kirjailija saattaa saada vuosien työstä. Selvää onkin, ettei työstä makseta sen mukaan, arvostetaanko sitä vai ei. Silti lähestulkoon jokaisen mielestä tuntuu olevan hienoa, jos on kirjailija. Koska sillä tienaa!

Lienee turvallista väittää, että kirjailijoita on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tietokoneet ja painotekniikoiden kehittyminen ovat mahdollistaneet tekstin tuottamisen helppouden ja painamisen edullisuuden. Suomessa riittää kustantamoita -- pelkästään Suomen Kustannusyhdistyksessä on yli sata jäsentä. Tarjonta on siis valtavaa, joten kun kysyntä on pysynyt kutakuinkin ennallaan, on selvää että kirjailijoista vain murto-osa saa kirjansa/kirjojensa myyntituloja riittävästi niillä elääkseen. Nämä murto-osakirjailijat eli huippukirjailijat voi todeta esimerkiksi viime vuoden osalta Kirjakauppaliiton tammikuisesta tiedotteesta. Sofi Oksanen ja Ulla-Lena Lundberg myivät kumpikin yli 100 000 kpl sinä vuonna julkaistuja teoksiaan.

Kuten Pasi Ilmari Jääskeläinen on osuvasti todennut, suurin osa kirjailijoista ei julkisesti halua puhua kirjojensa myyntituloista, sillä ne ovat yleensä aina pienemmät kuin ulkopuolinen voisi kuvitella. Ja se on vähän noloa. Hyvän tai loistavan kirjan kirjoittaminen ei nimittäin riitä. Täytyy kirjoittaa kirja, joka myy, ja se on temppu johon ei tiedetä varmaa reseptiä. Jälkikäteen voidaan kyllä analysoida menestyksen syitä, mutta toisintoa ei kyetä tekemään.

Kummallisesti ostot tuntuvat kertyvän aina tiettyjen teosten ympärille. Arkihavainnoissani olen laittanut merkille, että toisia kirjailijoita ostetaan, toisia lainataan kirjastosta -- eikä tätä jakoa määrää se, kummasta kirjailijasta pidetään enemmän. Nyt kun uusin Dan Brown on kaupoissa, kuulen sellaisia hämmentäviä puheenpätkiä kuin se edellinen oli kyllä ihan surkea, mutta kai tämä uusin on pakko silti ostaa. Selvästi on siis kirjoja, jotka ostetaan, vaikka niiltä ei paljon odotettaisikaan. Lempikirjailijan kirja saatetaan sitä vastoin lainata.

Usein kuulee sanottavan, että on hyvä, että muutama kirja myy paljon, koska sillä ne vähemmän myyvien kirjojen kulut katetaan. Minun järjelläni voisi ajatella, että kassaan ropisee ihan sama määrä euroja, jos myydään Oksasta 100 000 kpl tai Pulkkista ja Oksasta kumpaakin 50 000 kpl. Tai jos myytäisiin kymmentä eri kirjailijaa kutakin kymppitonnilla. Mutta ehkä homma ei mene niin. Kirja-alalta tuntuu välillä löytyvän kaikenlaisia outouksia.

***

Kirjailijan työtä ja toimeentuloa tukemaan on Suomessa kuitenkin monisäikeinen apurahaverkosto, joka kannattelee minuakin seuraavien töideni osalta. Apurahat ovat niitä, joista monilla on mielikuva, että ne käytetään punaviinitahraiseen taiteilijaelämään tai vähintään muutoin vastuuttomasti; että ne maksetaan veronmaksajien pussista ja aina väärälle ihmiselle (lue: tuntemattomalle henkilölle).

Ei huomata, että hakemuksiin tarvitaan melkoisen tarkat selvitykset ja työsuunnitelmat. Ei tiedetä, että kirjailijalta vaaditaan loppuraportti apurahankäytöstä tai että Suomessa on lukuisia yksityisiä apurahanmyöntäjiä: veronmaksajia taiteen apurahat rasittavat todella vähän. (Ja sekin unohdetaan, että kirjailija maksaa kaikesta veroa hänkin.)

Myyntitulojen (kustantamoiden ennakot kuuluvat näiden piiriin) ja apurahojen lisäksi kirjailijoille on Suomessa itkun ja taistelun myötä saatu nyt maksuun myös lainauskorvauksia. Ne ovat varsin pieniä ja maksetaan luonnollisesti takautuvasti, mutta ovat paikkansa ansainneet. Esimerkiksi 2012 vuoden lainauskorvausmäärärahan jaossa 35 % saajista sai alle 50 euroa, 0,5 % yli 10 000 euroa. Minulle lainauskorvauksia ei ole tullut vielä ollenkaan.

***

Kirjailijan tuloihin vaikuttaa näiden lisäksi se, otetaanko kirjasta pokkaripainos (lisää myyntiä, mutta huonommilla tekijänpalkkioprosenteilla!), mahdolliset käännösoikeuksien myynnit ulkomaille, tai se, onko hänelle muita kirjallisia töitä tarjolla (kuten kolumneja, artikkeleita, lehtinovelleja ym.).

Kuukausipalkkaan tottuneelle duunarille tämä tulojen sillisalaatti on ollut suoranainen järkytys. Miten oman talouden hoitaminen onnistuu, kun tulojen epävarmuus ja ennustettavuus on tätä luokkaa? Kovin nopeasti en ole ryhtymässä vapaaksi kirjailijaksi. Kuvioiden selvittäminen verovirkailijan kanssa ahdistaa jo etukäteen.

Niin kovin lyhyet ovat askelmat teksti-julki-vaikka-ilmaiseksi, täh-maksetaanko-tästä-rahaakin ja apua-pitäisikö-tällä-tulla-toimeen -tilojen välillä.

Toisaalta ei ole mikään ihme, että rahasta puhuminen kirjallisuuden yhteydessä tuntuu epämukavalta. Kirjojen olemassaolon rahallista arvoa on mahdoton mitata: taiteen hintalappu on aina subjektiivinen. Monien kirjojen tuotto on miinusmerkkinen talouden puolella, mutta henkisellä puolella voidaan hyvinkin olla plussalla. Kustantamoille talous on tahtipuikkoa pitelevä taho, joten kirjailijoidenkin on pakko taipua miettimään myyntiä, mikä on haastavaa yhdistää luomistyöhön.

Kirjailijuudessa on vielä se vinha mahdollisuus voittaa jättipotti: merkittävä kirjallisuuspalkinto tai nousu ilmiöksi. Se voi tulla uran alussa, uran keskivaiheilla, uran lopussa tai kirjailijan kuoleman jälkeen. Ehkei koskaan. Mutta mahdollisuus, se on.

***

Pitkän (ja toivottavasti ei kovin puuduttavan) tekstin jälkeen olisi mielenkiintoista kuulla teiltä, rakkaat lukijat, oletteko tulleet koskaan miettineeksi kirjailijan finanssipuolta, ja jos olette, minkälaiseksi sen kuvittelitte? Entä onko teistä keskustelu kirjailijoiden tekijänoikeuskorvauksista ja lainauskorvauksista tarpeellinen? Onko taloudellinen epävarmuus ammatinvalintakysymys?

Tapahtumia, sisäisiä ja ulkoisia

Postipinkassa keittiön pöydällä odotti tänään töistä tullessa kirje, joka oli naamioitunut ulkoisesti laskuksi. Lähempi tarkastelu osoitti, että kyseessä oli kuitenkin oikeastaan päinvastainen lähetys: myönteinen päätös kirjastoapurahasta. Jippii!

Ellei työstressi nipistelisi tällä hetkellä vatsaa, olisin ehkä hurmioitunut uutisesta enemmänkin. Nyt lähinnä aivoissa raksuttavat mittarit ja laskurit, jotka yrittävät selvittää milloin voin pyytää palkatonta vapaata päivätyöstäni. Vuoden kiivain sesonki on päällä, joten muutamaan kuukauteen ei kannata kokopäiväkirjailijuudesta haaveilla. Mutta tieto siitä, että syksyllä minä voin kirjoittaa, kirjoittaa kaikki tarinat päästäni todeksi, on helpottava. Ei enää jos vaan kun.

***

Pirkkalaiskirjailijoiden juhlavuoden kunniaksi vietettävä Suomalaisen kirjakaupan kirjalauantai lähestyy: se on jo ylihuomenna!

Tähän yhteyteen onkin hyvä liittää muutama kuva viime tiistailta, Kirjan ja ruusun päivältä, jota vietin Pienessä kirjakaupassa ansioituneessa seurassa. Yleisöä oli paikalla oikein mukavasti, ja kirjojakin myytiin! Signeeraaminen tuntuu vieläkin hämmentävältä, ylellisyydeltä.

Robustoksen Jouni Lehtisellä oli kiperiä kysymyksiä.

Signeeraamassa.

On se komia.

Kirjakeskustelua keskiviikkona Metsossa

Pirkkalaiskirjailijoiden ilta

Ke 10.4. klo 18 pääkirjasto Metso, Pietilä-sali

Pirkkalaiskirjailijoiden illassa on esillä neljä uutuusteosta:

Suomentajat Arto Lappi ja Juha Rautio: Raymond Carver: Sateisen päivän jälkeen. Valitut runot (Sammakko)
J.S. Meresmaa: nuortenromaani Mifongin aika (Karisto)
Marisha Rasi-Koskinen: romaani Valheet (WSOY)
Maria Syvälä: romaani Lähtö (Robustos)

Kirjailija Juha Siro haastattelee tekijöitä ja kertoo myös omasta kirjastaan runokokoelmasta Babel (Palladium Kirjat).

Tilaisuuteen on vapaa pääsy, tervetuloa!

***

Mifongin mahti lähti tänään kustannustoimittajalle luettavaksi ensi kertaa. Polttelisi päästä jo jatkon pariin, mutta apurahoista (yhdestäkään, joita olen hakenut) ei ole kuulunut mitään lupaavaa ja syksyynkin on vielä aikaa. Jännitys jatkukoon.

Heikoille jäille astumisesta

Eilen käväisin juhlistamassa runoilija Raution uutukaista, Istu laulu -runokokoelmaa, Tulenkantajien kirjakaupassa. Aina kun tiedän Raution esiintyvän lähistöllä, pyrin paikalle kuuntelemaan. Hänen runoissaan on rehellisyyttä ja paljastavuutta, kekseliäisyyttä ja näkemistä. Ääneen lausuminen tekee niille erityisen hyvää, luo ihoa silittävää elävyyttä. Raution runoissa on shamanistista voimaa. Duo Perikadon esiintyminen tilaisuuden päätteeksi oli oiva siirtymä runon ja musiikin maailmaan.

Haastattelussa tilaisuuden alussa Rautio kertoi, että tekemisen motiivi on jokaisessa runokokoelmassa ollut erilainen (Istu laulu on tosiaan hänen kolmas kokoelmansa). Ensimmäisessä oli näyttämisen halua ja epävarmuutta, joka vaati tyylipuhdasta suoritusta; toisessa enemmän uskallusta ja rajojen kokeilua. Istu laulun kohdalla oli aika astua heikoille jäille, haastaa itsensä ja tehdä uudella tavalla.

Tunnistin hänen sanoissaan kirjoittajan halun uudistua, ravistaa maneerit ja tiedostamattoman toiston, inventoida sanavarasto, heittäytyä uusien tuulien hallittavaksi. En tiedä runojen kirjoittamisesta tarpeeksi, jotta osaisin sanoa, onko prosessissa niin paljon eroa proosan kirjoittajaan kuin kuvittelen, mutta minä -- kirjoitetuista sanoista elävä -- tunnen haikeutta. Uudistun kyllä kaiken aikaa, keskeneräisyyteni on kestävää, mutta minut ankkuroi maahan vielä kirjoittamattomat romaanit, niiden jotka jo ovat minussa. Kuvittelen syntyvien runot keveiksi, puolityhjiksi kangaskasseiksi romaanien kivireen rinnalla. Jos tahdot uutta, voit tehdä sen tänään, nyt. Minun romaanini kirjoitetaan huomenna, aina vain huomenna, ja jos tahdon jotain muuta nyt, romaanini kirjoitetaankin ylihuomenna. Mutta kirjoitettava ne on ennen kuin voi aloittaa jotain aivan uutta. Ennen kuin voi astua heikoille jäille.

(Josta puheen ollen: muun muassa kirjastoapurahat ovat haussa nyt. Voi miten toivonkaan, että saisin tänä vuonna sen verran, että voisin kirjoittaa kivireet tyhjiksi. Ilman kirjoittamista varten otettua vapaata ei näin tule käymään.)

***

Päivässä oli muitakin ilonaiheita: tuleva kirjani oli päässyt Helsingin Sanomien kevään kirjalistan painettuun versioon tänä vuonna. Miinus siitä, että Anne Leinosen ja Eija Lappalaisen Konejumalat puuttui listalta (samoin kuin iso liuta Kariston kirjailijoita) ja siitä, että listan lähtökohtaista vajavaisuutta ei tuotu taaskaan esiin.

Oivalsin muuten yhden lisäseikan, miksi sanomalehtien uutuuskirjalistat ovat kirjailijalle tärkeitä: ne ovat kustantamon katalogin ohella ensimmäisiä merkkejä siitä, että "hei, olen tulossa täältä!". Kirjan itsenäistyminen, sen ensimmäiset sanat kaikkien korville.

Käpertymistä

Marraskuu alkaa huomenna. Viime vuosina rytmiini on kuulunut tässä vaiheessa vuotta kirjoittaa, kirjoittaa niin pirusti ja luvan kanssa. Ja veri vetäisikin sormia näppäimistölle; mieleni meressä vilahtelee tarinoiden selkiä ja haluaisin tarttua niihin, kahlata syvemmälle ja löytää.

Tuntuu vain siltä, että vielä ei voi, lupaa ei ole saatu eikä otettu. On pysyttävä rannalla, tehtävä muita töitä, viimeisteltävä niitä, jotka ovat loppusuoralla. Velvollisuuksia on muillekin kuin sille äänelle, joka käskee merelle tarinoita pyydystämään.

Osa minusta miettii, onko tässä kyse viivyttelytaktiikasta. Kasaanko velvollisuuksia muuriksi minun ja meren väliin, jotta ei tarvitsisi pelätä hukkumista? Kirjoittaminen on henkisesti rankkaa puuhaa, koska joutuu olemaan niin paljon itsensä kanssa tekemisissä. Toisaalta rankkaa on pysytellä poissakin.

Kun nyt vain tulisi apuraha, mutta en usko että tulee, sillä postilaatikosta löytyy vain tyhjyyttä, joka kertoo että talvesta on tulossa kova. Kahtaalle repiviä voimia sisikunnassa: kirjoita, älä kirjoita, kirjoita. Ota aikaa, anna aikaa, ota aikaa. Aikaa ei ole.

***

Helsingin kirjamessuilla oli antoisaa, mutta maanantaina olin zombie. Niin paljon kirjoja ja ihmisiä -- vaikea päättää kummista pitää enemmän. Olin paikalla sekä lauantaina että sunnuntaina, joskin vain jälkimmäisenä päivänä haastateltavana. Kallion lukiolaiset isännöivät ja emännöivät Louhi-lavaa, jossa kaikki kiva tapahtui (tämä voi olla hieman puolueellinen mielipide). Anu Holopaisen blogista näkee, että tapasin livenä Ardisin ja Reun (rajautunut valitettavasti kuvasta): katson jos myöhemmin viikosta saan purettua hovikuvaajani kamerasta omaa kuvasaldoa.

Lokimerkintä esikoiskirjailijan vuodenkulkuun kuulukoon näin:

"Helsingin kirjamessut, sunnuntai 28. lokakuuta. Ensimmäinen itsenäinen haastattelu. Kesto puoli tuntia. Etukäteen jännittää, että aika on niin pitkä. Pitää muistaa vastata pitkästi, ei lyhyesti. Ai kauhea. Mitä jos haastattelijat eivät olekaan pitäneet kirjasta? Oho, tuollahan on Ardis. Ja tuossa Reu! Ehkä ne ovatkin pitäneet siitä. Note to self: vartin päästä alkaa. Käy vessassa nyt. Puoli tuntia on pitkä aika, vaikka saisikin istua jalat ristissä. No niin, nyt on aika. Edelliselle taputettiin jo. Mikrofoni on/off? On. Kylläpä spottivalo on kirkas. Kaada vettä mukiin valmiiksi, jos suuta alkaa kuivata. Tästä se lähtee.

Mitä, joko tämä oli viimeinen kysymys? Joko puoli tuntia meni? Tämähän oli kivaa. Miksi edes epäilin? Mikrofoni off. Taputuksia. Pois kirkkaista valoista. Ai niin, se vesi."

Työ, josta saa lämmintä kättä

Jos aikoo kirjailijaksi, on varauduttava siihen, että tuntipalkoille ei pääse, ei edes minimituntipalkoille.

Näin voisi päätellä siitä, että kun Suomen Kirjailijaliitto teki vuonna 2006 selvitystä, kaunokirjailijan keskimääräiseksi vuosiansioksi tuli 2000 euroa. Kuukaudessa siis karkeasti laskien 160 euroa. Tämä luku koskee vain kirjailijan työllä saatuja tuloja eli päättelisin tämän tarkoittavan kirjasta saatuja myyntituloja. Asiasta on myös tuoreempia tutkimuksia, jotka osoittavat että tilanne ei ole muuttunut.

Koska apurahoja ei riitä kaikille kaipaaville, ja ison osan kohdalla saadut summat ovat pieniä, joutuu suurin osa kirjailijoista tekemään muita töitä. Karu tosiasia on, että kirjailija ei saa työstään riittävää toimeentuloa.

Suomi alkoi maksaa lainauskorvausta kirjailijoille vasta vuonna 2007, kun Euroopan Komissio ärähti epäkohdasta. Siinä missä esimerkiksi Tanska on maksanut lainauskorvausta vuodesta 1946 ja korvauksen määrä on (ainakin tätä nykyä) 27 snt/lainaus, Suomessa kirjailija saa korvausta 3,5 snt/lainaus. 3,5 senttiä! Se tarkoittaa sitä, että 350 euron korvaukseen päästään, jos kirjaa lainataan 10 000 kertaa. Korvaus ei ole missään suhteessa mahdollisiin myyntitulomenetyksiin.

Asiaa yritetään korjata. Sanasto on polkaissut käyntiin kampanjan, jonka nimi on Kirja elää.

Mikä teidän mielestänne olisi kohtuullinen korvaus kirjastosta lainatulle kirjalle?

***

Edit: Tästähän on näköjään Anne Salomaa kirjoittanut Kiiltomadossa, ja jopa esimerkkisumma on sama kuin mitä itse käytin!