Poikien lukeminen otsikoissa: Missä vika?

Nuortenkirjailijana seuraan varsin tiiviisti uutisointia ja tilastointia nuorten lukemisesta. Varmaan kenellekään ei tule yllätyksenä, että huoliartikkelit lukemisen vähenemisestä saavat huomattavan paljon enemmän tilaa kuin itse nuortenkirjallisuus. Joskus tuntuu, että nuortenkirjallisuus on vähän kuin koulukeskustelu: jokaisella on niihin liittyen muistoja, usein nostalgisia, sekä vahvoja näkemyksiä, jotka eivät ole päivittyneet 2000-luvulle 2010-luvusta puhumattakaan.

Miten toisaalta voisivatkaan päivittyä, kun nykynuortenkirjallisuus näkyy tuskin missään mediassa?

Lisäksi aikuisilla pitäisi olla jonkin verran kiinnostusta aiheeseen, eikä sitä useinkaan löydy edes heiltä, joiden lähipiiriin kuuluu nuoria. Lapsen lukuharrastuksen tukeminen vielä ymmärretään, mutta teinien kohdalla pallo (kirja?) putoaa.

Erityisen huolissaan ollaan poikien lukemisesta. Se käy hyvin ilmi, kun laittaa hakukoneeseen sellaisia sanoja kuin "lukeminen", "nuoret", "oppiminen". Jopa silloin, kun hakuun laittaa "tytöt" ja "lukeminen", tuloksissa pomppaa esiin huoli poikien lukemisesta. Heikosti lukevia tyttöjäkin on koko ajan enemmän, mutta heistä ei tunnuta olevan huolissaan missään. Jännä ilmiö.

Miten poikien lukemisesta sitten puhutaan? Positiivisia juttuja on harvassa. Tein pienen kokeilun. Naputtelin hakukenttään "pojat lukeminen yle" ja mielenkiinnosta katsoin, mitä otsikkotasolla nousee esiin. (Valitsin YLE:n siksi, että se on kaikille saatavilla oleva media, jolla on lakisääteisiä tehtäviä ja jota rahoitamme veroista.)

Sain kokoon tällaisen koosteen:

Mitä ajatuksia otsikot herättävät? 

Vaikuttaa siltä, että pojilla sukupuoli aiheuttaa erityistarpeen ja haasteita lukemisessa. Miksi? Tyttöjen ja poikien aivoissa ei ole tutkimuksissa löydetty mitään sellaisia eroja, jotka selittäisivät tämän erityistarpeen. Olisiko kyse kulttuurista, sen antamista malleista ja signaaleista? 

On perin outoa antaa poikien ymmärtää, että heille täytyy tuottaa aivan erityistä kirjallisuutta, jotta he mitenkään voisivat olla lukemisesta kiinnostuneita. Eiväthän pojat ole mikään yhtenäinen joukko, joita kiinnostavat samat asiat! 

Kirjallisuus ylittää rajoja, myös sukupuolirajoja. Miksi me oletamme täysin esteettä, että tyttö voi lukea kirjan, jossa poikaporukka seikkailee ja urheilee, mutta alamme nikotella, kun poika ottaa käteensä kirjan, jonka kannessa on tyttöjä? Emmekö usko pojan kykenevän samaistumaan toiseen lapseen siksi, että tämä edustaa jotakin toista sukupuolta? Emmekö silloin tule viestineeksi pojille, että näitä sukupuolia ei tarvitsekaan ymmärtää, he eivät ole pojan arvoisia, yhdenvertaisia. Poika voi lukea kirjan, jossa päähenkilö on koira, mutta ei mielellään kirjaa, jossa päähenkilö on tyttö. Niinkö se menee?

Ylläolevat otsikot ovat suunnilleen viime vuosikymmenen sisältä. Niissä tuntuu pyörivän sama huoli, neuvot ja neuvottomuus, mutta ilmeisesti huolipuhe ei riitä korjaamaan tilannetta, sillä tulokset eivät ole parantuneet eikä keskustelu päässyt eteenpäin.

Voisimmeko tehdä jotakin toisin?

Puhetta nuortenkirjoista

Blogiani pitempään seuranneet tietänevät nuivan ja epäilevän kantani kirjallisuuden ikäluokittelemiseen. On varmasti totta, että se helpottaa kirjastojen, kustantamoiden ja kirjakauppojen toimintaa monellakin tapaa. Kirjastot joutuvat luokittelemaan löytääkseen, kustantamot luokittelevat kohdentaakseen markkinointiaan ja kirjakaupat luokittelevat helpottaakseen myyjiensä työtä. Näin siis hyvin pelkistetysti ja suoraviivaistetusti.

Olen silti sitä mieltä, että ikäluokittelu ei auta itse kirjaa löytämään kaikkia niitä lukijoita, jotka siitä voisivat vaikuttua.

Viikon sisään olen katsonut Yle Areenasta kaksi kirjallisuuspätkää, joissa on puhe ollut nuortenkirjoista. Aamu-tv:ssä keskiviikkona oli vierailemassa kirjailija Siri Kolu sekä Petra Kakko Akateemisesta kirjakaupasta, ja torstaina haastateltiin Salla Simukkaa Aamun kirjassa. Kannattaa käydä katsomassa haastattelut, Siri ja Salla puhuvat viisaita!

Asia joka kuitenkin jäi kaivelemaan mieltäni näiden katsomisen jälkeen oli se tapa, jolla nuortenkirjoista puhuttiin. Itse kirjoja, niiden teemoja, aiheita ja henkilöhahmoja sivuttiin hyvin lyhyesti ja pintapuolisesti. Enemmän oli puhetta siitä, mistä nuorille saa kirjoittaa, mitä nuoret haluavat lukea ja voiko nuorille kirjoittaa niin tai näin. Kuulemma edelleen yksi yleisimpiä kysymyksiä nuorille tai lapsille kirjoittaville on miksi. Miksi kirjoitat nuorille?

Siis mitä hemmettiä? Oletteko kuulleet aikuisten romaaneja kirjoittavien kohdalla näitä kysymyksiä: Mistä aikuiset haluavat lukea? Miksi kirjoitat aikuisille? Mistä aikuisille saa kirjoittaa?

Eikö kuulosta naurettavalta? Niin minustakin.

Miksi siis nuortenkirjojen kohdalla näitä kysytään?

***

Lapsia ja nuoria pitää suojella. Ehkä tämä on tausta-ajatuksena siellä jossakin yllämainittuja kysymyksiä kysyvän pääkopassa. Ehkä me tunnistamme hyvin vaistomaisesti kirjallisuudessa piilevän valtavan voiman ja vaikutusvallan, ja pelkäämme että lapsi tai nuori vahingoittuu kirjoitetusta tai ääneenluetusta sanasta.

En oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Lapsen ja nuoren elämä voi olla hyvin raaka ja raadollinen. Edes nykypäivänä ei kaikilla ole mahdollisuutta kasvaa pumpulissa kultalusikkaa imeskellen. Lapsia ja nuoria raiskataan, hakataan ja kiusataan. He kokevat menetyksiä, surua, kateutta, pettymyksiä, stressiä, ulkonäköpaineita, menestymisen pakkoa. He sairastuvat ja voivat kuolla. He näkevät väkivaltaa ja seksiä ja sotaa televisiosta, lehdistä, mainoksista ja internetistä. He ovat suurten kysymysten äärellä, he ovat kysymyksiä täynnä.

Lapset ja nuoret ovat ihmisiä eikä elämä ala vasta kun tulee täysi-ikäiseksi.

Kysytään siis uudelleen: mistä nuorille saa kirjoittaa?

Kaikesta. Elämästä. He kokevat sitä joka päivä, ihan niin kuin aikuisetkin. Myös sen puolen, joka satuttaa.

***

Nyt minua pännii se, että kirjoitin tuossa ylempänä lapsista ja nuorista kuin homogeenisenä joukkona. Niputtaminen tympii, mutta ei sitä voi välttääkään kun kyseessä on nämä kaksi kirjallisuuden suurta ikäryhmää. Lapset ja nuoret sekä aikuiset. (Missäs vanhukset luuraavat?)

Nuortenkirjailijoille osoitetut hassut kysymykset mistä saa kirjoittaa, miksi kirjoitat ja mistä nuoret haluavat lukea kumpuavat uskoakseni juuri tästä ajatuksesta, joka aikuisiällä tuntuu hiipivän aivojen ydinnesteisiin: että nuoret olisivat jokin yhtenäinen joukko. Väärällä tavalla aikuistumisenhan tunnistaa juuri siitä, että alkaa narista nuorista, niiden käyttäytymisestä, huliganismista, laiskuudesta ja vastuuttomuudesta. Aina ne nuoret ja juuri tuollaisia ne nuoret.

Ja yllätys, yllätys: jokainen nuori on yksilö, omanlaisensa ihminen, jonka kiinnostuksenkohteet kirjallisuudessakaan eivät ole samanlaiset kuin kaikkien ikätovereidensa. Eikös sitä juuri yritetä nuorille viestittää? Että jokainen on ihmisenä ainutlaatuinen ja arvokas? Ei vain ikäryhmänsä kasvoton osa.