Loppumattomasta kiinnostuksesta kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan.
Tähtiin, kuuhun, ötököihin, maailman maihin, pyssyleikkihin, mutavelleihin, sammakon nutipäihin.
Pikkulegojen näpertelyyn, sahaan, vasaraan ja maalisutiin.
Lumeen, jäähän, veteen, palloihin, mailoihin, keinuihin.
Kaikkeen liikkumiseen, etenkin täysillä juoksemiseen.
Killumiseen ja kiipeilyyn, ansojen rakenteluun ja majojen kyhäilyyn.
Tuntikausien uppoutuminen asiaan kuin asiaan, kunhan se kiinnostaa.
Elämä pikkupojan kanssa on vauhtia, nopeita käänteitä, tekemistä ja menemistä.
Suuria tunteita, selkeitä linjoja.
Herkkyyttäkin, kunhan sitä oppii näkemään. Ja näyttämään.
Joskus tahtoisin kirjoittaa päiväkotien tädeille ja koulujen opeille pitkiä kirjeitä siitä, miten meidän pienet pojat ei ehkä mahdu täysin niille asetettuihin muotteihin.
Miten kauhean hankalaa (ja joskus jopa tarpeetonta?) on saada pientä istumaan pitkäksi aikaa askartelemaan ja piirtelemään.
Miten paljon mieluummin poika kiipeäisi puuhun, nauraisi lujaa ja juoksisi karkuun.
Ja miten mielelläni kyseenalaistaisin tämän tyttöjen maailmassa kehittymisen.
Kertakaikkiaan pojat ovat monessa asiassa poikia.
Ja silti yhtä hyviä.
Ja niitä parhaita ja rakkaimpia.
Ilman oikeaa kynäotetta 4vuotiaana, ilman täydellistä saksien käyttöä ja huolimatta siitä että hänen omakuvansa on vain suuri pallo ja pallo ja suttu.
Ja siinä samassa on nimi.
Yksi suttu.
Mitä enemmän mietin, sitä enemmän kiukustun siitä mihin muottiin pitää mahtua ja miten lapsen pitää läpäistä testit annettuun aikarajaan mennessä.
Ja että miten edelleen mittarina on niin paljon käpylehmä-aika.
Koska ja kuka arvioi kuinka taitavasti hienomotoriikaltaan kömpelö lapsi pelaa angrybirdsiä?
