Bloggari löysi onnen perhearkeen tällä yksinkertaisella keinolla

Klikkiotsikot ovat tulleet jäädäkseen - ja pilanneet lopullisesti ennestäänkin vaikean otsikoimisen taiteen. Mutta totta se on! Paljastan otsikon salaisuuden heti alkuun: muutin harrastuskalenteriamme.

Viime syksynä viikko-ohjelmassa oli maanantaina ratsastus, tiistaina uimakoulu ja futis, keskiviikkona futis, torstaina jumppa, lauantaina luistelu ja 1-2 peliä, sunnuntaina futis. Kun taas nyt on maanantaina futis, tiistaina ratsastus, keskiviikkona futis, lauantaina 1-2 peliä, sunnuntaina luistelu ja futis. Ok, pari harrastuskertaa viikossa vähemmän, ajattelet.

Vaan ehei: laitoin kaikki lapset samaan luistelukouluun!

Eli sen sijaan, että kaksi vaatisi ohjelmointia yhden harrastaessa, ne kaikki harrastavat samaan aikaan! Aivan täydellisen nerokasta. Käytiinpä viime sunnuntaina luistelun aikana yhdessä Suurmetsurin kanssa sivakoimassa.

(Kyllä, tilanne vaatii sekä boldausta että huutomerkkejä.)

Talven hiihtosaldo on tuon keikan myötä jo kolmessa kilometrissä.

Tänä sunnuntaina Hitachin peli osui päällekkäin luistelun kanssa, joten minäpä join sitten kahvit jäähallin kahviossa. Lenkkivaatteissa kuitenkin.

Toki Harbi (kolme ja puoli vee) oli jo viime viikolla luistelukoulussa käytyään sitä mieltä, että harjoittelut on harjoiteltu, hän siirtyy jääkiekkoon. Suostui kuitenkin jäälle sen verran ajoissa, että ehdin juomaan koko kupillisen ja lukemaan Sunnuntai-sivut.

Myös toinen harrastus on toisin: sain Barbin ratsastamaan naapurin lapsen kanssa samaan ryhmään. Joten nyt voin laittaa naapuriin viestiä, että "huomennakin menee vähän tiukille - jos en ehdi, Barbi voi tuoda auton avaimet, niin voitte mennä meidän autolla".

Nyt ymmärrätte.

Hevoinen.

Ja sitten on vielä yksi asia, joka ei ole muuttunut. Joka keskiviikko ja sunnuntai tunnen pukuhuoneessa sellaista lämmintä myötätuntoa niitä muita kohtaan, jotka ovat tulossa ohjatusta jumpasta. Kun minä olen tulossa futsal-treeneistä.

Onnen-minä.

Osa arjen helpottumisesta menee tietysti lasten kasvamisen piikkiin, mutta osa johtuu ihan omasta neroudestani. Molempia tarvittiin siihen, että keksin, että voimme mennä hääpäiväillalliselle kello 16 ja vain sijoitella lapset naapureihin leikkimään. Ei vaivalloisia lapsenvahtijärjestelyitä! Ei isovanhempien vaivaamista ja yökyläilyjä!

Hääpäivän iltana huomautin Kyöstille - nahisteltuamme tietenkin päivän mittaan kuten tapoihimme kuuluu - että olemme olleet kymmenen vuotta yhdessä.

- Hyvä alku, Suurmetsuri totesi.

On se vaan, eikö olekin.

Navigare iacta est

Nyt on kuulkaa sillä tavalla, että meihin on iskenyt venekuume ja oikein pahemman kerran. Ja kun sanon meihin, tarkoitan Suurmetsuria. Tilanne on siksi vakava, että kuume lausuttiin ääneen jo viime torstaina, mutta yllättävää kyllä, meillä ei vieläkään ole venettä.

Hitachin tavoittaa nykyään parvekkeelta.

Älkää käsittäkö väärin: jos elämä ja Suomen kesäsää olisivat sellaisia kuin venemainosten kuvissa, minäkin varmasti haaveilisin veneilystä. Mutta helpommin olen taipuvainen uskomaan veneenomistavaan luokkaan kuuluvaa ystävääni, jonka mukaan saman kokemuksen saa seisomalla kylmässä suihkussa vaatteet päällä ja repimällä satasia.

Olen ehdottanut, että nyt ensimmäisenä veneilykesänä kokeilisimme tätä. Jostain syystä Kyösti ei ottanut minua vakavasti, mutta suurena torjuntavoittona onnistuin kuitenkin saamaan läpi veneen vuokraamisen pariksi päiväksi - mikä minusta olisi ainoa järkevä tapa edetä asiassa myös pysyvällä tasolla. Jos se suihkussa rahan repiminen ei kerran riitä.

Mutta. Suurmetsurin haavekuvissa Suomen kesässä on ilmeisesti useita kauniita päiviä, jolloin pakkaamme eväskorimme ja noin vain hurautamme läheiseen saareen. Minä puolestani olen huomauttanut, että mikään ei estä meitä tekemästä tätä jo nyt. Alle tonnilla.

Ja heti tänään teimme. Minä ilahduin, koska näin osoitettiin miten mukavasti - ja halvalla - retket onnistuvat ilman omaa venettä, Hitachi epäilemättä koska näytti miten mukavasti aina veneellä retkeilisimme.

 

Tämän melkein voisi laittaa sinne venekatalogiin.

Tämä on niistä rajattu pois.

Retkestä oli alustavaa puhetta jo eilen, joten ostin pillimehuja, viisi karjalanpiirakkaa ja viisi croissanttia. Siis eväät. Suurmetsuri aloitti retken valmistelut etsimällä komerosta trangian ja pesemällä kylmälaukun, minä avustin väistymällä pihalle. Ja heti kaksi tuntia myöhemmin eväät olikin valmisteltu - mitä nyt enää kaupasta mansikoita ja huoltoasemalta paloöljyä. Saavuimme Merisatamaan yhdeltä vilkuttaaksemme Pihlajasaaren yhteysalukselle.

Seuraava tuli puolen tunnin kuluttua, joten mitäpä sitä dramatisoimaan. Söimme herneitä ja katselimme purjelautailijoita. (Aivoni vähän jäätyivät ajatuksesta.)

Ja oikeastaan, ehkä se olikin tarkoituksellista. Katsos omalla veneellähän olisimme voineet startata ihan milloin hyvänsä. Tätä ei tietenkään sanottu ääneen, mutta ymmärtää sen vähän jäätyneemminkin aivoin.

Halloumia.

Le retkieväs.

Lisukkeet: parmesan, pesto ja ketsuppi.

Suurmetsurin preparoima lounas oli ehkä aavistuksen verran monipuolisempi kuin minun suunnittelemani. Lapsille makaronipataa, aikuisille halloumisalaattia (balsamicolla ja pinjansiemenillä). Makkaraa grillattavaksi sekä lettutaikina, jonka kuitenkin lopulta paistoin vasta kotona. Herneitä ja mansikoita. Valmiiksi leikattua leipää. Pillimehuja, vettä, maitoa, olutta ja kokista.

Näimme sateen Lauttasaaren yllä sekä merisumun, joka nousi ja katosi yhtä yllättävästi, löysimme kivan kiipeilypaikan ja taisin vähän käräyttää nenänikin, vaikka olinkin noin muuten tiukasti tuulitakkiin pukeutunut. Erinomainen kesäretkipäivä.

Eli nyt kun veneretkeilyä on kuivaharjoiteltu ilman veneilyä, vuokraveneen tulikokeeseen voi suhtautua jo tietyllä optimismilla: jos saadaan vene ehjänä laituriin, odotettavissa on hyvät eväät.

Sitä ennen ostan itselleni pilkkihaalarit.

Slow knitting

Aluksi, myönnettävä se on, mitä kutoja-sensei Liina minulle kesällä 2014 minulle väitti: once you go luksuslanka, you never go back to markettilanka. Siltä se pahasti näyttää.

Mutta onneksi minulla on tämä slow knitting ideologia: ei vie lankahankinnat ahdinkoon. Huivia numero yksi neuloin syksystä 2014 tammikuuhun 2015. Huivia numero kaksi helmikuusta joulukuuhun 2015 ja huivia numero kolme joulukuusta 2015 arviolta vuoteen 2027.

 Kuten sanoin, Liinan vika. Malli Veera Välimäen Neon Beast.

Joka kerta - siis kolmesti - olen ollut äärimmäisen skeptinen lopputuloksesta. Joka kerta - siis kahdesti - olen ollut äärimmäisen tyytyväinen lopputulokseen.

Olen ymmärtänyt, että tämä kuuluu kuvata näin.

Toinen huivi oli myös Liinan vika. Ja Veera Välimäen resepti. Ja väreiltään haastava. (Jos ensimmäisestä tuli Tupu, Hupu ja Pentti, tästä tuli Leenu, Liinu, Matti ja Teppo.) Eli ihan samoissa mentiin, paitsi että Kapan lanka oli ompelulangan paksuista ja mallin ideana kaksi miljardia oikeaa silmukkaa.

Sooloilin raitojen paksuudessa, koska en halua kerätä langanjämiä, eli neuloin kerät loppuun. Loppua kohti aloin epäillä, että pilasin koko homman, koska raidat lyhenivät niin merkittävästi, ja viisi senttiä ennen loppua kudin tahtoi unohtua lopullisesti laatikon pohjalle.

Kunnes keksin, että haluan aloittaa uuden projektin. Kävin pitkän keskustelun itseni - ja myös muiden - kanssa siitä onko järkeä enää tehdä kolmatta huivia, vai olisiko syytä siirtyä neuleisiin. Harppaus tuntui suurelta, mutta toisaalta kolmas huivi liioittelulta. Päätin kuitenkin, että koska käytän talvikaudella huivia päivittäin töissä, myös kolmannelle voisi olla käyttöä, nimenomaan hartiahuiville. Paita sitten 2017.

Slow knittingin filosofiassa on lupa olla vain yksi kerrallaan työn alla, joten Kappa oli lopeteltu illassa. Päättelinkin. Pingotinkin. Sitten sain mennä lankakauppaan.

Sitä en nyt mennyt kyseenalaistamaan, että olisin vaihtanut suunnittelijaa.

Kuvittelin nimittäin, että kaupasta ostamalla värien mätsääminen olisi kuin kuohuviinibrunssi hummuksella, mutta ikävä kyllä se ei kyllä osoittautunut yhtään helpommaksi kuin aiempi nettivalinta. Tai tuloksekkaammaksi. Värit ovat kenties tasapainoisen erilaisia, mutta jotenkin tylsiä yhdessä.

Mutta mikä vielä pahempaa. Noin kuukauden huivia työstettyäni tajusin - siis olinhan minä ohjeen lukenut, mutta oikeasti tajusin - että jokaisen raidan jälkeen langan katkomalla minulla on edessä noin miljardi (eli ainakin kolmekymmentä) pääteltävää langanpätkää. Ylitsepääsemätöntä.

Kahdeksastoista asia, jonka Liina on kutimoimisesta minulle opettanut, on että purkaminen kannattaa aina. Ja purkamallahan tuosta voisi vielä tehdä Neon Beastin.

Kun Liina niin minäkin

Blogi-esikuvani ja sieluni sisar Liina valitteli aiemmin tänään bloginsa likikuolemaa ja lupasi tehdä paluun postaamalla joka päivä marraskuun ajan johonkin neljästätoista blogistaan. Ja kun sanoin, että kun Liina niin minäkin, tarkoitin että minäkin aion voivotella blogini terminaalivaihetta. En postata marraskuun jokaisena päivänä, mutta jos nyt edes tänään.

Kävin nimittäin lenkillä, toiveikkaana, koska samainen Liina väitti, että sitä seuraavassa euforiassa on hyvä kirjoittaa blogia. Euforiaa ei tullut, mutta kenties puoli tuntia lisää hereillä. Otan sen.

Ja syksyn ensimmäiselle (kuinkakohan monta kertaa niitä voi kutsua syksyn ensimmäisiksi) lenkille jouduin, koska en päässyt futistreeneihin oltuani eilen työmatkalla. Näemmä minulle varattujen iltojen laskuri toimii Suurmetsurin päässä niin automaatiolla, ettei tästä edes tarvinnut keskustella vaan Hitachi saapui kotiin vasta harkkareitteni jo alettua. En toki vaivautunut kysymään oliko kyseessä tahallisuus vai vahinko, vaan kirjoitan spekulaationi mieluummin Internettiin. Onneksi voin olla vakuuttunut siitä, että Suurmetsuri entisen yleisöni tavoin on täysin unohtanut blogiharrastukseni. (No et sinä, äiti. Tiedän.)

Mutta jottei ihan metabloggaamiseksi menisi, kerronpa vaikka sitten siitä eilisestä työmatkastani.

No niin. Olin siis työmatkalla. Oikein ulkomailla. Tukholmassa, ja niin hyvin ohjelmani suunnitellut, että kokousten välissä ehdin piipahtamaan sekä Fotografiskassa että Medelhavetsmuseetissa, jonka olemassaolosta en aiemmin ollut ollut missään määrin tietoinen. Ja siinä missä olen tänä syksynä ollut monissa kulttuuririennoissa vähän kyynisen epäkiinnostunut, nämä molemmat toimivat aivan erinomaisesti. Fotografiskassa nyt toki oli aika takuuvarmaa kamaa: Martin Schoellerin jättimäisiksi suurennettuja kasvokuvia, jotka paljastivat, että ei, meikki ei todellakaan peitä todellista ikääsi, Donatella Versace (vaikka tokikaan siihen ei tarvita kaksimetristä kasvokuvaa, mutta kuitenkin) ja Magnus Wennmanin dokumentaarisia kuvia pakolaislapsista vuoteissaan (tai pahveillaan) karun kirjallisin kuvauksin varustettuna. Ruotsalainen tuutulaulumusiikki oli mielestäni hieman tarpeeton lisä, mutta poistuin silti näyttelystä ajoissa, että kehtaisin mennä vielä kokoukseeni näyttämättä Donatella Versacen meikkaamalta.

Anteeksi, meneepäs nyt henkilökohtaiseksi. Ei mitään henkilökohtaista Donatella!

Värimerenmuseoon eksyin sekoillessani remontissa olevan Nationalmuseetin tilapäissijaintia kohti, ja huonosti googlattuani sen olevan jo suljettu. Lähinnä minua houkutti museon ravintolaksi mainostettu Bagdad Cafe, josta saikin aivan mainiota feta- ja munakoisorörasalaattia. (Röra. Mikä hieno sana, mikä hieno konsepti.) Mutta kahviossa istuskellessani ja Hercule Poirotia Egyptissä pohdiskellessani päätin tehdä nopean iskun kokoelmien puolelle ennen Arlanda Expressenini lähtöä. Olkoonkin, että siellä olisi ne samat etruskien pienoisveistokset kuin kaikissa muissakin vastaavissa museoissa.

Papin pää Palmyrasta, 150-200 eaa. Palmyra, jossa en koskaan ole käynyt - merkittävä vaikuttaja elämässäni.

Mutta koska tämä kyseinen kokoelma oli sopivan pieni, kerrankin keskityin tutkiskelemaan esineitä, enkä vain suorittamaan huonetta toisensa perään. Ja pistäähän se miettimään näiden muinaisten kulttuurien aarteiden määrää, että johonkin Pohjolan perukoille riittää tällainen kokoelma. (Eikä vain toisille pohjoisille perukoille British Museumiin.) Ahdistusta aiheutti Palmyra-huone, johon oli ruotsalaisen tunnollisesti kerrattu ISISin tuhovietti alueella.

En oikeastaan halua puhua siitä.

Mutta lapsiperhematkaajille vinkiksi: lisätkää tämä ohjelmaanne seuraavan Junibackenin reissun kylkeen. Museon koko Egypti-osuus oli toteutettu lapsivieraita ajatellen, ja hienon esillepanon lisäksi "hautakammiossa" oli oikein vaikuttava mediapöytä, jossa saattoi tarkastella kokoelmassa olevan muumion kääreitä, arkkuja ja läpi- ja poikkileikkauksia. Onneksi paikalla ei ollut lapsia häiritsemässä leikkiäni.

Kas noin, eihän se ollut ollenkaan vaikeaa. Kirjoittaa ainakaan. Kiitos vaan Liina!

Sesonginvaihto

Ei, en tietenkään viittaa pukeutumissesonkiin, välikauden jatkuessa tänä vuonna mitä ilmeisimmin sujuvasti talvesta talveen. Viittaan aktiivisuussesonkiin, joka edellisen kerran vaihtui tasan vuosi sitten. Juoksumotivaattorina toiminut puolimaraton oli suoritettu, kesällä ehkä oli hellettäkin, lomamatkoja, ja syksyllä (olevinaan) kiirettä. Kiinassahan tekosyitä löytyikin sitten vaikka muille jakaa: päällimmäisenä kaamea ilmanlaatu ja arjen logistiikkahaasteet. Illalla lasten nukahdettua autoteiden varsilla hortoilu ei tullut kyseeseen, joten muumioiduin mieluummin villasukkineni ja läppäreineni sohvan nurkkaan.

Kiitos urheilukausi 2014-15.

Siellä sohvannurkassa toisinaan pohdiskelin kuinka kirmaan vuorikauriin lailla Suomeen palattuani, ja niinhän toki kirmasinkin - terasseille ja festareille. Mutta sitten myös jalkapallokentille.

Selfie-koulussa on käyty. Ja hississä, kuten tosiurheilijoilla on tapana.

Tästä syttyi motivaatio. Onnistuttuani soluttautumaan vähintäänkin kaupungin siisteimpään joukkueeseen huomasin haluavani jaksaa taas juosta. Myös toki osata pelata jalkapalloa, mutta se on jo vähän suuremman luokan tavoite se. (Haaveilen tekniikkakoulusta, mutta haaveilen myös kahden työssäkäyvän vanhemman viikkoon muutamasta lisäillasta. Eli aloitetaan juoksukunnosta.)

Kulunut viikko kuulostaakin jo eri aktiiviselta: olen pyöräillyt tavoite(juoksu)lenkiksi määrittelemäni reitin, 15 kilometriä, käynyt suunnistamassa*, ratsastamassa ja luonnollisesti jalkapalloilemassa. Koska kuitenkin ollaan vielä siirtymävaiheessa uuteen urheilulliseen minuuteen, olen muistanut nauttia lenkkioluen, suunnistusoluen sekä jalkapallo-oluen. Eikä tarvitse sanoa, tiedän kyllä mitä ajattelette: mitä ihmettä tapahtui ratsastuksen jälkeen?

Ajoin takaisin mökille, ja illalla nukahdin lapsia nukuttaessa. Aina ei voi onnistua.

Virallinen juoksutavoitteeni on yhä määrittelemättä, mutta koska haasteen pitää olla haastava, lienee sen oltava joko puolimaraton alle kahteen tuntiin, tai sitten kokonainen, jos saisin jonkun toisen kajahtaneen kaveriksi. Tätä ehtii pohtia kunhan saa sen ensimmäisen tavoitelenkin suoritettua. Ja pääasiahan on että tunnin intervallitreenit kentällä sujuvat kunnialla.

* Kiitos kouluaikaisten suunnistuskisojen, joihin minut tuntemattomasta syystä lähetettiin, ja joissa eksyin armottomasti, suunnistus kuuluu asioihin, joita en tee, jos vain voin valita toisin. Suurmetsurin järjestämän laatuajan kyseessä ollen en voinut. Silti nytkin kieltäydyin ehdottomasti kantamasta tai katsomasta karttaa, ja keskityin suunnistamaan näkökenttäni rajamailla liikkuvan valkokeltaisen paidan ääriviivoista ja samanaikaisesti olemaan kompastumatta. Oikein laadukasta parisuhdeaikaa oli, koska alitettiin Hitachin määrittämä aikatavoite, mutta yhäkään en ymmärrä miksi ei ihminen voi juosta teitä pitkin, kun sellaiset on suurella vaivalla metsiin tehty. Hyvät tiet. Ei juuria eikä kantoja. Voi katsoa ylös tossunkärjistään jos mieli tekisi. Että.

Se on päätelty!

"Veera Välimäen suunnittelema Neon Beast pääsi vihdoin osaksi vaatekaappiani," kirjoitti eräskin Liina tuossa pari kuukautta sitten. Ymmärtäisitte hauskuuden tuon "vihdoin" kohdalla, jos paljastaisin, että minä aloitin saman huivin kudintapuuhat ennen mainittua Liinaa.

Selittelynä mainittakoon, että viittä vaille valmis kutimustyö jäi rannalle Kiinan-pakkaamisen toisella kierroksella: sillä, jolla mukaan halutuista tavaroista karsittiin 90 kiloa kaikkein tärkeintä.

Virhearviointeja tulee aina silloin tällöin tehtyä.

Kun vanhempani pakkasivat täydennysvarustuksia tullessaan luoksemme kyläilemään, en epäröinyt.

Aloitin siis kenties kutomisen ennen Liinaa, mutta hän on täydellisen vastuussa projektista. Väkisin lahjoi minut neonkeltaisella langalla, vielä postitti Turkuun. (Sellainen se on!) Hyvän viikon käytin pohtien huivin värejä (netistä! eihän värejä näe oikein valokuvasta), koska en halunnut yhtä räikeää yhdistelmää kuin itse ohjeessa. Mutta olisi ehkä sittenkin pitänyt luottaa ammattilaiseen: kaksi harmaatani olivat luonnossa arvioituna liian lähellä toisiaan, eikä huivin raidoitus siten pääse täysin oikeuksiinsa. Lisäksi en tajunnut, että harmaat olivat sekavärisiä ja keltainen tasavärinen (solidi, kuten ammattilaiset sanovat). Sopivat yhteen tyylikkäästi kuin Tupu, Hupu ja Pentti.

Mutta onhan se silti aika ihana. Kun itse tekee saa sellaista kuin tulee.

Huivin myötä rikoin monta virstanpylvästä kutojan urallani: ensimmäinen ostoresepti (jonka Liina minulle suomensi ja selvensi chatissa kädestä pitäen), ensimmäinen luksuslanka (en tainnut aiemmin edes ymmärtää, että on olemassa 25 euron lankakeriä. Paitsi että eiväthän ne mitään keriä olleet vaan vyyhtejä. Ja keriminen: sepä vasta lystiä olikin!) Samalla tästä tuli heittäen myös kallein omistamani huivi.

 

Valitettavasti tuo Liinan alun lausunto ei ihan päde kohdallani: lähetän huivin takaisin vanhempieni mukana Suomeen. En uskalla riskeerata pakkaushommia paluun hetkellä, enkä halua myöskään pilata huivia Wuhanin harmaassa ilmassa. Kehtaa sitten liihotella tuo kaulassa tulevassa kulttuuritädin roolissani.

Mitä mä Liina seuraavaksi kudon?

Unelmalaji

Kauan kauan sitten syyskuun alussa järjestettiin kaukaisessa Vantaan valtakunnassa vuoden paras urheilutapahtuma. Siitä kirjoittaminen on maannut rästissä jo kohta kuukauden. Mutta, koska tapahtuma järjestetään myös ensi vuonna, on oikeastaan juttu viivästyessään koko ajan jälleen ajankohtaisempi.

Kyseessä on Unelma Cuppi (pahoittelen, mutta se todellakin oikeasti kirjoitetaan noin - jatkossa kirjoitan sen väärin oikein), päivän kestävä futisturnaus naisille kaikista pelaajataustoista. Turnaus jakaantuu nyttemmin kolmeen eri tasosarjaan: A-cuppi on ilman pelikokemusta oleville hassuttelujoukkueille, B-cuppi sellaisille, jollaiseksi mekin itsemme koemme, jonkin verran pelanneille täysamatööreille, ja tänä vuonna ensimmäistä kertaa järjestetty C-cuppi sarjatasolla pelanneille naisille.

A-cupin palkintojenjakoseremoniaa.

Missä naisille järjestetty tapahtuma, siellä zumbaa.

Paitsi, että jalkapallo nyt vain on perusteluja vaatimatta maailman hienoin urheilulaji, futispelit ovat upea tilaisuus kilpailuvietilleni lyödä kättä katteettoman optimismini kanssa: Tänään me kyllä voitetaan kaikki, uhoan. Joka kerta.

Joka kerta emme voita.

Mutta sillä taas ei loppujen lopuksi ole mitään tekemistä minkään kanssa. Futispeleissä – meidän joukkueessamme – hienointa on se, että onnistumiset muistetaan pitkään, mutta karvaat tappiot unohdetaan heti jälkipelien jälkeen. Ja omien kanssa ei kiukutella koskaan.

Unelmacupissa olin tänä vuonna neljättä kertaa. Ensimmäisellä kerralla osallistuin futaajamiestemme vaimokkeista kertaluonteisesti koostetussa joukkueessa A-cupin puolelle, ja Turkuun muutettuamme olen onnistunut raskauksien välissä osallistumaan laskujeni mukaan jopa kolme kertaa B-cuppiin, melkein oikeaa jalkapalloa siis pelaamaan. (Pelin kesto on maltillinen 16 minuuttia ja sitä pelataan pienin joukkuein pienillä kentillä.) Joka kerralla päivä on ollut alusta loppuun aivan mahtava.

Eli oli tässä yksi vissi taka-ajatus miksi kerroin tästä nyt. Kiinaan ja Helsinkiin muuttaessamme joudun jättämään rakkaan futisjoukkueeni, mutta en halua lopettaa harrastusta. Hyvä porukka on paras ja kenties ainoa tapa minulle saada itseni treeneihin vaikka aina ei huvittaisikaan. (Leijonanosa taannoisen puolimaratonini harjoituskauden juoksuaskeleista tehtiin futistreeneissä.) Harrastamallamme tavalla homma ei maksa juuri mitään, yhden salivuoron talvikaudella ja kenttävarauksen kesäkaudella, pallon ja uudet kengät muutaman vuoden välein. Eikä pidä unohtaa saunailtoja!

Tavoitteeni on siis vuonna 2016 osallistua Unelmacuppiin uudella joukkueella. Tuo joukkue vain puuttuu.

Epäröin vähän kirjoittaa futishehkutuspostaustani juuri tänään, koska eilinen turnauspäivämme päättyi dramaattisesti ambulanssikyytiin: yksi tovereistani otti ja katkaisi sääriluunsa. Napsahdus kuului toiselle puolelle kenttää ja nyt on muuten teräksisen naisen jalassa titaania. Mutta tänään sairaalasta saatujen terveisten mukaan hän on kevään ekoissa ulkotreeneissä taas mukana.

Joukkuehenki, paras henki.

Joissa minä en valitettavasti ole. Niin voinko tätä houkuttelevammaksi enää kirjoittaa? En voi. Eli perustetaanko futisjengi ensi syksynä Helsinkiin? Kaikki juoksijaihmiset ainakin: loistavaa intervallitreeniä! Ja maalissa ei tarvi edes juosta!

Pistäkäähän hautumaan.

Nuorisotalo sekä muita kotiäitielämän parhauksia

Tänään oli sellainen niin sanottu hyvä päivä. Ja sellainen, jolloin ymmärtää pysähtyä ihmettelemään miten hyvin voikaan elää kotiäitinä Suomessa ja Suomen Turussa.

Myöhäisen aamiaisen ja varhaisen lounaan jälkeen ajoimme bussilla - ilmaiseksi tietenkin - avoimeen päiväkotiin, jossa lastenkasvatuksen ammattilainen - ilmaiseksi - lorutti lapsia ja askarrellutti virpomisvitsoja. Paluumatkalla pysähdyimme torilla ja poimimme Sorrilta salaattia ja valtavan basilikapuskan, Vimmasta valmiiksi lasitetut savityöt sekä hallista ahvenia - ei ilmaisia, mutta hintansa väärtejä - ja toisella bussilla kotiin. Päivälliseksi ahvenia ja perunaa kera sormisuolan ja Oivariinin, vähän vihreää. Onko parempaa? No ei ole.

Illalla vieläpä pakotin itseni ilmaiselle lenkille, joka osoittautui ihan pirteäksi kaupunkia katsellen, tageja bongaillen. Kotona minua odotti hämmästyttävästi kaksi nukkuvaa lasta ja sille kolmannelle sain sylissä juottaa iltamaidoksi Valion Arkea. Sitten laskin lapsen sänkyyn, se sulki silmänsä ja nukahti. Enkä edes valehtele.

Se oli kuulkaa vauvavuoden viimeinen päivä se. Hyvä päivä muistaa.

Esikoisen huopasydän, keskimmäisen savitoukka.

Mutta niistä savitöistä varsinaisesti piti kertomani (joukossanne piileville turkulaisille vinkiksi, ennen muuta), kun itsekin löysin "Nuorten taide- ja toimintatalo Vimman" vasta pari kuukautta sitten. Tai tiesinhän minä sen olemassaolon, mutta hölmösti luulin nuorisotaloksi.

Vaan ei. Pientä sisäänpääsymaksua (2e alle 29-vuotiailta - kas siinä menee Suomen lain määrittämä nuorisolaisen ikäraja - 5e yli) ja nimellistä materiaalimaksua vastaan saa kuka hyvänsä tehdä sielunsa kyllyydestä (ja ohjattuna) savitöitä ynnä tekstiilisellaisia, kuten huovutusta ja kankaanpainantaa. Savityöpajan hinnalla saa vieläpä kaupan päälle lasituksen, jonka parissa hurahtaa toinen iltapäivä.

Koska kyllähän minä niitä lapsia ihan mielelläni kuskaan harrastamaan, mutta onhan se nyt mahtavaa jos voi tehdä jotain mikä on kaikista kivaa. Ja tämä on - kaikista kolmesta, kun isä ja kuopus on jätetty kotiin.

Ainoa pieni ongelma on, että rumien savitavaroiden tehtailu sopii vähän huonosti yleiseen antimateriahankkeeseeni. Mutta se hinta on kai vain maksettava.

Kunhan ei käy liian usein.

Vuoroin vanhemmissa

Tänään oli hyvä päivä. Ja pitää varmaan heti alkuun antaa sarkasmivaroitus: tuo äskeinen ei ollut sarkasmia.

Nousin puoli seitsemältä. (No se ei kyllä ollut päivän hyvä osuus.) Kahdeksan jälkeen herätin miehen ja painuin takaisin untuvavällyihin. (Se oli. Oikein hyvä.) Mies herätti puoli yhdeltätoista, lähti hiihtämään. Minä laitoin itselleni kahvin, vauvan päiväunille ja lounaan tulille. Hiihdon jälkeen mies kävi huikkaamassa ovelta moikat ja lähti pelaamaan futsalia. Vauva nukkui pitkät unet ja me muut rakensimme legoja.

Kun mies kotiutui harrastekierrokseltaan, minä lähdin lenkille. Bleue kirjoitti tänään, miten täytyy välillä pysähtyä saadakseen tilaa ajatuksille. Minä näemmä tarvitsin yksinäisen juoksulenkin, jolloin kylmästä tokeennuttuani sain pitkään mieltäni kaihertaneita suunnitelmia loksahtelemaan paikoilleen ja kevättä järjestykseen. Pieniä työajatuksia. Ja kuten bloggaajat tapaavat sanoa: siitä lisää sitten myöhemmin.

Juoksuharrastukseni on jo itsessään erityisen palkitsevaa: koska en usko pitkäjänteisyyteeni tämän tapaisissa projekteissa, joka ikinen kerta kun saan itseni lenkille, koen suurta onnistumisen tunnetta. Tänään, miinus viidessä asteessa, juoksin myös henkilökohtaisessa pakkasennätyksessäni. Kyllähän monet sanovat, ettei kylmässä ole paha juosta. Mutta en minä heitä usko: hehän juoksevat kylmässä! Eli itsensä ylitys siinäkin, kelpaa läpsiä itseään olalle.

Kerrassaan nostattavan lenkin ja pikaisen päiväruoan jälkeen lähdin ompelukerhoon, joka onkn parasta mitä ihmisille noin keskimäärin voi sunnuntaina tapahtua. Sain miehen pipon puikoille: tällä kertaa ohjeen mukaan ja ohjeenmukaisella langalla. Sain myös suklaakakkua ja kahvia. Ja autossa kuunnella itsevalitsemaani musiikkia. Neroutta toisensa perään.

Kotiinpäästyäni mies ehdotti, jos hän vielä kävisi pelaamassa vähän pipolätkää. Kokosimme lasten kanssa viimeiset legot, söimme iltapuurot ja mies palasi ennen yhdeksää ottakseen kopin nukutuksista.

Hyvä päivä.

Joku saattaa kauhistella perheen yhteisen ajan puutetta, mutta ei hätää: se ruksittiin pois työjärjestyksestä jo lauantain puolella! Samoin kuin lasten luistelut ja pulkkamäet. No niin, nyt saa jatkaa kauhistelua.

***

Todettakoon vielä, että oli tietoinen päätös lopettaa sudeksi kokemani tammihaaste. Ei pidä kuormittaa omaa pitäisi-listaansa liikaa, niin voi keskittyä olennaisiin. Saa tilaa ajatella.

Ite tehhään: Pipo

Vuoden siivooja haastoi joulun alla postaamaan omatekoisten joululahjojen merkeissä, mutta en toki halunnut pilata hienoa yllätystä mieheltä. Siksi vähän viipeellä. Ja, no, muistakin syistä, kuten kohta ymmärrätte.

Tein siis miehelle joululahjaksi pipon. Mies oli toivonut punaista, ja oletin ja oletan, että sellaista Jacques Cousteau -henkistä kuten kaikilla hipstereillä oli viisi vuotta sitten. Mutta koska minä olin juuri keksinyt, että paksulla langalla tulee nopeasti valmista, ostin paksua lankaa - millä nyt ei todellakaan tule sellaista Cousteau-pipoa vaan pannumyssy.

Järki ei estänyt minua toivomasta toisin.

No, koska joulun alla oli myös aika monta muuta projektia tulessa, niin vaikka huomasin, että tuli aloitettua kavennukset ehkä vähän turhan aikaisin, tein pipon loppuun, epäillen koko ajan, että siitä tulisi miehelle vähän turhan nafti.

No tulihan siitä. Nafti.

Olinkin varta vasten jättänyt langat päättelemättä ja purin pipon lahjan luovutuksen jälkeen (melkein) kavennusten alkuun.

Ja sitten sävelsin vähän isomman pipon. Mutta tällä kertaa tuli liian rumat kavennukset.

Sitten purin ihan oikeasti sinne kavennusten alkuun.

Pipo numero kolme oli ihan tasapainoinen. Mutta miehen päässä se näytti yhä pannumyssyltä. Kuten olin toki tiennyt jo kolme pipoa sitten.

Minulle se on ihan kiva.

Ostin juuri ohuempaa lankaa nelosversiota varten. Mutta niillä silmukkamäärillä vähän pelottaa valmistuuko enää tänä talvena.

Että hyvää joulua vaan, kulta!

Äiti vapaalla

Voiko kutsuvampaa näkyä enää olla?

Kun takana on puolitoista vuorokautta tauotonta lapsenvahtivuoroa (no, okei, nukuin minä siitä pari) ja ulkona on pakkasta ritisevät -14, niin kyllä silloin tämä näky on kutakuinkin parasta mitä on.

Silti. Eräs ystäväni kysyi eikö harmita, etten aloittanut juoksuharrastusta aiemmin. (Saatan antaa vähän liioiteltua vaikutelmaa juoksijanlahjoistani.)

Ei.

Nuorena sitä sai tehdä mistä tykkäsi. Nyt voi sitten oppia nauttimaan urheilusta.

Luukku 12 ja kerhopäivä 2

Kinuskikakkua ja verhot uuteen makuuhuoneeseen. Reseptissä sanottiin "anna valua hieman myös reunoille".

Minähän osaan! (Eli marraskuun ihme.)

Kaikkeen ne blogit ihmisen ajavat. Minä nimittäin aloin neuloa Project Maman Katjan innoittamana. Vuoden 2010 kynnyksellä Katja suunnitteli uudenvuoden lupauksia ja yksi niistä oli neulominen. Kaikki trendikkäät kaverini olivat jo marttoja, joten ajattelin, että tokihan sitten minäkin! Ensimmäinen projektini, tilkkupeitto (sellaisista neulotuista patalapuista jotka ompelin koneella yhteen) kesti vuoden valmistua.

Pitkään (ja syystä) olin sitä mieltä, että teen vain suorakulmion muotoisia kappaleita, mutta sitten päätin osata lukea ohjeita ja niin vaan olen tehnyt lapasia ja sukatkin. (Koskaan en ole nähnyt miehen käyttävän omiaan, mutta tehnyt olen.) Tänä syksynä olen pääasiassa uurastanut tiskirättejä lapsen jumpan joulumyyjäisiin. Nimenomaan uurastanut: kolmessa kuukaudessa olen tehnyt kolme ja puoli.

Ehkä pitäisikin aloittaa, että kaikkeen ne lasten harrastukset ihmisen ajavat. Marraskuun alkupuolella sain jumpan pukuhuoneessa käteeni kerän ärjynpinkkiä lankaa ja käsinkirjoitetut ohjeet - pitsineulesäärystimiin. Vaadin suusanalliset selitykset ohjeen tulkinnaksi ja laskeskelin, että kyllähän minä ehkä tuollaiset saan aikaan. Kenties jopa ennen Helsinkiin muuttoa.

- Ne pitää olla sitten jalassa sunnuntaina kisoissa, perääni huikattiin.

Vaatimaton ihminen kun olen, en osaa oikein hehkuttaa itseäni, mutta huomasin olevani virtuoosi myös neulomisessa ja tein, toden totta, kaksi säärystintä vaaditussa ajassa. Kisoja edeltävän perjantain vietimme Bowlbyn oppien mukaisesti - isommat lapset leikkivät mitä leikkivät, vauva teki mitä teki ja minä neuloin.

Jos leikitään, että olisin laittanut lapsen vaihtamaan sointuvammat sukkahousut kuvausta varten.

Toissapäivänä satuin kävelemään lasten kanssa tavaratalon pipo-osaston halki ja jäin haikailemaan jälleen kerran kadonneelle pipolleni korvaajaa. Löysinkin ihan kivoja neulottuja pipoja, mutta hurjaan hintaan. Ja esikoinen vierellä kärttämässä omaa. Koin modernin taiteen museon näyttelyvieraalle tyypillisen harhan: teen itse samanlaiset - ja halvemmalla!

Jätin siis pipot sijoilleen ja ostin kaksi kerää valkoista lankaa - yhden hileillä lapsen pipoa varten, yhden luonnonvalkoisen itselleni. Niin ja paksut puikot. Kotona menin Novitan neulehakuun ja syötin sinne ostamani langan: kah, löytyi pipo-ohje*. Tämän pitkäjänteisen suunnittelutyön jälkeen pääsin vihdoin aloittamaan.

Tänään aamulla päättelin langat.

Kuvausassistenttina hieman pienempi pää.

*Vähän sovelsin ohjetta. Siis sovelsin! Sanoinhan, että olen virtuoosi. Tein palmikon kuudella kerroksella seitsemän sijaan ja kavensin opastettua nopeampaan tahtiin - en halunnut löysää kuuppaa päälaelle vaan napakan mallin.

Kas näin napakka se on, kertoo klassinen "minä ja mun kamera".

Olen huumaantunut tästä uudelleensaavutetusta taidosta. "Uudelleen" siksi, että teinhän minä yläasteellakin palmikkolapaset. Ja nyt neljän vuoden puikottelun jälkeen koen sen verran varmuutta, että uskallan jopa ostaa lankoja ja puikkoja - että niille tulee käyttöä. Ei tarvitse keksiä loputtomasti projekteja niistä samoista jämälangoista niillä ainoilla puikoillani.

Eli kiitos Katja, kiitos jumppa! Tästä se lähtee: hulluna pipoihin AW13-14!

Urheilu-uutiset

Kuluvan viikon maanantaina pelatun turkulaisen höntsäfutiksen harjoitteluottelussa numerolla 9 pelaava Täti-ihminen teki maalin 37. peliminuutilla. Ottelu, jonka maaleja ei laskettu, päättyi tasatulokseen 1-1.
- Koko joukkue pelasi tosi mahtavasti yhteen, Täti-ihminen tuulettaa. Kiva on ollut pelata.
Myös huhumylly Täti-ihmisen seuranvaihdosta kiihtyy.
- Katsotaan nyt, Täti toppuuttelee. Mitään sitovia sopimuksia ei ole tehty, vaitonainen pelaaja myöntää.

Turussa on avattu myös vuoden 2013 pyöräilykausi. Tekosyitä pyöräilemättömyyteen on useita.
- No kun on tuo vauva, joka ei vielä saa istua pyöräistuimessa, toimituksen haastattelema turkulaisnainen kommentoi. Ja yleensä lapsia on kuitenkin mukana jopa kolme, nainen jatkaa.
- Silloin kun pääsee kotoa poistumaan ilman vauvaa, on yleensä aikataulu kiristetty minimiinsä, nainen tilittää.
- Mutta olikin pitkästä aikaa hauska polkea lapsi tarakalla, nainen hehkuttaa. Tosi hauskaa!
Naisen mies syyttää pyöräilemättömyydestä naisen huonoa polkupyörää, mutta nainen kiistää ja sanoo vankkatekoisen menopelin palvelleen hyvin jo vuodesta 1997. Jäämme jännityksellä odottamaan ensi pyöräilykautta!

Herttoniemessä valmistaudutaan suureen juoksutapahtumaan. Startti tapahtuu kuluvan viikon lauantaina aamupäiväunien aikaan, ja matkan kesto on maksimipituinen, kymmenestä kilometristä ylöspäin. Ilmoittautuminen tapahtumaan on käynnistynyt vilkkaasti, ja tapahtumaan odotetaan ainakin erästä turkulaista juoksunoviisia sekä lyhyehköä, housujaan ylöskiskovaa herttoniemeläiskonkaria.

Myös Kaarinassa kuhisee. Toimituksen tavoittama turkulaisjuoksija harkitsee osallistumista Kaarinan syysmaratonille 26.10. Ei toki maratonille eikä sen puolikkaallekaan, mutta hakemaan virallista tulosta kymmenestä kilometristä.
- Mieli tekisi, nainen kommentoi, mutta juoksukaveri on yhä hakusessa. Treenikausi on ollut kova, ja olen juossut jo kaksi kymmenen kilometrin lenkkiä.

Turkulaisella lenkkipolulla kohdattu hiiri. - Ei jännittänyt yhtään, hiiri kommentoi.

Ja vielä vielä lopuksi: Lyhyiden matkojen ryömintäsprintistä on löydetty lupaava lahjakkuus, tänään tasan kuusi kuukautta. Kyvyt viittavaat lahjakkuuteen sekä konttaamisessa että istumisessa, ja tavoitteeseen pyritään määrätietoisella harjoitusohjelmalla, joka vie valtaosan urheilijan valveillaoloajasta. Tästä nuorukaisesta tulemme vielä kuulemaan.

Koko perheen harrastus

Laitoin eilen puikoille tyttären joukkuevoimisteluharrastuksen.

Esikoinen aloitti tänä syksynä joukkuevoimisteluun. Viime vuoden hän harrasti balettia. Teoriassa lapsi piti baletista paljon, käytännössä hän kysyi lähes joka viikko, että onko tänään pakko mennä. Hieman yllättävästi arahko lapsi nautti eniten esiintymisestä, ja esityksiin vetoamalla hän meni tunneille. "Täytyy mennä, että osaat sitten esityksessä." Mutta vaikka olenkin sitä mieltä, että harrastaminen opettaa myös sitoutumista ja pitkäjänteisyyttä, en pidä mielekkäänä pakottaa lasta viikosta toiseen harrastukseen jossa tämä ei ihan täysillä viihdy.

Ajattelin, että olisi hyvä kokeilla toista lajia. 

Ongelma 1: Lajin valinta

Eihän viisivuotiaan tietenkään olisi pakko harrastaa mitään, tämä olisi ymmärtääkseni nykyään jopa valistunut valinta. Koska esikoinen ei kuitenkaan ole päiväkodissa, ajattelen, että joku säännönmukainen toiminta, jossa toimitaan ryhmässä omanikäisten kanssa, olisi lapselle hyvästä. Lisäksi ajattelen, että jos lapsi oikeasti kiinnostuu jostain asiasta, hänen on mahdollista tulla siinä todella hyväksi. Ja tunnustan: tässä ajan lapsille jotain mitä en itse ole saanut. Minä olen harrastanut monia asioita, mutta en koskaan ole ollut missään todella hyvä.

Edellytyksenä tietenkin on, että vanhempi osaa ohjata lapsen sellaiseen harrastukseen, jossa tämä viihtyy. (Ja sanotaan nyt tylsä disclaimeri, että tietenkään lapsen ei tarvitse olla tai haluta olla tosi hyvä. Mutta saa mahdollisuuden jos haluaa.)

Balettikokemuksen perusteella tiesin, että esikoinen pitää esiintymisestä (ryhmässä) ja joukkuevoimistelussa on usein esiintymisiä, kisoja. Harrastus rakentuu niiden ympärille. Tämän lisäksi monet hyvät ystäväni ovat olleet joukkuevoimistelijoita, ja monet heidän lapsistaan ovat nykyään. Harrastuksessa oli siis myös lapsen kavereita.

(Ja oman kokemuspiirini pohjalta voin päätellä, että joukkuevoimistelijat menestyvät elämässä hyvin.)

Ongelma 2: Seuran valinta

Millä kriteereillä seura valitaan? Mennään sinne missä on kavereita. Missä on sopivat harrastusajat. Mikä on sopuhintainen. Millä on toivottu taustaideologia.

Viimeksi mainitun merkitys on nykyään varmasti vähäisempi kuin ennen, mutta väitän, että urheiluseurajäsenyyksillä on yhä myös ideologinen perustelunsa. Sillä on väliä onko urheiluseura työväentaustainen vai, no, ei työväentaustainen. Meidän valintamme oli tässä tapauksessa helppo, koska seura, jossa kavereiden lapsetkin ovat, kuuluu toivomaani kategoriaan. Ja lienee myös Turun halvin - koska taustaideologia näkyy vanhempien talkootoiminnassa. Talkootyöllä pidetään harrastustoiminta edullisena ja siten saavutettavampana.

Ongelma 3: Arjen logistiikka

Ja sitten on tietysti se jännitys, että miten mahdutetaan seitsenpäiväiseen viikkoon viisihenkisen perheen harrastukset. (Minä jo luovuin omasta futiksestani toistaiseksi keskimmäisen isä-lapsi-jumpan hyväksi.) Toki meillä lapset ovat vasta pieniä, mutta haluan taata kaikille yhtäläiset mahdollisuudet harrastaa. Ja tässä kohtaa harrastusten talkoohenkisyys voi nousta ongelmaksi. Tokihan kalenteriin mahtuu helposti yhdet luistinkentän valvonnat ja yhdet lahjapaketoinnit kauppakeskuksessa ja muutamat kutomukset seuran joulumyyjäisiin. Mutta tämä kaikki kertaa kolme? Hyvin pian voimme olla tilanteessa, että talkootyötä on pakko alkaa korvata rahalla. Ja riittääkö sitä? No, murehdimme asian kerrallaan.

Nyt hyödynnämme kaikki mahdollisuudet esikoisen jumpan tiimoilta. Jumppaa on kahdesti viikossa, tunti ja vartti kerrallaan. Toinen vanhemmista vie toisella kertaa, toinen toisella, eli molemmat saavat viikottaisen tunnin lenkkiajan - ja me saamme kaksi harrastussuoritusta  perhekalenteriin yhdellä tapahtumalla! Heia heia.

Ja minun suosikkiharrastukseni, ompeluseura, sai juuri täyden mandaatin: toteutanhan siellä jumpan talkoovelvoitetta neulomalla tiskirättejä, joita äitini voi ostaa seuraa tukeakseen. Kaikki voittaa!

Kevätjuhla

Kaksi ensikertalaista lavalla.

Kevätpesu

Ennen tuntia

Ompeluseura

Kruunaa sunnuntain kuin sunnuntain. Vaikka maanantaina.

Rahoille vastinetta (eli kuvitelmat vs. todellisuus)

Tiedätte varmaan paljonko maksaa salijäsenyys isoissa kuntokeskuksissa. Ja ehkä on käynyt ilmi myös sääst kitsas luonteeni. No, kiitos hyvän ystäväni, en maksa täyttä hintaa omasta jäsenyydestäni. Ja tällaisella luonteella vuosijäsenyys kannustaa käymään tunneilla ahkeraan, jotta saa rahoilleen vastinetta.

Kysyttäessä vastaan käyväni jumpassa noin kerran viikossa. Aiemmin minulla oli futis kerran viikossa, ja sitten kävin jumpassa toisen kerran. Tavoitteena on ollut kaksi jumppaa viikossa, mutta se on harvoin toteutunut. Olen nirso jumppieni suhteen, ja niitä kivoja tunteja on harvoin sellaiseen aikaan jolloin pääsisin. Kun miehellä on omat harrastuksensa ja niin edelleen.*

Nyt valitettavasti kuitenkin salini tarjoaa tällaista hienoa palvelua, jonka avulla voi seurata omia treenejään.

Tässä treenini viimeisen 12 viikon ajalta. Tuo ylempi pallura tarkoittaa yhtä treeniä. Siis viikossa. Ihan melkein joka viikko.

Ja tässä on kuukausinäkymä.

Viime talvena kävin ihan kohtuulliset viisi kertaa kuussa, mutta huhtikuussa alkoi alamäki. Työkiireet ennen muuta.* Ja sitten kesäloma.* Toukokuussa kävin yhden kerran, heinä- ja elokuussa kahdesti ja syyskuussa kerran. No oli pahoinvointia ja kaikkea sellaista.*

Tulee siinä yhdelle jumppakerralle hintaa.

Nyt kauhistelen, että jos lokakuusta tuo käyrä ei nouse takaisin viiteen ja pysy siellä loppuvuotta, niin... Niin, tosiaan, mitä sitten? Lopetan jäsenyyden ja sitten mitä?

Ehkä parempi kysymys olisi, millä minut sinne jumppaan motivoisi. Lajin vaihtoahan olen pohtinut (ja minulle on suositeltu) aiemminkin, mutta olen niin kovin huono aloittamaan uutta. Ainakaan nyt 5. kuulla. Sen baletin aloitin ja se on ihanaa, mutta ei siellä minun taidoillani tule edes kunnolla hiki.

Ja on mulla sentään aika hyvä alennus...

*Seli seli.