Unkarilaista umpiointia ja muuta säilöntää

Yritän säilöä marjat, hedelmät ja vihannekset mahdollisimman käsittelemättöminä. Se onnistuu parhaiten pakastamalla, mutta aina ei kaikkea pysty eikä mahdu pakastamaan. Vierastan hilloamista ja höyrymehustamista, koska valtaosa C-vitamiinista ja muista vesiliukoisista suojaravintoaineista keitetään taivaan tuuliin, ja yleensä säilykkeisiin käytetään myös hirveästi sokeria. Kuitenkin esimerkiksi omenia on meillä niin paljon, ettei niiden kaikkia antioksidantteja jaksa vaalia, vaan osan voi säilöä kuumentamalla ihan hyvällä omallatunnolla.

Hapankirsikoiden kanssa kävi samoin, joskin silloin syynä oli kiire. Kirsikat kypsyivät kahden reissuviikon välissä, ja niiden käsittelyssähän tunnetusti työläin vaihe on kivien poistaminen. Päätin yksinkertaisesti jättää kivet paikoilleen ja käyttää säilykkeen esim. unkarilaiseen kirsikkakeittoon niin, että -- toisin kuin alkuperäisessä reseptissä -- siementen syljeskely jää syöjän vastuulle.

Loistavan umpiointiohjeen löysin sattumoisin eräästä unkarilaisesta blogista. Ideana on säilöä kirsikoita ilman sokeria ja säilöntäaineita. Ei tarvita vaivalloista keittelyä valtavassa kattilassa, vaan prosessi on äärimmäisen yksinkertainen. Suomessa tällä tavalla valmistetaan särki- ja muikkusäilykkeitä, mutta en ole törmännyt samaan menetelmään hedelmien säilönnässä.

Uuniumpioitu hedelmäsäilyke ilman sokeria ja säilöntäaineita

1. Purkit desinfioidaan erittäin hyvin.
2. Hyvin puhdistetut hedelmät sullotaan purkkeihin. Kannattaa tunkea ne aika tiiviisti, koska sisältö menee reilusti kasaan.
3. Purkkien kannet kierretään hyvin kiinni. Viimeistään tässä vaiheessa kannattaa tarkistaa, että kansi on täysin tiivis. Nimim. Kävipä köpelösti
4. Syvälle uunipellille kaadetaan vettä noin sormenleveyden verran, ja purkit asetellaan pellille.
5. Pelti työnnetään kylmään uuniin keskitasolle. Uuni (normaali paisto eli ala- ja ylävastukset) pannaan lämpenemään 110 - 150 asteeseen.
6. Purkit saavat oleskella uunissa, kunnes sisältö alkaa "helmeillä", eli muodostuu pienenpieniä ilmakuplia. Tässä vaiheessa virta kytketään pois, ja purkit pidetään uunissa siihen saakka, kunnes ovat jäähtyneet eli useampia tunteja.
7. Jäähtyneet purkit viedään kellariin.

Uuniumpiointi sopii parhaiten happamille hedelmille, kuten kirsikoille, luumuille ja omenoille, nuo kaikki onnistuivatkin hyvin. Kannet eivät mene helposti lommolle, joten kannattaa vilkaista uuniin ja katsoa, ovatko ne pullollaan. Kaikista kansista ei näe sitäkään. Silloin on parasta tarkkailla, alkaako säilykkeen pinta hapettua parin päivän kuluessa. Parille luumupurkille kävi näin, koska niissä taisi olla väärät kannet. Syötiin heti ja hyvää oli.

Vasemmalta: kirsikka, luumu ja omena.
Omput meni vähän rumuksi, mutta ainakin liemen väri on hieno.

Aion soveltaa uuniumpiointia tänä tai seuraavina syksyinä mm. tomaattiin sekä pihlajanmarjoihin porkkanaraasteen tai omenoiden kera. Unkarilainen ohje kehotti lisäämään tomaatteihin hieman sitruunamehua lisähappamuudeksi. En tiedä, onko säilyvyyden takia tarpeen, jos umpiointi vain onnistuu.

Pihlajanmarjojen lisäksi pensaat notkuvat aroniaa ja ruusunmarjoja. Ei suinkaan meidän pihallamme vaan kaupungin mailla tuolla metsänrajassa. Koska kaikki varastettu maistuu aina paremmalta, noukin niitä riittävästi ja säilöin näin:

Musta-aronian marjat: pakastetaan tuoremehuna jääpalapusseissa C-vitamiinilisäksi puuroihin, rahkoihin yms. HUOM. sotkuista! vaatii lisäkäsiä

Pihlajanmarjat: pakastetaan tuoremehuna purkeissa (vispipuuroa varten) ja jääpalapusseihin , valmistetaan likööriksi

Ruusunmarjat: pakastetaan tuoremehuna jääpalapusseihin (viheliäiset sisukset voi putsata vain summittaisesti), tosin "mehu" muistuttaa lähinnä vaahtoavaa sosetta, ja linko menee tukkoon pian

Aronioita on helppo poimia, ruusunmarjoja samoin, mutta
jälkimmäisten putsaaminen on monin verroin hankalampaa.

Rikkautta

Kun muuttaa vieraaseen vanhaan taloon, saa enemmän kuin talon. Talosta löytyvistä tavaroista, naapureiden jutuista, omista ihmettelyistä ja päätelmistä ja muista merkeistä alkaa vähitellen  rakentua tarina. Luultavasti se on ihan hassusti painottunut ja runsaasti värittynyt, mutta kuka nyt voisi muutenkaan objektiivisesti tiivistää monta vuosikymmentä tavallista asumista? On jotenkin hauskaa tietää olevansa osa ketjua, joka sijoittuu juuri tämän talon tai tontin tarinaan. Uskon Platzgeistiin, paikan henkeen, siihen että jokaisessa paikassa voi halutessaan nähdä jatkumon. Ja antaa sille merkityksiä. Näin ei tietenkään tarvitse tehdä, mutta jos muuten sattuisi olemaan liian tylsää, voi rakennella historian palasista kaikenlaisia kokonaisuuksia.

Mutta itse asiassa aioin puhua hedelmäpuista. Ne liittyvät edelliseen siten, että vaikka vanhassa, villiintyneessä pihassa onkin raivaamista tällaiselle suurpiirteisellekin ihmiselle (joku tarkempi olisi ehkä jo viiltänyt ranteensa auki kesäkuussa tai hankkinut vihersuunnittelijan), on kuitenkin paljon suurempi riemu se, kun vähitellen paljastuu, mitä kaikkea täällä itse asiassa kasvaakaan.

Asetuimme Vinolaan lokakuussa, jolloin useimmat omenapuut olivat jo pudottaneet satonsa. Keväällä oli mielenkiintoista seurata, mitä minnekin alkaa kasvaa. Olen vieläkin aivan onnessani tästä hedelmäpuiden runsaudesta. Omput eivät tulleet yllätyksenä, mutta oli neljä mysteeripuuta, joiden odotin paljastavan salaisuutensa. Keväällä pystyikin jo päättelemään paljon puun juurelle kertyneistä tai kertymättömistä) kivistä. Luettelen tässä pensaatkin samaan hintaan:

• 11 omenaa, joista 2 on nuorta
• 1 nuori kirsikka
• 1 vanha luumu
• 1 sokeriluumu
• 1 kriikuna
• 5 mustaherukkaa
• 1 valkokerukka
• 2 karviaista
• paljon ahomansikoita
• vähän vadelmia

Edelliset asukkaat ovat kuitenkin olivat suosineet koristekasveja, ja niitä on tontti väärällään. Perennat ovat hoidon puutteessa kärsineet, mutta se ei meitä pahemmin haittaa, sillä olemme käytännöllisiä puutarhanomistajia, jotka eivät halua tuhlata voimiaan joutaviin kukkasiin vaan saada vähällä vaivalla suuren sadon hedelmiä, marjoja ja muuta syötävää.

Kuva: Pieta

Naapuri lupasi vadelmantaimia niin paljon kuin jaksan penkistä karanneita kaivaa. Ne pärjäävät hienosti pihan perällä, ja niitä oli jo muutama varsi siellä ennestäänkin. Hieman olen kaavaillut myös varpumaista pensasmustikkaa yhteen kohtaan, joka muuten täyttyisi kaiken maailman ruusunvesoista. Sen seurauksena meillä kerätään nyt kahvinporot erikseen ja haravoidaan neulasia havupuiden juurelta. Olen kasvattanut tänä vuonna ruukuissa (15 litran teollisuusämpäreissä) myös ananaskirsikkaa ja steviaa, jotka aion talvettaa sisällä niin, että ne saavat ensi kesänä nopeamman lähdön. Aroniaakin voisi laittaa myöhemmin. Tyrniä himoitsisin kovasti, mutten usko että se kasvaa täällä kovinkaan hyvin.

On meillä hieman salaattia ja yrttejäkin, ja ensi kesänä tulee pottuja ja herneitä, mutta jotenkin niihin en osaa suhtautua samalla intohimolla kuin marjoihin ja hedelmiin.

Remontti puolestaan ei ole edennyt, mutta ehkä tässä silti pärjätään.

Kateviljely!

Ajattelin, etten tee puutarhassa tänä vuonna mitään muuta kuin puu- ja pensashommia ja korkeintaan vähän tilliä, persiljaa ja ruohosipulia johonkin reunaan. Kuitenkin oli niin kiinnostavia siemeniä siemenkauppa.comissa, että kun tilasin steviaa, päädyin samalla tilaamaan nuo em. perusmaustekasvit sekä muita yrttejä, salaattia, pensastomaattia, papuja ja selleriä. Sitten paukautin vielä gojimarjaa ja ananaskirsikkaa, vaikka ne ovat varmaan hankalia kasvattaa, mutta eipä mene kuin pari euroa hukkaan, jos mitään ei synny.

Varsinainen hyvä uutinen kuitenkin oli se, että löysin tietoa kateviljelystä. Se on mitä täydellisin ratkaisu meidän kasvimaalle!

Kasvimaa on siis tuo tukkoinen ala vihreän polun molemmin puolin
jos se kuvasta ei heti ilmenisi. Kasvuston alla on vanhoja muoveja.

Vinolan kasvimaa on nimittäin vuosia villiintynyt pläntti savimaalla -- olkoonkin että vuosikymmeniä maata lienee parannettu. Sen sijaan että tappelisimme sen kuokan ja lapion tai jyrsimen kanssa auki, pääsemme tosi vähällä, kun seurailemme kateviljelyn periaatteita.

Tämä jyrsin tuli kaupan päälle talon
mukana. Epäilen sen toimivuutta, miehet
haluaisivat tietysti kokeilla.

Monesta eri kateviljely- ja permakulttuurilähteestä olen koonnut ohjelman, jota aion soveltaa kasvimaallamme seuraavasti, ellei joku kokenut viherpeukalo toisin neuvo:

1. Muovit revitään maasta pois. Metrinen rikkaruohokasvusto niitetään. Roippeet jätetään paikalleen.
2. Peitetään koko ala kauttaaltaan pahveilla (tai sanomalehdillä). Pahvien päälle kasataan oksasilppua 10 - 20 cm kerros.
3. Ja sitten paras osuus: ei tehdä yhtään mitään koko kesänä! :D Tosin haravointi- ja niittojätteet ja sen sellaiset voi levitellä katteen päälle, koska kerros hajoaa humukseksi kesän mittaan, ja päälle kannattaa lisätä tavaraa. Jos jotain rikkaruohoja kaikesta huolimatta tunkee esiin, ne on helppo kitkeä.
4. Ensi tai viimeistään seuraavana keväänä siinä pitäisi olla hyvä kasvupaikka erilaisille kasveille. Oletan, että isommanpuoleisille taimille. Kate vain neuvotaan työntämään syrjään istutuksen tieltä. Kai siihen kylvääkin voi? Jo ensimmäisenäkin kesänä voisi kasvattaa perunaa, näin ainakin yksi espoolainen kokeilu kertoo. Olivat tehneet viillon pahviin ja lykänneet perunan koloon, ja hyvin oli kasvanut.

Se ryytimaa tulee tuon pahvi-silppuprojektin reunaan, ja aion siinäkin kattaa taimirivin ympärykset silpulla ja viherroinalla.

Hirveää, tätä menoa alan kohta kuulostaa ihan harrastelijaviljelijältä! Yleensä kasvimaainnostus on kaatunut nimenomaan niihin rikkaruohoihin, vaikka Seilissä sentään jaksoin hoitaa plänttiäni kaksi kesää niin, että sieltä tuli melkoiset sadot (joku vanhempi setä varmaan kävi salaa lannoittamassa viljelyksiäni, kun ei uskonut, että luomumenetelmin mikään kasvaa...)

Puista ja pensaista

Kun maass' on hanki ja järvet jäässä, on ehdottomasti paras aika suunnitella kesäpihaa.

Tänä vuonna teemme pihalla korkeintaan nämä puutarhanhoidolliset toimenpiteet:

• hedelmäpuiden leikkaus
• ruusupensaiden poistaminen
• pensasaidan leikkaus

Omenapuita on kymmenen, joista kolme joutuu poistamaan kokonaan, koska yksi kasvaa lähes maata pitkin ja kahden runko on niin ontto, että niitä tuskin saa enää elvytetyksi. Kaikki omput ovat vanhoja ja vaihtelevakuntoisia mutta muutama on todella tuottoisa. Jos karsiminen antaa niille eloa, meille jää vielä seitsemän tuottavaa omppua eli aivan liikaa omenoita omiin tarpeisiin. Noiden lisäksi on vielä viisi muuta hedelmäpuuta, joista emme ota selkoa, ovatko luumuja, päärynöitä, kirsikoita vai mitä.

Pihalla on myös useita taantuneita viinimarjapensaita. Niitäkin voi yrittää elvyttää, ja jos se ei pure, laitetaan uudet tilalle. Tai sitten jotain muita pensaita. Pitää myös miettiä, kuinka paljon viinimarjoja oikeastaan haluamme syödä. Mustia voisi kyllä syödä loputtomasti, mutta punaiset ja muut ovat vähän pakkopullaa, koska mehuja ja hilloja emme juuri keittele, vaan käytämme marjat mahdollisimman raakana ja sokerittomasti eli tuoreina ja pakasteina (käsittää myös pakastetun tuoremehun).

Koska en ole mikään intohimoinen viherpeukalo, enkä jaksa kuuhkia pihalla koko kesää kitkemässä ja kastelemassa (ja onhan myös kellari- ja salaojaremontti), en viitsi edes ajatella sellaisten juttujen viljelemistä, jotka säilyvät ja joita saa halvalla ja hyvälaatuisina kaupasta. Tällaisia ovat mm. peruna, sipuli ja härkäpapu. Sen sijaan tarvetta olisi puutarhatuotteille, joiden viljely on helppoa ja jotka ovat todella ravinteikkaita ja kaupassa kalliita. Tai jotka ovat parhaita tuoreeltaan. Näihin luen seuraavat:

• kaikki mausteyrtit
• lehtisalaatit
• tyrni
• musta-aronia
• mustaselja (lue lisää)
• stevia (lue lisää)

Kun taantuneita puita ja pensaita (ml. ruusut) poistaa, tulee tilaa uusille pensaille. En vain tiedä pensaiden istutuksesta mitään, mutta eiköhän netti ole pullollaan kaiken maailman puutarhapalstoja, ja aina voi kysyä naapurilta, omilta tai appivanhemmilta.

Mustaselja (jota ei pidä sekoittaa yleiseen ja myrkylliseen terttuseljaan) on suuri rakkauteni, johon tutustuin vuonna 1988 Unkarissa huumaavan maukkaan juoman muodossa, ja kevätkesällä seljat kukkivat siellä hullun lailla joka ojanpenkalla. Suomessa sitä ei valitettavasti luonnonvaraisena kasva, ja ilmeisesti koristepensaana kasvatettuna siitä tulee pensas eikä puu, eikä se ehdi marjoa. Sokerikylläistä juomaa saa Suomessa vain erikois- tai hyvin varustetuista kaupoista kovaan hintaan. Viime keväänä tein itse mehua koko vuoden tarpeiksi, kun satuin saamaan runsaasti kukkia (köh, syyllistyin ehkä salakuljetukseen?) Meillä seljankukkamehusta ei kyllä tykkää kukaan muu kuin minä, joten saan juoda koko sadon itse.

Steviasta en omaa minkäänlaista kokemusta, enkä ole sitä kaupasta ikinä ostanut, koska käytän makeuttamiseen melkein yksinomaan hunajaa. Mietin kuitenkin, voisiko steviaa käyttää seljan, aronian ja tyrnin säilönnässä jotenkin. Ainakin kokeilla voi, sen kasvatuksen sanotaan olevan helppoa.

Risuista polttoainetta?

Ei tästä kyllä mitään selvää saa, mutta uskokaa pois,
kyllä siinä on ihan riittävästi piikkistä tavaraa.

Pihassamme on jo nyt vallan hirveästi risuja, ja keväällä ja kesällä tulee moninkertainen määrä, kun vuosia rehottanut aita siistitään ja ruusupensaat minimoidaan (tai ehkä eliminoidaan). Olen saksinut tylysti tyvestä poikki pahiten tiellä olevia puskia, parhaimmillaan 3-4 metrisiä ruusunoksia. Toivon, että on hyvä syy siihen, miksi ruusupensaita ei neuvota leikkaamaan talvella, esimerkiksi vaikka se, että pakkasella leikkaaminen näivettää juurakon kuoliaaksi.

Ärsyttää ajatus, että nuo piikkiset risut pitäisi pakata peräkärryyn ja raijata kaatopaikalle, vaikka syksyisin niin saa tehdä ilmaiseksi. Kun orapihlaja-aita leikataan, siinä ei riitä pari kärrylastia, vaikka kärry onkin iso.

Kun risut ovat kuivana hurjan hyvin palavaa tavaraa, tulee mieleen, saisiko niitä jotenkin hyödynnetyksi. Nehän voisi periaatteessa hakettaa ja jotenkin muotoilla briketeiksi. Niitä kun polttaisi muutama purkki kerrallaan hiilloksella, niin taatusti palaisivat hilpeästi. Miksi kukaan ei tee näin? No tekeehän: katso vaikka!

Miten tuo brikettien muotoilu sitten käytännössä onnistuisi? Ensiksi tulee mieleen vanha kunnon maitopurkki ja pieni lasten hiekkalapio. Normaaleille ja tehokkaille ihmisille sellainen olisi turhauttavaa nyhertelyä, mutta uskoisin T:n innostuvan noin selvärajaisesta hommasta, varsinkin jos purkkien sulkemiseen kehittelee jonkin hauskan menetelmän. Nopeammin homma ehkä hoituisi, jos haketta kääräisisi sanomalehtiarkkiin ja survoisi sen maito- tai kaurahiutalepurkkiin. Purkkeja ei tarvittaisi, jos ne vain käärisi jonkinlaisiksi paketeiksi sanomalehteen, mutta veikkaan sotkun olevan melkoinen useammin kuin harvemmin.

Meillä ei ole oksasilppuria tai haketinta, mutta ainakin on haketettavaa, joten puolet tarvikkeista on jo koossa. Olemme syksystä asti puolihuolimattomasti silmäilleet haketintarjouksia (ei ole ollut) ja vertailuja. Kannattaisi ostaa kerralla suht kunnollinen eikä sellaista kosmeettista pikkusilppuria, mutta ei tietenkään niin kunnollista, että se maksaa hirveän monta sataa. L:n isällä on mökillään mahtava haketin, jolla silppusin onnessani kaiken liikenevän risun koko tontilta. Se murskasi nelisenttisetkin oksat kevyesti mutta oli silti kevyt ja vei vähän tilaa. Samanlainen tai yhtä hyvä pitäisi olla. Naapurit eivät varmasti ilahdu jatkuvasta vinguttamisesta, mutta hei, sehän on työn ääntä, ja ainakaan meidän tontilta ei kantaudu kesällä ruohonleikkurin mylvintää.

Ja tältä se näyttää!

Yleensä taloblogeissa kai lähdetään liikkeelle kohdetta esittelevistä valokuvista, ja mennään sitten vasta yksityiskohtiin. Me olemme olleet koko syksyn tosi laiskoja kameran kanssa. Toinen syy on se, että tästä talosta on hyvin vaikea saada kunnollisia kuvia. Huonoja taas ei haluaisi julkaista, vaikka pakon edessä niinkin on tehtävä -- kuten nyt. Tuntuu nimittäin hölmöltä aina vain puhua Vinolasta ilman, että kenelläkään lukijoista on aavistusta, miltä tönö näyttää.

Marraskuisessa aamuauringossa kadulta päin.
Kännykkäkuva: Pieta.

Yksi ongelma on se, että talo näyttää hirveän lättänältä ja ankealta, otti kuvan mistä päin tahansa. Tarpeeksi etäälle ei pääse ilman että edessä on puita, pensaita ja taloja. Toisaalta: mitäpä muutakaan rintamiestalo olisi kuin suorakulmainen särmiö, jossa on harjakatto ja jotain lisäulokkeita?

Takaportilta katsoen.
Kännykkäkuva: Pieta.

Petrin kännykkäotokset ovat vähän paremmin onnistuneita, mikä johtuu varmasti kameran laadusta sekä keskittymisestä kuvaustilanteessa.

Pääsisäänkäynti oikealla.
Kännykkäkuva: Petri.

Nyt huomaan, että senkään takia ei tule kuvatuksi juuri mistään suunnasta, että sisäänkäynnin lähettyvillä on niin usein kaikkea rojua. Pelkästään siistimmän kuvan takia ei jaksa kaikkea raahata nurkan taakse. Muutenkin on aina jotain pusikkoa ja purkurompetta linssin ja kohteen välissä. Kas näin:

Syyskuista vehreyttä ennen kauppoja.
Kuva oikealla kameralla: Petri.

Syksy tuli nopeasti ja tienoo alkoi näyttää ihan erilaiselta. Eli harmaalta ja ankealta kuten ensimmäisissä kuvissa. Viimeistään siinä vaiheessa huomasimme, kuinka paljon puita ja pensaita tässä ympärillä on.

Lokakuisia pihapuita.
Kännykkäkuva: Petri.