Lajintunnistus voi joskus olla haasteellista.
 |
| Tämä tässä ei ole susi. |
 |
| Tämä on susi. |
 |
| Tämä on kastunut susi. |
 |
| Tämä on intiansusi. |
 |
| Tämäkin on intiansusi. |
 |
| Tämä on Suomi. Vaaleanpunaisella merkitty intiansusien levinneisyysalue. Sinisellä idioottien. |
maanantai 29. huhtikuuta 2013
Terveisiä Seinäjoelle
sunnuntai 28. huhtikuuta 2013
Lilluminaatti
Vietimme Toisten historia -viikonloppua Vantaan Flamingossa. Suunnittelimme syksyn ohjelmistoa ja laskimme vesiliukumäistä. Flamingoon päädyimme tietysti nimen perusteella. Tiedustelin hotellista, haluaisivatko he antaa meille alennusta kun tällä tavalla kunnioitamme läsnäolollamme. Heillä oli kuitenkin ilo tarjota vain täysin normaalihintaista kylpyläpakettia, minkä lisäksi toisen henkilön olisi pitänyt maksaa kylpylästä erikseen, aikamoinen paketti siis. Joka lisäksi tulee kalliimmaksi kuin ostaa perushuone ja kahdelle hengelle kylpyläpääsy. Tiedoksenne.
Kuvia ei nyt juurikaan ole, tämä oli tällainen asiallinen reissu. Sitä paitsi ketään toislajisia paikalla ei ollut. Paitsi ehkä bakteereja, joita oli varmaan poikkeuksellisen paljon. Tulimme kuitenkin siihen tulokseen että kaikkien ihmisten kaikki palaverit ym. kannattaisi pitää rentouttavissa olosuhteissa, koska rentoutuessa luovuus lähtee paremmin liikkeelle.
Syksyllähän aiomme toteuttaa ensimmäisen ison taiteellisen hankkeemme eli Nautojen historian museon. Kyseessä on diptyykki, eli kahdessa eri paikassa on samanaikaisesti museo/näyttely olemassa. Koska emme vielä omista vakituista tilaa, käytämme vuokratiloja. Voi siis olla, että museo tulee olemaan hyvin lyhytikäinen. Parasta tietysti olisi, jos museoita voisi myöhemmin kuljettaa eri paikkoihin. Lisäksi pyrimme museon yhteyteen saamaan aikaan nautojen kulttuurihistoriaa avaavan kirjan.
On uskomatonta, miten hienosti tämä projekti on lähtenyt etenemään. Suuret kiitokset kaikille tukijoille, niin taloudellisille kuin henkisillekin. Kunpa vielä aiheemme, inspiraatiomme ja kohteemme eli eläimet, saisivat tästä kaikesta jotain todellista hyötyä. Loppujen lopuksihan tämäkin projekti pyrkii lisäämään hyvyyttä ja vähentämään pahuutta (uskon, että onnistuneen taiteen voi määritellä näin). Toivon, että toisten eläinten näkökulmaa esiintuomalla saisi ihmiset ymmärtämään, ettemme ole niin erilaisia. Kotimatkalla nähtiin mustarastas, joka oli tajunnut, että äänen voimistamiseksi kannattaa luritella kaikuvassa alikulkutunnelissa. Ei ole ensimmäinen mieshenkilö, jolle tämä on tullut mieleen.
Suurin ero meidän ja heidän välillä on kai siinä, että ihminen on onnistunut luomaan uuden luonnonvoiman, talouden. Tämän voiman mahti on suuri uhka kaikelle elämälle. Talous ei voi synnyttää eläviä olentoja, kasvattaa sellaisia tai rakastaa. Silti toistuvasti saa huomata, että jos jotain asiaa ei voi puoltaa taloudellisilla seikoilla, sen ajaminen on epätoivoista. Eläimet ja monet ihmisetkin on orjuutettu taloudellisen voiton ja kasvun nimissä kokemaan sellaisia hirvittävyyksiä, mitä kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan. En usko, että sen tarvitsisi olla niin. Mutta en tiedä, voiko kukaan enää kontrolloida taloutta, mikä ja mitä kaikkea se sitten ikinä onkaan.
Lopuksi, jotta totuus ei unohtuisi, hieman arviointituloksia Flamingon-retkeltä. Seuraavat asiat saivat arvosanaksi paskan: hotellin info-tv (sitä ei ollut), Gunther von Haagens (pervertikkopaska), vantaalainen maisema päiväsaikaan sekä Minna Parikan kengät.
Kuvia ei nyt juurikaan ole, tämä oli tällainen asiallinen reissu. Sitä paitsi ketään toislajisia paikalla ei ollut. Paitsi ehkä bakteereja, joita oli varmaan poikkeuksellisen paljon. Tulimme kuitenkin siihen tulokseen että kaikkien ihmisten kaikki palaverit ym. kannattaisi pitää rentouttavissa olosuhteissa, koska rentoutuessa luovuus lähtee paremmin liikkeelle.
Syksyllähän aiomme toteuttaa ensimmäisen ison taiteellisen hankkeemme eli Nautojen historian museon. Kyseessä on diptyykki, eli kahdessa eri paikassa on samanaikaisesti museo/näyttely olemassa. Koska emme vielä omista vakituista tilaa, käytämme vuokratiloja. Voi siis olla, että museo tulee olemaan hyvin lyhytikäinen. Parasta tietysti olisi, jos museoita voisi myöhemmin kuljettaa eri paikkoihin. Lisäksi pyrimme museon yhteyteen saamaan aikaan nautojen kulttuurihistoriaa avaavan kirjan.
On uskomatonta, miten hienosti tämä projekti on lähtenyt etenemään. Suuret kiitokset kaikille tukijoille, niin taloudellisille kuin henkisillekin. Kunpa vielä aiheemme, inspiraatiomme ja kohteemme eli eläimet, saisivat tästä kaikesta jotain todellista hyötyä. Loppujen lopuksihan tämäkin projekti pyrkii lisäämään hyvyyttä ja vähentämään pahuutta (uskon, että onnistuneen taiteen voi määritellä näin). Toivon, että toisten eläinten näkökulmaa esiintuomalla saisi ihmiset ymmärtämään, ettemme ole niin erilaisia. Kotimatkalla nähtiin mustarastas, joka oli tajunnut, että äänen voimistamiseksi kannattaa luritella kaikuvassa alikulkutunnelissa. Ei ole ensimmäinen mieshenkilö, jolle tämä on tullut mieleen.
Suurin ero meidän ja heidän välillä on kai siinä, että ihminen on onnistunut luomaan uuden luonnonvoiman, talouden. Tämän voiman mahti on suuri uhka kaikelle elämälle. Talous ei voi synnyttää eläviä olentoja, kasvattaa sellaisia tai rakastaa. Silti toistuvasti saa huomata, että jos jotain asiaa ei voi puoltaa taloudellisilla seikoilla, sen ajaminen on epätoivoista. Eläimet ja monet ihmisetkin on orjuutettu taloudellisen voiton ja kasvun nimissä kokemaan sellaisia hirvittävyyksiä, mitä kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan. En usko, että sen tarvitsisi olla niin. Mutta en tiedä, voiko kukaan enää kontrolloida taloutta, mikä ja mitä kaikkea se sitten ikinä onkaan.
torstai 25. huhtikuuta 2013
Kissat vai koirat
Aikoinaan loimme ystäväni Antin kanssa taksonomisen järjestelmän ihmisille. On olemassa kissa- ja koiraihmisiä. Siihen kumpaan lukeutuu ei niinkään vaikuta mahdolliset eläinpreferenssit. Itsekin pidän valtavasti niin kissoista kuin koiristakin. Tämä jaottelu tuli taas yksi päivä mieleen, kun luin Tiina Raevaaran Koiraksi ihmiselle -kirjaa ja minulta kysyttiin hieman hämmentyneenä, että enkö olekaan kissaihminen.
Ilman muuta olen kissaihminen. Mutta minussa saattaa elää piilevänä koiraihmisen sivupersoona. Jaottelu kissa- ja koiraihmisiin perustuu jollekin niinkin tieteelliselle kuin sille, mitkä piirteet yleensä liitetään näihin lajeihin. Kissaihmiset ovat siis itsenäisiä, erinäisiin ruumiillisiin liioitteluihin helposti ohjautuvia hedonisteja, sarkastisia, älykkäitä, taiteellisia, hieman hulluja, auktoriteettikammoisia, omantunnonarvoisia, vaikeita ja tietysti upeamman näköisiä kuin koiraihmiset. (Ei ole hankalaa arvata, kumpaan tyyppiin katsoimme itsemme kuuluviksi.) Koiraihmiset ovat liikunnallisia, innostuvia, yhteistyökykyisiä, käytännönläheisiä, vähän yksinkertaisia, tyytyväisiä, avoimia, rehellisiä, konservatiivisia ja ystävällisiä.
Kissojen ja koirien lienee helpompi ymmärtää toisiaan kuin kissa- ja koiraihmisten. Jotkut ihmiset samaistuvat toteemilemmikkiinsä niin perinpohjaisesti, että ryhtyvät suorastaan vastustamaan toista. Koiraihmiset saattavat pitää kissoja arveluttavina ja epärehellisinä. Kissaihmiset taas saattavat suorastaan halveksia koiria. Eräs tunnettu esimerkki tällaisesta henkilöstä on profeetta Muhammed, joka arvosti kissoja niin paljon, että siunasi ne. Tästä johtuu monien kissojen hieman M:n näköinen merkki otsassa. Koirat puolestaan saivat profeetan kehittelemässä uskonnossa heikomman aseman. Esimerkiksi koirien nuolemat astiat on pestävä seitsemän kertaa, mutta kissojen sylki on puhdasta. Muhammedista on vähän vaikea löytää todenmukaista kuvaa, mutta uskon, että hän oli jokseenkin pyylevä.
Muita kuuluisia kissaihmisiä: Edgar Allan Poe, Marie Antoinette, Lordi Byron, Henri Matisse, Colette, Greta Garbo, Brigitte Bardot, Elizabeth Taylor ja Patti Smith. Kuuluisista koiraihmisistä onkin sitten hankalampi löytää tietoa. Kissaihmiset tapansa mukaan ovat pakkomielteisempiä ja pitävät itsestään suurempaa meteliä. Koiraihmisiin lukeutuvat ainakin Platon, George W. Bush, Martha Stewart, Charles Schulz, Kurt Vonnegut, Stephen King ja Virginia Woolf (myös muita kirjailijoita).
Olen empiiristen tutkimusteni perusteella todennut, että suoranaiset kissavihaajat ovat yleensä myös misogyynejä. Kissaihmiset taas saattavat helposti vihata ihmiskuntaa yleisesti ottaen.
"Ai mikä on tasa-arvon toteutumisen suurin este? Luullakseni ihmisten pohjaton tyhmyys."
– Neiti Laura (Amnestyn tilaisuudessa)
Ilman muuta olen kissaihminen. Mutta minussa saattaa elää piilevänä koiraihmisen sivupersoona. Jaottelu kissa- ja koiraihmisiin perustuu jollekin niinkin tieteelliselle kuin sille, mitkä piirteet yleensä liitetään näihin lajeihin. Kissaihmiset ovat siis itsenäisiä, erinäisiin ruumiillisiin liioitteluihin helposti ohjautuvia hedonisteja, sarkastisia, älykkäitä, taiteellisia, hieman hulluja, auktoriteettikammoisia, omantunnonarvoisia, vaikeita ja tietysti upeamman näköisiä kuin koiraihmiset. (Ei ole hankalaa arvata, kumpaan tyyppiin katsoimme itsemme kuuluviksi.) Koiraihmiset ovat liikunnallisia, innostuvia, yhteistyökykyisiä, käytännönläheisiä, vähän yksinkertaisia, tyytyväisiä, avoimia, rehellisiä, konservatiivisia ja ystävällisiä.
 |
| Kissaihmiset ovat irstailijoita. |
Kissojen ja koirien lienee helpompi ymmärtää toisiaan kuin kissa- ja koiraihmisten. Jotkut ihmiset samaistuvat toteemilemmikkiinsä niin perinpohjaisesti, että ryhtyvät suorastaan vastustamaan toista. Koiraihmiset saattavat pitää kissoja arveluttavina ja epärehellisinä. Kissaihmiset taas saattavat suorastaan halveksia koiria. Eräs tunnettu esimerkki tällaisesta henkilöstä on profeetta Muhammed, joka arvosti kissoja niin paljon, että siunasi ne. Tästä johtuu monien kissojen hieman M:n näköinen merkki otsassa. Koirat puolestaan saivat profeetan kehittelemässä uskonnossa heikomman aseman. Esimerkiksi koirien nuolemat astiat on pestävä seitsemän kertaa, mutta kissojen sylki on puhdasta. Muhammedista on vähän vaikea löytää todenmukaista kuvaa, mutta uskon, että hän oli jokseenkin pyylevä.
 |
| Yllä kuuluisa koirahenkilö. Grumpy catillakin on M. |
Muita kuuluisia kissaihmisiä: Edgar Allan Poe, Marie Antoinette, Lordi Byron, Henri Matisse, Colette, Greta Garbo, Brigitte Bardot, Elizabeth Taylor ja Patti Smith. Kuuluisista koiraihmisistä onkin sitten hankalampi löytää tietoa. Kissaihmiset tapansa mukaan ovat pakkomielteisempiä ja pitävät itsestään suurempaa meteliä. Koiraihmisiin lukeutuvat ainakin Platon, George W. Bush, Martha Stewart, Charles Schulz, Kurt Vonnegut, Stephen King ja Virginia Woolf (myös muita kirjailijoita).
 |
| Taiteilija työnsä äärellä. |
 |
| Tämä hullu kissanainen rakastaa eläimiä, mutta ihmisten kanssa onkin sitten vähän niin ja näin. |
"Ai mikä on tasa-arvon toteutumisen suurin este? Luullakseni ihmisten pohjaton tyhmyys."
– Neiti Laura (Amnestyn tilaisuudessa)
maanantai 22. huhtikuuta 2013
Try walking in my paws
Kävin katsomassa Teatterikorkeakoululla V niin kuin Victoryn, jossa oli suuri kavalkadi ei-ihmishenkilöitä. Näytelmä käsitteli jänistarhaajaa ja hänen jälkeläistään, mutta mukana oli myös Hirvi, Varis ja joukko tarhattuja metsäjäniksiä. Myös puut ja Kuu kuuluivat dramaattisiin persooniin.
 |
| Yksi yksi kaksi. |
Varis käytti puheessaan runomittaa, mikä oli ehkä hieman epäuskottavaa, sillä varikset eivät ole linnuista musikaalisimpia. Toisaalta varis voisi ehkä hyvinkin omaksua moisen poljennon hieman harjoiteltuaan.
Vain yksi jänis (Toinen vasemmalta) joutui ihmisravinnoksi. Jänisten ruuaksi taas päätyi parin ihmisen sormia. Tästä ruumiiden vähäisyydestä pisteet. Yleensähän näytelmien ja elokuvien koko toisisto päätyy vainaiksi. Muut jänikset vapautuivat lopussa, minkä varmistin vielä kirjailija Henriikka Himmalta. Jee!
 |
| Tämän kuvan kaappasin Pertti Turusen sivulta. |
 |
| Lisää metsäjänön vauvoista. |
Hirvellä ei ollut sarvien lisäksi juuri muita lajityypillisiä ominaisuuksia, se oli kertoja. Tai no jaa, ehkäpä sillä oli aika hirvimäinen tahti.
Muuta toisten kannalta mielenkiintoista esityksessä oli Avara luonto -mies, joka eläintutki ihmisiä, sekä luontodokumenttien ironisointi. Kuinka julmat, verenhimoiset lumileopardit väijyvät emostaan eksynyttä viatonta bambia ja surmaavat sen luonnon jännitysnäytelmässä, ja selostaja sekä dokumentin dramaturgi panevat parastaan, jotta katsoja kiihtyy ja kauhistelee. Mutta heti perään muistetaan kuitenkin huomauttaa, että eloonjäämisestähän tässä on kyse. Että ei tämä ole moraalinen valinta. Luontodokumentit ovat täynnä moraalisia valintoja, niitä vain tekevät tuottajat eivätkä henkilöhahmot. Olen varma, että kuka tahansa luontodokkarin esiintyjä haastaisi tv-yhtiön oikeuteen jos näkisi, missä valossa hänet esitetään.
 |
| "Hittooks kyttäät?" |
V niin kuin victory Teakilla vielä torstaihin asti!
keskiviikko 17. huhtikuuta 2013
Sus
Hei.
Olen kuullut, että maassamme ihmiset käyvät minua koskevaa vilkasta ja intohimoista keskustelua. Tuntuu kuin olisin syytettynä oikeudenkäynnissä, mutta kukaan ei kertonut asiasta minulle, jotta olisin voinut saapua paikalle.
Itse en ole erityisen kiinnostunut ihmisistä, minulla ei oikeastaan ole niistä minkäänlaista mielipidettä. Paitsi ehkä se, että ne haisevat kammottavan pahalta. Ylivertaisella hajuaistillani arvioituna niiden läheisyys on siis silkkaa kärsimystä. Ne meikäläisistä, jotka ovat oppineet sietämään ihmisiä, ovat muuttuneet koiriksi, tiedättehän sen! Lisäksi useimmat ihmisistä ovat minua paljon kookkaampia, painan itse 35 kiloa, ja voin sanoa, että aikamoisia jötkäleitä tulee välillä nähtyä moottorikelkkojen selässä!
Ihmiset tekevät valitettavasti hankaliksi ne välttelytoimenpiteet, joita pyrin suorittamaan. Laumallani on laaja reviiri, mutta sitä kartoittaessaan on toisinaan ylitettävä teitä ja kuljettava ihmisasumusten ohi. Alfanaaraalta kuulin, että näin ei aina ollut, vaan metsässä riitti tilaa jolkotella, saalistaa ja tarpeen vaatiessa piileksiä. Nyt tämä piileskelyn tarve on huomattavasti kasvanut ja samalla vaikeutunut.
Osa kaltaisistani päättää siirtyä pohjoisen erämaihin. Harva on palannut kertomaan reissustaan. Veljenikin lähti sinnepäin etsimään uutta laumaa ja tuoreita geenejä, me kun yritämme välttää sukulaisten kanssa lisääntymistä, mikä on hyvin hankalaa. Monet pohjoisesta haaveilevat ovat myös maininneet sadoistatuhansista villeinä laiduntavista poroista, jotka voivat olla niin heikkokuntoisia, että ne ovat helppoa saalista pienellekin laumalle. Kuulostaa siis paratiisilta, mutta jokin siinä vähän epäilyttää. Esimerkiksi se, että siellä meikäläisiä on kuulemma tosi vähän. Eikös siellä kuuluisi olla oikea susien pääkaupunki?
Yhden paluumuuttajan olen tavannut. Sillä oli luodinreikä lonkassa. Ajettiin se pois tietysti reviiriltämme, koska ei täällä resurssit riitä. Se oli sitten vissiin uskaltautunut käymään jonkun pihassa syömässä koiran. Nekin ovat muuten todella helppoa ruokaa. Vähän niin kuin tarjottimella siellä yön pimeydessä. Tästähän nousi aivan hirveä haloo tietysti ja jouduimme pitämään matalaa profiilia aika pitkään ihmisretkueiden ja moottoriajoneuvojen haravoidessa seutujamme. Luultiin jo että tilanne oli rauhoittunut, kunnes yksi sisaristani ei enää palannut. Metsästä löytyi verinen läiskä. Oli tosi ikävä juttu, koska nyt ollaan vaan kahdestaan alfanaaraan kanssa. Se on kuulkaa kovaa hommaa yrittää kahdestan hirveä kaataa!
Me usein ihmettelemme reviirillemme saapuvia ihmisiä. Niiden tapa honttaroida pitkin maita ja mantuja näyttää melko huolimattomalta. Aivan kuin ne eivät yhtään tutkailisi ympäristöään. Esittäisinkin tässä nyt vauhtiin päästyäni huoleni ihmisistä, jotka vaikuttavat täydellisen välinpitämättömiltä maillamme liikkuvien henkilöiden aiheuttamaa uhkaa kohtaan. Voihan sitä täällä päin hortoillessaan törmätä vaikkapa emokarhuun. Sitä välttelen itse viimeiseen saakka ja suosittelen ihmisiäkin pikkuisen kiinnittämään huomiota tällaiseen.
Ihmisillä kuulemma on sellainen jokamiehenoikeus liikkua metsässä. Valitettavasti me metsää päätoimisesti käyttävät emme aikanaan päässeet neuvottelemaan sopimuksesta, joten voiko tätä pitää validina? Ihmiset kuulemma myös kuvittelevat voivansa ostaa ja omistaa maata jotenkin ideoiden tasolla, mistä en ole ihan varma mitä se tarkoittaa. Olen joskus nähnyt ihmisen virtsaavan puun juureen, mutta kai ne nyt ymmärtävät, ettei niin vähäinen merkkaaminen riitä. Me tulemme ja tiedättekö kusemme siihen päälle.
Ravinnonsaannin hankaloituminen, alueiden pirstaloituminen ja ihmisten holtiton metsissä liikkuminen voivat joskus aikaansaada sen, että joku täkäläinen syö ihmisen. Olen kylläkin kuullut, etteivät ne maistu hyvältä, mahalaukun sisältökin on ties mitä ravinteetonta saastaa. Minä ja alfa syömme sitä paitsi nykyisin pienempää riistaa.
Minusta tuntuu, että meiltä ryöstetään maat. Kotipihallaan ei enää saa rauhassa liikkua mihinkään vuodenaikaan pelkäämättä ihmisiä ja niiden koiria. Koiraa onkin parempi paeta, sillä jos niitä vastaan uskaltautuu puolustamaan, niin siitä seuraa tarinan mukaan hillittömät kostotoimenpiteet. Kokonaisia perhekuntia saatetaan murhata silmittömän raivon vallassa, vaikka niillä ei olisi ollut mitään tekemistä koko tapauksen kanssa. En haluaisi politisoida tilannetta liikaa, mutta kyllä tämä alkaa minusta vaikuttaa etniseltä puhdistukselta. Sellaisen uhriksihan me olemme aikaisemminkin kotimaassamme joutuneet.
Yst. terv.
Susi
Olen kuullut, että maassamme ihmiset käyvät minua koskevaa vilkasta ja intohimoista keskustelua. Tuntuu kuin olisin syytettynä oikeudenkäynnissä, mutta kukaan ei kertonut asiasta minulle, jotta olisin voinut saapua paikalle.
Itse en ole erityisen kiinnostunut ihmisistä, minulla ei oikeastaan ole niistä minkäänlaista mielipidettä. Paitsi ehkä se, että ne haisevat kammottavan pahalta. Ylivertaisella hajuaistillani arvioituna niiden läheisyys on siis silkkaa kärsimystä. Ne meikäläisistä, jotka ovat oppineet sietämään ihmisiä, ovat muuttuneet koiriksi, tiedättehän sen! Lisäksi useimmat ihmisistä ovat minua paljon kookkaampia, painan itse 35 kiloa, ja voin sanoa, että aikamoisia jötkäleitä tulee välillä nähtyä moottorikelkkojen selässä!
Ihmiset tekevät valitettavasti hankaliksi ne välttelytoimenpiteet, joita pyrin suorittamaan. Laumallani on laaja reviiri, mutta sitä kartoittaessaan on toisinaan ylitettävä teitä ja kuljettava ihmisasumusten ohi. Alfanaaraalta kuulin, että näin ei aina ollut, vaan metsässä riitti tilaa jolkotella, saalistaa ja tarpeen vaatiessa piileksiä. Nyt tämä piileskelyn tarve on huomattavasti kasvanut ja samalla vaikeutunut.
Osa kaltaisistani päättää siirtyä pohjoisen erämaihin. Harva on palannut kertomaan reissustaan. Veljenikin lähti sinnepäin etsimään uutta laumaa ja tuoreita geenejä, me kun yritämme välttää sukulaisten kanssa lisääntymistä, mikä on hyvin hankalaa. Monet pohjoisesta haaveilevat ovat myös maininneet sadoistatuhansista villeinä laiduntavista poroista, jotka voivat olla niin heikkokuntoisia, että ne ovat helppoa saalista pienellekin laumalle. Kuulostaa siis paratiisilta, mutta jokin siinä vähän epäilyttää. Esimerkiksi se, että siellä meikäläisiä on kuulemma tosi vähän. Eikös siellä kuuluisi olla oikea susien pääkaupunki?
Yhden paluumuuttajan olen tavannut. Sillä oli luodinreikä lonkassa. Ajettiin se pois tietysti reviiriltämme, koska ei täällä resurssit riitä. Se oli sitten vissiin uskaltautunut käymään jonkun pihassa syömässä koiran. Nekin ovat muuten todella helppoa ruokaa. Vähän niin kuin tarjottimella siellä yön pimeydessä. Tästähän nousi aivan hirveä haloo tietysti ja jouduimme pitämään matalaa profiilia aika pitkään ihmisretkueiden ja moottoriajoneuvojen haravoidessa seutujamme. Luultiin jo että tilanne oli rauhoittunut, kunnes yksi sisaristani ei enää palannut. Metsästä löytyi verinen läiskä. Oli tosi ikävä juttu, koska nyt ollaan vaan kahdestaan alfanaaraan kanssa. Se on kuulkaa kovaa hommaa yrittää kahdestan hirveä kaataa!
Me usein ihmettelemme reviirillemme saapuvia ihmisiä. Niiden tapa honttaroida pitkin maita ja mantuja näyttää melko huolimattomalta. Aivan kuin ne eivät yhtään tutkailisi ympäristöään. Esittäisinkin tässä nyt vauhtiin päästyäni huoleni ihmisistä, jotka vaikuttavat täydellisen välinpitämättömiltä maillamme liikkuvien henkilöiden aiheuttamaa uhkaa kohtaan. Voihan sitä täällä päin hortoillessaan törmätä vaikkapa emokarhuun. Sitä välttelen itse viimeiseen saakka ja suosittelen ihmisiäkin pikkuisen kiinnittämään huomiota tällaiseen.
Ihmisillä kuulemma on sellainen jokamiehenoikeus liikkua metsässä. Valitettavasti me metsää päätoimisesti käyttävät emme aikanaan päässeet neuvottelemaan sopimuksesta, joten voiko tätä pitää validina? Ihmiset kuulemma myös kuvittelevat voivansa ostaa ja omistaa maata jotenkin ideoiden tasolla, mistä en ole ihan varma mitä se tarkoittaa. Olen joskus nähnyt ihmisen virtsaavan puun juureen, mutta kai ne nyt ymmärtävät, ettei niin vähäinen merkkaaminen riitä. Me tulemme ja tiedättekö kusemme siihen päälle.
Ravinnonsaannin hankaloituminen, alueiden pirstaloituminen ja ihmisten holtiton metsissä liikkuminen voivat joskus aikaansaada sen, että joku täkäläinen syö ihmisen. Olen kylläkin kuullut, etteivät ne maistu hyvältä, mahalaukun sisältökin on ties mitä ravinteetonta saastaa. Minä ja alfa syömme sitä paitsi nykyisin pienempää riistaa.
Minusta tuntuu, että meiltä ryöstetään maat. Kotipihallaan ei enää saa rauhassa liikkua mihinkään vuodenaikaan pelkäämättä ihmisiä ja niiden koiria. Koiraa onkin parempi paeta, sillä jos niitä vastaan uskaltautuu puolustamaan, niin siitä seuraa tarinan mukaan hillittömät kostotoimenpiteet. Kokonaisia perhekuntia saatetaan murhata silmittömän raivon vallassa, vaikka niillä ei olisi ollut mitään tekemistä koko tapauksen kanssa. En haluaisi politisoida tilannetta liikaa, mutta kyllä tämä alkaa minusta vaikuttaa etniseltä puhdistukselta. Sellaisen uhriksihan me olemme aikaisemminkin kotimaassamme joutuneet.
Yst. terv.
Susi
lauantai 13. huhtikuuta 2013
Lajienvälinen äidinvaisto
Viime aikoina perheessäni on herättänyt ihastusta ja ihmetystä näköpiiriin ilmestynyt ihmisvauva. Tai ihastus on tullut lähinnä minun ja Väiken suunnalta, Muidugi on osoittanut pienhenkilöä kohtaan lähes mielenosoituksellista epäkiinnostusta.
En tiedä, ovatko kissaystäväni kohdanneet vauvoja edellisessä elämässään, josta he tulivat kotiini vajaa 10 vuotta sitten. Noin seitsemän vuotta sitten kanssamme asunut kissapienokainen, lempinimeltään Pekkahimanen, ei herättänyt helliä tunteita heissä. Hän oli toki ehkä tuhat prosenttia aktiivisempi kuin tämä ihmisvauva.
Väiken kiinnostus kotiin tulevia vieraita kohtaan on aina ollut vaihtelevaa. Joskus voi jatkaa unia, joskus täytyy piiloutua sängyn alle ja joskus, nykyään ehkä useimmiten, on hauskaa mennä tervehtimään vierasta ja mahdollisesti kyöhnätä hänen kimpussaan koko vierailun ajan. Vauva ei kuitenkaan ole tavanomainen vieras, hän on jotain muuta. Väikellä on selvästi mielenkiintoa pyrkiä määrittelemään vauvan olemus. Joka kerta kun vauva tulee luoksemme, Väike tutkiskelee häntä tarkasti ja pyrkii pysyttelemään vauvan lähellä.
Olen miettinyt toislajisten eläinten äidinvaiston mahdollisuuksia ihmisvauvoja kohtaan. Ihmisethän hoivaavat mielellään eläinlapsia ja myös -aikuisia. Lemmikkien erityisyys villeihin nähden on se, että ne säilyttävät pentupiirteensä koko ikänsä ja juuri nämä piirteet ihmisiä miellyttävät. Ehkä lemmikkejä tulee tämän tähden kohdeltua ikuisina lapsina. Siksi huomasinkin hämmentyväni Väiken reaktioista vauvaa kohtaan. Minusta näyttää siltä, kuin Väike jollain tavalla huolehtisi tai ainakin tuntisi halua huolehtia vauvasta. Tämä kertoo enemmän tiedostamattomista kuin tiedostetuista ajatuksistani, luonnollisestikaan en haluaisi kohdella eläimiä infantiileina. Silti tuli sellainen olo, että tämä kissa, jota olen miltei vuosikymmenen hoivannut ja paaponut, nousi yhtäkkiä vertaisekseni: me huolehdimme vauvasta yhdessä, hän herätti meissä molemmissa alkukantaisen vaiston.
Tarinat lajienvälisistä hoivasuhteista eivät ole epätavallisia. Milloin mikäkin laji adoptoi vieraan lapsosen. Kilpikonna virtahevon, pikkukoira pandakaksoset, isompi koira villisian, kengurun tai pöllön, tiikeri porsaspesueen. Myös ihmislapsen interspesiaalista adoptiosta tunnetaan kertomuksia. Näiden todenperäisyyttä tosin usein kyseenalaistetaan vahvasti. Ehkä juuri kyseisissä tarinoissa onkin osa sepitettä mukana, mutta en ymmärrä, miksi ilmiö sinänsä olisi epätodennäköinen. Äidinvaisto esiintyy varmasti ainakin kaikilla nisäkkäillä, useimmilla linnuilla, mahdollisesti jossain määrin muillakin. Nimensä mukaisesti se on vaisto. Ilman sitä nisäkkäiden valtakausi olisi jäänyt lyhyeksi. Tosin ilmeisesti myös dinosaurukset hoivasivat jälkeläisiään. Tai sitten, jos äidinvaisto pyyhittäisiin pois, maapallolla eläisi enemmän sellaisia lajeja kuin merihevoset ja jättivesiluteet. Toki monet muutkin urokset huolehtivat lapsistaan jossain määrin, myös osa ihmisistä.
Joka tapauksessa, miksi Romuluksen ja Remuksen tai Amalan ja Kamalan tarina tai muut kertomukset eläinten kasvattamista villilapsista olisivat niin epäuskottavia. Kai se ajatus nyt jostain tulee. Eläimistä sanotaan aina, että niitä ajavat vaistot. Ikään kuin erotuksena ihmisille, joita ajaa järki. Vaistolle on annettu kiertoilmaisu "tunne", joka on jonkinlainen sivistyneempi ja eettisempi versio aiheesta. Eläinten tunteiden olemassaolohan usein kielletään. Mutta vaikka sitä sitten liikuttaisiinkin vain vaistolla, niin eikö tällainen muueläin-ihmis–adoptio olisi suotuisissa olosuhteissa (esim. Intiassa, jossa ihmislapsia on lätkitty metsään milloin mistäkin syystä) jopa todennäköinen. Siihen ei tarvitse liittyä sääliä tai myötätuntoa, ainoastaan nälän ylittävä hoivavietti.
Leikatun sisäkissan valmiudet hoitaa, ruokkia ja kasvattaa yhtään minkään lajin yksilöstä täysipainoiseen elämään kykenevää aikuista ovat surullisen mitättömät. Luonnossakin kissan ja ihmisen välinen kokoero tekisi tehtävästä hankalan niin pitkään kun ihminen ei osaa liikkua itsenäisesti. Sen sijaan vaikkapa sudelta tai koiralta luulisi sujuvan luonnollisissa olosuhteissa ihmislapsen kasvatus ihan hyvin. Tietysti lapsi kasvaisi koiraeläinten eikä ihmisten kulttuuriin. Se, olisiko tämä hyvä vai huono juttu, on makukysymys. Pääasiahan on, että lapsi on terve, eikö niin.
 |
| Sittemmin Väike (oik.) on siirtynyt vauvaa lähemmäs ja Muidugi (vas.) kauemmas. |
En tiedä, ovatko kissaystäväni kohdanneet vauvoja edellisessä elämässään, josta he tulivat kotiini vajaa 10 vuotta sitten. Noin seitsemän vuotta sitten kanssamme asunut kissapienokainen, lempinimeltään Pekkahimanen, ei herättänyt helliä tunteita heissä. Hän oli toki ehkä tuhat prosenttia aktiivisempi kuin tämä ihmisvauva.
 |
| Missing person. |
Väiken kiinnostus kotiin tulevia vieraita kohtaan on aina ollut vaihtelevaa. Joskus voi jatkaa unia, joskus täytyy piiloutua sängyn alle ja joskus, nykyään ehkä useimmiten, on hauskaa mennä tervehtimään vierasta ja mahdollisesti kyöhnätä hänen kimpussaan koko vierailun ajan. Vauva ei kuitenkaan ole tavanomainen vieras, hän on jotain muuta. Väikellä on selvästi mielenkiintoa pyrkiä määrittelemään vauvan olemus. Joka kerta kun vauva tulee luoksemme, Väike tutkiskelee häntä tarkasti ja pyrkii pysyttelemään vauvan lähellä.
Olen miettinyt toislajisten eläinten äidinvaiston mahdollisuuksia ihmisvauvoja kohtaan. Ihmisethän hoivaavat mielellään eläinlapsia ja myös -aikuisia. Lemmikkien erityisyys villeihin nähden on se, että ne säilyttävät pentupiirteensä koko ikänsä ja juuri nämä piirteet ihmisiä miellyttävät. Ehkä lemmikkejä tulee tämän tähden kohdeltua ikuisina lapsina. Siksi huomasinkin hämmentyväni Väiken reaktioista vauvaa kohtaan. Minusta näyttää siltä, kuin Väike jollain tavalla huolehtisi tai ainakin tuntisi halua huolehtia vauvasta. Tämä kertoo enemmän tiedostamattomista kuin tiedostetuista ajatuksistani, luonnollisestikaan en haluaisi kohdella eläimiä infantiileina. Silti tuli sellainen olo, että tämä kissa, jota olen miltei vuosikymmenen hoivannut ja paaponut, nousi yhtäkkiä vertaisekseni: me huolehdimme vauvasta yhdessä, hän herätti meissä molemmissa alkukantaisen vaiston.
Tarinat lajienvälisistä hoivasuhteista eivät ole epätavallisia. Milloin mikäkin laji adoptoi vieraan lapsosen. Kilpikonna virtahevon, pikkukoira pandakaksoset, isompi koira villisian, kengurun tai pöllön, tiikeri porsaspesueen. Myös ihmislapsen interspesiaalista adoptiosta tunnetaan kertomuksia. Näiden todenperäisyyttä tosin usein kyseenalaistetaan vahvasti. Ehkä juuri kyseisissä tarinoissa onkin osa sepitettä mukana, mutta en ymmärrä, miksi ilmiö sinänsä olisi epätodennäköinen. Äidinvaisto esiintyy varmasti ainakin kaikilla nisäkkäillä, useimmilla linnuilla, mahdollisesti jossain määrin muillakin. Nimensä mukaisesti se on vaisto. Ilman sitä nisäkkäiden valtakausi olisi jäänyt lyhyeksi. Tosin ilmeisesti myös dinosaurukset hoivasivat jälkeläisiään. Tai sitten, jos äidinvaisto pyyhittäisiin pois, maapallolla eläisi enemmän sellaisia lajeja kuin merihevoset ja jättivesiluteet. Toki monet muutkin urokset huolehtivat lapsistaan jossain määrin, myös osa ihmisistä.
 |
| Disneyn eläinkuva ei ehkä olekaan niin harhainen. |
Joka tapauksessa, miksi Romuluksen ja Remuksen tai Amalan ja Kamalan tarina tai muut kertomukset eläinten kasvattamista villilapsista olisivat niin epäuskottavia. Kai se ajatus nyt jostain tulee. Eläimistä sanotaan aina, että niitä ajavat vaistot. Ikään kuin erotuksena ihmisille, joita ajaa järki. Vaistolle on annettu kiertoilmaisu "tunne", joka on jonkinlainen sivistyneempi ja eettisempi versio aiheesta. Eläinten tunteiden olemassaolohan usein kielletään. Mutta vaikka sitä sitten liikuttaisiinkin vain vaistolla, niin eikö tällainen muueläin-ihmis–adoptio olisi suotuisissa olosuhteissa (esim. Intiassa, jossa ihmislapsia on lätkitty metsään milloin mistäkin syystä) jopa todennäköinen. Siihen ei tarvitse liittyä sääliä tai myötätuntoa, ainoastaan nälän ylittävä hoivavietti.
 |
| Se Rooman perustaminen oli virhe. |
Leikatun sisäkissan valmiudet hoitaa, ruokkia ja kasvattaa yhtään minkään lajin yksilöstä täysipainoiseen elämään kykenevää aikuista ovat surullisen mitättömät. Luonnossakin kissan ja ihmisen välinen kokoero tekisi tehtävästä hankalan niin pitkään kun ihminen ei osaa liikkua itsenäisesti. Sen sijaan vaikkapa sudelta tai koiralta luulisi sujuvan luonnollisissa olosuhteissa ihmislapsen kasvatus ihan hyvin. Tietysti lapsi kasvaisi koiraeläinten eikä ihmisten kulttuuriin. Se, olisiko tämä hyvä vai huono juttu, on makukysymys. Pääasiahan on, että lapsi on terve, eikö niin.
tiistai 9. huhtikuuta 2013
Aikakauden sitaatti
"Totta kai kaikesta saa keskustella, mutta siihen kuluu hirveästi aikaa."
– Maa- ja metsätalousministeri Jari Koskinen (kok)
Lohet (Salmo salar) ja muut kalat eivät äänestä, mutta se ei johdu siitä, ettei heillä olisi ääntä, vaan siitä, että heillä ei ole äänioikeutta.
Wikipedian mukaan lohenpoikasten ruokavalio koostuu erilaisista selkärangattomista, joten varokaahan siellä MMM:ssä!
– Maa- ja metsätalousministeri Jari Koskinen (kok)
 |
| Koskinen ja kasvavat hameet. |
 |
| Kuvan lohi ei liity Jari Koskiseen. |
maanantai 8. huhtikuuta 2013
Markkinahulluus
Toisten historia selvisi enemmän tai vähemmän kunnialla Esitystaiteen markkinoista, jossa teimme ensimmäisen julkisen ulostulomme. Meillä oli sunnuntaina koko päivän kestänyt tuote-esittely. Tuotteemme vaan valitettavasti oli sen verran ahdistava, että kokeileminen ei tuntunut yleisön enemmistöstä houkuttelevalta. Joudumme ehkä satsaamaan ennen kaikkea mainontapuheeseen ensi kerralla. Mutta onneksi voimme ottaa oppia parhaista. Toinen demomme oli Asiantuntijaraportti metsästä, jossa ihminen ja karhu eivät kohdanneet. Kuvia ja pidempää analyysiä seuraa myöhemmin. Sillä välin voi nauttia takahuoneshow'stamme. Meillä on hiottavaa liveyleisökontaktissa ja on myös pohdittava, millaisiin näyttämöakteihin Toisten historia taipuu.
keskiviikko 3. huhtikuuta 2013
Missä mä oon
Osallistuin tänään EMMAn järjestämään Per Maningin valokuvista ilmeisesti inspiraationsa saaneeseen Jokainen kuva on omakuva -seminaariin. Terike ei päässyt, joten tästä postauksesta tulee luultavasti aika asiallinen. Seminaarin ohjelmassa oli niin paljon eläinaiheita, että siellä käyminen tuntui relevantilta. Aiommehan itsekin pitää seminaareja, jopa konferensseja, Toisten historia -projektissa. Paikalla oltiin, tai siis olin, jotenkin tässä tulee aina käytettyä jonkinlaista passiivia, näin ollen myös ottamassa oppia puitteista.
Seminaarin ohjelma näytti tältä:
Kaimio puhui eläinten (ele)kielen opettelusta, lajien välisistä (ja sisäisistä) kohtaamisista ja kommunikaatiosta ilman sanoja sekä palkitsemisen kautta opettamisesta. Hän on mm kouluttanut eläinnäyttelijöitä. Minulle oli uutuus, että elokuvassa voi olla jopa 70 eri esittäjää per roolihahmo, kuten oli ollut Myrsky-elokuvassa (ja kaikki erittäin haasteellisesti koulutettavia kaukasianpaimenkoiria???). Miettikää, mikä haloo siitä nousisi, jos ihmisten kanssa meneteltäisiin samoin. Ai niin, stunt-kohtauksissahan menetelläänkin. Niin ja kahden miehityksen teatterijutuissa. No mutta tämä johtuu siis siitä, että eläimen täytyy olla halukas esiintymään. Ilman kunnollisia taukoja innokkuus tietysti vähenee. Saaliseläimillä on pidempi pinna tässä suhteessa kuin saalistajilla. Eläimen täytyy myös saada tauoilla levätä asianmukaisissa olosuhteissa tai puuhata muuta mielekästä. Tämä on ihan kohtuullista, sillä eläinnäyttelijöille elokuvan teon uskomaton pitkäpiimäisyys ei tuo rahapalkkiota sen enempää kuin narsistista tyydytystäkään. Kaimio myös esitteli, miten saa vaikkapa opetettua kissan olemaan inhoamatta vauvaa.
Professori (emeritus?) Seppo Turunen puhui ihmisten lemmikkisuhteesta ja sen vääristymistä. Vähän pisti korvaan kun hän puhui eläinsuojelijoista ikään kuin jonain käsittämättömänä alalajina, vaikka luulisin hänen jakavan monia eläinsuojelullisia asenteita. Hän myös kritisoi näitä eläinsuojelijoita siitä, että usein heillä on lemmikki ja varsinkin vielä joku jalostettu otus. Tämä on ärsyttävän yleistävä harhakäsitys. Varmasti useilla eläinsuojelijoilla (alan itsekin jankata tuota sanaa) on lemmikkejä, mutta eiköhän monet niistä ole ns. pelastettuja. Eläinsuojelijan kritisoiminen tekopyhäksi lemmikin vuoksi on sama kuin eläinsuojelijan kritisoiminen siitä, että hänellä on meikkiä (jos muistatte sen yhden äijelin maatalousmessuilta). Lemmikit voivat olla adoptoituja ja meikit eläinkokeettomia + vegaanisia. Haloo. No, Turunen oli ihan symppis. Häneltä opin "söpön" määritelmän: ihmiset pitävät söpöinä lyhytkalloisia eläimiä, koska ne vaikuttavat pennuilta ja muistuttavat ihmistä itseään. Söpöydestä eläintä palkitaan hengitysvaikeuksilla ja kallon epämuodostumilla.
Satu Raussia meidän on pitänyt jo pitkän aikaa haastatella hänen mittavasta lehmätietoudestaan. Hän oli puhumassa tuotantoeläinten hyvinvoinnista ja Eläinten hyvinvointikeskuksesta, jossa hän on tutkijana. EHK on instanssi, joka tarjoaa tietoa vanhalle Beelsebubille. Kuten on viimeaikojen uutisista huomattu, tätä informaatiota varmasti suuresti kunnioitetaan. EHK perustaa käsityksensä eläinten hyvinvoinnista eläinten omaan kokemukseen. Kyseessä on muutakin kuin terveys ja ehdottomasti muutakin kuin tuotos, johon eläin yltää. Turkin hyvä kunto ei ole tae ketun hyvinvoinnista. Henkilö on sillä tavalla jalostettu, että hän pystyy äärimmäisessä pahassaolossakin tuottamaan puolivuotisen elämänsä aikana kiiltävän turkin. Mikäli maatalousalalla ei suvaittaisi siellä nyt vallitsevaa megalomaanista älyllistä epärehellisyyttä, tällaisia väitteitä tuskin enää kuultaisiinkaan.
Seuraavat faktat eläintuotannosta olivat minulle uusia: broilerit kerätään halleista koneellisesti tai tähän työhön erikoistuneet ihmiset käyvät keräämässä ne, virikekanala tarkoittaa häkkikanalaa ja vasta tänä vuonna Suomessa astui voimaan laki, joka kieltää pitämästä emakkoja jatkuvasti porsitushäkissä. Siis tänä vuonna?! Koko aikaa?! Mitä helvettiä? Toisin sanoen aikaisemmin tämä on ollut luvallista. Ja kuten tiedetään, se mikä Suomessa ei ole laitonta, se on laillista. Ja se mikä on laillista, on oikein. Näin ainakin Kristillisdemokraattien moraaliopin mukaan. Porsitushäkithän on keksitty siksi, ettei emakko rojahtaisi possujen päälle ja liiskaisi niitä vasten betonilattiaa. Tutkimusten mukaan porsaskuolleisuus on kuitenkin yhtä suurta myös vapaassa porsimisessa. Raussin mukaan luonnossa emakko rakentaisi pesän, joka suojaisi porsaita, vaikka ne joutuisivatkin emon alle.
Päivä kulki yhä kauemmas Per Maningista. Seuraavana puhui Micaela Morero eläinten suojelemisesta ja oikeuksista. Arvostin hänen pointtiaan siitä, että eläinten oikeuksia voi puolustaa, vaikkei eläimistä niin pitäisikään: onhan ihmisoikeuksienkin kannattaminen itsestäänselvyys, vaikka se tarkoittaa, että myös kaikki ärsyttävät tyypit saavat näin ollen samat oikeudet.
Kahvipaussiin mennessä olin unohtanut, että seminaari edes liittyi mihinkään taidejuttuihin. Viimeiset puhujat Liisa Mustonen ja Nelli Palomäki palauttivat tämän mieleen. Heidän osuutensa eivät liittyneet eläimiin, mutta kylläkin luottamukseen ja toisen kohtaamiseen. Palomäki piti hienon loppupuheenvuoron siitä, miten jokaisen pitäisi seistä jonkin arvon takana. Että perhe tai avioliitto ei riitä. Jos ihminen tosiaan katsoo olevansa jotenkin erityinen laji muiden joukossa, hänellä on oltava jotain tärkeää, minkä vuoksi taistella.
Mitäpä tästä oppisimme. Niin kuin Liisa Mustonen sanoi, aiheen pitää olla läsnä jokaisessa kohtauksessa. Itse en niinkään ole näitä aihelähtöisiä ihmisiä, mutta kyllähän aiheen artikuloiminen tällaisessa koko päivän seminaarissa olisi ihan hyvä. Ehkä? Vai olemmeko vain tottuneet sellaiseen. En tiedä. Huomasin itse vähän hämmentyväni kun puhe siirtyi eläinoikeusfaktasta teatteriohjaamiseen ilman mitään välivaihetta. En sitten tiedä, oliko eläin varsinainen aihe ensinnäkään tässä seminaarissa. Rivien välistä ja ihan suoraankin tuli paljon asiaa toisen kohtaamisesta, oppimisesta ja ymmärtämisestä. Se (ja sen poissaolo) on juuri keskeinen käsite ihmisen ja muiden eläinten suhteessa.
 |
| Per Maningin Hylje numero 4 |
Seminaarin ohjelma näytti tältä:
9.30 Keskusteluja ilman kieltä – eläinkouluttajan työstä, Tuire Kaimio, eläinten kouluttaja, tietokirjailija
10.30 Rinnakkaiseloa? - lemmikki ja ihminen, Seppo Turunen, professori, tietokirjailija
11.30.-12.30 LOUNAS(omakustanteinen)
12.30 Ihminen hallitsee ravintoketjua – voivatko tuotantoeläimet hyvin?, Satu Raussi, Eläinten hyvinvointikeskuksen johtaja
13.30 Miksi välittää? Mikä on tärkeää eläinten oikeuksissa? Micaela Morero, biologianopettaja ja eläinsuojelija
14.15-14.45 KAHVI
14.45 Sisälle ihmisen mieleen ja kehoon – miten luoda ihmishahmo ja rooli? Liisa Mustonen, ohjaaja-käsikirjoittaja ja näyttelijä
15.20 Minun katseeni näkyväksi muissa, Nelli Palomäki, kuvataiteilija
 |
| Per Maningin Lehmä |
Kaimio puhui eläinten (ele)kielen opettelusta, lajien välisistä (ja sisäisistä) kohtaamisista ja kommunikaatiosta ilman sanoja sekä palkitsemisen kautta opettamisesta. Hän on mm kouluttanut eläinnäyttelijöitä. Minulle oli uutuus, että elokuvassa voi olla jopa 70 eri esittäjää per roolihahmo, kuten oli ollut Myrsky-elokuvassa (ja kaikki erittäin haasteellisesti koulutettavia kaukasianpaimenkoiria???). Miettikää, mikä haloo siitä nousisi, jos ihmisten kanssa meneteltäisiin samoin. Ai niin, stunt-kohtauksissahan menetelläänkin. Niin ja kahden miehityksen teatterijutuissa. No mutta tämä johtuu siis siitä, että eläimen täytyy olla halukas esiintymään. Ilman kunnollisia taukoja innokkuus tietysti vähenee. Saaliseläimillä on pidempi pinna tässä suhteessa kuin saalistajilla. Eläimen täytyy myös saada tauoilla levätä asianmukaisissa olosuhteissa tai puuhata muuta mielekästä. Tämä on ihan kohtuullista, sillä eläinnäyttelijöille elokuvan teon uskomaton pitkäpiimäisyys ei tuo rahapalkkiota sen enempää kuin narsistista tyydytystäkään. Kaimio myös esitteli, miten saa vaikkapa opetettua kissan olemaan inhoamatta vauvaa.
 |
| Eräs Myrskyn esittäjistä sekä elokuvaohjaaja. |
Professori (emeritus?) Seppo Turunen puhui ihmisten lemmikkisuhteesta ja sen vääristymistä. Vähän pisti korvaan kun hän puhui eläinsuojelijoista ikään kuin jonain käsittämättömänä alalajina, vaikka luulisin hänen jakavan monia eläinsuojelullisia asenteita. Hän myös kritisoi näitä eläinsuojelijoita siitä, että usein heillä on lemmikki ja varsinkin vielä joku jalostettu otus. Tämä on ärsyttävän yleistävä harhakäsitys. Varmasti useilla eläinsuojelijoilla (alan itsekin jankata tuota sanaa) on lemmikkejä, mutta eiköhän monet niistä ole ns. pelastettuja. Eläinsuojelijan kritisoiminen tekopyhäksi lemmikin vuoksi on sama kuin eläinsuojelijan kritisoiminen siitä, että hänellä on meikkiä (jos muistatte sen yhden äijelin maatalousmessuilta). Lemmikit voivat olla adoptoituja ja meikit eläinkokeettomia + vegaanisia. Haloo. No, Turunen oli ihan symppis. Häneltä opin "söpön" määritelmän: ihmiset pitävät söpöinä lyhytkalloisia eläimiä, koska ne vaikuttavat pennuilta ja muistuttavat ihmistä itseään. Söpöydestä eläintä palkitaan hengitysvaikeuksilla ja kallon epämuodostumilla.
 |
| Too cute to breathe. |
Satu Raussia meidän on pitänyt jo pitkän aikaa haastatella hänen mittavasta lehmätietoudestaan. Hän oli puhumassa tuotantoeläinten hyvinvoinnista ja Eläinten hyvinvointikeskuksesta, jossa hän on tutkijana. EHK on instanssi, joka tarjoaa tietoa vanhalle Beelsebubille. Kuten on viimeaikojen uutisista huomattu, tätä informaatiota varmasti suuresti kunnioitetaan. EHK perustaa käsityksensä eläinten hyvinvoinnista eläinten omaan kokemukseen. Kyseessä on muutakin kuin terveys ja ehdottomasti muutakin kuin tuotos, johon eläin yltää. Turkin hyvä kunto ei ole tae ketun hyvinvoinnista. Henkilö on sillä tavalla jalostettu, että hän pystyy äärimmäisessä pahassaolossakin tuottamaan puolivuotisen elämänsä aikana kiiltävän turkin. Mikäli maatalousalalla ei suvaittaisi siellä nyt vallitsevaa megalomaanista älyllistä epärehellisyyttä, tällaisia väitteitä tuskin enää kuultaisiinkaan.
 |
| Hyvinvointi on vapautta olla joutumatta talvitakin hupunreunukseksi. |
Seuraavat faktat eläintuotannosta olivat minulle uusia: broilerit kerätään halleista koneellisesti tai tähän työhön erikoistuneet ihmiset käyvät keräämässä ne, virikekanala tarkoittaa häkkikanalaa ja vasta tänä vuonna Suomessa astui voimaan laki, joka kieltää pitämästä emakkoja jatkuvasti porsitushäkissä. Siis tänä vuonna?! Koko aikaa?! Mitä helvettiä? Toisin sanoen aikaisemmin tämä on ollut luvallista. Ja kuten tiedetään, se mikä Suomessa ei ole laitonta, se on laillista. Ja se mikä on laillista, on oikein. Näin ainakin Kristillisdemokraattien moraaliopin mukaan. Porsitushäkithän on keksitty siksi, ettei emakko rojahtaisi possujen päälle ja liiskaisi niitä vasten betonilattiaa. Tutkimusten mukaan porsaskuolleisuus on kuitenkin yhtä suurta myös vapaassa porsimisessa. Raussin mukaan luonnossa emakko rakentaisi pesän, joka suojaisi porsaita, vaikka ne joutuisivatkin emon alle.
 |
| Lapsivuode. |
Päivä kulki yhä kauemmas Per Maningista. Seuraavana puhui Micaela Morero eläinten suojelemisesta ja oikeuksista. Arvostin hänen pointtiaan siitä, että eläinten oikeuksia voi puolustaa, vaikkei eläimistä niin pitäisikään: onhan ihmisoikeuksienkin kannattaminen itsestäänselvyys, vaikka se tarkoittaa, että myös kaikki ärsyttävät tyypit saavat näin ollen samat oikeudet.
 |
| Nelli Palomäki: Iga ja Puszek |
Kahvipaussiin mennessä olin unohtanut, että seminaari edes liittyi mihinkään taidejuttuihin. Viimeiset puhujat Liisa Mustonen ja Nelli Palomäki palauttivat tämän mieleen. Heidän osuutensa eivät liittyneet eläimiin, mutta kylläkin luottamukseen ja toisen kohtaamiseen. Palomäki piti hienon loppupuheenvuoron siitä, miten jokaisen pitäisi seistä jonkin arvon takana. Että perhe tai avioliitto ei riitä. Jos ihminen tosiaan katsoo olevansa jotenkin erityinen laji muiden joukossa, hänellä on oltava jotain tärkeää, minkä vuoksi taistella.
 |
| Per Maningin Pöllö |
Mitäpä tästä oppisimme. Niin kuin Liisa Mustonen sanoi, aiheen pitää olla läsnä jokaisessa kohtauksessa. Itse en niinkään ole näitä aihelähtöisiä ihmisiä, mutta kyllähän aiheen artikuloiminen tällaisessa koko päivän seminaarissa olisi ihan hyvä. Ehkä? Vai olemmeko vain tottuneet sellaiseen. En tiedä. Huomasin itse vähän hämmentyväni kun puhe siirtyi eläinoikeusfaktasta teatteriohjaamiseen ilman mitään välivaihetta. En sitten tiedä, oliko eläin varsinainen aihe ensinnäkään tässä seminaarissa. Rivien välistä ja ihan suoraankin tuli paljon asiaa toisen kohtaamisesta, oppimisesta ja ymmärtämisestä. Se (ja sen poissaolo) on juuri keskeinen käsite ihmisen ja muiden eläinten suhteessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)