Abigél ja muita unkarilaismusikaaleja

Abigél-musikaalin kantaesitys oli Budapestissa 2008 ja se on siitä lähtien ollut säännöllisesti Operettiteatterin ohjelmistossa. Myös muutama vierailuesitys on nähty ympäri Unkaria. Musiikin on säveltänyt Tibor Kocsák, laulunsanat on kirjoittanut unkarilaisten musikaalitekstien ja -käännösten grand old man Tibor Miklós ja puhutun tekstin Szilard Somogyi, joka on myös ohjannut esityksen. Varsinainen esityspaikka oli Thália Színház, kaunis tummasävyinen art deco -rakennus vastapäätä Operettiteatteria, mutta nykyään produktion voi nähdä parin kilometrin päässä Magyar Színházissa.

Kirje. Kuva © István Filep

(Huom! Seuraa kolmen tekstikappaleen verran juonispoilereita.)
Abigél perustuu palkitun Magda Szabón samannimiseen nuortenromaaniklassikkoon (1970), jonka luultavasti jokainen unkarilainen on lukenut. Toisen maailmansodan loppupuolelle vuoteen 1943 sijoittuva tarina kertoo hemmotellusta 15-vuotiaasta Ginasta, jonka hänen upseeri-isänsä yllättäen lähettää maaseudulle uskonnolliseen sisäoppilaitokseen. Seuraelämää ja ylellisyyttä rakastavalla budapestilaisneidillä on totuttelemista luostarimaiseen ympäristöön, vapauksien menetykseen ja epätrendikkääseen koulupukuun. Kun Gina lisäksi onnistuu jo ensimmäisenä koulupäivänä suututtamaan lapsellisina pitämänsä luokkatoverit asenteellaan ja joutuu kaikkien epäsuosioon, elämä ei yhtäkkiä olekaan kivaa.

Itsepäinen Gina kapinoi ja yrittää karata koulusta mutta jää kiinni. Kuultuaan karkausyrityksestä Ginan isä lopulta paljastaa miksi lähetti tyttärensä maalle: hän yrittää salaa neuvotella Unkaria irti sodasta ja epäilee, että natsit ja heidän kätyrinsä yrittävät siepata Ginan kiristääkseen häntä. Yhtäkkiä Ginan elämässä on suurempia ongelmia kuin koulupuku, ja hän suostuu jäämään vihaamaansa kouluun. Sota ei kauaa pysy poissa maaseudulta, ja kun mm. Ginan juutalaissyntyinen luokkatoveri Anna on vaarassa joutua natsien käsiin, koulun asukkien on yhdistettävä voimansa suojellakseen toisiaan. Siinä vaiheessa Ginakin on oppinut arvostamaan luokkalaisiaan, pyytää anteeksi ja pääsee osaksi yhteisöä.

Gina ja isukki. Kuva © István Filep

Koulun puutarhassa on Abigéliksi kutsuttu naispatsas, joka legendan mukaan auttaa niitä, jotka jättävät avunpyynnön patsaan kantamaan ruukkuun. Gina pitää tarinaa vain satuna, kunnes Abigél toimittaa Ginan kautta Annalle ja tämän perheelle junaliput rajan taakse turvaan ja jättää Ginalle viestin, jossa kerrotaan tämän isän joutuneen vangiksi ja Ginan olinpaikan paljastuneen. Kukaan ei tiedä, kuka Abigélin viestien taustalla on, mutta tuntemattomalla on monia apulaisia koulussa. Keskellä joulunviettoa ja ilonpitoa sotilaat vaanivat Ginaa ja hänen budapestilainen poikaystävänsä paljastuu natsien kätyriksi. Seuraa piilottelua, naamioitumista, pakenemista ja läheltä piti -tilanteita, mutta viime hetkellä Abigél paljastaa henkilöllisyytensä, antaa Ginalle väärennetyn passin ja auttaa tytön pakoon. Sitä tarina ei kerro, näkeekö Gina enää isäänsä, mutta koulusta poistuu hyvin erilainen tyttö kuin sinne saapui.

Musikaali ei ehkä ole mikään superhitti tai nerokkuuden multihuipentuma, mutta tarina on kiinnostava ja jännitystä, huumoria ja tunteita on riittämiin. Abigélin patsas tuo tarinaan kiehtovia fantasiavaikutteita, vaikka kaikella lopulta onkin järjellinen selitys. Hahmotkin ovat mukavan moniulotteisia. Aluksi Gina elää mustavalkoisessa maailmassa, jossa hyvännäköiset ihmiset ovat tarinan hyviksiä ja tympeiltä näyttävät pahiksia, mutta sota paljastaa yllätyksiä. Tarinana Abigélissa on harrypottermaisia nuortenromaanin peruspiirteitä ja tunnelmaa: koulumaailma, aavistuksen karikatyyrimäiset opettajat, ulkopuolisuus, ulkomaailman pahuuden tunkeutuminen turvalliseen nuorten maailmaan, lapsuuden loppuminen ja aikuistuminen, luottamuksen kariseminen aikuisia kohtaan.

Tyttökoulun kauheutta. Kuva © István Filep

Ylipäätään musikaalissa on samaa vanhanaikaista viehätystä kuin 1900-luvun tyttö- ja poikakirjoissa, mutta se ei ole mikään "pelkkä" nuortenmusikaali tai nostalgiapläjäys. Aloitin joskus Szabón romaanin saksannoksen lukemista, mutta tunnelma koulussa kehittyi sen verran klaustrofobiseksi, että näin siitä painajaisia. Pitäisi varmaan kokeilla joskus uudelleen. Romaanista on myös tehty minisarjaklassikko (1978), jonka dvd (peräti englanninkielisillä teksteillä) odottaa hyllyssäni huomiotani. En tiedä, paljonko vaikutteita musikaali on saanut minisarjasta, mutta siirto kirjasta lavalle on minusta onnistunut, eikä haitannut vaikka olin todennäköisesti yleisössä ainoa, joka ei tuntenut tarinaa etukäteen.

Musiikki on melko tyypillistä perushyvää musikaalimusiikkia vuosisadan alkupuolen jazzvaikutteilla, mutta joukossa on muutama todella kauniskin kappale kuten Abigélin hymni ja Ginan kapinasoolot. Ikävä kyllä musikaalin miehitys on malliesimerkki Operettiteatterin omien musikaalinäyttelijöiden oudon ohuesta ja vaivalloisen kuuloisesta laulutekniikasta, joten esimerkiksi levytyksen kuunteleminen voisi olla miellyttävämpääkin. Näyttelemisessä ei silti ollut vikaa.

Mökötys. Kuva © István Filep

Lavastus on kaunis ja unkarilaiseksi harvinaisen käytännöllinen. Pyörivä ikkunallinen lavaste-elementti taipuu helposti kaikiksi tarvittaviksi rakennuksiksi ja sokkeloisiksi käytäviksi, ja loput hoidetaan irtaimistolla kuten kerrossängyillä ja pulpeteilla. Puvutkin ovat sieviä, jopa Ginan reaktioihin nähden tyylikkäät koulupuvut. Sinivihreävoittoinen värimaailma rikkoutuu muutaman kirjaimellisesti värikkäämmän hahmon kohdalla. 1940-luvun tyttöjen liikuntatunnit, kuorossa lausutut aamutervehdykset ja parijonot herättävät hilpeyttä etenkin vanhemmassa väessä. (Kahden keikka -fanina minua huvittaa suunnattomasti koulun suojeluspyhimys Pyhä Matula.)

Näin musikaalin ensimmäisen kerran vuonna 2009 ja toisen kerran 2013. Jälkimmäisellä kerralla käsikirjoitusta oli hieman paranneltu ja muutama turhempi kohtaus oli poistettu, mikä oli tehnyt tarinalle hyvää. Joku on ystävällisesti vuotanut teatterin oman alkuperäisen arkistotaltioinnin YouTubeenkin, jossa kävin virkistämässä muistiani.

Yllättävä ja paheellinen tanssitunti. Kuva © István Filep

Abigél on niitä harvoja unkarilaisia musikaaleja, joiden voisi kuvitella toimivan maan rajojen ulkopuolella. Keskimääräinen unkarilaismusikaali perustuu Unkarin historian eri vaiheisiin (esimerkki blogissani), pyhimyksiin ja legendoihin, suosituimpina aiheina kokemukseni mukaan Unkarin suojeluspyhimys Pyhä Tapani ja vuoden 1956 kansannousu. Vähän sama kuin jos Suomessa tehtäisiin rockmusikaaleja Kekkosesta, Lallista ja talvisodasta sekä tietysti Kalevalasta. (Miksei muuten tehdä?) Unkarin historia on mustanaan ulkopuolisia valloittajia ja epäonnistuneita kapinoita, ja paikallinen kiinnostava tapa tuntuu olevan käsitellä kansallisia traumoja musikaaleissa.

Piristäviä poikkeuksia ovat mm. Svenskanissa nähty Viidakkokirja, hitusen psykedeelinen scifimusikaali A padlás (musikaalista englanniksi), Kocsákin ja Miklósin oopperamusikaali Anna Karenina sekä Briteissä ja Euroopassa kiertänyt Dorian Gray. Kahdesta viimeisestä en tiedä kuin pari nätihköä biisiä, mutta niillä on jonkin sortin klassikkoasema. Operettiteatterilla on oma härö fantasiamusikaalinsa Shakespearen Kesäyön unesta, mutta siinä on sen verran paljon sisäpiirivitsejä, etten tiedä, toimisiko se edes Operettiteatterin ulkopuolella. Hiljattain ostin summamutikassa uudehkon Én, József Attila -musikaalin levyn ja ihastuin sen musiikkiin. Unkarilaisen runoilijan elämäkerta ei sinänsä ole ehkä se raflaavin aihe musikaalille, vaikka József elikin stereotyyppisen runoilijan mielenterveysongelmaisen ja itsemurhaan päättyneen elämän. Laulunsanat ovat kuitenkin kaikki Attila Józsefin itsensä runoja, mikä nostaa tekstin tasoa melkoisesti.

Opettajat ja Abigél. Kuva © István Filep

Jos joku on ylenpalttinen utelias aiheen suhteen muttei tiedä millä sanalla lähtisi tutkimaan nettiä, unkarilaisilla on lisäksi sellaisia musikaaleja kuin A vörös malom ('punainen mylly'), Menyasszonytánc ('morsiustanssi', klezmermusikaali), Légy jó mindhalalig, Valahol Európában ('Jossain päin Eurooppaa'), 56 csepp vér ('56 tippaa verta'), Utazás ('matkustus'), Sose halunk meg ('emme kuole koskaan'), Szép nyári nap ('kaunis kesäpäivä', jukebox-musikaali Neoton-yhtyeen biiseistä), Hotel Menthol (vauhdikas 60-luvun rockjukebox Hungária-yhtyeeltä), A kölyök (perustuu Chaplinin leffaan The Kid) ja nippu vähemmän nimekkäitä teoksia ja sellaisia jotka olen äkkiseltään unohtanut.

Linkkejä:
Abigél Operettiteatterissa
Kuvagalleria I
Kuvagalleria II
YT-soittolistani unkarilaisista musikaaleista

Luukku 20: Kesäyön uni

Tänään vuorossa Szentivánéji álom, kotoisammin Kesäyön unelma. Tässä tapauksessa kyse on Budapestin Operettiteatterin hilpeästä musikaaliversiosta, joka kimaltaa, naurattaa ja vähän ärsyttääkin. Ennen kaikkea tarina on karkkia silmille, mutta samalla Operettiteatteri onnistuu parodioimaan itseään ja tekemään pilkkaa esimerkiksi Mercution pitkästä kuolinkohtauksesta Romeo & Julia -musikaalissa. Osa musiikista on todella tarttuvaa, osa aika kaameaa ja osa siltä väliltä, mutta tarinan adaptaatio toimii ja näyttelijät ovat erinomaisia. Olen harvoin nauranut teatterissa yhtä paljon.

Tässä jouluinen promoesiintyminen Budapestin parlamenttitalossa. Shakespearen näytelmän tuntevat tunnistanevat henkilöt.

Luukku 10: Egerin tähdet

Egri csillagok on unkarilainen musikaali, joka perustuu Géza Gárdonyin klassikkoromaaniin. Kirja on ilmestynyt suomeksi nimellä Egerin tähdet. Tarina sijoittuu 1500-luvulle Egerin kaupunkiin, jota ottomaanit piirittävät, kunnes egeriläinen nuorukainen Gergely Bornemissza onnistuu sankarillisesti kukistamaan heidät.

Tämä oli niitä musikaaleja, joissa ensimmäinen näytös on mielenkiintoisempi. Se pohjusti piirityksen syitä ja esitteli joukon ihan mielenkiintoisia hahmoja. Miehiä harjoittelemassa miekkailua keskiaikaisissa kaavuissa, ottomaanihovin loistoa ja niin edelleen. Toinen näytös keskittyi taisteluihin, ja vaikka koreografiat olivat hienoja ja loppuratkaisun iso palava piiritysväline näyttävä, ne eivät aivan jaksaneet kannatella tarinaa niin pitkälle. Eniten pidin lavastuksesta, joka muistutti hieman Sormusten herra -elokuvien estetiikkaa.

Siinä missä suomalaisilla on talvisota, unkarilaisilla on tuhannen vuoden ajalta sotia milloin ketäkin valloittajaa vastaan. Epäilen, että kaikista tärkeimmistä taisteluista on tehty musikaali. Menestynein on István a Király -niminen rockooppera, ja sen päähenkilö Pyhä Tapani lienee muutenkin suosituin historiallisen fiktion aihe Unkarissa.

Unkarilaista musikaalikulttuuria

Madách Színház. Lämpiöiden sisäseinät ja katto
on kuorrutettu näkemisen arvoisilla maalauksilla.

Budapest on vähävaraisen musikaalifanin mekka. Teattereita on useita, suurin osa sijaitsee aivan keskustassa, liput ovat suorastaan itkettävän halpoja ja esitykset ovat keskimäärin todella hyvin tehtyjä. Pitkänä viikonloppuna on hyvällä tuurilla mahdollista nähdä noin viisi eri musikaalia vaikka suhaisi vain kahden teatterin välillä. Unkarin teatterit ovat Suomen tapaan repertoaariteattereita, eli ohjelmistossa on samanaikaisesti monia teoksia joita esitetään vuorotellen. Etenkin Budapestin teattereille on kuitenkin tyypillistä pitää teoksia ohjelmistossa useampia vuosia niin, että niitä esitetään noin 2-7 esityksen jaksoissa parin kuukauden välein. Esimerkiksi Elisabethilla oli jossain vaiheessa vuoden tai parin tauko, mutta muuten esitys on pyörinyt Budapesti Operettszínházin ohjelmistossa vuodesta 1996 –  ja kerää edelleen täysiä katsomoita.

Operettiteatterin ohella kaupungin toinen suuri musikaaliteatteri on Madách Színház, joka on keskittynyt broadwaymaisempaan ja aavistuksen konservatiivisempaan ohjelmistoon. Disneytä, Andrew Lloyd Webberiä sekä Mamma Mian ja Spamalotin kaltaisia musikaaleja kannattaa hakea sieltä, joskin ohjelmistossa on myös unkarilaisia musikaaleja kuten Anna Karenina. Esimerkiksi Oopperan kummitus ja Cats ovat kuitenkin non-replicoita, eli ne eivät ole kopioita maailmalta vaan ohjaus ja visuaalisuus on suunniteltu uusiksi. Jos haluaa nähdä tunnettuja musikaaleja pienellä twistillä, Madách on hyvä paikka.

Budapesti Operettszínház. Kultaa, punaista plyysiä ja kiehkuroita.

Operettiteatteri taas esittää operettien ohella enemmän kaikenlaista eurooppalaista ja tekee produktionsa usein melko omintakeisella näkemyksellä. Ohjelmistossa pyörii kuitenkin myös mm. Disneyn Kaunotar ja Hirviö, sekin non-replica. Molemmat teatterit tekstittävät esityksensä ainakin jotenkuten, musikaalit englanniksi ja operetit saksaksi. Kansallismielisyys on nousussa Unkarin politiikassa, ja valtiorahoitteinen Operettiteatteri sai hiljattain ukaasin, että 70 prosentin uusista ensi-illoista on oltava unkarilaista alkuperää. Seurauksena operettiensi-iltojen määrä on kasvanut, ja tämän kauden ainoa ulkomaalaisperäinen ensi-ilta taitaa olla ranskalainen Tuulen viemää -musikaali.

Magyar Színház itsenään ja Vampyyrien tanssin
vuokratessa talon.

Muitakin musikaalifanille suositeltavia teattereita Budapestissa toki on. Modernissa Centrál Színházissa on viime vuosina nähty pienimuotoisempia musikaaleja kuten Chicago, Avenue Q ja Stephen Sondheimin A Little Night Music. Hyvin kommarihenkiseltä näyttävä laatikkohökötys Pesti Magyar Színház taas esittää yleensä laadukkaita klassikkoja kuten My Fair Lady, Man of la Mancha ja Sweet Charity. Teatterin seuraava suuri musikaaliensi-ilta tosin on Sondheimin Into the Woods vuonna 2014. Perinteisemmällä Vígszínházilla on suht pysyvästi ohjelmistossaan kaksi unkarilaista koko perheen musikaaliklassikkoa, A padlás (suom. Ullakko) ja Helsingin Svenska Teaternissakin parhaillaan esitettävä A dzsungel könyve (Viidakkokirja).

Kesäaikaan kannattaa ehdottomasti katsastaa Margitinsaaren ulkoilmateatteri, jossa järjestetään vuosittain suuri teatterifestivaali. Ohjelmistossa on musikaaleja, oopperoita, konsertteja ja kaikkea muuta mahdollista. Festivaaliin kuuluvalla Városmajorin lavalla puolestaan näkee pienimuotoisempaa operettia ja puhenäytelmää. Liput ovat unkarilaisittain kalliita, mutta esityksetkin ovat yleensä laadukkaita ja jokaiselle löytyy jotakin.

Margitinsaaren kesäteatteri on rakennettu
kauniin vanhan vesitornin kylkeen.

Suomesta poiketen teatterien ohjelmisto julkaistaan kerrallaan aina vain pariksi kuukaudeksi eteenpäin. Maakuntateattereissa muistetaan ehkä kertoa, mitä seuraavassa kuussa on mahdollista nähdä lavalla. Tämä hankaloittaa matkailua jonkin verran, mutta Unkarissa harvoin tunnutaan suunnittelevan elämää kovin pitkälle tulevaisuuteen. Carpe diem ja niin edelleen. Jotkin esitykset ovat ns. bérlet-esityksiä, eli katsomosta suurin osa on varattu kantakorttilaisille, mutta esimerkiksi esityspäivänä todennäköisesti saa jonkin peruutuspaikan jos käy kysymässä.

Maakuntiin!

Győrin kansallisteatteri, sekoitus
betonia ja herkkyyttä.

Myös Budapestin ulkopuolelta löytyy vilkaisun arvoista musiikkiteatterikulttuuria, ja junat ja bussit ovat edullisia. Esimerkiksi Szegedissä on teatterin lisäksi oma suuri ulkoilmafestivaalinsa, jossa mm. Budapestin isot teatterit yleensä koe-esittävät seuraavan kauden musikaalejaan. Itäunkarilainen Miskolc on tunnettu ansiokkaana teatterikaupunkina. Budapest–Wien-junaradan varrella on tunnelmallinen pikkukaupunki nimeltä Győr, jonka teatterin ohjelmistosta löytyy yleensä vähintään yksi musikaali tai operetti. Muita tunnettuja teatterikaupunkeja ovat mm. Székesfehérvár, Pécs, Kecskemét, Sopron ja Veszprém.

Jos ylipäätään olet menossa unkarilaiselle paikkakunnalle, siellä on taatusti jonkin sortin teatteri, kulttuurifestivaali, kulttuurikeskus tai pikaisesti kokoon kyhätty ulkoilmalava. Olen käynyt mitä satunnaisimmissa pikkukaupungeissa ja nähnyt niin kommunistiarkkitehtuurin helmiä kuin 1800-luvun punaista plyysiä ja kultauksiakin. Matkailu todella avartaa.

Näyttelijäpolitiikkaa ja tähtiä

Ääripäitä. Kecskemétin Katona József Színház
ja lisää kultaa ja kiehkuroita. Vastakohtana
pikkukaupungin koulun takapihalle
pystytetty Mustalaisruhtinatar-lava.

Jos nyt kuitenkin palataan Budapestiin ja sikäläiseen starakulttuuriin. Sekä Operettiteatterissa että Madáchissa jokaisessa roolissa vuorottelee tyypillisesti kahdesta kolmeen näyttelijää. Aina välillä joku lähtee roolista kokonaan tai vaihtaa toiseen rooliin ja tilalle tulee joku muu. Esimerkiksi Kata Janza on esittänyt keisarinna Elisabethia vuodesta 1996, ja Kuolemana yhtä pitkään nähty Szilveszter Szabó lopetti vasta tämän vuoden alussa keskittyäkseen muihin rooleihinsa. Operettiteatterin pitkäaikainen yleisöhoukutin, jokaisen unkarilaisäidin unelmavävy Attila Dolhai lopetti hänkin kruununprinssi Rudolfin roolin esittämisen vasta hiljattain ja siirtyi Kuolemaksi. Kata ja Szilveszter ovat perinteisesti olleet Operettiteatterin ns. unelmapari ja hyvin usein vastanäyttelijöinä. Toinen epävirallinen perinne näyttää olevan laittaa Szilveszter ja Attila laulamaan kiihkeää duettoa toistensa kanssa. Jos duettoa ei teoksessa ole, sellainen pyritään siihen kirjoittamaan. Kolmas perinne, jolle olemme kaveripiirissä erityisesti naureskelleet, on Attilan roolihahmon esiintyminen näyttämöllä ilman paitaa, oli teos mikä tahansa. Niinpä Rudolfinkin paita Mayerling-valssissa mystisesti repeytyy pois ja jää roikkumaan nuorukaisen vyötäisille.

Malliesimerkki Neuvostoliiton aikana
rakennetusta kulttuurikeskuksesta.

Käytännössä rooleissa ei yleensä ole ykkös- tai kakkosmiehitystä, vaan kaikki saman roolin esittäjät ovat samalla sijalla hierarkiassa ja esiintyvät sekaisin toistensa kanssa. Isompiin rooleihin toki pyritään laittamaan vähintään yksi yleisömagneettinäyttelijä. Yleensä on mahdotonta arvioida, kuka milloinkin esiintyy, mutta teatterit julkistavat jokaisen esityksen näyttelijälistat etukäteen. Systeemi osaltaan pitää teatteriesitykset elossa vuosikausia, koska erilaisia näyttelijäyhdistelmiä on useita mahdollisia ja jokaisella näyttelijällä on perinteisesti ollut hyvin tilaa kehittää roolihahmosta omanlaisensa tulkinta. Kun erilaisia tulkintoja asettaa vastakkain, esitykseen syntyy runsaasti erilaisia sävyjä ja merkityksiä.

Samalla unkarilaisfaneilla on kuitenkin taipumus suosia jotakuta tiettyä näyttelijää. Kun näyttelijälistat julkistetaan tai niissä tapahtuu muutoksia, netissä käy kiivas lippujen vaihto, osto ja myynti. Henkilökultit elävät vahvoina ja määrittävät katsojakäyttäytymistä, joten etenkin Operettiteatterilla on taipumus tyyppiroolittaa tietty näyttelijä tietynlaisiin rooleihin. Esimerkiksi edellä mainitsemani Attila Dolhai on viimeiset 10-15 vuotta esittänyt romanttisia nuorukaisia, mutta iältään, ääneltään ja olemukseltaan hän alkaa jo kasvaa ulos rooleista kuten Romeo. Suosikin lähtö teoksesta kuitenkin aiheuttaa poikkeuksetta äänekästä protestointia fanien keskuudessa ja katsojalukujen notkahtelua, joten Romeo taitaa edelleen olla tietyissä esityksissä
lähempänä neljääkymmentä ja hänen ystävänsä parikymppisiä.

Osaksi tähtikulttien vuoksi teattereilla on kuitenkin käsittämätön määrä teini-ikäisiä faneja molemmista sukupuolista. Nuoriso käy katsomassa suosikkejaan kaikenlaisissa musikaaleissa ja opereteissa ja saa siinä sivussa melko laajan sivistyksen musiikkiteatterin suhteen. Huonona puolena on, että jos teoksessa ei ole sitä omaa suosikkinäyttelijää, hyvääkään teosta ei välttämättä käydä katsomassa ollenkaan. Budapestissa silti kaikenikäinen väki jonottaa viime hetken lippuja ja istuu täysimmissä esityksissä vaikka katsomon portailla, jos penkkejä ei riitä kaikille (ai mikä paloturvallisuus?).

Djungelboken Svenska Teaternissa

Unkarilainen Viidakkokirja-musikaali A dzsungel könyve kantaesitettiin Budapestissa 1996, ja siitä on muodostunut Unkarissa kaupunginteatterien lastenklassikko. Musiikin on säveltänyt László Dés, laulujen sanat on kirjoittanut Péter Geszti ja puheosuudet kirjoittanut Pál Békés. Unkarilaisen György Böhmin ohjaama Svenska Teaternin ensi-ilta on tänään, ja minä sain kutsun eiliseen lehdistöennakkoon.

Patrick Henriksen ja Arne Nylander (Baloo). Kuva © Cata Portin

Päällimmäisenä Svenskanin produktiosta jäivät mieleen upea visuaalisuus ja monitaitoiset esiintyjät. Varsinkin eläinten rooliasut (Erika Turunen) olivat suorastaan nerokkaita, ja värikäs viidakkorakennelma tarjosi katseltavaa koko esityksen ajaksi. Lavasteita (Erik Salvesen) ei vaihdettu kertaakaan, vaan eri tapahtumapaikat luotiin kääntämällä rakennelmaa sekä monipuolisella valaistuksella (Tom Kumlin): myrskynjälkeinen kosteus, kimallus kuunvalossa, ihmiskylä, apinoiden rauniokaupunki, susilauman kalliokoti...

Birthe Wingren ja Simon Häger. Kuva © Cata Portin

Näyttelijöistä suosikkejani olivat notkea ja symppis Patrick Henriksen Mowglina, Kent Sjöman laumanjohtajasusi Akelana, coolin äidillinen Birthe Wingren pantteri Bagheerana ja Simon Häger hurmaavana Kaa-käärmeenä. Vain Niklas Åkerfeltin tiikerimäisyys Shere Khanina tuntui kaipaavan lisää jotakin. Ennakkonäytös ei vielä täysin temmannut mukaansa, mutta kokonaisuudessaan porukka teki kyllä hyvää työtä lavalla, varsinkin tanssijat. Puheosuuksissa ei käytetty mikrofoneja, joten dialogit käytiin suurimmaksi osaksi kasvot yleisöön päin, mutta musiikkikohtaukset olivat sitten sitäkin eloisampia. Ihailin näyttelijöiden ruumiinkieltä, varsinkin Wingrenin pehmeäliikkeistä ja ajoittain suorastaan ninjamaista Bagheeraa sekä korppikotkia (mm. ilmeikäs Mitja Sirén).

Ensisijaisesti minulla oli hauskaa, vaikka osa esityksestä menikin kategoriaan "ihan kiva". Verbaalinen ja visuaalinen huumori vetoaa aikuiseenkin, joten Djungelbokenia voi hyvin mennä katsomaan ilman, että tarvitsee lainata lähipiiristä lasta rekvisiitaksi. Minulla oli seuranani vanhempi sukulaisrouva, jonka ehdoton suosikki esityksessä oli Kaa.

Susilauma kasvattaa Mowglin. Kuva © Cata Portin

Makaaberi huumorintajuni piti erityisesti persoonallisista korppikotkista, jotka ruumiskärryineen toimivat jonkinlaisena viidakon hautaustoimistona ja lykkivät lavalta pois milloin ketäkin. Mieleeni tulivat Hamletin haudankaivajat. Lopussa korppikotkat iloitsivat Shere Khanin ruumiista mutta samalla surivat tämän kuolemaa, koska tiikeri oli toimittanut heille niin monia ruhonjämiä. Hautajaissaatto kitchisine suruseppeleineen oli asianmukainen harras, mutta hetkeä myöhemmin ruumiin ympärillä tanssittiin jo charlestonia. Kuollut Shere Khanin nostettiin mukaan tanssiin ja lopussa tilalle vaihtui miltei puhtaaksi kaluttu luuranko. Olisin voinut itkeä silkasta danse macabre -viitteiden näkemisen onnesta. Vain yhdestä kuolinkohtauksesta olisin jättänyt korppikotkat pois, koska niiden ollessa lavalla on vaikea keskittyä olemaan liikuttunut ja surullinen.

Ylipäätään musiikkikohtaukset olivat mielikuvituksellisia, lennokkaita ja hulvattomia. Ohjaaja György Böhmin ajoittain jopa absurdi huumorintaju iskee minuun. Draaman kaaressa ja jännityksen ylläpitämisessä oli hieman puutteita eikä homma tuntunut aina oikein etenevän, mutten tiedä, johtuvatko ne teoksesta vai ohjauksesta. Jakob Höglundin koreografiat luonnehtivat hyvin eri eläimiä (ja ihmisiä) ja näyttivät vaikuttavilta.

Kent Sjöman ja Niklas Åkerfelt. Kuva © Cata Portin

Tarinankerronnallisesti musikaali on hieman laahaava, hyppivä ja epäselvä, joskin jälkimmäinen saattaa johtua omista ruotsintaidoistanikin. Periaatteessa Viidakkokirjassa on hyvä tarina ja sanomaa, mutta se tuppaa musikaalissa jäämään musiikkinumeroiden jalkoihin. Puheosuuksia taas olisi voinut tiivistää varsinkin alussa. Jokaisella viidakon eläimellä on oma laulunsa, ja useimmat laulut pysäyttävät toiminnan ja keskittyvät kertomaan kustakin eläimestä. Mowglin tarina ehtii välillä vähän unohtua. Siinä mielessä Djungelboken tuo mieleen Cats-musikaalin, ja siihen kannattaa kenties asennoitua samalla tavoin kuin Catsiin: ripustaa aivot narikkaan ja nauttia hetkestä, hyvistä esityksistä ja visuaalisuudesta.

Djungelbokenin tarina kuitenkin on olemassa, eikä se pohjimmiltaan ole nykymielessä mikään pikkulasten satu. Musikaali perustuu suoraan Kiplingin kirjaan, joten tapahtumat ovat aavistuksen synkempiä kuin vaikkapa Disneyllä. Hyviksiä ja pahiksia kuolee yhtä lailla ja lavalla tapellaan, soditaan ja heilutaan aseiden kanssa. Väkivalta on kuitenkin sen verran viitteellistä ja tanssinomaista, ettei ainakaan lähiympäristössäni istuneita lapsia tuntunut pelottavan. Väkivalta myös esitetään tuomittavana ja negatiivisena asiana, joten moraalinvartijoilla ei pitäisi olla huolehdittavaa. Aikuiseen makuun tarina on ehkä liian naiivi ja opettavainen, mutta ainakaan minua se ei häirinnyt mitenkään suuresti.

Vaikutelma vaihteli kahdesta neljään tähteen, joten keskiarvo ja kokonaisvaikutelma lienee 3+/5. Viihdyttävä ja taidolla tehty esitys, jossa on tarinankerronnalliset puutteensa. Fiilistelen vieläkin mm. tanssikohtauksia, joten ehkä puutteet eivät olleet kovin merkittäviä. Sen verran innostuin, että voisin uteliaisuuttani käydä joskus vilkaisemassa jotakin unkarilaista produktiota, jos satun samaan kaupunkiin sellaisen kanssa. Böhm on ohjannut musikaalin Pécsin teatteriin, ja alkuperäisproduktio menee edelleen Budapestissa, jossa se juhli keväällä tuhannetta esitystään.

PS. Yllätyin iloisesti kun havaitsin, että Svenskanin kahvilasta ja väliaikatarjoiluista vastaa wieniläisperäinen kahvila-konditoria-ravintola Krulla, yksi suosikeistani Helsingissä.

Linkkejä:
Produktion kotisivu

Svenska teatern: Djungelboken 2013 ja Mamma Mia 2014

Svenska teatern tuo Mamma Mia! -musikaalin Helsinkiin 27. syyskuuta 2014. Kristina från Duvemålan peruja epäilemättä, mutten valita, musikaali on hauska ja yksi niistä harvoista toimivista jukebox-musikaaleista.

Myös Svenskanin tämän vuoden Djungelboken vaikuttaa erittäin lupaavalta. Kävin syyskauden avajaisissa, jossa esitettiin kaksi kappaletta musikaalista, ja energiaa löytyi kuin pienestä kylästä. Viidakkokirja ei käsittääkseni ole koko perheen musikaali siinä merkityksessä, että se olisi vain lapsille tarkoitettu, vaan mukana on myös aikuisille suunnattua kivaa. Mitä nyt laulunsanoja kuuntelin (ja ymmärsin...), niin niissäkin oli jotain kielellisiä vitsejä mukana. Katsomoon kehdannee siis mennä myös ilman lapsia. ;-)

Ohessa avajaisissa kuvattu video Kaa-käärmeen laulusta. Jo ihan pelkästään tämän  haluan lipun Djungelbokeniin.

Viidakkokirja Svenska teaterniin syksyllä 2013

Unkarilainen musikaaliuutissivusto Musicalinfo.hu tietää kertoa, että Helsingin Svenska teatern on tekemässä unkarilaisen Viidakkokirja-musiikkinäytelmän (unkariksi A dzsungel könyve). Musiikin on säveltänyt László Dés, laulujen sanat on kirjoittanut Péter Geszti ja puheosuudet kirjoittanut Pál Békés.

Näytelmä kantaesitettiin Budapestissa 1996, ja esityksiä on sittemmin ollut siellä yli 900. Svenskanin ensi-ilta on ohjaaja György Böhmin haastattelun mukaan syyskuussa 2013.

Svenskanin sivuilta en vielä löytänyt produktiosta mainintaa, mutta unkarilaisten mukaan Mowglina nähdään Patrick Henriksen, karhu Baloona Max Forsman, tiikeri Shere Khanina Niklas Åkerfelt ja mustana pantteri Bagheerana Birthe Wingren. Lisäksi Cecilia Paul esittää jotakin Túna-nimistä hahmoa. Produktion lavastaa Erik Salvesen ja puvustaa Erika Turunen.

En ole koskaan nähnyt tätä versiota Viidakkokirjasta, mutta löysin varastoistani unkarilaisen levyn ja musiikki kuulostaa ainakin äkkiseltään ihan hauskalta. Mukavaa, että musikaaleja haetaan tänne muualtakin kuin angloamerikkalaisilta lavoilta. Yksi syy Svenskanin ohjelmistovalinnalle lienee myös se, että teoksen oikeuksista on tuskin joutunut maksamaan kovin paljoa. Toisaalta olen iloinen siitäkin, että joku unkarilainen saa tästä rahaa, koska sikäläiset kulttuurialan palkat ovat aika mielenkiintoisella tasolla suomalaisen näkökulmasta.

Teos kuuluu käsittääkseni melko tiiviisti unkarilaisen musiikkiteatterin kaanoniin, joten on mukava nähdä mitä suomenruotsalainen tiimi saa siitä aikaan unkarilaisen ohjaajan johdolla. Nähtyään Kristina från Duvemålan ohjaaja oli ainakin ollut vaikuttunut teatterin teknisistä mahdollisuuksista, joten kaikkea kivan viidakkomaista lienee luvassa. György Böhm on suosittu ohjaaja, dramaturgi ja libretisti Unkarissa ja on saanut muun muassa arvostetun Jászai Mari -teatteripalkinnon. Olen nähnyt ainakin Disneyn Kaunottaren ja hirviön hänen ohjaamanaan ja muistaakseni pidin siitä, vaikka terävin mielikuvani esityksestä onkin Bellen jokseenkin härskiltä näyttänyt kielen- tai suunmuotoinen sänky hirviön linnassa.

Linkkejä:
Svenska teatern
Vígszínház-teatterin produktion galleria
Musicalinfon uutinen (unkariksi)
György Böhmin kotisivu (myös englanniksi, käyttö vaatii hieman hoksottimia)

Szentivánéji álom (A Midsummer Night's Dream) - Budapest, January 2009

The cast:

Oberon - Homonnay Zsolt
Titánia - Füredi Nikolett
Lysander - Dolhai Attila
Hermia - Vágó Zsuzsi
Demetrius - Bálint Ádám
Heléna - Peller Anna
Puck - Kerényi Miklós Máté
Theseus - Jantyik Csaba
Hippolyta - Csengeri Ottília
Zuboly - Bereczki Zoltán
Vackor - Csuha Lajos
Dudás - Sánta László

The basic Shakespeare story, with a mixture of every possible kind of music and some parody of the clichés of the Operettszínház musical productions.

The cast was great and can't find any complaints in any of them. I've never been a huge fan of Zsolt Homonnay, something in him has simply annoyed me, but now he really impressed me and acted and sang wonderfully. I'm a fan. Nikolett Füredi has to have one of the most beautiful voices in the city. Miklós Máté Kerényi was an adorable Puck and seemed to have fun with the role. It was also nice to see Attila Dolhai and Zsuzsi Vágó on stage, although the young couples were quite uninteresting as characters and could have done with some more changes to develop the characters. I liked Attila's big Greek-style solo, though I have no idea what it had to do with the story. I've seen László Sánta many times as Alfred in Tanz der Vampire and seeing him as Thisbe was priceless. He's got a pretty soprano. ;) And, well, Zoltán Bereczki tends to be great in everything he does. Even when dressed up as a donkey and having sex with Titania.

The musical must be partly written for the actors of the theatre. We cracked up when Attila sang something like "I want my face in posters on every wall", because when you walk out of the theatre, you can see him at least in five different huge musical posters on both sides of the street. Zoltán Bereczki's "death scene" as Pyramus consisted of several minutes of him hitting himself with his sword all over again and going "I'm dying. I'm dying. I'm dying.", which oddly reminded me of his death scene as Mercutio in Rómeó és Júlia a week earlier. At least these people know how to laugh at themselves. Oberon and Titania had a very Death&Elisabeth-ish feeling in them, which probably is even more visible with Szilveszter Szabó and Kata Janza in the roles.

The visual side of the production was awesome. I usually dislike Operettszínház's way of filling the stage with everything possible, but dream-like and weird sets and hordes of ensemble actually fitted the musical very well. Especially the fairies had amazing costumes and make-up. Photos.

In general the musical was... interesting. It's hard to describe as a whole because it feels like someone put the Operettszínház into a mixer and made a musical out of it, but despite some flails it was very funny and beautiful. And quite dirty, but I still don't know how Hungarians manage to do that with much better taste than for example Finns. About 2/3 of the music was quite boring and didn't stay in my memory even to the end of the song, but there were some really catchy and good pieces as well. Especially Puck and Oberon had some nice melodies. There was a bit too much ensemble scenes, and the role of Hippolyta felt like written because they wanted to show that Ottília Csengeri has breasts and can sing, in this order. There were details I didn't understand, like the flying skeletons in black robes (I won't say "Deaths" because in this context it usually means something else) during Puck's song, and the point of some songs was somewhat unclear, but with some development it could be very good. At least it was funny, people were dying of laughter especially during the play in the end.