Sain esitykseen lehdistölipun.
Tampereen Teatterin Cats-musikaali on napakymppi. Toteutus on omaperäinen, leikkisä ja hallittu kokonaisuus, ja ensemble on huippuunsa hiottu. Yhteishenki vaikuttaa hyvältä ja lavalta vyöryy tekemisen ilo. Esitys on yli kaksi tuntia liki taukoamatonta tanssimista ja koko ensemble on oikeastaan koko ajan lavalla, joten suoritus on jo fyysisestikin aplodien arvoinen. Kapellimestari Martin Segerstrålella on koko porukka hyvin hallussa ja raikkaan svengaava meno orkesterimontussaan.
 |
| Risto-rotta ja unikissat. © Harri Hinkka / TT |
Cats on konseptimusikaali, eli keskiössä ei ole juoni (jota Catsissa ei juurikaan ole) vaan yhden asian (tässä kissan) eri puolien käsittely lauluilla. Menevä ja helposti kuunneltava musiikki on Andrew Lloyd Webberin uran kulta-ajalta ja teksti perustuu T.S. Eliotin kuuluisiin kissarunoihin. Draamaa ja ajateltavaa kaipaavien kannattaa suunnata torin toiselle puolelle Frenckell-teatteriin ja Huojuvaan taloon, jonka jälkeen voi sitten tulla kissojen pariin lääkitsemään hyvän teatterin aiheuttamaa ahdistusta erilaisella hyvällä teatterilla. Cats on silkkaa rehellistä, aseistariisuvaa hyväntuulisuutta, todellisuuspakoa ja aivojen rentouttamista. Lehdistötilaisuudessa ohjaaja Georg Malvius sanoi esityksen tuovan hengähdystauon maailmantilanteesta ja politiikasta, ja olen samaa mieltä. Hetken aikaa maailma on värikäs, pörröinen ja pehmeä. Cats ei suotta ole yksi maailman esitetyimmistä musikaaleista. Ei siinä järkeä ole, muttei kaikessa aina tarvitsekaan olla.
Muutama on julkisuudessa moittinut Catsia kuluneeksi esitysvalinnaksi, mutta kannattaa muistaa, että sitä on tätä ennen esitetty 36 vuoden aikana Suomessa suomeksi kahdesti, ja kaikki tuotannot ovat olleet keskenään täysin erilaisia. Joku "korkeakulttuuria" ylistävä saattaa muutenkin tuhahdella Catsille ja sen lajikumppaneille, mutta niitäkin tarvitaan taidekentällä, ja kun ne tehdään, ne täytyy tehdä hyvin. TT ei ole tinkinut laadusta pätkääkään, vaan kaikki on tehty kunnianhimoisesti ja yksityiskohtiin panostaen, mistä suuri kunnioitukseni heille. Viihde on yllättävän vaikea ja haastava laji, jota turhaan aliarvioidaan ja -arvostetaan. Välillä näkee teattereita, joille musikaali on pelkkä raha-automaatti, johon ei viitsitä panostaa koska se on "vain" musikaali eikä Taidetta. Vasemmalla kädellä hutaistu tuotanto aliarvioi katsojia, joiden ilmeisesti oletetaan olevan tyytyväisiä kunhan mukana on kivoja biisejä. Tämä Cats on laadukkaasti tehtyä hyvää teatteria, jossa iso joukko alansa huippuammattilaisia on venynyt suomalaisittain liki ainutlaatuisiin sfääreihin. Koreografi Adrienne Åbjörn on saanut sujuvasti loikkimaan mukana sellaisetkin näyttelijät, joiden en uskonut osaavan tanssia. En edes uskalla kuvitella, paljonko urheiluhierontaa, tiikerisalvaa ja venymistä lopputulos on vaatinut, mutta lavalla kivusta ei näy jälkeäkään. Siellä yksinkertaisesti hyppii, tanssii ja kiipeilee kissoja.
 |
| © Harri Hinkka / TT |
Esitys yhdistelee tanssia, laulua, teatteria, sirkusta ja ripauksen oopperaakin sujuvaksi kokonaisuudeksi. Kohtauksiin ja eri kissoihin on löydetty hauskoja uusia näkökulmia, joten myös standardiversion nähneelle on tarjolla runsain mitoin uutta. Jos luulit jo tuntevasi Bustopher Jonesin, kulinaarinautiskelijan ja herrainklubien kanta-asiakkaan, luulit väärin. (Sivumennen sanoen olen aivan varma, että klubien vakiovieras Gus liikkuu samoissa mestoissa Kerhonen B:n kanssa.) Et taatusti tiennyt sitäkään, että Old Deuteronomy liikkuu Catmobiililla tai että koko stoori tapahtuu maalaisrotan (Risto Korhonen) unessa. Rotta, joka unelmoi olevansa kissa, toimii musikaalin kehyskertomuksena. Hahmo seikkailee eri kohtauksissa milloin höyryjunana, milloin tarjoilijana tai urheilutuomarina. Samalla tarinasta on jätetty pois vanhan johtajakissan sieppaus, ja pahis-Macavity on ihan vain yleisesti pahis. Pidän ratkaisusta, koska pieni sieppausdraama on minusta tuntunut aina jotenkin päälleliimatulta tässä musikaalissa.
Mikko Saastamoisen lavastus ja Tuomas Lampisen puvustus ovat mykistävän hienoja, samoin Raimo Salmen suunnittelemat valot. Mukavaa, että yleensä pimentoon jääviä valo- ja äänisuunnittelijoitakin (Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta) on kerrankin haastateltu käsiohjelmaan! Tapahtumapaikkana on öinen maatilan piha, jolle on kertynyt kaikkea asiaankuuluvaa roinaa vanhasta kaasuhellasta autonrenkaisiin. Liikkuvia lavaste-elementtejä on yllättävänkin paljon, jos on tottunut alkuperäiseen standardiversioon, ja niissä on hauskoja jippoja. Puvut taas ovat pääosin pehmoista veluuritrikoota ja paksua tekokarvaa, joista syntyy kauniin mattapintainen ja silittämään houkutteleva pinta. Peruukitkin (Jonna Lindström) ovat ihanan muhkeita ja hännät paksuja ja pörheitä. Nämä kissat ovat selvästi hyvinvoivia, puhtaita ja terveitä!
 |
| Aleksi Seppänen alias Mistofeli. © Harri Hinkka / TT |
Poikkeuksena on Grizabella (Ritva Jalonen / Irina Milan), ex-kaunotar jonka turkki on jo takkuinen ja askel nilkuttava. Keskimäärin Memory on minusta puhkikulunut ja tylsähkö kappale, mutta Jalosen tulkinta oli hienon persoonallinen, voimakas ja silti kaunis. Nyt on tämäkin ihme koettu, että silmäni kostuvat Memorya kuunnellessa. Kaikista pörhein kissa on kissojen johtaja Old Deuteronomy (Matti Hakulinen), joka mystisesti on suomennettu Vanhaksi Deuteronomiksi. Roolissa kuullaan yleensä laajaäänialaisia oopperalaulajia, joten laulava näyttelijä Hakulinen ei ehkä ole aivan oikea roolitus vanhaksi Moosekseksi, mutta sentään hän selviää vaikeista lauluistaan kunnialla. Lari Halmeen elvismäinen rokkarikissa on hillitön otus mustassa nahassaan ja purjelahkeissaan. Aki Haikonen on etenkin laulullisesti erinomainen Kerhonen B. Pia Piltzin kirkkaat Memory-soolot nostattavat kylmiä väreitä. Tero Harjunniemellä on selvästi hauskaa vanhana teatterikissana, merirosvokapteenina ja junakissana, ja koko merirosvokohtaus Helena Rängmanin kanssa on mainio. Katra Solopuro (Demeter) on minulle uusi tuttavuus, mutta hänen puuhiaan täytyy ehdottomasti pitää jatkossakin silmällä. Voisin eritellä koko porukan nimeltä mainiten, mutta tässä vaiheessa tyydyn sanomaan, että kaikki hoitivat homman kotiin ja jokaisen kisuliini oli selvästi oma persoonansa.
Suomennoksesta nillitän hieman, koska se on todella epätasainen ja paikoin hyvin epäselvä. Se ainakin pohjautuu Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 1986 esitettyyn käännökseen, jossa siinäkin oli ainakin kolmella ihmisellä lusikkansa sopassa, mutta Tampereelle sitä on mielestäni tuunattu vielä lisää. Osa biiseistä on silkkaa Jukka Virtasta, eli musiikkiin sopivaa mutta lauserakenteiltaan täysin käsittämätöntä suomea. Jouduin useamman kerran varsinkin ensimmäisessä näytöksessä tuijottamaan suomenkielistä tekstitystä saadakseni jotain käryä siitä, mitä tässä yritetään sanoa. Kärsin samasta ongelmasta jo Les Misérablesissa, Veriveljissä ja Chicagossa, mutta Catsissa juonen ymmärtäminen ei onneksi riipu laululyriikoiden ymmärtämisestä. Osa biiseistä on hyvää suomea, mutta musiikkiin ne on sovitettu vasaran ja liukuvoiteen avulla. Muutama kappale, esimerkiksi koko Teatterikissa Gus -episodi, on hyvää suomea, sopii musiikkiin ja kaiken päälle vielä kikkailee kiinnostavasti kielellä. Esimerkiksi merirosvokohtauksen Rosvo-Roope-viittaukset olivat hauskoja.
 |
| Murr-Roope (Tero Harjunniemi) ja posse. © Harri Hinkka / TT |
Catsin ennakkomyynti on rikkonut talon ennätyksiä, ja ensi-illan perusteella veikkaan, että jos lippu on vielä hankkimatta niin kannattaa pistää vipinää tassuihin ennen kuin paikat loppuvat kesken. Tämä on vähintäänkin tämän syksyn paras musikaalituotanto Suomessa ja ehkäpä oma suosikkini Malviuksen TT:lle ohjaamista.
