Sondheim! -konsertti (SibA ja TeaK 2017)

SONDHEIM! on harvinaista herkkua suomalaisille: kokonainen puolentoista tunnin puolidramatisoitu konsertti Stephen Sondheimin musikaalikappaleita kunnon orkesterilla! Musiikkitalon Sonore-salin lavalle tuotiin hervoton kimara namupaloja musikaaleista A Funny Thing Happened on the Way to the Forum, Company, Follies, A Little Night Music, Into the Woods, Dick Tracy ja The Assassins, joista kolme tunsin ennestään, kolme tunsin vain nimeltä ja yhden olemassaolosta en edes tiennyt.

Konsertti on Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen koulutusohjelman musikaaliopintojakson tuotantoa, ja toteutettu yhteistyössä Sibelius-akatemian kapellimestariluokan kanssa. Lavalla on neljä TeaKin esiintyjää ja neljä SibAn esiintyjää ja montussa neljä SibAn kapellimestariopiskelijaa ynnä kapellimestariluokan harjoitusorkesteri. Lavalla ei juuri huomannut eroa siinä, kuka esiintyjä on miltäkin puolelta, joskin jälkeenpäin ajatellen pari laulullisesti haastavinta kappaletta taisi olla laulajaopiskelijoiden esittämiä ja pari tulkinnallisinta kohtaa taas näyttelijäopiskelijoiden. Kokonaisuus kuitenkin toimi saumattomasti. Sondheim on haastavaa esitettävää, mutta rytmi, kielenvääntävät englanninkieliset sanoitukset ja laulu toimivat erinomaisesti, hilpeistä dramatisoinneista puhumattakaan. Jos Suomen musikaaliosaamisen tulevaisuus on tätä tasoa, meillä ei ole huolen häivää (paitsi Lahdessa ja Tampereella ja muualla, missä musikaaliosaajien koulutusta on leikattu reippaanlaisesti).

Musiikkipuolen toimivuutta en osaa asiantuntevasti arvostella, mutta ainakaan en huomannut kenenkään lavalla tai montussa esittävän omiaan, joten kapellimestareilla pysyi langat käsissä. Pidän kapellimestarien katselusta ja harmikseni valitsin paikan, josta en nähnyt edes kapellimestarien vaihtumista blokkien välillä, mutta ehkä se toisaalta säilytti osan esityksen illuusiosta ja auttoi keskittymään lavan tapahtumiin.

Yritän kovasti miettiä suosikkiesityksiäni konsertista, mutta joutuisin valitsemaan ainakin puolet. Jos nimeäisin jokaiselta esiintyjältä suosikkikappaleeni? Helena Puukan hauska hiprakka-avautuminen Ladies Who Lunch (Company), Jonnakaisa Riston ja Marko Nurmen mainio prinssin ja leipurinvaimon duetto metsässä (Into the Woods), Janna Räsäsen diivaelämäkerta I'm Still Here (Follies), Iris Hernándes Topparin herkänräväkkä A Miller's Son. Upeat Aurora Marthens (Anne) ja Sonja Silvander (Charlotte) olivat kuvaannollisesti liekeissä A Little Night Music -osion kappaleissa Soon ja Every Day a Little Death, ja Nea Alanko teki kunniaa Send in the Clowns -klassikolle.

Ensemblekappaleet olivat kaikki nappivalintoja ja huolellisesti toteutettu, mutta lopun The Assassins -osuus taisi niistä viedä voiton. Ihoni nousi kananlihalle Something Just Broken aikana. Dick Tracy -musikaalia en tuntenut ennestään enkä isommin syttynyt sen lauluistakaan, mutta ne esitettiin kuitenkin hyvin.

Tänään 28.1. klo 18.30 on vielä yksi veto Musiikkitalossa, suosittelen lämpimästi! Liput ovat ilmaisia, mutta paikkoja on rajoitetusti, joten kannattanee olla viimeistään tuntia ennen paikalla. Musiikkitalossa on tänään klo 16.30 lisäksi ilmaistapahtuma Atso's Corner, jossa kapellimestari Atso Almila esittelee (myös?) Sondheimin musiikkia.

Review: I Love Musicals tour by Peter Jöback and Helen Sjöholm

The Swedish musical actor Peter Jöback has quickly turned into a world star of some sort, and though he's less known in Finland, the final concert of his I Love Musicals arena tour with Helen Sjöholm took place in Helsinki. Jöback's not my type of a musical performer, but Helen Sjöholm performing in Finland was an event that I didn't want to miss.

Once at the Hartwall Arena, we found ourselves seated in an odd bubble of Swedish culture. The concert was somehow very Swedish, with a cheerful and positive tone embracing the whole world. At the first notes of Kristina från Duvemåla, people started applauding. Everyone around us was speaking Swedish, either the Finnish dialect (Swedish is the 2nd language of Finland) or Swedish Swedish. Jöback's concerts were sold out in Sweden, so no wonder that some people had decided to do a weekend trip to Helsinki. All around us cheek kisses were exchanged and cheerful Swedish discussions had.

In the general Nordic atmosphere, the very American guest star Hugh Panaro felt slightly out of place, like Ridge Forrester dropped into Allsång på Skansen. I know who Panaro is but I'd never seen him in anything, and he turned out to be a positive surprise. Nice strong voice with deepness, solid performances, perhaps a slight lack of personality hidden behind a big smile. Panaro balanced out the boyish and more pop-tenor-sounding Jöback. I'm not a huge fan of Jöback, even if he can definitely sing well and act and do a show. I simply don't like the sound of his voice that much, but he was a good master of ceremonies for the evening and I can see why he has lots of female fans.

While the men were mostly okay with some highlight numbers here and there (Panaro's Wild Grass from Kristina, Jöback's Gethsemane where his voice worked really well), the true stars of the evening for me were the ladies. I've been a fan of Helen Sjöholm for years. Hers is one of the very few female voices I could listen to singing a phone book through. Clear, strong, deep, pure, smooth when needed - just perfect. Emmi Christensson has the perfect Christine voice, young and beautiful and clear, and she nailed her songs perfectly.

The setlist was a mish-mash of popular Broadway musicals with a touch of Björn&Benny and a rarity or two. Nearly four hours long, the concert definitely gave value for your money, but I could have done with a little less of the obligatory, performed-to-death classics like Sound of Music, My Fair Lady and The Threepenny Opera. It felt like they were trying to squeeze the history of American and Swedish musical theatre into one evening. A lack of theme is a common problem with musical concerts, since the genre is vast and then you easily get only the same popular hits performed again and again. After the brilliant encore songs from Kristina, Climb Every Mountain as the final encore was something of an anticlimax.

The amount of Stephen Sondheim (Sweeney Todd, Passion, A Funny Thing Happened..., West Side Story) was a nice surprise, though, and I'd have loved to hear the Being Alive (Company) by Jöback that was listed in the program but had been replaced with Why God from Miss Saigon. Helen Sjöholm singing Nothing's Gonna Harm You from Sweeney Todd could be made a form of therapy. The Phantom of the Opera had a nice rock arrangement, and Music of the Night as a duet by two men was a fresh decision.

Kristina från Duvemåla and Chess were the absolute highlights, though. Helen Sjöholm's Du måste finnas is a must-hear, and Jöback's Ut mot ett hav beautiful. They also shared amusing memories from their time in Kristina 20 years ago. Their reprise of You and I from Chess right before the pause wrecked me. By the lines "Yet we go on pretending / stories like ours / have happy ending" I was reduced to a puddle of emotional mess. I don't tend to be emotional or to cry in theatre, but Chess is my exception. The melodies and lyrics enter my brains and leave me in a state where I stagger to the foyer with shaking hands and a head-to-toes muscle cramp.

The orchestra, Stockholm Sinfonietta, was excellent, too. In addition to listening, I spent quite a lot of time enjoying the sight of the conductor David White's fervent baton slashes and flying curls.

All in all, a fun evening with top-quality performances of more or less good musicals.

Desirée – Tampere 2015

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Tampereen Työväen Teatterin Desirée – Pieni yösoitto (A Little Night Music) on kaunis aikuisten satu, jonka pinnan alta paljastuu teräviä särmiä. Musikaali perustuu Ingmar Bergmanin elokuvaan Sommarnattens leende (1955). Lakimies Fredrik Egermanilla on nuori kaunis vaimo, papiksi opiskeleva poika, eloisa palveluskunta ja vaivihkaisia parisuhdehuolia. Kun nuoruudenheila, näyttelijätär Desirée Armfeldt osuu lähistölle, vanha suola alkaa janottaa ja Egerman perheineen päätyy keskelle rakkaussuhdesirkusta, jossa yhdellä jos toisellakin on syrjähyppyjä, kaipuunkohteita ja rakkaudennälkää. Sotku huipentuu kohtalokkaisiin viikonloppukutsuihin Desiréen äidin maaseutukartanossa.

Jos pitäisi kehittää avainsanalista Desiréestä ja tästä arviosta, se olisi jotakuinkin tällainen:
runsas, värikäs, hattara, Barbie, rakkaus, seksi, kaksimielisyys, yksimielisyys, Juice Leskinen, tekstuaalinen rätinä, viikonloppu maalla, valssi, synti, Shakespeare, miehiä ilman paitaa, Veeti Kallio ilman paitaa, filosofiset heitot, mainio mummi, alusvaatteet, kesäyö

Lavastus (Hannu Lindholm) on upean runsas. Ensimmäisessä näytöksessä nukketalomainen talokaruselli suo hyvät puitteet salonkien, makuuhuoneiden ja teatterien vaihtuvalle kavalkadille. Satumaiset valaistukset luovat lisätunnelmaa, ja siten esimerkiksi nuoren rouva Egermanin makuuhuone on barbienpinkki ja hempeä, kun taas Desiréen väriteema on voimakas ja syvä. Toisessa näytöksessä Madame Armfeldtin kartanon puisto, sokkeloinen pensasaita, vehreät puut ja elokuunsininen yötaivas tuudittavat täydelliseen kesäyön unen tunnelmaan. Puoliksi odotin Shakespearen keijujen hiipivän esiin suihkulähteen ympäriltä, mutta sentään puskista putkahteli vain kuolevaista herrasväkeä ja heidän palvelijoitaan. Pensasaidan suomaa suojaa hyödynnettiinkin tehokkaasti. Rakastavaiset setvivät sotkujaan, rakastuivat, erosivat, karkasivat, hakivat lohtua, ja palveluskunta vietteli toisiaan ja seurasi hihitellen isäntäväen säätöä. Palvelijoilla rakkausasiat sujuivat rennosti, mutta herrasväen lemmensuhteet aiheuttivat draamaa ja paniikkia osallisissaan.

Puvustus (Tarja Lapintie) on sekin överin leikittelevä, värikylläinen ja fantasiavaikutteinen. Hajoilin herrojen Egerman pastellisävyisille frakeille, joista tuli elävästi 1980-luku mieleen. Muutamissa kohtauksissa heiluttiin valkeissa (alus)vaatteissa, mikä yhdessä unenomaisen valaistuksen (Eero Auvinen) kanssa toi vastapainoa muun puvustuksen runsaudelle. Pitsit, röyhelöt, laahukset ja hattaraiset värisävyt olivat kuin aikuisten prinsessaleikki, ja kieltämättä pastellifrakeissakin oli jotain Ken-nuken tyylistä. Desirée Armfeldtin tähdittämät näytelmänpätkät oli puvustettu asiaankuuluvan dramaattisesti ja barokkihenkisesti, joskin puvustajan kieli on tainnut olla poskessa.

Kesäyön taikaa. © Kari Sunnari / TTT

Stephen Sondheimin säveltämä musiikki on kauttaaltaan valssia, tuota wieniläisseurapiirien paheksuttua ja syntistä muotitanssia, jossa tanssijoiden vartalot saattoivat jopa koskettaa toisiaan. Desiréessä valssin tahtiin edetään rahtusen pidemmällekin fyysisessä kontaktissa, joten syntiä on tiedossa runsain mitoin. Keinahtelevat kappaleet eivät ole heppoisia musikaalihittejä vaan mutkikkaita, kauniita kudelmia, jotka pistävät laulajat (ja kääntäjän) koville. Joukossa on silti muutama hittibiisi, jotka jäävät päähän kuin tauti: monien tuntema upea Send in the Clowns sekä ensimmäisen näytöksen lopettava joukkokohtaus Viikonloppu maalla. Olen jotenkin ajautunut siihen pisteeseen, että kun kuulen minkä tahansa melodianpätkän A Little Night Musicista, päässäni alkaa soida Viikonloppu maalla. Musikaaliguru Eeva Kontu kapellimestaroi 11-henkistä orkesteria, jossa on jäseniä mm. Tampereen filharmoniasta. Lopputulos kuulostaa kauniilta, harvinaisen ammattimaiselta ja paljon suuremmalta kuin onkaan.

Juice Leskisen suomennos on herkullinen sekoitus herkkää filosofiaa ja suoraa puhetta, herraskaisia pikkutuhmuuksia ja eksistentiaalista kriisiä. Olin sitten Vampyyrien tanssin (2011) ehtinyt unohtaa, miltä tuntuu kuunnella hyvää musikaalisuomennosta, mutta Juice muistutti kerralla, kuinka mitäänsanomattomia musikaalit usein ovat suomeksi. Mikä tunne yhtäkkiä kuunnella tekstiä, joka herättää ajatuksia! Johon voi ja haluaa keskittyä! Joka ei herätä minussa myötähäpeää tai toivetta unohtaa osaavani suomen kieltä! Jossa on sisältöä, ja vieläpä kieliopillisesti oikein ilmaistuna! Aivoni heräsivät turtumuksestaan ja rätisivät tekstuaalisessa ekstaasissa!

Liian usein musikaalin suomentaa muun työnsä ohessa joku ohjaaja tai kapellimestari ja lopputuloksena on rytmisesti ja/tai sisällöllisesti vähän sinne päin oleva teksti, jonka ainoa tarkoitus on tarjota näyttelijöille jotain laulettavaa ja pitää yleisö suunnilleen kärryillä tapahtumista. Usein tuntuu kuin katsojan ei edes oletettaisi todella kuuntelevan, mitä musikaalissa lauletaan, ja suomennosten yleistason huomioiden hänen ei usein kannatakaan. Toki monissa musikaaleissa myös alkuteksti on diipadaapaa, mutta onneksi Juicen tapainen kääntäjänkoulutuksen saanut tekstiammattilainen ehti kääntää edes pari kunnon musikaalitekstiä. (Ja kun musikaalissa yhtäkkiä on alkutekstille uskollisesti sisältöä, kriitikon pasmat menevät aivan sekaisin ja hän syyttää suomentajaa liian raskaasta tekstistä. Hauskintahan tuossa on, että Juice on todennäköisesti joutunut jättämään valtavasti sisältöä ja sivumerkityksiä pois, koska kaikki ei vain ole mahtunut mukaan toisella kielellä.)

Äitipuoli, poikapuoli ja uhka. © Kari Sunnari / TTT

Siiri muuten sanoi tuon äskeisen vähän napakammin, suosittelen lukemaan. Palatkaamme nyt Pieneen yösoittoon.

Miehitys on harvinaisen onnistunut. Lavalla ei ole heikkoa lenkkiä, vaan kaikki kuoroa myöten osaavat sekä näytellä, laulaa että tanssia. Koreografi Virve Varjos kertoi lehdistötilaisuudessa lisänneensä musikaaliin aiempaa enemmän tanssia, mutta varsinaisia tanssikohtauksia ei juuri ole, vaan varsinkin kuorolle on tanssiaskelia sujauteltu sinne ja tänne kohtausten lomaan. Lopputulos on yhtenäinen ja tyylikäs, ja tanssi vaikuttaa ihan luonnolliselta tavalta liikkua tässä hämmentävässä kesäöisessä hattaramaassa. Pidän muutenkin siitä, miten ohjaaja Miika Muranen käyttää seitsenhenkistä kuoroa: he ovat jatkuvasti läsnä palveluskuntana, näyttelijäseurueena, sivustakatsojina ja kommentoijina, he laulavat ja tanssivat, he piikittelevät ja luovat tunnelmaa.

Petra Karjalainen on herkkis mutta tiikerimäinen Desirée Armfeldt. Pidin etenkin hänen koomikonkyvyistään, ja toisaalta Send in the Clowns nosti ihon kananlihalle. Veeti Kalliota tatuointeineen ei ensimmäisenä ajattelisi Fredrik Egermanin tapaiseksi 1900-luvun alun kunnialliseksi lakimieheksi, mutta kontrasti toimii yllättävän hyvin. Kallio on symppis keski-iän kriisistä kärsivä perheenisä ja selviää lauluistaankin kunnialla. Ei vastaa minun miesmakuani, mutta lihaksikas ja nallekarhumainen Kallio lavalla ilman paitaa tuntui vetoavan moneen yleisössä istuneeseen estetiikanystävään. Desirée ja Fredrik ovat ympäröivästä saippuaoopperasta huolimatta yllättävän maanläheinen ja suorasukainen pari.

© Kari Sunnari / TTT

Teinivaimo Anne Egerman (Anna-Elisa Hannula) on ilkikurinen mutta viaton prinsessa avioliiton satulinnassa. Tytön kujeilua katsoessa täytyy hieman ihmetellä, miten hän ja Fredrik ovat päätyneet naimisiin, mutta kaipa toinen on kaivannut turvaa ja toinen nuoruutta. Avioliitto vaikuttaa asetelmaltaan järkiavioliitolta, mutta kovasti kaksikko näyttää hullaantuneen toisiinsa silleen söpön teinisti. Kikatteleva rouva on ajoittain turhankin ylilyödyn lapsellinen, mutta vakavammissa kohtauksissa Hannula loistaa. Reaktiot aina Desiréen ollessa paikalla ovat mainioita.

Nuoriherra Henrik Egerman (Severi Saarinen) on kuin potkittu koiranpentu. Papiksi lukeva ressukka joutuu kaikkien ylikävelemäksi ja nauramaksi, mutta kun Henrik lopulta sisuuntuu, sitä on ilo katsella. Fanitin etenkin sellonkäyttöä ja Henrikin mainiosti toteutettua osuutta Viikonlopussa maalla. Emmi Kaislakari Henrikiä (ja muutamaa muutakin) kiusoittelevana palvelustyttö Petrana pääsee kunnolla irti toisessa näytöksessä, kun avioliitto ja parisuhde saavat soololaulussa täyslaidallisen kritiikkiä.

© Kari Sunnari / TTT

Tuukka Huttuseen tutustuin ja ihastuin jo Mustalaisruhtinattaren kreivi Zupánina, eikä tulinen rakuuna Malcolm häivennä vaikutusta lainkaan. Huttusen koomikonkyvyt ja fyysinen heittäytyminen rooliin viihdyttävät melkoisesti. Sari Havas rakuunan vaimona jää toisessa näytöksessä vähän juonenkuljetuskeinon asemaan, mutta ensimmäisen näytöksen Pieni kuolema -kappale ja kohtaukset Anne Egermanin kanssa pysäyttävät ajattelemaan.

Tuire Salenius on Desiréen äitinä juuri niin herkullisen sarkastisen kettuileva kuin olin toivonutkin Vanhan naisen vierailun perusteella. Rooli on kuin tehty hänelle. Vain aivan viimeinen hänen kohtauksistaan oli vähän kömpelön oloinen, mutta kyse saattoi myös olla ensi-illan pakollisista tökkimisistä (joita muutoin oli koko porukalla harvinaisen vähän). Ronja Alatalo on hänkin ihan herttainen Desiréen tytär ja hauska aisapari mummilleen.

En ala eritellä tässä kuoron edesottamuksia, niin mainioita kuin ne ovatkin, mutta nimiä en kehtaa jättää mainitsematta. Kaikki kunnia siis näyttelijä-laulaja-tanssijoille Kristiina Hakovirta, Johanna Kalmari, Jari Leppänen, Julius Martikainen, Anna Pukkila, Inna Tähkänen ja Jukka Wennström sekä lutuselle Juha-Matti Koskelalle (kartanon hovimestari).

© Kari Sunnari / TTT

Desirée – Pieni yösoitto tuo Tampereelle tuulahduksen eskapistista arjen välttelyä, fantasiaa, romantiikkaa ja naurua. Teatteriin mennessään ei kuitenkaan ole pakko jättää aivoja narikkaan ellei nimenomaisesti tahdo, sillä musikaali tarjoilee myös paljon ajattelemisen aihetta alkaen elämän tarkoituksesta. En yleensä välitä rakkaustarinoista, mutta Desiréessä yhdistyvät operetin unelmankepeä höttöisyys ja toisaalta terävät havainnot ihmisluonnosta sekä ripaus minulle sopivaa sarkasmia ja kyynisyyttä. Kun paketti vielä on toteutettu erittäin kunnianhimoisesti, laadukkaasti ja rakkaudella, niin eihän musikaalia voi kuin ihailla.

A Little Night Music Työvikseen

Stephen Sondheim & Hugh Wheeler: Desirée – Pieni yösoitto
Ensi-ilta 3.9.2015 Tampereen Työväen Teatterin Suurella näyttämöllä
Ohjaus Miika Muranen

© Kari Sunnari / TTT

Dramatis personae:
Desirée Armfeldt, näyttelijätär – Petra Karjalainen
Fredrik Egerman, lakimies – Veeti Kallio
Anne Egerman, lakimiehen rouva – Anna-Elisa Hannula
Henrik Egerman, lakimiehen poika – Severi Saarinen
Rouva Armfeldt, näyttelijättären äiti – Tuire Salenius
Fredrika Armfeldt, näyttelijättären tytär – Helmi Hollström / Ronja Alatalo
Kreivi Carl-Magnus Malcolm, näyttelijättären rakastaja – Tuukka Huttunen
Kreivitär Charlotta Malcolm, rakastajan rouva – Sari Havas
Petra, Egermanien palvelijatar – Emmi Kaislakari
Frid, rouva Armfeldtin palvelija – Juha-Matti Koskela

Kuoro:
Kristiina Hakovirta
Jari Leppänen
Johanna Kalmari
Anna Pukkila
Inna Tähkänen
Julius Martikainen
Jukka Wennström

Musikaali Desirée – Pieni yösoitto (A Little Night Music) perustuu Ingmar Bergmanin elokuvaan Sommarnattens leende vuodelta 1955. Tarina kertoo keski-ikäisestä, keskiluokkaisesta Fredrik Egermanista, jolla on uusi nuori vaimo, papiksi opiskeleva poika ja kaikki hyvin. Kun Fredrik näkee teatterin lavalla entisen rakastajattarensa Desirée Armfeldtin, vanha suola alkaa janottaa ja hänen on pakko tavata nainen. Soppaan sekoittuvat Desiréen senhetkinen rakastaja kreivi Malcolm, tämän vaimo Charlotta, Egermanien iloluontoinen palvelijatar Petra sekä Armfeldtien maalaiskartano, jonne kaikki kokoontuvat viikonlopuksi. Hienostunutta kohellusta sivusta seuraavat Desiréen äiti ja tytär sekä liuta palvelijoita.

Ryhmäkuva lehdistötilaisuudesta.

Pidän Bergmanin elokuvasta ja sen hilpeän säädyttömästä mutta hienovaraisesta huumorista, ja musikaali on adaptoitu hyvin lavalle. Olen nähnyt A Little Night Musicin melkein peräjälkeen Turun kaupunginteatterissa (siellä nimellä Kesäyön hymyilyä) ja Budapestin Centrál Színházissa vuonna 2011. Turussa oli hauska ohjaus ja kaunis lavastus, joka tavoitti täydellisesti pohjoismaisen kesäyön valon. Kirsi Tarvainen oli hieno Desirée Armfelt. Budapestin proggis taas oli replica Lontoosta ja Broadwaylta ja turhankin tavanomainen ja pikkusiveä Turun iloittelun jälkeen. Unkarin laulajat olivat parempia, mutta ohjaus ei oikein päästänyt heitä irrottelemaan rooleissaan. Tamperelaisilla on kova homma päihittää Turku, mutta näiden inhimillisten resurssien pitäisi kyllä yltää siihen. :-)

Musikaalissa on todella kaunis musiikki ja nautin sen kuuntelusta livenä kunnon orkesterin soittamana, mutta se ei ole sitä sorttia jota osaisin tunnelmoida levyltä kotona. Send in the Clowns ja A Weekend in the Country tosin jäävät päähän soimaan herkästi, ja edellisen moni lienee kuullut vaikkei itse musikaalia tuntisikaan. Stephen Sondheimin tyyli on hienovaraisempi kuin musikaaleissa yleensä, ja musiikista minua enemmän ymmärtävien parissa hänen sävellyksensä ovat hyvinkin arvostettuja. Kapellimestari Eeva Kontu kertoikin, että produktion 11-henkinen orkesteri on koottu mm. Tampereen filharmonian ja konservartorion muusikoista. Konnun mukaan oikeudenomistajat vaativat että muusikot ovat huippuluokkaa, vaikka muuten ylemmiltä tahoilta ei ilmeisesti kovin paljoa ole kytätty työryhmän ratkaisuja. Orkesteri on hyvin klassinen ja rockia ei tässä musikaalissa kuulla, mutta se onkin hyvää vaihtelua TTT:n pariin viime vuoteen.

Veeti Kallio ja Petra Karjalainen

Joku Broadwayn ohjaaja oli kuvannut A Little Night Musicia kermavaahdoksi, jonka sisällä on partaveitsiä. Kontu kuvaili musikaalia sanoilla lennokas, aistikas, herkkä, ilmeikäs ja luomu, ja mielestäni se tiivistää teoksen erinomaisesti. Tarinan taustalla pyörii keitos hilpeästä syntisyydestä, elämänilosta ja rakkaudesta. Teatterin ja työryhmän tavoitteena onkin heidän omien sanojensa mukaan tuoda iloa ja rakkautta pahaan maailmaan ja luoda aikuisten satu, joka ei kuitenkaan ole liian eskapistinen. Samastuttavaa riittää ja ongelmat ovat hyvinkin arkisia. Parilla henkilöllä on akuutti keski-iän kriisi, muutamat taas kärsivät nuoruuden epävarmuudesta, ja kaikki tahtovat tulla rakastetuiksi. Oikeastaan vain lapsi ja vanhus ovat tyytyväisiä elämäänsä

Hugh Wheelerin käsikirjoitus ja Sondheimin laulunsanat ovat kaikessa kauneudessaan täynnä ilahduttavia pikku jippoja, nokkeluuksia ja sanailua. Suomennos on Juice Leskisen joskus muinoin kirjoittama, joskaan Juice ei koskaan päässyt kuulemaan sitä lavalla. Suomennos on hauska ja muistaakseni onnistunut, vaikka Sondheimin kielikikkailun yhdistettynä Sondheimin musiikkiin on täytynyt olla pirullista käännettävää. Kääntäjien fanina minusta on hauska nähdä Juicen nimi kolmantena tekijänä mainosbannerissa, olkoonkin että nimi lienee sijoitettu houkuttelemaan tamperelaisia Juice-intoilijoita katsomoon.

Koreografi Virve Varjos kertoi, että musikaaliin on lisätty fyysistä ilmaisua ja tanssia ja joitakin kohtauksia on lavennettu tanssinumeroiksi. Alkujaan musikaalissa ei ole varsinaisia tanssikohtauksia, joten on kiinnostavaa nähdä, mitä työryhmä saa aikaan. Kuorosta aiotaan tehdä "lihallinen ja hikinen kommentoijaryhmä", mitä odotan suurella mielenkiinnolla. Hannu Lindholmin lavastus ja Tarja Lapintien puvut ovat epookkia, mutteivät orjallisesti. Luvassa pitäisi olla visuaalista kauneutta ja runsautta, ja ainakin lehdistötilaisuudessa nähdyt kaksi pukua lupailivat kaltaiselleni värejä rakastavalle katsojalle herkkuja. Pidän kauneudella kuorrutetuista hyvistä tarinoista, ja vaikka A Little Night Music ei lempimusikaalejani olekaan, se on hauska ja herkkä enkä todellakaan vastusta teatteria joka sen päättää tehdä.

Linkkejä:
Produktion kotisivu 
Broadwayn videotraileri
Budapestin videotraileri

Concert review: Kaikki musikaalista!

Kaikki musikaalista! was a dramatized musical concert with the students of the music conservatory of Tampere, TAMK and PIRAMK last February in Pyynikkisali in Tampere.

Giving the concert the title "All about musical" made my inner activist for European musicals grunt, because the better title would have been "All about Anglo-American musical", but let's not get into that. ;-) I'm so unfamiliar with the Broadway classics that it's almost embarrassing to admit it, but the concert was a great quick start guide on them for me.

The songs went chronologically all the way from the early musicals of 1920's to My Fair Lady, Andrew Lloyd Webber and Book of Mormon, from classical to pop and rock, with songs like "The Phantom of the Opera" that are familiar to everyone and other songs that get quite rarely performed. The balance between old and new and well-known and specialities was good, there was something for everyone. The concert was accompanied by a 20-piece live orchestra, and altogether there were about 50 people on stage. Apart from some familiar faces I have no idea about the names of the singers and dancers, but they were all excellent. I hope at least some of them will later end up to Finnish theatre stages. Some already have, because I spotted at least Essi Hannuksela, the gorgeous dream-Sarah from Tanz der Vampire in Seinäjoki, among the dancers. (Some rehearsal photos in her blog.)

The company from The Company. (Source)

The highlight of the first part was an abridged half-an-hour version of Stephen Sondheim's Company. I have mixed opinions on Sondheim: I worship his storytelling and lyric-writing skills, but his music mostly does nothing to me. I've tried and tried to give his compositions a chance and I know they're hugely appreciated for a good reason, but while his music pretty and all, I just don't get into it. This Sondheim Shortened way of getting to know his musicals was perfect for me. They also sang it in Finnish, and at least without knowing the original text I liked the translation, it had some very funny moments. The performers acted and sang very well, and the whole sequence was excellently done.

My other favourites were the My Fair Lady section (in Finnish) with the most adorable Freddie ever, "Macavity" from Cats, "Do you hear the people sing" from Les Misérables and the hilarious "Hello Song" from The Book of Mormon. There were also some really beautiful older pieces, but unfortunately I don't remember the song names. The dramatizing was mostly very well done, and I liked the orchestrations and the orchestra. Some of the costumes looked understandably a bit cheap, but otherwise there wasn't any feeling of a "student-like" atmosphere: everything was professional.

(For those interested in my opinion on the epic and eternal Who Is The King Of Musicals war between fans of Sondheim and Andrew Lloyd Webber: I'm for neither. I respect them both, like some things in both's work and appreciate their influence on the various genres of musical, but neither is my personal favourite.)

"Somebody loves me..." (Source)

On a totally unrelated note, Les Misérables will come to Tampereen Teatteri in 2013, and someone has created a petition for a new Finnish translation. I got into the musical fandom about ten years ago, and already then I heard legends of the horrible Finnish translation of Les Mis. In the golden Geocities times there was even a website with some of the song lyrics, and now they're serving as Finnish subtitles on the 25th Anniversary Concert DVD. The legend seems to be true: the translation is (unintentionally) rather hilarious and often impossible to understand. As a phenomenon this sudden awareness of musical translation quality is interesting - people actually demand for better texts, and at least in this case it's not because of the "it's a translation so it sucks" attitude.