Jekyll & Hyde – Lahti 2020

Sain esitykseen lehdistölipun.

Frank Wildhornin 1980-luvulla säveltämä ja Leslie Bricussen kirjoittama musikaali Jekyll&Hyde sai Suomessa nyt kolmannen ensi-iltansa, tällä kertaa Lahden kaupunginteatterissa. Olen nähnyt musikaalin aiemmat suomalaistuotannot Turussa ja Jyväskylässä (Salon harmikseni missasin) ja tunnen muutamia saksalaistuotantoja. Wildhornin musikaalit ovat minulle hieman kuin saippuasarjoja tai guilty pleasure -viihdettä: musikaalien ja niistä tehtyjen tuotantojen yksityiskohtiin keskittyessäni löydän loputtomasti kritisoitavaa, ja silti nautin esityksistä ja levyjen kuuntelusta koska ne tarjoavat draamaa, estetiikkaa ja häpeilemätöntä eskapismia. Paras lähestymistapa Lahdenkin tuotantoon lienee liiasta ajattelusta ja analysoinnista luopuminen ja uppoutuminen musiikkiin.

Joel Mäkinen Jekyllin ja Hyden välillä. © Ari Loponen / Lahden kt

Jekyll&Hyde kuvaa viktoriaanisen Lontoon ulkokultaista yhteiskuntaa, jossa herrasmiestohtori Henry Jekyll yrittää "jumalanvastaisissa" kokeissaan löytää parannusta isänsä mielisairauteen. Käyttäessään lopulta itseään koekaniinina Jekyll vapauttaa sisältään herra Hyden, läpikotaisin pahan version itsestään, eikä Hyde suostu enää väistymään syrjään. Hän ei myöskään epäröi murhata Jekylliä pilkanneita vaikutusvaltaisia mutta tekopyhiä yläluokan jäseniä. Romantiikkaa tarinaan tuovat Jekyllin morsian, seurapiirineiti Emma Carew, ja prostituoitu Lucy Harris, johon Jekyll tutustuu polttarijuhlissaan. Mikään iloinen koko perheen musikaali tämä ei ole, mutta Hyden tekemät murhat ovat Lahdessa melko kesyjä eikä näyttämöllä lennä verta tai suolenpätkiä, joten vähän herkemmänkin isoäidin uskaltaisin ottaa mukaan katsomoon.

Frank Wildhornia voisi kuvata eräänlaiseksi Amerikan Andrew Lloyd Webberiksi siinä mielessä, että hänen romanttinen lähestymistapansa musikaaleihin on hyvin samantapainen kuin lordi Lloyd Webberin. Toisin kuin ALW, Wildhorn kuitenkin sallii paljon laajemmin erilaiset pienibudjettisetkin tulkinnat teoksistaan. Vaikka hänen musikaalejaan näkee Broadwaylla harvakseltaan, niillä on sitäkin useammin tuotantoja pienemmissä teattereissa ympäri maailman. Esimerkiksi saksankielisissä kaupunginteattereissa ja -oopperoissa on tällä vuosituhannella ollut noin parikymmentä eri Jekyll&Hyde-tuotantoa sen jälkeen, kun musikaalia ensin esitettiin isosti Bremenissä ja Wienissä. Jekyll&Hydeen on kirjoitettu vuosien varrella ehkä viiden tunnin edestä musiikkia, mutta tämä Lahdessakin käytetty käsikirjoitus tuntuu olevan tätä nykyä eniten esitetty. Siitä puuttuu muutama lempikappaleeni ja vastaavasti karsisin siitä muutaman turhan toiston, mutta draamallisesti se on suht hyvin toimiva kokonaisuus. 

Anna-Sofia Tuominen ja Joel Mäkinen rakastavat.
© Ari Loponen / Lahden kt

R.L. Stevensonin goottikauhuiseen pienoisromaaniin (1886) perustuva tarina hipoo melodramaattisuutta ja siinä on muutamia epäjohdonmukaisuuksia, mutta esitys tarjoaa sen verran virikkeitä aivoille, ettei aukkoihin tule jääneeksi kiinni. Bricussen englanninkieliset laulunsanat ovat levytyksillä paikoin kiusallisen banaalia kuunneltavaa eikä Kari Arffmanin Jyväskylässä debytoinut suomennos ole yhtään sen enempää taidetta, mutta viesti tulee suurinpiirtein selväksi. Sanajärjestykset sekä painolliset tavut ja tahdit ovat välillä sen verran epäsynkassa, että sanoista ei saa selvää, mutta se ei juuri haittaa juonessa mukana pysymistä.

Läpisävelletyn Jekyll&Hyden musiikki sen sijaan on kuuntelijaystävällistä ja helppotajuista, lauluissa on draamaa ja ne jäävät sitkeästi päähän soimaan. Lahden orkesteri soi hienosti ja kuulostaa paljon isommalta kuin onkaan. Lauri Malinin äänisuunnittelu on hyvin tasapainossa ja pidin suuresti kapellimestari Antti Vauramon sovituksista esimerkiksi Hyden soolossa Alive. Musikaaliensa perusteella Wildhorn tuntuu olevan romantikko, joka erikoistuu herkkiin balladeihin ja lisää niitä tarinaan milloin vain voi, mutta onneksi Jekyll&Hydessa on tarjolla myös kunnon räyhää epätoivoa, vaaraa ja toimintaa. Ensemble on pienehkö mutta pippurinen, kuulostaa hienolta ja myös liikkuu näyttävästi Jouni Prittisen terävissä koreografioissa. Arvostin erityisesti prostituoitujen pientä cancania. Kun vielä nimirooleissakin on tasaisen hyvät laulajat, niin sanoituksista huolimatta nautin etenkin esityksen kuuntelemisesta.

Jekyll ja Utterson harkitsevat polttareita. © Ari Loponen / Lahden kt

Jukka Keinosen ohjauksessa on muutamia ideoita, joista pidin paljon, ja loput aika perustavaraa, joka ei oikein hetkauttanut suuntaan eikä toiseen mutta kuljetti kyllä asianmukaisesti tarinaa eteenpäin. Hahmot jäävät vielä vähän yksipuolisiksi, mutta se ei ehkä häiritse niin, jos musikaalia ei tunne ennestään eikä siten ole päässään ehtinyt kehittää kaikille henkilöhistoriaa, luonnetta ja hassuja tapoja. Ensi-illan jälkeenkin (ja etenkin silloin) yleensä tapahtuu kehitystä.

Ohjauksen ohella visuaalisuus on tyylillisesti vähän epätasaista, ja esityksessä on muutamia irrallisiksi jääviä moderneja elementtejä kuten Dangerous Game -dueton taustalla tapahtunut tanssi. Minna Välimäen lavastus on näyttävä ja ihastelin erilaisten liikkuvien tasojen käyttöä, joskin Jekyllin sinänsä vänkä labra ja Punarotan abstraktit kehykset näyttivät muuten melko realistisessa kokonaisuudessa irrallisilta. Samoin hienostoladyjen ja Emman hieman tyylitellyt juhlavaatteet erottuivat Sari Suomisen puvustuksessa, joka muuten on tyylikästä epookkia. Etenkin ensemblen kaupunkilaisvaatteet, prostituoitujen asut ja Lucyn puvut näyttävät todella hyviltä, laadukkailta ja autenttisilta. Joukossa on muutamia hilpeitä huutomerkkejä kuten parittaja Lukki ja Punarotan miesprostituoitu. Kari Laukkasen hieno valaistus onneksi yhtenäistää värimaailmaa.

Jekyll ja inspiraatio. © Ari Loponen / Lahden kt

(Varoitus: tästä eteenpäin spoilereita.)

Minulle aiemmin tuntematon Joel Mäkinen nimirool(e)issa huokuu kirkasotsaisuutta ja tuo viiksineen epämääräisesti mieleeni teekkarin, jolla on suuri vakava päämäärä, rajaton itseluottamus ja vähän outo huumorintaju. Hyden pahuus oli ensi-illassa vähän vielä hakusessa, mutta hahmo tuntui kuitenkin kehittyvän esityksen mittaan. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän Hyde alkaa jostain syystä muistuttaa parittaja Lukkia (Tomi Enbuska) niin puhenuotiltaan kuin olemukseltaankin. Kun ottaa huomioon, että tämä Lukki puolestaan on alamaailman Andy McCoy -imitaatio ja hetkittäin esityksen huumorikevennys, Hyden pahuus ei välity ratkaisussa erityisen hyvin. Tietynlainen lierous kuitenkin toimii kohtauksissa Lucyn kanssa, ja kouristelevat, fyysisesti vaativat muuttumiset Jekyllin ja Hyden välillä ovat vaikuttavia.

Fyysisen liikkeen ohella Mäkisen vahvuus tuntuu olevan nimenomaan laulaminen, ja laulun puolesta tämä lieneekin paras Suomessa kohtaamani Jekyll/Hyde-kaksikko. Hetkeäkään ei tarvinnut pelätä, kestääkö ääni haastavissa kappaleissa, ja This Is the Moment -soolo riittäisi laiskimpanakin aamuna inspiroimaan sängystä nousemiseen.

Yllätin itseni pitämällä Jekyllin ja Hyden ikonisen dueton toteutuksesta, jossa Mäkinen laulaa ja näyttelee molemmat osat mutta myös näkee peilissä Hyden hahmon, joka herää eloon. En järin suuresti fanita kohtauksen tavanomaista tekotapaa, jossa näyttelijä on yksin lavalla ja persoonan vaihtuminen kesken kappaleen tehdään kampauksen vaihtumisella, kääntymisellä ja valoilla. Kohtaus muuttuu herkästi koomiseksi ja harva konkarinäyttelijäkään pystyy mielestäni vetämään sitä täysin uskottavasti. Lisäksi peilin käyttö on mukava viittaus alkuperäisromaanin suuntaan. Ylipäätään pidin peiliteeman toistumisesta eri kohtauksissa – sitä näkee tässä teoksessa yllättävän vähän, vaikka se sopii aiheeseen.

Jekyll ja peilissä vaaniva Hyde. © Ari Loponen / Lahden kt

Molempien naispääroolien tehtävänä on lähinnä toimia uhreina Jekyllin toiminnalle ja juonenkäänteille, rakastaa häntä syvästi ja laulaa aiheesta herkkiä balladeja. Nykyohjauksissa Emma-morsiamesta (Lahdessa kaunisääninen Anna-Sofia Tuominen) yritetään kunniakkaasti tehdä itsenäinen toimija, mutta teksti ei suo siihen kovin paljoa mahdollisuuksia. Sentään Emma pystyy valitsemaan aviomiehensä itse ja avioitumaan rakkaudesta, mikä tapahtuma-ajan kontekstissa tekee hänestä jo edistyksellisen naisen. Tämä kiinnostuneena sulhonsa laboratoriota silmäillyt Emma toi mieleeni esiasteen Murdochin murhamysteerit -sarjan feministisestä patologi Juliasta.

Prostituutioon ja parittajan uhriksi pakotettu Lucy (Miila Virtanen, jonka kanssa roolissa vuorottelee Anni Kajos) taas rakastuu kilttiin Jekylliin ja vajoaa väkivaltaiseen suhteeseen Hyden kanssa. Etenkin Lucyn kohdalla Keinosen ohjaus onnistuu väistämään monta yleistä sudenkuoppaa musikaalin käsikirjoituksessa. Lucyn ja muiden prostituoitujen kabareenumero Bring On the Men ei herätä myötähäpeää teennäisellä railakkuudella, eikä Lucyn ja Hyden duetto Dangerous Game yritä hampaat irvessä kohauttaa esimerkiksi seksillä. Lucyn hahmosta on kirjoitettu stereotyyppinen sorrettu ja sisimmässään herkkä prostituoitu, joka haaveilee paremmasta elämästä ja aidosta romantiikasta, mutta ohjaus ja Miila Virtanen saavat Lucyyn eloa. Ensi-illassa äänipöytä ja mikrofonit aiheuttivat lakkoilullaan esitykseen muutaman keskeytyksen, joten Virtasen räväkkä sisääntulonumero piti hetken odottelun jälkeen ottaa uusiksi, mutta se ei mitenkään näyttänyt haittaavan menoa. Lucyn ja Emman duetto oli laulullisesti yksi esityksen kohokohtia.

Lucy, Punarotan naiset ja innokas yleisö. © Ari Loponen / Lahden kt

Epilogissa ohjaaja pistää äkkiä melodraamavaihteen silmään, mikä alkujärkytykseni ja äänettömän naurunpyrskähdykseni laannuttua lopulta sopii teokseen yllättävän hyvin. Kun tarina vyöryttää yhä enemmän ja enemmän tragediaa ja draamaa näyttämölle, ymmärrän että loppuhuipennusta ei oikein voi tehdä pienin sisäisin keinoin. Hyde intoutuu pahoinpitelemään niin kilpakosijaa, appiukkoa kuin morsiantakin, ja lopulta epätoivoinen Jekyll keihästää itse itsensä bestisparkansa kävelykeppimiekkaan. Överitraagista loppua keventää mainio taustalla panikoiva pastori (Väinö Riihimäki), joka nousi ensemblehahmoista suosikikseni. Pidin myös ohjaajan ratkaisusta tuoda peiliovista astuva Lucy alttarille katsomaan Jekyllin ja Hyden kuolemaa – ehkä syyttävänä, toiveikkaana tai surullisena, en tiedä. Kaiken tapahtuneen jälkeen hahmo ansaitsee mielestäni olla osa loppuratkaisua.

Taustalla häärii muitakin kiinnostavia sivuhahmoja. Mikko Jurkka on lutunen Emman huolehtivaisena leski-isukkina, ja Mikko Pörhölän esittämä järkevä ja kiltti lakimies Utterson saa sympatiani puolelleen joutuessaan (taas?) keskelle parhaan ystävänsä Jekyllin kokoon keittämää sotkua. Uttersonin vaivautuneisuus Punarotan naisten keskellä oli käsinkosketeltavaa. Jekyllin kokeet torppaava lady Beaconsfield (Saana Hyvärinen) on kaikin puolin suuri ja dramaattinen persoona. Olen myös melko varma, että taloudenhoitajatar rouva Poole (Elina Ruti) palkitsee itsensä iltaisin sherrylasillisella pidettyään jälleen kokonaisen päivän ajan tohtori Jekyllin arkea kasassa.

Viktoriaanisia lontoolaisia. © Ari Loponen / Lahden kt

Kokonaisuutena esitys on hyvä vaikkakin hiukan epätasainen. Ainakaan ensi-illassa tämä ei yltänyt parhaimpien näkemieni Jekyll&Hyde-tuotantojen tasolle, mutta veikkaan että musikaalia tuntematon nauttii siitä minua enemmän. Esitys näyttää ja kuulostaa hyvältä ja kaikkeen on selvästi panostettu. Harmittaa että missasin viime kauden kehutun Nunnia ja konnia, ja tämän ensivisiitin jälkeen uskallan kyllä vierailla Lahden kaupunginteatterissa uudelleenkin.

Korona-ajan varotoimet teatterissa toimivat hyvin: avarassa aulassa oli väljää, ohjeistukset olivat selkeitä ja katsomon käytössä olevat istumapaikat oli sijoitettu tarpeeksi kauas toisistaan. Mikään ei sinänsä olisi estänyt ihmisiä vaihtamasta paikkaa, mutta kun tätä erikseen pyydettiin välttämään, niin katsojat näyttivät pysyvän kiltisti määrätyillä paikoillaan. Paikkoja näytti olevan sekä yksittäin että pareittain, ja ainakin ensi-illassa jokaisella oli lippuun merkitty oma paikkanumero. Arvioni mukaan noin kolmasosa katsojista käytti jonkinlaista maskia.

PS: Tässä on viimeisen vuoden ajan ollut mm. gradun, töiden ja pandemian vuoksi vähän kiireitä, mutta jatkossa toivottavasti postailen taas useammin!

Jekyll & Hyde - Jyväskylä 2015

Sain esitykseen lehdistölipun.

Minulla on ristiriitainen suhde Jekyll & Hyde -musikaaliin. Se on mielestäni yksi Frank Wildhornin parhaista sävellyksistä ja tarinan perusidea on kiehtova: tiedemies luo vahingossa itsestään läpimädän alter egon, joka ryhtyy toteuttamaan niitä salaisia haluja ja himoja, joita tiedemies itse ei koskaan uskaltaisi. Toisaalta käsikirjoitus on usein tylsä ja aukkoinen, Leslie Bricussen lyriikat kaipaavat rutkasti parantelua, naishahmot jäävät usein ohuiksi, ja mitäänsanomattomia balladeja ja Facaden kertauksia tuppaa olemaan liikaa. Rakkaudella paasatut Wildhornin musikaalien parannusideat ovat kaveripiirini kahvipöytäkeskustelujen vakiotavaraa. Monessa musikaalissa olisi valtavasti potentiaalia, jos niihin vain tarttuisi oikealla otteella, ja on aina kiinnostavaa nähdä teatterien yritykset. MTV:n kultakaudella ideoimme kokonaisen Pimp My Wildhorn -tositeeveeohjelman, jossa joukkueet tuunaisivat Wildhornin musikaaleista niiden ansaitsemia mestariteoksia. (Jos toteutatte idean niin vaadimme osamme tuotoista!)



© Jiri Halttunen / Jyväskylän kt

Jyväskylän kaupunginteatterin versio Jekyll & Hydesta korjaa monia ongelmia ja lisää muutaman omansa, mutta kokonaisuus jää minun mittapuullani reippaasti plussan puolelle. Asiaan saattoi vaikuttaa se, että J&H:n enskaria edeltävinä kahtena päivänä olin nähnyt kaksi muuta musikaaliensi-iltaa kahdessa muussa kaupungissa ja tehnyt pari kiireistä työpäivää, joten aloin olla hieman tillintallin ja musikaalitiloissa. Vaikka jokunen yksityiskohta ärsytti, leijuin pääosin tyytyväisissä fiiliksissä läpi koko esityksen.

Aloitetaan niistä huonoista puolista: Tylsähkö versio käsikirjoituksesta. Tavanomaisen hidas alku, kiitos sinänsä kyllä hyvin toteutetun Johtokunnan kokouksen. Kaikki ne perhanan Facaden repriset (joskin ohjaaja Anssi Valtonen on selvästi yrittänyt saada niihin ideaa, merkitystä ja jännitystä, mistä pisteet). Ajoittain hieman horjuvat laulusuoritukset. Vähän hassu ja mitäänsanomaton muutosprosessi Jekyllin ja Hyden välillä (joskin olen nähnyt hassumpiakin, ja toteutus on kuulemma sujuvoitunut sitten ensi-illan). Mielikuvituksettomat murhametodit ja yleinen goottiromanttisen kauhun puute. Lucyn järjetön nukkumaanmeno kun pitäisi paeta. Turhankin dramaattiseksi tehty loppukohtaus.



© Jiri Halttunen / Jyväskylän kt

Ex-teatterinjohtaja Kari Arffmanin suomenkielinen teksti ottaa melko paljon vapauksia eikä juuri piittaa riimeistä, mutta Turun pakonomaisen ja sisällöllisesti huonon melkein-riimittelyn jälkeen ratkaisu on ihan virkistävä. Vapauksien ottaminen enimmäkseen toimii ja laulut kuulostavat yllättävänkin luontevilta. Teksti ei vieläkään ole mitään suurta neroutta, mutta sentään sitä kuuntelee ilman isompaa tuskaa. Pidin alkuperäisen kirjan pohjalta lisätystä dialogista, joka tuntuu sitovan kohtauksia yhteen loogisemmaksi jatkumoksi ja tuovan vähän lisää lihaa tarinan ympärille. Dialogi tosin on vähän eri paria musikaalin oman tekstin kanssa, mutta eiköhän sen esittäminen siitä luontevoidu. Lasse Hirven johtamat muusikot saavat paljon irti varsinkin Wildhornin menevämmistä kappaleista.

Marjatta Kuivaston lavastus on jälleen kerran upea. Steampunk- ja urban exploration -viitteet sopivat tarinaan ja tuovat epookkiin raikkaan henkäyksen modernia rappiota. Voisin viettää hyvän tovin tutkien Jekyllin sekaista kirjastoa lähempää, ja labra muistuttaa mukavasti jonkin vanhan sairaalan kellaria. Fanitan aivan suhteettoman paljon rikkinäistä tuulettimenhihnaa, joka nitkutti ja vingahteli omia aikojaan labran katonrajan ilmastointiaukossa. Ääni loi kokonaisen tulvan mielikuvia kellarilaboratoriosta, sen ääni- ja tuoksumaailmasta ja tunnelmasta. Ohjauksessa kauhuaspektit vähän piilottelivat, mutta visuaalisuus piti huolen, että musikaalissa oli edes jonkin verran gothic horror -tunnelmaa. Kuolemantanssi-kuvitus sairaalassa oli saada minut kyynelehtimään onnesta, ja Lontoo on karmean kaunis. Merja Levon puvustus on sekin kaunista rock- ja steampunk-henkistä melkein-epookkia, ja varsinkin Emman, Lucyn ja Lukin vaatteet voisin epäröimättä omia garderobiini. Henry Jekyll eroaa ulkoasultaan muista yhteiskuntaluokkansa miehistä: meikit, ketjut ja vyöt sekä buutsit korostavat hänen omalaatuisuuttaan tummaan pukuun puetun herramassan keskellä.



© Jiri Halttunen / Jyväskylän kt

Henri Halkola nimiroolissa vakuutti minut, vaikka pientä enskaripidättelyä oli vielä ilmassa. Sympaattinen rokkiäijä-Jekyll on vähän kakaramaisen leikkisä ja lienee jo lapsena saanut poikamaisia päähänpistoja, jotka eivät aina pääty kovin hyvin. Edward Hyden voisi ehkä lukea yhdeksi tällaisista päähänpistoista. Halkolan lauluääni horjahteli vähän vaikeimmissa kohdissa, mutta roolin biisit ovat sitä vaikeustasoa että voin vielä antaa sen anteeksi. Dangerous Game on ohjaukseltaan ja intensiteetiltään kirkkaasti kuumin näkemäni, ja Lucyn kohtalo kylmää eleettömyydessään. Toisaalta kohtaukset morsio Emman kanssa ovat liikuttavan lämpimiä.

Valoilla ja vaatteilla korostetut muutokset Jekyllin ja Hyden välillä jäävät jotenkin epämääräisiksi, ja itse muuttuminen muistutti lähinnä epilepsiakohtausta. Pidin Halkolan kehonkielen muutoksista ja ärjymmästä äänestä varsinkin ensimmäisellä puoliskolla, mutta jokin hydemainen kipinä jäi vielä puuttumaan. Jekyllin ja Hyden duetto jätti epäselväksi, kuka milloinkin on äänessä, mitä kohtauksessa oikeastaan lopulta tapahtuu ja kuinka Hydelle käy. Toivon kohtausten vielä hioutuvan matkan varrella. En ole varma, pidänkö lähtökohtaisesti siluettiprojisoinneista (Tuukka Toijanniemi) ja Hyden viittapossesta, mutta ainakin ne ovat erilainen lähestymistapa ja toteutettu ajatuksella. Muutama viitanheilutuskohta oli erittäin vaikuttava, samoin omaa elämäänsä elävä varjo-Hyde.


© Jiri Halttunen / Jyväskylän kt

Valtosen ohjaus ansaitsee rispektit etenkin siitä, kuinka Emmasta ja Lucysta on pienillä jutuilla saatu ihan vakavasti otettavat ihmiset, joilla oli elämää myös Jekyllin perään huokailun ulkopuolella. Naishahmoista on muutenkin saatu irti huomattavasti tavallista enemmän. Varsinkin ilotyttöihin liittyvän fantasian ja todellisuuden ristiriita näkyy kiehtovasti läpi ohjauksen. Bring on the Men ei ensinnäkään ollut millään tasolla vaivaannuttava, mutta sen lisäksi ohjaus korostaa biisin sanojen ristiriitaa ilotytön arjen suhteen ja alleviivaa todella hyvin sanojen miehistä seksifantasiamaisuutta. Lucyn tanssiessa reippaana pöydällä tekohimokas virne kasvoillaan baarin asiakkaat ahdistelevat tyttöensemblea, naispuolinen parittaja vahtii ruoskan kanssa ja koko surullinen todellisuus myllertää ilottelevan biisin taustalla. Parittaja Lukki (Maija Andersson) vaanii muutenkin nurkissa kuin sadistinen yrityspomo ja on varastaa show'n aina lavalla ollessaan. Lucyn ja Nellien duetto Girls of the Night olisi sopinut tähän ohjaukseen paremmin kuin hyvin, joten on sääli ettei sitä ole mukana. Lucylla ja Emmalla oli ensimmäisessä Facadessa ainakin yksi merkityksekäs katseidenkohtaaminen, mikä on rutkasti enemmän interaktiota kuin muissa näkemissäni produktioissa. Tervehdin sitä riemulla.

En juuri pidä Maria Lundin lauluäänestä ja -tyylistä, mutta näyttelijänä hän yllätti positiivisesti. Tämä Lucy ei ole siitä stereotyyppisimmästä päästä langenneita enkeleitä. Lucyn alaluokkaisuus, haavoittuvuus ja huumorintaju tulevat hyvin esille, eikä hän toisaalta ole mikään raamatullinen, korostetun enkelimäinen tyttönen ahdingossa. Lucy on selviytyjä raadollisessa todellisuudessa, mutta hänellä on tyttömäisen haaveilevakin puoli. Pidin valtavasti siitä, että Lucy jää Jekyllin toimistossa tutkimaan salaa kirjoja (!) ja pihistää muistoksi sulkakynän. Sitä taas en ymmärtänyt, miksi Lucy tuntee vetoa Hydeen, kun mies lähinnä pahoinpitelee häntä. Ilmeisesti Lund on jossain sanonut Lucyn tietävän, että Hyde on todellisuudessa Jekyll, ja toivovan nimenomaan hetkiä Jekyllin kanssa, mutta se ei ainakaan vielä ensi-illassa tullut oikein esille. Analogia väkivaltaiseen parisuhteeseen jäävästä ihmisestä "koska se on pohjimmiltaan ihana ihminen ja ne hyvät hetket saavat unohtamaan huonot" piipahti kyllä mielessäni, ja nyt taustatiedoilla varustettuna idea toimisi hyvin.



© Jiri Halttunen / Jyväskylän kt

Saara Jokiahon Emma Carew puolestaan on suloinen mutta voimakastahtoinen ja älykäs nuori nainen, joka ei liikoja välitä yhteiskunnan hänenlaiselleen säätyläisneidolle tarkoittamasta muotista. Totesimme Siirin kanssa ensimmäisten promokuvien ilmestyttyä, että tällä Emmalla todennäköisesti olisi yksi Lontoon ensimmäisistä autoista, ja produktion Emma vaikuttaakin juuri siltä, että järkyttyneiden herrasvarpaiden yli huristelu ei tuottaisi hänelle mitään ongelmia. Emma ja Henry ovat molemmat oman tiensä kulkijoita ja sopivat huumorintajuiltaankin hyvin yhteen, minkä lisäksi he ovat lavalla hirveän soma pari. Once Upon a Dream on aina ärsyttänyt minua lauluna ja kohtauksena, mutta kerrankin siihen oli ladattu kunnolla merkityksiä ja koskettavuutta, kun Emma kirjaimellisesti auttoi Jekylliä pääsemään hetkeksi irti Hydesta. Se ja loppukohtaus nostattivat minussa melkoiset niiskahdukset.

Jekyllin vanha lakimiesystävä Utterson (Hannu Lintukoski) on Jyväskylässä aivan ihana pidättyväinen brittimies, joka ystävänsä vanavedessä joutuu mukavuusalueensa ulkopuolelle kerran jos toisenkin. Laulukykyjä ei ihan hirveästi ole, mutta ei se mitään, koska puhe luonnistuu ja Utterson on niin lutunen, että hänelle voi antaa anteeksi enemmänkin. Jatkuva hienoisen huolestunut ja avuton ilme, pettämättömät herrasmiehen tavat, aivan ihana taustakohtaus Nellien (Anne-Mari Alaspää) kanssa ja kertaluontoinen käämienpalo voittivat minut täysin puolelleen. En ole varma, pidänkö ratkaisusta tehdä Uttersonista musikaalin kertoja, mutta ainakin se on kiva kunnianosoitus Stevensonin pienoisromaanille.

Itse asiassa proggiksessa on kolme lutusta herrasmiestä. Jekyllin vanha palvelija Poole (Hannu Hiltunen) on mainio vanhanajan miespalvelija-hovimestari-moraalinpuolustaja, joka vartioi isäntänsä etuja kuin ärhäkkä lammaskoira. En muuten juuri kokenut raivon tunteita Hyden vuoksi, mutta kun Hyde ärjyi Poolelle, se tuntui pahemmalta kuin kaikki murhat yhteensä. Sama tunne nousi uudelleen, kun Hyde tönäisi Sir Danvers Carew'ta. Ei saa loukata pappoja!



© Jiri Halttunen / Jyväskylän kt

Kuten edeltä näkee, Anssi Valtosen ohjaus herätti minussa ajatuksia ja pohdintaa, ja se on musikaalilta aina hyvin tehty. Käytettyyn kässäriversioon (niitä on liikkeellä todella monta) nähden musikaalista on saatu irti enemmän kuin olisin voinut kuvitella. Ensemblessa on energiaa kuin pienessä kylässä ja Murhat ja Facadet tulevat asenteella. Ulkoasu on nätti kuin karkki, goottiromanttinen steampunk-karkki. Näyttelijät näyttelevät ja laulavat hyvin ja ovat muodollisesti päteviä. Ylimääräistä romantiikkaa ja herkkyyttä on yritetty karsia ja korvata se tarinankerronnalla. Lyhyesti: tykkäsin.

Jekyll & Hyde – Turku 3/2013

© Robert Seger / Turun kaupunginteatteri

Pidän Frank Wildhornin musikaaleista suuresti. Valtavan potentiaalin lisäksi niissä on yleensä kuitenkin harvinaisen paljon parannettavaa, joten tavallisesti osoitan rakkauttani loputtomalla nillityksellä ja ideavirralla siitä, miten niistä saisi järkeviä ja merkityksellisiä esityksiä. Alkuun kuitenkin yleisvaikutelmia, koska pohdintani tuskin kiinnostavat kaikkia.

***

Jos juonta ja yksityiskohtia ei rupea sen kummemmin ajattelemaan, Turun kaupunginteatterin Jekyll & Hyde -produktio on todella hyvä. Se on näyttävä, ohjaus toimii ja siirtymät kohtauksien välillä ovat sujuvia. Riku Nieminen ei ole mikään armoitettu laulaja, mutta hän näyttelee kropallaan todella vakuuttavasti. Jennie Storbacka ja Anna Victoria Eriksson sen sijaan laulavat kauniisti, joskin heilläkin tuntuu vaikeimmissa kohdissa olevan ongelmia. Ensemble on energinen ja kuulostaa hyvältä, ja yleisesti pidin koko porukan näyttelijäntaidoista. Mikko Nuopposen pappi kuulosti erityisen hyvältä!

Käännös on sisällöltään ihan ok ja kaikki olennainen tieto välittyy, vaikka lavalla kuultava puhekieli kuulostaakin todella luonnottomalta jo itsessään, saati sitten 1800-luvun hahmojen suusta. Luonteva puhekieli lavalla ei ole sama asia kuin luonteva puhekieli sen ulkopuolella, vaan lavalle pitäisi kyetä luomaan luonnollisen puheen illuusio. Osa hahmoista puhuu satunnaisissa kohtauksissa hyvää yleiskieltä, mutta siinäkään ei ole mitään sisäistä logiikkaa. Ylä- ja alaluokan puheen välillä ei myöskään ole mitään eroa, mikä epookkimusikaalissa on ongelma. Jos produktio olisi muuten modernisoitu, se voisi toimia, mutta nyt ollaan selvästi 1800-luvun lopun brittiläisessä luokkayhteiskunnassa ja sen pitäisi kuulua. "Sit mä aattelin et mä meen" -kieli kuulostaa lavalla siltä, että hahmot matkivat nykyteinejä.

Tuomas Parkkisen henkilöohjaus on hyvää: hahmot tekevät jotain laulaessaan eivätkä vain pönötä lavalla kasvot yleisöön. Suomessa näkee turhan usein rakkaus- tai riitaduettoja, jotka esitetään eri puolilla lavaa seisten kasvot yleisöön päin eikä "keskustelijoiden" välillä ole mitään toimintaa, mutta Parkkisen ohjauksessa näyttelijät laulavat toisilleen ja tekevät jotain. Missään ei myöskään näkynyt tarpeetonta rintamalinjalaulantaa, jota usein ylikäytetään useamman hahmon kohtauksissa, kun kaikki seisovat rivissä kasvot yleisöön ja laulavat.

© Robert Seger / Turun kaupunginteatteri

Lavastus on näyttävä ja toimiva ja puvut kauniita. Missään ei ole menty siitä missä aita on matalin, eikä lavalla näy aaltopahvia tai muita halvalta näyttäviä materiaaleja. Valoja on käytetty todella hienosti, ja niiden ja savun luomat illuusiot toimivat täydellisesti ainakin (ja myös) parven eturiviin, joka ei yleensä ole se kulma, josta niitä on tarkoitettu katsottavaksi. Etenkin Jekyllin muuttuminen Hydeksi on hypnotisoivan hienosti tehty.

Kyseessä ei ole mikään iloinen lastenmusikaali, toisin kuin Hesarin kriitikko näyttää omituisesti otaksuneen, ja teemat ovat synkkiä ja yhteiskuntakriittisiä. Murhat eivät olleet mielestäni mitenkään splatter-henkisiä tai turhan näyttäviä (vaikka yksi efekti ensimmäisen näytöksen lopussa taisikin epäonnistua näkemässäni esityksessä), joten ainakin kauempaa niitä uskaltaa katsoa eikä luvassa ole mitään CSI-tason kamaa.

Kaikin puolin suosittelemisen arvoinen produktio siis...

Mutta sitten on se mutta 

... kunhan sitä ei ryhdy liikaa analysoimaan. Minua jäi vaivaamaan musikaali kokonaisuutena enkä pääse sen syvempien merkityksien jäljille.

Musikaalista on käsiohjelman mukaan olemassa kolme eri englanninkielistä käsikirjoitusta. Jos tämä on niistä paras niin olisin suositellut käyttämään saksalaisten tekemää kässäriä, jossa on parempia lauluja, parempi sisäinen logiikka ja parempi henkilöhahmokehitys. Myös Parkkisen ohjauksessa oli muutamia ongelmakohtia, mutten aina ollut varma, johtuiko jokin ongelma oikeuksien haltijoilta saadusta käsikirjoituksesta vai ohjaajasta.

Olisin kaivannut kappaletta I Need to Know motivoimaan Jekyllin teot, sillä kun olisi voitu tiivistää hieman hidasta alkua. The World Has Gone Insanea jäin myös ikävöimään ihan vain siksi, että siitä olisi saanut todella hienon kohtauksen. Nyt musikaalissa tuntui olevan liian paljon pieniä minuutin tai parin laulunpätkiä ja muuta pikkusälää, joka haittasi kokonaisuuden muodostumista. His Work and Nothing More puolestaan olisi syventänyt Emman hahmoa enemmän, ja muutenkin olisin kaivannut Emmaan vieläkin enemmän vahvaa ja itsenäistä naista. Ehkä se sieltä ennen pitkää paljastuu.

© Robert Seger / Turun kaupunginteatteri

Bordellivalitusta

Tässä versiossa etenkin Lucy jää jotenkin epämääräiseksi ja irtonaiseksi hahmoksi, mikä johtuu paljolti käsikirjoituksesta. Lucyn ja vanhemman ilotytön Nellien duetto Girls of the Night on musikaalin kauneimpia kappaleita ja taustoittaa Lucyn unelmia paremmasta elämästä. Samalla Nellie isosiskomaisena hahmona pyytää Lucya luopumaan turhista unelmistaan, koska hän tietää jo kokemuksesta, että mikään ei kuitenkaan muutu. Turussa laulu kuitenkin puuttuu ja Nelliestä on tehty laimea parittajaämmä, joka heittelee puheensa sekaan huonosti äännettyä saksaa ja huutelee rivouksia.

Suomalaisilla teattereilla tuntuu olevan ongelmia bordellikohtausten kanssa, niitä ei täällä ilmeisesti voi tehdä tyylikkäästi. Olen jotenkin elänyt siinä käsityksessä, että Lucy on kabareetähti ja ilotyttö hieman paremman väen Moulin Rouge -tyyppisessä paikassa eikä kapakassa, jossa asiakkaat suunnilleen syljeskelevät kaljaa hänen päälleen kesken esityksen. Herkullinen Bring on the Men on Turussa aika lailla lyöty läskiksi ja laitettu porukkaa paneskelemaan ympäriinsä taustalle, kun kohtaus minusta olisi toiminut huomattavasti paremmin kiusoittelevana burleskiesityksenä. Se olisi osaltaan tukenut musikaalin julkisivu- ja naamioteemaa: ylellisesti sisustettu bordelli, jossa ilotytön elämä ei kuitenkaan ole yhtään sen miellyttävämpää kuin räkälässä, koska hienot herrat ovat aivan yhtä sikamaisia kuin kapakkajuopot. Lavastus näyttää hienolta, mutta asiakaskunta ulkonäöltään ja käytökseltään ei jotenkin istu ympäristöönsä. Ideana kuitenkin olisi, että hienon käytöksen taakse kätkeytyisi likainen mieli. Laulun suomennos oli myös turhan yksiselitteinen makuuni. Jekyllin täytyy kuitenkin ihastua Lucyyn, enkä nähnyt Bring on the Menin Lucyssa oikein mitään ihastumisen arvoista, vaikka Eriksson kappaleen hyvin vetikin.

Samoin upea Dangerous Game seksikohtauksena oli vähän tarkoitukseton. Juu, seksi väkivaltaisen hullun kanssa on aika vaarallista peliä, mutta olisin kaivannut kohtaukseen jonkin syvemmänkin sanoman tai edes juonenkuljetuksen kannalta olennaisen pointin. Nyt kohtaus tuntui aika irralliselta ja samalla turhan kohuhakuiselta. Kaiken lisäksi jostain ensimmäisen näytöksen loppupuolelta Lucyn ja Hyden ensitapaamisesta puuttui minusta olennaista dialogia, joka olisi perustellut Dangerous Gamen olemassaolon paremmin.

© Robert Seger / Turun kaupunginteatteri

Naamioita ja addiktio vaiko eikö

Kuten mainitsin, naamio (Facade) ja julkisivu ovat musikaalin kantavia teemoja. Minulle ei kuitenkaan missään vaiheessa näytetty hahmojen kaunisteltua julkisivua, eikä hahmojen toiminnassa ja käytöksessä ollut sitä ristiriitaa, joka ylhäisön aseman ja turmeltuneiden tapojen välillä on. Meille näytettiin vain jälkimmäistä, kaikki se ruma mitä on naamion takana. Produktio oli hyvin suorapuheinen kaiken suhteen eikä mitään edes muodon vuoksi peitelty tai ilmaistu vertauskuvallisesti tai monimielisesti, mikä hieman soti naamion ajatusta vastaan. Minulle tarinan pointti on siinä, että me yleisönä näemme ja kuulemme hienoa puhetta ja tapoja mutta samalla ymmärrämme totuuden niiden takana. Nyt tämä kontrasti puuttui, ja se mielestäni söi tarinan sanomaa. Lordi Savagelta puuttui hahmona kaikki uskottavuus, eikä Lady Beaconsfield tullut kaukana perässä. Hienosto puhui puhekieltä, ja minua ärsytti suunnattomasti suomennokseen lisätty runsas ja tarkoitukseton kiroilu ja alatyyli. Minun mielikuvieni Jekyll vain ei sano This is the Momentissa 'paska', vaikka Hyde voikin käyttää vaikka millaista kieltä.

Käännös oli muuten ihan ok eikä minun tarvinnut yrittää unohtaa osaavani suomea. Loputtomat homonyymiset lopputavut (kuljettiin, suudeltiin, mentiin, alettiin jne.) riimien paikalla alkoivat jossain vaiheessa nostaa verenpainettani ja tavumäärät eivät ihan istuneet nuotteihin, mutta muuten ongelmia oli yllättävän vähän. Take Me as I Am -biisin kääntäminen muotoon Saat mun rakkauden tosin kirjaimellisesti käänsi laulunsanojen merkityksen ympäri. Kun alkuperäisen dueton pointti on, että voitko ottaa minut sellaisena kuin olen, kaikkine vikoineni, niin nyt laulu oli käännetty vain perusherkäksi rakkauslauluksi.

© Robert Seger / Turun kaupunginteatteri

Vielä yksi ohjauksellinen ongelma. Parkkinen kertoi lehdistötilaisuudessa ja kirjoittaa käsiohjelmassakin, että hän on lähestynyt tarinaa addiktioiden kautta. Jekyll on addiktoitunut Hydenä olemiseen kuin juoppo alkoholiin. Näkemys kuulosti minusta hyvin kiinnostavalta ja odotin innolla, miten se produktiossa toteutuu. Se ei minusta kuitenkaan tullut esityksessä esille, ja muistin vasta jossakin toisen näytöksen loppupuolella, että Hyden tosiaan pitäisi olla addiktoiva. Sain lähinnä sen vaikutelman, että Jekyll ei halua olla Hyde ja pelkää tätä.

Minulle jäi samalla epäselväksi se, miten Jekyllin lääke tässä tarinassa toimii. Se aiheuttaa muutoksen hahmosta toiseen, juu, mutta onko Jekyll vain addiktoitunut Hydena olemiseen ja tarvitsee siksi jatkuvasti lisää lääkettä? Onko taistelu Hyden kanssa oikeastaan taistelu Jekyllin ja hänen addiktionsa välillä? Musikaalin tarina on ainakin muualla ollut se, että kun Jekyll kerran päästää Hyden valloilleen, hän alkaa muuttua Hydeksi myös tahtomattaan ja tarvitsee lääkettä päästäkseen takaisin Jekylliksi. Lopulta hän onnistuu häätämään Hyden tahdonvoimalla pois häihinsä saakka. Nyt en saanut oikein otetta siitä, mitä Hyden taustalla on, Jekyllin addiktio vai käsistä karannut ihmiskoe. Hyde kuitenkin piikittää lääkettä itseensä Uttersonin edessä muuttuakseen Jekylliksi. Jos ihmiskoe karkaa käsistä, kuten se näyttää Turussakin karkaavan, miten Jekyllin addiktio Hydena olemiseen näkyy ohjauksessa?

***

© Robert Seger / Turun kaupunginteatteri

Saatan olla väärässä, mutta minusta kuulosti siltä, että Hyden lauluosuudet tulivat nauhalta. Nieminen kuulosti niissä yhtäkkiä paljon paremmalta ja hänen lauluäänensä oli vahvempi, vaikka hän saattoi laulaessaan ryömiä lattialla. Jekyllin lauluissa Nieminen kuulosti ajoittain turhan selvästi siltä, että on ylittänyt äänensä mukavuusrajat ja äänen tuottaminen on tuskallista eikä suinkaan vaivatonta. Toivon vain, että hänen äänensä kestää roolin esittämisen vahingoittumatta. Hieman minusta on kummallista, että musiikillisesti niinkin haastavaan rooliin ei etsitty näyttelijää, joka selviäisi myös lauluista vaivatta, koska sellaisiakin varmasti löytyisi Suomesta. Huonomminkin voisi silti olla.

Huolimatta kaikesta nillityksestäni pidin produktiosta ja popitan tällä hetkellä läpi Jekyll & Hyde -levyjäni. Olen välillä ollut hieman kyllästynyt musikaalin musiikkiin, mutta esityksessä en pitkästynyt ja nyt olen yhtäkkiä löytänyt vanhat "inhokki"kappaleenikin uudelleen. Olen aina pitänyt Wildhornin iskevistä ensemblekappaleista ja pahisbiiseistä, mutta nyt elävää teatteria katsoessa viehdyin myös herkempiin kappaleisiin. Jos asuisin Turussa, kävisin varmasti vielä katsomassa, miten produktio kehittyy, mutta nyt taidan tyytyä mahdolliseen toiseen käyntiin syksyllä.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Musikaalin virallinen kotisivu

Jekyll & Hyde Turkuun

© Saara Salmi / Turun kaupunginteatteri

Frank Wildhornin ja Leslie Bricussen Jekyll & Hyde on yksi suosikkimusikaaleistani, vaikka siinä onkin omat, paikoin hyvin suuret ongelmansa. Se on myös vuosikaudet ollut "tahtoo joskus nähdä" -listani kärjessä, joten olin loikata penkistäni, kun kuulin sen tulevan Turun kaupunginteatteriin. Tämänpäiväisessä lehdistötilaisuudessa paljastettiin työryhmän ja näyttelijöiden nimet.

Ensi-ilta 22.2.2013 Turun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä

Tri Jekyll / hra Hyde - Riku Nieminen
Emma Carew - Jennie Storbacka
Lucy - Anna Victoria Eriksson
Mika Kujala
Riitta Salminen
Jukka Aaltonen
Minna Hämäläinen
Petri Rajala
Severi Saarinen

Ohjaus - Tuomas Parkkinen
Käännös - Tuomas Parkkinen, Jussi Vahvaselkä, Kristina Vahvaselkä
Musiikin sovitus ja johto - Jussi Vahvaselkä
Koreografia - Osku Heiskanen
Lavastus - Teemu Loikas
Puvustus - Pirjo Liiri-Majava
Valaistus - Janne Teivainen
Ääni - Jari Tengström
Naamiointi - Heli Lindholm
11-henkinen orkesteri

Lehdistötilaisuus näytti ja kuulosti hyvältä ja enimmäkseen hälvensi pelkojani musikaalin tiettyjen osa-alueiden suhteen. Minulla on ristiriitainen suhde Frank Wildhornin musikaaleihin. Hän on yhtäältä hyvä säveltäjä, jolla on hienoa draamantajua etenkin kuorokohtauksissa, ja toisaalta hänellä on toivoton taipumus tupata kaikki musikaalinsa täyteen romantiikkaa ja sokerisia balladeita, jotka eivät tuo paljoakaan lisää tarinaan. Lisäksi hänen musikaalinsa ovat tunnettuja melko mitäänsanomattomista lyriikoistaan, vaikka hän on käyttänyt useitakin eri sanoittajia, jotka muualla ovat saaneet aikaan keskimäärin hyvää jälkeä.

Osaksi jo senkin vuoksi minua hieman hirvittää se, että Turussa on säästetty juuri käännöksestä ja laitettu ammattikääntäjän sijaan ohjaaja, kapellimestari ja englantia toisena kielenään puhuva näyttelijä (kapellimestarin vaimo) kääntämään. Diipadaapainen teksti on Jekyll & Hyden suurimpia heikkouksia, eikä epäammattimainen käännös huonosta tekstistä varsinaisesti paranna tilannetta, joten toivon todella, että kääntäneet ovat osanneet asiansa. Jussi Vahvaselän mukaan Kristina Vahvaselkä on tehnyt libreton raakakäännöksen ja avannut kulttuurisidonnaisuuksia ja monimerkityksellisyyksiä, minkä pohjalta Tuomas Parkkinen ja Jussi Vahvaselkä ovat sitten muokanneet varsinaisen käännöksen. Lehdistötilaisuudessa esitetty Once Upon a Dream (suom. Meidän haavemaa) onneksi kuulosti onneksi ihan kelvolliselta, joten esityksessä ei toivon mukaan tarvitse yrittää unohtaa osaavansa suomea. Minua kuitenkin huolestuttaa ajatus siitä, että jonkun mielestä musikaalin teksti on vain esityksen täytettä, jonka ohjaaja ja kapellimestari voivat pyöräyttää muiden töittensä ohella. Suomessa kuitenkin on ihan koulutettuja kääntämisen ammattilaisiakin, joita ei todellakaan mitenkään ylikäytetä musikaaleja käännätettäessä. Eihän ohjaaja tee lavastusta tai valaistustakaan, vaan sitä varten on omat ammattilaisensa.

© Saara Salmi / Turun kaupunginteatteri

Toinen ongelma on ajoittain kovin laahaava käsikirjoitus, joka onkin eri produktioissa elänyt melkoisesti. Wildhorn on onneksi hyvin vapaamielinen musikaaliensa suhteen, joten Turussa ei todennäköisesti tulla näkemään kopiota mistään vaan hyvin omanlaisensa produktio. Jekyll & Hyde on siitä hankala tapaus, että huonolla ohjauksella siitä saa todella tylsän esityksen, ja toisaalta se tarjoaa ohjaajalle valtavasti vapauksia irrotella luovuudella ja antaa palaa. Mitä nyt Tuomas Parkkisen ohjauksia tunnen, hänen pitäisi olla hyvä valinta musikaaliin, ja hänen ajatuksensa musikaalin ja etenkin Jekyllin motiiveista kuulostivat lupaavilta. Parkkinen on lähtenyt käsittelemään musikaalia riippuvuuden, addiktion, syyllisyyden ja itsekkyyden kautta. Hänen näkökulmansa Jekyllin hahmoon ja tämän tiedeprojektiin on se, että ihminen on pohjimmiltaan paha ja elämän tarkoitus on oppia ottamaan muut ihmiset huomioon. Jekyll vapauttaa itsestään tämän perimmäisen pahuuden ja jää koukkuun sen tuomaan tunteeseen kuin peli- tai nettiriippuvainen.

© Saara Salmi / Turun kaupunginteatteri

Broadwayn ja West Endin kriitikot ovat perinteisesti tuhautelleet Wildhornille nenäänsä. Tuotteliaisuudestaan (parhaina vuosina kolmekin eri maailmanensi-iltaa) huolimatta hän ei ole musikaalisäveltäjien hierarkiassa kovin korkealla. Sille on monia hyviäkin syitä, mutta toisaalta hänen teoksensa ovat minusta välillä myös aliarvostettuja. Wildhornin tuotanto on laaja, mutta sen joukossa on monta floppia ja vain muutama todella suosiota saavuttanut musikaali, yksi niistä Jekyll & Hyde (1990) ja toinen Tampereella 2000-luvun alussa nähty Scarlet Pimpernel (1997). Euroopassa hänen musikaalinsa ovat usein menestyneet paremmin ja eurooppalaisilla ohjaajilla tuntuu olevan hyvä ote hänen tarinoihinsa. Nykyisin Wildhorn onkin päätynyt usein tuomaan uudetkin musikaalinsa maailmanensi-iltaan eurooppalaisilla lavoilla kuten sveitsiläisessä St. Gallenin teatterissa, jossa 2009 nähtiin hänen uusi musikaalinsa Monte Criston kreivistä. Etenkin Theater an der Wienin Jekyll & Hyde -produktio (2001–2003) oli suurmenestys, mutta muutoin musikaalia ei ole kovin usein nähty suurimmissa teattereissa, vaan se on yleensä päässyt parhaiten oikeuksiinsa kiertueilla ja kaupunginteattereissa. Musikaalista on myös filmattu elokuvaversio Broadway-produktion pohjalta, mutta tuntemattomasta syystä sen pääosaan valittiin David Hasselhoff, joten ei siitä sen enempää.

Kaikesta nillityksestäni huolimatta Jekyll & Hyde on hieno musikaali ja odotan positiivisella mielenkiinnolla sen näkemistä Turussa. Tarina kuvaa upeasti tri Jekyllin nuorta kunnianhimoa, turhautumista ja hidasta tuhoa samalla kun hän yrittää tasapainoilla normaalin elämänsä ja uransa välillä. Musikaali kertoo paljolti ristiriidasta julkisivun ja todellisuuden välillä, niin yhteiskunnallisella kuin yksittäisen ihmisenkin tasolla. Hyde on viettelevän julma paholainen, joka toisaalta kostaa juuri kaupungin pahimmille kaksinaismoralisteille ja tekee asioita, joista jokainen ihminen joskus pimeimpinä hetkinään haaveilee. Paha saa monessakin mielessä palkkansa musikaalissa, mutta onko väärin, jos paha kostaa pahalle?

© Saara Salmi / Turun kaupunginteatteri

Riku Nieminen on todella kiinnostava valinta vaikeaan kaksoisrooliin, ja odotan innolla etenkin hänen Hydensä näkemistä. Nieminen kutsuttiin rooliin erikseen, mutta muutoin teatteri piti avoimet koe-esiintymiset, joihin osallistui noin 250 hakijaa. Vierailevia näyttelijöitä produktiossa on 16. Parkkinen perusteli Niemisen valintaa hänen muuntautumiskyvyllään ja akrobaattisilla liikkumiskyvyillään, jotka kieltämättä kuulostavat eduilta roolissa. Nieminen ei perhesyistä päässyt lehdistötilaisuuteen, joten en osaa sanoa hänen äänestään mitään, mutta kaipa miehellä jonkinlainen laulutekniikka on, kun Munamiehestäkin selviää menettämättä ääntään. Jekyllin kihlattua Emmaa näyttelevä Jennie Storbacka (tällä hetkellä ÅST:n Hair-produktiossa, jossa lopettaa vuodenvaihteen jälkeen) kuulosti hurmaavalta lehdistötilaisuudessa, ja Anna Victoria Erikssonia on kehuttu kovasti Aladdin-musikaalin Jasminena, joten valinnat vaikuttavat hyvin osuneilta. Toivon hartaasti, että Mika Kujala on nimiroolissa kakkosnäyttelijänä, koska hän oli alkuperäinen veikkaukseni rooliin ja haluaisin kovasti nähdä hänet siinä.

Jään siis mielenkiinnolla odottamaan, mitä tuleman pitää Turussa. Sisäinen viktoriaanisuusfanini ainakin kehrää jo katsoessaan pressikuvia ja asuja.

Linkkejä:
Turun kaupunginteatteri
Musikaalin virallinen kotisivu
Frank Wildhornin kotisivu

Rudolf - Affaire Mayerling - Vienna, March 2009

In short, the musical sucks. It has some nice songs and moments, but overall it sucks. I don't think I've ever seen a worse storyline in a musical, it's pointless and boring and feels stretched and far-fetched. The first act was mostly okay, but somehow I started to really dislike the musical during the second act and by the final scene I wanted to punch someone. I saw the musical twice and this happened on both times. I usually like Wildhorn's musicals to some extent, and Jekyll&Hyde and Dracula are one of my favourite musicals ever, despite the silly plot of Dracula, but Rudolf must be the worst I've heard of him.

Trailer:

I hate the story. It could work as a really fluffy and plotless Romeo and Juliet musical, if someone hadn't come up with the idea of having Crown Prince Rudolf as the main character. The story hasn't got much to do with Rudolf as a real person, the name just gives the male lead a reason to sing angsty solos between the romantic scenes so that the romance won't be the only story material. There's nothing interesting in the story, nothing very surprising or funny, no development, it's just romantic fluff for brainless teenaged fangirls who like to wear a heart-shaped necklace with the text "I was born to love you". No offence to teenaged girls, it's more the musical that offends them for underestimating the audience's ability to use their brains.

I don't see anything romantic in committing a suicide together and I hate the way it has been made to look like the ultimate sign of love. It also doesn't suit the story at all and feels extremely forced, no matter how much Rudolf plays with the gun during the whole musical and Mary keeps going on on how it's better to die quickly than a bit every day. After the ten-minute happy love song in the end they could have perfectly well escaped together and live happily ever after in their pink fluffy world, but because someone decided to name the characters Rudolf and Mary, they suddenly have to climb to a bed surrounded by candles and the rest of the cast and shoot themselves. Couldn't get much cheesier. In the first performance people started to cheer when Rudolf and Mary died, and I happily joined them.

The scenes with Crown Princess Stephanie and Marie Larisch were almost the only that were worth watching, the ladies were witty and easily the most interesting persons of the musical even though the actresses didn't have much chance to develop their characters. They also had the nicest songs.

Random notes:

- The obligatory brothel scene is way too long. And wtf, how can a 17-year-old baroness suddenly come there in a corset and stockings without it being a huge scandal?

- Frank Wildhorn, what happened to your ability to make great ensemble songs?

- I'm sure we can see the bright red box with the Important Paper even when you don't make it glow in the dark.

- Stephanie in a church with the heart urns of Habsburgs: "I occasionally come here to remind myself that also Habsburgs do have hearts". One of the best lines of the musical. Another one was when Stephanie saw Rudolf and Mary discussing in a ball and went "I see you're fishing again, but I thought one is supposed to let back the ones that are too small".

Good things:

The actors. They're good and save what they can with the poor character development of the story.

The sets. They're beautiful and I often found myself concentrating on pretty visual things instead of following what the main characters are up to. The colours were beautiful, with lots of blue, dark red and for some reason green, and I loved it how they used the red curtain that occasionally divides the stage. The only staging that didn't work for me was "Fäden in der Hand", it felt ridiculous. Also the ending was awful, I wonder why the bed wasn't heart-shaped because it would have made the überromantic effect perfect. The skating scene worked very well and looked great.

The costumes were quite nice-looking, too, though for some reason Mary's costumes had really weird colours. She dies in a shiny silvery dress that looks like taken from a cheap scifi movie set in 1800's.

The music is quite nice, but apart from about five songs I can't remember any tune of it. I like Wildhorn's catchier upbeat songs, but his love and angst songs seemed to be even lamer than usual. Mary and Rudolf had especially boring songs to sing, even though "So viel mehr" surprised me by being one of the rare Wildhorn's love songs that I actually like, mostly because of the beautiful refrain. Taaffe's songs could have been good without Uwe's shouting, and generally the smaller characters had much better songs and scenes than Rudolf and Mary.

The cast:

Drew Sarich - Rudolf: He was good, as good as a Rudolf can get with that material to perform. He sounds nice, though he doesn't exactly match the idea I have of Rudolf. I totally cracked up when Rudolf wondered if there is a land where princes are not slaves, because it made him sound like a 13-year-old boy whose mother has told him to clean his room. At that point I lost my last respect for him and couldn't take the musical seriously even the little I could before.

Lisa Antoni - Mary Vetsera: For some reason Mary's character does nothing for me, I don't have any sympathies for her even though I normally like strong female characters. She just wasn't very believable as a strong female character, she was more like a silly girl with some political obsessions. I also didn't understand the "I'm a strong and independently thinking female character with political inter- OMFG Rudolf let's die together because it's romantic!" idea that they seemed to have, it was like watching two different Marys. Lisa sang mostly prettily and acted well and got big applauds, but her songs are boring and so is her character.

Uwe Kröger – Graf Taaffe: A bit too much arrogance and "Uwe plays the bad guy"-stereotypes, though later Uwe started to have some self-irony in the role, too. His voice totally wasn't enough for the role. "Fäden in der Hand" didn't sound as horrible as I had feared, but the duet with Mary was awful, even though I like the song itself. They were both more shouting than singing the song, and I had to hold my ears during the refrain, because it hurt. Taaffe also seemed to have quite a close relationship to the globe in his office, he was hugging and kissing it. The audience loves Uwe, no matter what he does and I admit he has charisma, but I appreciate my ears too much to wholly join the opinion. I used to like Uwe as Death back in the Essen times, but he simply can't sing anymore and didn't impress me with his acting, either.

Wietske van Tongeren – Crown Princess Stephanie: I liked Wietske as Stephanie, she had spark and I could totally understand why she was so frustrated with Rudolf. Her solo "Du bleibst bei mir" made Stephanie sound like a possessive bitch, which annoyed me a bit because I don't see her as that, but I like the melody of the song and it's one of the few I still remember.

Carin Filipcic – Marie Larisch: She saved my evenings with her scenes. Carin is adorable, she's got charisma and her voice is awesome and I even liked her songs, so it's a pity that she didn't have much to do in the musical. Larisch seemed to have quite a close relationship to Rudolf, they were almost kissing when he came to give his letter to Mary and they acted more romantically in that scene than Rudolf and Mary ever.

Claus Dam – Franz-Josef: I liked him, even though his songs aren't that interesting and seeing FJ being dramatically angsty and desperate felt weird, because my image of him is quite calm and passive.

The rest of the ensemble was good as well, although for some reason I couldn't much hear what they were singing and saying. I don't know if the problem was in the theatre's sound systems, but even though I understand German I couldn't understand most of what people were saying. I've seen most of the actors before and know that they can articulate, so I don't know what was wrong now. On the other hand, what I did understand didn't impress me that much because the lyrics aren't exactly a masterpiece, so perhaps it was better this way.

So, it wasn't worth the money, except perhaps for the 5,60 € I paid for a Stehplatz. The first row in the middle of the 2nd balcony was almost empty so I sneaked there and had an excellent view.

Production page on VBW's site