Doctor Zhivago – Helsinki 2013

The musical Doctor Zhivago (Michael Weller – Michael Korie & Amy Powers – Lucy Simon) had its third premiere in the world in Helsinki in Autumn 2013. I knew next to nothing about the story beforehand, but based on Wikipedia's synopsis of Boris Pasternak's novel, I expected some overly romantic, epic emotional porn like Miss Saigon, Kristina från Duvemåla or Les Misérables (which I'm not a huge fan of).

To my surprise the musical actually had a really good, intellectual storyline and complex characters that activated my brains instead of merely pushing me into an emotional rollercoaster. The characters weren't black-and-white evil or good – they were humans in an unconventional situation that affected their behaviour and decisions. No pure villains or saints, just humans with both positive and negative traits, humans who make good and bad decisions and try to survive and save their loved ones. The story didn't try to moralize, and I enjoyed seeing a musical that for a change didn't try to make marriage the only key to a happy life. The cheating husband wasn't a jerk with no remorse, the wife wasn't horribly boring or a horrible bitch, and the mistress wasn't an evil seducer running after everyone's husbands. It was possible for Yuri Zhivago to love both of the women, which in turn made the story so heartbreaking, because he actually had to decide between two loved ones instead of love and the society's expectations. I also liked the ending very much.

@ Charlotte Estman-Wennström

One of my favourite scenes was when Yuri is missing and his wife Tonia (the lovely Anna-Maija Jalkanen) comes to see his mistress Lara. Both women feel they should be jealous or hate each other and are confused, because instead they both accept the other's existence and suddenly understand why Yuri also loves the other. Instead of making them hate each other, their love and worry for Yuri connects them. It Comes As No Surprise is also a beautiful song as itself.

@ Charlotte Estman-Wennström

I've seen the musical now twice, with both Anna-Maija Tuokko and Anna Victoria Eriksson as Lara. Both are good actresses and singers, but I preferred Eriksson's more fragile-feeling Lara. Tuokko's Lara was more actively seducing, whereas Eriksson's Lara took situations and encounters with Yuri as they were and went with them. With Eriksson, I felt their kisses and sex were more a wordless decision made together, something that was bound to happen, and it fit the story better than Tuokko's slightly more stereotypical portrayal as the seducer.

Tuukka Leppänen as Yuri Zhivago was pretty much perfect. He grows from this naïve, socially awkward poet into a dutiful but escapistic man who somehow manages to stay sane through a cruel war and the crumbling of the Russia he knew. He's fighting to live as an honourable man, but as his world turns into bombs, anarchy and hunger, he must give up some of his moral principles. I felt that Yuri learned a great deal from Lara, who already in her childhood was used to surviving at all costs.

Antti Timonen's Pasha Antipov, later the crazy killer boss Strelnikov, was a fascinating villain. Pasha is a bit too idealistic for his own good, and in the war his idealism turns into violent mania, but behind all his good intentions and mindless hate, it's actually his love for Lara that drives him on. He reminded me of the nerdy high school student who wants to hang out with the cool guys and turns into a bully to make an impression on the hottest cheerleader of the school. In the end, his ideals have failed him, both his beloved Lara and his fellow cool guys have deserted him. There was something very amusingly Finnish in the end, when Lara has left and Pasha and Yuri sit on the floor, staring into the empty space, pouring their heart out about Her and sharing the last vodka bottle. I halfway expected them to eventually start crying against each other.

@ Charlotte Estman-Wennström

The adaptation from a Nobel-winning novel into a musical had mostly been done very well, though I would have still dropped out some scenes to make the storytelling flow better. For example, I felt the songs with Yuri's son were there only to gather sympathies for a singing child. The whole In This House scene could have been cut and their escape to the train made without explanations, just with the family quickly sneaking past a drunk guard and taking the train to sunrise. Yuri's solo The Man Who Lives up to His Name was so powerful that In This House after it flattened the effect and just made the first act feel prolonged.
 

@ Charlotte Estman-Wennström

Hans Berndtsson does really back-to-basics work when directing his musicals, and Doctor Zhivago is no exception. I guess the directing could be worse, too, but it certainly can't be called very imaginative or creative. People basically just stand around in neat formations and sing.

The music is not something I'd listen outside the show. It is very beautiful, almost in the style of a classical partiture, and I loved listening a big orchestra play it, but the songs aren't very memorable or interesting. The lyrics manage to avoid the worst clichés and the Finnish translation by Sami Parkkinen is quite beautiful (except for some awkwardness, weird rhymes and the random appearance of Huns in the lyrics), but there's a bit too much romance for my taste. The composer Lucy Simon is clearly at her best in describing complex emotions and love, but especially her villain songs lacked power. Strelnikov's No Mercy at All sounded far too nice for the character.

@ Charlotte Estman-Wennström

The set and costume designs by Ralf Forsström were impressive, with various cold and metallic shades of blue, white and red. Combined to stunning light design by William Iles and Kari Leppälä, the huge silvery pipes in the background were a genial idea. Snow, rain, the old grandeur of pre-Communist Russia, war... All done with relatively small set and light changes. The only thing I complain about are the snowsuits of the Russian army, because as good as they do look with the colour scheme, every Finn knows that Russians didn't have them back in WW1. After all, the Russian army's lack of snowsuits was one major reason why the Finnish army was so successful against them in the Winter War 1939–1940.

@ Charlotte Estman-Wennström

As a whole I think Doctor Zhivago is one of the most promising new musicals in the dramatic, story-oriented branch of the genre. It's not perfect and it still had a bit too much romance for my taste, but even the love songs often had some twist that made them interesting. I'm also happy that the Municipal Theatre of Helsinki caught the musical so fast after the Australian production in 2011, because it's one of the best musicals they have done in recent years.

Note: I got my tickets through an ensemble member I know.

Links:

Production homepage (also available in a mix of English and Russian)
Online souvenir programme
Photo gallery

Tohtori Zivago – Helsingin kaupunginteatteri 2013

Kuva @ Charlotte Estman-Wennström

Sain tutulta näyttelijältä lipun Helsingin kaupunginteatterin Tohtori Zivagon omaisten ennakkoon. Produktio on saattanut olla vielä kypsymisvaiheessa, mutta sitä ei kuitenkaan lavalla juuri huomannut, joten uskaltaudun arvioimaan esitystä aivan valmiina teatterielämyksenä.

En ole lukenut Boris Pasternakin romaania tai nähnyt elokuvia, joten menin teatteriin tarinan suhteen noviisina. Vilkaisin kaiken varalta Wikipediasta juoniselostuksen ennen esitystä, mutta sitä ei olisi tarvittu, koska tarinassa pysyi hyvin kärryillä. Michael Wellerin, Michael Korien ja Amy Powersin musikaali on HKT:lta erinomainen valinta ja teoksena parhaimpia näkemiäni tuoreita musikaaleja. Tarina on ehkä hieman romanttinen makuuni, mutta se piti silti mielenkiintoni yllä, koska romanttisuus ei ollut silkkaa hattaraa ja aivottomuutta, vaan jokaisessa rakkauslaulussa tuntui olevan myös jokin pieni koukku.

Sami Parkkisen suomennos kuulosti olevan keskitason paremmalla puolella: tyyli oli kohdallaan, sisältö vähän diipadaapaa (luultavasti alkutekstin mukaisesti), ei mieleenpainuvia nerouksia mutta suoritti tehtävänsä, nuotit ja tavujen painot olivat kohdillaan. Väärältä tuntuva tyyli on yleensä ollut suurin ongelmani Parkkisen käännöksissä, mutta Tohtori Zivagon tekstit olivat sopivan herkkiä ja kauniita.

Etukäteen lukemani perusteella pelkäsin Juri Zivagon olevan kirkasotsainen ja enkelin hyvyyttä hohtava päähenkilö, mutta mies paljastuikin inhimilliseksi, sympaattiseksi ja aidon tuntuiseksi. Hän on idealisti ja ensi alkuun sinisilmäinen ja vähän pihalla kaikkialla muualla kuin runojensa parissa, muttei liioitellusti. Hän seuraa omatuntoaan mutta voi rikkoa yhteiskunnan normeja vastaankin. Plussaa moraalisääntöjä rikkovista ratkaisuista, joita ei esitetä absoluuttisen negatiivisina tai "korjata" myöhemmin. Tuukka Leppänen on vihdoin päästetty ansaitsemaansa päärooliin, ja hän hoitaa homman kotiin erinomaisesti. Rooli on ilmeisesti kirjoitettu legendaariselle Anthony Warlow'lle, mutten Leppäsen nähtyäni osaa kuvitella häntä yhtä zivagomaiseksi Zivagoksi.

Kuva @ Charlotte Estman-Wennström

En ihan hirveästi innostunut Anna Victoria Erikssonista Turun kaupunginteatterin Jekyll & Hydessa, mutta vara-Larana hän vakuutti sekä äänellään että näyttelemisellään. Lara ei ole sen enempää katuva syntinen kuin pahiskaan, vaan selviytymään tottunut vahva nainen, joka tasapainottaa Zivagon luonnetta mukavasti ja näyttää kaikessa hiljaisuudessa olevan miehelle opiksikin. Hieman harmittelen sitä, etten tälläkään kertaa onnistunut näkemään paljon kehuttua Anna-Maija Tuokkoa lavalla, mutta Erikssonia katseli ja kuunteli ilokseen.

Pasha Antipov alias Strelnikov kiehtoo minua hahmona erityisesti. Tarinan alussa hän on innokas, hieman nörtähtävä ja pohjimmiltaan hyvin mammanpojan oloinen nuorukainen, joka uhkuu näyttämisenhalua ja rakkaudenkaipuuta. Lopussa hän näyttää koulukiusaajalta, jonka kovismaineella hankitut kaverit ovat juuri hylänneet ja joka huomaa, että kaikki se muiden silmille tarkoitettu coolius onkin ollut turhaa. Olisin vain kaivannut Strelnikovin pahisbiisiin lisää potkua, musiikki vaikutti melko hampaattomalta hahmon luonteeseen nähden. Antti Timonen hoiti kyllä hommansa hyvin ja sai hahmoon todella eloa. Lopussa tunsin sympatiaakin miesparkaa kohtaan, osaksi koska hänelläkin oli jossain siellä pohjalla ymmärrettävät motiivit tunteilleen.

Kuva @ Charlotte Estman-Wennström

Muutkin näyttelijät tekivät hyvää työtä, eikä joukossa näyttänyt olevan heikkoja lenkkejä. Anna-Maija Jalkanen oli symppis rouva Zivago, ja Zivagon naisten duetto oli aiheeltaan virkistävän erilainen (ja kaunis). Esko Roineen kiero lakimies oli sopivan niljakas ja rouva Zivagon perhe herttainen. Kaikkien artikulaatiossa oli vielä toivomisen varaa, mutta osasyynä sanojen epäselvyyteen saattoi olla akustisesti vähemmän optimaalinen paikkani sivussa parven alla.

Tarinan ja henkilöhahmojen monitasoisuus ylipäätään teki minuun vaikutuksen. Kun musikaali pohjautuu Nobel-palkittuun romaaniin, sitä ehkä voi odottaakin, mutta turhan usein henkilöt latistuvat adaptaatioissa. Rakkauslauluja oli ehkä muutama liikaa minun makuuni, mutta seurasin Zivagon, Laran ja Strelnikovin tarinaa silti mielenkiinnolla. Ohjaaja Hans Berndtsson ei lupaillut liikoja kun sanoi tarinassa olevan mustavalkoisuuden sijaan kaikki harmaan sävyt. Romaanin siirto lavalle on muutenkin onnistunut. Tarina etenee, hahmot pysyvät kokonaisina eikä mikään tunnu hutaisten kerrotulta tai aukkoiselta, eikä romaanista ole toisaalta kerrottu orjallisesti kaikkea.

Kuva @ Charlotte Estman-Wennström

Zivagon Kunnian mies -kappale on sen verran vaikuttava, että olisin jättänyt sen ensimmäisen näytöksen lopetukseksi. Sen jälkeen tullut Kotitalon laulu -kohtaus vaikutti täytekappaleelta eikä mielestäni ollut kovin olennainen tarinan kannalta. Etenkin kun se sisälsi sen pakollisen Pikkupoika Laulaa Liikuttavasti Hennolla Äänellään -osuuden, jolla ei yleensä ole muuta funktiota kuin saada liikuttuneiksi sellaiset ihmiset, jotka liikuttuvat pelkästä lapsen näkemisestä lavalla. Myös kommunistien Järjestelmän riemuvoitto -kappale tuntui vähän munattomalta, mutta muuten musiikki oli todella kaunista. Se ei ehkä jumitu päähän soimaan tai herätä suurta hinkua hankkia levy (jollaista ei ole tehty missään), mutta livenä kunnon orkesterin soittamana sitä kuuntelee mielellään.

Loppukohtauksen ohjaukseen olisin kaivannut jotain hieman erilaista kuin sen perusratkaisun, että koko ensemble laulaa lavalla kasvot yleisöön päin. Kulisseista laulaminen, taustalla olevalla rampilla siluetteina laulaminen... Jotain erilaista, tämän olen nähnyt liian monessa musikaalissa. Ohjauksesta huolimatta loppu sai kyllä kylmät väreet selkäpiihin.

Kuva @ Charlotte Estman-Wennström

Pakko vielä hehkuttaa Ralf Forsströmin luomaa visuaalista ilmettä. En yleensä ole ollut kovin ihastunut HKT:n lavastus- ja puvustusratkaisuihin, mutta Tohtori Zivagossa oli selvästi panostettu laatuun. Tavaraa ei ollut liikaa, mutta lava ei silti näyttänyt tyhjältä. Mikään ei näyttänyt aaltopahvilta tai Eurokankaan aletrikoolaarista hankitulta, vaan lavasteet olivat tukevia, monikäyttöisiä ja esteettisiä. Puvustus sopi aikaan ja lavasteisiin, vaatteet istuivat kauniisti ja kankaat näyttivät autenttisilta. Kylmän sinertävä ja hopeanharmaa värimaailma miellytti silmääni ja loi hyytävää tunnelmaa Venäjän talveen. Etenkin pidin taustan jykevistä metalliputkista, joita hyödynnettiin valaistuksen (William Iles & Kari Leppälä) avulla kauniisti.

Kokonaisuudessaan siis suositeltava esitys, parasta mitä olen HKT:ssa pitkään aikaan nähnyt.

Linkkejä:
Produktion kotisivu

HKT, syyskauden avaus ja Tohtori Zivago

Bloggaaja on ollut kesälomalla (eli oikeissa töissä) ja yrittänyt pysyä kaukana tietokoneesta. Aivotoimintakaan ei ole oikein riittänyt mihinkään 140-merkkisiä twiittejä pidempään. Nyt olen palannut seuraamaan Les Misin harjoituksia ja valmistelua Tampereen Teatteriin, ja kahden viikon jälkeen ajatustyö alkaa taas luonnistua.

Kävin maanantaina teollisuusvakoilemassa Helsingin kaupunginteatterin kauden avajaisissa, joissa esiteltiin syksyn 2013 ensi-illat. Tavaraa oli suorastaan ähkyksi asti ja kaikkea löytyi, joskin olisin kaivannut vielä enemmän lapsille ja nuorille suunnattuja näytelmiä. Lipunhintojen, opiskelijabudjetin ja matkojen vuoksi en ole pariin vuoteen saanut aikaiseksi käydä HKT:lla, mutta Tohtori Zivagon aion käydä vilkaisemassa. Lavasteita ei vielä ollut valmiina, mutta ohjaaja Hans Berndtsson kertoi teoksesta ja näyttelijät esittivät kolme laulua musikaalista. Zivagon tematiikka kuulosti mielenkiintoiselta: sisäinen taistelu järjen ja sydämen välillä, kärsivä rakkaus, historialliset tapahtumat sisäisten tapahtumien kehyksenä ja kuvaajina, monitasoiset henkilöt ja kaikki harmaan sävyt. Aika näyttää, pitääkö Berndtssonin kuvaus paikkansa, mutta tunnelma kiehtoi minua.

Myös Zivagon musiikki kuulosti kauniin soljuvalta ja herkältä, ja vaikka melodiat eivät juuri jääneet mieleen, niitä kuunteli silti mielellään - varsinkin kun esittäjät osasivat asiansa. Nimiroolia esittävän Tuukka Leppäsen olen bongannut jo aiemminkin Rebeccasta (2008) ja Wickedistä (2010), ja tähän asti näkemästäni päätellen hän on pääroolinsa ansainnut. Jos Rebecca tehtäisiin uudelleen, Kunnian mies -kappaleen perusteella Leppäsestä tulisi varsin varteenotettava Maxim de Winter. Ahdistuneen itsekriittinen tilannekatsaus muistutti Maximin Gott, warum? -kappaletta, ja ylipäätään sain koko teoksesta Rebecca-viboja. Tietynlainen synkkyys, ahdistavuus ja valtavirran ulkopuolisuus tuntuvat yhdistävän teoksia, minkä lisäksi ne toki perustuvat maailmankirjallisuuden klassikoihin.

Biisien perusteella Sami Parkkisen suomennos kuulosti yllättävän hyvältä. Sanoitusten sisältö ei vaikuttanut mitenkään maailmoja mullistavalta neroudelta, mutta lauseet olivat kokonaisia ja ymmärrettäviä, tavujen ja nuottien painotukset vaikuttivat osuvan hyvin yhteen ja tyyli oli kohdallaan. Pidin myös lavalla nähdyistä puvuista: kankaat näyttivät laadukkailta ja värimaailma oli kylmä, mikä lisäsi tunnelman melankoliaa ja talvista vaikutelmaa.

Antti Timonen. Kuva ONiT.

Kahvitilaisuudessa nappasin vielä ohi kulkenutta Antti Timosta nahkatakkisesta hihasta. Tarinan pahista näyttelevä mies oli selvästi innoissaan roolistaan, jossa hän pääsee omien sanojensa mukaan muuttumaan nuoresta idealistista täydeksi psykopaatiksi, joka uppoaa liian syvälle aatteisiinsa. Timonenkin puhui musikaalin slaavilaisesta melankoliasta ja siitä, miten se jossain määrin sopii suomalaiseenkin kansanluonteeseen.

Päätellen siitä, miten monta kertaa Zivagon ohjaajakin toisti sanaa 'kipu', isoimpien teatterien musikaalit eivät tänä syksynä ole stereotyyppistä happy happy joy joy -huttua. Les Mis Tampereella, Prinsessa ja Addams Family Työviksessä, Jekyll & Hyde jatkaa Turussa eikä Rocky Horrorkaan mikään kepeä teos varsinaisesti ole. Draamasta pitävä blogisti approves!

Linkkejä:
Produktion kotisivu

Tohtori Zivago Helsingin kaupunginteatteriin

Helsingin kaupunginteatterin syksyn 2013 musikaali on australialainen Tohtori Zivago. Sen on säveltänyt Lucy Simon, käsikirjoittanut Michael Weller ja sanoittaneet Michel Korie ja Amy Powers. Musikaali perustuu Boris Pasternakin kuuluisaan romaaniin (joka minun sivumennen sanoen pitäisi lukea). Nimiroolissa nähdään Tuukka Leppänen, Zivagon vaimona Marika Westerling ja Zivagon rakastajattarena Anna-Maija Tuokko.

Ensi-ilta 3.10.2013 Suurella näyttämöllä
Suomennos: Sami Parkkinen
Ohjaus: Hans Berndtsson
Koreografia: Gunilla Olsson
Kapellimestari: Markku Luuppala
Lavastus ja puvut: Ralf Forsström
Valosuunnittelu: William Iles ja Kari Leppälä
Äänisuunnittelu: Kirsi Peteri ja Eradj Nazimov
Naamiointi ja kampaukset: Jari Kettunen

 © HKT / Mirka Kleemola/Jani Forsberg/Imagenary Oy - kuvan käsittely
Maari Järvinen

En tunne tätä musikaalia ollenkaan, vaikka sen olemassaolosta tiesinkin. Virkistävää vaihtelua! Miehitys näyttää kerrassaan erinomaiselta. Olen tyytyväinen siihen, että HKT on uskaltanut taas ottaa ohjelmistoon jonkin tuntemattomamman musikaalin, olkoonkin että romaanista ovat varmaankin kaikki kuulleet. Viulunsoittaja katolla oli jokseenkin mielikuvitukseton ja tylsä valinta minun makuuni, joten olen ilahtunut Zivagosta. Näkemäni Berndtssonin ohjaukset ovat aina olleet melko turvallisia ja peruskivoja, joten siltä suunnalta en odota mitään tajunnanräjäyttävää, mutta musikaalista voi hyvinkin saada oikein hyvän produktion. Kirjoittajia en tunne, mutta Lucy Simon on säveltänyt kauniin The Secret Garden -musikaalin F.H. Burnettin tunnetun kirjan pohjalta. Tohtori Zivagon kantaesitys oli vasta 2011, joten HKT on napannut uutuuden nopeasti.

Linkkejä:
Produktion kotisivu

Musikaalin Australian-kiertueen kotisivu