15 vaikutuksen tehnyttä teatteriesitystä

Kun muut niin minäkin. Järjestys suht satunnainen, puhenäytelmät lopussa.

Kunze & Levay:
Mozart! - Budapest (2003–)
Hengästyttävä, itkettävä ja raadollinen produktio hyvästä, liian harvoin esitetystä musikaalista. Pölyttyneiden ihmisten ja tylsän yhteiskunnan keskellä pomppii vähän sinisilmäinen nero, joka tahtoisi ihan vain säveltää ja pussailla, mutta ennen kaikkea pussailla.

Kunze & Steinman:
Tanz der Vampire - Budapest (2007–)
Ne tulivat ja ne purivat. Nykyään ajan hammas on vähän jo purrut niihin ja kulta-aika on ohi, mutta huippuvuosinaan produktio oli rautaa, tulta ja verta. Ja kimallusta. Paljon kimallusta. Esiintyjät ovat edelleen kyllä hyviä, mutta tunnelma on muuttunut.

Kunze & Steinman:
Tanz der Vampire: 10th Anniversary Concert - Wien (2007)
Nämä purivat hyvin lyhyen aikaa mutta sitäkin isommalla asenteella. Ekan näytöksen loppua swing-poljennolla vetänyt vampyyriensemblejono jaksaa muistikuvanakin nostaa hymyn huulille.

Kunze & Steinman:
Tanz der Vampire - Seinäjoki (2011–2012)
Jotakin elämää ja kuolemaa ja kuolemanjälkeistä elämää suurempaa. Ilmiö. Sydänverta. Ja kaiken päälle ihan pirun hyvällä ammattitaidolla tehtyä musiikkiteatteria.

Kunze & Levay:
Elisabeth - Budapest (1996–)
Kummallisen ysärityylisiä vaatteita, ihmislaumoja ja lisää kimallusta, mutta jotakin se tavoittaa Sisin elämästä. Synkkää, dystooppista ja niin kovin kaunista.

Huszka:
Lili bárónő - Kecskemét (2010)
Operetti jota ikävöin vieläkin. Herttainen tarina, kauniit laulut, ei cancan-tanssijoita vaan hiljakseen ympäriinsä hiippailevia kummituksia. Lisänä pari flirttailevaa setää, joista toinen on tainnut jo menehtyäkin, rauha hänen muistolleen.

Ulvaeus, Andersson & Rice:
Chess in concert - Budapest (2010-)
Olin jo harjoitusvaiheen lehdistötilaisuudessa kyynelten partaalla. Upea musiikki, upeat esittäjät, sielua raatelevia hetkiä. Osoitus siitä, että unkarilaisetkin kykenevät halutessaan minimalismiin. Lavalla ei oikeastaan ole kuin itse teos, joka saa sanoa sanottavansa ilman sen kummempia kikkailuja. Ei uskoisi, että kasaripoppi ja kylmä sota voivat taipua näin koskettaviksi.

Kunze & Levay:
Elisabeth - Turun kaupunginteatteri (2005–2006)
Yhtäkkiä Suomessa näki musiikkiteatteria Euroopasta. Jostain syystä ensimmäinen mielleyhtymäni Turun Elisabethista on aina sen kaunis värimaailma, mutta esiintyjätkin olivat huippuluokkaa. Erityisesti viimeinen esitys rokkasi kuin maailmanlopun edellä.

Lloyd Webber & Rice:
Jesus Christ Superstar - Åbo Svenska Teater (2014)
Ja niin kimalteleva Juudas laskettiin katosta pikkuiset enkelinsiivet selässään vetämään sellainen show että oksat pois.
Oli siellä muutama muukin näyttelijä kyllä. Hyvä sellainen. Sekä tosi paljon mustaa nahkaa.

Kokoteatteri:
Pop Slut - Tampereen Teatterikesä (2014)
Kaunista, surullista ja paljon seksiä. Viiden naisen tekemä läpileikkaus popmusiikkiin ja sen ilmiöihin.

Boublil & Schönberg:
Les Misérables - Tampereen Teatteri (2013–2014)
Hiottua ja hallittua musiikkiteatteria, valtaisa määrä osaamista. Kuulosti kauniilta ja soi päässä edelleen. Kyllä noilla voimin yksi vallankumous olisi saatu tehtyä.

Trouble Man:
somedaymyprincewill.com - Tampereen Teatterikesä (2014)
Kaunis tarina, karvaisia miehiä ja konkretisoituja kulttuurieroajatuksia suoraan Hollannista.

Shaffer:
Amadeus - Tampereen Työväen Teatteri (2008)
Kaunis ja pimeä. Keskinkertaisuuksien jumala osui ja upposi.

Reza:
Taide - Tampereen Teatteri (2013)
Onko valkoinen taulu taidetta vai vain valkoiseksi maalattu kangas? Onko niillä lopulta eroakaan? Kyseenalaistin olemassaoloni ja uravalintani.

Haddon & Stephens:
The Curious Incident of the Dog in the Night-Time - NT Live (2014)
Täydellisesti, vähän liiankin täydellisesti, simuloitu parituntinen paniikkikohtaus kuvattuna sellaisen kautta, joka katsoo maailmaa vähän eri lailla kuin useimmat muut. Näin tämän Finnkinon kautta, ja leffateatterissa näytelmä tunki suoraan ihon alle eikä mitään yksityiskohtaa päässyt pakoon.

Elisabeth – Budapest 2013

Olen nähnyt Michael Kunzen ja Sylvester Levayn Elisabeth-musikaalin Budapestin Operettszínházissa jokusen kerran aikaisemminkin (blogikirjoitukseni vuodelta 2010), mutta viimeisin oli esiintyjien osalta ehdottomasti paras kokonaisuus. Ohjaus toimii keskimäärin hyvin, ja pidän siitä, miten kohtauksia on linkitetty toisiinsa ja miten siirtymät kohtausten välillä toimivat. Ainoa iso miinus on puuttuva laulu Wenn ich tanzen will, joka on lisätty musikaaliin vasta Unkarin-ensi-illan jälkeen. Käsikirjoituksessa on korostettu Unkarin osuutta keisarinna Elisabethin elämässä ja Elisabethin osuutta Unkarin politiikassa, joten musikaalin muualla nähneet saattavat hämmentyä lisätyn dialogin määrästä. Produktioon on myös lisätty historiallisista salaliittoteorioista ammentava kohtaus, jossa kruununprinssi Rudolf liittoutuu salaa unkarilaisten nationalistien kanssa. Produktio on siis melko erilainen kuin rajan takana Wienissä tällä hetkellä esitettävä (blogikirjoitukseni viime vuodelta), mutta kummassakin on kiinnostavat puolensa.

Budapestissa on lähdetty visuaalisesti melko painajaisenomaiselle linjalle: pyörönäyttämöllä on metallista hitsattuja apokalyptisiä rakennelmia, jotka toimivat milloin palatsina, milloin bordellina. 1990-luvulla Operettiteatterilla oli ikävä taipumus täyttää lava tarpeettoman suurilla kuoroilla, tanssijoilla ja yksityiskohtaisella tarpeistolla, mikä Elisabethissakin häiritsee melko lailla, koska pidän yleensä minimalistisemmasta ja vähemmän realistisesta ulkoasusta. Lavalla on liikaa tavaraa, ja olennaisia henkilöitä on ajoittain hankala löytää ensemblen seasta. Lisäksi puvustus huokuu 90-lukua (Kuolemalla on mm. valkoiset hiihtohousut), eikä vaikutelmaa paranna se, että Kuolemantanssijat näyttävät karanneen Cindy Crawfordin aerobicvideoilta. Nykykatsojalle ysärihenkisyydessä itsessään on tietysti omaa painajaismaista estetiikkaansa.

Prologi tuonpuoleisessa

Olen nähnyt Bernadett Vágón nimiroolissa aiemminkin, mutta silloin hänellä oli vielä korviasärkevä tapa huutaa korkeimmat kohdat laulamisen sijaan. Nyt sekä hänen äänensä, hän itse että hänen tulkintansa olivat kypsyneet, ja hän oli jo uskottavampi vanhanakin keisarinnana. Bernadett on edelleen ihanan tyttömäinen ja voimakastahtoinen nuori Sisi, mutta nyt myös kyyninen ja elämäänsä kyllästynyt keski-ikäinen nainen toimii erinomaisesti.

Kuolema (Zsolt Homonnay) ja keisarinna

Samalla Zsolt Homonnayn melko miehekäs ja raamikas Kuolema sopii hyvin hänen kuvittelemakseen. Homonnay on edelleen ehkäpä lähimpänä "minun" Kuolemaani, sellaista miksi hahmon itse kuvittelisin: enigmaattinen, kylmä ja tottunut saamaan haluamansa, mutta samalla ironinen, huumorintajuinen ja pinnan alla kuohahtelevan temperamenttinen. Lisäksi Homonnaylla on persoonallinen ja hieno ääni. Upeimmillaan hän on Kuoleman tärkeimmässä soolossa, jossa mustasukkainen Kuolema keisariparin häissä julistaa viimeisen tanssin kuuluvan vain hänelle. Kuolema mm. kilistää pilkkaavan sivistyneesti lasia jähmettyneiden häävieraiden ja keisari Franz-Josefin kanssa ja lopussa juo morsiusparin maljan. Mahtava ohjausratkaisu, joka sopii hahmolle täydellisesti. Kuoleman melko androgyyniä puvustusta ja maskeerausta ei selvästikään ole tehty Homonnayn malliselle miehelle, joten vaikutelma muistuttaa hetkittäin irvokasta drag queenia, mutta olen onneksi ehtinyt tottua sivuuttamaan sen.

Uusi tuttavuus tässä esityksessä oli Miklós Máté Kerényi, tuttavallisemmin Kiskero, joka aloitti anarkisti Luigi Luchenin esittämisen tänä vuonna. Pisimpään Luchenia esittänyt Tamás Földes ei mielistelevässä setämäisyydessään vetoa minuun ollenkaan, mutta Kiskeron elosalamamainen energia, yleinen pomppivuus ja röyhkeys sopivat Luchenille erinomaisesti. En pidä liian hulluista Lucheneista, ja Kiskeron murhaaja-kertojan terävä-älyinen sarkasmi ja pillifarkkuinen rokkaripoikaolemus tekivät hahmosta vetoavan. Kiskero on teatterin tämänhetkisen johtajan poika, mutta hän on lunastanut paikkansa talossa ihan omilla kyvyillään ja on mm. palkittu koomikkoroolien esittäjä opereteissa. Hauskana kuriositeettina kerrottakoon, että hän on esittänyt vuonna 1996 samassa produktiossa pikku-Rudolfia.

Elisabeth (Bernadett Vágó), Unkarin tuore kuningatar

Toinen tänä vuonna roolissaan aloittanut näyttelijä oli Bori Kállay, joka esittää arkkiherttuatar Sophieta, Elisabethin anoppia. Yhdistän Kállayn operetteihin ja varsin hilpeisiin rooleihin, joten oli hämmentävää katsoa häntä kylmänä ja valtakunnan edun kaiken edelle asettavana Sophiena. En tiedä, yrittikö hän irrottautua mielikuvasta, jonka moni katsoja varmasti jakoi kanssani, sillä hän oli tarpeettomankin tyly ja pelottava Sophie. Yleensä pystyn tuntemaan sympatiaa myös arkkiherttuatarta kohtaan, kun nuorempi polvi ei ymmärrä hänen uhrauksiaan ja toimintansa syitä, mutta nyt Sophie oli vain yksiulotteinen hirviöanoppi ja se harmitti.

 András Máté Gömöri (Rudolf)
ja Zsolt Homonnay (Kuolema)

Ádám Bálint keisari Franz-Josefina on perushyvä, ei liian nössö tai epäkiinnostava muttei kovin paljoa sympatiaakaan herättävä. András Máté Gömöri kruununprinssi Rudolfina teki hänkin hyvää työtä ja oli soveliaan herkän oloinen. Kaikkiaan ensemble osasi asiansa. Istuin puolittain sivuparven alla, mikä ei ollut optimaalinen paikka äänentoiston kannalta, mutta näkymä lavalle oli erinomainen.

Budapestin Elisabethissa on omat kornit ja ysärihenkiset hetkensä, mutta pidän siitä kierosta huumorista ja maailmanloppua odottavasta tunnelmasta, jolla Habsburgien vallan viimeisiä vuosia ja romahdusta kuvataan. Unkarin puolia pitänyt Elisabeth on Unkarissa lähes pyhimys ja saanut siellä ympärilleen kenties isomman kultin kuin missään, mikä näkyy myös musikaalissa. Toisaalta musikaalissa nauretaan juuri tälle myyttien ja jalustalle nostamisen perinteelle, jota myöhemmin on nähty mm. prinsessa Dianan ympärillä. Musikaali ei Budapestissakaan epäröi näyttää Sisin vähemmän mairittelevia puolia, ja kuva rooliaan vastustaneesta keisarinnasta piirtyy hyvin kriittisenä. Silti minusta tuntuu, että katsojat siellä rakastavat keisarinna Elisabethia loppukumarruksissa enemmän kuin missään muualla Euroopassa.

Zsolt Homonnay, hiihtohousut ja Kuolemanenkelit

Linkkejä:
Produktion kotisivu

Eclipsis.org (suomeksi)

Elisabeth – Wien, lokakuu 2012

Elisabeth on yksi suosikkimusikaaleistani. Tätä ennen olin nähnyt siitä vain fennougrilaiset versiot ja Wienin dvd-taltioinnin, joten oli jo aikakin mennä katsomaan se saksankielisenä oikein teatterissa, etenkin koska rakastan sitä paljolti juuri lyriikoiden vuoksi. Michael Kunzen ja Sylvester Levayn musikaalien tapaan yksikään produktio ei ole ollut samanlainen, vaan ulkoasu, ohjaus ja jopa laulut eroavat toisistaan. Wienin uusin produktio on sekoitus edellisiä wieniläisiä ja Saksassa viime vuosina kiertänyttä kiertueproduktiota, minkä lisäksi siihen on lisätty yksi Kuoleman ja Elisabethin duetto, jota on aiemmin käytetty vain Unkarissa ja Japanissa Kuoleman soolona.

Elisabeth kertoo Itävalta-Unkarin keisarinna Elisabethista (1837–1898) ja pyrkii murtamaan sokerista prinsessamyyttiä, jonka 1950-luvun Sissi-elokuvat hänestä loivat. Musikaalissa ei ole hyviä ja pahoja hahmoja, vaan se kertoo erilaisista ihmisistä, jotka pyrkivät osin samoihin päämääriin mutta täysin ristiriitaisin keinoin ja milloinkaan ymmärtämättä toisiaan. Loppujen lopuksi kaikki jäävät yksin ja epäonnistuvat siinä, mitä pitävät kaikkein tärkeimpänä, ja juuri tässä piilee Elisabethin traagisuus. Kaikesta on maksettava hinta, ja Elisabethin tapauksessa täydellisen vapauden hintana on lopulta hänen koko elämänsä.

Esimerkiksi Elisabethin itsensä toimintaa on helppo ymmärtää, mutta samalla katsoja näkee hänen tekemänsä virheet, jotka eivät suinkaan muutu oikeiksi teoksi vain siksi, että ne ovat ymmärrettäviä. Elisabeth vihaa asemaansa keisarinnana ja hovin tiukkaa etikettiä ja keskittyy lopulta täysin itseensä ja vapaudentavoitteluun. Arkkiherttuatar Sophie ajaa pelkästään monarkian etuja, jättää tietoisesti välittämättä monarkian jalkoihinsa jättämistä ihmisistä ja odottaa samaa kaikilta muiltakin. Keisari Franz Josef yrittää tasapainoilla vanhoillisen äitinsä sekä liberaalien vaimonsa ja poikansa välillä, ja samalla absoluuttinen itsevaltias näkee valtakuntansa hiljalleen hajoavan nationalismin, demokratian ja maailmanpolitiikan alle. Elisabeth on tarina kokonaisen monarkian luhistumisesta ja yksittäisestä modernista introvertista, jota yritetään mahduttaa itselleen sopimattomaan rooliin. Elisabeth edustaa kaikkea sitä, mikä Habsburgien vallan lopulta hajotti, ja vaikka hän ei itse välttämättä juurikaan vaikuttanut hajoamiseen, hänen koko olemassaolonsa oli ristiriidassa häntä ympäröivän järjestelmän kanssa.

© VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Pidän Harry Kupferin ohjauksesta valtavasti. Se korostaa hahmojen monitasoisuutta ja leikkii ihanasti visuaalisella symboliikalla. Verrattuna edelliseen Wienin produktioon ja siitä tehtyyn dvd-taltiointiin (2005) ohjausta, lavastusta ja puvustusta on hieman päivitetty, sekä hyvässä että pahassa. Yan Taxin uusi puvustus on kaunis ja toimiva – ja ehdottomasti vähemmän ysäri kuin vuoden 1992 kantaesityksestä peräisin ollut edellinen puvustus. Lavastuksessa käytetyt uudet projektiot sen sijaan olivat minusta turhan realistisia ja laimeita. Pidin edellisessä produktiossa nimenomaan sen symboliikasta, leikkisyydestä ja abstraktiudesta, ja nyt tuntui että sitä oli korvattu turhaan hienolla tekniikalla, joka ei tuonut tarinaan mitään uutta. Esimerkiksi wieniläiset kahvila-asiakkaat eivät ajelleet enää tivolin sähköautoilla vaan istuivat liikkuvilla tasoilla olevien pöytien ääressä. Tylsää! Paljon hilpeää Wien-symboliikkaa ja turistikitschillä leikkimistä oli onneksi säilytettykin, ja produktiossa on edelleen rakastamaani viehättävää itseironiaa ja Elisabeth-kultille irvailua myös lavastuksen tasolla.

Annemieke van Dam nimiroolissa on todella hyvä näyttelijä ja pidin hänen tulkinnastaan: nuoresta, elämäniloisesta ja herkästä tytöstä kasvoi ahdistuksen ja valtavan itsetuntoräjähdyksen kautta kyyninen ja luovuttanut keisarinna. Ensimmäisen näytöksen loppu, jossa kirjaimellisesti kuvankaunis keisarinna astuu ulos omaa myyttiään symboloivasta peilistä/taulunkehyksestä, oli lähes henkeäsalpaava.

Van Damin ainoa ongelma on hänen äänensä, joka vaihtaa laulusta huutamiseen heti, jos musiikki vaatii menemään yhtään korkeammalle. Äänessä on lisäksi epämiellyttävän terävä, kova ja vaivalloinen sävy. Äänellisesti (tai laulutekniikaltaan?) van Dam onkin ikävä kyllä huonoimpia kuulemiani keisarinnoja, kun taas hänen näyttelemisestään pidin valtavasti.

© Herbert Schulze / Semmel Concerts

Näin Kuolemana sekä Mark Seibertin että walk-in cover Oliver Arnon. Kumpikin oli melko mitäänsanomaton ja karismattoman oloinen ja loisti vain sellaisissa kohdissa, joissa musiikki tai kohtaus itsessään luo Kuoleman ympärille vaikuttavuutta. Arno on lisäksi kovin nuoren ja poikamaisen oloinen, mikä itsessään ei olisi ongelma, mutta harteikkaammalle Seibertille suunnitellut vaatteet vaikuttivat liian isoilta hänen yllään. Lopputuloksena oli Kuolema, joka näytti lainanneen isukin vaatteita. Kemiaa ei kummallakaan ollut oikein kenenkään kanssa, ja minulle he lähinnä toimivatkin roolintäytteinä, joihin en enää sen kummemmin jaksanut kiinnittää huomiota. Kun kyseessä on miespääosa, se ei ehkä ollut toivottu vaikutus. Kuolemansuudelma kruununprinssi Rudolfille (peruskiva Anton Zetterholm) oli myös historian lyhyin.

Alussa mainitsemani uusi duetto Kein Kommen ohne Geh'n ei lopulta häirinnyt minua niin paljon kuin olin ajatellut. Se selittää auki Kuoleman ja Elisabethin motiiveja ehkä turhan paljon eikä olisi varsinaisesti tarpeellinen juonen kehityksen kannalta, muttei se varsinaisesti haitannutkaan. Muuten niin riehakkaat wieniläiset katsojat eivät tosin kummassakaan esityksessä taputtaneet kappaleen jälkeen, mikä ehkä kertoo kaiken olennaisen sen wau-faktorista.

© VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Franziskus Hartenstein keisari Franz Josefina puolestaan onnistui tuomaan jonkinlaista persoonaa, karismaa ja sympaattisuutta rooliin, joka on tarkoituksella kirjoitettu melko mitäänsanomattomaksi. FJ oli siinä mielessä esimerkillinen keisari, että hän eli työlleen, mutta inhimillisestä näkökulmasta hän oli jotakuinkin yhtä persoonallinen kuin aanelosen paperi, ja se näkyy myös musikaalissa. Vaatii näyttelijältä taitoa saada yleisön sympatiaa myös Franzlin puolelle, ja Hartenstein onnistui siinä.

Minulla on lievä fiksaatio kertojahahmoihin, ja Luigi Lucheni on vuosikaudet ollut suosikkini niin musikaalien kertojista kuin Elisabethin hahmoistakin. Kupferin ohjauksessa Lucheni on teräväjärkinen ja yhteiskuntakriittinen pikkupaholainen, jolle mikään ei ole pyhää. Hän suhaa kehyskertomuksessa paljastamassa yleisölle likaisia totuuksia Elisabethista ja samalla härnää puolinäkymättömänä musikaalin henkilöitä, yllyttää vallankumoukseen ja tarjoilee kahvia. Vasta lopussa, kun hänen oma osuutensa Elisabethin elämässä tulee ajankohtaiseksi, pilkallinen ulkokuori alkaa rakoilla. Etenkin kakkosnäyttelijä Kai Hüsgen teki roolin vaikuttavasti, huumorilla ja herkullisilla yksityiskohdilla. Ykkösmiehityksen Kurosch Abbasissakaan ei ollut silti mitään vikaa.

© Herbert Schulze / Semmel Concerts

Olin etukäteen eniten odottanut Carin Filipcicin näkemistä Elisabethin äidin Ludovikan ja ilotalonemäntä Frau Wolfin kaksoisroolissa, enkä pettynyt. Filipcic säteilee lavakarismaa ja hurmaavan kieroa hyväntuulisuutta, ja hänellä on upea ääni. Yhdistelmä Ludovikan äidillisyyttä ja Frau Wolfin kiusoittelevaa ammattiylpeyttä oli mukaansatempaava, ja ensembleosat kuten työläisnainen Milch-kohtauksessa menivät samalla kaikkensa antavalla asenteella. Tällä naisella on hauskaa lavalla, ja se näkyy. Hän otti myös kaiken irti Luchenin härnäämisestä.

Daniela Ziegler arkkiherttuatar Sophiena oli yksi parhaista näkemistäni. Sophie määräilevänä anoppina on Elisabethin vastavoima muttei missään nimessä tarinan pahis, vaan tarinan kuluessa hänenkin näkökulmansa pääsee kuuluviin ja saa oikeutuksensa. Ziegler oli tasapainoinen kokonaisuus kulissientakaista itsevaltiutta ja rakastavaa äitiä ja isoäitiä, joka tukahduttaa pehmeämmän puolensa monarkian parhaaksi. Hänen viimeinen Bellaria-soolonsa oli sydäntäsärkevä.

© VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Produktiossa oli paljon sellaista, joka ei oikein vakuuttanut tai tuntunut miltään, mutta teos itsessään on etenkin Kupferin ohjauksessa niin vahva, että se imi minut maailmaansa kaikesta huolimatta. Uutta produktiota on kritisoitu sosiaalisessa mediassa ja lehtiarvosteluissa aika reippaasti, joten odotukseni eivät olleet kovin korkealla, mikä osaltaan saattoi vaikuttaa positiiviseen yllättymiseeni. Ensemble veti täysillä ja molemmissa näkemissäni esityksissä oli tunnelmaa, jota tuon kokoisessa teatterissa usein on hankala luoda, joten kokonaisvaikutelmani jäi ehdottomasti positiiviseksi.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Eclipsis.org (suomeksi)

Elisabeth - Turku, Finland (2005–2006)

The Finnish production of Kunze&Levay's Elisabeth was performed in the Municipal Theatre of Turku for 1½ years in 2005–2006 and was a great success, always nearly sold-out. It had its faults, sometimes rather big ones, but it was nevertheless done with passion and love. It also opened the way for Kunze's musicals in Finland: we later got two productions of Rebecca, and Tanz der Vampire is currently a big thing in Seinäjoki.
(I got a bit excited with the photos, sorry, but the production doesn't have a website or that many fansites anymore.)

Thérèse Karlsson & Mika Kujala.
© Turun kaupunginteatteri / Robert Seger

The storyline followed the 2004 Vienna revival and the staging was based on that production, too, but they had also had some own ideas in the visuality that mostly worked very well. I really liked the colour palette they had used for the sets. It was warm-toned, darkish and somehow decayed in a way that reminded me of forgotten statues covered with green and grey moss. Death's carriage was the most impressing I've seen. In the beginning the scenes were more light-coloured. Bad Ischl was full of warm pink roses, both in the gobelin-like back canvas and in Sophie's and her servants' clothes. Elisabeth and FJ sang their first duet in the basked of a balloon that was hanging in mid-air with a blue sky behind them. It was cute, and the transition to the wedding scene with corpse-like guests and doomsday atmosphere was impressive.

Ilkka Hämäläinen & Kirsi Tarvainen in Bad Ischl.
© Turun kaupunginteatteri / Robert Seger

They also had amusing and great little details in the staging. The scenes of Elisabeth's marriage were shown on a little stage with curtains and all, so they really were little scenes like in a school play. When they talked about Elisabeth loneliness, they first showed her sitting next to her baby's cradle, then closed the curtains,  re-opened them and on the place of the cradle was someone dressed as a parrot.

"Nur kein Genieren" was bizarre, ugly and ridiculous, but they also didn't take everything out of it and the scene fell quite flat. Only in the derniere they really overdid the acting and dancing so that the scene worked as a whole. The prostitute costumes were weird and the sets looked like decorated with Christmas lights, though I'm not sure if the point was to show the cheapness of the prostitute world. But why would anyone pick a girl for the emperor in a place like that?

Kristina Raudanen & girls.
© Turun kaupunginteatteri / Robert Seger

By the way, I really liked the way they used the Death's Angels in the production: they for example drove the bumper cars in "Fröhliche Apokalypse" (the cars were borrowed from the Särkänniemi amusement park), were nurses in the lunatic asylum, rioted in "Milch", and the prostitute chosen for Franz-Josef was in fact a female Death's Angel in a shorter and tighter prostitute version of the normal DA costume. In that way the Death's presence in the decayed and falling Habsburg empire was shown very nicely.

Kirsi Tarvainen & Tomi Metsäketo.
© Turun kaupunginteatteri / Robert Seger

Cast

Thérèse Karlsson & Tomi Metsäketo.
© Turun kaupunginteatteri / Robert Seger

Voice-wise I loved the cast. The Death (Mika Kujala) and Rudolf (Tomi Varho) were bliss to listen to, and I think the Finnish Elisabeth & FJ combination is still the best I've heard anywhere, including cast recordings. Also Sophie (Kirsi Tarvainen) was excellent, scary but after all sympathetic in "Bellaria". Acting-wise you could see that for example Thérèse Karlsson (Elisabeth) usually performs in opera and Tomi Metsäketo (Franz-Josef) is a singer, because they both mostly stood stiffly still when they sang. On the other hand, I have seen both Karlsson and Metsäketo act better elsewhere, so I think the problem might have been also the director. Lucheni (Ilkka Hämäläinen) wasn't my type of Lucheni, he somehow didn't feel anarchistic enough, but later he got more energy and I started to like him (which has nothing to do with the fact that he spent one performance flirting with me *grin*), and in the derniere he absolutely rocked. The ensemble couldn't always stay in rhythm in the choreographies, and there was someone in the orchestra who always played in different rhythm in the dialogue music than everyone else, but generally the cast, ensemble and orchestra were good.

Thérèse Karlsson & Mika Kujala.
© Turun kaupunginteatteri / Robert Seger

I wasn't a fan of the director's view about the Death's character. There was very little chemistry and interaction between Elisabeth and the Death; the Death worshipped Elisabeth like a lovesick but frustrated puppy, but his presence didn't seem to have much to do in Elisabeth's life or in the story in general. They didn't have much to do with each other, and the Death's part in the story felt somehow forced while Elisabeth was all about herself and her own liberation. During "Der letzte Tanz" she just leaned on Franz-Josef and looked ill and scared and didn't even glance at the Death while he stood/bounced on the bridge and sang his song practically to the audience. In the end they sang "Der Schleier fällt" together and kissed after that, and then Elisabeth sang the reprise of "Ich gehör nur mir" and walked up the bridge to a bright light with the Death following her, again like a puppy. I had a big problem with that, because it made Elisabeth seem rather heroic, which I think she isn't in the musical. Yes, there is a feministic tone in the story, but I felt this production highlighted it too much and tried to minimize Death's role in Elisabeth's life. As if they had tried to make it less shocking for grannies, or then the director wasn't very interested in the Death's character and he kind of just came with the packet while the ultimate story of a tragic feministic empress went on around him.

Thérèse Karlsson & Mika Kujala.
© Turun kaupunginteatteri / Robert Seger

Mika Kujala got the best out of the directing, though. His Death was bouncy and bursting with energy and stage presence, and you couldn't help loving him. I also really, really liked his voice. Without his stage-filling charisma the Death would have felt like a minor character. I loved his expressions when the little Sophie died: the Death presented the child's corpse like a gift to Elisabeth and seemed totally surprised, ashamed and disappointed when she didn’t like it at all, very much like a puppy proudly bringing a dead mouse to his owner who then screams in disgust. The Death was ardently in love but also frustrated, cynical and proud. His interaction with Rudolf was excellent, too, and Tomi Varho remains one of my favourite Rudolfs.

Translation ranting

Thérèse Karlsson.
© Turun kaupunginteatteri / Robert Seger

The translation was bad on so many levels. It was perfectly singable, but there were silly grammar mistakes, overuse of short words that mean nothing but fill the gaps nicely (siis, niin, -kin, vai, varmaan, kai, nyt...), resulting in lines that had one or two meaningful words and 3-5 words or suffixes that added nothing to the sentence. Often the lines simply made no sense and were downright impossible to understand. It sounded like the translator hadn't really understood German, because many lines sounded like someone had taken a dictionary, looked up the most important words of the sentence and then written a whole new sentence(-ish) based on those words. An example that remained etched in my mind:

("Eine Kaiserin muss glänzen"; Finnish, the Finnish translation in English, and the original German text)

Countess Esterházy: Suunne aukaiskaa! ("Open your mouth!") (Öffnen Sie den Mund!)
Sophie: Keltaiset ei olla saa! ("[Teeth] may not be yellow!") (Die sind zu gelb, das darf nicht sein!)
Elisabeth: Tammalla saa! ("Mare's [teeth] may!") (Bin ich ein Pferd?)

So... Instead of asking why they're treating her like a horse, Elisabeth thinks she is a horse and can therefore have yellow teeth? Oddly, "Bellaria" was significantly better translated than rest of the musical and actually sounded beautiful and made sense. There were also factual errors, like Rudolf complaining to Elisabeth that he must get married, when at that point of the story he had, in fact, been married for several years. The translator passed away half a year after the derniere, though, so maybe he wasn't at his best anymore when he did the translation.

Friends gather to hear Ludovika's news about Helene's engagement.
© Turun kaupunginteatteri / Robert Seger

All in all I miss the production, and I hope the musical will someday be made again in Finland, preferably with a new translation and a director with a different view to the story. The cast was good and I loved the visuality of the production.

Links:

The Municipal Theatre of Turku (in Finnish)

Eclipsis.org: Elisabeth (in Finnish)

Empress Elisabeth travels to South Korea

Elisabeth (Kunze&Levay) premiered yesterday in Seoul, South Korea. I'm not usually into Asian theatre scene, because I don't know the cultures or languages, and the Japanese and Korean etc. style of staging musicals usually doesn't appeal to me. But I must say I've been impressed by the South Korean take on Kunze's musical, first Mozart! and now Elisabeth. They're blending modern and traditional style in a way that, for me, hits the timeless and time-breaking world of Kunze's musicals perfectly. The characters portray feelings and emotional situations very familiar to modern spectators, even if their context is historical, and I think these photos are a perfect mixture of both. I dislike bringing the characters of historical stories into modern or some imaginary weird world, which happens too often especially in opera when people desperately try to "spice up" the traditional stories, but these photos show that it's possible to make (or at least promote) costume dramas with a stylish touch of modern style, too, without losing the historical costume drama aspect.

Photo sources: Cafe.naver.com & MusicalElisabeth.com (warning, loads slowly)

Photo copyrights: EMK Musical Company

Elisabeth (Kim Sun Young and Ok Ju Hyun)

The Death (Ryu Jung Han, Song Chan Eui and Kim Jun Soo)

Lucheni (Kim Su Yong, Choi Min Chul and Park Eun Tae)

Franz-Josef

Franz-Josef

Sophie

Sophie

The three Rudolfs

Based on the photos I've seen, the actual staging is slightly more traditional than in these early press picturses, but the general feeling of them is still there. I'd like to see a production like this done in Europe as well, since this semi-Gothic-Victorian-Modern-something style is popular here, too. For smaller theatres afraid of expensive costume dramas with hoop skirts and whatnot, a bit more modern take could be an interesting solution.

Links:
Production homepage
Vereinigte Bühnen Wien's news
Musicalszene.de

Elisabeth - Operettszínház, Budapest 2010

 First, Zsolt Homonnay as the Death rocks. I think I've finally found my kind of Death, the kind of Death I could imagine meeting some day. Zsolt is majestic, dignified and somehow feels more mature than most Deaths I've seen, but underneath there's a volcano that he sometimes has a bit trouble to control. My friend described him as hot ice or something like that, which I think says it all. Zsolt also has a bit manlier features than (Hungarian) Deaths usually and generally he's less androgyne, less ethereal and less fairy-like when compared to especially Szilvester Szabó in the role. Szilveszter is the complete opposite and very Death-like and I liked him in the role, but in his case I can't personally relate to Elisabeth who falls in love with his Death. I prefer Men. I sometimes have problems with Zsolt's voice, but in this role he sounds perfect. His Der letzte Tanz is amazing, all badly hidden hurt pride and cynical mocking but still not too much. I love the moment when he takes a glass, puts another glass to the hand of the frozen Franz Joseph and does a silent "Cheers!" with him. Also the end of the song, when he raises his glass for the last note, waits until the applauds are over and then drinks it empty, is great. Purr, I'm in love.

Nikolett Füredi & Zsolt Homonnay. All photos: Operettszínház

Now, if only Zsolt had a make-up and clothes that fit him, I might consider letting his Death kiss me someday. But no, they've managed to give him too short and tight trousers made of white or black satin, shoes that look like galoshes and a shirt that my friend described as a glittered pajama. The coat looks fairly good, but the make-up doesn't fit his features at all and makes him resemble a slightly macabre drag queen. The same style looks perfect on the skinny Szilveszter, but with Zsolt they should have taken a new approach. Or at least made him trousers that cover his ankles, because now he reminds me of my high school German teacher.

Which leads us to my general problem with the Hungarian production: it premiered in 1996 and it shows. They should update it a bit, change the cheap-looking costumes and get rid of some of the useless trash on stage. They've got too much unimportant props and too much useless ensemble for my liking, and it makes the whole thing chaotic and quite ugly. The Death's angels with their 90's aerobic video choreographies just make me giggle. I actually like the basic sets, but I could live with them much better if there wasn't all this other stuff and people on stage. Now there's just too much everything and the important people and ideas that actually work drown into a mess.

The King and Queen of Hungary

I think it would also be good to update the libretto, since they still mostly use the translation of the original 1992 Vienna version and I think some of the later changes for example in the Prologue in German were made for a reason. No matter how pretty the song Útvesztő minden út (Kein Kommen ohne Geh'n) is, I think it's quite useless to again point out how much in love the Death is with Elisabeth, and the song is quite sugary compared to Death's usual style.

I thought I would never say this, but I actually liked Árpád Zsolt Mészáros as Lucheni. I still find the guy himself quite disgusting and can't watch him from very close because he's just eww, but I like his Lucheni. He's anarchistic enough, energetic, annoying in the good Lucheni-like way and I liked his chemistry with the Death. I can't take Tamás Földes seriously in almost any role, but Lucheni is definitely the worst of these cases, in my eyes he just lacks all Lucheni-ness. He's too middle-aged, both physically and attitude-wise.

Nikolett Füredi & Zsolt Homonnay

The Hungarians also have my two favourite Elisabeths: Nikolett Füredi and Bernadett Vágó. Both have a lovely strong voice (though Bernadett sometimes does the usual Operettszínház shouting in high notes), both can act very convincinly, and both really feel like Elisabeth. I somehow can't put my finger on it, but their ideas work. They definitely aren't similar, but I enjoy watching both portrayals. I'd like to see Kata Janza some day to know what I think of her Elisabeth, but her voice hurts my ears so I'm not sad about missing her on all the four times I've seen the Hungarian production.

The ensemble is good as well, and some details in the production work very nicely. Their Milch gives me goosebumps. I like it how the Death also comes for Sophie, and how Rudolf in the end of Der Hass runs to stage and to the middle of people's hate. It kind of motivates his Wenn ich dein Spiegel wär' and connects Der Hass better with the other scenes.

Attila Dolhai (Rudolf) & Zsolt Homonnay

I'd like to see Kentaur design the sets and costumes to Elisabeth. Hungarians have some of the best actors I've seen in the musical, and their psychological and dark take on the story works as an idea, but the sets, costumes and use of ensemble are too operetta-like and it doesn't match my idea of Elisabeth.

Links:
Production homepage
Photo gallery
About the musical in Finnish