Sain esitykseen lehdistölipun.
Olen kuukausikaupalla kärsinyt writer's blockista ja jonkinlaisesta teatteriturtumuksesta. Mikään ei oikein jaksa kiinnostaa, ja jos olen saanutkin aikaiseksi mennä katsomaan esitystä, se ei ole temmannut mukaansa. Lauantai-iltainen Teatterikesän konsertti Tämän vuosituhannen näyttämömusiikkia (vol. 1) herätti siitä horroksesta tehokkaasti. Säveltäjät Eeva Kontu, Annamari Kähärä ja Jussi Tuurna olivat omien sanojensa mukaan päätyneet aamuneljältä Kajaanin runoviikoilla ideoimaan suomalaisten musikaalisäveltäjien verkostoa, ja konsertti oli ideoinnin tähänastinen tulos. Lisää on toivottavasti luvassa, koska tunnelma oli taivaissa. Oman osansa tekivät huippuluokan solistit ja orkesteri sekä Tampereen Taiteellinen Kuoro, johon näyttää kuuluvan jokainen kynnelle kyennyt tamperelainen musikaalinäyttelijä. Lavalla oli enemmän lauluvoimaa kuin laki ehkä sallii, ja pystyyn nousevat ihokarvat ynnä VAU-efektit olivat monilukuisia. Säveltäjät itse osallistuivat säestykseen, taustalauluun ja yleiseen kannustukseen.
Lauri Viidan runoihin ja elämään perustuva musikaali Viita 1949 Työviksessä oli minulle kokonaisuutena pettymys, mutta Eeva Kontun siihen säveltämä musiikki on hienoa. Tuukka Leppänen rokkaamassa Jokea ja Maria Ylipään voimakkaan kaunis encore Alfhild olivat minulle ehkä konsertin kohokohdat, samoin upean Tiina Weckströmin tumman kohtalokas Liian lähellä maata, tarina pispalalaisesta ojasta kännissä löytyneestä Jumalasta. Tammikuussa 2018 Työviksessä kantaesitetään Viita-työryhmän uusi musikaali Tytöt 1918, jonka hiphophenkinen naisjoukon vallankumousjulistus Kumoon! ja kaunis Sadan vuoden päästä nostivat odotukseni jälleen korkealle.
Kähärän ja Tuurnan musiikki on minulle vieraampaa, vaikka nimet toki tiedän. Tuurnan tyyli on minun makuuni usein inasen liian rouheaa ja jazzahtavaa, mutta konserttikontekstissa kappaleet toimivat silti hyvin ja esitykset olivat vaikuttavia. Varsinkin Tuurnan Homo!-musikaalin kappaleet olivat kerrassaan herkullisia, ja nyt harmittaa vielä enemmän, etten nähnyt sitä Kansallisteatterissa. Toinen harmittelemani missattu teos on Kähärän HKT:lle säveltämä Kummitusjuna, mutta jospa se Länsimetron myötä saisi vaikka jatko-osan. Pidän molempien sävellystyylissä rahtusen kierosta huumorista. Tuttavapiirissäni on muodostunut käsitteeksi musiikkigenre "suomalainen musikaali", jossa kaikki kappaleet kuulostavat samalta eikä niistä erota mitä tunnelmaa laulun pitäisi välittää, mutta tämä trio välttää sen sudenkuopat hyvin.
Konsertin vaivihkaisena teemana oli rakkaus, mikä kuulostaa huomattavasti ällösöpömmältä ja herkemmältä kuin esitykset todellisuudessa olivat. Myös Raamattua, etenkin ensimmäistä Korinttolaiskirjettä, siteerattiin ja varioitiin paljon eri kappaleissa sekä alun musiikkiteatteriaiheeseen mukaillussa julistuksessa, jonka toivoisin muistavani tarkemmin. Tunnelmassakin oli tiettyä hurmosta ja julistavuutta, muttei suinkaan uskonnoista vaan musiikin (ja rakkauden) tärkeydestä teatterissa. Yhdyn käsiohjelmaan painettuihin jälkisanoihin:
Kiitämme teattereita, jotka ovat tilanneet ja tilaavat kotimaisen musiikkiteatterin kantaesityksiä.
Ja ne, jotka eivät tilaa, ottakoot opiksi.
Suomalainen musiikkiteatteri olkoon elossa!
