Kirjanurkkaus

Ghaffar Khanin perustama Khudai Khidmatgar -liike on historiallisesti ilmeisesti ainutlaatuinen sosiaalinen keksintö, sillä missään muualla väkivallaton vastarintaliike ei ole järjestäytynyt kurinalaiseksi aseettomaksi armeijaksi. Eilisessä Hesarissa oli syyskuussa menehtyneen tietokirjailija Tapio Tammisen muistokirjoitus. Tamminen muistetaan ehkä parhaiten Tieto-Finlandian vuonna 2015 voittaneesta Kansankodin pimeämpi puoli -teoksesta (2015), mutta itse olen lukenut vain Tammisen vuonna 2011 ilmestyneen tietokirjan Abdul Ghaffar Khanista . Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta bloggausta en ole siitä tehnyt, joten päätin nyt kaivella vanhat muistiinpanot esiin.   Islamin aseeton soturi kertoo siis Ghaffar Khanista, joka perusti maailman suurimmaksi rauhanarmeijaksi kutsutun aseettoman liikkeen 1920-luvun lopulla brittiläisen Intian luoteisella raja-alueella, joka on nykyisin osa Pakistania. Tällä vuosituhannella kyseinen alue on tullut tunnetuksi erityisesti Yhdysvaltain pommituksi

...ajattelin että meidän välillämme on... sopimus, siis intialaisten ja englantilaisten välillä. Me kunnioitamme heidän urhoollisuuttaan samoin kuin kunnioittaisimme englantilaissotilaan urhoollisuutta, ja vastavuoroisesti he taistelevat meidän sodissamme yhtä raivokkaasti kuin kuka hyvänsä englantilainen. Aloin lukea Kamila Shamsien tämän kevään käännösuutuutta ristiriitaisin tuntein; ja ristiriitaisin tuntein myös suljin lopulta kirjan kannet. Shamsie on minulle yksi niistä kirjailijoista, jonka kirjoja odotan aina innolla, mutta joka on nyt jo kolme kertaa tuottanut minulle pienen pettymyksen. Silti annan hänelle aina vain uuden mahdollisuuden. :) Shamsien Burnt Shadows -läpimurtoteoksesta (suom. Poltetut varjot , 2010) kirjoitin, että lupaavasti alkaneen romaanin loppupuoli oli niin sekava ja loppuratkaisu niin epäuskottava, että se vei pohjan koko kirjalta. Kartanpiirtäjä (2011) oli minusta parempi, mutta Karachin kaupunki jäi kirjassa kovin etäiseksi. Myös Jumala joka

This way of life had endured for centuries, but it would not last for ever. It constituted defiance to certain concepts, which the world was beginning to associate with civilisation itself. Concepts such as statehood, citizenship, undivided loyalty to one state; settled life as opposed to nomadic life, and the writ of the state as opposed to tribal discipline. A collection of short stories from an unknown, almost 80-year-old civil servant from Pakistan, who has never published anything, may not sound very promising. But this collection has been described as "one of the finest collections of short stories to come out of South Asia in decades". The author, Jamil Ahmad , has worked for years in a very controversial area: the remote regions of Balochistan and the tribal areas of Swat and Waziristan along the border between Pakistan and Afghanistan. This is the very same area that has now become notorious, because it is supposedly the nest of al-Qaeda terrorists and the Tal

"Minä olen jo alkanut ajatella Karachia paikkana, jolle täytyy sanoa hyvästit; joka päivä sanon hyvästit jollekin osalle kaupunkia, ja kun sitten parin päivän päästä näen sen uudestaan, olen hurjan helpottunut mutta toisaalta en, koska sitten minun pitää sanoa hyvästit uudestaan. Siltä varmaan tuntuu kun kuolee." Se poika osasi totisesti pilata tunnelman. Kamila Shamsien Karachi on rönsyliljamainen kaupunki , jossa romaanin pakistanilaiset ystävykset, Karim ja Raheen, viettävät huoletonta lapsuutta keräilemällä fossiileja ja juomalla appelsiinimehua rottinkituoleissa kivipuutarhassa. He ottavat suuren, sekavan ja väkivaltaisen kaupungin sekä sen kielen omakseen, leikittelevät katujen vaaroilla ja puhuvat anagrammein toisilleen. Karimin ja Raheenin ystävät Zia ja Sonia täydentävät kaverinelikon. Myös Karimin ja Raheemin vanhemmat muodostavat oman, salaperäisen nelikkonsa, jonka menneisyys on lapsilta salattu. Karim haluaa olla kartanpiirtäjä ja on erityisen kiinnostunut

Sohailin ja Mayan ystävät kehottivat häntä aina tulemaan heidän joukkokokouksiinsa ja tapaamisiinsa, mutta koska hän ei ollut enää nuori eikä mukana opiskelijaliikkeessä, ei ollut osallistunut kansallispuolueen kokouksiin eikä ylioppilaskunnan vaaleihin eikä lukenut, kuten Sohail ja Maya, Kommunistista manifestia , ei ollut istunut tuntikausia banianviikunan alla keskustelemassa vastarintataistelun taktisista hienouksista, hän ei täyttänyt oikean kansallismielisen tunnusmerkkejä. Hänellä ei ollut siihen tarvittavaa nuoruutta, ulkonäköä eikä sanoja. Ensin pieni kertaustunti, aiheena Intian niemimaan historia: Intiahan oli Britannian siirtomaa aina vuoteen 1947 asti. Tuolloin maa paitsi itsenäistyi, myös jakautui kahteen - tai oikeastaan kolmeen - osaan. Hinduenemmistöisestä Intiasta irtautui muslimienemmistöinen Pakistan, joka puolestaan jaettiin Itä-Pakistaniin (nyk. Bangladesh) ja Länsi-Pakistaniin. Intia sijaitsi siis näiden kahden "Pakistanin" välissä - mikä oli tietenki

Hiroko steps out on to the verandah. Her body from neck down a silk column, white with three black cranes swooping across her back. She looks out towards the mountains, and everything is more beautiful to her than it was early this morning. Nagasaki is more beautiful to her than ever before. [...] Hiroko. And then the world goes white. Diasporic writers originating from South Asia and the Indian subcontinent are sweeping the world. Kamila Shamsie , a Pakistani author educated in America and living in London, follows in the footsteps of Khaled Hosseini and others, as she writes about Afghanistan and Pakistan to a European and American audience. Her most recent novel, Burnt Shadows , has already become an international phenomenon. Shamsie is a great storyteller and an ambitious writer. Her novel manages to cover the atomic bomb in Nagasaki in 1945, the independence and partition of India in 1947, the rise of the mujahideen in Pakistan and Afghanistan in the 1980s, and final