Kirjanurkkaus

Puunhalaajat Alkuvuoden hitaanvarma lukutahti jatkuu maaliskuussa. Kuukauden aikana aikamatkailin ensin 1900-luvun alun Intiaan, Peshawarin kapeille kujille ja arkeologisille kaivauksille. Sieltä tein aikamoisen harppauksen 1800-luvun Jamaikalle, sokeriruokoplantaaseilla raatavien orjien pariin. Lopuksi palasin nykyaikaan ja Afganistaniin, "vaietun vastarinnan jäljille", kuten tietokirjan alaotsikko kuuluu. Maaliskuun luetut: Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä Andrea Levy: Pitkä laulu Jenny Nordberg: Kabulin tyttöjen salaisuus   Kesken ovat yhä tuorein englanninkielinen Granta , joka käsittelee intialaista nykykirjallisuutta, sekä Tin Housen vastikään ilmestynyt numero, jonka teemana on "Rejection". Seuraavaksi ajattelin tarttua Anu Holopaisen Ihon alaiset -romaaniin, jonka moni bloggaaja on jo ehtinyt lukea.

Kun elämä laitetaan risaiseksi, se muuttuu keskivertoa mukavammaksi. Mutta kun elämä on risainen, on se loppujen lopuksi kaukana ehjästä ja mukavasta. Eli ensin on helvetin hauskaa, sitten alkaa vähän kerrassaan rasittaa. Tunnustan: en ollut aluksi lainkaan kiinnostunut  Juice-elämäkerrasta, joka ilmestyi viime syksynä, sai paljon kehuja ja on siitä lähtien pojottanut myyntitilastojen ja kirjaston varatuimpien kirjojen kärjessä. Kirjabloggaajatkin valitsivat sen toiseksi parhaaksi viime vuonna julkaistuksi tietokirjaksi. En ole mikään Juice-fani ja tunnen miehen tuotantoa hävettävän huonosti (En edes tiennyt, että "Rakkauden haudalla" -biisi on alun perin Juicen käsialaa!). Luulisi, että syntyperä velvoittaisi tutustumaan mieheen: isäni on myös kotoisin Juankoskelta ja oli Juicen koulukavereita. Mutta ei... Se, että lopulta luin elämäkerran, on täysin Antti Heikkisen ansiota. Selailin opusta vanhempieni luona kahvipöydässä ja jäin siihen niin totaalisesti koukkuun, e

Kansi: Elina Warsta Pohjois-Suomi, 30-luvun puutteenperä ja faskismin nousu. Irga Villilintu suksii pitkin Veräisen jäätä ajokoirat kintereillään. Ollaan viiden kilometrin päässä Neuvosto-Venäjän rajasta. Hankinäyttämö on silattu täyteen pörröisiä pajunkissoja, aurinkoräähkässä narskahtelevia ikihonkia, gallenkallelamaista, vanhakantaista mutta samalla suksenliukastavaa laturomantiikkaa, kirssihameen rahinaa, ryskykuiskeista jäänpirskahtelua, ja takaa-ajajien huutoa. Viime vuoden syyskuussa nurisin heti tuoreeltaan suomalaisen Grantan erikoisnumeron ilmestymisen jälkeen siitä, ketkä olisi pitänyt laskea mukaan "parhaisiin nuoriin suomalaisiin kirjailijoihin". Erityisesti Maija Muinosen , Inka Nousiaisen ja Hanna Haurun jääminen "parhaimmiston" ulkopuolelle harmitti. Granta 3 piti kuitenkin lukea, enkä paria poikkeusta lukuun ottamatta todellakaan pettynyt mukaan valittuihin teksteihin. Päätoimittaja Aleksi Pöyryn kirjoittaman esipuheen mukaan erikoisnumero

...ajattelin että meidän välillämme on... sopimus, siis intialaisten ja englantilaisten välillä. Me kunnioitamme heidän urhoollisuuttaan samoin kuin kunnioittaisimme englantilaissotilaan urhoollisuutta, ja vastavuoroisesti he taistelevat meidän sodissamme yhtä raivokkaasti kuin kuka hyvänsä englantilainen. Aloin lukea Kamila Shamsien tämän kevään käännösuutuutta ristiriitaisin tuntein; ja ristiriitaisin tuntein myös suljin lopulta kirjan kannet. Shamsie on minulle yksi niistä kirjailijoista, jonka kirjoja odotan aina innolla, mutta joka on nyt jo kolme kertaa tuottanut minulle pienen pettymyksen. Silti annan hänelle aina vain uuden mahdollisuuden. :) Shamsien Burnt Shadows -läpimurtoteoksesta (suom. Poltetut varjot , 2010) kirjoitin, että lupaavasti alkaneen romaanin loppupuoli oli niin sekava ja loppuratkaisu niin epäuskottava, että se vei pohjan koko kirjalta. Kartanpiirtäjä (2011) oli minusta parempi, mutta Karachin kaupunki jäi kirjassa kovin etäiseksi. Myös Jumala joka

Kansi: Eevaliina Rusanen Kysyn Henneriltä, mitä hän tekisi, jos joku paljastaa meidät. Hän sanoo, että silloin minun pitäisi tulla hänen luokseen kokonaan. Ja jatkaa, että ennemmin tai myöhemmin minun pitää joka tapauksessa tehdä päätökseni, viimeistään sitten kun täytän kahdeksantoista. Olen nyt ihan viininhuuruissa ja lumoudun hänen sanoistaan, jotka vakuuttavat minulle yhä uudelleen: sinä olet se jonka minä haluan, sinä, eikä kukaan muu. Vielä joskus kerromme kaiken -romaanin päähenkilö on kirjan alussa vasta 16-vuotias Maria, joka elelee varsin huoletonta teinitytön elämää valokuvaamisesta innostuneen poikaystävänsä kanssa DDR:ssä. On vuosi 1990, Berliinin muuri on murtunut edellisenä vuonna ja Saksan jälleenyhdistyminen lähestyy. Itäsaksalaisella maatilalla vuosi voisi yhtä hyvin olla vaikka 1950. Lehmät on lypsettävä ja tilan työt hoidettava entiseen tapaan, vaikka ympärillä oleva maa muuttaa hiljalleen muotoaan. Maria ei ole kiinnostunut poliittisista mullistuksista vaan

Helmikuu hujahti ohi hetkessä ja sain tammikuun tavoin luettua vain kolme kirjaa. Bloggaaminenkin on jäänyt työkiireinen myötä taas vaihteeksi vähemmälle, kun kahdeksan tunnin tietokoneen ruudun tuijottamisen jälkeen ei aina jaksaisi tuijottaa samaa ruutua vapaa-ajallakin... Helmikuun luetut: Johann Wolfgang von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken Eimear McBride: A Girl is a Half-formed Thing Helmikuun kirjoista Goethen romaanin luin klassikkohaastetta varten. Ei nyt mikään maailmoja mullistava ja sydämiä murskaava teos, mutta paikkasin ainakin yhden klassikon kokoisen aukon sivistyksessäni. :) Sain myös hyvän syyn kaupitella puolisolleni Mary Shelleyn Frankensteinia - päätimme nimittäin suositella toisillemme "kirjaa, joka pitäisi ehdottomasti lukea". Minä sain Goethen, hän Shelleyn. Krienin romaani on roikkunut lukulistallani melkein vuoden, siis ilmestymisestään asti. Se olikin lopulta erittäin nopealukuinen. Ei