Kirjanurkkaus

Tulen tänne blogiin hehkuttamaan vielä kesken olevaa kirjaa ihan vain hehkuttamisen ilosta! ;) Sain joululahjaksi Salman Rushdien 600+ -sivuisen muistelmajärkäleen, Joseph Antonin. Olen lukenut vasta reilut 50 sivua, mutta nyt jo ihmettelen, miten en ole lukenut Rushdieta enemmän! Muistan, että Keskiyön lapset teki aikoinaan vaikutuksen ja on edelleen kaikkien aikojen top-10 kirjoissani, mutta mitään muuta en ole herralta lukenut. Surullisenkuuluisa Saatanalliset säkeetkin on lukematta, vaikka nyt luvun alla oleva muistelmateos kertoo juuri sen aiheuttamasta kohusta! Rushdien kieli on uskomattoman runsasta, tiivistä ja tinkimättömän itsevarmaa. Kirjaa lukiessa tulee tunne, että keskustelee parhaillaan viisaan, vanhan, huumorintajuisen ja vähän höpsähtäneen professorin kanssa (eräs opiskeluaikojeni proffa on elävänä mielessäni...). Rushdie opettaa, selittää ja rönsyilee; kertoo tarinaa, lisää värikkäitä yksityiskohtia ja yllättäviä käänteitä; on sympaattinen ja ärsyttävän ylimiel

Kansi: Jenni Saari Lucini pienoiseni, sipukkainen, söpöläinen, pieni pilvipikkurainen, sinä kasvatkasvatkasvat, sinusta tulee 180 senttimetriä pitkä. Kengänkokosi on 43. Sinusta tulee älykäs ja komea. Sinä elät kaksisataavuotiaaksi, ei ei sittenkään, ainakin viisisataavuotiaaksi sinä elät, osaatko vielä niin pitkälle laskeakaan? Näin Mustat paperit jokin aika sitten kirjaston uutuusteosten hyllyssä, ja se lähti mukaani pelkästään takakannen kuvauksen perusteella. Kuolevan äidin pienelle pojalleen kirjoittamista kirjeistä koostuva teos kuulosti raflaavalta ja masentavalta, mutta tämä lause takakannessa herätti kiinnostukseni: Samalla se [siis kirja] on kuvaus mahdottomasta pyrkimyksestä kirjoittaa kieli loppuun - sanoa kaikki ennen kuin kaikki päättyy. Maija Muinosen teoksen omaperäisyys yllätti. En muista lukeneeni mitään vastaavanlaista aiemmin. Kotimaiseksi romaaniksi kirja myös tuntui hyvin ei-kotimaiselta , hyvällä tavalla. Tämä johtui osittain varmasti kirjan henkilöiden k

Pikapäivitys marraskuun luetuista kirjoista. Kolme tänä vuonna ilmestynyttä kotimaista romaania (kun tajusin, että olen lukenut niitä uskomattoman vähän!) ja yksi saksalainen kummajaisuus: marraskuun luetut: Antti Heikkinen: Pihkatappi Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus Maija Muinonen: Mustat paperit   Näistä Inka Nousiaisen ja Maija Muinosen romaanit tekivät suurimman vaikutuksen, vaikka luulen, etten toivu Antti Heikkisen tarjoamasta savolaispiristeruiskeesta vielä vähään aikaan... ;) Luvun alla on Kari Hotakaisen uutuus, Luonnon laki , jolla paikkaan hotakaisenkokoista (melko suurta siis!) aukkoa sivistyksessäni. Puolikkaan kirjan perusteella voin sanoa, ettei tyyli ole ihan minun juttuni, mutta odotetaan nyt kirjan loppuun asti ennen virallista tuomiota. :)

Koivut seisovat sievästi vierekkäin ja roikottavat keltaiseksi käyneitä lehtiään kuin ilkkuakseen minulle, kuinka syksy on taas tullut. Pudistan päätäni saadakseni näyn jättämän kauhun katoamaan, mutta se ei lähde niin helposti. Päivästä on äkkiä tullut pahaenteinen. Yhdeltä suosikkikirjailijoistani, Essi Tammimaalta , ilmestyi muutama kuukausi sitten yllättäen nuortenkirja, eikä mikä tahansa nuortenkirja, vaan fantasiatrilogian ensimmäinen osa. Tammimaan (silloisen Henrikssonin) esikoisteos, Ilmestys , lumosi minut aikoinaan, ja pari vuotta sitten ilmestynyt Paljain käsin oli myös hieno lukukokemus. Fantasiatrilogia nuorille kuulosti aika yllättävältä vedolta aiempien kirjojen jälkeen, ja oli mielenkiintoista lukea kirjailijan omaa pohdintaa nuorille kirjoittamisesta hänen blogistaan : On ollut äärettömän hauska kirjoittaa menevää fantasiakirjaa, mutta on myös tosi jännittävää kirjoittaa kirjaa, joka on suunnattu nuorille. Aluksi piti paljon miettiä sitä, miten nuoret jaksava

Kansi: Päivi Puustinen Ihminen kulkee vuosien halki kuin magneetti, kaikenlaista takertuu mukaan. Ja mistä tuo ajoittain hyökyvä suru? Onko se meihin ommeltu kiinni, jo varhain elämässä? Jotkut repäisevät surun irti, mutta jotkut alkavat vaalia ja kasvattaa koteloa ympärille, vuosi vuodelta paksumpaa. Joel Haahtela teki sen jälleen. Tähtikirkas, lumivalkea lumosi minut täysin; olin jo ensimmäisten sivujen jälkeen täysin koukussa kirjaan. Romaani vei minut Pariisiin vuonna 1889, jossa yksinäinen, nuori mies yrittää tehdä taidetta ja luoda uraa. Samalla hän kirjoittaa päiväkirjamaisia kirjeitä jollekulle, jonka identiteetti jää ainakin alussa hämäräksi. Kirjeiden vastaanottaja ei vastaa, mutta kirjeet ovat kirjoittajan tapa kirjoittaa itseään ja omaa identiteettiään esiin, luoda itseään uudelleen vieraassa paikassa. Siinä missä Traumbachista jäi minulle jotenkin ahdistava ja klaustrofobinen olo (muistikuvieni mukaan siinä vain puikkelehdittiin jatkuvasti kapeilla kujilla ja sok

Jokainen on tehty elämään omanlaistaan elämää. [...] Minäkin toivon että voisin elää niin. Kietoa esiliinan uumilleni, hymyillä kukkaishymyä, oppia laittamaan ruokaa, rakastaa kärsien ja empien koko sielullani, mennä naimisiin. Sellainen on minusta ihanaa. Olla kaunis ja suloinen. Banana Yoshimoton Kitchen löysi tiensä kirjahyllyyni kirjaston poistomyynnistä muutama vuosi sitten. Ostin kirjan, koska minulla oli hämärä muistikuva, että joku oli kehunut sitä ja toisekseen, koska en ole tainnut tähän mennessä lukea yhtäkään japanilaista romaania, joka olisi ainakaan ollut tylsä tai mitäänsanomaton! Kitchenkään ei pettänyt. Poukkoileva juoni, eksentriset henkilöhahmot ja kuulaankaunis kieli saivat minut ihastumaan kirjaan täysin. Kertoja ja päähenkilö Mikage Sakurai muuttaa kasvatti-isoäitinsä kuoleman jälkeen asumaan kukkakaupassa työskentelevän Yuichin ja tämän transsukupuolisen äidin, Erikon, asuntoon. Vaikka äiti ja poika ovat Mikagelle puolituntemattomia, ratkaisu ei tunnu jär

Nyt on iskenyt pahimmanlaatuinen bloggausjumi päälle: ei muka ehdi, ja silloin kun ehtisi, ei jaksa tai viitsi. Mikä lie pimeän marraskuun synkistelyvaihe meneillään... :) Helsingin kirjamessuihin on pakko palata vielä sen verran, että messusuunnitelmat menivät minulta täysin uusiksi, kun perheen pienimmäinen aiheutti ylimääräistä huolta. Matkustimme Helsinkiin perjantaiaamuna; tarkoituksena oli päästä jo samana päivänä messutunnelmiin, mutta Messukeskuksen sijaan päädyimmekin Jorvin sairaalaan lapsen pahan hengenahdistuskohtauksen takia. Hotelliyö vaihtui sairaalayöksi, ja messukirjojen selailu lasten infektio-osaston kirjahyllyjen valikoiman pläräilyyn. Onneksi tilanne parani nopeasti niin, että pääsimme lauantaina pois ja ehdimme pyöriä messuilla sunnuntaina. PIJ/bloggaajatapaamisen tietenkin missasin, mikä harmitti aika paljon... No, tällaista sattuu ja onneksi ei sen vakavampaa. :) Vielä perinteinen lista, eli: lokakuun luetut: Jennifer Egan: The Keep Wladimir K

Till piti suoraviivaisista asioista. Ihmiset olivat harvoin sellaisia, selkeitä. Siksi Till ei vastannut tervehdyksiin ja keskeytti pitkät selostukset. Puheen tavoista hän inhosi eniten ehdotuksia. Ne olivat pyöreitä, vieriviä. Käskyt olivat suoria ja hyviä. Kuten: - Tapa Lev Demidov. Vai että tällainen kirja... Juhani Karilan novellikokoelmaa lukiessa tunteet heittelivät laidasta laitaan: yllättymisestä pöyristymiseen, turhautumisesta ärtymykseen. Ainakaan kirja ei siis ollut mitäänsanomaton! :) Silti täytyy myöntää, että olin lopettaa leikin kesken jo ensimmäisen novellin kohdalla. Kun huomaa lukevansa lauseita kuten "Jäsenten kuiva raivo sattui katsojien silmiin", niin väkisin alkaa miettiä, onko kirjailija tässä ihan tosissaan. Eikä hän taida aina olla. Se käy ilmi viimeistään "Rakkautta ennen Seinäjokea" -nimisessä novellissa, jossa ulkoavaruuden oliot hyökkäävät matkustajajunaan ja alkavat lahdata ihmisiä. Välillä Karilan pelkistetty tyyli turhautti

Seuraan Booker-palkintoa tiiviimmin kuin kirjallisuuden Nobel-palkintoa, ihan vain koska Booker-ehdokkaat ja voittajat ovat melko suurella todennäköisyydellä kirjoja, joista varmasti myös pidän ja jotka jaksan ja haluan lukea. :) Vuoden 2013 Booker-palkinto myönnettiin eilen illalla uusiseelantilaiselle Eleanor Cattonille romaanista The Luminaries . Kirjailijan nimi ei sano minulle yhtään mitään, vaikka Cattonin The Luminariesia edeltävä esikoiskirja on peräti suomennettu nimellä Harjoitukset (Siltala, 2010). Siltala julkaisee myös The Luminariesin suomennoksen ensi vuonna. Catton oli vedonlyöjien suosikki tänä vuonna, vaikka kuuden parhaan ehdokkaan joukosta löytyi suomalaisille lukijoillekin tuttuja isoja nimiä, kuten Colm Tóibín The Testament of Mary -romaanilla ja Jhumpa Lahiri The Lowland -romaanilla. Voittaja rikkoo ennätyksiä: 28-vuotias Catton on palkinnon historian nuorin voittaja, ja 832-sivuinen The Luminaries puolestaan pisin romaani, joka on koskaan voittanut.

Missähän törmäsin Habibiin ensimmäistä kertaa? Saatoin lukea siitä jostakin sanomalehdestä tai Sallan blogista , en enää muista. Nimi vilahteli kuitenkin mediassa viime vuoden alussa ilmestyneen suomennoksen jälkeen niin usein, että painoin sen mieleen. Viime vuoden kirjamessuilla hypistelin albumia Liken osastolla, mutta en silloin raaskinut ostaa järkälettä omakseni. Lopulta sain sen ystävältä lainaan. :) Aluksi irrelevantti huomio, joka ei millään tavalla koske kirjan sisältöä: Habibia on lähes mahdotonta lukea sängyssä ennen nukkumaanmenoa; ainakaan jos lukee selällään, kuten minä. Järkäle joko väsyttää käsivarret tai murskaa sisäelimet painollaan. :) Mutta tämä on vain sivuseikka, kun kirjan kannet on aukaistu. On aika kliseistä sanoa näin, mutta minä ainakin sukelsin täysin toiseen maailmaan, kun luin kirjaa. Craig Thompsonin piirrosjälki on uskomattoman kaunista. Usein koko sivun kokoiset piirrokset olivat täynnä huolella piirrettyjä yksityiskohtia; välillä taas tyhjyys

Se on jotenkin niin hirveää, kun minulle tolkutetaan, että minulla on maailman mahtavin elämä josta ei voi panna paremmaksi, mutta silti se elämä on täyttä paskaa. Tämän pitäisi olla maailman mahtavin maa, mutta Jackson on oikeassa, tämä on täyttä huijausta. Minulla on varmaan neljäkymmentä eri salasanaa ja tunnuslukua verkkopankkeihin ja puhelimeen ja luottokorttiin ja nettiliittymiin, neljäkymmentä eri tilinumeroa, ja jos ne laskee yhteen niin siinä on meidän koko elämämme. Keski-ikäinen aviomies ja perheenisä Shep Knacker on raatanut koko ikänsä mielessään vain yksi tavoite: säästämillään rahoilla hän hyppää oravanpyörästä ja lähtee viettämään "helppoa elämää" jollekin paratiisisaarelle tai kehitysmaahan, jossa hän pystyy elämään hulppeasti lopun ikäänsä (tai kuten Shep sanoo, "joissakin maissa voi elää kuukauden sillä rahalla, jolla lännessä saa klemmarirasian"). Shepin unelma murenee, kun vaimo Glynis ilmoittaa, että hän olekaan enää kovin innoissaan "

Elokuussa työkiireet veivät mukanaan myös iltaisin, joten lukuaikaa jäi naurettavan vähän; sängyssä ennen nukkumaanmenoa ehti lukea muutaman sivun Wintersonia ennen kuin silmät painuivat väkisin kiinni. Viime kuussa oli jo vähän enemmän aikaa, mutta saldoksi jäi silti vaivaiset kolme kirjaa. Mutta ei se määrä, vaan se laatu! Erityisesti syyskuussa lukemani kirjat olivat kaikki niin henkeäsalpaavan vaikuttavia, että voisin tältä istumalta laittaa ne kaikki tänä vuonna lukemieni kirjojen top-viitoseen! Elokuun luetut: Jeanette Winterson: Ihoon kirjoitettu Syyskuun luetut: Carol Birch: Jamrach's Menagerie Uzodinma Iweala: Ei kenenkään lapset Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea Kaikki syyskussa lukemani kirjat olivat täysin erilaisia ja kaikki omalla tavallaan huikeita. Täyspitkiä arvioita on taas tulossa myöhemmin... Lisäksi sain eilen illalla luettua loppuun Jennifer Eganin The Keepin (äskettäin suomennettu nimellä Sydäntorni ) ja olen siitäkin vähän pökerryksissä.

Kätilöihin ei istu ammatti-identiteetin tai koulutuksen puute, ei naisalistus eikä myöskään kätketty, kulissien takainen arjen toimijuus. [...] Kätilöt mainostivat työtään näkyvästi ja työskentelivät kaikkien katseille alttiina lain säätelemässä ammatissa oman kotinsa ulkopuolella. Aikana, jolloin lainsäädännössä oli isoja nimenomaan sukupuoleen perustuneita eroja, kätilöiden koulutus, ammatinharjoitus tai ammatti-identiteetti ei juuri poikennut miespuolisten aikalaisten maailmasta. Luen ihan liian vähän tietokirjallisuutta nykyisin. Ehkä sain siitä tarpeekseni opintojen aikana tai ehkä luen työssäni ihan tarpeeksi asiatekstiä. Professori Kirsi Vainio-Korhosen kirja, Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa , tarttui kuitenkin mukaani lähikirjastosta kiinnostavan aiheen ansiosta. Kätilön ammatti on siitä erikoinen, että se on ensimmäinen ammatti Suomessa (ja monissa muissakin maissa), jota naiset - ja alussa vain naiset - saivat virallisesti harjoittaa. Kätil

Osallistuin viikonloppuna Joensuun kirjallisuustapahtumaan . Vaikka tapahtuma on järjestetty joka syksy vuodesta 2000 lähtien, ja olen itse asunut ko. kaupungissa yli kahdeksan vuotta, niin tämä oli ensimmäinen kerta, kun osallistuin siihen - siis nyt, kun olen jo muuttanut toiselle paikkakunnalle! Mikähän mielenhäiriö minulla on ollut, kun olen jotenkin onnistunut missaamaan koko tilaisuuden 8 kertaa peräkkäin?! :) Tapahtuman tämänkertainen teema oli Jälki ja sitä pohdittiin niin kulttuurihistorian ja ekologisen jalanjäljen kuin muistijälkien ja kääntäjän jättämän jäljen muodossa. Itse en päässyt paikalle kuin lauantaina, mutta päivän puhujakaarti oli sitäkin mielenkiintoisempi, mm. Joel Haahtela , Jaana Kapari-Jatta , Aki Ollikainen ja Katja Kettu olivat paikalla kertomassa erilaisista jäljistä kirjoissaan ja kirjallisuudessa. Tuula-Liina Varis, Joel Haahtela ja Matti Mäkelä En ole aiemmin ollut kuuntelemassa Haahtelaa missään tilaisuudessa ja täytyy sanoa, että hänen esi

Sormiruokailu on ollut viime aikoina suosittu trendi pikkulapsiperheissä ja hauskalta se kuulostaakin. Yksinkertaisimmillaan se on kätevä, helppo ja opettavainen tapa tutustuttaa lapsi kiinteisiin ruokiin. Pieniin sormiin sopivilla paloilla voi siis korvata osittain tai kokonaan pilttipurkit ja muut lusikalla syötettävät soseet. Sormiruokailua on hehkutettu siellä sun täällä, joten mekin päätimme tietenkin kokeilla sitä tyttäremme kanssa (aivan kuten olemme kokeilleet - vaihtelevalla menestyksellä - kestovaippoja, osittaisimetystä, kantoliinaa, Manducaa, vauvasirkusta ja pimeässä hohtavia yötutteja - herranen aika, mitä kaikkea sitä päätyykään testailemaan vauvan kanssa!). ;) Kokeilun tueksi ja turvaksi saimme lahjaksi Hanna-Mari Arosillan , Soile Ruottisen ja Ulla-Maija Lähteenmäen Minä syön itse -kirjan, jossa kerrotaan seikkaperäisesti sormiruokailun hyödyistä, sotkunsietokyvyn kehittämisestä ja eri-ikäisille vauvoille sopivista ruoka-aineista. Lisäksi kirjassa on yli 50 jo a

"Ottakaa koko kansakunta opetuslapsiksenne. Maailmanloppu koittaa aprillipäivänä 1962." Niin Jumala minulle puhui ja jatkoi: "Valittu olet sinä. Kiirehdi vielä tänään. Me yhdessä tarvitsemme 800 uskollista opetuslasta, jotta kansanne välttyy kadotukselta ja pääsee minun valtakuntaani. Sinä olet heidät hankkiva." Kun Laina Heinonen, Oulun kaupungintalolla työskentelevä sihteeri, vastaa erään työpäivän päätteeksi puhelimeen, hän hämmästyy kuullessaan Jumalan äänen. Jumala käskee Lainan hankkia 800 opetuslasta tai muuten ihmiskunta tuhoutuu. Hanna Hauru on tarttunut uudessa romaanissaan kiehtovaan aiheeseen: heinoslaiseen herätysliikkeeseen, joka toimi Oulussa 1960-luvulla. Liikkeen perusti Laila (kirjassa siis Laina) Heinonen, joka kutsui itseään profeetaksi ja ennusti lopun aikoja. Pidän Haurun teoksista, koska ne poikkeavat täysin kaikesta muusta, mitä yleensä luen. Ne ovat synkän absurdeja, pieniä kummajaisia, kielellisiä mestariteoksia. Olen enemmän tai

The Continental breakfast, as a rule, consists of a pot of what the French smilingly call coffee, three smallish dabs of butter, a roll shaped like a roll, and another roll shaped like a horseshoe. There was a huge gap in my education: a gap the size of P. G. Wodehouse . Yes, the name 'Wodehouse' was vaguely familiar to me (although its correct pronunciation was not), and everyone has heard of Jeeves the butler, but for some reason I just hadn't actually picked up one of his books and read it. Until now. (And what made me do it now? The random fact that I was watching Fry's Planet Word , the BBC documentary series about language presented by Stephen Fry , in which he mentions Wodehouse as one of the greatest story-tellers and masters of language in literature. And since I have nothing but respect for Stephen Fry and his opinions, I had to find out for myself.) Hot Water is not even "a Jeeves novel", but I wanted to try reading Wodehouse in English (as

Kansi: Tommi Tukiainen En vastustanut balettikouluun menoa, koska ajattelin, että näkisin siellä Heidiä. Kaikkea sitä lähtee tekemään tytön takia, kuten vääntelemään itseään vaaleanpunaisessa tutussa, tyttöjen voimistelupuvussa, jossa on pistelevä tylliröyhelö. En tiennyt, että en voi tykätä Heidistä, koska olen itsekin tyttö. Iät ja ajat on ollut olemassa raisuja poikatyttöjä. Samoin iät ja ajat on ollut olemassa myös tyttöjä, jotka tuntevat olevansa oikeasti poikia. Marja Björkin romaanin päähenkilö, Marion eli Makke, on kuulunut tähän jälkimmäiseen ryhmään syntymästään saakka. Tuntuu siltä, että kotimaisessa kaunokirjallisuudessa on suhteellisen vähän transsukupuolisuudesta kertovia teoksia ainakin verrattuna angloamerikkalaiseen kirjallisuuteen. Gerry Birgit Ilvesheimon Lykantropia (2009) tavallaan sivuaa aihetta, mutta siinä sukupuoli ja siihen liittyvät rajat eivät ole yhtä keskeisiä teemoja kuin Björkin romaanissa. Maken näkökulmasta kerrotun romaanin tyyli ärsytti m