Jeanette Winterson - Ei appelsiini ole ainoa hedelmä

Ei appelsiini ole ainoa hedelmä on Wintersonin omaelämäkerrallinen teos uskonnollisessa perheessä kasvaneesta tytöstä, joka rakastuu toiseen tyttöön. Koskettava teos! 4/5

Erik Axl Sund - Lasiruumiit

Pahoittelen hiljaisuuttani! En oo kiireiltäni ehtinyt editoida videoita! Tässä nyt vihdoin tämä :---)

Geraldine Brooks - Islamin naisten salattu elämä

352 sivua
Nemo, 2001

Geraldine Brooks on australialaissyntyinen toimittaja, joka toimi monta vuotta Lähi-idän kirjeenvaihtajana. Islamin naisten salattu elämä on vuonna 1995 julkaistu teos nimensä mukaisesti islamista ja (muslimi)naisista. Brooks ei luokittele itseään feministiksi, vaikka lähtikohtaisesti hän edustaakin länsimaista vierailijaa, joka yrittää ymmärtää ja toivoo naisten parempaa kohtelua.

Tämä oli hurjan vavahduttava teos. Brooks kertoo paljon Koraanista ja kohtaamisista tavallisten muslimien kanssa sen lisäksi, että kirjaan on upotettu paljon faktaa. Tosin tässä kohtaa on huomioitava teoksen julkaisuvuosi. Huolimatta siitä, että kirja on 20 vuotta vanha, se on musta todella hyvä ja se ehdottomasti kannattaa lukea. Se kokoaa hyvin naisten aseman kehitystä ja 1990-luvulla vallinneita asenteita. Toki täytyy lukea myös muita lähteitä ja tätä on tarkasteltava yhtälailla kriittisesti, onhan kyseinen teos länsimaisen toimittajan kirjoittama ja tietyssä paikassa ja tiettyyn aikaan tehty teos.

Islamin naisten salattu elämä on myös hurjan rankka. Meeri Koutaniemen kuvaamien naisten silvontakuvien jälkeen Suomessakin on mielestäni julkisuudessa puhuttu "naisten ympärileikkauksesta" enemmän, mikä on hyvä. Kuitenkin tämä teos kokoaa yhteen enemmän faktaa ja haastateltavia kuin aikaisemmin milloinkaan olen törmännyt. Nämä teemat eivät ole muuttuneet 20 vuodessa ja ehkäpä Brooks voisi tarttua tähän teemaan ja tehdä päivitetyn versionsa tästä teoksesta.

Brooksilta tämä teos on valtava taidonnäyte. Hänen omistautumisensa on äärimmäisen ihailtavaa ja hän paneutuu asioihin kunnianhimoisesti. Tätä kirjaa ei olisi pystynyt mies kirjoittamaan. Vaikka kyseenalaistankin jaon kahteen (biologiseen) sukupuoleen, on otettava huomioon, kuinka jollain tavalla konservatiivisia (miten kirjoittaa tästä korrektisti?) käsityksiä on ympäri maailmaa ja kuinka niihin on mukauduttava. Brooks opetteli arabian ja pukeutui chadoriin. Hän kertoo kirjassaan, kuinka saadakseen haastatella erästä vanhempaa miestä, hänen amerikkalaisen ystävänsä pitäisi esittää hänen aviomiestään. Olisi ollut käsittämätöntä, että nainen olisi matkustanut kahdestaan vieraan miehen kanssa haastattelemaan toista vierasta miestä.

Hyvin paljon kirjassa painotettiin sitä, kuinka naisten liikkuminen on ollut kiellettyä ilman miespuolisen sukulaisen tai aviomiehen lupaa. Lisäksi kirjassa käsiteltiin liikunnan harrastamista ja naisten koulutusta, kun jatkuva kahden sukupuolen uusintaminen ja niiden kahden väkivaltainen erottaminen haastaa ja alistaa naispuolisia muslimeja ja ylipäätään naisia, kun ei-musliminkin on pitäydyttävä hunnutettuna.

Hyvin kiinnostava teos. Nyt on rima todella korkealla, kun lähtee lukemaan tästä aiheesta muutakin kuin yksittäisiä artikkeleita ja uutisia.

Lyhyesti, eli joskus on luettava huonojakin

Einar Mar Gudmundsson - Kaikkeuden enkelit

 

Seven/Otava, 2000 (aikaisemmin Like, 1995)
sivuja 207

Lupaava kertomus skitsofreenikosta, hänen lapsuudestaan ja Kleppurin mielisairaalasta, ja siihen se sitten jääkin. Odotin kirjalta paljon, ehkä turhankin paljon, pelkästään skitsofrenia-viittauksen takia. Teos oli tavanomainen, tylsä ja kirjailija ei onnistunut luomaan mielikuvaa, että hän todella olisi päässyt mielisairaan pään sisään. Kertomus olisi voinut olla kuin kenestä tahansa ja psykoosissa poliisiasemalla pidetty taidenäyttelykin kuulostaa lähinnä kännioivallukselta.

 

Takakannessa luvataan hulvattoman hauskaa ja tragikoomista tarinaa Kleppurin mielisairaalan potilaista. Tätä ei kuitenkaan pysty kirjailija lukijalleen antamaan. Tarina on surullinen. Terveen pilkistys hullujen huoneelle, mikä tuottaa aina pettymyksen, varsinkin epäaitoudessaan. Epäaitous tuli siis mieleen mielisairaalan potilaiden harhojen mielikuvituksettomuus, kuningas ja Hitler.

 

Yhtenä ainoana plussana voisin mainita, että kirjailijan ja tarinan islantilaisuus kiehtoo, Islanti on jännittävä maa, josta saisi myyttejä ja ties mitä kaikkea irti. En tiedä, ehkä tässä oli vain kyse siitä, että tämä oli verrattain tavanomainen tarina, jolle kuitenkin asetin suuria odotuksia.

 

Ja vielä sanottava yksi iso miinus. Suomentaja Tuula Tuuva on suomentanut teoksen kömpelösti. Kieli on tökkivää ja kaikista raivostuttavinta oli näppäily- ja kirjoitusvirheet. Oikolukua jooko!

 

Saattaa olla, että olen nyt vähän ankara näille kirjoille, mutta joskus pitää kirjoittaa niistäkin kirjoista, joista ei yksinkertaisesti pidä ja myönnettävä tosi asiat. Aloitin muuten lukemaan Gudmundssonilta Beatles-manifestia, mutta päätin jättää sen kesken... Harvemmin tulee kesken jätettyä kirjoja, siis ihan lopullisesti kesken! Muut kirjabloggaajat: jätättekö te paljon kirjoja kesken vai ponnisteletteko te kurjienkin tarinoiden loppuun?

 

 

 

Jani Saxell - Ensilumi ja muita novelleja

 

WSOY, 2002
sivuja 190

 Ostin tämän teoksen kirpparilta, koska jossain määrin pidin sitä hänen myöhäisempää Minä, Lotta ja Päivikki-teostaan kiinnostavana. Mutta tässä teoksessa oli kerta kaikkiaan asioita, joita en voi sietää. Ensinnäkin, neekeri-sanan käyttö. Toiseksi, naisten ulkonäön jatkuva arvioiminen. (Feministi kiljuu täällä näppäimistöllä!) Ymmärrän, että voidaan tuota halventavaa rasistista sanaa käyttää harkitusti, kerran, esimerkiksi tuossa hänen uusnatsinovellissaan (vähän kyllä kyseenalaistan sitäkin....), mutta useampaan otteeseen, EI.

 

Novelleja suomalaisuudesta, mukamas. Alun novellit olivat kiinnostavia, vaikkakin rasistisia. (Joo kyllä, yritän erottaa kirjailijan mielipiteet hänen henkilöhahmojensa mielipiteistä, mutta tällaisessa asiassa sitä väistämättä miettii, ajatteleeko kirjailija todella niin kuin tulee yhä uudelleen kirjoittaneeksi) Loppupää on mielestäni todella tylsää pohdintaa suomalaisista jääräpäistä ja viinanjuonnista. En siispä pitänyt. Mielestäni novelleihin pitää saada sisällytettyä jokin oivallus, joka palkitsee lyhyen, mutta siltikin pitkän tekstin lukemisen. Tätä ei tässä teoksessa tapahtunut.

 

Muuta sanottavaa tässä tämän hetkisessä tunnekuohussa minulla ei ole.

 

 

Augusten Burroughs - Juoksee saksien kanssa

Sammakko, 2012 (alk. 2002)
300 sivua

Perustuuko tämä kaikki todella tositapahtumiin? Absurdi, jännittävä, salamyhkäinen, kiehtova ja koukuttava, surumielinen, tavanomainen ja silti todella mieletön sekä samalla ihan loistavakin teos.

 

"Juoksee saksien kanssa on tositarina pojasta, jonka runoilijaäiti antaa hämmästyttävästi joulupukkia muistuttavan psykiatrin kasvatettavaksi. Augusten Burroughs huomasi 12-vuotiaana asuvansa keskellä viktoriaanista kurjuutta tohtorin eriskummallisen perheen parissa ja ystävystyi takapihalla asuvan pedofiilin kanssa. Tämä on tarina lainsuojattomasta lapsuudesta, jossa säännöistä ei ole kuultukaan ja missä joulukuusi pysyy pystyssä vuodet ympäriinsä, missä Valiumia napsitaan kuin karkkia ja ikävystymisen yllättäessä sähköshokkiterapiakoneesta on apua. Hauska ja kauhistuttava tarina tavallisen pojan selviytymisestä mitä epätavallisimmissa olosuhteissa."

 

Hauska ja kauhistuttava tosiaan. Ehkä tämä saattaa ajautua enemmän tuon kauhistuttavan puolelle. Sitä tulee jotenkin surulliseksi, miksi pieni poika joutuu kärsimään tuollaisesta. Ja toki myös siksi, että mitä ihmettä tämä kaikki tarkoittaa, mikä on totuus!

 

Mielestäni Augusten-hahmon homous olisi pitänyt tulla käsittelyyn selkeämmin, samoin kuin hänen äitinsä naissuhteet. Ihan varma en ole siitä, mihin aikakauteen tämä teos sijoittuu, ehkä sanoisin 1980-90-luvulle. Mutta tästä huolimatta, nuo ovat niin yhteiskunnallisesti kuin varmasti yksilötasollakin merkittäviä asioita, joita ei voi vain ohittaa seksikohtauksen turvin.

 

Burroughs kirjoittaa todella loistavasti. Hänen kirjoitustyylinsä saa lukijan roikkumaan kiinni hänen kirjaimissaan ja kaikki vilahtaa silmien edessä liian nopeasti. Oon kovassa flunssassa ja migreenissä, niin ehkä tän syvällisempää analyysia en osaa tästä teoksesta antaa. Todella kiinnostava kokemus kerrassaan! Outo, mutta sympaattinen.

 

 

 

ps! Tämä teos oli 50. lukemani kirja tänä vuonna! Ennätyksiä rikotaan!

Magnus Bärtås & Fredrik Ekman - Hirviöidenkin on kuoltava, ryhmämatka Pohjois-Koreaan

Tammi, 2014
sivuja 281

Hirviöidenkin on kuoltava on kiinnostava katsaus Pohjois-Korean niin historiaan kuin nykytilanteeseenkin. Heti ensimmäiseksi haluan tuoda esiin parhaimman asian koko teoksessa: sillä on hyvä viitekehys, jos näin voi ilmaista. Pohjois-Koreaa lähdetään tarkastelemaan teoksessa elokuvamaailman lähtökohdista. Teos ei yritäkään antaa kokonaiskuvaa Pohjois-Korean historiasta ja sitten jatkaa vähän nykypäivän tilanteesta, vaan kaikki sidotaan Kim dynastiaan ja elokuvamaailmasta tunnettujen Choi Eun-heen ja Shin Sang-okin sieppaukseen. Kerrassaan erinomainen ratkaisu. Bärtås ja Ekman lähtevät ryhmämatkalle kyseiseen maahan ja koko heidän matkansa aikansa, he tarkastelevat kaikkea näkemäänsä hallitsijan ja siepatuiden perspektiivistä.

 

En voi olla vertaamatta tätä teosta Timo Laineen Torakoita ja panssarivaunuja -teokseen, joka on juuri minulla luettavana. Torakoita ja panssarivaunuja on teos itäblokin maista Neuvostovallan aikana ja sen murenemishetkinä. Tästä kirjasta on tulossa oma arvostelunsa, kun vain saan sen luettua. Mutta nyt vähän avaan sitäkin. Siinä kirjailija kertoo hyvin omakohtaisesti kokemuksiaan matkustaessaan itäblokin maissa. Se on kiinnostavaa, mutta ainoastaan se "minä kävin matkalla, koska olen utelias" lähtökohtana ei riitä. Ainakaan tuon Bärtåsin ja Ekmanin kirjan jälkeen. Yksi asia Laineen teoksessa on todella paljon parempi, siinä on valokuvia. Bärtås ja Ekman kirjoittavat paljon kuvaamisesta teoksessaan, mutta siinä ei kuitenkaan ole yhtään ainoatakaan kuvaa. Haluaisin nähdä!

 

Elokuvat ja propaganda antavat Hirviöidenkin on kuoltava -teokselle raamit, joiden avulla koko maata ja sen menoa hahmotetaan. Se on minusta loistavaa. Ei yritetä hyppiä aiheesta toiseen ja kertoa vähän kaikesta. Loppujen lopuksi, kun kirjan saa loppuun, niin siinä joutuukin toteamaan, että todella, kirjassa oli ihan hirmuinen määrä informaatiota. Teos meinaan päättyy tarkasteluun, jossa kerrotaan aina tähän päivään saakka Pohjois-Korean, lännen ja Etelä-Korean vaikeasta tilanteesta, ydinasekehittelyistä ja sellaisesta. Tämän kaiken faktan lisäksi teos sisältää tutkimustietoa kyseisestä maasta sekä pieniä nippelitietoja ja hauskoina näyttäytyviä huomioita. (ks. lainaus alla)

 

Paikoitellen teos on raskas. En ole nähnyt yhtäkään korealaista elokuvaa, joten tietoni ja kokemukseni tästä ovat hyvin heikkoja. Jossain kohtaa lopussa pitkä elokuvien nimi ja vuosiluku listaus alkaa väsyttää ja haluaisin vain ohittaa muutamia sivuja. Jos oikein viimeisen päälle teoksen haluaisi hinkata, niin teoksessa voisi olla kuvia kyseisistä elokuvista. Se antaisi vähän konkretiaa ja pitäisi keskittymisen yllä.

 

Monitasoinen, kattava ja todella kiinnostava teos. Välillä tosin tuntui, että hypittiin liiaksikin ajasta ja paikasta toiseen (meinaan tällä, että välillä oltiin vuodessa 1978 ja välillä taas 2000-luvulla ryhmämatkalla). Mutta ehkä se olisi vain ollut tekstin jäsentelystä kysymys. Kannattaa ehdottomasti lukea, jos kiinnostaa Pohjois-Korea. Koskaan en ole näin paljon kyseisestä kommunistisesta diktatuurista tietoa saanut. Teos ei ole helpoin, mutta antoisin.

 

"Me nauramme mr Songin kanssa, nyt me kuulumme hänen jengiinsä ja kysymme ikään kuin ohimennen, onko totta, että miehille sallitaan vain viisi hiustyyliä. Olemme lukeneet asiasta kertovan artikkelin ja nähneet Youtubessa pohjoiskorealaisesta televisiosta peräisin olevan videopätkän, jonka otsikkona oli "Leikkauttakaamme tukkamme sosialistiseen elämäntapaan sopivaan muotoon". Televisio kuvaa sopimattomia tukkatyylejä salaa kaduilla, ja filmissä pysäytellään muutamia kansalaisia, jotka ovat ylittäneet rajan kasvattamalla pitkän niskatukan. Ohjelmassa sanotaan, että tuollaiset hiustyylit vaikuttavat kielteisesti älykkyyteen. Pitkä tukka imee ravintoa, ja tästä seuraa aivojen energiansaannin väheneminen. -- Mr Song jäykistyy heti. Nyt hän näyttää huolestuneelta. Hän ihmettelee, mistä me moista olemme kuulleet. Hän kysyy, mainittiinko lehtikirjoituksessa jotain vääränlaisen hiustyylin takia annettavaa rangaistusta."

 

+

 

Helene Hegemann - Aksolotli, yliajo & Adam Thirlwell - Politiikkaa

Aion nyt tehdä näistä kahdesta kirjasta yhteispostauksen, koska en ollut kerta kaikkiaan ollenkaan varma, haluaisinko sanoa mitään kummastakaan kirjasta. Molempia yhdistää tarina rappiollisesta nuoruudesta, siitä on siis hyvä lähteä.

 

 

 

 

 

Otava, 2011
sivuja 218

 

"Aksolotli yliajo ravistelee kuin 2000-luvun Sieppari ruispellossa. Se on rujo, raju ja runollinen kuvaus berliiniläisbohemian elämästä tässä ja nyt."

 

Hegemannin Aksololti, yliajo on kuvaus 16-vuotiaan Miftin sekavasti elämästä, jota värittää ja määrittää pääsääntöisesti huumeet ja sekavat ihmissuhteet. Teos yrittää olla kiehtova, salamyhkäinen ja jännittävä, mutta se onnistuu lähinnä olemaan vain sekava ja kiusallinen.

 

Tämä on taas näitä kirjoja, joita olisi pitänyt lukea paljon aikaisemmin, ehkä tosiaan 15-vuotiaana. Silloin ehkä olisin pystynyt samaistumaan haluun lintsata ja hengailla kavereiden kanssa. Lisäksi takakannen ainoa lause olisi tehnyt nuorempana suuremman vaikutuksen, viittaus klassikkoon, rajua runollisuutta ja berliiniläisbohemiaa, oh! Nyt koko teos vaikuttaa vain surulliselta tarinalta, johon on yritetty saada jotain hienoa huumeiden kautta.

 

Lisäksi lukiessani tuota pohdin kaverin kanssa, että toivottavasti tuo aksolotli liittyy teokseen jotenkin, ettei kyseessä ole vain erikoisuuden tavoittelua. Onhan aksolotli jännä sana ja söpö otus! Mutta onneksi teoksessa on yksi kohta, jossa aksolotli todella nousee valokeilaan.

 

"Sitten minä menen soittamaan Neuköllnissä asuvan Simonin ovikelloa, koska Simon on aina pilvessä ja hänellä on kahdentuhannen euron arvoinen siamilaiskissa ja nelisenkymmentä akvaariota täynnä pieniä sammakkomaisia elukoita, jotka ovat myytävänä. Minä katselen yöaktiivista meksikolaista salamanteria, joka on pinkki tai ainakin tosi vaaleanpunainen. Sillä on kummalliset pikku lonkerot, siniset nappisilmät ja herttaisin hymy, jonka olen koskaan nähnyt. Mieletöntä."

 

 

 

 

Ja seuraavaksi vuorossa Adam Thirlwellin Politiikkaa, joka kertoo kaikesta muusta kuin politiikasta. Tämä olisi voinut mennä yhteiskunnallisesta teoksesta, jos vain tässä ei oltaisi mässäilty säädyttömästi ihmissuhteilla ja seksillä.

 

 Kirjailija ihailee valtavasti Milan Kunderaa ja yrittää selvästikin rakentaa jonkin yhteiskunnallisen teoksen, joka on älykäs ja puhutteleva. Toisin kuin Kunderan kirjoissa seksi ei ole päällimmäinen asia, tätä lukiessa lähinnä kauhistuttaa ja hävettää. Kirjailija on pimeimmät toiveensa vuodattanut tähän kirjaan ja yrittänyt verhota sen kaiken älykkäällä pohdinnalla Kunderasta, Bollywoodista, kuningataräidistä, Stalinista, Gramscista, Václav Havelista ja Osip Mandelstamista.

 

Teoksesta olisi voinut olla vaikka mihin, ellei tästä olisi tullut teinimässäilydraamaa.

 

"Politiikkaa on tarina isästä ja tyttärestä. Se on myös tarina kolmen kimpasta: Moshesta, Nanasta ja Anjalista." Teoksen takakannen ensimmäinen lause johdotteli kyllä harhaan, koska mielestäni Nanan ja hänen isänsä suhde on ainoa normaali suhde koko kirjassa. (Vaikka toisaalta lopussa isä kyselee Nanan seksielämästä ja se on todella, todella kiusallista. Huhhu.) Valitettavasti en osaa suositella kumpaakaan kirjaa oikein kenellekään. Ahdistavia ja kiusallisia teoksia molemmat.

 

 

Tammi, 2005
sivuja 285

 

 

Joël Egloff - Taju kankaalla

Basam books, 2013
sivuja 133

"Kaunokirjallista mustaa huumoria Kafkan ja Beckettin hengessä!

Arki on teurastamossa. Koti on isoäidin kanssa jaettu talonrähjä ja se sijaitsee kaatopaikan, ydinvoimalan ja vedenpuhdistuslaitoksen kupeessa. -- Kaiken yllä leijuu sankka, eksyttävä sumu."

Taju kankaalla on inhorealistinen kuva elintilasta, joka ei ole niin kaukana tämän hetkisestä todellisuudestamme. Tällaisia paikkoja on maailmalla, ja jos tätä menoa elämisemme jatkuu, niin tällaisen menon voi vaan odottaa lisääntyvän. Kaikista kauhistuttavimmalta tuntuu se fakta, että tätä kirjaa ei voi sanoa täysin dystopiaksi. Maailmalla kun on jo paikkoja, missä tämän teoksen kuvailema maisema on ihan totta, yh!

"Kun tuulee lännestä, haisee suunnilleen mädälle kananmunalle. Kun taas tuulee idästä, ilmassa tuntuu ikään kuin rikinhajua, joka tarttuu kurkkuun. Kun tuulee pohjoisesta, mustat savut tulevat suoraan päälle. Ja kun tuuli nousee etelästä, mitä ei onneksi tapahdu usein, haisee aivan paskalta, ei sitä muuksi voi sanoa."

Egloffin teosta kuvataan tragikoomiseksi ja Egloffia mustan huumorin taituriksi. Ehkä olen taas kerran liian pessimistinen ja kyyninenkin, mutta itse en näe tässä mitään hauskaa. Kerronta on kevyttä ja jotenkin huoletonta, mutta ei mielestäni lainkaan hauskaa. Teos on tärkeä ja sen toivoisi herättävän ihmisiä muuttamaan elämäntapojaan eikä niinkään vain naureskelemaan sille, että haisee pahalta ja veri lentää. Aluksi ajattelin, että tämä on aivan liian kevyesti kirjoitettu, jotta tämä muuttaisi ajatuksia. Mutta nyt olen eri mieltä. On hyvä, että teos ei ole raskas ja kuvottava, jotta lukija ei lopettaisi lukemista!

"Olen hengittänyt kaikkia raskasmetalleja, suonet ovat täynnä elohopeaa, aivossa lyijyä. Loistan pimeässä, pissaan sinistä, keuhkot ovat täynnä kuin pölynimurin pussit, ja kuitenkin tiedän että lähtöpäivänä herahtaa kyynel, se on varmaa."

Egloffin teos sisältää upeaa kuvailua maisemasta ja voin hyvin kuvitella itseni seisomaan niin teurastamoon, jätteiden peittämään metsään kuin kaatopaikallekin. Kieli on sujuvaa ja kirjan lukee nopeasti. Surullinen olo kirjasta jää ehdottomasti ja sitä vain toivoisi, että kirja päähenkilö pääsisi tuosta helvetistä pois, että kaikki maailman ihmiset pääsisivät tuosta itse rakentamastaan helvetistä pois.

Kuten takakannessa ja teoksen loppusanoissa on mainittu, se on hyvin samanlainen kuin Camus'n ja Kafkan teokset. Rujoa rumuutta ja tilanteen hiljaista hyväksymistä.

"Minua kiinnostaa kaikki ympärillä oleva, kaikki aarteet hujan hajan aluskasvillisuuden seassa, vesakossa, teiden varsilla. Jääkaappi josta puuttuu ovi, vähän kauempana kaasuhella kyljellään puun juurella, kuumavesisäiliö tuolla karhunvatukossa ja komea teräksinen tiskiallas nokkosten keskellä.

Uskomatonta mitä kaikkea ihmiset heittävät pois. Joka viikko yllätyksiä yllätysten perään. Juuri 'Jätteiden heittäminen kielletty' -kyltin alta löytääkin komeimmat kapineet."

John Corvino - Mitä väärää on homoseksuaalisuudessa?

Like, 2014
sivuja 215

"Homouden vastustajat perustavat vastustuksensa tekijöihin, joiden syynä on tuo vastustuts itse - toisin sanoen syyttävät uhria." s. 84

"Ei ole lainkaan selvää, että homoseksuaalisuus olisi sillä tavoin haitallista kuin väitetään, ja silloin kun siihen liittyy riskejä, nuo riskit eivät mitenkään väistämättä tai kiistatta merkitse, että homoudessa on jotain väärää." s. 94

Mitä väärää on homoseksuaalisuudessa? -teos on helposti lähestyttävä ja ihmisläheinen teos. Sitä on meillyttävä lukea, koska mukana on Corvinon omia henkilökohtaisia kokemuksia parisuhteestaan Markiin, kaapista ulos tulemiseen ja ihmisten kohtaamiseen. Lisäksi teoksesa on hyvin ansioitunutta filosofista päättelyä ja argumentaatiota, joka tarjoaa paljon ajateltavaa niin maallikolle kuin teologiaan ja filosofiaankin perehtyneelle. Kaiken lisäksi Corvino kumoaa epäkoherentteina joitakin homojen oikeuksien puolustajien argumentteja! Tämä oli itselle kaikista kiinnostavin osuus teoksessa.

Corvino aloittaa loogisesti Raamatusta ja etenee sitten moraalisiin ja filosofisiin kysymyksiin. Vihdoinkin kirja, johon on yhteen kansiin koottu kaikki nuo Raamatun kohdat, joilla perustellaan homovastaisuutta. Niille toki Corvino kirjoittaa vastineensa.

Kirjailija lähtee liikkeelle suht negatiivisesti haastaen mitä väärää tässä ja tässä on. Aluksi olin skeptinen tämän suhteen, mutta loppujen lopuksi tuo taktiikka osoittautuu hyväksi. Corvino kumoaa yksi toisensa jälkeen väitteet, joita hänelle on esitetty ja joita hän ajattelee vastapuolen mahdollisesti esittävän. Teos on siis hyvin monipuolinen ja vahvasti perusteltu. Lisäksi se antaa paljon homomyönteiselle (jos näin nyt voi ilmaista...) lukijalle, mutta varmasti tämä puree myös epävarmoihin ajattelijoihin sekä homovastasille lukijoille.

Corvino menee syvälle asiaan ja 200 sivuun on saanut mahdutettua uskomattoman kattavasti kaikki. Tästä seuraakin se, että luonnollisesti teoksessa puhutaan seksistä ja suoraan. On todella tärkeää, että Corvino ottaa esille aidsin ja ihmisten kummasteleman homoseksin, mutta silti itse hämmennyin, olen ehkä hieman liian herkkä intiimeille yksityiskohdille. Miinuksena ehkäpä se, että homovastaiset tai muuten vain herkät saattavat lopettaa kirjan lukemisen kesken tästä johtuen ja näin en todellakaan toivo tapahtuvan. Mutta toisaalta hyvä, että Corvino kertoo tiukkaa faktaa niille, jotka tirskuvat ja ovat uteliaita.

Annan teokselle neljä tähteä, koska Corvino keskittyy lähinnä homoihin, vaikka mainitseekin totta kai olevansa kaikkien LGBT-ihmisten asialla. (LesbianGayBiTrans-ihmiset) Alussa hän pohtii Raamattu-kohdissa naisten välistä seksiä, mutta vain pintapuolisesti (toteaa, ettei Raamattu mainitse siitä mitään) ja siihen se sitten jääkin.

Lisäksi kirjailijan maailmankuva vaikuttaa hieman mustavalkoiselta, vaikka hän onkin hyvän asian puolella. Hän ei mainitse teoksessaan muita seksuaalisuuden muotoja kuin ohimennen. Olisi argumenttien kannalta kiinnostavaa, jos olisi esimerkiksi bi-, pan- ja aseksuaalisuus otettu huomioon. (Mitä tämä kertoo meidän ajastamme, kun näitä ei oteta huomioon?) Lisäksi Corvinolla on hyvin vanhaikainen näkemys polyamoriasta ja polygamiasta naista sortavana järjestelmänä. (Olen tutustunut yliopistossa muutamiin polyamorisessa suhteessa eläviin naisiin, jotka ovat valaisseet, että polyamoria ei todellakaan nykypäivänä ole mikään jalkavaimojärjestelmä eikä irtosuhdeviidakko!) Teos olisi täydellinen, jos se olisi ottanut huomioon selkeämmin seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden monimuotoisuuden. 

+

Stéphane Hessel - Vastarintaan!

Otava, 2011
64 sivua

Hessel on yli 90-vuotias Ranskan vastarintaliikkeen taisteilija ja keskitysleiriltä selviytynyt, joka kehottaa erityisesti nuoria asettumaan vastarintaan ja kapinoimaan, suuttumaan ja vaikuttamaan ympäristöön. Teos on loistava. Ytimekäs. On ihana nähdä noin vanhan miehen kannustavan nuoria muutokseen ja hän käyttää vieläpä niinkin arvolatautunutta sanaa kuin vastarinta. Yleensä tulee ajatelleeksi, että vanhat ihmiset ovat kovin konservatiivisia. Mutta kerrankin näin päin!

Kirja ytimekkyydessään paljasti myös häpeäkseni oman tietämättömyyteni Israelin ja Palestiinan tilanteesta. Mutta aion ottaa siitä selvää. Kunnioitettava mies kyllä tuo Hessel! Tämä kirja ei vanhene koskaan, vaikka siinä käsiteltävät asiat saataisiinkin ratkaistua.

Alkutekstit Paavo Arhinmäeltä ja Palefacelta.

Andrei Kurkov - Kuolema ja pingviini

Otava, 2006
270 sivua

"Aseistariisuvan tragikoominen tarina miehen ja pingviinin edesottamuksista neuvostoajan jälkeisessä Ukrainassa." Kuta kuinkin näin, mutta mielestäni tässä ei ole mitään koomista tai edes vivahteita komediasta. Tarina on traaginen ja koskettava, hämmentävä ja hellyttävä samaan aikaan. Viktor on turhautunut kirjailija, jonka ainoa seuralainen on Misa-pingviini. Yhtäkkiä Viktor löytää työtä lehdestä muistokirjoitusten laatijana ja elämä muuttuu kerralla. Viktor ajautuu vaikeaan tilanteeseen häneltä tilattujen muistokirjoitusten kohteiden alkaessa yhtäkkiä kuolla.

Tämä ei ole mielestäni teos yksittäisestä ihmiskohtalosta ja hänen lemmikistään, vaan tämä on teos Ukrainan poliittisesta tilanteesta, korruptiosta ja vaikeuksista, joihin tavallinenkin ihminen voi itsensä lähes vahingossa sotkea. Luin juuri tuon Pohjois-Koreasta kertovan teoksen Leiri14 ja siinä lahjonta oli aivan samanlaista. Tässä teoksessa tosin lahjottiin pääasiassa rahalla, koska ruuasta ei ollut kirjan tapahtuma-aikana (vuosina 1995-1996) niin kovaa nälänhätää. 

Toki tämä kirja on fiktiivinen tarina, mutta mielestäni tämä selvästi heijastelee yhteiskunnallisia oloja, vaikkakin sitten kärjistäen. Lisäksi kirjassa silmään pisti jatkuva viinanjuonti. Nämä ovat taas näitä kirjailijoita, joita olisi äärimmäisen kiinnostava haastatella!

Kirja oli mielenkiintoinen, mukaansatempaava, nopealukuinen, miellyttävä ja inhimillinen, vaikka siinä oli myös surullisia ja mietityttäviä kohtia. Kannattaa ehdottomasti lukea, jos kaipaa jotain hyvää luettavaa, jossa on kuitenkin ajattelemisen aihetta. Pitkään mietin, että annanko kolme vai neljä tähteä, koska tämä ei kuitenkaan ole mikään mitäänsanomaton tarina, mutta ehkä tätä en kuitenkaan luokittelisi lempikirjoikseni. Tämä on mielenkiintoinen ja loppukaan ei ole ennalta-arvattava. Siksipä neljä.

Blaine Harden - Leiri 14

Gummerus, 2014 (alk.per. 2012)
sivuja 192

Leiri14 on teos Shin Dong-Hyukista, joka pakeni ensimmäisenä ihmisenä täydellisen kontrollin vankileiriltä numero 14 ja onnistui pääsemään Pohjois-Korean rajan yli. Teos on hurja ja raaka. Samalla todella kiehtova ja kammottava. Blaine Harden kertoo Shinin tarinan aidosti ja koskettavasti. Lukiessa tuntuu kuin olisi itsekin kyseisellä pohjoiskorealaisella työleirillä. 

Kammottavinta on, että Shin pakeni vuonna 2005 ja Pohjois-Koreassa edelleen on työleirejä ja ihmisoikeudet todella hukassa. Miten tällaista voi tapahtua vielä 2010-luvulla! Lopussa onkin Amnesty Internationalin Suomen osaston toiminnanjohtajan Frank Johanssonin loppupuheenvuoro, jossa hän pohtii juuri sitä, miten tällaista voi edelleen vielä olla ja mitä asialle voidaan tehdä. Ydinasepakote on suurin syy muiden maiden voimattomuudelle, mutta myös erinäiset muut ongelmat, kuten Koreoiden yhdistymisen vaikutus Etelä-Koreaan ja Kiinaan. Tässä todettakoon, että oli hyötyä siitä, että olen lukenut Nordenstrengin kansainvälistä oikeutta ja siihen liittyen maailmanjärjestyspohdintaa, jossa käydään läpi juuri Yhdysvaltojen, Kiinan ja Aasian suhteita ja tilannetta. Sen ymmärtäminen valaisee tilannetta kyllä.

Teos on ehkä vähän hankalasti käännetty tai sitten vaihtoehtoisesti Hardenin tapa kertoa Shinin muistelmia on jollain tavalla hankala. Se tuo lukijan todella lähelle, mutta samalla kuitenkin etäännyttää lukijasta, mikä toisaalta voi olla ihan hyväkin, koska kidutuskohtaukset ovat todella raakoja ja vastenmielisiä.

En osaa muodostaa parempia sanoja tässä kohtaa tästä kirjasta, koska sanat on hukassa ja kirjoittaminen takkuaa. Jokaisen pitäisi lukea tämä kirja, jotta meidän elämäämme tyytyväisten onnellisten länsimaalaisten silmät avautuisivat. Hämmentävintä tosiaan oli kirjassa kerrottu tieto siitä, että eteläkorealaiset ovat varsin välinpitämättömiä Pohjois-Korean tilanteen suhteen. Kirja on raaka, mutta äärimmäisen merkittävä.

David Klass - Ette te minua tunne

Otava, 2002
sivuja 253

Ette te minua tunne on raju kertomus 14-vuotiaasta pojasta, jonka elämä täyttyy mitä traagisimmista tapahtumien sarjoista. Hänen ihmissuhdeasiansa eivät mene putkeen, ajoittain tilanne kärjistyy "sotatilaksi" ja ihmissuhdeongelmat paisuu lähes koulukiusaamiseksi. Hänen äitinsä tapaa miehen, jolla on hämärä bisneksiä ja into hakata. Tämä mies pahoinpitelee päähenkilöä rajuin, todella rajuin ottein. Päähenkilö on kamalassa umpikujassa ja tämä on yksi ahdistavimmista nuortenkirjoista.

En todella tiedä, onko tämä kirja edes tarkoitettu nuorille, rankkuuden takia mutta myös kirjailija viljelee kummallisia sivistyssanoja sinne tänne ja toteaa, ettei päähenkilökään ole aivan varma, mitä ne tarkoittavat.

Joskus nuorempana luin tämän myös ja pidin tästä. Mulla oli jotenkin suuret odotukset tämän suhteen, mutta tämä kirja meni vaan ahdistavuuden puolelle, vaikka todettakoon, että on lopussa joitakin toivon murusia kaiken rajun väkivallan jälkeen. Hyvä kuvaus siitä, kuinka ahdistavaa nuoren elämä voi olla. Ja teos kuvaa myös hyvin, kuinka tärkeää on, että ympärillä on aikuisia, jotka pitävät silmät auki.

+

Jenny Dahlberg - Sopivasti lihava

Otava, 2005
157 sivua

Tämä ja tuo edellinen Härkösen kirja ovat Ainon yöpöydältä napattuja kirjoja, joita luin koska ne olivat ohuita ja äkkiseltään siinä. Tosiaan en olisi tarttunut tähän kirjaan ehkä muuten. Dahlberg kirjoittaa sarkastisesti omasta painostaan ja vastoinkäymisistään ylipainon takia. Kirja on ajoittain ahdistava. Miksi hitossa ihmisen täytyy puhua noin rumasti itsestään ja ystävästään Lindasta? (Tämän kirjan jälkeen tuli olo, että jatkossa kyllä valikoin vähän sitä mitä luen)

Aluksi siis olin hyvin negatiivinen tämän suhteen. Sopivasti lihavassa Dahlberg kertoo kuinka hänen rintojensa alle hän saa piilotettua coca-cola-tölkin ja kuinka hän saa happivajeen kumartuessaan sitomaan kengännauhoja. Teos on lähes inhorealistinen. Mutta ehkä teoksen voima piileekin siinä. Dahlberg avaa lukijoille maailman, jota jotkut eivät välttämättä edes tienneet oleman olemassa. Hän kertoo siitä, kuinka tuoli menee rikki hänen istuuduttuaan siihen. Ilkikurista, ivallista, halventavaa tekstiä omaa itseä kohtaan. Mutta silti niin ihailtavan rehellistä.

Toisaalta lopussa aloin pitää kirjasta. Se tuo esille vallankumouksellisesti kaikkea sitä, miltä nykyinen kulttuuri haluaa sulkea silmänsä. Dahlberg on varmasti 2000-luvun läskiaktivisti, jota tunnetummat läskiaktivistibloggarit siteeraisivat, jos (en tiedä) kirjaa olisi käännetty englanniksi. Hän tuo rehellisesti esille kaiken omasta kehollisuudestaan, mikä on äärimmäisen rohkeaa tällaisena aikana, jolloin kaikkien pitäisi olla samanlaisia.

+

Anne-Sophie Brasme - Henkäys

Like, 2003
sivuja 141
suomentanut Minna-Maaria Koponen

Henkäys kertoo nuoren Charlénen tarinan, jossa hän eksyy itseensä, antaa hulluudelle ja pakkomielteelleen vallan. Charléne tappaa ystävänsä. Kaikki 141 sivua on täynnä kaunista kieltä, pehmeää puhetta huimauksesta ja jotain sellaista, mitä takakannessa sanotaan "mestarilliseksi sielun kuvailuksi". 

Brasme kieltämättä kirjoittaa hyvin. Hän kirjoittaa niin kauniisti, että jossain kohtaa se alkaa jo ärsyttää. Mietin monesti, että mitä on se todellinen ihmisruumiissa olemisen kuvailu ja mitä se ei ole. En itse ainakaan tunne mitään kirjan kuvailemia tuntemuksia, esimerkiksi onnen tunne tai juuri tuo niin monesti mainittu huimaamisen tunne, lainkaan niin kuin ne annetaan ymmärtää. Ehkä olen vain tottunut liian karuun kieleen ja inhorealismi on vallannut mieleni.

Henkäys on taiteellinen välipala, joka tarrautuu kurkkuun. Kuitenkaan tästä huolimatta kirjan voi ohittaa heti, kun sen on saanut nieltyä. Brasme tosiaan osaa kertoa nuorten tyttöjen välisistä ihmissuhdekriiseistä, mutta uudelleen en aio tätä kirjaa lukea, enkä varmaan edes kirjahyllyssäni sen kauempaa säilyttää.

+

Henry Miller - Hiljaiseloa Clichyssä

Voi Miller, Miller. Olen ihaillut sinua kuulopuheiden perusteella. Olen pitänyt sinua kiinnostavana taiteilijana, jolla on sanottavaa ja joka on uraauurtava, jopa emansipatorinen kirjoituksissaan, jotka seksiin liittyvät. Saatan olla tunnekuohuissa ja väärässäkin, mutta tällä hetkellä minulla on vain vahva inho sinua kohtaan. Kuulostat likaiselta sovinistilta, jolle kaikki naiset ovat joko huoria tai äitejä tai tyttäriä, joita kaikkia voisi vähän panna menemään. Ei väliä onko tyttö nuori vai vanha, perheellinen vai kabareetyttö, kaikki käy. Kuvottavaa!

On kiinnostavaa nähdä tekstimuodossa päivä taiteilijan elämästä (okei okei, päähenkilön nimi on Joey, ei se tarkoita, että tämä olisi kuvaus sinun elämästäsi!), mutta silti tämä menee siihen samaan kategoriaan, jossa mielenkiintoinen henkilö kirjoittaa omasta kusenhajuisesta sammumisesta, ryyppäämisestä, rahattomuudesta, sukupuolitaudeista ja Pariisin kaduista. Naiset, naiset, naiset. Niistä sinä kirjoitat myös, intohimoisestikin. Ihailet naisen ruumista ja kuvailet kuinka prostituoitu kertoo sinun päähenkilösi kohtelevan häntä inhimillisesti. Vaikutat vain omahyväiseltä pikkupervolta, joka haluaa elätellä toiveita seikkailuista.

Gummerrus, 1999
ensimmäinen painos ilmestynyt 1968
120 sivua
suomentanut Seppo Loponen

Luulin, että kirjassasi toisit esiin jotakin muutakin kuin oman maskuliinisuutesi ja peniksesi. Yököttävää, toden totta. Mutta jos tarkastelen kirjaa pelkästään kirjallisuutena ja tekstinä, se ei ole kovin kummoinenkaan. Toki kirjoitat hyvin. Mutta tämä on vain yksi kohtalainen päiväkirjamuistelma päähenkilöstäsi. Voin hyvin kuvitella, kuinka tämä pohjautuu löyhästi omaan elämääsi. (Kertokaa vain, jos olen väärässä. Toivottavasti olisin.)

Miller, ehkä ajattelet, että minä olen vain niitä kiukkuisia feministejä, jotka pauhaavat naisten oikeuksista, esineellistämisestä ja diskursseista. Mutta en yhtään ihmettele, jos tämä vain kiihottaa nuoria miehiä kohtelemaan naisia niin kuin sinun päähenkilösi kohtelee. Olethan sinä arvostettu kirjailija.

Tai ehkä sinä ajattelet, että minä en vain ymmärtänyt sinun perimmäistä tarkoitustasi. Ehkä en ymmärtänyt, kuinka sinä nimenomaan tarkoitit kirjan tällaiseksi raivoa ihmisiin istuttavaksi, ajatuksia herättäväksi ja tahdoit antaa naisten aseman pohdittavaksi. Silti en kuitenkaan osaa nähdä, että muut ihmiset, jotka eivät sitten ole hyvin kirjallisuuteen perehtyneitä, näkisivät tämän sinun toisen tarkoituksesi.

Jos jotain hyväää kirjasta, niin kerrassaan loistavat kuvat välissä. Kyseessä siis Brassaïn ottamia mustavalkokuvia.

Deborah Spungen - Nancy

Nancy kuuluu niihin kirjoihin, joiden lukemista olen suunnitellut vuodet. Ahmin sen muutamassa päivässä ymmärtämättä, että siinä on lähemmäs 400 sivua! Kai te kaikki tiedätte Sid & Nancy -kuvion? Nancy ja Sid, Sid ja Nancy. Sex Pistols, murha ja rakkaustarina! En voi olla nyt jaarittelematta ajatuksiani ja tuntemuksia näin pidemmän kautta. Sex Pistolsia kuunnelleena ja Nancyn ja Sidin kuvia katselleena mulla oli jotenkin aivan erilainen mielikuva Nancysta. Jostain syystä olin muodostanut päässäni tietynlaisen uhrikuvan Nancysta. Näin Nancyn punkkarin uhrina, huumeiden uhrina, viattomana ja vähän onnettomana. Mutta tämän kirjan, toki onhan se vain Nancyn äidin kertomus tapahtuneesta, luettuani hämmennyin ja opin jälleen. Tämä kirja osoitti, että kuinka paljon päässäni jylläävät tietyt stereotypiat, vaikka koen olevani niistä vapaa. Hah!

Nancy on pysäyttävä kirja, hurja ja rohkea. Ehkä se hieman oli sensaatiohakuinen ja täynnä tyhjiä odotuksia luovia cliffhangereita. "En tajunnut, että kolmen vuoden päästä toivoisin hänen onnistuvan itsemurhayrityksessään", "En tiennyt, että pahin on vielä edessä", "Olimme vasta matkalla pohjalle, kunpa olisin tajunnut" ja sen sellaista. Kuitenkaan näihin ei palattu ja näitä Spungen viljeli koko kirjan ajan. Aihe on itsessään jo niin kiinnostava, ettei siihen olisi tarvittu tällaisia jenkki-saippuaooppera-salkkari-ominaisuuksia.

Toisaalta Deborah Spungen kauhistelee tyttärensä toimia ja kohtaloa, voivoivoi, mutta toisaalta ei se ole niin ihmeellistä. En nyt missään nimessä vähättele heidän perheen ongelmia enkä huumeidenkäyttöä. Vaan melkeinpä päinvastoin. Huumeidenkäyttö on aina julmaa, aina kamalaa, hirveää, vaikeaa, traagista. Ei sitä tarvitse tehostaa "voi mitä kauhuuksia", "kammosin väkivaltaa ja sitten se oli osana meidän perhettämme". Ehkä olen vain kyyninen, en tiedä. Mutta jostain syystä kirjasta paistoi amerikkalainen rahat silmissä -ajatus.

Kaikesta tästä huolimatta oli aivan uskomatonta sukeltaa Nancyn maailmaan. Se oli jäänyt hyvin ulkokohtaiseksi ja kummalliseksi omassa päässäni. Lisäksi myös Nancyn hankala käytös ja ongelmat toivat mieleeni jotain hämmentävää ja saivat ajattelemaan monia asioita, muun muassa muiden ihmisten, erityisesti perheenjäsenten, kohtelemista. Teoksesta heijastui kyllä Deborahin äidinrakkaus tytärtään kohtaan, hän ei kamalimpikaan hetkinä hylännyt tytärtään tai lakannut rakastamasta häntä. Tämä jotenkin auttoi itseäni ylittämään oman kokemusmaailmani ja miettimään, miltä tuntuisi jos olisi lapsi, joka olisi käyttäytynyt kuin minä teini-iässä.

Plussaa kirjalle on ehdottomasti se, että siinä kuljetaan koko Nancyn elämä alusta loppuun. Tietysti välillä jään miettimään, että miten Deborah on saattanut muistaa sanatarkasti joitakin keskusteluja, joita hän on käynyt tyttärensä ollessa sylivauva. Se tekee siitä hieman epätodellisen tuntuisen. Mutta on kuitenkin kiinnostavaa kulkea ajassa näin ja tällaista toivoisin voivani lukea lisää.

Nancy oli todella kiinnostava persoona jo ihan sellaisenaan kuin hänen äitinsä hänet kuvaili kaikkine kamaline huumeidenkäyttöineen ja kohtauksineen. Jäin miettimään, että hitto, Deborah Spungen edelleen elää (according to wikipedia) ja Nancykin saattaisi elää. Millainen Nancy olisi nyt? Millainen olisi Sex Pistols? Olisiko tätä tarinaa ollenkaan? Miten paljon hohtoa katoaa ihmisestä, kun hän ei kuolekaan nuorena?

(Tässä kohtaa on pakko sanoa, joskus aina mietin Pentti Saarikoskea ja Matti Klingeä, heidän ystävyyttä, kuolemaa ja kuoleman jälkeistä mainetta tai kunniaa. Ainakin henkkoht ihailen suuresti Pentti Saarikoskea ja Matti Klingeä en niinkään. Toisaalta luen Saarikosken runoja ja suomennoksia ja Klingestä en tiedä juuri mitään. Omat saavutukset joo, mut mites se kuolema? Tuntuisi oudolta ajatella, että Saarikoski eläisi, mutta ei ole lainkaan outoa, että Klinge elää. Heh, en tiedä.)

(Olen tehnyt kaksi viikkoa ihan hirmuisen paljon koulutöitä yhdeksästä kuuteen joka päivä koulussa, joten alan olla aika sekava. Siksi ehkä tämä purkaus ja ihme pohdinta, jota saatan hävetä jälkeen päin.)

PS. Nancyn on suomentanut Anna Salo ja hän on epäonnistunut käännöstyössään erittäin loistavasti. Surkeita ilmauksia, nimet on kirjoitettu paikoin väärin. Tämä aivan onneton suomennos kerta kaikkiaan pilaa kirjasta nauttimisen ja lukuflow'n.

Julia Bell - Ahmatti

Signal, 2003
sivuja 250

Ahmatti on teos syömishäiriöstä, rapistuvasta sairaudentunnosta, hirmuäidistä, kamalasta yläasteajasta, kurjista koulukavereista, suklaasta, sipseistä ja oksentamisesta. Olen lukenut tämän kirjan joskus nuorempana, ja kun näin tämän kirjan kirpparilla, en voinut olla ostamatta tätä! Tämä ei ollut enää niin pysäyttävä eikä tyrmäävän hyvä kuin joskus nuorempana. Tarina kertoo 14-vuotiaasta tytöstä, Carmenista, joka elää tavallista elämäänsä välinpitämättömän isän ja sairaan äitinsä kanssa.

Carmenin äiti Maria päättää ottaa eron miehestään Brianista, joka puuttuu liikaa hänen ja hänen tyttärensä yhteiseen laihdutuskuuriin. He palaavat Marian kotiseuduille, isovanhempien ja siskon luo. Marian ja hänen siskonsa Lisan välit ovat menneet huonoiksi jo vuosia sitten. Syy kerrotaan vasta lopussa ja tämä koko kuvio alkaa ärsyttämään aivan todella paljon.

Aluksi Carmen on kuin kuka tahansa yläasteikäinen tyttö, mutta hänen äitinsä sairas anoreksinen maailmankuva pilaa pian hänenkin mielensä. Maria jatkuvasti huomauttelee lapselleen omista että hänen kiloista, ruuista, ulkomuodosta, vaatteista, syömisestä. Ei mene kauaa, kun Carmenkin jo löytää itsensä laihdutuskierteestä, ahmimasta ja oksentamasta.

Kirja on mielenkiintoinen, vaikkakin selvästi nuorten kirja. Ahmatti ei ole teennäinen, vaikka se onkin vähän yksinkertainen. Uskottava, vaikka rankka. Ei tosin silti parhaimpia kirjoja syömishäiriöstä.

Ann Heberlein - En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää on Heberleinin omaelämäkerrallinen teos kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Heberlein on teologian tohtori, keskustelija, toimittaja ja muutenkin elämässään menestynyt ja pitkälle edellyt keski-ikäinen hyvätuloinen nainen, jolla on kaksi lasta ja epätasapainonen parisuhde papin kanssa.

Kirja alkaa siitä, kun Heberlein kuvailee St. Larsin psykiatrisen päivystyksen odotushuonetta. Hän kertoo olleensa siellä niin monet kerrat, teininä, odottavana äitinä, raiskattuna, suoraan seminaarista tai muusta virallisesta puhumistilaisuudesta saapuneena, yksin, yhdessä, nuorena, vanhempana. Alku on tarraava, mieltä ravisuttava ja todella kiinnostava. Voin tuntea syvän yhteyden Heberleiniin ja samalla ihastella hänen kykyään pukea se tuska sanoiksi. Kukaan sellainen joka ei ole istunut päivystyksessä ranteet auki revittyinä ei voi tietää, miltä tuo todella tuntuu. Alku on vaikuttava. Pienieleinen, mutta hieno. 

Otava, 2010
167 sivua

Tästä eteenpäin Heberlein lähtee avaamaan omaa elämäänsä. Hänen suhdetta lapsiinsa, hänen pappimieheen, jota hän on pettänyt, sotakirjeenvaihtajaan, jonka kanssa hän on ilmeisesti pettänyt miestään, suhdetta ystäviin, suhdetta töihin ja menestykseen. Ja suhdetta Jumalaan. Puoleen väliin mennessä pystyn pysymään kiinni hänen tarinassaan ja tunnen sen hyvin omakohtaiseksi, vaikka en olekaan kolmen lapsen uskonnollinen äiti.

Jossain kohtaa kuitenkin alkaa ärsyttää. Heberlein nostaa oman sairautensa jalustalle ja huolimatta siitä, että ymmärrän hyvin, mitä on olla kaksisuuntainen (terveisin olen myös diagnosoitu) ja paniikkikohtaukset ovat ihan hirveitä. En silti halua nostaa itseäni parempaan asemaan. Ärsyttää Heberleinin ylimielisyys asunnottomia kohtaan. Hän toteaa, että asunnottomuus on heistä itsestä kiinni. Todella raivostuttavaa oikeistolaista ajatusmössöä. Yhtä hyvin minä tai kuka tahansa muu voisi sanoa, että hänen sairautensa vakavuus on hänestä itsestä kiinni! Totta kai asunnottomuus ei ole niin yksiselitteinen kuin jokin sairaus. Mutta harvoin kukaan päättää vapaaehtoisesti ryhtyä kodittomaksi.

Lisäksi hän vertaa omaa sivullisuuden ja muukalaisuuden oloaan siihen tunteeseen, joka sotakirjeenvaihtajamiehellä on. Tämä mies on muuttanut pois kotimaastaan sodan takia ja kertoo Heberleinille hänen tunteistaan ja suuttuu, kun Heberlein sanoo tuntevansa samoin. Ymmärrän aivan täysin. En todellakaan usko, että hyvätuloinen ja kaiken elämässään saavuttanut nainen voi millään ymmärtää sodasta selviytynyttä maahanmuuttajaa. En todellakaan halua vähätellä kenenkään ongelmia. En tietenkään. Mutta haluaisin ravistella Heberleiniä ja sanoa, että aivan, sua ahdistaa ja sä oot sairas, sä joudut kamppailemaan itsetuhoa vastaan todella hurjasti, mutta silti et näe miten hyvin tosi monet perustavanlaatuiset ongelmat sun elämssä on kunnossa.

Ehkä olen vain lyhytnäköinen ja vihainen nuori, joka ei ymmärrä keskiluokkaisen keski-ikäisen naisen kuolemankaipuuta siinä mittakaavassa kuin se pitäisi nähdä. Lisäksi Jumala-pohdinnat alkaa ärsyttää myös. Toisaalta täytyy sanoa, että kirjan etuja on ehdottomasti sen filosofinen pohdinta. Heberlein pohtii todella mielenkiintoisesti Kantia ja hänen velvollisuusetiikkaansa sekä itsemurhan oikeutusta ja etiikkaa. Sinänsä siitä hän saa pisteet.

Toisaalta kirja on hyvin rehellinen. Hän kertoo kaikki tuntonsa sellaisina kuin ne ovat. Hän kertoo kaikki kapitalistiset ja konservtiiviset mielenailahdukset sellaisenaan eikä peittele niitä. Ehkä teos on vain todella inhimillinen.

Kirjan alkua lukiessani ajattelin, että olisin voinut antaa tuon kirjan luettavaksi ystävilleni ja läheisilleni, jotta he ymmärtäisivät minun kaksisuuntaista mielialahäiriötäni paremmin. Kuitenkin kun sain kirjan luettua, niin tuli sellainen olo, että eipä meitä taida yhdistää muu kuin kaksisuuntaisuus ja se, että haluaa toimia, kirjoittaa ja keskustella, pohtia eettisiä kysymyksiä. 

Hyvin mielenkiintoinen kirja. Kirjailija vain herättää ristiriitaisia tunteita.

+

Marie Darrieussecq - Sikatotta

Marie Darrieussecqin teos Sikatotta kertoo raastavan metamorfoosin ja sitoo sen yhteiskunnalliseen rappioon. Naiseus, metamorfoosi, miehet, valta ja dystopia. Siispä, vau. Sikatotta aloittaa viattomasti ja lukija, ainakin minä, elän pitkään illuusiossa, että kirja kertoo siitä, kuinka pinnallinen nainen päätyy kemikaliokauppaan töihin, myy naisille kosmetiikkaa ja miehille muita palveluja ja kaiken tämän jälkeen pikku hiljaa alkaa muuttaa muotoaan naisesta siaksi. Luulin, että tämä on vain jokin näpäytys turhamaisuudelle, mutta ei! Tämä piti sisällään kaikkea muutakin.

Kirjaa kirjoittaa siaksi jo hyvin pitkälle muuttunut nainen, jolla hädin tuskin pysyy kynä enää kädessä kiinni ja sanat päässä. Hän kirjoittaa viattomasti, jollain tapaa huolemattomastikin. Kappas, yhtäkkiä hän päätyykin tekemään likaisia asioita miehille ja silti hän ottaa kaiken niin välinpitämättömästi. Ajoittain tämä kerrontatapa "päädyinpä pidätetyksi ja hullujen huoneelle" luo tarinaan inhottavan liiallisen liioittelun maun, vaikka toisaalta koko tarina on absurdi.

Seuraavaksi huomaan suhtautuvani naiseen säälien. Häntä on käytetty hyväksi, hän  on ollut tarpeellinen niin kauan kuin vain on ollut hyödyksi kemikaliokaupalle ja miehelleen. Sitten hän saa lähteä ja hän ei merkkaa enää kellekään yhtään mitään. Hän ei merkitse edes itselleen mitään. Hän suhtautuu raivostuttavan huolehttomasti tai välinpitämättömästi ja sinisilmäisesti kaikkeen mitä hänelle tapahtuu ja mitä hänelle tehdään.

kuva lainattu luvalla
Päiväni ovat luetut -blogista :-)

Kun tarina kulkee eteenpäin paljastuukin jo kirjan yhteiskunnallinen funktio, jos näin voi ilmaista. Maailma on mullistunut ja kaikesta kauheudesta päähenkilö ei onneksi joudu todistamaan, hän on nimittäin ollut viemäreissä ja muissa piilopaikoissaan omissa maailmoissaan. Valta on kaantunut muutamien tiettyjen miesten syliin ja kukaan ei tunnu olevan turvassa. Maailma on muuttunut niin välinpitämättömäksi, että oksettaa.

Loppu on surullinen.

Mielenkiintoinen kirja, joka on kirjoitettu hyvin. Absurdi ja ahdistava. Ei kuitenkaan päässyt lempikirjojeni joukkoon, vaikka tämä onkin erilainen yhteiskunnallisesti vaikuttava kirja. Ehkä luen tämän vielä jossain vaiheessa uudelleen. Helppolukuinen. Inhorealistinen, kuvottavia kohtauksia.