Näytetään tekstit, joissa on tunniste häpeä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste häpeä. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Geraldine Brooks - Islamin naisten salattu elämä

352 sivua
Nemo, 2001
Geraldine Brooks on australialaissyntyinen toimittaja, joka toimi monta vuotta Lähi-idän kirjeenvaihtajana. Islamin naisten salattu elämä on vuonna 1995 julkaistu teos nimensä mukaisesti islamista ja (muslimi)naisista. Brooks ei luokittele itseään feministiksi, vaikka lähtikohtaisesti hän edustaakin länsimaista vierailijaa, joka yrittää ymmärtää ja toivoo naisten parempaa kohtelua.

Tämä oli hurjan vavahduttava teos. Brooks kertoo paljon Koraanista ja kohtaamisista tavallisten muslimien kanssa sen lisäksi, että kirjaan on upotettu paljon faktaa. Tosin tässä kohtaa on huomioitava teoksen julkaisuvuosi. Huolimatta siitä, että kirja on 20 vuotta vanha, se on musta todella hyvä ja se ehdottomasti kannattaa lukea. Se kokoaa hyvin naisten aseman kehitystä ja 1990-luvulla vallinneita asenteita. Toki täytyy lukea myös muita lähteitä ja tätä on tarkasteltava yhtälailla kriittisesti, onhan kyseinen teos länsimaisen toimittajan kirjoittama ja tietyssä paikassa ja tiettyyn aikaan tehty teos.

Islamin naisten salattu elämä on myös hurjan rankka. Meeri Koutaniemen kuvaamien naisten silvontakuvien jälkeen Suomessakin on mielestäni julkisuudessa puhuttu "naisten ympärileikkauksesta" enemmän, mikä on hyvä. Kuitenkin tämä teos kokoaa yhteen enemmän faktaa ja haastateltavia kuin aikaisemmin milloinkaan olen törmännyt. Nämä teemat eivät ole muuttuneet 20 vuodessa ja ehkäpä Brooks voisi tarttua tähän teemaan ja tehdä päivitetyn versionsa tästä teoksesta.

Brooksilta tämä teos on valtava taidonnäyte. Hänen omistautumisensa on äärimmäisen ihailtavaa ja hän paneutuu asioihin kunnianhimoisesti. Tätä kirjaa ei olisi pystynyt mies kirjoittamaan. Vaikka kyseenalaistankin jaon kahteen (biologiseen) sukupuoleen, on otettava huomioon, kuinka jollain tavalla konservatiivisia (miten kirjoittaa tästä korrektisti?) käsityksiä on ympäri maailmaa ja kuinka niihin on mukauduttava. Brooks opetteli arabian ja pukeutui chadoriin. Hän kertoo kirjassaan, kuinka saadakseen haastatella erästä vanhempaa miestä, hänen amerikkalaisen ystävänsä pitäisi esittää hänen aviomiestään. Olisi ollut käsittämätöntä, että nainen olisi matkustanut kahdestaan vieraan miehen kanssa haastattelemaan toista vierasta miestä.

Hyvin paljon kirjassa painotettiin sitä, kuinka naisten liikkuminen on ollut kiellettyä ilman miespuolisen sukulaisen tai aviomiehen lupaa. Lisäksi kirjassa käsiteltiin liikunnan harrastamista ja naisten koulutusta, kun jatkuva kahden sukupuolen uusintaminen ja niiden kahden väkivaltainen erottaminen haastaa ja alistaa naispuolisia muslimeja ja ylipäätään naisia, kun ei-musliminkin on pitäydyttävä hunnutettuna.

Hyvin kiinnostava teos. Nyt on rima todella korkealla, kun lähtee lukemaan tästä aiheesta muutakin kuin yksittäisiä artikkeleita ja uutisia.


lauantai 10. lokakuuta 2015

Pajtim Statovci - Kissani Jugoslavia

Kissani Jugoslavia on ollut koko kesän mielessäni ja vihdoin pääsin siihen käsiksi. Luin sen nautiskellen, odotellen palapelin palasten loksumista ja samalla toivoin, ettei tämä teos loppuisi milloinkaan. Tämä on ehdottomasti yksi parhaimmista kirjoista, joita olen tänä vuonna lukenut. Saatan sanoa tätä lempikirjakseni.

En edes tiedä, millä sanoilla aloittaisin kertomaan tästä teoksesta. Tuntuu kuin vain herättäisin vääriä mielikuvia ja toiveita, ajatuksia ja ennakko-odotuksia, jos sanoisin yhtään mitään. Teos on valtavan kiinnostava, valtavan hyvä. Jotain aivan erilaista, mitä odotin.

Ehkä otan tähän väliin takalievetekstin ja jatkan siitä.

"Albaanityttö Emine varttuu Jugoslavian maaseudulla, missä naisen paikka on kotona ja mies on perheen pää. Hänet naitetaan monipäiväisin juhlallisuuksin miehelle, jonka hän on tavannut vain kerran. Kun levottomuudet pirstovat maan heidän ympäriltään, kaikki muuttuu. 

Heidän poikansa Bekim kasvaa maahan, jossa hän oppii aistimaan asenteet ja ennakkoluulot. Hän ajelehtii elämässä, kunnes eräänä päivänä menee lemmikkikauppaan ja hankkii kuningasboan. Baarissa hän kohtaa oikukkaan kissan, joka johdattaa hänet ravistelevalle matkalle menneisyyden kerroksiin."

Teoksessa yhdistyy taidokkaasti monet eri teemat. Vaikka teoksessa hypätään ajankohdasta, paikasta ja henkilöstä toiseen, se ei kuitenkaan ole liian sekava, vaan äärimmäisen kiinnostava ja herättää uteliaisuuden aina vain. Teos on vakava ja silti pakoittain leikittelevä. Kaikella on merkityksensä ja sen kaiken ymmärtäminen vaatisi ehdottomasti toisen lukukerran. Tuntuu kuin vain tässä muutamia pintaraapaisuja jakaisin ympärilleni kirjoittamalla tästä.

Katse kääntyy niin 1980-luvun Jugoslavian maaseutuun ja siinä samassa taas 2000-luvun Pristinaan ja yhtäkkiä ollaankin taas Suomessa. Ihmissuhteet ja kulttuurien kohtaaminen, kasvaminen ja pelot. Kaikki yhdistyy kauniisti ja hurjasti. Tuntuu, että teoksessa on monia kohtia, joiden viittaukset eivät avaudu ensimmäisellä lukukerralla ja tällä yleissivistyksellä. Todennäköisesti teos avautuu jokaiselle lukijalle omalla tavallaan. (Toki näin voisi sanoa mistä tahansa teoksesta, mutta erityisesti tämä. Erityisesti.)

Kissani Jugoslavia on niin kaukana ja lähellä samaan aikaan, että jokaisen pitäisi lukea se. Äärimmäisen ajankohtainen. Ikkuna niin moneen suuntaan, että huimaa.

Kerrassaan vaikea uskoa, että tämä on Statovcin esikoisteos! Hän kuljettaa tarinaa loistavan hyvin, tasapainoisesti ja kieli on niin taidokasta, ettei sitä edes huomaa. Jään odottamaan todella suurella mielenkiinnolla, mitä muuta hän mahtaa saada aikaiseksi. 

Plussana toki hyvät lainaukset! Yksi muun muassa Lady Gagalta! Yritin keksiä tähän vielä miinuksia, mutta en keksinyt muuta kuin, että tässä on hirmuisesti aiheita, joihin voisi pureutua tarkemmin ja pidemmin. Tästä ehkä seuraa, että kaikki ei ole selvää heti, ainakaan nyt kun suljin kirjan. Jään miettimään tätä. Se on ehdottoman hyvä asia mielestäni! Että puolensa ja puolensa!

Kertokaahan te muutkin mielipiteitänne! Tuntuu, että oon nyt niin tunnekuohuissa tosta kirjasta, etten osaa sanoa oikein mitään! Kaiken lisäksi tämä on nyt ensimmäinen kirjoitus tänne pitkään aikaan, sekin jännitti, hih!


sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Helene Hegemann - Aksolotli, yliajo & Adam Thirlwell - Politiikkaa

Aion nyt tehdä näistä kahdesta kirjasta yhteispostauksen, koska en ollut kerta kaikkiaan ollenkaan varma, haluaisinko sanoa mitään kummastakaan kirjasta. Molempia yhdistää tarina rappiollisesta nuoruudesta, siitä on siis hyvä lähteä.
 
 
 
 
 
Otava, 2011
sivuja 218
 
"Aksolotli yliajo ravistelee kuin 2000-luvun Sieppari ruispellossa. Se on rujo, raju ja runollinen kuvaus berliiniläisbohemian elämästä tässä ja nyt."
 
Hegemannin Aksololti, yliajo on kuvaus 16-vuotiaan Miftin sekavasti elämästä, jota värittää ja määrittää pääsääntöisesti huumeet ja sekavat ihmissuhteet. Teos yrittää olla kiehtova, salamyhkäinen ja jännittävä, mutta se onnistuu lähinnä olemaan vain sekava ja kiusallinen.
 
Tämä on taas näitä kirjoja, joita olisi pitänyt lukea paljon aikaisemmin, ehkä tosiaan 15-vuotiaana. Silloin ehkä olisin pystynyt samaistumaan haluun lintsata ja hengailla kavereiden kanssa. Lisäksi takakannen ainoa lause olisi tehnyt nuorempana suuremman vaikutuksen, viittaus klassikkoon, rajua runollisuutta ja berliiniläisbohemiaa, oh! Nyt koko teos vaikuttaa vain surulliselta tarinalta, johon on yritetty saada jotain hienoa huumeiden kautta.
 
Lisäksi lukiessani tuota pohdin kaverin kanssa, että toivottavasti tuo aksolotli liittyy teokseen jotenkin, ettei kyseessä ole vain erikoisuuden tavoittelua. Onhan aksolotli jännä sana ja söpö otus! Mutta onneksi teoksessa on yksi kohta, jossa aksolotli todella nousee valokeilaan.
 
"Sitten minä menen soittamaan Neuköllnissä asuvan Simonin ovikelloa, koska Simon on aina pilvessä ja hänellä on kahdentuhannen euron arvoinen siamilaiskissa ja nelisenkymmentä akvaariota täynnä pieniä sammakkomaisia elukoita, jotka ovat myytävänä. Minä katselen yöaktiivista meksikolaista salamanteria, joka on pinkki tai ainakin tosi vaaleanpunainen. Sillä on kummalliset pikku lonkerot, siniset nappisilmät ja herttaisin hymy, jonka olen koskaan nähnyt. Mieletöntä."
 
 
 
 
Ja seuraavaksi vuorossa Adam Thirlwellin Politiikkaa, joka kertoo kaikesta muusta kuin politiikasta. Tämä olisi voinut mennä yhteiskunnallisesta teoksesta, jos vain tässä ei oltaisi mässäilty säädyttömästi ihmissuhteilla ja seksillä.
 
 Kirjailija ihailee valtavasti Milan Kunderaa ja yrittää selvästikin rakentaa jonkin yhteiskunnallisen teoksen, joka on älykäs ja puhutteleva. Toisin kuin Kunderan kirjoissa seksi ei ole päällimmäinen asia, tätä lukiessa lähinnä kauhistuttaa ja hävettää. Kirjailija on pimeimmät toiveensa vuodattanut tähän kirjaan ja yrittänyt verhota sen kaiken älykkäällä pohdinnalla Kunderasta, Bollywoodista, kuningataräidistä, Stalinista, Gramscista, Václav Havelista ja Osip Mandelstamista.
 
Teoksesta olisi voinut olla vaikka mihin, ellei tästä olisi tullut teinimässäilydraamaa.
 
"Politiikkaa on tarina isästä ja tyttärestä. Se on myös tarina kolmen kimpasta: Moshesta, Nanasta ja Anjalista." Teoksen takakannen ensimmäinen lause johdotteli kyllä harhaan, koska mielestäni Nanan ja hänen isänsä suhde on ainoa normaali suhde koko kirjassa. (Vaikka toisaalta lopussa isä kyselee Nanan seksielämästä ja se on todella, todella kiusallista. Huhhu.) Valitettavasti en osaa suositella kumpaakaan kirjaa oikein kenellekään. Ahdistavia ja kiusallisia teoksia molemmat.
 
 
Tammi, 2005
sivuja 285
 
 

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Pekka Hiltunen - ISO

WSOY, 2013
sivuja 414
"Minun teki mieli nousta ylös ja sanoa Erikille (painonhallintaryhmän vetäjä/terveydenhoitoalan ihminen), että älä opeta meitä, älä päätä puolestamme. älä erehdy pitämään meitä suurina, harhautuneina lapsina. Emme me olleet vain kokomme. Kun ihmisen merkitsevimpänä ominaisuutena pidetään hänen kokoaan, siinä ohitetaan hänen älynsä ja ainutkertaisuutensa." s. 180

"'Oletko Erik koskaan miettinyt, että mitä jos maailmassa onkin tarkoitettu olevan myös lihavia?- kysyin. "Että jos se onkin lopulta ihan ok, että osa meistä vain on paljon isompia kuin muut, ja me voitaisiin kaikki suhtautua siihen ihan rauhassa." s. 256

Kuten useimmat kirjablogimaailmaa seuraavat tietävät, että moni bloggaaja on lukenut Hiltusen teoksen ISO, joka kertoo 37-vuotiaasta Annista, joka on lukuina 168cm ja 138kg. Anni on iso ja terve, ja hän joutuu kamppailemaan suuresti ulkomaailman paineita ja ihmisten ilkeyttä vastaan. Lihava nainen herättää tunteita ja ajatuksia niin kadulla kuin terveydenhoitopuolellakin. 

Täytyy sanoa, että luin tämän kirjan jo viime viikolla, mutta tästä kirjasta oli äärimmäisen vaikea kirjoittaa. Tämä herätti hurjasti tunteita ja paikoin itketti. Lukukokemus oli ajoittain kivinenkin tie. Jokaisen on varmasti jollain tasolla helppo samaistua Anniin, vaikka ei olisikaan ylipainoinen. Yhtä kaikki, hurja teos, jota ei mielestäni voi ohittaa välinpitämättömänä!

Teos on äärimmäisen hyvällä asialla, sillä aihe on todella todella merkittävä ja tärkeä, kapinoivakin. Iso antaa todella paljon informaatiota lihavuuden monista tasoista kaikenkokoisille ihmisille. Paljon kiitosta siis Hiltuselle antaumuksella tehdystä taustatyöstä, niin kaiken faktan esiin kaivamisesta kuin henkilökohtaisten kokemusten esille kaivamisesta. Esimerkkinä kirjassa esitetyistä fakta-asioita ovat lihavuusleikkaukset, dieetit, painoindeksi sekä sen historia ja lihavuuden ja laihuuden terveysfaktat niin puolesta kuin vastaan. Kokemukseen perustavia raastavia kohtauksia Hiltunen kokoaa muun muassa istumisen vaikeudesta huteroiden tuolien takia, työnantajien lihaviin kohdistuvasta syrjimisestä, kiusaamisesta, huutelusta, erilaisista dieeteistä, kirjaston tietopalvelusta ja siitä, kuinka talkkia täytyy laittaa läskien alle, ettei iho hierry rikki.

Iso on elämänmakuinen, aito, rohkea, itsevarmuutta lukijalle antava ja ennen kaikkea taistelutahtoa herättävä. Ihailen niin kirjailijaa kuin kirjan päähenkilöäkin! Teksti on hyvää. Laadusta ei ole kiinnostavan aiheen kustannuksella tingitty. Ison lukee nopeasti, se on koukuttava. Se tulee lähelle lukijaa niin kaikessa paljaudessaan, mutta myös siinä, että teoksessa astellaan tuttuja katuja niin Tampereella kuin Helsingissä. Kuvailu on hyvää ja voin nähdä silmissäni tapahtumat.

Hellyttävän yksityiskohdan lisää teokseen Annin ystävyys Huivirouvaan. Tämä ystävyys heijastelee päähenkilön empaattisuutta ja kiltteyttä menemättä mielestäni kuitenkaan ällöttävyyksiin saakka.

Olen häkeltynyt, kun Hiltunen todella lahjakkaasti pääsee naisen pään sisään!

Muistan jostain lukeneeni, että teosta oltaisiin kritisoitu vain yhden aiheen jankkaamiseksi. Toisaalta päähenkilö itse julistautuu yhden asian ihmiseksi. Lisäksi mielestäni on luonnollista, että jos ympäristö jatkuvasti jaksaa muistuttaa ilkeilyllään toisen ihmisen erilaisuudesta, puhumattakaan yleisestä käsityksestä, että lihavat ovat käveliä sairausaikapommeja, on hyvin vaikea sivuuttaa nämä kaikki tunteet ja elää normaalisti ajatellen niitä näitä. Kuin mikä tahansa asia, niin yhtälailla tällainen merkittävä arkeen vaikuttava asia varmasti nousee tavallisella ihmisellä ajatusten keskiöön.

Kritiikkiä vähän kirjalle siitä, että loppu meni vähän liian hyvin, epäuskottavan hyvin. Yhtäkkiä päähenkilön asiat alkavat järjestyä ja hups vain, hänet pyydetään televisioon ja niinpoispäin. Ehkä olisi pitänyt pitää siinä lopussakin kiinni arkisesta realismista, vaikka sitä tietysti toivoo jokaiselle kovia kokeneelle paljon hyvää.

Lisäksi mietin, että tämä teos olisi voinut ottaa tiukemmin hampaisiinsa vallitsevan kulttuurin ja sen, kuinka tosi monet lihavuusvastaiset projektit vain tukevat kapitalismin hegemonista asemaa. Lääketiede kaupallistuu ja tällaisia teoksia tarvitaan yhä kipeämmin. Toki Anni kritisoi kovasti tuota Erikiä ja yksityisen sektorin painonhallintaryhmää, jossa jokaiselle yhtäkkiä suositellaankin mitäs muutakaan kun lihavuusleikkausta.

Mutta lisää, vielä lisää! Itse olen monesti pohtinut isojen naisten vaatemallistoja, sitä miksei niitä aluksi ollut ja miten niiden määrä on nyt räjähdysmäisesti kasvanut. Ajateltiinko ennen, että ei tehdä lihaville vaatteita, jotta ne laihduttaisivat (takaisin normiin! ja lisää tuloja laihdutustuotteiden valmistajille, kuntosaliyrittäjille ja muille lihavuudella rahastaville) ja sitten yhtäkkiä huomattiinkin, että lihavatkin saattavat omistaa rahaa ja kaiken sen laihdutusbisneksen lisäksi käyttää rahansa vaatteisiin? Äh, jostain luin joskus vähän parempaa pohdintaa aiheesta, mutta tämän olisi voinut ottaa mukaan kirjaan myös. (Mutta toisaalta! Teoksessa oli aivan todella, todella paljon kaikkea, että huh!)

Varmaan koko kirjablogimaailma on ehtinyt kirjoittaa tästä ennen minua, varsinkin ne jotka myös saivat tämän arvostelukappaleena. Mutta todettakoon, että tämä on tulossa nyt pokkarina ja että tämä on teos, joka ei näillä näkymin muutu ihan hetkessä epäajankohtaiseksi. Ja niin, monien muiden kirjabloggaajien tavoin olen samaa mieltä, että iso-sanan olisi voinut korvata jollain muullakin ilkeällä adjektiivilla. Tässä kuitenkin tulen pohtineeksi, että onko todella mitään muuta ihmisen ruumiiseen liittyvää osaa tai kohtaa, joka olisi tällä tavoin nostettu pilkattavaksi?

PS, Harvoin linkitän muihin kirjablogeihin, mutta nyt on pakko. Mielenkiintoisin ja liikuttavin kirjoitus on ehdottomasti Lukutoukan kulttuuriblogin arvostelu! Huh!

PPS, Voisiko tästä alkaa Suomen läskiaktivismiaalto? (Olisi hurjan hurjan hienoa, jos sen pistäisi aluilleen juuri mies! Tämä vaikuttaa näkemyksiini miehistä!) Ja kannattaa lukea tämän lisäksi myös Koolla on väliä! -teos, joka antaa aiheeseen vähän erilaista akateemisempaa esseenäkökulmaa. (Luin sen viime kesänä, mutta se oli niin hyvä ja monimuotoinen kirja, etten kerta kaikkiaan pystynyt kirjoittamaan siitä mitään silloin.)

"Lihaville on käynyt täysin päinvastoin kuin useimmille muille vähemmistöille. Homot ja mustaihoiset ovat tulleet yhä enemmän näkyviin, heitä kuvataan tavallisina, mutta lihavista on tehty yhä surkeampia. Eikä meitä näy julkisuudessa kuin toisinaan, vaikka useimmissa maissa suuri osa kansasta on lihavia. Tämän ajan piti olla moniarvoinen, sanotaan että ihmiset ymmärtävät ja arvostavat nyt erilaisuutta yhä paremmin, mutta se ei päde isokokoisiin. Meitä ei tarvitse ymmärtää." s. 274


torstai 1. toukokuuta 2014

Anja Kauranen - Ihon aika

Wsoy, 1993-7
sivuja 153
On hämmentävää, miten Anja Kauranen nyk. Snellman osaakin kirjoittaa erilaisia kirjoja. Joistakin kirjoista pidän kuollakseni (jo paljon hehkutettu Sonja O. kävi täällä, Pelonmaantiede, Parvekejumalat, Lemmikkikaupan tytöt) ja sitten taas tulee kirjoja, joista en niin kovin innostu (Ivana B. ja Lyhytsiipiset esim). Loppujen lopuksi täytyy kuitenkin todeta, että Snellman on hurjan taitava.

Ihon aika on hyvin henkilökohtainen, niin kuin jo takakannen teksti antaa ymmärtää. Se on kertomus äidin ja tyttären suhteesta, perheestä ja häpeästä. Ihon aika tuo esiin perheväkivallan, häpeän esiaviollisesta seksistä (suomalaista kulttuuria kerrassaan 1900-luvun alkupuolelta) ja häpeän vammaisesta lapsesta. Hurjan vaikuttava teos siis. Helsingin Sanomien kirja-arvostelun perusteella Ihon aika on varsin samanlainen kuin Snellmanin uusin, Pääoma.

"Pääoman tunnustuksellisuudessa on paljon yhteistä myös Ihon aika -teoksen (1993) kanssa, jossa kirjailija istuu äitinsä kuolinvuoteen äärellä ja setvii tämän menneisyyttä. Nyt lähtökohtana ovat sisaren kuolema ja elämä, tässä järjestyksessä." hs.fi

Hämmentävää on, että pidin Saa kirjoittaa -runoteosta aivan liian henkilökohtaisena, mutta tämä taas ei ollut muuta kuin koskettava ja avartava. Ehkä Saa kirjoittaa -kirjan jälkeen oli helppo lukea tätä. Toki onhan se niin, että Saa kirjoittaa -teoksessa oli hyvin Snellmanin omaan elämään perustuvia juttuja, jotka tuntuu liian intiimeiltä. Tässä taas kuvataan Snellmanin tunteita ja välillä vieraannutetaan lukijaa kertojasta puhumalla Snellmanista (näin ainakin itse ymmärsin tämän) naisena, joka tekee ja pohtii, nainen sitä ja nainen tätä. Ja varmaan sekin, että pohdittiin nimenomaan sen äidin elämää, äidin intiimejä asioita, eikä niinkään suoraan kirjailijan.

Silti on outo ajatus, että tiedän lempikirjailijastani näin paljon asioita, ihan liikaa.

Teoksessa kerrotaan koskettavasti myös siitä, kuinka aikuiset naiset ovat omien äitinesä saattosiskoja. Siksi suosittelisinkin tätä kirjaa saattohoidosta kiinnostuneille ja muun muassa sairaanhoitajakaverilleni vinkkasin tästä. Kaunis teos. (ps, hienoin kansi Snellmanin kirjoista ikinä!)