Lyhyesti, eli joskus on luettava huonojakin

Einar Mar Gudmundsson - Kaikkeuden enkelit

 

Seven/Otava, 2000 (aikaisemmin Like, 1995)
sivuja 207

Lupaava kertomus skitsofreenikosta, hänen lapsuudestaan ja Kleppurin mielisairaalasta, ja siihen se sitten jääkin. Odotin kirjalta paljon, ehkä turhankin paljon, pelkästään skitsofrenia-viittauksen takia. Teos oli tavanomainen, tylsä ja kirjailija ei onnistunut luomaan mielikuvaa, että hän todella olisi päässyt mielisairaan pään sisään. Kertomus olisi voinut olla kuin kenestä tahansa ja psykoosissa poliisiasemalla pidetty taidenäyttelykin kuulostaa lähinnä kännioivallukselta.

 

Takakannessa luvataan hulvattoman hauskaa ja tragikoomista tarinaa Kleppurin mielisairaalan potilaista. Tätä ei kuitenkaan pysty kirjailija lukijalleen antamaan. Tarina on surullinen. Terveen pilkistys hullujen huoneelle, mikä tuottaa aina pettymyksen, varsinkin epäaitoudessaan. Epäaitous tuli siis mieleen mielisairaalan potilaiden harhojen mielikuvituksettomuus, kuningas ja Hitler.

 

Yhtenä ainoana plussana voisin mainita, että kirjailijan ja tarinan islantilaisuus kiehtoo, Islanti on jännittävä maa, josta saisi myyttejä ja ties mitä kaikkea irti. En tiedä, ehkä tässä oli vain kyse siitä, että tämä oli verrattain tavanomainen tarina, jolle kuitenkin asetin suuria odotuksia.

 

Ja vielä sanottava yksi iso miinus. Suomentaja Tuula Tuuva on suomentanut teoksen kömpelösti. Kieli on tökkivää ja kaikista raivostuttavinta oli näppäily- ja kirjoitusvirheet. Oikolukua jooko!

 

Saattaa olla, että olen nyt vähän ankara näille kirjoille, mutta joskus pitää kirjoittaa niistäkin kirjoista, joista ei yksinkertaisesti pidä ja myönnettävä tosi asiat. Aloitin muuten lukemaan Gudmundssonilta Beatles-manifestia, mutta päätin jättää sen kesken... Harvemmin tulee kesken jätettyä kirjoja, siis ihan lopullisesti kesken! Muut kirjabloggaajat: jätättekö te paljon kirjoja kesken vai ponnisteletteko te kurjienkin tarinoiden loppuun?

 

 

 

Jani Saxell - Ensilumi ja muita novelleja

 

WSOY, 2002
sivuja 190

 Ostin tämän teoksen kirpparilta, koska jossain määrin pidin sitä hänen myöhäisempää Minä, Lotta ja Päivikki-teostaan kiinnostavana. Mutta tässä teoksessa oli kerta kaikkiaan asioita, joita en voi sietää. Ensinnäkin, neekeri-sanan käyttö. Toiseksi, naisten ulkonäön jatkuva arvioiminen. (Feministi kiljuu täällä näppäimistöllä!) Ymmärrän, että voidaan tuota halventavaa rasistista sanaa käyttää harkitusti, kerran, esimerkiksi tuossa hänen uusnatsinovellissaan (vähän kyllä kyseenalaistan sitäkin....), mutta useampaan otteeseen, EI.

 

Novelleja suomalaisuudesta, mukamas. Alun novellit olivat kiinnostavia, vaikkakin rasistisia. (Joo kyllä, yritän erottaa kirjailijan mielipiteet hänen henkilöhahmojensa mielipiteistä, mutta tällaisessa asiassa sitä väistämättä miettii, ajatteleeko kirjailija todella niin kuin tulee yhä uudelleen kirjoittaneeksi) Loppupää on mielestäni todella tylsää pohdintaa suomalaisista jääräpäistä ja viinanjuonnista. En siispä pitänyt. Mielestäni novelleihin pitää saada sisällytettyä jokin oivallus, joka palkitsee lyhyen, mutta siltikin pitkän tekstin lukemisen. Tätä ei tässä teoksessa tapahtunut.

 

Muuta sanottavaa tässä tämän hetkisessä tunnekuohussa minulla ei ole.

 

 

Katariina Vuori & Jonna Pulkkinen - Kourallinen tabuja, kertomuksia itsemurhasta

Atena, 2014
sivuja 201

"Kokonaistavoitteena on, että jatkan elämää hetki kerrallaan. Se käy kokopäivätyöstä."

 

Kourallinen tabuja kerää yksiin kansiin 34 henkilön tarinat itsemurhaan liittyen. Joukossa on niin itsemurhan yrittäneitä kuin itsemurhan tehneiden läheisiä. Teos alkaa faktoilla, mikä on äärimmäisen hyvä. "Joka vuosi lähes tuhat suomalaista tekee itsemurhan. -- Itsemurhayrityksiä arvioidaan olevan kymmenkertainen määrä, vakavia itsemurha-ajatuksia on jopa joka kymmenennellä suomalaisella."

 

Lisäksi alussa käydään läpi tekstissä esiintyvät termit kuten aspergerin oireyhtymä, dissosiatiivinen identiteettihäiriö ja erilaiset psykoottiset häiriöt. On äärimmäisen hyvä, että ei tarvitse lähteä etsimään tietoa mistään muusta teoksesta tai netistä kesken kirjan luvun. Toisaalta, 19 termiä on selitetty neljällä sivulla, eli varsin suppeasti. Noh, kuitenkin voi sitten itse perehtyä tarkemmin tiettyihin sairauksiin tai termeihin, jos sen kokee kiinnostavaksi.

 

Lisäksi todettakoon nyt heti alkuun, että teos on jaoteltu eri osiin runopätkien ja laulun sanojen kanssa, mikä on mielestäni keventänyt lukutaakkaa. Runot on kauniita ja teokseen sopivia. "Et halunnut mua sun maailmaan, Vaikka koitin sua niin rakastaa, Sä sanoit et on parempi mulle, Et halunnut satuttaa, Kun eilen näin sun itkevän, Mä aavistin sun lähtevän" Apulanta: Ilona.

 

Täytyy kiitellä Vuorta ja Pulkkista hurjan haastattelu-urakan tekemisestä. Teokseen oli saatu niin naisia ja miehiä kertomaan tarinoitaan ja lisäksi ikähaarukka oli aina 17-vuotiaista yli 60-vuotiaisiin. Lisäksi tarinat on kerätty ihmisiltä, joilla on erilaiset diagnoosit, mikä värittää elämäntarinoiden kirjoa entisestään. Onhan se ihan erilaista lukea dissosiatiivisen identiteettihäiriön (mieli on jakautunut sivupersooniin) itsemurhayritykseen johtuvista syistä kuin taas ei-psykoottisen ja perheongelmista kärsivän henkilön itsemurhaa edeltävistä hetkistä.

 

Kaunis ja surullinen teos. Olen lukenut mielestäni useita teoksia mielenterveysongelmiin liittyen, mutta mitään vastaavaa en ole ennen lukenut. Kourallinen tabuja on äärimmäisen tärkeä teos ja toivonkin, että mahdollisimman moni lukisi sen, niin mielenterveysongelmaisen läheinen, ystävä kuin opettajat ja sosiaalialan ihmiset, puhumattakaan terveydenhuollon kaikista ihmisistä. Liian paljon teoksesta tuli ilmi Suomen terveydenhoitojärjestelmän toimimattomuus. Joillekin lääkärit ja hoitajat ovat olleet todella välinpitämättömiä. Tämä kirja voisi ehkä auttaa vähän muuttamaan kunkin katsantokantaa! Tämä kirja ja Tapani Kilpeläisen Itsemurhan filosofia pitäisi olla jokaisen hoitohenkilön lukulistalla.

 

"En ole selvinnyt elämästä, vaikka olenkin elossa. Olen enimmäkseen vaaka-asennossa. En jaksa olla pystyssä."

 

Anneli Pääkkönen - Rauhotutaan: Kertomus mielisairaalasta

Minerva, 2004
224 sivua

"Osastonlääkäri Kettunen pitää hulluutta sairautena ja sairaus hoidetaan lääkkeillä. Viljanen ei ole yhteistyöhaluinen, häneltä puuttuu sairaudentunto. Ritu ihailee Viljasta, mutta Mein mielestä olisi parempi olla kuollut. Ritun äiti laatii osastonhoitajan harmiksi oman hoitosuunnitelman Ritulle. Ministeriössä lasketaan säästöjä hullun lailla. Varoituksista huolimatta alkaa uusi hoitaja hieroa potilaiden jalkoja. Rauhotutaan on kertomus ihmisistä mielisairaalassa. Se panee pohtimaan miksi etsitään sairautta eikä ihmistä."

Rauhotutaan on nimensä mukaisesti teos mielisairaalasta ja persoonista kyseisessä instituutiossa. En voi aloittaa tätä arvostelua pohtimatta asioita, jotka tuli ilmi, kun keskustelin muutama viikko sitten Kellokosken prinsessa -teoksesta.

 

Parin ihmisen kanssa pohdin, voiko todellisen ihmisen tarinaa kertoa koko maailmalle ilman hänen lupaansa. Itse olin sitä mieltä, että on kertominen on oikein, vaikka rikottaisiinkin yhden henkilön yksityisyydensuojaa ja halua pysyä tuntemattomana. On suurempi hyöty, jos mielenterveysongelmista ja sen erinäisistä hoitomuodoista kerrotaan suurelle yleisölle. Yleinen etu menee yksilön edun edelle, kun on kyse suurista yhteiskunnallisista asioista. (Tätä ei saa ymmärtää nyt väärin...! En ajattele, että massat saisivat murskata yksilöt alleen, en. Vaan lähinnä sitä, että jotkut tarinat on kerrottava, jotta maailmasta tulisi parempi paikka elää meille kaikille.) Tässä kohtaa keskustelukumppanini totesi jotain sen suuntaista kuin, että onko todella hyödyllistä kertoa Prinsessan tapainen tarina julkisuuteen, kun saattaa olla niin, että kyseinen teos vain vahvistaa tiettyjä stereotypioita, joita liittyy mielisairaaloihin ja sen potilaisiin... Niinpä.

 

(Itse näen kyllä Prinsessan kohdalla niin, että joidenkin hullujen stereotypioita vastaava käytös on ihan ok/siedettävää/ymmärrettävää/toissijaista, kun katse kääntyy mielestäni hoitomenetelmiin, siihen saako olla erilainen ja miten valtaa käytetään. Yhtään siis sitä vähättelemättä, että kirjat ja elokuvat vahvistavat meidän mielikuviamme varsinkin sellaisista asioista, joista meillä ei ole omakohtaista kokemusta tai tietoa.)

 

Ja siitä päästäänkin tähän Pääkkösen teokseen. Se on tarina lääkäristä nimeltä Kettunen sekä uudesta sairaanhoitajasta, jonka henkilöllisyyteen ei kovinkaan perehdytä ja lisäksi tietysti potilaista nimeltä Ritu, Viljanen ja Tiplu, kuten alussa olleesta takakannen tekstistä ilmenee. Ritu, Viljanen ja Tiplu ovat useampaan otteeseen olleet kyseisellä psykiatrisella osastolla ja heille on lääkkeet ja lepositeet tuttuja. Elämä pyörii ruokailun, hoitajien ja toisten potilaiden sekä tupakan ympärillä.

 

Rauhotutaan on mielenkiintoinen kertomus erinäisistä persoonista, mutta ennen kaikkea se on vahva ja ravisuttava teos medikalisaatiosta, hoitohenkilökunnan tunnekylmyydestä, tehokkuudesta, itsekkyydestä, pelosta ja inhimillisyydestä. Pääkkönen vie hoitajien ja lääkärien tunnekylmyyden aika äärimmilleen; nappia naamaan vaan, jos potilaat käyttäytyvät "huonosti" eli itkevät, kyselevät, pelkäävät, kaipaavat.

 

Tavallaan pidän tästä teoksesta, koska tämä tuo äärimmäisen tärkeitä asioita esille, mutta toisaalta en voi olla miettimättä sitä, kuinka negatiivisen kuvan Rauhotutaan antaa hoitojärjestelmästämme. Minulla on itselläni jonkin verran kokemusta mielen- terveyspalveluista ja olen saanut seurata vierestä muutamien ystävien hoitohistoriaa, jaksoja osastolla ja avopuolella. Toki minun tuntemani otos on varsin pieni ja he eivät ole olleet psykoottisia niin kuin tämän kirjan henkilöt. Yritän siis sanoa, että ihmiset, joiden elämää olen seurannut, eivät ole päätyneet suljetulle osastolle lepositeisiin. Joten ehkä tämä selittää sitä, miksi en ole kuullut samanlaisia kamalia tarinoita kuin tässä teoksessa esitettiin. Oli jotenkin vaikea ottaa vastaan esimerkiksi leposidekohtauksia, koska se tuntui niin kauhistuttavalta. Toki lepositeissäpito on varmasti yksi niistä asioista, joista ei pääse selvyyteen kuin ehkä joitakin terveydenhuollon raportteja (valitettavasti en luota niihin ja uutisiin), mutta nimenomaan työskentelemällä kyseisissä paikoissa.

 

En nyt oikein saanut ajatuksiani ilmaistua selkeästi. Mutta pointti oli, että tämä kirja antaa kovan ja karun kuvan, kauhistuttavan, kyseessä on melkein dystopia. Mutta kauhistuttavaa on myös se, ettei tiedä minkä verran on totta ja minkä verran kyseessä on asioiden esille tuomista kärjistämisen kautta! Lukijalle, jolla ei ole kokemusta tai tietoa mielenterveysongelmien hoidosta, saattaa tulla mielikuva, että tämä on todella se arki, mitä peitellään suljetuilla ovilla. Siinä mielessä en pidä tästä yhtään. Vaikka toisaalta lukeehan jo takakannessa, että teos haluaa nimenomaan herättää ajattelemaan karua menoa, mutta pitääkö se tehdä näin? Uskon vahvasti, että monet ihmiset, joille mt-ongelmat ja niiden hoito eivät ole tuttuja, ottavat tämän kärjistettynä mutta totena! Varsinkin kun minunkin on vaikea ymmärtää tätä. Kuitenkin, niin. Mielenterveyspalvelut ja terveydenhoitojärjestelmä ylipäätään ei ole valmis vielä, mutta en tiedä saadaanko sitä paremmaksi sillä, että luodaan kauhukuvia, jotka saavat ihmiset pelkäämään toisiaan. Ennen kaikkea uskon, että mielenterveysongelmaisia ei tule sulkea pois yhteiskunnastamme, jolloin mielestäni on väärin saada muut ihmiset karttamaan sairaita.

 

Yhteiskunnallisesti vaikeita asioita ja henkilökohtaisesti myös ristiriitaisia. Kannattaa lukea, mutta kannattaa lukea tämä dystopia-lasit päässä. Teoksessa on mukana Outi Heiskasen kuvia.

 

 

 

Hannu Lauerma - Hyvän kääntöpuoli

WSOY, 2014
sivuja 269

Hyvän kääntöpuoli on tämän kevään uutuuksia ja yksi mielenkiintoisimmista kirjoista, johon olen tänä vuonna tarttunut. Se on lääketiteteen tohtori, psykiatrian ja oikeuspsykiatrian erikoislääkäri ja psykoterapeutti Hannu Lauerman pahuusteemainen esseekokoelma, johon mahtuu monenlaista sisältöä. Yleisesti teos on helppotajuinen ja maanläheinenkin, vaikka mukaan mahtuu myös jonkin verran lääketieteellistä että filosofista sanastoa.

Ensinnäkin, teoksen suurin ansio on se, että se murtaa ennakkoluuloja mielisairauksia ja psykiatrisia sairaaloita kohtaan. (Lauerma puhuu asioista niiden oikeilla nimillä! Sekin on helpottavaa.) Pelottavina ja epäinhimillisinä pidettyjä vankimielisairaalan hoidettavia tuodaan turvallisesti esille, mikä on erittäin hyvä asia. Siinä mielessä teos on myös yhteiskunnallisesti hyvin merkittävä. Lauerma perustelee, miksi vankiloita pitää olla ja miksi vankeja täytyy hoitaa sekä hän määrittelee asiantuntijuutta ja tietoa. (Kiitosta erityisesti tuolle hyvälle esseelle, joka perustelee miksi vankeja tulee hoitaa ja miksi ei pidä paikkansa että "vangeilla on paremmat oltavat kuin vanhuksilla vanhainkodissa"!)

Teoksessa tulee paljon uutta informaatiota aiheeseen perehtyneelle ja kuin John Corvinon homoseksuaalisuuskirjassa, Lauerma tuo Hyvän kääntöpuolessa esiin oivaltavia lausahduksia tuttuihinkin asioihin. Lauerman teoksessa kirjailijan persoona on vahvasti näkyvillä, vaikka hän ei olekaan niin suorasanainen omasta elämästään kuin Corvino.

Tämän teoksen suhteen minulla oli hurjan suuret odotukset ja täytyy sanoa, että pidin kirjasta paljon, mutta samalla se herätti ristiriitaisia tuntemuksia. Haluaisin kovasti kirjoittaa vastineen suurimmalle osalle Lauerman esseistä. Tämänkin voi nähdä pelkästään kehuna. Hän tuskin olisi mielissään (ehkä imarreltu toki), jos hänen tekstinsä menisi läpi pureskelematta. Tyyliltään teos on keskustelua herättävä ja itse ainakin lukijan näkökulmasta on miellyttävää, kun saa olla sekä samaa että eri mieltä kiinnostavan ja älykkään persoonan kanssa.

Kuten jo mainittua Hyvän kääntöpuoli sisältää kaksikymmentä esseetä, joiden aiheet vaihtelevat aina 1960-luvusta anonyymin nettikirjoittelun kautta vankien hoitoon, väkivaltaan, hypnoosiin, vaihtoehtolääketieteeseen, viestintään, NLP:hen, psykopatiaan, kalastamiseen ja metsästykseen, huumoriin, asiantuntijuuteen, taistolaisuuteen ja äärioikeistoon aina psykiatreihin itseensä saakka. Äärimmäisen hyviksi ja mielenkiintoisiksi merkitsin "Asiantuntijat vauhdissa", "Miksi vankeja hoidetaan", "Avuttomia tappamassa", "Hypnoosi - sekä totta että tarua" ja "Psykiatrinen vankisairaala ja Hannibal Lecter" -nimiset esseet.

Mutta... Väistämättä tästä aiheiden paljoudesta seuraa tunne, että aiheiden kirjo on vain päättämättömyyttä ja se luo pirstaleisuutta muuten niin hyviin teksteihin. Lauerma myös toteaa muistaakseni pariin otteeseen, että jokaisen todellisen asiantuntijan tunnistaa tai pitäisi tunnistaa siitä, että hän pysyttelee omassa aihealueessaan eikä yritä päteä kaikesta. Lisäksi joissain kohdissa väistämättä tulee miettineeksi, että joidenkin aiheiden linkitys pahuuteen on varsin löyhä. Tällaisissa tapauksissa tulee mieleen, että mahtaako kirjoittajalla olla jotain henkilökohtaisia katkeruuksia tai kaunoja tiettyjä (vaihtoehto/"humpuuki")suuntauksia, henkilöitä (niin lääkäreitä, psykologeja kuin anonyymeja nettikirjoittelijoita) ja medioita (Mediuutiset) kohtaan. Todella loistokasta pohdintaa ja analyysia pilaa hieman tämä pieni vivahde. 

Toistosta pieni miinus myös. Toki ymmärrän toiston, kun on vain mainittava oleelliset asiat, jos esseen on toimittava omana yksikkönään, mutta kirjassa parikymmentä sivua sitten mainitut asiat lähinnä turhauttavat. Tai vaihtoehtoisesti joitakin esseitä olisi voinut yhdistää, ne kun liittyvät niin läheisesti toisiinsa.

Laittaisin tähän loppuun mitä mieluiten alleviivaamiani kiinnostavia sitaatteja, mutta en tahdo irrottaa niitä kontekstistaan. Eli: lukekaa ite!

Vilja-Tuulia Huotarinen - Valoa, valoa, valoa

Karisto, 2011
175 sivua

Valoa valoa valoa on kirja kahdesta 14-vuotiaasta tytöstä, rakkaudesta, kuolemasta ja Tshernobylista. Valoa valoa valoa kertoo pienen hetken elämästä ennen itsemurhaa. En osaa oikein sanoa kirjasta mitään, olen niin hämmentynyt. Kirjan kaksi päähenkilöä kertoja Mariia ja pian kuoleva Mimi ovat herttainen pari. Huotarinen osaa välittää tunnelmia tekstissään todella taitavasti. Puhuttaessa kuumista kesäpäivistä rannalla, homeisesta pukukopista ja vähän pelottavasta ullakosta, kaikki sujuu niin hyvin, niin sulavasti.

Ainoa asia, jota en voinut tässä kirjassa sietää oli se metatekstin määrä. Paljon tekstiä siitä, kuinka Mariia Ovaskainen, eli juuri tuo päähenkilö, kirjoittaa tätä kirjaa. Kuinka Mariia ei ole oikea kirjailija, vaan hänen nyt vain täytyy kertoa tämäkin tarina. Hyvät lukijat! -välihuomautukset ovat myös todella rasittavia. Lisäksi se, että tekstissä on paljon tekstiä siitä, mitä kirjoituskurssilla kirjoittamisesta on opetettu.

Sinänsä ihan ymmärrettävää, että teos esittää 14-vuotiaan tytön päiväkirjaa, mutta ehkä se kaikki syö vähän tuolta loistavalta kerronnalta. Tunnelmat saa aikaan kylmiä väreitä. Henkilöt ovat vahvoja ja ihailtavia. Tarinaan haluaa uppoutua. Tavallaan sitä jopa toivoo, että olisi taas 14-vuotias ja ihastuksissaan. Tarina on kaunis ja samalla julma.

Se, että kirjassa käsitellään tyttörakkauden, kuoleman ja teini-iän lisäksi myös Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuutta tekee tästä kirjasta aavistuksen verran paremman. Tämä kirja ei jää vaan kahden teinin nysväämiseksi vaan tähän on yhdistetty jotain muutakin, isoa ja vakavaa. Tällaista asiaa ei ole sivuutettu. Toisaalta kirjassa hieman häiritsee se, että Mariia Ovaskainen kirjoittaa vuodesta 1986 2000-luvun lukijoille ja sanoo sen suoraan. Minusta se on aika tarpeetonta. Tuollaisia pieniä kirjallisia kohtia kun olisi jättänyt pois, niin teos olisi ollut erittäin hyvä kaikin puolin.

Tämä kirja panee välttämättä pohtimaan sitä, miten olisi nuorempana, vaikkapa juuri 14-vuotiaana suhtautunut tähän kirjaan. Olisinko pitänyt? Olisinko kadehtinut sitä kaunista tunnelmaa, sitä valoa valoa valoa? Joka tapauksessa, varmasti olisin pitänyt teoksesta ainakin saman verran kuin nyt. Luultavasti jopa enemmän. Samalla kuitenkin herää kysymys, että onko tämä todella nuorten kirja? Varsin ahdistava sellaiseksi, vaikka kertookin tärkeistä aiheista.

Tapani Kilpeläinen - Itsemurhan filosofia

"Yksilötasolla kansanterveydelliset huolet ovat kansalaisten moraalista ohjailua." 

"Liioiteltu huomio tervyettä kohtaan kertoo siitä, että elämän sisältö on kadonnut. Kun elämän sisältönä on elossa pysyminen, uhkaa mielekkyyden katoaminen."

"Ajatus terveestä, pitkästä elämästä on pohijimmiltaan nihilistinen, koska terveysprojekti pyrkii poistamaan elämäst kaiken sen, mikä voi uhata sen terveyttä tai pituutta."

"Jos elämällä ei ole muuta tarjottavaa kuin pituus, kuolema on yhtä kelpo ratkaisu kuin elämä."

"Elämän itseisarvon korostaminen lisää punnuksia kuoleman vaakakuppiin, sillä mitä itseisarvoisemmaksi elämä muuttuu, sitä vähemmän sillä on arvoa."

"Nadine Heinkel katsoo, että Schopenhauerin ajattelu tarjoaa analogian nykykulttuurissa näkyvälle itsetuhoisuuden ja itsensä toteuttamisen jännitteelle: itsemurhaaja haluaa elää, mutta sen vuoksi tuhoaa ruumiinsa."

"Itsemurhan tehneestä voidaan sanoa, että hänen olisi kannattanut odottaa ja katsoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sillä kuolemaan ehtii aina."

"Échec im Leben (epäonnistuminen elämässä) on väliaikaista, mutta échec des Lebens (elämän epäonnistuminen) merkitsee itsemurhaa."

> Rationaalisuuden määrittely sosiaalisesti, sivu 150

"Terveet" eivät ole itsetuhoisia eli "päätellään, ettei itsemurhaan valmiin maailmankuva voi perustua tosiasioihin", vaikka kuitenkaan maailmankuvan pätevyyttä ei voida perustella sosiaalisesti.

"John Donnelly on käyttänyt samantapaista huomiota perustellessaan väitettä, jonka mukaan itsemurha ei voi olla rationaalinen ratkaisu: on mieletöntä valita ei-mikään mieluummin kuin jokin, koska ei-mikään ei voi olla kenellekään parempi kuin jokin olemisen tila. Donnellyn mukaan ajatus paljastaa kategoriavirheen: jos ajattelen, että minun olisi parempi olla kuollut, en ota huomioon, että kuoleman jälkeen ei ole enää mitään."minua", jolle kuolleena oleminen olisi parempi."

"Määrätyyppistä terveyspuhetta kuullessaan ajattelee, että ihmiset eläisivät ikuisesti, jos he pitäisivät aktiivisesti huolta terveydestään. Itsemurhan ajatus rikkoo sekä teknistyneeseen ihmiskuvaan liittyvän kuolemattomuuden fantiasian että biopoliittien hallinnan. Itsemurhan ajatteleminen ja suunnitteleminen pakottaa luomaan omakohtaisen suhteen kuolemaan."

"Kun puhutaan yksilön mielenterveysongelmista tai itsetuhoisuudesta, ollaan samalla puhumatta jostakin muusta."

"Itsemurhaajaa pidetään helposti heikkona, ja siksi häntä on vaikea ajatella vallankäyttäjäksi. Mutta itsemurhaaja ottaa kuolemansa oman toimintansa kohteeksi. Siksi itsemurhasyitä tarkastellessa on otettava huomioon myös se, että ympäröivän maailman epäkelpoisuus voi olla syy surmata itsensä."

Itsemurhan filosofia on todella mielenkiintoinen kirja jokaiselle, joka on kiinnostunut elämästä, kuolemisesta ja olemisesta sekä olemattomuudesta. Eli toisin sanoen jokaisen kannattaisi lukea se. Ajoittain se on rankka, mutta suurimmalta osin se on rauhoittava, miellyttävä, avartava ja oivaltava. Kirjassa on äärimmäisen paljon hyviä pointteja, eikä kirja ota suoraan kantaa onko itsemurha oikein vai väärin. Lisäksi se ei mitenkään ole itsemurhamyönteinen, vaan todella mielenkiintoista pohdintaa, nimenomaan itsemurhan filosofiaa.

Ja tosiaan, vaikka tällaista luen ja tästä pidän, tämä ei ole merkki itsetuhoisuudesta!

Anne-Sophie Brasme - Henkäys

Like, 2003
sivuja 141
suomentanut Minna-Maaria Koponen

Henkäys kertoo nuoren Charlénen tarinan, jossa hän eksyy itseensä, antaa hulluudelle ja pakkomielteelleen vallan. Charléne tappaa ystävänsä. Kaikki 141 sivua on täynnä kaunista kieltä, pehmeää puhetta huimauksesta ja jotain sellaista, mitä takakannessa sanotaan "mestarilliseksi sielun kuvailuksi". 

Brasme kieltämättä kirjoittaa hyvin. Hän kirjoittaa niin kauniisti, että jossain kohtaa se alkaa jo ärsyttää. Mietin monesti, että mitä on se todellinen ihmisruumiissa olemisen kuvailu ja mitä se ei ole. En itse ainakaan tunne mitään kirjan kuvailemia tuntemuksia, esimerkiksi onnen tunne tai juuri tuo niin monesti mainittu huimaamisen tunne, lainkaan niin kuin ne annetaan ymmärtää. Ehkä olen vain tottunut liian karuun kieleen ja inhorealismi on vallannut mieleni.

Henkäys on taiteellinen välipala, joka tarrautuu kurkkuun. Kuitenkaan tästä huolimatta kirjan voi ohittaa heti, kun sen on saanut nieltyä. Brasme tosiaan osaa kertoa nuorten tyttöjen välisistä ihmissuhdekriiseistä, mutta uudelleen en aio tätä kirjaa lukea, enkä varmaan edes kirjahyllyssäni sen kauempaa säilyttää.

+

Jaycee Dugard - A Stolen Life

2009

A Stolen Life on Jaycee Dugardin muistelma 18 vuoden ajalta, jolloin hän eli kidnapattuna Phillip ja Nancy Garridon takapihalla. Kirja oli hurjin, mitä olen vähään aikaan lukenut. Se oli ahdistava, pelottava ja iljettävä. Phillip nappaa 11-vuotiaan Jayceen, kun hän on matkalla kouluun. Tästä alkaa Jayceen pitkä vankilahelvetti. Phillip raiskaa lukuisin ottein Jayceen ja hän synnyttääkin Phillipille sieppausaikanaan kaksi tytärtä. En osaa sanoa tästä oikein mitään muuta kuin, että tästä kirjasta ei voinut irroittaa ennen kuin tiesi miten Jaycee pelastui.

Tämä teos antaa loistavan kuvan siitä, miten kidnapattu alkaa elää sieppaajansa valheessa, kuvitellussa elämässä ja alkaa suojella tätä. Itselle tuli mieleen, että miksi ihmeessä tämä tyttö ei nyt vain pyytänyt apua, kun hän oli käymässä jossakin tai vaikka sitten netin välityksellä. Tuntuu, ettei lukija edes osaa päästä siihen sisälle, kuinka manipuloiva tuo Phillip oli, ja kuinka hän sai pienen tytön suojelemaan itseään ja hänen tekemiään rikoksia.

Muistelma on kuin suoraan lapsuuteni painajaisesta. Onneksi Jaycee on pääsi kotiin, vaikkakin sitten vasta 29-vuotiaana ja kahden teini-ikäisen tyttären äitinä. Ihan mielettömän karmaiseva tarina. En osaa kieltä analysoida tässä, koska tämä oli ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut sanasta sanaan alusta loppuun englanniksi, heh. Mutta tämä kirja toi kyllä todella lähelle Jayceeta. Täytyy vain ihailla hänen selviytymistään. Kirjassa oli niin hänen valokuviaan, kuin suoria kuvia päiväkirjasta ja lainauksia sieltä. Lisäksi hän kertoi vapautumisestaan ja nykyhetkestään. Huh. Kannattaa lukea, ellei pelkää ahdistuvansa. Tämä on taas yksi niistä teoksista, jotka saa pelkäämään muita ihmisiä ja niiden kykyä tehdä uskomattoman sairaita asioita.

Julia Bell - Ahmatti

Signal, 2003
sivuja 250

Ahmatti on teos syömishäiriöstä, rapistuvasta sairaudentunnosta, hirmuäidistä, kamalasta yläasteajasta, kurjista koulukavereista, suklaasta, sipseistä ja oksentamisesta. Olen lukenut tämän kirjan joskus nuorempana, ja kun näin tämän kirjan kirpparilla, en voinut olla ostamatta tätä! Tämä ei ollut enää niin pysäyttävä eikä tyrmäävän hyvä kuin joskus nuorempana. Tarina kertoo 14-vuotiaasta tytöstä, Carmenista, joka elää tavallista elämäänsä välinpitämättömän isän ja sairaan äitinsä kanssa.

Carmenin äiti Maria päättää ottaa eron miehestään Brianista, joka puuttuu liikaa hänen ja hänen tyttärensä yhteiseen laihdutuskuuriin. He palaavat Marian kotiseuduille, isovanhempien ja siskon luo. Marian ja hänen siskonsa Lisan välit ovat menneet huonoiksi jo vuosia sitten. Syy kerrotaan vasta lopussa ja tämä koko kuvio alkaa ärsyttämään aivan todella paljon.

Aluksi Carmen on kuin kuka tahansa yläasteikäinen tyttö, mutta hänen äitinsä sairas anoreksinen maailmankuva pilaa pian hänenkin mielensä. Maria jatkuvasti huomauttelee lapselleen omista että hänen kiloista, ruuista, ulkomuodosta, vaatteista, syömisestä. Ei mene kauaa, kun Carmenkin jo löytää itsensä laihdutuskierteestä, ahmimasta ja oksentamasta.

Kirja on mielenkiintoinen, vaikkakin selvästi nuorten kirja. Ahmatti ei ole teennäinen, vaikka se onkin vähän yksinkertainen. Uskottava, vaikka rankka. Ei tosin silti parhaimpia kirjoja syömishäiriöstä.

Ann Heberlein - En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää on Heberleinin omaelämäkerrallinen teos kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Heberlein on teologian tohtori, keskustelija, toimittaja ja muutenkin elämässään menestynyt ja pitkälle edellyt keski-ikäinen hyvätuloinen nainen, jolla on kaksi lasta ja epätasapainonen parisuhde papin kanssa.

Kirja alkaa siitä, kun Heberlein kuvailee St. Larsin psykiatrisen päivystyksen odotushuonetta. Hän kertoo olleensa siellä niin monet kerrat, teininä, odottavana äitinä, raiskattuna, suoraan seminaarista tai muusta virallisesta puhumistilaisuudesta saapuneena, yksin, yhdessä, nuorena, vanhempana. Alku on tarraava, mieltä ravisuttava ja todella kiinnostava. Voin tuntea syvän yhteyden Heberleiniin ja samalla ihastella hänen kykyään pukea se tuska sanoiksi. Kukaan sellainen joka ei ole istunut päivystyksessä ranteet auki revittyinä ei voi tietää, miltä tuo todella tuntuu. Alku on vaikuttava. Pienieleinen, mutta hieno. 

Otava, 2010
167 sivua

Tästä eteenpäin Heberlein lähtee avaamaan omaa elämäänsä. Hänen suhdetta lapsiinsa, hänen pappimieheen, jota hän on pettänyt, sotakirjeenvaihtajaan, jonka kanssa hän on ilmeisesti pettänyt miestään, suhdetta ystäviin, suhdetta töihin ja menestykseen. Ja suhdetta Jumalaan. Puoleen väliin mennessä pystyn pysymään kiinni hänen tarinassaan ja tunnen sen hyvin omakohtaiseksi, vaikka en olekaan kolmen lapsen uskonnollinen äiti.

Jossain kohtaa kuitenkin alkaa ärsyttää. Heberlein nostaa oman sairautensa jalustalle ja huolimatta siitä, että ymmärrän hyvin, mitä on olla kaksisuuntainen (terveisin olen myös diagnosoitu) ja paniikkikohtaukset ovat ihan hirveitä. En silti halua nostaa itseäni parempaan asemaan. Ärsyttää Heberleinin ylimielisyys asunnottomia kohtaan. Hän toteaa, että asunnottomuus on heistä itsestä kiinni. Todella raivostuttavaa oikeistolaista ajatusmössöä. Yhtä hyvin minä tai kuka tahansa muu voisi sanoa, että hänen sairautensa vakavuus on hänestä itsestä kiinni! Totta kai asunnottomuus ei ole niin yksiselitteinen kuin jokin sairaus. Mutta harvoin kukaan päättää vapaaehtoisesti ryhtyä kodittomaksi.

Lisäksi hän vertaa omaa sivullisuuden ja muukalaisuuden oloaan siihen tunteeseen, joka sotakirjeenvaihtajamiehellä on. Tämä mies on muuttanut pois kotimaastaan sodan takia ja kertoo Heberleinille hänen tunteistaan ja suuttuu, kun Heberlein sanoo tuntevansa samoin. Ymmärrän aivan täysin. En todellakaan usko, että hyvätuloinen ja kaiken elämässään saavuttanut nainen voi millään ymmärtää sodasta selviytynyttä maahanmuuttajaa. En todellakaan halua vähätellä kenenkään ongelmia. En tietenkään. Mutta haluaisin ravistella Heberleiniä ja sanoa, että aivan, sua ahdistaa ja sä oot sairas, sä joudut kamppailemaan itsetuhoa vastaan todella hurjasti, mutta silti et näe miten hyvin tosi monet perustavanlaatuiset ongelmat sun elämssä on kunnossa.

Ehkä olen vain lyhytnäköinen ja vihainen nuori, joka ei ymmärrä keskiluokkaisen keski-ikäisen naisen kuolemankaipuuta siinä mittakaavassa kuin se pitäisi nähdä. Lisäksi Jumala-pohdinnat alkaa ärsyttää myös. Toisaalta täytyy sanoa, että kirjan etuja on ehdottomasti sen filosofinen pohdinta. Heberlein pohtii todella mielenkiintoisesti Kantia ja hänen velvollisuusetiikkaansa sekä itsemurhan oikeutusta ja etiikkaa. Sinänsä siitä hän saa pisteet.

Toisaalta kirja on hyvin rehellinen. Hän kertoo kaikki tuntonsa sellaisina kuin ne ovat. Hän kertoo kaikki kapitalistiset ja konservtiiviset mielenailahdukset sellaisenaan eikä peittele niitä. Ehkä teos on vain todella inhimillinen.

Kirjan alkua lukiessani ajattelin, että olisin voinut antaa tuon kirjan luettavaksi ystävilleni ja läheisilleni, jotta he ymmärtäisivät minun kaksisuuntaista mielialahäiriötäni paremmin. Kuitenkin kun sain kirjan luettua, niin tuli sellainen olo, että eipä meitä taida yhdistää muu kuin kaksisuuntaisuus ja se, että haluaa toimia, kirjoittaa ja keskustella, pohtia eettisiä kysymyksiä. 

Hyvin mielenkiintoinen kirja. Kirjailija vain herättää ristiriitaisia tunteita.

+

Hanna Marjut Marttila - Kertoi tulleensa petetyksi

Tipii, Ilari ja Roseanna - kolme patologista luuseria, rahatonta väliinputoajaa ja syrjäytynyttä surkimusta. Kaikkien harrastuksena on itsemurha - kunhan se vain joskus onnistuisi. Kun Tipiin tilille ilmestyy odottamaton summa rahaa, alkaa tunnelma kehkeytyä. Yhtäkkiä tunnelma on todella hyvä. Itse asiassa se on kerrassaan mainio. Onhan? -- Sitten käy ilmi, että syömme täsmälleen samaa mielialalääkettä, meillä oli jopa sama päiväannostus, Cipramil 40mg. Nyt riemastuimme todella, tunsimme mittavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Otava, 2002
207 sivua

Kertoi tulleensa petetyksi on loistavin kirja masennuksesta pitkään aikaan. Marttila kokoaa yhteen taitavasti kolme elämää. Ylipäätään pidän todella paljon sellaisista kirjoista, jotka rakentuvat pala palalta ja jotka tarjoavat oivalluksia. Kuten jo mainittua, teoksessa on kolme päähenkilöä, joiden elämää tarkastellaan ainoastaan Ilarin ja Tipiin näkökulmista. Kaikki kolme ovat samassa elämäntilanteessa; rahattomia, yksinäisiä ja masentuneita, mutta silti he luonnollisesti kokevat tilanteet ja tapahtumat niin eri tavalla. On hämmentävän kärjistävää, miten Tipii hihkuu riemusta ja Ilari taas kiroaa.

Marttila tuo kirjassaan esiin yhden puolen, mihin en ole samalla tavalla törmännyt missään muussa masennusta ja itsemurhaa käsittelevässä kirjassa. Itsemurhaajat eli elämäntapanaan itsemurhaa suunnittelevat ovat rahattomia. Raha värittää heidän arkeaan entistä synkemmäksi ja siihen tuntuu tiivistyvän ainakin osa heidän depressiosairaudestaan. (Ja mainospuhe: Tämän kirjan esimerkit tarjoavat jälleen hyviä esimerkkejä siitä, miksi Suomen sosiaaliturvaa pitäisi uudistaa! Perustulo olisi musta erittäin erittäin hyvä asia!) Kaiken lisäksi kaikilla kolmella on sama sosiaalityöntekijä, johon jokainen suhtautuu niin eri tavalla.

Eräs mielenkiintoinen juttu on, että tapahtumat sijoittuvat noin kolmen tai neljän päivän sisälle. Harvoin tulee luettua kirjoja, joiden tapahtumat ovat niin nopeasti ohi tai joissa vastaanvanlaisesti huomaisi ajankulun. Teos on mielenkiintoinen, avartava, pikkuseikkoja esiin nostava, vaikkakaan ei lainkaan liian hidastempoinen eikä pitkästyttävä. Itse asiassa ostin kirjan eilen ja luin sen melkein kokonaan eilispäivän aikana. 

Hämmentävän hyvin kirjassa tuodaan esiin muutamien tapahtumien ja päivien kautta masennuksesta joitakin aivan uusia puolia ja kokemuksia. Kannattaa ehdottomasti lukea kirja, jos ei vain ahdistu liikaa itsemurhapuheesta, jota kirja sisältää aika paljon.

Esko-Pekka Tiitinen - Elämänkirja

Tammi, 2006
sivuja 117

 Tämä on hämmentävä teos monella tavalla. Ensimmäiseksi huomioni herätti sen mielenkiintoinen kansi. Olen törmännyt tähän kirjaan useasti. Muistan tarttuneeni tuohon kirjaan, mutta en ole lukenut edes takakantta läpi. Jokin on saanut minut tarttumaan tuohon kirjaan aina vain uudelleen, muttei koskaan niin, että olisin ostanut ja lukenut sen. Olen meinannut ostaa Elämänkirjan ja se on vaikuttanut tutulta. Eräänä päivänä kirjastossa käydessäni eksyin "tuo tullessasi vie mennessäsi"-hyllykön luo. Siellä oli tämä kirja, ja päätin ottaa sen mukaani! Ehkä vähän typerää, mutta mulle tuli voimakkaasti sellainen olo, että tämä kirja on jollainkin tavalla tarkoitettu mulle ja mun on luettava se. Silloin luin takakannenkin ensimmäistä kertaa kokonaan.

"Hän ottaa valokuvia kaikesta ympärillä olevasta ja tarkentaa lähelle sitä surua, jota hän ei ole saanut käsitellyksi. Onneksi Marja löytää vierelleen Zenin, herkän pojan, omahoitaja Salmen, terapeutti Jounin ja siskonsa Ellin. Taideterapian avulla Marja avaa ovettomia ovia tasapainon löytämiseen ja oppii Zenin lailla kysymään: "Mitä on?""

Elämänkirja on mielenkiintoinen ja oivaltava kuvaus 17-vuotiaan Marjan elämänvaiheista ja mielenmaisemista. Marja asuu perheensä kanssa maalla, mutta rahavaikeuksien takia he joutuvat muuttamaan pois. Hän musertuu ja joutuu psykiatriselle osastolle. Siellä hän kuitenkin oivaltaa asioita yhdessä vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Kaikki kääntyy lopussa päälaelleen näyttäen maailman aivan uudella tavalla niin osaston potilaille ja henkilökunnalle kuin omaisillekin.

Kertomus on lempeä, hieman kapinoiva ja no, oivaltava on varmaan paras sana kuvaamaan tätä. Marja on herkkä nuori, johon minun oli erittäin helppo samaistua. Vaikken olekaan asunut maalla, voin silti hyvin samaistua hänen tunteisiinsa kuulumattomuudesta ja ristiriidoista, peloistakin. Lisäksi valokuvaaminen on suurinta rakkautta, tie pois pimeydestä. Osastolla olemisesta puhutaan kauniin lempeästi, mikä on mielestäni hyvä asia.

Olen todella häkeltynyt tästä, koska haaveilen samaan aikaan valokuva- tai taideterapiaan osallistumisesta sekä terapian järjestämisestä. Hassua! Vannon ehdottomasti valokuvan voimauttaviin ominaisuuksiin ja valokuvan sekä taiteen ylipäätään mahdollisuuksiin terapiamuotona. Tarina oli muutenkin hyvin kaunis, vaikkakin surullinen. En ole varma, olenko "valmis" kirjoittamaan tätä arvostelua tästä, mutta annan nyt kaiken sekaisen tajunnanvirtani valua ulos. Elämänkirja on aivan loistava, ja suosittelen lukemaan sen. Tämä on niitä kirjoja, joita tulen lukemaan vielä monesti uudelleen.

Claes Andersson - Hulluudestamme ja hulluudestanne

Ja kappas, jälleen hulluudesta! Sain tämän kirjan lainaan kämppikseltäni, ja luin tämän hurjalla vauhdilla. Teos on jaettu yhdeksään osaan, joista jokainen osa on vielä jaettu pienempien väliotsikoiden alle. Teoksessa käsitellään hulluuden (psykoosin) kokemusta, syitä, ymmärtämistä, määritelmiä, torjuntaa, oireita, diagnoosia, ihmiskäsitystä, nerokkuutta, järkeä, luovuutta, medikalisaatiota, uhreja, logiikkaa, kieltä, viestiä ja lahjakkaita tapauksia, jotka ovat sairastumisen myötä muuttuneet ikään kuin "sammuneiksi tähdiksi". Esimerkkinä tästä lahjakas matemaatikko ja taloustieteilijä John Nash, josta on tehty Kaunis mieli -niminen elokuva.

"Skitsofrenia, maanisdepressiivinen sairaus ja solujen hulluus, syöpä, nuo kolme hulluuden perusmuotoa ovat - ei ainoastaan yksilösairauksia ja sellaisina mielen- ja ruumiinterveyden häiriöitä - vaan samalla sijaissairastamista kollektiivisesti hullun ja sairaan maailman keskellä."

Kirja sisältää siis hurjan paljon kaikkea, mutta suurin osa noista edellä mainituista väliotsikoiden teksteistä ovat loppujen lopuksi hyvin lyhyitä muutaman sivun tietoiskun tapaisia katkelmia. Hulluudestamme ja hulluudestanne on todella kiinnostava kirja, jos sitä vain lukee ajatellen, että siihen Andersson on kerännyt ylös mielenkiintoisia havaintoja - eikä niinkään niin, että kirjailija pyrkisi ottamaan kantaa ja tuomaan esille omia mielipiteitään esimerkiksi luovuuden ja hulluuden yhtymäkohdille. Aluksi olinkin hieman pettynyt, ettei kirjasta löytynyt sen enempää kirjailijan omia näkemyksiä (kirjailija kuitenkin on itsekin psykiatri) esimerkiksi juuri nerokkuuden ja hulluuden suhteesta. Kirjailija kertoi kiinnostavan pointin ja se jäikin sitten siihen. Ehkä Anderssonin olisi pitänyt keskittyä vain muutamaan suurempaan linjaan ja kirjoittaa niistä perusteellisemmin, hän kun kuitenkin kirjoittaa hyvin.

Kirjapaja, 2003/2008
sivuja 128

Edellinen Styronin kirja antaa syvemmän sukellukseen hänen subjektiiviseen masennuksen kokemukseen, mutta tämä Anderssonin teos luotaa laajemmalle kertoen psykiatrian historiasta, antipsykiatriasta ja sen sellaisesta. Olen todella iloinen, että sain todella paljon kaikkia uusia ajatuksia, joihin tutustua kirjan kautta. Anderssonin teos oli minusta huomattavasti parempi kuin tuo Styronin, suosittelen siis tutustumaan tähän, jos kiinnostaa "hulluus" historiallisena ja psykologisena ilmiönä eikä niinkään subjektiivisena kokemuksena. Ei ihan neljää tähteä, mutta ei ihan kolmeakaan!

+

Note to self: Muutamia mielenkiintoisia juttuja, jotka herättivät mielenkiintoni kyseisessä teoksessa!

Michael Foucault - Hulluuden historia (1973), Kristuksen hullut, David Cooper - Psychiatry and Anti-Psychiatry (1967), Ronald Laing - The Divided Self /Pirtoutunut minuus (1959), kriittisen psykiatrian edustajat kuten Thomas Szasz, Erwin Goffmann, Franco Basaglia, erityisesti Szaszin kirja The Myth of Mental Illness (1961), Jyri Puhakainen joka on kehitellyt Szaszin ajatuksia ja soveltanut niitä suomalaiseen nykyodellisuuteen (Persoonan kieltäjät, 1998), Gregory Bateson ja kaksoissitova kommunikaatio (double bind -communication), Stephane Courtois - Kommunismin musta kirja.

William Styron - Pimeän kuva: Muistelma hulluudesta

Luin tämän kirjan lokakuussa kämppikseni suosittelemana. Pimeän kuva kertoo, kuten alaotsikko vihjaa, masennuksesta. Minun täytyy tunnustaa heti alkuun, että en muista juurikaan yksityiskohtia kirjasta. Teoksessa käydään läpi masennusta, ja se varmasti valaisee masennuksesta tietämättömiä hyvin, mistä masennuksessa on oikein kyse ja kaikkea sellaista. Kirja oli ihan mielenkiintoinen ja nopeasti luettu. Se ei vain herättänyt sen suurempia tunteita eikä sellaisia ajatuksia, joita voisin muistaa vielä nyt tätä kirjoittaessani.

Suomennos: Mirja Rutanen
Otava 1995
sivuja 94

 Minusta tuntui, että koko kirjan kerronta oli apaattista ja masentunutta. Mielenterveysongelmista ja "hulluudesta" voisi saada aikaan vaikka minkälaisia mielenkiintoisia ja kiehtovia tarinoita, mutta tämä pysytteli ainoastaan kuvailevana ja ankeutta huokuvana. Täytyy myös todeta, että varmasti tuo masennus on sitten sellaista kirjailijalle ollut. Omat masennuskauteni kun ovat olleet huomattavasti voimakkaampia, voimakkaita tunteita ja itkua, harvoin tasapaksua ankeutta. Mielestäni kirjasta kertoo jo aika paljon se, ettei siitä ole tämän enempää sanottavaa.

Yritän herätellä kirjablogiani uudelleen henkiin pitkän tauon jälkeen. Minulla on ollut hirmuinen stressi ja väsymys koulun takia. Kirjojakin olen lukenut todella epäsäännöllisesti ja varsin poukkoillen. Luen joitakin sivuja sieltä täältä, mutta en saa mitään päätökseen. Toivon, että tästä jatkuu kirjablogini aktiivisempi päivittely. Vähän harmittaa, että vuoden 2013 ensimmäinen kirja-arvostelu on näin heikko, mutta halusin saada tuon kirjan pois alta. Ehkä jossakin toisessa elämäntilanteessa Pimeän kuva olisi voinut antaa enemmän. Kuulemiin ja lukemisiiin.

Anna-Leena Härkönen - Onnen tunti

Kirjassaan Onnen tunti Anna-Leena Härkönen uppoutuu sijaisperheen elämään. Tarinan pääosassa on Tuula, jonka elämä on hyvää: hänellä on kymmenenvuotias poika Roope ja Harri-niminen tatuoijamies ja arki vaikuttaa menevän hyvin eteenpäin. Tästä huolimatta Tuulan mielessä alkaa pyöriä ajatus sijoitetusta lapsesta. Kun Tuula ja Harri ovat käyneet vaaditut valmennukset, he saavat tietää, että heille olisi mahdollisesti tulossa kaksi lasta, 5-vuotias Venni ja 8-vuotias Luke.

Otava, 2011
sivuja 287

 Kirja pureutuu hyvin sijoitetun lapsen hankintaprosessiin ja huostaanotetun lapsen biologisten vanhempien kohtaamiseen. Vennin ja Luken biologinen äiti Ninna on vihainen sossuille ja Tuulalle. Hän ei tunnu ymmärtävän, miten hänen lapsensa saatetaan viedä häneltä. ”Miltä tuntuu hoitaa varastettuja lapsia?” kysyy Ninna Tuulalta.

Onnen tunnissa nousee pinnalle myös prosessin aiheuttamat tunteet ja vanhat muistot omasta elämästä. Tuula alkaa muistella lapsuuttaan, jolloin hän piileskeli yksin komerossa peloissaan. Prosessi herättää Tuulan ajattelemaan myös omaa suhdettaan äitiinsä, joka kuvitteli tarjoavan Tuulalle hyvän lapsuuden vastoin Tuulan omaa kokemusta.

Aluksi ajattelin, ettei kirjan aihe kosketa minua enkä kokenut sitä kiinnostavana. Perhe-elämä ei ole ajankohtainen omassa elämässäni enkä osanut samaistua kirjan henkilöihin. Jatkoin kuitenkin lukemista ja innostuin kirjasta. Härkönen osasi herättää mielenkiinnon. Olen iloinen, että pääsin tuon kirjan avulla tutustumaan sijoitusprosessiin ja siihen, millaisia tunteita tuo kaikki herättää. Jälleen on myös todettava, että Härkönen kirjoittaa hyvin. Sitä on helppo ja erittäin miellyttävä lukea. Härkönen osaa olla uskottava teksteissään.

PS! MILLAINEN ON HYVÄ KIRJA-ARVOSTELU? Olen pitänyt taukoa kirjoista kirjoittamisessa ja olen hieman epävarma kirjoittamisen suhteen. Millainen on raflaava, kiinnostava, innostava, taidokas kirja-arvostelu? Mitä te haluaisitte kirja-arvostelussa kuulla? Itse koen, että itselläni on kehitettävää juonen kuvailussa. Koen sen hankalaksi, miten tiivistää kirjan sanoma muutamaan kappaleeseen kiinnostavasti. Lisäksi koen, että minun pitäisi löytää uusia sanankäänteitä, joiden avulla kuvata kirjoja. ++ Olen lukenut aika paljon samoja kirjailijoita, Snellmania ja Härköstä, ehkä sekin vaikuttaa... Kertokaa mielipiteitänne :--)

Paulo Coelho - Veronika päättää kuolla

Rakas Veronika päättää kuolla,

olen kuullut sinusta ja Paulo Coelhosta. Nämä kuulemani näkemykset ovat olleet ristiriitaisia. Jotkut ovat pitäneet sinusta kovasti ja jotkut taas eivät ole lämmenneet sinulle. Minun uteliaisuuden kuitenkin onnistuit herättämään. Näin sinut katselemassa ohikulkevia ihmisiä yliopiston kirjakaupan alennushyllykössä. Hyllykkö oli pyörivä, siinä oli useita kirjoja kahdella, viidellä tai kymmenellä eurolla ja se oli sijoitettu käytävälle kaikkien katseiden kohteeksi. Harvoin kuitenkaan näin kenenkään tarttuvan hyllykön kirjoihin ja vievän niitä mukanaan.

Eräänä päivänä jälleen jouduin odottamaan useampia tunteja luentojen välissä enkä ollut tajunnut ottaa mukaani mitään muuta luettavaa kuin luentomuistiinpanot. Silloin palasin kirjakauppaan ja alennushyllykölle. Katseeni viipyili Kari Hotakaisen Ihmisen osassa ja sinussa. Päätin valita sinut. Olit kiehtovampi ja mielenkiintoisempi. Sinusta haluaisin ottaa selvää.

Tartuin sinuun. Olit helppolukuinen, mutta alku oli hämmentävä kiinnostavuudessaan ja kummallisuudessaan. Käsittämätöntä, että miten Veronika voi vain haluta kuolla, vaikka hänen elämässään ei ole mitään "vikaa" muuta kuin ehkä hänen oma turhautuminen elämäänsä. Ärsyynnyin sinussa myös vähän siihen, että Paulo Coelho toi itsensä esille alussa mielestäni liikaa. Olisin halunnut kuulla vain Veronikasta.

Nukuin kanssasi, sinä ihana pieni Veronika päättää kuolla. Sinut oli helppo kantaa mukana ja avata paikoissa, joissa kaipasi pakohetkeä. Jaksoit pitää minun kiinnostustani yllä, ainakin jotenkin. Välillä nukahdin vierellesi keittiön sohvalla tai omassa sängyssä. Ehkä vierellesi oli jopa liian helppo nukahtaa. Nukahtelujen takia minulta meni joitakin asioita vähän ohi, painui unohduksiin, jouduin selaamaan sinua taaksepäin päästäkseni jälleen kärryille.

Bazar, 1998 (suom. 2003)
sivuja 248

Olet kaunis tarina elämänhalun löytämisestä. Toki myös paneutumisesi mielensairauksiin, mielisairaaloihin, sähkösokkeihin ja insuliinihoitoon oli arvostettavaa. Nautin siitä, että tarjosit minulle neljä erilaista tarinaa. Veronikan, Marin, Zeljkan ja Edvardin tarinat. Itsemurhaa yrittänyt, paniikkihäiriöinen, masentunut ja skitsofreenikko. Kaikki niin samanlaisia erilaisuudessaan. Kaikki tulivat leimatuiksi hulluiksi ulkopuolelta, vaikka lähinnä halusivat elämäänsä jotain erilaista, luvan olla sellainen kuin on ja tehdä mitä haluaa. Veronikasta tulee olo, ettää ympäristö on tukahduttanut hänet. Mari saa paniikkikohtauksia ja ne erottavat hänet työstään ja miehestään. On helpompaa pysyä Viletessä, mielisairaalassa kuin kohdata elämän tuomat haasteet. Zeljka on masentunut ja kertoo Veronikalle hulluudesta. Edvard todetaan skitsofreenikoksi, kun hänen vanhempansa haluavat lähettää hänet pois silmistään. Poika haluaa taiteilijaksi ja sellainen ei sovi hänen diplomaattivanhempiensa suunnitelmiin.

Annat minulle paljon ajateltavaa. Tulet paremmaksi loppua kohden. Ajattelen, että en sittenkään tarttunut sinuun turhaan. Onneksi en heittänyt sinua menemään kesken kaiken, en olisi koskaan saanut tietää, mitä kerrottavaa sinulla on. Mutta sinussa on samalla jotain todella ärsyttävää ja häiritsevääkin. Se kuin Coelho haluaisi kertoa omista mielisairaalakokemuksistaan ja ei kuitenkaan pysty siihen suoraan, vaan tekee tämän näiden neljän henkilön kautta. Olisin toivonut, että Coelho olisi pitänyt näppinsä irti näiden ihmisten tarinoista (hän mainitsee itsensä kirjan alussa sekä lopussa) tai sitten olisi suosiolla kirjoittanut omasta kokemuksestaan. Ehkä tämä on vain ohimenevä tunne. Olihan se kuitenkin kiinnostavaa lukea lopuksi, että miten hän on joutunut mielisairaalaan halutessaan olla taiteilija ja kirjailija ja että kokemukset vankilasta, jonne hän on joutunut poliittisten mielipiteidensä takia, ovat jättäneet syvempiä arpia.

Olet kiinnostava, mutta et kuitenkaan sykähdyttävä. Pyrit johonkin, mitä et aivan saavuta. Ehkä jossain toisessa elämänvaiheessa saattaisin saada sinusta paljon enemmän irti. Ehkä voisin ihastua sinuun palavasti ja uppoutua maailmaasi aivan uudella tavalla. Nyt olin kiinnostunut sinusta vain siksi, että mielisairaalat ja potilaat vain ovat kiinnostavia. Rakas Veronika päättää kuolla, kiitos kuitenkin näistä pienistä hetkistä, jotka jaimme yhdessä.

Iida Rauma - Katoamisten kirja

! Juoni !

Katoamisten kirja on tarina 19-vuotiaasta nimettömästä tytöstä, joka on hukassa omien ajatusten ja ylipäätään itsensä kanssa. Hänen ihmissuhteensa ovat vaikeaselkoisia, ja hän itsekin tuntuu niin nuorelta ja tietämättömältä; hän ei tunnu tietävän kuka hän itse oikein on ja miksi hän käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Päähenkilön nimeä ei mainita kirjan aikana, mutta hänestä kerrotaan kuitenkin yksityiskohtaisesti kuinka hän työskentelee Mäntyvuoren (Turussa on oikeasti olemassa Mäntyniemen vanhainkoti!) vanhainkodissa ja asuu yhdessä tyttöystävänsä Sofian kanssa. Seksi Sofian kanssa ei oikein suju, mutta kirjan päähenkilö ei kirjassa muistaakseni mainitse Sofialle tästä milloinkaan. He Sofian kanssa etääntyvät pikku hiljaa toisistaan. Ja eräänä päivänä Sofia lähtee.

Vanhainkodissa päähenkilö tapaa kosovalaisnaisen Zorkan, jota hän yhtäkkiä tajuaa ajattelevansa masturboidessaan. Zorka on salaperäinen maahanmuuttaja, joka polttaa salaa kannabista vanhainkodin tuuletusparvekkeella. Sofia ja päähenkilö eroavat ja hän lähtee Zorkan mukana ulkomaille etsimään isäänsä ja Zorkan tuttuja. Kaikki tuntuu päähenkilölle merkityksettömältä, yhdentekevältä ja hänestä saa pelottavan välinpitämättömän vaikutelman.

Lisäksi hänen isänsä on lähtenyt ja hänen äitinsä tutkii innoissaan sota-aikaisia tapahtumia. Äidin elämää värittää myös mielenterveysongelmat ja itsemurhayritykset. Päähenkilökin nappailee Tenoxeja ja Opamoxeja rauhoittaakseen mieltään ja nukkuakseen. Kirjassa ehtii siis tapahtua aika paljon kaikkea.

Gummerus, 2011
sivuja 377

! Arviot ja ajatukset !
Minulla oli tämän kirjan suhteen paljon ennakkoajatuksia, -odotuksia ja jopa pelkoja. Minusta tuntuu, että tiedän ko. kirjailijasta liikaa (eräs kaverini on haastatellut häntä useampaan otteeseen ja nyt henkilökohtaisellakin tasolla tutustunut kirjoittajaan). Olin tämän suhteen ahdistunut ja luulin, että lukukokemus olisi ollut jotenkin tajunnanräjäyttävä, hyvässä tai huonossa mielessä.

Takakansi lupailee paljon. Arkista väkivaltaa, inhimillistä kohtuuttomuutta, ennakkoluulottomuutta, vahvatunnelmaisuutta, välittämistä, panetusta, katsaus koulumaailmaan ja vanhainkotiin.

Pysäyttävä romaani heistä, jotka lähtevät varoittamatta.

Isä on häipynyt ilman selityksiä, ja äiti on kiinnostuneempi sisällissodan murhista kuin lapsestaan. Tyttären uusi elämä uudessa kaupungissa ei ota alkaakseen eikä menneisyys loppuakseen. Hän maalaa tauluja, pesee mummoja, laiminlyö parisuhdettaan ja tuntee vetoa kosovolaiseen hoitajatoveriinsa. Päässä pyörii, paleltaa ja panettaa.

Katoamisen kirjassa toiset auttavat itseään pillereillä, toiset lähtemällä. Ja sitten on niitä, jotka jäävät etsimään ja odottamaan silloinkin, kun tajuavat odotuksen olevan turhaa. Henkilöhahmot ovat tuttuja ja inhimillisiä kaikessa kohtuuttomuudessaan.

Iida Rauma ottaa esikoisromaanissaan kantaa koulujen, terveyskeskusten ja vanhainkotien ovien takana tapahtuvaan arkiseen väkivaltaan. Siitä on tullut niin jokapäiväistä, ettei sitä huomata ennen kuin on liian myöhäistä.

Katoamisten kirja on ennakkoluuloton ja vahvatunnelmainen romaani runkkaamisesta, heikosta todellisuudentajusta, syksyisestä Turusta, vastuun välttelemisestä ja välittämisestä. Vivahteikas kieli ja tiheä atmosfääri vievät matkalle tuntemattomiin paikkoihin, kartan valkoiselle alueelle.

Kuitenkin minulle jäi hyvin etäinen olo kirjasta. Teos ei onnistunut aiheuttamaan minussa suuria voimakkaita tunteita. Lähinnä vain kyllästymistä ja inhoa päähenkilön välinpitämättömyyteen. Asioiden käsittely tuntuu jäävän todella pintapuoliseksi. Siinä missä Anna-Leena Härkönen tarttuu julmasti yhteen asiaan eikä päästä irti, Rauma taas yrittää panna kirjaan paljon pieniä hippusia vaikeita asioita. Hän  vaikuttaa odottavan ihan kuin tästä syystä ihan itsestään kirjasta rakentuisi moniulotteinen ja voimakas kokonaisuus.

Jossain olen kuullut sanottavan, että fiktiivisillä henkilöillä on hyvä olla vain yksi "suuri juttu". Esimerkiksi jos päähenkilö on homo ja alkoholisti, alkaa se mennä jo liian rajuksi. Ehkä tässä kirjassa oli heikko yritys rikkoa tätä ajatusmaailmaa. Tungetaan paljon kaikkea pientä ja sitten siitä tuleekin suurta ja rajua. Ja voi olla, että minun tunne välinpitämättömyydestä tulee siitä, että siinä kerrotaan niin paljon "vähän kaikesta" eikä mihinkään paneuduta, mistään ei oteta selvää syvemmin.

Toki kertomukset koulumaailmasta pistävät ahdistumaan. Mutta verrattuna esimerkiksi Sofi Oksasen Baby Janeen tämä kirja tuntuu jäävän todella etäiseksi. Ehkä tämä kaikki johtuu takakannen mainitsemasta "heikosta todellisuudentajusta", joka minulle näyttäytyy lähinnä irtautumisena inhimillisestä kokemusmaailmasta. Päähenkilö ei tunnu välittävän, vaikka Sofia lähtee. Hän ei näytä välittävän Zorkasta eikä loppujen lopuksi oikeastaan mistään. Tämä välinpitämättömyys inhotti. Ehkä sen oli tarkoitus tehdä kirjasta kiinnostava, mutta minuun tuo ei vedonnut. (Eniten minua ärsyttää se, ettei päähenkilö keskustellut Sofian kanssa mistään. Päähenkilö vain valitti heidän huonosta seksielämästään, muttei kuitenkaan tuonut toiveitaan ja ajatuksiaan ilmi Sofialle)

Mutta. Rauman kieli on hyvää romaanikieltä, ihan sujuvaa, mukavaa, menee eteenpäin ihan hyvin. Jään odottamaan mielenkiinnolla, että josko Raumalta tulisi lisää luettavaa, jossa näkyisi hänen kypsyminen ihmissuhdepuintia korkeammille osa-alueille. Vaikka olihan tämä ihan mielenkiintoinen, vaikken siitä hirmuisesti pitänytkään. Kannattaa lukea, jos haluaa nähdä sisälle lesbosuhteisiin, vanhainkodin elämään, koulukiusaamiseen, vanhempien etääntymiseen (isän katoamiseen ja äidin itsemurhayrityksiin), maahanmuuttajien kohteluun työpaikalla ja sen sellaiseen.

++ kansi on hieno!

Anna-Leena Härkönen - Ei kiitos

! Juoni !

Tarinassa on mies ja nainen, Matti ja Heli, jotka ovat olleet naimissa jo viidentoista vuoden ajan. Heillä on 13-vuotias tytär Sissi ja he viettävät tavallista arkea. Ainoastaan seksi tuottaa ongelmia ja ajaa avioliiton kulun vaikeaksi. Matti pihtaa. Matti on vaikea. Matti ei innostu. Matti vaikuttaa kaikkeen niin kyllästyneeltä. Matti on masentunut. Matti ei kuitenkaan halua apua. Heli opettaa saksaa ja Heli haluaa seksiä. Heli yrittää lähestyä Mattia hellästi, varovasti kuin hiipisi heikolla jäällä jatkuvasti peläten epäonnea. Heli yrittää iskeä kiinni kuin terrieri. Heli yrittää sanoa suoraan ja vihjata. Heli yrittää puhua, mutta Matti ei löydä sanoja tai halua jakaa ajatuksiaan. Tämä kaikki ajaa Helin epätoivon partaalle. Matti on etäällä ja pelaa vain tietokoneella.

Otava, 2008
sivuja 351

Heli on alussa hyvin ymmärtäväinen ja toiveikas. Hän yrittää kovasti, mutta kuitenkin turhautuu tilanteeseen. Hän ahdistuu, kun ei saa Mattiin mitään yhteyttä. Matti taas ei juurikaan avaa auki ajatuksiaan. Heli päätyy seksisuhteeseen. Heli panee oppilaansa Jarnon kanssa, useasti. Heli yrittää pelastaa avioliittonsa tyydyttämällä seksuaaliset halunsa jossakin muualla. Heli rakastuu ja käyttäytyy kuin teini. Kun Heli päättää kertoa Matille asiasta, Matti paljastaakin kirjoitelleensa toisen naisen kanssa. Heli raivostuu. Matti on jakanut ajatuksiaan ja tunteitaan toisen naisen kanssa samalla kun hän on tuskaillut epätietoisuudessa. Heli paljastaa seksisuhteensa.

(toivottavasti en kirjoittanut liian puolueellisesti. Matti on masentunut ja siihen on vaikea lukijankin saada mitään yhteyttä. Olisi kiinnostavaa lukea kirja samasta aiheesta miehen näkökulmasta, miltä se tuntuu kun vaimo tuntuu haluavan jatkuvasti seksiä ja mikään ei riitä. Miltä se tuntuu kun oma vaimo purkaa tarpeensa jonkun muun seurassa?)

! Arviot ja ajatukset !

Härkönen jälleen tarraa kirjassaan yhteen hyvin puhuttelevaan aiheeseen. Miehen haluttomuus, naisen torjunta. Härkönen rikkoo aiheellaan perusoletusta, että nainen on se, joka pihtaa ja mies on aina valmis tai useammin halukas seksiin. Hän kirjoittaa aiheesta hyvin. Oli mielenkiintoista lukea Akvaariorakkauden (jossa nainen saa seksiä, mutta epätyydyttävää ja jotenkin vääränlaista) jälkeen tällainen kirja. Kirjailija rakentaa tarinan kulun jälleen loistavasti. Aluksi kaikki alkaa pienestä ja yhtäkkiä huomaakin olevansa teoksen viimeisillä sivuilla ja täydellinen kaaos on valmis.

Arkiset kokemukset, naisen tunteet ja epätietoisuus tulevat hyvin esille ja ne esitetään todella uskottavasti. Teos on tärkeästä aiheesta ja ihailen Härkösen kykyä nostaa tällaisia asioita esille. Lisäksi tämä jotenkin sopii hyvin hänen teostensa joukkoon, sen tunnistaa hyvin hänen kirjakseen. Kirja kyllä osaa ahdistaakin. Loppu on lähes pelottava, päähenkilön tunnemyrskyt ovat hurjia.

Anna-Leena Härkönen on noussut yhdeksi suosikkikirjailijakseni. Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Olen vähän hullaantunut Härkösen kirjoihin ja nyt on tullut tosi monia kirja-arvosteluja häneltä perätysten. Turussa ollessani luin Iida Rauman Katoamisten kirjan ja siitä on tulossa seuraavaksi kirja-arvostelu!

Anna-Leena Härkönen - Avoimien ovien päivä

Yleistä blogiin liittyen: Viima ehdotti, että laittaisin "juonipaljastus alkaa tästä ja loppuun tähän"-merkinnät kirja-arvosteluihin, jotta lukijat voisivat halutessaan lukea vain ajatuksiani kirjasta ja sitten selvittää kirjan juonen itse. Aion siispä kokeilla jotain tällaista nyt.

! J u o n i !
Avoimien ovien päivä kertoo noin kolmekymppisestä Astasta, jonka ihmissuhteet hänen äitiinsä ja entiseen aviomieheensä ovat ongelmalliset. Lisäksi hän vaikuttaa olevan hyvin epävarma myös itse itsestään; millainen hän on, miksi hän on tietynlainen ja miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Astalla on viha-rakkaus-suhde äitiinsä ja hän on juuri eronnut Arista, jonka kanssa hän ehti olla avioliitossa jo 14 vuoden ajan. Ari kuitenkin oli väkivaltainen ja Astalta vaadittiin suurta rohkeutta irrottautua niin pitkään jatkuneesta alistavasta suhteesta.

Asta jäsentää elämäänsä suhteessa äitiinsä. Äiti on dominoiva, äidin päässä valheet ja totuudet sekoittuvat. Äiti ei käyttänyt rauhoittavia hänen vauvansa kuollessa, heidän perheessään ei ole koskaan tarvittu psykiatreja, perhe rakastaa jäsenensä takaisin elämään. Äiti nauraa paljon, äiti on reipas, äiti vähättelee itseään, äiti elää lastensa takia. Äiti on paljon kaikkea pahaa ja samalla paljon hyvää. Äiti ei halua myöntää pahuutta. Äiti ajattelee, mitä naapurit ajattelee ja äidin mielestä isää pitää suojella, siltä pitää salata kaikki raskauttavat asiat, ettei se vaan saa sydänkohtausta! Isän paha lapsuus pitää korvata uudella ihanalla perheellä, jossa kaikki on hyvin.

Erottuaan Arista Asta miettii entistä enemmän äitiään. Astan homomiesystävä Jätski ihmettelee, miksi Asta miettii äitiään eikä eroaan. Astasta ei saa otetta, millainen hän on, miksi? Hän on niin kiltti, mutta samalla kuitenkin voimakas ja vahva. Hän haluaa miellyttää äitiään, kun äiti tulee vierailulle valokuva-albumista poistetaan biletyskuvat, viinipullot piiloitetaan samoin Jätskin sytkäri. Kaiken pitää olla kunnossa kun äiti tulee käymään. Äiti sanoo rakastaneensa Astaa eniten. (Perheessä on siis myös Silja, joka on ottanut paljon välimatkaa äidistään ja Heli, joka inhoaa äitiään avoimesti. Lisäksi perheessä oli Matti-vauva, joka kuitenkin kuoli jo vauvaikäisenä) Näin äiti rakentaa ehdottoman siteen Astaan, Asta ei pääse irti äidistään. Asta ei ole uskaltanut huutaa äidilleen niin kuin Heli, hän ei ole uskaltanut kapinoida ja vihata äitiään.

Juonipaljastus kirjan lopusta: Asta auttaa Heliä tekemään abortin. Samalla käy ilmi, että Astakin on tehnyt abortin. Kukaan ei kuitenkaan tiedä siitä. Heli kuitenkin paljastaa äidilleen abortin ja Astan ja äidin välit menevät lähes poikki. Lopussa Asta kuitenkin soittaa äidilleen toivottaakseen hyvää äitienpäivää.

Otava, 1998
sivuja 319

 ! Ajatukset, mietteet, arviot kirjasta !
Anna-Leena Härkönen tunkeutuu kirjansa kautta niin lähelle, henkilökohtaisuuksiin niin lujasti ja tiukasti hengittäen kylmää ilmaa suoraan kasvoille, että se sattuu ja kirvelee. Härkönen onnistuu jälleen syöksymään syvälle surullisiin ja koskettaviin ihmiskohtaloihin ja tuomaan ne suoraan eteemme. Itselleni kirja näyttäytyi hyvin henkilökohtaisena, ja olen täysin häkeltynyt siitä, miten Härkönen kykenee luomaan tuollaisia ihmissuhdekiemuroita niin vakuuttavasti ja niin kirpaisevasti.

En tiedä, mitä mieltä muut ovat olleet tästä vakuuttavuudesta, mutta itseäni tuo koskettaa hyvin paljon. Miten hankalia suhteet perheenjäsenten välillä voivatkaan olla. En ymmärrä, miten kirja voi tempaista näin mukaansa ja viedä johonkin aivan omaan maailmaansa ja silti samalla tuntuu, kuin pienet osat ja palaset olisivat kuin omasta elämästä, ristiriitaisuuden tunteet, pelot ja epävarmuudet. Vaikkakaan itse en ole noin vahvasti ko. tunteita kokenut, itselläni ei ole kokemusta siitä, miten tuollaiset viha-rakkaus-tunteet voivat nousta noin päällekäyviksi ja läpitunkeviksi.

Olen hyvin häkeltynyt kirjasta ja tuntuu, etten osaa muodostaa siitä järkeviä sanoja. Olen entistä vakuuttuneempi, että haluan lukea lisää Härkösen kirjoja. Olen ihmeissäni, kuinka haltioitunut olen suomalaisista naiskirjailijoista.

Annan viisi tähteä, koska tämä häkellys, joka minulle tästä kirjasta tuli, on varmasti hyvä merkki!