Pekka Hiltunen - Onni

 

Tästä tää taas jatkuu! Pysykää kuulolla :-)

Joël Egloff - Taju kankaalla

Basam books, 2013
sivuja 133

"Kaunokirjallista mustaa huumoria Kafkan ja Beckettin hengessä!

Arki on teurastamossa. Koti on isoäidin kanssa jaettu talonrähjä ja se sijaitsee kaatopaikan, ydinvoimalan ja vedenpuhdistuslaitoksen kupeessa. -- Kaiken yllä leijuu sankka, eksyttävä sumu."

Taju kankaalla on inhorealistinen kuva elintilasta, joka ei ole niin kaukana tämän hetkisestä todellisuudestamme. Tällaisia paikkoja on maailmalla, ja jos tätä menoa elämisemme jatkuu, niin tällaisen menon voi vaan odottaa lisääntyvän. Kaikista kauhistuttavimmalta tuntuu se fakta, että tätä kirjaa ei voi sanoa täysin dystopiaksi. Maailmalla kun on jo paikkoja, missä tämän teoksen kuvailema maisema on ihan totta, yh!

"Kun tuulee lännestä, haisee suunnilleen mädälle kananmunalle. Kun taas tuulee idästä, ilmassa tuntuu ikään kuin rikinhajua, joka tarttuu kurkkuun. Kun tuulee pohjoisesta, mustat savut tulevat suoraan päälle. Ja kun tuuli nousee etelästä, mitä ei onneksi tapahdu usein, haisee aivan paskalta, ei sitä muuksi voi sanoa."

Egloffin teosta kuvataan tragikoomiseksi ja Egloffia mustan huumorin taituriksi. Ehkä olen taas kerran liian pessimistinen ja kyyninenkin, mutta itse en näe tässä mitään hauskaa. Kerronta on kevyttä ja jotenkin huoletonta, mutta ei mielestäni lainkaan hauskaa. Teos on tärkeä ja sen toivoisi herättävän ihmisiä muuttamaan elämäntapojaan eikä niinkään vain naureskelemaan sille, että haisee pahalta ja veri lentää. Aluksi ajattelin, että tämä on aivan liian kevyesti kirjoitettu, jotta tämä muuttaisi ajatuksia. Mutta nyt olen eri mieltä. On hyvä, että teos ei ole raskas ja kuvottava, jotta lukija ei lopettaisi lukemista!

"Olen hengittänyt kaikkia raskasmetalleja, suonet ovat täynnä elohopeaa, aivossa lyijyä. Loistan pimeässä, pissaan sinistä, keuhkot ovat täynnä kuin pölynimurin pussit, ja kuitenkin tiedän että lähtöpäivänä herahtaa kyynel, se on varmaa."

Egloffin teos sisältää upeaa kuvailua maisemasta ja voin hyvin kuvitella itseni seisomaan niin teurastamoon, jätteiden peittämään metsään kuin kaatopaikallekin. Kieli on sujuvaa ja kirjan lukee nopeasti. Surullinen olo kirjasta jää ehdottomasti ja sitä vain toivoisi, että kirja päähenkilö pääsisi tuosta helvetistä pois, että kaikki maailman ihmiset pääsisivät tuosta itse rakentamastaan helvetistä pois.

Kuten takakannessa ja teoksen loppusanoissa on mainittu, se on hyvin samanlainen kuin Camus'n ja Kafkan teokset. Rujoa rumuutta ja tilanteen hiljaista hyväksymistä.

"Minua kiinnostaa kaikki ympärillä oleva, kaikki aarteet hujan hajan aluskasvillisuuden seassa, vesakossa, teiden varsilla. Jääkaappi josta puuttuu ovi, vähän kauempana kaasuhella kyljellään puun juurella, kuumavesisäiliö tuolla karhunvatukossa ja komea teräksinen tiskiallas nokkosten keskellä.

Uskomatonta mitä kaikkea ihmiset heittävät pois. Joka viikko yllätyksiä yllätysten perään. Juuri 'Jätteiden heittäminen kielletty' -kyltin alta löytääkin komeimmat kapineet."

Ann Heberlein - En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää on Heberleinin omaelämäkerrallinen teos kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Heberlein on teologian tohtori, keskustelija, toimittaja ja muutenkin elämässään menestynyt ja pitkälle edellyt keski-ikäinen hyvätuloinen nainen, jolla on kaksi lasta ja epätasapainonen parisuhde papin kanssa.

Kirja alkaa siitä, kun Heberlein kuvailee St. Larsin psykiatrisen päivystyksen odotushuonetta. Hän kertoo olleensa siellä niin monet kerrat, teininä, odottavana äitinä, raiskattuna, suoraan seminaarista tai muusta virallisesta puhumistilaisuudesta saapuneena, yksin, yhdessä, nuorena, vanhempana. Alku on tarraava, mieltä ravisuttava ja todella kiinnostava. Voin tuntea syvän yhteyden Heberleiniin ja samalla ihastella hänen kykyään pukea se tuska sanoiksi. Kukaan sellainen joka ei ole istunut päivystyksessä ranteet auki revittyinä ei voi tietää, miltä tuo todella tuntuu. Alku on vaikuttava. Pienieleinen, mutta hieno. 

Otava, 2010
167 sivua

Tästä eteenpäin Heberlein lähtee avaamaan omaa elämäänsä. Hänen suhdetta lapsiinsa, hänen pappimieheen, jota hän on pettänyt, sotakirjeenvaihtajaan, jonka kanssa hän on ilmeisesti pettänyt miestään, suhdetta ystäviin, suhdetta töihin ja menestykseen. Ja suhdetta Jumalaan. Puoleen väliin mennessä pystyn pysymään kiinni hänen tarinassaan ja tunnen sen hyvin omakohtaiseksi, vaikka en olekaan kolmen lapsen uskonnollinen äiti.

Jossain kohtaa kuitenkin alkaa ärsyttää. Heberlein nostaa oman sairautensa jalustalle ja huolimatta siitä, että ymmärrän hyvin, mitä on olla kaksisuuntainen (terveisin olen myös diagnosoitu) ja paniikkikohtaukset ovat ihan hirveitä. En silti halua nostaa itseäni parempaan asemaan. Ärsyttää Heberleinin ylimielisyys asunnottomia kohtaan. Hän toteaa, että asunnottomuus on heistä itsestä kiinni. Todella raivostuttavaa oikeistolaista ajatusmössöä. Yhtä hyvin minä tai kuka tahansa muu voisi sanoa, että hänen sairautensa vakavuus on hänestä itsestä kiinni! Totta kai asunnottomuus ei ole niin yksiselitteinen kuin jokin sairaus. Mutta harvoin kukaan päättää vapaaehtoisesti ryhtyä kodittomaksi.

Lisäksi hän vertaa omaa sivullisuuden ja muukalaisuuden oloaan siihen tunteeseen, joka sotakirjeenvaihtajamiehellä on. Tämä mies on muuttanut pois kotimaastaan sodan takia ja kertoo Heberleinille hänen tunteistaan ja suuttuu, kun Heberlein sanoo tuntevansa samoin. Ymmärrän aivan täysin. En todellakaan usko, että hyvätuloinen ja kaiken elämässään saavuttanut nainen voi millään ymmärtää sodasta selviytynyttä maahanmuuttajaa. En todellakaan halua vähätellä kenenkään ongelmia. En tietenkään. Mutta haluaisin ravistella Heberleiniä ja sanoa, että aivan, sua ahdistaa ja sä oot sairas, sä joudut kamppailemaan itsetuhoa vastaan todella hurjasti, mutta silti et näe miten hyvin tosi monet perustavanlaatuiset ongelmat sun elämssä on kunnossa.

Ehkä olen vain lyhytnäköinen ja vihainen nuori, joka ei ymmärrä keskiluokkaisen keski-ikäisen naisen kuolemankaipuuta siinä mittakaavassa kuin se pitäisi nähdä. Lisäksi Jumala-pohdinnat alkaa ärsyttää myös. Toisaalta täytyy sanoa, että kirjan etuja on ehdottomasti sen filosofinen pohdinta. Heberlein pohtii todella mielenkiintoisesti Kantia ja hänen velvollisuusetiikkaansa sekä itsemurhan oikeutusta ja etiikkaa. Sinänsä siitä hän saa pisteet.

Toisaalta kirja on hyvin rehellinen. Hän kertoo kaikki tuntonsa sellaisina kuin ne ovat. Hän kertoo kaikki kapitalistiset ja konservtiiviset mielenailahdukset sellaisenaan eikä peittele niitä. Ehkä teos on vain todella inhimillinen.

Kirjan alkua lukiessani ajattelin, että olisin voinut antaa tuon kirjan luettavaksi ystävilleni ja läheisilleni, jotta he ymmärtäisivät minun kaksisuuntaista mielialahäiriötäni paremmin. Kuitenkin kun sain kirjan luettua, niin tuli sellainen olo, että eipä meitä taida yhdistää muu kuin kaksisuuntaisuus ja se, että haluaa toimia, kirjoittaa ja keskustella, pohtia eettisiä kysymyksiä. 

Hyvin mielenkiintoinen kirja. Kirjailija vain herättää ristiriitaisia tunteita.

+

Kari Hotakainen - Ihmisen osa

Salme Malmikunnas tapaa kirjamessuilla kirjailijan, joka lupaa seitsemän tuhatta euroa Salmelle, jos hän vain kertoo elämänsä kirjailijalle. Salme myy elämänsä kirjailijan kirjalle. On hauska lukea tavallaan fiktiivistä metatekstiä kirjan kirjoittamisesta ja valmistumisprosessista. Kirjassa Hotakainen sitoo todella taitavasti yhteen oman, miehensä sekä kolmen lapsensa Helenan, Pekan ja Maijan sekä Maijan miehen Bikon ja erään satunnaisen, mutta hyvin merkityksellisen miehen elämän. Kaikista ja kaikesta kerrotaan pikkuhiljaa, pala palalta. Tällaiset kirjat ovat mielestäni erityisen miellyttäviä ja antavat lukijalle eniten, pohdittavaa, arvailtavaa, ajateltavaa, selvitettävää.

Salme Malmikunnas on lankakauppias, joka asuu mykän miehensä Paavon kanssa hiljaista tavallista eloa. Aluksi teoksesta paistaa läpi Salmen epäluuloisuus ja ehkä inhokin kirjailijoita kohtaan. Salme kuitenkin on kauppias, joka uskoo kaiken olevan myytävissä. Salaa kenellekään kertomatta hän tapaa kirjailijaa huoltoasemalla ja purkaa elämänsä hänelle. Kirjailija rakentaa kertomuksista palapelin, joka sitoutuu eheäksi kokonaisuudeksi keskittyen Helenalle tapahtuvaan suureen suruun. 

---- Jatkan tätä nyt huomattavasti myöhemmin. Lukukerrasta on jo aikaa pari kuukautta, mutta haluan kirjoittaa tämän loppuun.

Kirja oli mielenkiintoinen, aidosti erilainen. Salamyhkäinen ja hiljalleen palasia kokoava ja niistä kokonaisuuden rakentava. Kuitenkin Ihmisen osa on hyvin arkinen ja inhimillinen. Tällainen kokonaisuus on kerrassaan hämmentävä ja todella kiinnostava. Hotakaisen tyyli on hyvä ja hän onnistuu tässä teoksessa mielestäni todella hyvin. Kannattaa lukea!