Tiina Lymi - Susi sisällä

Helsinki-kirjat, 2011
223 sivua

 

Susi sisällä on teos Tuulasta ja Vesasta, heidän rakkaudesta ja sen rakkauden murenemisesta pieniksi palasiksi. Vesa vaikuttaa täydelliseltä aviomieheltä, hän ottaa Tuulan huomioon ja järjestää kaikkia ihania yllätyksiä vaimolleen. Heillä on kaksi suloista lasta ja vain unelmien omakotitalo Porvoosta puuttuu. Kunnes eräänä päivänä paljastuu, kuinka Vesa suutelee toista naista Mannerheimintiellä.

 

Takakannessa luvataan hulvatonta ja yllätyksellistä tarinaa pettämisestä ja petetyksi tulemisesta. Joudun taas nähtävästi kohtaamaan omat käsitykseni huumorintajustani. Minusta meinaan tässä ei ollut juurikaan mitään hulvatonta. Tämä oli surullinen ja ahdistavakin tarina. Erittäin hyvä kuvaus elämästä ja kivusta.

 

Tämä kirja nousi kyllä yhdeksi parhaimmista suomalaisten kirjailijoiden kirjoista, koska tämä on kielellisesti todella ansiokas. Lymi kirjoittaa valtavan taidokkaasti ja sitä tekstiä on nautinnollista hotkia. Sitä toivoisi, että aina löytyisi tällaisia kirjoja, jotka tulee lukeneeksi ihan hetkessä. Kieli on sujuvaa ja tarina tempaa mukaansa niin voimakkaasti, että ei huomaakaan, kuinka yhtäkkiä onkin lukenut jo sata sivua.

 

Hyvin kirjoitettu tosiaan, kivoja kekseliäitä uusia ilmauksia, vaikka tarina ei olekaan uusi. Plussaa vielä siitä, että tarina on hyvin todentuntuinen, realistinen. Toki tämä teos vahvistaa stereotypioita miehistä ja naisista tietynlaisina. Henkilöhahmot ovat varsin tavanomaisia ja teoksessa kuvataan "tavallista suomalaista miestä", "tavallista suomalaista naista" ja sitten tätä eläimellistä pettäjähirmua. Ehkä teos olisi ollut täydellinen, jos tällaiset perinteiset heteronormatiiviset kaksi lasta ja omakotitalo + koira -asetelmat olisi tässä teoksessa purettu. Noh, täytyy sanoa, että ihan tyylikäs kansi. Siitäkin tykkäsin!

 

 

Helene Hegemann - Aksolotli, yliajo & Adam Thirlwell - Politiikkaa

Aion nyt tehdä näistä kahdesta kirjasta yhteispostauksen, koska en ollut kerta kaikkiaan ollenkaan varma, haluaisinko sanoa mitään kummastakaan kirjasta. Molempia yhdistää tarina rappiollisesta nuoruudesta, siitä on siis hyvä lähteä.

 

 

 

 

 

Otava, 2011
sivuja 218

 

"Aksolotli yliajo ravistelee kuin 2000-luvun Sieppari ruispellossa. Se on rujo, raju ja runollinen kuvaus berliiniläisbohemian elämästä tässä ja nyt."

 

Hegemannin Aksololti, yliajo on kuvaus 16-vuotiaan Miftin sekavasti elämästä, jota värittää ja määrittää pääsääntöisesti huumeet ja sekavat ihmissuhteet. Teos yrittää olla kiehtova, salamyhkäinen ja jännittävä, mutta se onnistuu lähinnä olemaan vain sekava ja kiusallinen.

 

Tämä on taas näitä kirjoja, joita olisi pitänyt lukea paljon aikaisemmin, ehkä tosiaan 15-vuotiaana. Silloin ehkä olisin pystynyt samaistumaan haluun lintsata ja hengailla kavereiden kanssa. Lisäksi takakannen ainoa lause olisi tehnyt nuorempana suuremman vaikutuksen, viittaus klassikkoon, rajua runollisuutta ja berliiniläisbohemiaa, oh! Nyt koko teos vaikuttaa vain surulliselta tarinalta, johon on yritetty saada jotain hienoa huumeiden kautta.

 

Lisäksi lukiessani tuota pohdin kaverin kanssa, että toivottavasti tuo aksolotli liittyy teokseen jotenkin, ettei kyseessä ole vain erikoisuuden tavoittelua. Onhan aksolotli jännä sana ja söpö otus! Mutta onneksi teoksessa on yksi kohta, jossa aksolotli todella nousee valokeilaan.

 

"Sitten minä menen soittamaan Neuköllnissä asuvan Simonin ovikelloa, koska Simon on aina pilvessä ja hänellä on kahdentuhannen euron arvoinen siamilaiskissa ja nelisenkymmentä akvaariota täynnä pieniä sammakkomaisia elukoita, jotka ovat myytävänä. Minä katselen yöaktiivista meksikolaista salamanteria, joka on pinkki tai ainakin tosi vaaleanpunainen. Sillä on kummalliset pikku lonkerot, siniset nappisilmät ja herttaisin hymy, jonka olen koskaan nähnyt. Mieletöntä."

 

 

 

 

Ja seuraavaksi vuorossa Adam Thirlwellin Politiikkaa, joka kertoo kaikesta muusta kuin politiikasta. Tämä olisi voinut mennä yhteiskunnallisesta teoksesta, jos vain tässä ei oltaisi mässäilty säädyttömästi ihmissuhteilla ja seksillä.

 

 Kirjailija ihailee valtavasti Milan Kunderaa ja yrittää selvästikin rakentaa jonkin yhteiskunnallisen teoksen, joka on älykäs ja puhutteleva. Toisin kuin Kunderan kirjoissa seksi ei ole päällimmäinen asia, tätä lukiessa lähinnä kauhistuttaa ja hävettää. Kirjailija on pimeimmät toiveensa vuodattanut tähän kirjaan ja yrittänyt verhota sen kaiken älykkäällä pohdinnalla Kunderasta, Bollywoodista, kuningataräidistä, Stalinista, Gramscista, Václav Havelista ja Osip Mandelstamista.

 

Teoksesta olisi voinut olla vaikka mihin, ellei tästä olisi tullut teinimässäilydraamaa.

 

"Politiikkaa on tarina isästä ja tyttärestä. Se on myös tarina kolmen kimpasta: Moshesta, Nanasta ja Anjalista." Teoksen takakannen ensimmäinen lause johdotteli kyllä harhaan, koska mielestäni Nanan ja hänen isänsä suhde on ainoa normaali suhde koko kirjassa. (Vaikka toisaalta lopussa isä kyselee Nanan seksielämästä ja se on todella, todella kiusallista. Huhhu.) Valitettavasti en osaa suositella kumpaakaan kirjaa oikein kenellekään. Ahdistavia ja kiusallisia teoksia molemmat.

 

 

Tammi, 2005
sivuja 285

 

 

Niina Repo - Pimeä huone

WSOY, 1993
sivuja 146

Jälleen yksi "erilainen" kertomus teini-ikäisestä tytöstä, pojasta ja kaikesta siitä elämisen vaikeudesta. Pimeä huone kertoo Raakkelista, jonka lapsuuteen ja nuoruuteen mahtuu kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Kirjassa ei edes selviä, mikä on totta ja mikä valetta. Loppuun saakka kirja on yhtä epäselkeää pohdintaa, muistelua, unta, ajatuksia. Itsemurha on tässäkin kirjassa läsnä. 

Repo käy kirjassaan läpi perusteinidraama-aiheet. Kokemattomuus, sitten seksi, baarit, alkoholi, suutelu, kuolema, pelko, koulukiusaaminen, poikaystävät, haaveet, kuvitelmat, sisarukset ja kahakat, uudelleen ja uudelleen seksi, sitten lopuksi tietysti abortti, syömishäiriö ja kuolema.

Repo tekee kirjasta moniuloitteisen sekottamalla pakkaa niin, ettei lukija kykene pysymään perässä mikä on totta ja mikä ei. Loppujen lopuksi sekin on vain todella ärsyttävää ja koko tarina tuntuu epätodelliselta. Parempiakin kirjoja on näistä aiheista kirjoitettu.

Nopeastiluettava. Mielenkiintoista se, että tarinaa tarkasteltiin Raakkelin itsensä, hänen muistiinpanojensa sekä Ristianin näkökulmasta. Mutta loppujen lopuksi vain vaikeaselkoinen ja turhauttava. Toisaalta luin tämän kirjan yhdessä päivässä, eli jotain koukuttavaa tässä siitä huolimatta oli.

Henry Miller - Hiljaiseloa Clichyssä

Voi Miller, Miller. Olen ihaillut sinua kuulopuheiden perusteella. Olen pitänyt sinua kiinnostavana taiteilijana, jolla on sanottavaa ja joka on uraauurtava, jopa emansipatorinen kirjoituksissaan, jotka seksiin liittyvät. Saatan olla tunnekuohuissa ja väärässäkin, mutta tällä hetkellä minulla on vain vahva inho sinua kohtaan. Kuulostat likaiselta sovinistilta, jolle kaikki naiset ovat joko huoria tai äitejä tai tyttäriä, joita kaikkia voisi vähän panna menemään. Ei väliä onko tyttö nuori vai vanha, perheellinen vai kabareetyttö, kaikki käy. Kuvottavaa!

On kiinnostavaa nähdä tekstimuodossa päivä taiteilijan elämästä (okei okei, päähenkilön nimi on Joey, ei se tarkoita, että tämä olisi kuvaus sinun elämästäsi!), mutta silti tämä menee siihen samaan kategoriaan, jossa mielenkiintoinen henkilö kirjoittaa omasta kusenhajuisesta sammumisesta, ryyppäämisestä, rahattomuudesta, sukupuolitaudeista ja Pariisin kaduista. Naiset, naiset, naiset. Niistä sinä kirjoitat myös, intohimoisestikin. Ihailet naisen ruumista ja kuvailet kuinka prostituoitu kertoo sinun päähenkilösi kohtelevan häntä inhimillisesti. Vaikutat vain omahyväiseltä pikkupervolta, joka haluaa elätellä toiveita seikkailuista.

Gummerrus, 1999
ensimmäinen painos ilmestynyt 1968
120 sivua
suomentanut Seppo Loponen

Luulin, että kirjassasi toisit esiin jotakin muutakin kuin oman maskuliinisuutesi ja peniksesi. Yököttävää, toden totta. Mutta jos tarkastelen kirjaa pelkästään kirjallisuutena ja tekstinä, se ei ole kovin kummoinenkaan. Toki kirjoitat hyvin. Mutta tämä on vain yksi kohtalainen päiväkirjamuistelma päähenkilöstäsi. Voin hyvin kuvitella, kuinka tämä pohjautuu löyhästi omaan elämääsi. (Kertokaa vain, jos olen väärässä. Toivottavasti olisin.)

Miller, ehkä ajattelet, että minä olen vain niitä kiukkuisia feministejä, jotka pauhaavat naisten oikeuksista, esineellistämisestä ja diskursseista. Mutta en yhtään ihmettele, jos tämä vain kiihottaa nuoria miehiä kohtelemaan naisia niin kuin sinun päähenkilösi kohtelee. Olethan sinä arvostettu kirjailija.

Tai ehkä sinä ajattelet, että minä en vain ymmärtänyt sinun perimmäistä tarkoitustasi. Ehkä en ymmärtänyt, kuinka sinä nimenomaan tarkoitit kirjan tällaiseksi raivoa ihmisiin istuttavaksi, ajatuksia herättäväksi ja tahdoit antaa naisten aseman pohdittavaksi. Silti en kuitenkaan osaa nähdä, että muut ihmiset, jotka eivät sitten ole hyvin kirjallisuuteen perehtyneitä, näkisivät tämän sinun toisen tarkoituksesi.

Jos jotain hyväää kirjasta, niin kerrassaan loistavat kuvat välissä. Kyseessä siis Brassaïn ottamia mustavalkokuvia.

Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys

Olen sanaton! Itkin! Itkin. Vavahdutti ja liikutti! Mahtava teos, upea.

"Kumartuessaan Paratiisissa lähteen ylle Aatami ei vielä tiennyt että hän näki itsensä. Hän ei olisi ymmärtänyt Terezaa, joka seisoskeli tyttönä peilin edessä yrittäen nähdä ruumiistaan sielunsa. Aatami oli kuin Karenin. Tereza hassutteli usein viemällä Kareninin peilin eteen. Koira ei tunnistanut kuvaansa vaan suhtautui siihen uskomattoman välinpitämättömästi ja hajamielisesti.

Karenin vertaaminen Aatamiin saa minut ajattelemaan ettei ihminen ollut Paratiisissa vielä ihminen. Täsmällisemmin sanottuna: ihmistä ei vielä ollut singottu ihmisen radalle. Meidät on singottu jo kauan sitten ja lennämme suoraviivaisesti etenevän ajan tyhjyydessä. On kuitenkin olemassa ohut naru joka yhdistää meidät yhä kaukaiseen, sumuun verhoamaan Paratiisiin jossa Aatami kumartuu lähteen ylle aavistamatta, toisin kuin Narkissos, että pinnalle ilmestyvä valjun keltainen läiskä on hän itse. Ikävöidessään Paratiisiin ihminen tuntee kaipuuta olla olematta ihminen."

(Olemisen sietämätön keveys saa agnostikonkin häkeltymään ja miettimään tällaisia kysymyksiä uudelleen ja uudelleen.)

Filosofinen ja poliittinen teos, joka sisällyttää sisäänsä, 390 sivuun, lähes kaiken mikä liittyy elämään ja ihmisenä olemiseen. Kuinka neljän henkilöhahmon, Tomásin, Terezan, Sabinan ja Franzin, kautta pystyykin tuomaan niin taidokkaasti ilmi niin monia elämän vivahteita. Ihailen myös Kunderan taitoa tuoda esiin asioiden niin monet puolet. Täytyy sanoa, että Kundera nousi tämän kirjan myötä suureksi mielenkiinnon- ja ihailunkohteeksi. Vau.

Olen niin suuresti häkeltynyt ja hämmentynyt, etten osaa sanoa tästä nyt paljoakaan muuta. Tämä on tosi monipuolinen ja varmasti myös monitulkintainen teos, joten tämä vaatii useamman lukukerran. Jossain kohdissa tulee olo, että koko kirja on vain filosofinen rakkausdraama, mutta viimeisen sivun jälkeen tuntuu, ettei tuon ajatuksen aikana ollut ymmärtänyt yhtään mitään koko kirjasta.

Sanon vielä, että ihailen Kunderan tietopohjaa (historialliset tapahtumat tsekeissä ja kommunismin monet puolet...) ja kyky heittäytyä niin erilaisiin tilanteisiin. Niin kuin hän jossain kohtaa kirjaa kirjoittaakin, että tämä kirja on ne mahdollisuudet ja vaihtoehdot, joita hän ei saanut käytyä läpi, koska hänellä on vain yksi elämä. Einmal ist keinmal!

Pahoittelen huonoa kuvaa, joka on pahasti alivalottunut!
Mutta a. en ehtinyt ottaa parempaa tässä tunnekuohu-pakkopäivittää-puuskassa
ja b. se mikä googlen kuvahausta tulee se kansi ei ollenkaan kuvaa mielestäni,
ainakaan omaa, lukukokemusta!
WSOY, 1985
sivuja 390

Kirjalla on varmasti annettavaa kaikille, edes jossain muodossa. Koska en pysty kertomaan kirjasta muuta kuin sen, kuinka häkeltynyt olin, lainaan Wikipediaa. 

Tapahtumapaikkana on Prahan kaupunki Tšekkoslovakiassa neuvostomiehityksen eli Prahan kevään jälkeen vuonna 1968. Kirjassa kuvataan taiteilijoiden ja intellektuellien asemaa muuttuneessa yhteiskunnassa ja kamppailua vierasta miehittäjää vastaan.

Harry Mathews - Yksityisiä iloja

Löysin tämän kirjamessuilta halvalla. Se näytti yksinkertaiselta, helppolukuiselta ja aiheeltaan aika raflaavalta, mikä viehättää minua suuresti. (Eroottisista kirjoista kirjoittamisesta ollaan juteltu Annin kanssa, ja nyt joudun itsekin ensimmäisen kerran kokemaan, miltä tuntuu kirjoittaa jostain sellaisesta aiheesta, mistä ei välttämättä uskaltaisi keskustella ääneen.)

Basam books, 2010
sivuja 143

Harry Mathewsin kirja Yksityisiä iloja kertoo lyhyitä tarinoita masturbaatiosta. Yllätyksekseni kirja ei ole rivo eikä härski, ei pornografinen eikä mitenkään inhorealistisiin kuvauksiin venyvä mässäilykirja. Kirja kertoo yksinkertaisia asioita, hyvällä kielellä. Mathews onnistuu olemaan kirjassaan asiallinen. Teos ei herätä häpeää, mikä kauhistuttaisi pois kirjan ääreltä. Kirjailija on onnistunut olemaan erittäin inhimillinen ja ystävällinen lukijoilleen, jotka saattavat lähestyä kirjaa ujosti tirkistellen. Ehkä niin itsekin tein. Halusin nähdä, miten tuollaisesta aiheesta voi kirjoittaa.

Mathews ei ota kantaa, kuvailee vain kauniisti tai lohdullisen yksinkertaisesti. Teos on tosiaan nopealukuinen. Kirjasta tulee mieleen se, kun joskus kirjoituskurssilla puhuttiin pienistä novelleista, miten joku kirjailija, jonka nimeä en nyt muista, kirjoittaa lyhyitä novelleita ihmiskohtaloista rakentaen todella pienistä yksinkertaisesta asioista elämän kokoisen kokonaisuuden.

Kirjailija käyttää kiinnostavia sanakäänteitä. Kirja ei aiheuta pahaa oloa tai kuvotusta. Se on ihan mukava teos. Mutta ei siitä toisaalta jäänyt mitään hirmuisen vavahduttavaakaan mieleen. Kannattaa lukea, jos haluaa nähdä minikertomuksia ihmisistä ja lukea, miten salaisesta aiheesta voi kirjoittaa hyvin häpeilemättä.

Iida Rauma - Katoamisten kirja

! Juoni !

Katoamisten kirja on tarina 19-vuotiaasta nimettömästä tytöstä, joka on hukassa omien ajatusten ja ylipäätään itsensä kanssa. Hänen ihmissuhteensa ovat vaikeaselkoisia, ja hän itsekin tuntuu niin nuorelta ja tietämättömältä; hän ei tunnu tietävän kuka hän itse oikein on ja miksi hän käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Päähenkilön nimeä ei mainita kirjan aikana, mutta hänestä kerrotaan kuitenkin yksityiskohtaisesti kuinka hän työskentelee Mäntyvuoren (Turussa on oikeasti olemassa Mäntyniemen vanhainkoti!) vanhainkodissa ja asuu yhdessä tyttöystävänsä Sofian kanssa. Seksi Sofian kanssa ei oikein suju, mutta kirjan päähenkilö ei kirjassa muistaakseni mainitse Sofialle tästä milloinkaan. He Sofian kanssa etääntyvät pikku hiljaa toisistaan. Ja eräänä päivänä Sofia lähtee.

Vanhainkodissa päähenkilö tapaa kosovalaisnaisen Zorkan, jota hän yhtäkkiä tajuaa ajattelevansa masturboidessaan. Zorka on salaperäinen maahanmuuttaja, joka polttaa salaa kannabista vanhainkodin tuuletusparvekkeella. Sofia ja päähenkilö eroavat ja hän lähtee Zorkan mukana ulkomaille etsimään isäänsä ja Zorkan tuttuja. Kaikki tuntuu päähenkilölle merkityksettömältä, yhdentekevältä ja hänestä saa pelottavan välinpitämättömän vaikutelman.

Lisäksi hänen isänsä on lähtenyt ja hänen äitinsä tutkii innoissaan sota-aikaisia tapahtumia. Äidin elämää värittää myös mielenterveysongelmat ja itsemurhayritykset. Päähenkilökin nappailee Tenoxeja ja Opamoxeja rauhoittaakseen mieltään ja nukkuakseen. Kirjassa ehtii siis tapahtua aika paljon kaikkea.

Gummerus, 2011
sivuja 377

! Arviot ja ajatukset !
Minulla oli tämän kirjan suhteen paljon ennakkoajatuksia, -odotuksia ja jopa pelkoja. Minusta tuntuu, että tiedän ko. kirjailijasta liikaa (eräs kaverini on haastatellut häntä useampaan otteeseen ja nyt henkilökohtaisellakin tasolla tutustunut kirjoittajaan). Olin tämän suhteen ahdistunut ja luulin, että lukukokemus olisi ollut jotenkin tajunnanräjäyttävä, hyvässä tai huonossa mielessä.

Takakansi lupailee paljon. Arkista väkivaltaa, inhimillistä kohtuuttomuutta, ennakkoluulottomuutta, vahvatunnelmaisuutta, välittämistä, panetusta, katsaus koulumaailmaan ja vanhainkotiin.

Pysäyttävä romaani heistä, jotka lähtevät varoittamatta.

Isä on häipynyt ilman selityksiä, ja äiti on kiinnostuneempi sisällissodan murhista kuin lapsestaan. Tyttären uusi elämä uudessa kaupungissa ei ota alkaakseen eikä menneisyys loppuakseen. Hän maalaa tauluja, pesee mummoja, laiminlyö parisuhdettaan ja tuntee vetoa kosovolaiseen hoitajatoveriinsa. Päässä pyörii, paleltaa ja panettaa.

Katoamisen kirjassa toiset auttavat itseään pillereillä, toiset lähtemällä. Ja sitten on niitä, jotka jäävät etsimään ja odottamaan silloinkin, kun tajuavat odotuksen olevan turhaa. Henkilöhahmot ovat tuttuja ja inhimillisiä kaikessa kohtuuttomuudessaan.

Iida Rauma ottaa esikoisromaanissaan kantaa koulujen, terveyskeskusten ja vanhainkotien ovien takana tapahtuvaan arkiseen väkivaltaan. Siitä on tullut niin jokapäiväistä, ettei sitä huomata ennen kuin on liian myöhäistä.

Katoamisten kirja on ennakkoluuloton ja vahvatunnelmainen romaani runkkaamisesta, heikosta todellisuudentajusta, syksyisestä Turusta, vastuun välttelemisestä ja välittämisestä. Vivahteikas kieli ja tiheä atmosfääri vievät matkalle tuntemattomiin paikkoihin, kartan valkoiselle alueelle.

Kuitenkin minulle jäi hyvin etäinen olo kirjasta. Teos ei onnistunut aiheuttamaan minussa suuria voimakkaita tunteita. Lähinnä vain kyllästymistä ja inhoa päähenkilön välinpitämättömyyteen. Asioiden käsittely tuntuu jäävän todella pintapuoliseksi. Siinä missä Anna-Leena Härkönen tarttuu julmasti yhteen asiaan eikä päästä irti, Rauma taas yrittää panna kirjaan paljon pieniä hippusia vaikeita asioita. Hän  vaikuttaa odottavan ihan kuin tästä syystä ihan itsestään kirjasta rakentuisi moniulotteinen ja voimakas kokonaisuus.

Jossain olen kuullut sanottavan, että fiktiivisillä henkilöillä on hyvä olla vain yksi "suuri juttu". Esimerkiksi jos päähenkilö on homo ja alkoholisti, alkaa se mennä jo liian rajuksi. Ehkä tässä kirjassa oli heikko yritys rikkoa tätä ajatusmaailmaa. Tungetaan paljon kaikkea pientä ja sitten siitä tuleekin suurta ja rajua. Ja voi olla, että minun tunne välinpitämättömyydestä tulee siitä, että siinä kerrotaan niin paljon "vähän kaikesta" eikä mihinkään paneuduta, mistään ei oteta selvää syvemmin.

Toki kertomukset koulumaailmasta pistävät ahdistumaan. Mutta verrattuna esimerkiksi Sofi Oksasen Baby Janeen tämä kirja tuntuu jäävän todella etäiseksi. Ehkä tämä kaikki johtuu takakannen mainitsemasta "heikosta todellisuudentajusta", joka minulle näyttäytyy lähinnä irtautumisena inhimillisestä kokemusmaailmasta. Päähenkilö ei tunnu välittävän, vaikka Sofia lähtee. Hän ei näytä välittävän Zorkasta eikä loppujen lopuksi oikeastaan mistään. Tämä välinpitämättömyys inhotti. Ehkä sen oli tarkoitus tehdä kirjasta kiinnostava, mutta minuun tuo ei vedonnut. (Eniten minua ärsyttää se, ettei päähenkilö keskustellut Sofian kanssa mistään. Päähenkilö vain valitti heidän huonosta seksielämästään, muttei kuitenkaan tuonut toiveitaan ja ajatuksiaan ilmi Sofialle)

Mutta. Rauman kieli on hyvää romaanikieltä, ihan sujuvaa, mukavaa, menee eteenpäin ihan hyvin. Jään odottamaan mielenkiinnolla, että josko Raumalta tulisi lisää luettavaa, jossa näkyisi hänen kypsyminen ihmissuhdepuintia korkeammille osa-alueille. Vaikka olihan tämä ihan mielenkiintoinen, vaikken siitä hirmuisesti pitänytkään. Kannattaa lukea, jos haluaa nähdä sisälle lesbosuhteisiin, vanhainkodin elämään, koulukiusaamiseen, vanhempien etääntymiseen (isän katoamiseen ja äidin itsemurhayrityksiin), maahanmuuttajien kohteluun työpaikalla ja sen sellaiseen.

++ kansi on hieno!

Anna-Leena Härkönen - Ei kiitos

! Juoni !

Tarinassa on mies ja nainen, Matti ja Heli, jotka ovat olleet naimissa jo viidentoista vuoden ajan. Heillä on 13-vuotias tytär Sissi ja he viettävät tavallista arkea. Ainoastaan seksi tuottaa ongelmia ja ajaa avioliiton kulun vaikeaksi. Matti pihtaa. Matti on vaikea. Matti ei innostu. Matti vaikuttaa kaikkeen niin kyllästyneeltä. Matti on masentunut. Matti ei kuitenkaan halua apua. Heli opettaa saksaa ja Heli haluaa seksiä. Heli yrittää lähestyä Mattia hellästi, varovasti kuin hiipisi heikolla jäällä jatkuvasti peläten epäonnea. Heli yrittää iskeä kiinni kuin terrieri. Heli yrittää sanoa suoraan ja vihjata. Heli yrittää puhua, mutta Matti ei löydä sanoja tai halua jakaa ajatuksiaan. Tämä kaikki ajaa Helin epätoivon partaalle. Matti on etäällä ja pelaa vain tietokoneella.

Otava, 2008
sivuja 351

Heli on alussa hyvin ymmärtäväinen ja toiveikas. Hän yrittää kovasti, mutta kuitenkin turhautuu tilanteeseen. Hän ahdistuu, kun ei saa Mattiin mitään yhteyttä. Matti taas ei juurikaan avaa auki ajatuksiaan. Heli päätyy seksisuhteeseen. Heli panee oppilaansa Jarnon kanssa, useasti. Heli yrittää pelastaa avioliittonsa tyydyttämällä seksuaaliset halunsa jossakin muualla. Heli rakastuu ja käyttäytyy kuin teini. Kun Heli päättää kertoa Matille asiasta, Matti paljastaakin kirjoitelleensa toisen naisen kanssa. Heli raivostuu. Matti on jakanut ajatuksiaan ja tunteitaan toisen naisen kanssa samalla kun hän on tuskaillut epätietoisuudessa. Heli paljastaa seksisuhteensa.

(toivottavasti en kirjoittanut liian puolueellisesti. Matti on masentunut ja siihen on vaikea lukijankin saada mitään yhteyttä. Olisi kiinnostavaa lukea kirja samasta aiheesta miehen näkökulmasta, miltä se tuntuu kun vaimo tuntuu haluavan jatkuvasti seksiä ja mikään ei riitä. Miltä se tuntuu kun oma vaimo purkaa tarpeensa jonkun muun seurassa?)

! Arviot ja ajatukset !

Härkönen jälleen tarraa kirjassaan yhteen hyvin puhuttelevaan aiheeseen. Miehen haluttomuus, naisen torjunta. Härkönen rikkoo aiheellaan perusoletusta, että nainen on se, joka pihtaa ja mies on aina valmis tai useammin halukas seksiin. Hän kirjoittaa aiheesta hyvin. Oli mielenkiintoista lukea Akvaariorakkauden (jossa nainen saa seksiä, mutta epätyydyttävää ja jotenkin vääränlaista) jälkeen tällainen kirja. Kirjailija rakentaa tarinan kulun jälleen loistavasti. Aluksi kaikki alkaa pienestä ja yhtäkkiä huomaakin olevansa teoksen viimeisillä sivuilla ja täydellinen kaaos on valmis.

Arkiset kokemukset, naisen tunteet ja epätietoisuus tulevat hyvin esille ja ne esitetään todella uskottavasti. Teos on tärkeästä aiheesta ja ihailen Härkösen kykyä nostaa tällaisia asioita esille. Lisäksi tämä jotenkin sopii hyvin hänen teostensa joukkoon, sen tunnistaa hyvin hänen kirjakseen. Kirja kyllä osaa ahdistaakin. Loppu on lähes pelottava, päähenkilön tunnemyrskyt ovat hurjia.

Anna-Leena Härkönen on noussut yhdeksi suosikkikirjailijakseni. Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Olen vähän hullaantunut Härkösen kirjoihin ja nyt on tullut tosi monia kirja-arvosteluja häneltä perätysten. Turussa ollessani luin Iida Rauman Katoamisten kirjan ja siitä on tulossa seuraavaksi kirja-arvostelu!

Anna-Leena Härkönen - Akvaariorakkautta

! Juoni !

Akvaariorakkautta kertoo tarjoilija-Saarasta ja hänen suhteestaan toimittaja-Jouniin. Siinä aikalailla kaikki. En oikeen osannut odottaa kirjalta mitään ja olin tavallaan yllättynyt, kuinka teoksen keskipiste on nimenomaan seksi. Saara ei ole tapaillut ketään pitkään aikaan, mutta sitten hän tapaa Jounin ja heille kehittyy suhde. Kirja keskittyy aikalailla heidän seksielämänsä purkamiseen ja Saaran fantasioiden ja todellisuuden suhteen selvittelyyn. 

Kirjassa kaikki tuntuu pyörivän ainoastaan seksin ympärillä ja siinä keskitytään siihen, kuinka Saara ei voi saada tyydytystä Jounin kanssa rakastelusta. En osaa nyt juonesta sanoa oikein muuta. Tavallaan Loppuunkäsitellyn ja Avoimien ovien päivän luettua olisin voinut aavistella, että tämäkin kirja on yhteen asiaan pureutumista, sen pureskelua, maistelua ja ympäriinsä pyörittelyä.

Otava, 1990
sivuja 190

! Arviot ja ajatukset kirjasta !

Härkönen kirjoittaa hyvin. Siihen ei kyllästy, vaikka se purkaakin auki vain yhtä aihetta kerrallaan. Hänen kirjoitustaitonsa ja oivallinen kielensä pelastaa kirjan. Akvaariorakkautta oli nopea- ja helppolukuinen. Se pani miettimään kaikkea omia ihmissuhteita ja oli pelottava jälleen henkilökohtaisuudessaan. Vaikka (taas!) en aivan samanlaisessa tilanteessa olekaan ollut. Härkönen kuvaa tunnelmia, mielenmaisemia ja tapahtumia hyvin uskottavasti ja mukaansatempaavasti. Melkein on sellainen tunne, että olisi itsekin paikalla. Ehkä se tekee sen henkilökohtaisuuden tunteen.

Nyt kun jälkeen päin mietin teosta en oikein jaksa innostua siitä. Se on kiinnostava ja varmaan tärkeäkin aihe käsiteltäväksi. Ja tokihan vaatii hurjaa rohkeutta kirjoittaa niin suoraan ja paljaasti seksistä. Mitään häpeilemättä ja mitään kertomatta jättämättä. Minulla on lainassa Anna-Leena Härköseltä Ei kiitos ja siinä taas pääsen näkemään asian toisinpäin.

PS! Akvaariorakkautta-kirjan pokkariversion kansi on kauhea! (onneksi luin kannesta huolimatta haha) ++ Kirjasta on tehty elokuvakin! Pitänee katsoa joskus ja ehkä kirjoittaa tähän rinnalle elokuva-arvostelu.