Anneli Auer - Murhalesken muistelmat

Nyt arvioitavana Auerin syksyn teos, joka käsittelee tapahtumien kulkua vuoden 2006 murhasta, jossa hän menetti miehensä ja sitä myötä myös elämänsä. 

Videolla mukana keskustelemassa myös Turun aikainen kaverini Saarni :) Häneltä siis sain tämän kirjan lainaan ja ylipäätän innostuksen lähteä lukemaan tämä teos.

Patti Smith - Ihan kakaroita

Umayya Abu-Hanna - Nurinkurin

WSOY 2003
sivuja 318

 

Tämä on yksi mieleenpainuvimmista lukukokemuksista, tämä on Umayya Abu-Hannan omaelämäkerta aikuiseksi kasvamisesta Pohjois-Israelin ristiriitojen ja konfliktien keskellä. Ehkä rohkenen jopa väittää, että yksi kiinnostavimmista kirjoista, mitä tulen tänä vuonna lukemaan. Tätä kirjaa olen kuljettanut mukanani enkä tästä aio luopua.

 

Abu-Hanna kirjoittaa oman kasvutarinansa todella taidokkaasti. Hän kirjoittaa värikkäästi, kauniisti ja uskomattoman kiehtovasti arjesta kaiken kauheuden keskellä. Nurinkurin on kaunis sekä älykäs teos. Se sitoo yhteen monia asioita. Ehkä olisin kaivannut tähän teokseen alkuun jonkin lyhyen infon, mikä oli tilanne Pohjois-Israelissa 1970-luvulla ja entäs nyt? Miten Abu-Hanna päätyi Suomeen?

 

Tämä kirja sai minut hymyilemään. Se sai hyvän olon. Se upotti minut kokonaan toiseen maailmaan. Valokuvat kirjassa aina plussaa. Mutta olisiko minun pitänyt suhtautua jotenkin toisin tähän? Olisiko minun pitänyt olla tietoisempi kaikesta siitä politiikasta? Saanko nauttia tästä teoksesta. Tuntuu tavallaan todella irstaalta nauttia mintun tuoksuisesta tekstistä, samalla kun ympärillä räjähtelee ja "radio ampuu arabeja ilmaan, kuoliaaksi" tai jotenkin näin.

 

Tällä hetkellä mulla ei ole tän enempää sanoja. Monia tunteita, kirja on kuin turvapaikka, sallitaanko tuo, maailmani avautuu. Sukellan ja näen. Kaunokirjallisesti äärimmäisen taitavasti toteutettu teos. Äh, nämä on näitä kirjoja, että tuntuu vain pilaavansa koko kirjan yrittäessään kirjoittaa tästä jotakin. Suosittelen lämpimästi, sivistykseksi ja kauneudelle kauhun keskellä.

 

 

Katariina Vuori & Jonna Pulkkinen - Kourallinen tabuja, kertomuksia itsemurhasta

Atena, 2014
sivuja 201

"Kokonaistavoitteena on, että jatkan elämää hetki kerrallaan. Se käy kokopäivätyöstä."

 

Kourallinen tabuja kerää yksiin kansiin 34 henkilön tarinat itsemurhaan liittyen. Joukossa on niin itsemurhan yrittäneitä kuin itsemurhan tehneiden läheisiä. Teos alkaa faktoilla, mikä on äärimmäisen hyvä. "Joka vuosi lähes tuhat suomalaista tekee itsemurhan. -- Itsemurhayrityksiä arvioidaan olevan kymmenkertainen määrä, vakavia itsemurha-ajatuksia on jopa joka kymmenennellä suomalaisella."

 

Lisäksi alussa käydään läpi tekstissä esiintyvät termit kuten aspergerin oireyhtymä, dissosiatiivinen identiteettihäiriö ja erilaiset psykoottiset häiriöt. On äärimmäisen hyvä, että ei tarvitse lähteä etsimään tietoa mistään muusta teoksesta tai netistä kesken kirjan luvun. Toisaalta, 19 termiä on selitetty neljällä sivulla, eli varsin suppeasti. Noh, kuitenkin voi sitten itse perehtyä tarkemmin tiettyihin sairauksiin tai termeihin, jos sen kokee kiinnostavaksi.

 

Lisäksi todettakoon nyt heti alkuun, että teos on jaoteltu eri osiin runopätkien ja laulun sanojen kanssa, mikä on mielestäni keventänyt lukutaakkaa. Runot on kauniita ja teokseen sopivia. "Et halunnut mua sun maailmaan, Vaikka koitin sua niin rakastaa, Sä sanoit et on parempi mulle, Et halunnut satuttaa, Kun eilen näin sun itkevän, Mä aavistin sun lähtevän" Apulanta: Ilona.

 

Täytyy kiitellä Vuorta ja Pulkkista hurjan haastattelu-urakan tekemisestä. Teokseen oli saatu niin naisia ja miehiä kertomaan tarinoitaan ja lisäksi ikähaarukka oli aina 17-vuotiaista yli 60-vuotiaisiin. Lisäksi tarinat on kerätty ihmisiltä, joilla on erilaiset diagnoosit, mikä värittää elämäntarinoiden kirjoa entisestään. Onhan se ihan erilaista lukea dissosiatiivisen identiteettihäiriön (mieli on jakautunut sivupersooniin) itsemurhayritykseen johtuvista syistä kuin taas ei-psykoottisen ja perheongelmista kärsivän henkilön itsemurhaa edeltävistä hetkistä.

 

Kaunis ja surullinen teos. Olen lukenut mielestäni useita teoksia mielenterveysongelmiin liittyen, mutta mitään vastaavaa en ole ennen lukenut. Kourallinen tabuja on äärimmäisen tärkeä teos ja toivonkin, että mahdollisimman moni lukisi sen, niin mielenterveysongelmaisen läheinen, ystävä kuin opettajat ja sosiaalialan ihmiset, puhumattakaan terveydenhuollon kaikista ihmisistä. Liian paljon teoksesta tuli ilmi Suomen terveydenhoitojärjestelmän toimimattomuus. Joillekin lääkärit ja hoitajat ovat olleet todella välinpitämättömiä. Tämä kirja voisi ehkä auttaa vähän muuttamaan kunkin katsantokantaa! Tämä kirja ja Tapani Kilpeläisen Itsemurhan filosofia pitäisi olla jokaisen hoitohenkilön lukulistalla.

 

"En ole selvinnyt elämästä, vaikka olenkin elossa. Olen enimmäkseen vaaka-asennossa. En jaksa olla pystyssä."

 

Anja Kauranen - Ihon aika

Wsoy, 1993-7
sivuja 153

On hämmentävää, miten Anja Kauranen nyk. Snellman osaakin kirjoittaa erilaisia kirjoja. Joistakin kirjoista pidän kuollakseni (jo paljon hehkutettu Sonja O. kävi täällä, Pelonmaantiede, Parvekejumalat, Lemmikkikaupan tytöt) ja sitten taas tulee kirjoja, joista en niin kovin innostu (Ivana B. ja Lyhytsiipiset esim). Loppujen lopuksi täytyy kuitenkin todeta, että Snellman on hurjan taitava.

Ihon aika on hyvin henkilökohtainen, niin kuin jo takakannen teksti antaa ymmärtää. Se on kertomus äidin ja tyttären suhteesta, perheestä ja häpeästä. Ihon aika tuo esiin perheväkivallan, häpeän esiaviollisesta seksistä (suomalaista kulttuuria kerrassaan 1900-luvun alkupuolelta) ja häpeän vammaisesta lapsesta. Hurjan vaikuttava teos siis. Helsingin Sanomien kirja-arvostelun perusteella Ihon aika on varsin samanlainen kuin Snellmanin uusin, Pääoma.

"Pääoman tunnustuksellisuudessa on paljon yhteistä myös Ihon aika -teoksen (1993) kanssa, jossa kirjailija istuu äitinsä kuolinvuoteen äärellä ja setvii tämän menneisyyttä. Nyt lähtökohtana ovat sisaren kuolema ja elämä, tässä järjestyksessä." hs.fi

Hämmentävää on, että pidin Saa kirjoittaa -runoteosta aivan liian henkilökohtaisena, mutta tämä taas ei ollut muuta kuin koskettava ja avartava. Ehkä Saa kirjoittaa -kirjan jälkeen oli helppo lukea tätä. Toki onhan se niin, että Saa kirjoittaa -teoksessa oli hyvin Snellmanin omaan elämään perustuvia juttuja, jotka tuntuu liian intiimeiltä. Tässä taas kuvataan Snellmanin tunteita ja välillä vieraannutetaan lukijaa kertojasta puhumalla Snellmanista (näin ainakin itse ymmärsin tämän) naisena, joka tekee ja pohtii, nainen sitä ja nainen tätä. Ja varmaan sekin, että pohdittiin nimenomaan sen äidin elämää, äidin intiimejä asioita, eikä niinkään suoraan kirjailijan.

Silti on outo ajatus, että tiedän lempikirjailijastani näin paljon asioita, ihan liikaa.

Teoksessa kerrotaan koskettavasti myös siitä, kuinka aikuiset naiset ovat omien äitinesä saattosiskoja. Siksi suosittelisinkin tätä kirjaa saattohoidosta kiinnostuneille ja muun muassa sairaanhoitajakaverilleni vinkkasin tästä. Kaunis teos. (ps, hienoin kansi Snellmanin kirjoista ikinä!)

Blaine Harden - Leiri 14

Gummerus, 2014 (alk.per. 2012)
sivuja 192

Leiri14 on teos Shin Dong-Hyukista, joka pakeni ensimmäisenä ihmisenä täydellisen kontrollin vankileiriltä numero 14 ja onnistui pääsemään Pohjois-Korean rajan yli. Teos on hurja ja raaka. Samalla todella kiehtova ja kammottava. Blaine Harden kertoo Shinin tarinan aidosti ja koskettavasti. Lukiessa tuntuu kuin olisi itsekin kyseisellä pohjoiskorealaisella työleirillä. 

Kammottavinta on, että Shin pakeni vuonna 2005 ja Pohjois-Koreassa edelleen on työleirejä ja ihmisoikeudet todella hukassa. Miten tällaista voi tapahtua vielä 2010-luvulla! Lopussa onkin Amnesty Internationalin Suomen osaston toiminnanjohtajan Frank Johanssonin loppupuheenvuoro, jossa hän pohtii juuri sitä, miten tällaista voi edelleen vielä olla ja mitä asialle voidaan tehdä. Ydinasepakote on suurin syy muiden maiden voimattomuudelle, mutta myös erinäiset muut ongelmat, kuten Koreoiden yhdistymisen vaikutus Etelä-Koreaan ja Kiinaan. Tässä todettakoon, että oli hyötyä siitä, että olen lukenut Nordenstrengin kansainvälistä oikeutta ja siihen liittyen maailmanjärjestyspohdintaa, jossa käydään läpi juuri Yhdysvaltojen, Kiinan ja Aasian suhteita ja tilannetta. Sen ymmärtäminen valaisee tilannetta kyllä.

Teos on ehkä vähän hankalasti käännetty tai sitten vaihtoehtoisesti Hardenin tapa kertoa Shinin muistelmia on jollain tavalla hankala. Se tuo lukijan todella lähelle, mutta samalla kuitenkin etäännyttää lukijasta, mikä toisaalta voi olla ihan hyväkin, koska kidutuskohtaukset ovat todella raakoja ja vastenmielisiä.

En osaa muodostaa parempia sanoja tässä kohtaa tästä kirjasta, koska sanat on hukassa ja kirjoittaminen takkuaa. Jokaisen pitäisi lukea tämä kirja, jotta meidän elämäämme tyytyväisten onnellisten länsimaalaisten silmät avautuisivat. Hämmentävintä tosiaan oli kirjassa kerrottu tieto siitä, että eteläkorealaiset ovat varsin välinpitämättömiä Pohjois-Korean tilanteen suhteen. Kirja on raaka, mutta äärimmäisen merkittävä.

Jaycee Dugard - A Stolen Life

2009

A Stolen Life on Jaycee Dugardin muistelma 18 vuoden ajalta, jolloin hän eli kidnapattuna Phillip ja Nancy Garridon takapihalla. Kirja oli hurjin, mitä olen vähään aikaan lukenut. Se oli ahdistava, pelottava ja iljettävä. Phillip nappaa 11-vuotiaan Jayceen, kun hän on matkalla kouluun. Tästä alkaa Jayceen pitkä vankilahelvetti. Phillip raiskaa lukuisin ottein Jayceen ja hän synnyttääkin Phillipille sieppausaikanaan kaksi tytärtä. En osaa sanoa tästä oikein mitään muuta kuin, että tästä kirjasta ei voinut irroittaa ennen kuin tiesi miten Jaycee pelastui.

Tämä teos antaa loistavan kuvan siitä, miten kidnapattu alkaa elää sieppaajansa valheessa, kuvitellussa elämässä ja alkaa suojella tätä. Itselle tuli mieleen, että miksi ihmeessä tämä tyttö ei nyt vain pyytänyt apua, kun hän oli käymässä jossakin tai vaikka sitten netin välityksellä. Tuntuu, ettei lukija edes osaa päästä siihen sisälle, kuinka manipuloiva tuo Phillip oli, ja kuinka hän sai pienen tytön suojelemaan itseään ja hänen tekemiään rikoksia.

Muistelma on kuin suoraan lapsuuteni painajaisesta. Onneksi Jaycee on pääsi kotiin, vaikkakin sitten vasta 29-vuotiaana ja kahden teini-ikäisen tyttären äitinä. Ihan mielettömän karmaiseva tarina. En osaa kieltä analysoida tässä, koska tämä oli ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut sanasta sanaan alusta loppuun englanniksi, heh. Mutta tämä kirja toi kyllä todella lähelle Jayceeta. Täytyy vain ihailla hänen selviytymistään. Kirjassa oli niin hänen valokuviaan, kuin suoria kuvia päiväkirjasta ja lainauksia sieltä. Lisäksi hän kertoi vapautumisestaan ja nykyhetkestään. Huh. Kannattaa lukea, ellei pelkää ahdistuvansa. Tämä on taas yksi niistä teoksista, jotka saa pelkäämään muita ihmisiä ja niiden kykyä tehdä uskomattoman sairaita asioita.

Deborah Spungen - Nancy

Nancy kuuluu niihin kirjoihin, joiden lukemista olen suunnitellut vuodet. Ahmin sen muutamassa päivässä ymmärtämättä, että siinä on lähemmäs 400 sivua! Kai te kaikki tiedätte Sid & Nancy -kuvion? Nancy ja Sid, Sid ja Nancy. Sex Pistols, murha ja rakkaustarina! En voi olla nyt jaarittelematta ajatuksiani ja tuntemuksia näin pidemmän kautta. Sex Pistolsia kuunnelleena ja Nancyn ja Sidin kuvia katselleena mulla oli jotenkin aivan erilainen mielikuva Nancysta. Jostain syystä olin muodostanut päässäni tietynlaisen uhrikuvan Nancysta. Näin Nancyn punkkarin uhrina, huumeiden uhrina, viattomana ja vähän onnettomana. Mutta tämän kirjan, toki onhan se vain Nancyn äidin kertomus tapahtuneesta, luettuani hämmennyin ja opin jälleen. Tämä kirja osoitti, että kuinka paljon päässäni jylläävät tietyt stereotypiat, vaikka koen olevani niistä vapaa. Hah!

Nancy on pysäyttävä kirja, hurja ja rohkea. Ehkä se hieman oli sensaatiohakuinen ja täynnä tyhjiä odotuksia luovia cliffhangereita. "En tajunnut, että kolmen vuoden päästä toivoisin hänen onnistuvan itsemurhayrityksessään", "En tiennyt, että pahin on vielä edessä", "Olimme vasta matkalla pohjalle, kunpa olisin tajunnut" ja sen sellaista. Kuitenkaan näihin ei palattu ja näitä Spungen viljeli koko kirjan ajan. Aihe on itsessään jo niin kiinnostava, ettei siihen olisi tarvittu tällaisia jenkki-saippuaooppera-salkkari-ominaisuuksia.

Toisaalta Deborah Spungen kauhistelee tyttärensä toimia ja kohtaloa, voivoivoi, mutta toisaalta ei se ole niin ihmeellistä. En nyt missään nimessä vähättele heidän perheen ongelmia enkä huumeidenkäyttöä. Vaan melkeinpä päinvastoin. Huumeidenkäyttö on aina julmaa, aina kamalaa, hirveää, vaikeaa, traagista. Ei sitä tarvitse tehostaa "voi mitä kauhuuksia", "kammosin väkivaltaa ja sitten se oli osana meidän perhettämme". Ehkä olen vain kyyninen, en tiedä. Mutta jostain syystä kirjasta paistoi amerikkalainen rahat silmissä -ajatus.

Kaikesta tästä huolimatta oli aivan uskomatonta sukeltaa Nancyn maailmaan. Se oli jäänyt hyvin ulkokohtaiseksi ja kummalliseksi omassa päässäni. Lisäksi myös Nancyn hankala käytös ja ongelmat toivat mieleeni jotain hämmentävää ja saivat ajattelemaan monia asioita, muun muassa muiden ihmisten, erityisesti perheenjäsenten, kohtelemista. Teoksesta heijastui kyllä Deborahin äidinrakkaus tytärtään kohtaan, hän ei kamalimpikaan hetkinä hylännyt tytärtään tai lakannut rakastamasta häntä. Tämä jotenkin auttoi itseäni ylittämään oman kokemusmaailmani ja miettimään, miltä tuntuisi jos olisi lapsi, joka olisi käyttäytynyt kuin minä teini-iässä.

Plussaa kirjalle on ehdottomasti se, että siinä kuljetaan koko Nancyn elämä alusta loppuun. Tietysti välillä jään miettimään, että miten Deborah on saattanut muistaa sanatarkasti joitakin keskusteluja, joita hän on käynyt tyttärensä ollessa sylivauva. Se tekee siitä hieman epätodellisen tuntuisen. Mutta on kuitenkin kiinnostavaa kulkea ajassa näin ja tällaista toivoisin voivani lukea lisää.

Nancy oli todella kiinnostava persoona jo ihan sellaisenaan kuin hänen äitinsä hänet kuvaili kaikkine kamaline huumeidenkäyttöineen ja kohtauksineen. Jäin miettimään, että hitto, Deborah Spungen edelleen elää (according to wikipedia) ja Nancykin saattaisi elää. Millainen Nancy olisi nyt? Millainen olisi Sex Pistols? Olisiko tätä tarinaa ollenkaan? Miten paljon hohtoa katoaa ihmisestä, kun hän ei kuolekaan nuorena?

(Tässä kohtaa on pakko sanoa, joskus aina mietin Pentti Saarikoskea ja Matti Klingeä, heidän ystävyyttä, kuolemaa ja kuoleman jälkeistä mainetta tai kunniaa. Ainakin henkkoht ihailen suuresti Pentti Saarikoskea ja Matti Klingeä en niinkään. Toisaalta luen Saarikosken runoja ja suomennoksia ja Klingestä en tiedä juuri mitään. Omat saavutukset joo, mut mites se kuolema? Tuntuisi oudolta ajatella, että Saarikoski eläisi, mutta ei ole lainkaan outoa, että Klinge elää. Heh, en tiedä.)

(Olen tehnyt kaksi viikkoa ihan hirmuisen paljon koulutöitä yhdeksästä kuuteen joka päivä koulussa, joten alan olla aika sekava. Siksi ehkä tämä purkaus ja ihme pohdinta, jota saatan hävetä jälkeen päin.)

PS. Nancyn on suomentanut Anna Salo ja hän on epäonnistunut käännöstyössään erittäin loistavasti. Surkeita ilmauksia, nimet on kirjoitettu paikoin väärin. Tämä aivan onneton suomennos kerta kaikkiaan pilaa kirjasta nauttimisen ja lukuflow'n.