The X-Files: Cold Cases - Joe Harris, Chris Carter et al. (2017)

Nyt vaihteeksi jotain erilaista, eli sukellus äänikirjojen maailmaan. Cold Cases oli David Copperfieldin lisäksi toinen Audible-kirja, jonka hankin ilmaiseksi krediitillä. En edes muista, minkä ostin ensin, mutta palautin sen salamannopeasti nähtyäni tämän. Olen ollut erittäin nuoresta iästä lähtien Salaiset kansiot (1993-) -fani, joten olihan tätä nyt ihan pakko kokeilla (ja koska hei, se oli ilmainen). Sarjakuvat eivät ole tuttuja, koska vaikka olen antaumuksella lukenut Buffyn jatkoa, en ole jostain syystä ollut innostunut Salaiset kansiot -jutuista kirjoitetussa muodossa.

Äänikirja kuitenkin kiinnosti jo ihan senkin takia, että Duchovny ja Anderson ovat mukana. Cold Cases (jatko-osa, Stolen Lives, ilmestyy lokakuussa) on siis edellä mainittujen Joe Harrisin sarjakuvien äänikirjaversiointi, ja sen menestyksen salaisuutena on se, että tarinaa on lähestytty radiokuunnelmana eikä normaalina äänikirjana. Tuotanto on äänitehosteineen erinomainen, mutta formaatti tietysti pakottaa dialogiin vähän kömpelyyttä, koska kuuntelija täytyy tehdä tietoiseksi siitä, mitä hahmot näkevät edessään tai koska esim. joku ottaa osumaa luodista. Normaalissa äänikirjassa tämä ei olisi ongelma, mutta tarina ei toisaalta heräisi samalla tavalla eloon.

Tätä ei voisi kuvitellakaan ilman Duchovnya ja Andersonia, mutta muitakin tuttuja ääniä on saatu mukaan tuomaan aitoutta. Näytteleminen on paikoin hieman hapuilevaa, mikä todennäköisesti johtuu siitä, että tilanteisiin reagoiminen livenä kuvauksissa on erilaisempi kokemus kuin pelkän dialogin lukeminen, mutta kaiken kaikkiaan näyttelijät (myös pienimpien sivuosien esittäjät) suoriutuvat hommastaan hienosti. Jännittävät kohtaukset tuntuvat jännittäviltä, fanien rakastamaa huumoria löytyy jne.

Ostaisinko tämän normaalihintaisena? Luultavasti en, mutta se johtuu siitä, etten ylipäätään maksaisi mistään äänikirjasta melkein 30 dollaria (enkä itse asiassa paperikirjastakaan, jollei se ole jokin erityinen aarre). Cold Cases on joka tapauksessa kiva herkkupala sarjan faneille, ja se myös täyttää muutaman pienen aukon X-Files-maailmassa ja hieman laajentaakin sitä. Kesto on vain hieman yli neljä tuntia, joten se on mahdollista kuunnella päivässä, mutta itse säästin jaksot pitämään seuraa kesäisillä pyörälenkeilläni.

Muutin nyt Audible-jäsenyyteni kevytjäsenyydeksi, eli maksamalla kymmenen dollaria seuraavasta vuodesta (!) sain pitää tähän mennessä kerätyt krediitit ja ostetut kirjat. Krediittejä ei tänä aikana saa uusia, mutta kirjoja saa ostaa, ja todennäköisesti tulen sortumaan johonkin. Alien-ihanuuksia esimerkiksi löytyy useita (Rutger Hauer!), ja mikä sopisikaan paremmin "alukseni" lukon avaimessa killuvaan avaimenperään kuin Alien-tarinan kuuntelu?

PS. Tästä lähin yritän elävöittää postauksiani enemmän kuvilla, koska pelkät kirjankannet alkoivat tylsistyttää. En kuitenkaan ota tätä mitenkään hirveän vakavasti, eli jos johonkin postaukseen en löydä inspiraatiota, niin annan olla. Yritän myös kesän aikana vihdoin saada ulkoasun kuntoon, koska päässäni on muhinut sitä varten jo monta kuukautta eräs idea, mutta vaihdoksesta ilmoitan sitten aikanaan blogin Facebook-sivuilla.

Vitsaus: ensimmäinen kirja - Chuck Hogan ja Guillermo del Toro (2009)

The Strain
495 s.

Guy keeps the heart of a vampire he killed as a pet in his basement armory. He's plenty crazy. But that's okay. I'm a little crazy too.

Vitsaus on Hoganin ja elokuvaohjaajana paremmin tunnetun Guillermo del Toron ensimmäinen kirja trilogiassa, jossa maapalloa uhkaa ihmiset vampyyreiksi muuttava tauti. Kaikki alkaa lentokoneesta, joka laskeutuu New Yorkin JFK:n lentokentälle täysin pimeänä. Harlemin itäosassa holokaustista selvinnyt Abraham Setrakian ymmärtää heti, että tämän odottama taistelu on alkamassa.

Kun televisiosarjasta (2014-) uutisoitiin ensimmäisen kerran, olin heti mukana. Vampyyreita? Kyllä kiitos. Hirviömäisiä anti-Twilight-vampyyreita? No jes. Oli myös aika epätodellista tajuta, että Kevin Durand esitti Joshuaa Dark Angelissa (2000-2002), 12-vuotiaan minäni lempisarjassa. The Strainin idea oli, jos ei nyt omaperäinen tai jännittävä, niin vähintään mielenkiintoinen ja viihdearvoakin tuntui olevan lupaavan paljon. Siitä ei ehkä tullut lempisarjaani, mutta oli kiva saada ajatukset pois arjen raadannasta katsomalla jotain mutkatonta ja... no, viihdyttävää.

Alkuperäisteos on myös kaikkea tätä, enkä yllättynyt ollenkaan, koska del Toro on ollut mukana molempien tekemisessä. Ei tämä mitään maailmaa mullistavaa ole, vaan yksinkertaista hauskaa luettavaa, joka kuljettaa yliluonnollisen maailmaan. Minulle kuitenkin henkilökohtaisesti suurin ongelma kirjan kanssa oli nimenomaan se, että näin sarjan ensin. Koska sarjahan on todella uskollinen tapahtumille ja henkilöille, ja arvostan sitä kyllä. Varsinkin henkilöasiaa, koska mikään ei ole niin ärsyttävää, kuin todistaa tärkeiden henkilöiden tai omien suosikkihenkilöiden teurastusta, kun siitä vastuussa olevat tahot eivät varmaan ole edes lukeneet koko kirjaa.

Tässä tapauksessa olisin kuitenkin hyötynyt kirjan lukemisesta ennen sarjan katsomista, niin kuin alun perin olin suunnitellut, koska nyt en vain saanut otetta tarinasta samalla tavalla. Olisi ollut niin hienoa nähdä, miltä juuri luettu näyttää visuaalisessa muodossa (sarjaan on nimittäin panostettu).

Ei tämä kuitenkaan varsinaisesti itse kirjan ongelma ole, vaan kirjan kanssa koettu ongelma. Pystyin silti näkemään objektiivisesti kaikki sen hyvät puolet. Outoa kyllä, kaikki viat, joihin en sarjaa katsoessa kiinnittänyt huomiota korostuivat paperilla. Vaikka pidinkin vampyyrikuvauksesta (eläimellisiä otuksia, jotka vähitellen muuttuivat älykkäämmiksi) ja tautiteemasta, en pitänyt juonta kokonaisuudessaan muuna kuin hirveän mitäänsanomattomana ja kliseisenä tarinana (yksiulotteisista) ihmisistä, jotka yrittävät estää maailmanlopun. Kun asiaa alkaa oikein ajatella, ei se hirveän mielenkiintoiselta vaikuta. Eikä myöskään koskettavalta tai häiritsevältä, vaikka sitä sen nimenomaan pitäisi olla, kun sentään koko New Yorkin kaupunki on muuttumassa verenhimoisiksi ja matojen kansoittamiksi olioiksi (madot muuten aiheuttivat eniten väristyksiä).

Eikä ajoittainen kökkö kirjoitustyyli auta muuten sekään yhtään. En muistanut kirjoittaa pahimpia juttuja ylös, mutta oli kohtia, joissa oikein kuulin samojen surullisten viulujen soivan, jotka varmaan soivat kirjoittajienkin päässä, ja kohtia, joissa pyöritin silmiäni sen verran kiivaseen tahtiin, että hyvä kun päässä pysyivät. Vitsaus on silti kirja, jonka sivuja kääntää nopsaan. Ei se mitään vahvaa sci-fiä tai kauhua ole, mutta keskinkertaisessa luokassaan on kuitenkin kaiken käytetyn ajan (ja kolmen tähden) arvoinen. En tiedä, miten paljon del Toro osallistui itse kirjoitusprosessiin, mutta herran näkemykset taitavat sopia parhaiten visuaaliseen mediaan.

Aionko lukea jatko-osat? En todellakaan. Sarjakuvaversio kuitenkin kiinnostaa. Toivottavasti sen piirtäjät ovat hyviä, koska muuten visuaalisesta puolestakin tulee väsynyttä.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Paperilta ruutuun

Kauhu- ja rikosnovelleista

Strange is the night where black stars rise,
And strange moons circle through the skies
But stranger still is
Lost Carcosa.

-

Keltainen Kuningas (1895)

Robert W. Chambers 

Heipä hei! Näillä näppäimin loppuu Ompun novellihaaste, joten tässä vielä ennen huomista koostetta pientä kommenttia lopuista lukemistani novelleista. Ensin muutamia netistä metsästämiäni kauhutarinoita, koska niihin tuli yhtäkkiä hirveä himo tänä kylmänä keväänä (kaikki löytyvät ihan vain googlettamalla). Lopussa vielä pari sanaa kolmesta kokoelmasta.

Jos nyt vaikka aloitetaan niistä huonommista. Hume Nisbetin The Vampire Maid (1900) on lyhyesti sanottuna tylsä, eikä tarjoa oikeastaan mitään, mikä kiinnostaisi edes vampyyrien superfania. Nimetön kertoja haluaa kaupungista maaseudun yksinäisyyteen ja rakastuu vuokraemäntänsä tyttäreen. Eipä siinä sitten oikein muuta. Vaikuttaa lähinnä Nisbetin onnettomalta yritykseltä kirjoittaa fanfictionia Draculan neidoista. E. F. Bensonin Negotium Perambulansissa (1922) puolestaan on hassu iilimatomainen vampyyri, joka edustaa jotain alkukantaista, muinaista pahuutta. Eipä kiinnosta Lovecraftin kirjoituksissakaan, joten ei myöskään novellissa, joka innoitti Lovecraftia. M. R. Jamesin kirjoittamana olisi ollut paljon parempi, silloin oltaisiin säästytty mm. matelevalta täytealulta.

George Gordon Byronin Fragment of a Novel (1819) kirjoitettiin sinä tuttuna iltana Genevenjärven rannalla, jolloin Frankensteinkin pantiin alulle. Byronin tarinasta Polidori sai innoitusta Vampyyriin, jonka aion lukea tässä piakkoin uudestaan, joten silloin myös tarkemmin Byronista. Lyhyesti sanottuna Fragment on romaanin alku, mutta Byron ei työstänyt sitä enää pidemmälle. Augustus J. C. Haren The Vampire of Croglin Grangessa (1890) onkin jo mukavammin jännitystä. Tarina ilmestyi Haren muistelmissa, joissa sen kertoja väittää sitä todeksi. Grangen otus poikkeaa gotiikan vampyyreista kuivuneen muumion olemuksellaan ja liekehtivillä silmillään. Kaikenlaiset ikkunasta kiipeilevät ihmiset ja örkit saavat itselläni aikaiseksi kylmiä väreitä, joten tässä erityisesti yksi kohtaus oli mukavan karmiva.

Sitten siihen neljän tähden osastoon. Nykyään kun Carcosa mainitaan, on keskustelu todennäköisesti True Detectivessä. Ennen kuin aloin lukea aikoinaan keskenjäänyttä Keltaista kuningasta (lopussa tästä kommenttia), näin jonkun mainitsevan sen yhteydessä Ambrose Biercen An Inhabitant of Carcosan (1886). Tarinahan on superlyhyt, n. kolme sivua, eikä se enempää tarvitsekaan. Menee asiaan, mutta kykenee silti olemaan huiman salaperäinen, tunnelmallinen ja karmiva. Kauhukuvastoltaan ennalta-arvattava, mutta mielettömästi kirjoitettu. 

Johann Ludwig Tieckin Wake Not the Dead (1800) on puolestaan vähemmän ytimekäs novelli, mutta omalla tavallaan hyvä. Sitä sanotaan monessa yhteydessä ensimmäiseksi vampyyritarinaksi, mutta luotettavaa asian varmistavaa lähdettä en tälle löytänyt. En kyllä ollenkaan ihmettelisi, jos tästä olisivat ottaneet mallia esimerkiksi useimmat brittiläiset kirjailijat. Löytyy tuttua vampyyreihin yhdistettävää seksuaalisuuden tematiikkaa ja vampyyri itsessään on kalpea ja julma olento, mutta erilaisuudet, kuten hypnotisointi hengityksellä ja kuolleista herääminen velhon avulla pitivät mielenkiinnon hereillä. Ihana gotiikan kuvasto (rajuna puhaltava tuuli, valtoimenaan liehuvat mustat hiukset ja kuolleista manaaminen) voitti gotiikan jaarittelevan tyylin.

Kaksi viimeistä ovatkin taas hiukan erilaista tyyliä, ja nyt Itä-Euroopan suunnasta. Molemmat ovat myös tuttuja entuudestaan elokuvaversioistaan. Nikolai Gogolin The Viy (1835) on ajoittain jopa leikkisä novelli filosofian opiskelijasta, joka joutuu vahtimaan yöksi nuoren ja kauniin neidon ruumista, mutta neito onkin noita. Leffa on ihan kiva ja hauska, vaikka sympaattisine erikoistehosteineen se ei välttämättä pelotakaan. Ruumisarkku lentää, örkkejä tulee ovista ja ikkunoista ja sitä rataa.

Leo Tolstoin pikkuserkun Aleksei Konstantinovich Tolstoin The Family of the Vourdalak (1839) on näistä kahdesta pelottavampi. En tiedä, mitä mieltä olisin tästä, jos en olisi ensin nähnyt Mario Bavan elokuvaa Black Sabbath (1963), mutta varmasti ikkunasta kurkkiva vampyyri olisi silti karminut ihan tarpeeksi (mainitsinko jo, etten pidä siitä, jos joku tai jokin kurkistelee ikkunasta?). Vourdalakissa nuori ranskalainen diplomaatti päätyy serbialaiseen kylään ja yöpyy talossa, jonka isäntä on poissa. Talonpoika Gorcha on lähtenyt jahtaamaan lainsuojatonta ja käskenyt poikiaan tappamaan hänet seipäällä, jos hän tulisi kotiin yli kymmenen päivän päästä. Arvaattekin varmaan, mitä tapahtuu?

Niin kuin aiemmin mainitsin, Robert W. Chambersin Keltaisen kuninkaan (1895) kohdalla puhe kääntyy tai on jo kääntynyt True Detectiveen, ja kyllähän tästä löytyi yllättävän paljon kuvastoa, jota sarjassa hyödynnettiin (tähtitaivas, mielenhallinta, herra Wilden ja tiedättekylläkenen korvat jne.). Viisi ensimmäistä novellia olivat parhaita. 'The Repairer of Reputations' on loistava esimerkki epäluotettavasta kertojasta, 'The Maskissa' outo keksintö muuttaa elävät olennot marmoriksi, 'In the Court of the Dragonissa' on pelottava urkuri, 'The Yellow Signissä' omituinen valkoiselta madolta näyttävä hautausmaan vartija höpisee keltaisesta merkistä ja 'The Street of the Four Winds' alkaa söpöllä kisuliinilla. Loput novellit eivät suinkaan ole huonoja, mutta en ihan ymmärrä, miksi ne on otettu mukaan kokoelmaan, koska ne eivät sovi siihen edes tunnelmaltaan. Chamberskin muuten innoitti omalta osaltaan Lovecraftia, mutta Chambersin versio kosmisesta kauhusta miellyttää itseäni enemmän. Mitä enemmän yrittää ymmärtää keltaista merkkiä, sitä enemmän se pakenee merkityksiä.

Alfred Hitchcock Presents on yksi lempisarjoistani, joten pitihän  Alfred Hitchcock Presents: 16 Skeletons from my Closet (1963) lukea, kun siihen törmäsin. Niin kuin sarjassa, jossa Hitchcock itse esittelee kuivakkaan tyyliinsä jokaisen tarinan, novellikokoelmassakin on jokaisen tarinan alussa muutaman lauseen esittely. Luettuani kokoelman sainkin tietää, ettei Hitchcock todennäköisesti ollut minkään näiden teosten kokoamisessa mukana, vaan antanut vain nimensä niiden käyttöön. Novellit ovat viihdyttäviä, vaikka eivät onnistukaan yllättämään, joten sarjasta pitävät todennäköisesti ovat näihinkin tyytyväisiä. Tyylillisesti kaikki vähän sulautuvat toisiinsa, mutta mieleen jäivät erityisesti Charles Mergendahlin 'Secret Recipe' (näkökulma kannibalismiin), C. B. Gilfordin 'The Man at the Table' (pokerinpelaaja yrittää viivytellä ryöstäjää), Robert Blochin 'Man with a Hobby' (kuten Blochin tunnetuin teos, Psyko, tämäkin jätti jälkeensä viipyilevän uhan tunteen) ja Robert Arthurin '...Said Jack the Ripper' (vahanuket ovat jo itsessään karmivia, mutta kun siihen lisätään vielä yöllinen huvipuisto ja hieman mielenvikaisen miehen ylläpitämä kauhukabinetti, niin johan tulee hauskaa).

Sax Rohmerin Tales of Chinatownin (1922) nappasin jokin aika sitten kirjaston ilmaishyllystä, mikä oli sinänsä aika erikoista, koska kyseessä oli hyväkuntoinen 20-luvun painos. Laitan tästä vielä Instagramissa jossain vaiheessa kuvan, mutta äärettömän kaunis sininen kovakantinen helmi. Sax Rohmer tunnetaan parhaiten Fu Manchu -romaaneistaan, joissa Rohmer kuvaa Lontoon kiinalaisen yhteisön hyvin stereotyyppisenä ja luo Limehousesta rikollisuuden pesäkkeen. Luen parhaillaan ensimmäistä Fu Manchua, ja pakko tässä huomauttaa, että tähän mennessä se ei ole ollut ollenkaan niin tunnelmallinen ja kiehtova kuin Tales of Chinatown. Novellien Limehouse on oopiumin savua, salaisia aarrekammioita, Thamesin vesiin hukkuneita rikollisia, ahavoituneita merimiehiä, katulamppuja sumussa, pimeitä ja märkiä katuja sekä masentavan harmaita taloja. Malay Jack'sin tupakansavuinen alamaailman pesäkolo esiintyy useammassakin tarinassa, niin kuin myös osa henkilöistä. Ensimmäisessä Fu Manchussa lähinnä mennään hirveällä kiireellä eteenpäin, mutta siitä joskus myöhemmin lisää.

Feministisen lukuhaasteen koonti

Juuri sopivasti Minna Canthin ja tasa-arvon päivän viimeisinä tunteina kirjoittelin Sivutiellä-blogista lähteneeseen feministiseen lukuhaasteeseen lukemistani kirjoista. Tietokirjoihin en ehtinyt syventyä, mutta ehkä myöhemmin. Tasa-arvoasioihin liittyviä kirjoja on lukulistoille ympäri nettiä kertynyt jo ihan kiitettävästi (mukaan lukien sellaisia, jotka voi ihan yrittämättäkin lukea feministisestä näkökulmasta), joten aihe ei todellakaan jää tähän. Mutta, asiaan.

Tähän nimenomaiseen haasteeseen luin Denis Diderot'n The Nun (1796) -romaanin lisäksi kaksi novellikokoelmaa (eli osallistuvat myös novellihaasteeseen), joissa olikin itse asiassa paljon yhteistä. Molemmat käsittelivät omalla tavallaan pioneereja.

Sarah Weinman (toim.) - Troubled Daughters, Twisted Wives: Stories from the Trailblazers of Domestic Suspense (2013)

Jos ei laske laajasti tunnettua Patricia Highsmithiä, jonka tarinoista tehdään vielä nykyäänkin elokuvia (viimeisin taitaa olla Carol, ja sitä ennen Ripleyn edesottamuksia on käsitelty useampaan kertaan), on suurin osa kokoelman kirjailijoista vähemmän tunnettuja. Itselleni entuudestaan tuttuja olivat Highsmithin lisäksi ainoastaan Shirley Jackson (The Haunting of Hill House; filmattu ainakin kaksi kertaa), Vera Caspary (Laura on yksi tunnetuimmista film noireista) ja Dorothy B. Hughes (In a Lonely Place on kiehtova tarina hulluudesta ja hyvä Humphrey Bogart -elokuvaversiona).

"Domestic suspense" on vaikea kääntää suomeksi, mutta kyseessä on siis trillerimäinen tarina, jossa voi olla keskiössä tai lopussa jokin rikos, mutta ei aina. Yleensä miljöönä on kodin ympäristö ja tunnelma hiipivän jännittävä. Joissain novelleissa oli itse asiassa enemmänkin kammottava tunnelma, sillä monet kirjailijat olivat onnistuneet saamaan kodin tyyneen ilmapiiriin sellaisen tunteen kuin jokin olisi pielessä. Pienikin lusikan kilahdus kahvikuppiin voi kaikua moninkertaisena. Useissa tarinoissa oli myös naisia, jotka yrittivät jollain tapaa pyrkiä itsenäisyyteen (oli se sitten enemmän tai vähemmän makaaberi tapa irroittautua kahleista).

Molempiin kokoelmiin on lisätty novellien alkuun lyhyet esittelyt kirjailijoista, ja tässä ensimmäisessä monet olivat yksityiselämässään ihailtavia ja mielenkiintoisia persoonia. Esimerkiksi sosiaalityöntekijänä, kirjastonhoitajana ja opettajana työskennellyt Nedra Tyre sai näistä innoitusta tarinoihinsa, mutta Tyre myös matkusteli yksin elävänä sinkkunaisena ympäri maailmaa, piti kirjojaan uunissa ja rakasti teddykarhuja.

Michael Sims (toim.) - The Penguin Book of Victorian Women in Crime (2010)

1800-luvun lopulla nousi esiin termi "New Woman" eli "Uusi Nainen". Tämä nainen oli itsenäinen, päämäärätietoinen ja tasa-arvoa puolustava korkeasti koulutettu uranainen (tai vähintään siihen pyrkivä). Ajatus oli siihen aikaan radikaali, mutta Simsin löytämät tarinat eivät tee sen sivuilla esiintyvistä naisista suurta numeroa, eikä miestenkään kirjoittamissa tarinoissa paheksuta itseään (ja yhdessä tapauksessa miestään) elättäviä naisia.

Alaotsikko Forgotten Cops and Private Eyes from the Time of Sherlock Holmes kertoo vielä tarkemmin, mitä kokoelmalta on odotettavissa. Tarinoiden päähenkilöt ovat joko ammatiltaan etsiviä tai joutuvat tilanteisiin, joissa tarvitaan loogista päättelykykyä. Parikin kirjailijaa ovat omistaneet kirjoituksiaan Mary Hollandille, jota kutsuttiin Chicagon Sherlock Holmesiksi ja joka muun muassa opetti, miten sormenjälkitekniikkaa hyödynnetään rikostutkimuksessa. Kun Holmes on nyt mainittu pariin kertaan, niin mainittakoon vielä se, että parhaimmat novellit eivät todellakaan jääneet kyseisen yksityisetsivän jalkoihin. Laitoinkin muutaman kirjailijan muistiin, jotta voin myöhemmin kaivaa esiin lisää näiden tarinoita. Erityisesti seikkailuromaaneja lukeva eloisa ja älykäs Madelyn Mack tullaan varmasti näkemään jossain vaiheessa täällä blogissa.

- - -

Näitä ajatuksia voikin sitten jalostaa eteenpäin. Miksi näistä naisista ei puhuta enemmän? Historiallisten faktojen perusteella Hollandin kaltaiset oikeasti eläneet uranaiset olivat yhtä taitavia kuin miehet ja jopa pioneereja omalla alallaan, ja oman kokemukseni perusteella mikään näistä novelleista ei ollut niin huono, että ansaitsisi tulla unohdetuksi.

Kyse onkin siitä, kuinka moni nostaa esiin jonkin tietyn asian. Kuinka moni lukee Sherlock Holmesin jalkoihin jääneitä novelleja, ja kuinka moni muistuttaa Hollandin ja esimerkiksi Hedy Lamarrin kaltaisista upeista ja lahjakkaista uranaisista, jotka ovat jättäneet jälkensä historiaan niin, että nykyaika ei olisi samanlainen ilman heitä.

Heitänkin tässä lopuksi vaatimattoman toiveen siitä, että yhä useampi seuraisi mm. Anthony Bourdainin esimerkkiä (joka jakoi yhdeksän mielettömän upean naisen elämäntarinan naistenpäivänä), jotta kunnian saavat ne, joille se kuuluu.

Dexterin pimeät unet (Dexter #1) - Jeff Lindsay (2004)

Darkly Dreaming Dexter
288 s.

On jotenkin oudon hellyttävää katsoa henkirikospaikkaa Miamin auringon kirkkaassa paisteessa. Se tekee groteskeimmastakin taposta antiseptisen, lavastetun näköisen. Niin kuin olisi Disney Worldin uudessa ja uskaliaassa osastossa. Dahmerland. Tule jääkaappiajelulle. Ole hyvä ja yrjöä vain merkittyihin roska-astioihin.

Nykyajan "elän kahvilla, poltan ketjussa, pohdin sekaisin olevaa yksityiselämääni ja välillä vähän ratkon jotain murhaa, joka kuvaillaan tarpeettoman yksityiskohtaisesti juonta edesauttamatta, koska pitäähän tässä nyt vähän shokeerata" -dekkarit eivät ole ominta aluettani. Agatha Christiet koukuttavat ja Raymond Chandlerien kanssa on kiva tunnelmoida, mutta kasa Henning Mankelleja ja Stieg Larssoneita sun muita ovat jääneet jo melkein alkusivuilla kesken. En vain kestä kaavamaisia ja latteita juonia, yhdeksi harmaaksi klöntiksi sulautuvia henkilöitä ja kömpelöä tekstiä.

Yritän kuitenkin selviytyä asennevammastani kuntoutumalla sellaisten dekkarien kanssa, joissa on jokin mielenkiintoinen juju. Viimeksi Chelsea Cainin Sydänverellä onnistui vähän sykähdyttämään, mutta sekin oli loppujen lopuksi samaa jauhamista, ja jäi siksi tuomatta blogiin. Ideahan oli periaatteessa ihan hyvä, koska naissarjamurhaajat ovat harvinaisia sekä oikeassa elämässä (tämän taulukon mukaan 1900-luvun alussa on vielä aika tasaista, mutta aika pian miehiä on alkanut olla ylivoimaisesti enemmän) että tietääkseni myös kirjallisuudessa.

Dexterin pimeät unet valikoitui seuraavaksi uhriksi, koska katsoin aikoinaan tästä tehtyä tv-sarjaa. Lindsayn näkemys dekkarista on kuitenkin sen verran kiinnostava ja raikas, että varmaan olisin tämän sarjaa näkemättäkin lukenut jossain vaiheessa.

Dexterhän on aika tyypillinen psykopaatti: ei erotu joukosta, ulkokuoreltaan tyyni, kyvytön tuntemaan empatiaa/sääliä/katumusta ja taitava manipuloija. Erona on vain se, että Dexterin adoptioisä rohkaisi tätä tappamaan vain rikollisia ja jättämään viattomat rauhaan. Kukaan, eivät kollegat eikä sisarpuoli Deborah, aavista, että Miamin poliisin laboratoriossa työskentelee verta inhoava ja siisteyttä rakastava sarjamurhaaja. Paitsi kaupunkiin saapuva toinen sarjamurhaaja tuntuu haluavan Dexterin huomion.

Vaikka Miamia ei tässä kuvatakaan paljoa, eli tapahtumapaikkana voisi olla mikä tahansa kaupunki, tuli lukiessa kuitenkin tv-sarja mieleen ja aivot automaattisesti täydensivät aukot. Näin tarkan kuvan Dexterin asunnosta, helteisistä kaduista, Havaiji-paidoista ja trooppisessa yössä humisevista palmuista. Vaikeuksia tuli vasta sitten, kun osa henkilöistä kuvattiin ihan erilaisiksi millaisina olen niihin tottunut. Kirjan Dexter tuntuu olevan enemmän Patrick Bateman -tyyppiä keräten naisten huomion, Deb povipommi ja LaGuerta ammattitaidoton ja aivoton. Sinänsä jännä juttu, että kaikki naishahmot ovat joko mitäänsanomattomia (Rita), etovia (LaGuerta) tai muuten vain ärsyttäviä (Deb).

Dexterin pimeät unet on kuitenkin kirjoitettu paremmin ja koukuttavammin kuin muut kaltaisensa, eikä sivumäärää yritetä paisuttaa turhilla epäolennaisilla asioilla. Jos ei olisi ollut muuta tekemistä, olisin varmasti ahminut tämän yhdessä tai kahdessa päivässä.  Kuulin myös vähän sellaista huhua, että kirjasarjassa lopun tapahtumat menisivät eri suuntaan kuin tv-versiossa, joten sitä odotellessa (ensimmäisessä osassakin oli juonen tasolla jonkun verran eroavaisuuksia). Dexteriin en vielä ensimmäisen kirjan aikana kiintynyt, mutta toivottavasti tulevaisuudessa. Michael C. Hall oli kuitenkin sen verran hyvä, ettei Dexterin melkein edes halunnut jäävän kiinni. Hyvän ja pahan taistelu sekä päähenkilössä että katsojissa oli yksi sarjan parhaimmista puolista.

__________

Suomentaja:  Pauliina Klemola

Osallistuu haasteeseen:  Paperilta ruutuun

Minä Cheeta: omaelämäkerta - James Lever (2008)

Me Cheeta:
The Autobiography
320 s.

Sellaista se oli Kulta-aikaan. Eriskummallista. Me olimme tuhmia lapsia tuhmissa leikeissä vakoojasumpussa, joka lavertelisi meistä, jos ikinä jäisimme kiinni. Ja jos alfauros [studiopomo] kääntyisi meitä vastaan, hän saattaisi rangaista, eivätkä kamerat enää valaisisi meihin sielua, ja siinä menisi meidän kuolemattomuutemme. Me siis leikimme henkemme edestä. Ja luultavasti siksi meidän unistamme tuli niin peevelin hyviä. Alfat olivat omalla tavallaan neroja.

Kun olin pieni ja vanhoja mustavalkoisia elokuvia esitettiin muuallakin kuin Yle Teemalla, vietin monta iltapäivää tapittaen Johnny Weissmullerin tähdittämiä Tarzan-leffoja. Luonnollisesti Cheetan "omaelämäkerta" vaikutti hauskalta ja nostalgiselta, kun iskin siihen silmäni kirjastossa.

Cheetahan pääsi aikoinaan Guinnessin ennätystenkirjaan korkean ikänsä vuoksi, ja Tony Gentry, alkuperäisen Cheetan (oikealta nimeltään Jiggs) omistaja, väitti yhden simpansseistaan esiintyneen kaikissa Tarzan-elokuvissa ja valehteli myös sen iän. Lokakuussa 2008 julkaistiin Minä Cheeta, ja pari kuukautta myöhemmin eräs artikkeli paljasti totuuden: Cheeta oli itse asiassa monen eri simpanssin yhdistelmä.

Kun ottaa tämän huomioon, Minä Cheetaa ei tulisi lukea faktana, vaan pelkkänä viihdyttävänä fiktiona, jossa on vähän faktaa joukossa. Viihdyttävähän tämä nimittäin on, eli oli ihan kivaa viettää muutama päivä vanhan Hollywoodin parissa, ovat tarinat sitten keksittyjä tai ei.

Cheetan simpanssin näkökulmasta tekemät huomiot ihmisistä ja ympäristöstään ovat vuorollaan sarkastisia (eläimet "pelastetaan" viidakon julmuudesta showbisnekseen ja "kuntoutetaan" traumoistaan) tai innostuneita (nuorelle Cheetalle New York on kuin unelma, koska se sopii niin hyvin kiipeilyyn). Toisaalta muutamat ihmisten tavat hämmästyttävät, kuten valkoinen ja puuterimainen "homeopaattinen lääke", jota Gilbert Roland ja Constance Bennett vetävät sieraimiinsa.

Cheetan silmissä ihmisillä ja viidakon eläimillä on sekä yhteisiä että erottavia tekijöitä. Hollywoodin kukkuloiden juhlissa paritteleminen on villiä, ja studiopomot käyttäytyvät kuin viidakon kuninkaat. Huomiota kiinnitetään ilmeisesti tarkoituksella myös siihen, miten eläimiä kohdellaan kuin esineinä (elokuvan historiassa on monia esimerkkejä, miten eläimiä on kuollut tuotantojen aikana), mikä on luultavasti yksi syistä, miksi kirja haluttiin kirjoittaa.

Minä Cheeta oli fiktiivisyydestä huolimatta silti ihan mielenkiintoinen ja kevyt alku vuodelle, ja kyyneleitäkin taisi vähän tulla silmiin, kun Cheeta ja Johnny Weissmuller tapasivat viimeisen kerran, vaikka sekin taisi olla täysin keksittyä. Kirja voi ehkä joillekin tuntua pelkältä isolta huijaukselta, mutta itse olen aika puolueellinen mitä eläimiin tulee.

__________

Suomentaja:  Marja Helanen-Ahtola

Flappers and Philosophers - F. Scott Fitzgerald (1920)

244 s.

"We're going through the black air with our arms wide and our feet straight out behind like a dolphin's tail, and we're going to think we'll never hit the silver down there till suddenly it'll be all warm round us and full of little kissing, caressing waves."

Nyt on aika. Joskus muutama kuukausi sitten päätin vähitellen tutustua uudelleen Fitzgeraldiin, ja tämä hetki tuntuu juuri täydelliseltä, koska proosamakuni (ja ehkä myös taitoni lukea rivien välistä) on jonkin verran muuttunut sitten Kultahatun (1925) lukemisen. Haluan nähdä, olenko ehkä sivuuttanut jotain tai onko Kultahatussa piirteitä, joita osaan arvostaa vanhempana vähän enemmän. Ensin tosin iskin silmäni, hampaani ja käteni Fitzgeraldin ensimmäiseen novellikokoelmaan.

Flappers and Philosophers, joka julkaistiin samana vuonna kuin Fitzgeraldin esikoisromaani This Side of Paradise (1920), on enimmäkseen hienovarainen ja herkkä katsaus 20-lukuun, ja tuttuun tapaan siellä täällä on myös kaikuja Fitzgeraldi(e)n yksityiselämästä. On Head and Shouldersin epäsuhtainen pariskunta, ja tarinan melankolisessa lopussa iskee oivallus, että rakkaudellakin on hintansa. On Bernice Bobs Her Hair, jossa polkkatukasta (ns. flappereiden tunnistettavimmasta piirteestä) tulee rohkeuden ja poikien houkuttelun symboli, mutta jota lopulta ihaillaan vain ajatuksen tasolla, konservatiivisten ihmisten märkänä unena, ei konkreettisena tekona. Lopulta päähenkilö Bernice löytää vapautensa voitonhurmosta täynnä olevassa viimeisessä kohtauksessa.

Novelleista kuitenkin vain kaksi erottuivat huimasti edukseen, ja joille loput eivät mielestäni pärjää (varsinkaan ne neljä, joita en edes jaksa mainita). Avausnovelli The Offshore Pirate oli iso yllätys, koska se on rakkaustarina, mutta ei mitään tyypillistä hattaraa. Se on yhtä kirpeä kuin päähenkilö Ardita kaikessa hemmotellussa flapperhohdossaan, ja yhtä kimmeltävä kuin turkoosi meri kesäpäivänä. Se on lasillinen kuohuvaa tähtitaivaan alla ja veneen kylkeen iskeytyvien aaltojen ääntä. The Ice Palace puolestaan käsittelee etelävaltioiden ja pohjoisen eroa. Sallyn kasvava pettymys ja abstrakti tarve kokea jotain suurta huipentuu jääpalatsiin, jossa yksinäisyys muuttuu usvaiseksi ja unenomaiseksi kristallinkirkkaaksi jääksi, ja Fitzgeraldin proosa kilisee kuin jääkuutiot lasissa.

Kokonaisuudessaan kokoelma ei ollut ihan napakymppi, mutta timantit vahvistivat sen, että jatkan Fitzgeraldin parissa. Lisää kirpeyttä ja kilinää, kiitos!

__________

Osallistuu haasteeseen: Novellit

Kuka pelkää Virginia Woolfia? - Edward Albee (1962) + Lukuharjoituksia-haastekoonti

Who's Afraid of
Virginia Woolf?,
242 s.

MARTHA: I can't even see you... I haven't been able to see you for years...

GEORGE: ... if you pass out, or throw up, or something...

MARTHA: ... I mean, you're a blank,a cipher...

GEORGE: ... and try to keep your clothes on, too. There aren't many more sickening sights than you with a couple of drinks in you and your skirt up over your head, you know...

Pahaa sutta ken pelkäisi -kappaletta lauletaan Disneyn Kolme pientä porsasta (1933) -lyhytelokuvassa, jossa kaksi porsasta ovat varmoja, että ovat turvassa sudelta heinä- ja oksataloissaan.

Kuka pelkää Virginia Woolfia? alkaa siitä, kun George ja Martha palaavat juhlista kotiin nuoremman pariskunnan, Nickin ja Honeyn, kanssa ja päätyvät kumoamaan yön aikana drinkin jos toisenkin, ehkä kymmenenkin. Nick ja Honey jäävät jumiin tornadon keskelle, joka vaikuttaa lähinnä surrealistiselta naurutalon peilihuoneelta. Vieraat raahataan Georgen ja Marthan helvetinkuilua muistuttavan avioliiton keskelle, jossa tökitään heikkoihin kohtiin, riehutaan ja huudetaan sekä käyttäydytään kuin 5-vuotiaat tai demonin riivaamat.

Ilta on viskotun mudan peittämä katastrofi, jota ei voi olla tuijottamatta. Albeen pikimustan huumorin täyttämä näytelmä jyrää 1950-luvun jäykkien sosiaalisten normien ja amerikkalaisen ydinperheunelman yli ja leikittelee sen henkilöillä ravistellen niitä ytimiin saakka ja sylkien ne sitten ulos. Kauan ennen lopun paljastusta tunnelmasta tulee koko ajan painostavampi, ja pahaenteiset sinne tänne ripotellut vihjeet vahvistavat, että George ja Martha eivät ole vain keski-ikäinen pariskunta, joka tappelee tappelun vuoksi.

He muuttuvat raivonpuuskineen puhuriksi, joka puhaltaa heinistä ja oksista rakennetun talon nurin. Kun George napauttaa raunioita vielä hieman, loputkin rakenteet vajoavat maan tasalle ja Marthan täytyy kohdata se todellisuus, joka seuraa tämän sääntörikkomusta pariskunnan yhteisessä pelissä. Molempien pitää opetella selviytymään taivasalla. Vimmainen räyhääminen on muuttunut tyhjyydeksi ja syyllisyys sekä pettymys uupumukseksi. Tulevaisuus on epävarma, mutta on täysin mahdollista, että George ja Martha eivät pysty enää asumaan tiilitalossa, koska se vain muistuttaisi heitä kurjuudesta ja vihasta. Martha ei ainakaan ole valmis elämään ilman illuusioita, ja parin heikkoudet voivat hyvinkin johtaa heidät syleilemään taas sutta.

Lopuksi pitää vielä mainita vuoden 1966 elokuva. Näin sen muutama vuosi sitten ja... No, voiko olla enää täydellisempää Georgea ja Marthaa kuin Richard Burton ja Elizabeth Taylor? Taylor kynsii itsensä elokuvan poikki ja Burton kihisee pettymystä, ja yhdessä parivaljakko muodostaa yhden suuren ilotulitteen, joka voi hetkenä minä hyvänsä räjähtää katsojan kasvoille, mutta silti siitä ei voi kääntyä pois.

LUKUHARJOITUKSIA

Kujerruksia-blogin Linnean järjestämään näytelmähaasteeseen oli suunnitelmissa lukea ne, jotka ovat roikkuneet lukulistalla tai ovat muuten vain olleet mielessä jo ihan liian pitkään. Näytelmien lukeminen on antoisaa, mutta näköjään niihin ei tule tartuttua niin helposti kuin romaaneihin, joten vuoden aikana saldoksi tuli vain 7 kpl (pääsin silti taidemesenaatiksi). O'Neillin, Aiskhyloksen ja Albeen ravistelevat teokset olivat täyden viiden tähden arvoisia, ja haasteen myötä aloin ymmärtää ehkä paremmin, minkälaiset näytelmät kiinnostavat ja mihin suuntaan kannattaa seuraavaksi lähteä etsimään luettavaa. Teatterin lavalla olen nähnyt näistä vain Hiirenloukun, ja nimenomaan livenä se oli mielenkiintoisempi.

Pitkän päivän matka yöhön (1956) - Eugene O'Neill

Hiirenloukku (1952) - Agatha Christie

Neiti Julie (1888) - August Strindberg

Hamlet (1602) - William Shakespeare

Oresteia (458 eaa) - Aiskhylos

The Elephant Man (1977) - Bernard Pomerance 

Kuka pelkää Virginia Woolfia? (1962) - Edward Albee

The Elephant Man - Bernard Pomerance (1977)

102 s.

TREVES: Have we nothing to say, John?
MERRICK: If all that'd stared at me'd been sacked - there'd be whole towns out of work.
TREVES: I meant, "Thank you, sir."
MERRICK: "Thank you, sir."
TREVES: We always do say please and thank you, don't we?
MERRICK: Yes, sir. Thank you.
TREVES: If we want to properly be like others.

Onnistuin jotenkin jättämään Lontoon teatteritarjonnan tarkistamatta ennen viime vuoden matkaa, ja eräällä bussikierroksella sitten mahanpohjasta kouraisi aika ikävästi, kun näin The Elephant Man -näytelmän mainoksen. Tunne paheni entisestään, kun kierroksen jälkeen tarkistin lippukioskin seinästä aikataulut ja huomasin, että näytelmän viimeinen esitys oli ollut juuri edellisenä päivänä. Yksi mielenkiintoisimmista elämäntarinoista, vieläpä sellainen josta olen ollut suorastaan pakkomielteinen muutaman viime vuoden ajan, ja juuri muutamaa kuukautta aiemmin olin harmitellut, etten pysty matkustamaan New Yorkiin katsomaan näytelmää Broadwaylla, jossa se oli saanut loistavat arvostelut. Yritin tässä sitten lohduttaa itseäni lukemalla näytelmän, ja se onneksi löytyi helposti archive.org -arkiston lainauspuolelta (tuolla voi siis luoda profiilin ja teoksia saa lainaan kahdeksi viikoksi; muistaakseni openlibrary.org -osoitteessa on myös archive-sivuston kirjoja).

"[T]he most disgusting specimen of humanity". "[A] perverted object". Näillä sanoilla tohtori Frederick Treves kuvailee The Elephant Man and Other Reminiscences (1923) -muistelmissaan Joseph Merrickiä (usein virheellisesti John), yhtä viktoriaanisen aikakauden kuuluisinta hahmoa. Merrick alkoi oireilla nuorella iällä, ja myöhemmin epämuodostumat levisivät niin paljon, että tämän piti nukkua istuma-asennossa, jotta pään paino ei katkaisisi niskaa. Epämuodostumat estivät myös tavallisen työssä käymisen (tupakoiden kääriminen hankaloitui ja kaupustelu ei onnistunut, koska asiakkaat kauhistuivat Merrickin ulkonäköä), ja muutaman köyhäintalovuoden jälkeen Merrick päätti yrittää onneaan kiertävän sirkuksen parissa. Kun Merrick päätyi Lontooseen erääseen Whitechapelin pikkukauppaan töllisteltäväksi, hän tapasi ensimmäistä kertaa Frederick Trevesin. Epäonnistuneen Brysselin matkan jälkeen Merrick palasi Lontooseen, uudisti tuttavuutensa Trevesin kanssa ja lopulta Merrickin annettiin jäädä asumaan kuolemaansa asti London Hospitaliin.

Fiktion kirjoittaminen oikeista henkilöistä on monin tavoin ongelmallista. Kuten David Lynchin Elefanttimiehessä (1980) (jonka tuotantoyhtiö haastettiin oikeuteen, koska juoni oli liian samanlainen näytelmään verrattuna), Pomerancen The Elephant Manissa Merrick on holhoavan Trevesin uhri. Hän on myös seurapiirin huomion keskipisteessä, ja vaikka silmäätekevät kanniskelevat tälle lahjoja, kukaan heistä ei näytä olevan aidosti kiinnostunut Merrickistä ihmisenä. He näkevät Merrickissä jotain itsestään, jolloin tästä tulee tyhjä taulu, joka heijastaa kaikkien pelkoja ja haluja.

Tämä nimenomaan on vaivaannuttavaa, koska Merrickin liiallinen uhriuttaminen tekee tästä pelkän säälin kohteen. Strategia voi tehdä Merrickin elämäntarinaan liittyvien teemojen tarkastelusta helpompaa, mutta se on kuitenkin kyseenalainen toimintatapa, koska fiktiosta saatu mielikuva voi jäädä elämään. Pomerancen kerronnassa Merrickiä pahoinpidellään Brysselissä, vaikka huolimatta tämän vastahakoisuudesta kertoa sirkusajoistaan, ei ole mitään syytä olettaa, että sattui väkivaltaisia yhteenottoja.

Uusimpien tutkimusten mukaan Treves liioitteli tai keksi asioita muistelmissaan (tämä ei esimerkiksi ymmärtänyt, että epämuodostumien esittely oli alun perin Merrickin oma idea), mutta jollei muunlaista tietoa tule esiin, haluaisin että Merrick muistetaan herkkänä teatteria rakastavana nuorena miehenä, joka vietti aikaa lukemalla kirjoja ja rakentamalla pienoismalleja. Hänellä oli epäilemättä vaikeuksia elämässään, mutta hän myös yritti parhaansa selviytyäkseen.

Jos yrittää unohtaa eroavaisuudet ja valitettavat Merrickin luonteesta tehdyt tulkinnat, Pomerancen näytelmä on kuitenkin pohjimmiltaan hienoa vaihtoehtoteatteria. Se pystyy vain 21:llä lyhyellä kohtauksella tarjoamaan toisenlaisen näkemyksen Merrickin tarinaan. Hänestä huolehdittiin hyvin ennen kuolemaansa 27 vuoden iässä, mutta Pomerance haastaa ajattelemaan näytteillä olemisen ajatusta. Kuinka moni lahjoittajista ja seurapiiri-ihmisistä todella välitti Merrickistä ihmisenä, eikä vain pitänyt tätä säälittävänä hyväntekeväisyyskohteena ja illallispöydän keskustelunaiheena? Oliko Treves aito ystävä, vai pitikö tämä Merrickiä vain mielenkiintoisena lääketieteellisenä erikoisuutena ja yritti muuttaa tätä normaalimmaksi?

__________

Osallistuu haasteeseen:  Lukuharjoituksia

Ihmissusia ja muita otuksia + pari haastekoontia

Hauskaa halloweenia!

Vietin lukuhaasteiden loppuajan ihmissusien ja kauhuelokuvien parissa. Kauhukomediastaan Ihmissusi Lontoossa (1981) tunnettu John Landis koosti muutama vuosi sitten Elokuvan hirviöt (2011) -kuvateoksen, joka on ihan pätevä ja viihdyttävä katsaus leffamaailman örkkeihin. Jättisuuren kirjan sivuilta huokuu intohimo ja asiantuntemus, vaikka se sisältääkin aika tavanomaisia tuhanteen kertaan nähtyjä kuvakaappauksia. Kirja on oikeastaan pelkkä kuvallinen listaus erilaisista hirviöistä: jättiliskoista ja vampyyreista noitiin ja ihmishirviöihin kuten natseihin. Tekstiä on siis hyvin vähän, ja sekin koostuu suurimmaksi osaksi pienistä kuvateksteistä ja ajoittain leffojen laatua koskevista mielipiteistä.

Iso plussa kuitenkin siitä, että mukana on myös paljon vähän tunnettuja kuriositeetteja sekä roskaleffoja (sekä hyviä että huonoja sellaisia). Väliin on ripoteltu myös Christopher Leen, Joe Danten, David Cronenbergin, Sam Raimin, Guillermo Del Toron, Ray Harryhausenin, Rick Bakerin ja John Carpenterin haastattelut. Nämä ovat aika pintapuolisia jutusteluja hirviöistä ja tuhanteen kertaan käsitellyistä kysymyksistä tekijöiden omista lempielokuvista, mutta kirjan yleiseen tyyliin se sopii aika mukavasti. Voisin kuvitella, että teos sopii esimerkiksi niille, jotka haluavat tutustua kauhuelokuviin, joten sinänsä esittelytyyppinen sävy on ihan ok. Tosin John Landisin jankkaava ja johdatteleva haastattelutyyli alkoi pidemmän päälle ottaa kupoliin.

Pitää varmaan myös varoittaa sen verran, että joissain osioissa (esim. Mutaatiot) voi olla aika raakaa materiaalia. Siinä käy nimittäin aika pahasti, jos ongelmajätettä loiskahtaa päälle, kuten loistavassa RoboCopissa (1987). Mielettömät maskeeraukset, niitä olisi kiva päästä hypistelemään. Elokuvan hirviöt muistutti muutenkin taas siitä, että usein käsintehdyt tehosteet ovat tietokonetehosteita tehokkaampia ja eläväisempiä. Miltei jopa käsinkosketeltavia.

Guy Endoren The Werewolf of Paris (1933) -romaani on puolestaan malliesimerkki mielenkiintoisesta ihmissusiteemasta, ja tässäkin päästään oikein käsinkosketeltaviin tunnelmiin. Tuon hienon 50-luvun kannen (ja hauskan melodramaattisen takakannen tekstin) perusteella voisi kuvitella sisällön olevan jotain pulp-kirjallisuuden tyyppistä, mutta romaani olikin yllättävä sekoitus vakavamielistä historiallista fiktiota ja ihmissusimytologiaa. Tarina alkaa kehyskertomuksella, jossa nimettömäksi jäävä amerikkalainen löytää niin sanotun Galliez-raportin, joka sisältää erään Bertrand Caillet'n elämänvaiheet. Caillet syntyy jouluaattona papin raiskaamalle nuorelle tytölle. Mies näkee lapsesta asti väkivaltaisia unia, jotka vaikuttavat hyvin todellisilta, melkeinpä muistoilta. Osa romaanista seuraa Caillet'n setäpuolen, Aymar Galliez'n, yrityksiä löytää sisäisen petonsa riivaama ja perheensä luota paennut Caillet. Taustalla muhii Saksan-Ranskan sota ja sodan loppupuolella perustettu Pariisin kommuuni. Levoton ja verinen aikakausi tuhansine teloituksineen vertautuu ihmissuden eläimellisyyteen ja haluun vuodattaa verta.

Romaania ei turhaan pidetä ihmissusikirjallisuuden kulmakivenä. Se on yllättävän rohkea ja moderni tarina, joka kietoutuu yleisemminkin ihmisyyteen sekä rikoksen ja rangaistuksen kiemuroihin. Ainoastaan loppuviite oli mielestäni tarpeeton, koska ilman sitä Caillet'n sisäinen ihmissusi pysyy kiehtovan monitulkintaisena. Muuttuiko tämä oikeasti sudeksi vai oliko kyse "vain" mielisairaudesta, sadismista ja murhanhimoisuudesta?

Loppuun vielä pari kauhuteemaista haastekoontia. En ollut varma tuon Hämärän jälkeen -haasteen alussa, että saisinko luettua hirveästi siihen, mutta yllättävän monipuolisesti kuitenkin löysin kirjoja, ja myös pari sarjakuvaa. Kiitos myös Yöpöydän kirjoihin halloweenhaasteesta! Oma haasteeni tosiaan loppuu parin päivän päästä ja suoritan arvonnan luultavasti ensi viikon alussa, eli vielä ehtii hyvin ilmoittaa lukemistaan kirjoista. Sitten vain kohti marraskuuta ja uusia kirjaseikkailuja!

HALLOWEEN
Yöpöydän kirjat
Luettu:  8

Frankensteinin täti (1978) - Allan Rune Pettersson
Pikku vampyyri matkustaa (Pikku vampyyri #3) (1982) - Angela Sommer-Bodenburg
Pikku vampyyri maalla (Pikku vampyyri #4) (1983) - Angela Sommer-Bodenburg
Tales of the Dead (1812) - Sarah Elizabeth Utterson (toim.)
The Mammoth Book of Body Horror (2012) - Paul Kane (toim.)
The Oxford Book of Victorian Ghost Stories (1991) - Michael Cox (toim.)
Elokuvan hirviöt (2011) - John Landis
The Werewolf of Paris (1933) - Guy Endore

HÄMÄRÄN JÄLKEEN
Orfeuksen kääntöpiiri
Luettu:  19

Taso:  Noitapiiri 

Uinu, uinu, lemmikkini (1983) - Stephen King 

iZombie (#1-4) (2010-12) - Chris Roberson et al.

Ulkomaiset kauhukirjailijat (2005) - Jukka Halme & Juri Nummelin (toim.) 

Myytillisiä tarinoita (1947) - Lauri Simonsuuri (toim.) 

101 Horror Movies You Must See Before You Die (2009) - Steven Jay Schneider (toim.) 

Dark Visions (1988) - Douglas E. Winter (toim.) 

Mystisiä kissatarinoita (1994) - John Richard Stephens (toim.) 

Harrow County, Vol. 1: Countless Haints (#1-4) (2015) - Cullen Bunn & Tyler Crook 

Alfred Hitchcock's Psycho: A Casebook (2004) - Robert Phillip Kolker (toim.) 

Midnight Tales (1992) - Bram Stoker 

Kwaidan: tarinoita ja tutkielmia oudoista ilmiöistä (1904) - Lafcadio Hearn 

Frankensteinin täti (1978) - Allan Rune Pettersson 

Pikku vampyyri matkustaa (Pikku vampyyri #3) (1982) - Angela Sommer-Bodenburg 

Pikku vampyyri maalla (Pikku vampyyri #4) (1983) - Angela Sommer-Bodenburg  

Tales of the Dead (1812) - Sarah Elizabeth Utterson (toim.) 

The Mammoth Book of Body Horror (2012) - Paul Kane (toim.) 

The Oxford Book of Victorian Ghost Stories (1991) - Michael Cox (toim.) 

Elokuvan hirviöt (2011) - John Landis 

The Werewolf of Paris (1933) - Guy Endore

Kirja + elokuva: Huijarit - Jim Thompson (1963)

The Grifters
224 s.

You couldn't be yourself anymore. If a woman ordered a straight double-shot with a beer chaser in a place like this, they'd probably throw her out. Ditto, if she asked for a hamburger with raw onions.

    You just couldn't march to your own music. Nowadays, you couldn't even hear it.. – She could no longer hear it. It was lost, the music which each person had inside himself, and which put him in step with things as they should be.

Halvassa hotellissa asusteleva tunnollinen ja pidetty Roy Dillon työskentelee kaupparatsuna, mutta tehtailee siinä sivussa myös pienimuotoisia huijauksia. Eräänä päivänä yksinkertainen huijaus menee kuitenkin pieleen, ja pian Royn äiti Lilly ilmestyy kuvioihin mutkistamaan tilannetta sekä ajamaan kiilaa Royn ja tämän naisystävän Moiran väliin. 

Enpä tajunnut, miten paljon olinkaan kaivannut Thompsonia. Luin vähän aikaa sitten tältä pari novellia (jotka eivät suurimmaksi osaksi olleet hirveän hyviä), mutta romaanien ahmimisesta on jo jonkun verran aikaa. Thompson kirjoittaa nimittäin erittäin mainiota noiria. Sellaista, joka saa haukkomaan henkeä, mutta joka myös hiukan kutittelee hienolla proosalla.

Huijarit ei ehkä ole kaikkein synkintä tai hulluinta Thompsonia, eikä luultavasti edes hänen parhaimmistoaan muutenkaan (huolimatta hiukan hämmentävän korkeasta kokonaisarvosanasta Goodreadsissa), mutta se on kuitenkin hyvä tarina mielenkiintoisilla henkilöillä höystettynä. Niin no, Carol on outo, koska hänen menneisyydestään paljastuva asia on tarinan kannalta merkityksetön, mutta se on toisaalta tuttu strategia Thompsonilta. Yleensä mukaan heitetään jotain outoa, mutta silti se jotenkin toimii.

Klassisessa noirissa ei välttämättä ole paljon yllätyksiä, ja Huijarit ei ole tässä mielessä poikkeuksellinen. Siinä ei ole suuria ja kuohuttavia juonenkäänteitä, mutta pidän noirgenrestä ylipäätään siksi, että romaanit ovat yksinkertaisesti rakennettuja tunnelmapaloja tietynlaisesta kyynisestä maailmasta (tai ehkä vain olen helposti miellytettävä mitä noiriin tulee, se on täysin mahdollista). Voin aina luottaa siihen, että joku alkaa käyttäytyä hullusti ja neuroottisesti. Sitten kun keitokseen vielä lisätään murha tai kaksi, niin kasassa on loistava viikonloppuvälipala. Thompson päättää itse asiassa mennä pidemmälle ja tekee äidin ja pojan suhteesta hyvin väärän oloisen ja suoraan sanottuna ällöttävän.

Thompson osaa myös päättää romaaninsa hienosti. Loppukohtaukset jäävät hyvällä tavalla roikkumaan ilmassa ja saavat miettimään, mitä seuraavassa kappaleessa tapahtuu, kunnes tajuaa, ettei seuraavaa lukua tule enää tässä elämässä. Ennakointia on suhteellisen paljon, mutta se on toteutettu monitulkintaisesti. Jossain vaiheessa epäilys hiipii niskan taakse, ja siinä kohtaa on myöhäistä kääntyä takaisin. Lasi heiluu pöydän reunalla, ja juuri kun ajattelee sen säästyvän putoamiselta, joku tulee ja iskee sen sirpaleiksi.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirja + leffa)

HUIJARIT
IMDB
Ohjaaja: Stephen Frears
Pääosissa: Anjelica Huston, John Cusack, Annette Bening, Noelle Harling

Myra Langtry: I'm Roy's friend.
Lilly Dillon: Yes. I imagine you're lots of people's friend.
Myra Langtry: [taking a good look at Lilly] Oh, of course, now that I see you in the light, you're plenty old enough to be Roy's mother.
Lilly Dillon: Aren't we all?
Roy Dillon: Play nice. Don't fight.

Huijarien leffaversio on päällisin puolin ihan mukiinmenevä neo-noir, mutta henkilöiden epäuskottavuus on suuri puute. Ei millään pahalla Cusackia kohtaan, mutta en vain osaa ajatella tätä ylipäätään minkään noirelokuvan pääosassa, ja Roy Dillonia en kuvitellut ollenkaan poikamaiseksi ja kömpelön oloiseksi. Normaalisti hyvät Huston ja Bening tuntuvat myös olevan väärässä paikassa, eivätkä tavoita Lillyn ja Moiran persoonia kovin hyvin. Osittain tämä voi johtua ohjaajastakin, eli tulkintojen ontuvuutta voi hakea vähän sieltäkin.

Toinen vaivaamaan jäänyt asia oli kirja-adaptaatioita usein tahraava muutosvimma. Huijareissa ei onneksi oltu muutettu mitään kovin suurta juonenkäännettä, mutta pienet eroavaisuudet siellä täällä aiheuttivat sen, ettei elokuva tuntunut ollenkaan Jim Thompsonilta. Varsinkin loppukohtaus jäi vaivaamaan, koska kirjassa sen tehokkuus on samaa luokkaa kuin nenän edestä kiinni paiskattava ovi. Leffassa taas erään henkilön reaktio tapahtuneeseen jätti jotenkin nihkeän olon.

Ehkä suosittelisinkin tätä niille, jotka pitävät rikoselokuvista, mutta eivät ole lukeneet kirjaa. Ensimmäiseksi film noiriksi genreen tutustuville Huijarit ei tosin taida myöskään sopia.

Alta nollan - Bret Easton Ellis (1985)

Less Than Zero
208 s.

On one of Mulholland's most treacherous turns, Rip slowed the car down and parked it on the edge of the road and got out and motioned for me to do so too. I followed him to where he stood. He pointed out the number of wrecked cars at the bottom of the hill. - - - Rip told me that, on some quiet nights, late, you can hear the screeching of tires and then a long silence; a whoosh and then, barely audible, an impact. And sometimes, if one listens very carefully, there are screams in the night that can't last too long. Rip said he doubted that they'll ever get the cars out of there, that they'll probably wait until it gets full of cars and use it as an example and then bury it. And standing there on the hill, overlooking the smog-soaked, baking Valley and feeling the hot winds returning and the dust swirling at my feet and the sun, gigantic, a ball of fire, rising over it, I believed him.

Amerikan psyko (1991) on luonnonvoiman lailla jylläävä romaani, enkä usko että on kovinkaan montaa ihmistä, joiden reaktio siihen on pelkästään välinpitämätön. Tunnistin aikoinaan kirjassa piilevän hienouden, mutta en tainnut olla kuitenkaan ihan valmis sen ylivoimaiseen vaikutukseen. En ollut ikinä lukenut mitään sen kaltaista, joten työnsin sen vain aivojeni perukoille ja annoin muhia.

Nyt Ellis on taas alkanut vetää allekirjoittanutta takaisin maailmaansa, ja ajattelin hänen debyyttiromaaninsa olevan sekä pehmeä(mpi) lasku että mielenkiintoinen vilkaisu kirjailijan ensimmäisiiin askelin kirjoittamisen parissa. Ensin matka ei tuntunut sujuvan. Ihmettelin vain useaan kertaan, miksi olinkaan hepun tekstistä pitänyt. Sitten... Jokin vain klikkasi. Totuin karsittuun tyyliin ja jossain vaiheessa tajusin, että minuthan oli vietelty oikein kunnolla.

Kokaiinia, kaikkialla läsnä olevia blondeja, turkoosina kimmeltäviä uima-altaita, yötaivaan alla kahisevia palmujen siluetteja. Yhtäkkiset väkivaltaväläykset Amerikan psykon tapaan tarjoiltuna repivät vertavuotavia haavoja näennäisen tyyneen ulkokuoreen. Jokin on pielessä, mutta et oikein osaa sanoa mikä. Los Angeles on kuin jokin kiirastulimainen painajaisuni, jossa kuvat haluavat kuristaa sinut unissasi jättäen yökkäilemään ja pyörimään kylmässä hiessä.

Sitten tämä kaikki sulaa loppukohtaukseksi, joka on huikea kaikessa vähäeleisyydessään.

Päätökseni lukea tämä englanniksi osoittautui muuten hyväksi. Pitääkin muistaa tämä seuraavalla kerralla, koska Ellis kirjoittaa tylsyydestä ja tyhjyydestä tavalla, joka jättää hämmentyneeksi ja lumoutuneeksi. Hän ei paljoa selittele, henkilöt eivät tiedä mitä tekevät maan päällä ja hienovarainen musta huumori pompahtelee esiin yllättävistäkin paikoista.

Muutama vuosi sitten näkemäni elokuva taas on vähemmän onnistunut tekele 1900-luvun kadonneesta sukupolvesta. Myönnän kyllä, että on varmasti vaikeaa tavoittaa romaanin tunnelma, mutta kun painopiste siirretään johonkin ihan muualle ja karsitaan pois kaikki se, mikä tekee romaanista hienon, niin siitä tulee lopputulokseksi jotain muuta. Toinen tarina, toinen painajainen ja vähemmän kiinnostava kokonaisuus.

Ei leffa nyt täysin toivotonkaan ole, koska värimaailma on upea, 80-luvun estetiikka saa melkein kaiken näyttämään paremmalta, James Spader on oudon kiehtova kaikessa mitä tekeekin jne. On kuitenkin vain yksi asia, joka tekee ehkä yksinään koko elokuvasta katsomisen arvoisen: Robert Downey Jr:n upea roolisuoritus. Hän ei ehkä ole romaanin Julian, mutta hän on se Julian, joka kaikkien tulisi nähdä, vaikka sitten pelkästään tenniskenttäkohtauksen takia.

__________

Osallistuu haasteisiin: Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva) ja Läpi historian (Postmodernismi)

Leaving Las Vegas - John O'Brien (1990)

200 s.

    Heidät kuskataan Stripille, ja pian he kävelevät hotellin kasinon melun ja massojen halki. - - - Virkailijoilla on puvut ja teennäisen hyödylliset ilmeet. Paikka paukkuu ilon ja surun nopeita huutoja, rahaa hävitään ja voitetaan. Katto sylkee valoa ja teeskentelee olevansa tietämätön ei-kovin-piilokameroista, jotka roikkuvat siitä. Turvallisuusmiehet ryömivät torakoiden tavoin yksipuolisten peilien kätkemillä rampeilla. Kromiset puolipallot tarkkailevat salia jatkuvasti, esitellen sitä itselleen, melkein heti tapahtuman jälkeen: vain valonsäteen päässä. Jokaisen vedon kohtalo ratkeaa ennen kuin todisteet saavuttavat kenenkään silmiä säteilevänä energiana.

Vuonna 1990 julkaistu John O'Brienin debyyttiromaani oli ainoa hänen hyvin pienessä tuotannossaan, joka julkaistiin ennen hänen itsemurhaansa 1994. Hänet löydettiin vain kaksi viikkoa sen jälkeen, kun romaanista oli päätetty tehdä elokuva. Se millä tavalla O'Brienin elämä päättyi, on voinut osaltaan vaikuttaa siihen, miksi Leaving Las Vegas tuntuu niin rehelliseltä ja aidolta.

Romaani ei niinkään käsittele riippuvuutta, vaan niitä määrätietoisia hetkiä sen jälkeen, kun Ben on ottanut työstään lopputilin ja päättänyt lopettaa elämänsä juoden itsensä hengiltä Las Vegasissa. Beniin ei enää päde ihmeenomaiset kaikenkattavat parannuskeinot, jotka sopivat yhteiskunnan ajatukseen pelastuksesta ja onnellisuudesta. Hän on jo joutunut loppusuoralle, pisteeseen mistä ei voi enää palata, mutta myös - ennen kaikkea - mistä Ben ei halua palata. Hän kääntyy risteyksessä toiseen suuntaan mihin odottaisi ja kulkee motellihuoneiden sekä tyhjien pullojen välitilassa, odottaen sitä viimeistä naksahdusta. Kuvioihin tulee kuitenkin mukaan Sera, joka vaeltaa prostituoituna Las Vegasin katuja ja yrittää vältellä entistä parittajaansa Alia.

Leaving Las Vegasia pidetään toisinaan rakkaustarinana, mutta sanoisin siinä olevan ennemmin kyse syvemmästä ja vähemmän hatarapohjaisesta yhteydestä, melkein alkukantaisesta sellaisesta. Yhteydestä, joka sallii Benin ja Seran olla omia itsejään, ilman tarvetta teeskennellä tai piilottaa sellaisia asioita, joita he eivät halua muiden näkevän. He näyttävät sisimpänsä, todelliset aikomuksensa ja löytävät toisistaan oman sielunsa.

O'Brienin Erin-siskon mukaan O'Brien oli ateisti, mutta Erin ottaa esiin hänen kirjoituksissaan esiintyneet uskonnolliset symbolit ja ehdottaa esimerkiksi Seran olevan lyhennös serafista. Serafit ovat kristinuskossa korkeimmalla taivaallisten olentojen hierarkiassa ja huolehtivat Jumalan valtaistuimesta. Pseudo-Dionysios Areopagitan kuvaus serafeista Taivaallisesta hierarkiasta -teoksessa kytkeytyy melko osuvasti Seraan ja siihen, miten tämä esitetään suhteessa Beniin:

"The name seraphim clearly indicates their ceaseless and eternal revolution about Divine Principles, their heat and keenness, the exuberance of their intense, perpetual, tireless activity, and their elevative and energetic assimilation of those below, kindling them and firing them to their own heat, and wholly purifying them by a burning and all-consuming flame; and by the unhidden, unquenchable, changeless, radiant and enlightening power, dispelling and destroying the shadows of darkness."

Vaikka Benin matka tuntuu loputtomalta vaellukselta, Sera on varauksetta läsnä tehden ajanjaksosta hieman kirkkaamman ja merkityksellisemmän.  O'Brien ei alennu saarnaamaan moralistista opetusta pelastuksesta, vaan haastaa sen sijaan ajattelemaan vaihtoehtoista tietä. Sera ja Ben hyväksyvät loppujen lopuksi toistensa teot ja ymmärtävät, joskus ilman sanoja, mitä toinen tarvitsee. Kumppanuus on sellainen, jota kaikki eivät saa elämänsä aikana kokea.

Benin motivaatiot jätetään suurimmaksi osaksi selittämättä, mutta juuri helppojen vastausten puute tekee romaanista kiehtovan ja puhaltaa sen täyteen elämää. On vaikeaa, kun tietää mihin kaikki päättyy, mutta lohduttava ajatus on se, että Benillä on ollut mahdollisuus elää omien ehtojensa mukaan ja viettää viimeiset hetket Seran kaltaisen kanssa. Matkan varrella on kauniita hetkiä niille, jotka ovat halukkaita ne näkemään. Hetket ovat vain naamioitu strippiluolien valoihin ja kasinoiden ummehtuneiden kokolattiamattojen hajuun.

Emme voi koskaan tietää, mitä O'Brien olisi ajatellut romaaninsa elokuvaversiosta, mutta mielestäni leffa tekee hyvinkin paljon oikeutta alkuperäisteokselleen. Kuvaus on ensinnäkin upeaa. Se on kuin visuaalinen vastine sille, mitä romaanin lukeminen saa tuntemaan. Kirja tietysti paneutuu hiukan syvemmälle ja Benin ja Seran suhde on ehkä kokonaisempi, mutta muuten elokuvan parissa vietetty kaksituntinen on antoisa.

__________

Suomentaja:  Tuomas Kilpi
Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)

Miniarvioita, osa VIII

Bram Stoker - Midnight Tales (1992)
Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen

Stokerin romaani eräästä kammottavasta vampyyrikreivistä on yksi lempikirjoistani, ja kolme vuotta sitten lukemani Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia (1914) -novellikokoelma ei ollut sekään yhtään hassumpi. Midnight Tales -kokoelmasta löytyy tuosta edellämainitusta tutut "Draculan vieras" sekä "The Squaw", joten niitä en alkanut uudestaan lukea (jälkimmäistä suosittelen kuitenkin lämpimästi). Jätin lukematta myös "The Bridal of Death" -novellin, koska se on alkuperäinen poistettu loppu romaanista The Jewel of the Seven Stars, ja haluan lukea kirjan ensin. Kaiken kaikkiaan tämä on yhtä epätasainen kuin Draculan vieras, mutta siinä mielessä kiinnostavampi, että novelleissa on huimasti tyyllillistä hajontaa.

Pari novellia on kirjoitettu irlannin murteella (aluksi hankalahkoa luettavaa, mutta alkujärkytyksen jälkeen alkoi sujua vähän paremmin, ja toisen irlantilainen huumori ilahdutti), "The Gombeen Man" on suoraviivainen seikkailukertomus, keskeneräinen "Midnight Tales" sisältää pieniä muutaman rivin tarinapaloja jne. Parhaiten jäi mieleen makaaberi ja suoraan sanottuna outo "The Dualitists", jossa kaksi täysin tunteetonta ja kipua ymmärtämätöntä psykopaattilasta kylvävät tuhoa jo pienestä asti. Tunnelmaltaan ja sävyltään jotenkin hämmentävä, ja ehkä sen taki niin hyvä.

Kokoelman jokaisen novellin alussa käydään myös läpi Stokerin ja tämän ystävän sekä manageroitavan näyttelijä Henry Irvingin henkilökohtaista ja ammatillista suhdetta. Midnight Talesin tarinat saivat alkunsa, kun Irvingin esitysten jälkeen miehet kokoontuivat muiden paikalle kutsuttujen illallisvieraiden kanssa Lyceum-teatterin Beefsteak Roomiin tarinoimaan.

Bruce Campbell - If Chins Could Kill: Confessions of a B Movie Actor (2001)
Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat

Kun televisiossa näytettiin aikoinaan Veijari nimeltä Brisco (1993-4) -sarjaa, jäin siihen totaalisesti koukkuun. Huumori iski täysin ja huolimatta siitä, etten ole ikinä pitänyt lännenelokuvista, itkin suurin piirtein verta kun sarja päätettiin lopettaa aivan liian aikaisin. Campbell oli sarjassa pääosassa, mutta onneksi sain nauttia myöhemminkin hepun roolisuorituksista. Ennen kuin näin Evil Dead -trilogian, sivuhahmosekoilu Autolycuksena Xenassa (1996-9) ja Herculeksessa (1995-9) oli ihan parhaimmistoa.

Luonnollisesti olin siis kiinnostunut Campbellin muistelmista, ja hyvät arvostelut nostivat odotukset korkealle. Onneksi odotukseni palkittiin. Campbell kirjoittaa hyvin epämuodollisesti ja keskustelevasti, mikä sopii miehen tyyliin erinomaisesti (niin kuin sekin, että kuvat on kuvaliitteen sijasta ripoteltu ympäri teosta, ja että jokainen luku on aloitettu Campbellille osoitetulle fani- tai vihapostilla). Tarinat Evil Deadin teosta ovat pääosassa, enkä yhtään valita, koska siitä Campbell parhaiten muistetaan ja ihan syystä. Elokuvan matka kulttiklassikoksi on ollut huikea, ja työmäärä sen aikaan saamiseksi oli valtava. Pelkästään tarinat rahoituksen kokoamisesta saa kenen tahansa otsalle kylmän hien. Hienoa oli myös Campbellin häpeilemätön ylpeys siitä, että on säilyttänyt järkensä elokuvateollisuudessa tekemällä töitä lähinnä B-elokuvissa ja pysyttelemällä poissa Hollywoodin myrkyllisestä ilmapiiristä. Tähän liittyi tarina siitä, miten jopa ihmisen puhetapa muuttuu kun Campbellin mukaan Hollywoodin itiöt pääsevät pesiytymään aivoihin.

Campbell pitää myös niin sanottujen duunareiden puolta, eli kaikkien niiden, jotka tekevät tunti toisensa jälkeen töitä kulisseissa, eivätkä aina saa kiitosta uurastuksestaan. Ilman taustajoukkoja ei elokuvia saataisi aikaan. Kuten Robert Englundin muistelmista, Campbellinkin teoksesta välittyy kuva jalat maassa olevasta, humoristisesta, nöyrästä ja rehellisestä tyypistä. Niin, kuka ei tosiaan kieltäytyisi keikasta, josta lopputuloksena on hyvin todennäköisesti järkyttävän huono elokuva, mutta jota kuvatessa saa asua lämpimässä paratiisissa?

Lafcadio Hearn - Kwaidan: tarinoita ja tutkielmia oudoista ilmiöistä (1904)
Osallistuu haasteisiin: Hämärän jälkeen, Kurjen siivellä ja Kirjallinen maailmanvalloitus (Japani)

Kwaidan oli ennestään tuttu Masaki Kobayashin samannimisenä elokuvana. Antologiaelokuvassa on mukana kaksi tarinaa Kwaidanista (sokea muusikko ja luminainen) ja muut ovat muista Hearnin kokoelmista. Elokuva on visuaalisesti upea, ja paperilla taas tarinoista huokuu japanilainen mystisyys ja tyyneys, ja joskus taas tunnelmaa on hyvin vaikeaa kuvailla. En ole animefani, vaan pidän enemmän japanilaisen mytologian kummallisuuksista (esim. huikea Onibaba (1964) tiivistää hyvin sen, mitä Japanilla on tarjottavana animen ulkopuolelta). Läheskään kaikki tarinat eivät iskeneet, mutta pari sai aikaan hivenen kylmiä väreitä: kuollut perheenjäsen seisoo lipaston edessä sitä tuijottaen, muotoa muuttava nainen pyyhkäisee käden kasvoiltaan ja paljastaa tyhjyyden, virvatulet loitsivat sokean muusikon jne. Pientä huumorinpilkahdustakin löytyy, kun mies joutuu kulkemaan ympäri maata vihaisen ihmissyöjädemonin pää hihasta killuen.

Hearn on joka tapauksessa tehnyt elämätyönsä japanilaisen kulttuurin parissa (tunnettuaan lapsesta asti ulkopuolisuutta ja jouduttuaan heitetyksi perheestä toiseen Hearn löysi kodin ja perheen Japanista), ja tällaisenaan Kwaidan on korvaamaton läpileikkaus japanilaiseen tarinaperinteeseen. Hearn on tosin kirjoittanut itse tarinat muokaten muistiin, joten ne ovat enemmänkin toisintoja suullisesta ja kirjallisesta tarinaperinteestä. Aasia ei ole kirjallisuuden puolesta hirveän tuttu, joten tämä oli myös piristävä alku Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen. Vielä kun löytyisi joku hyvä japanilainen kauhuromaani, mutta jotenkin tuntuu, että tällaisina lyhyinä tarinoina aasialainen kauhu toimii parhaiten.

Kirja + elokuva: Kaikki minun unelmani - Rona Jaffe (1958)

The Best of Everything
448 s.

"She had a collection of matchbooks from extravagant places, dropped here and there on tables in the dingy apartment she still shared with Gregg. They made it look as if she lived a gay, mad life. What a typical picture for anyone from out of New York: career girl's apartment, stockings drying over the shower rod, clothes flung helter-skelter in the rush to get to the office on time, to a date on time, a bottle of wine there too, wads of dust lying under the studio couch because you couldn't clean except weekends and sometimes not even then, and all those brightly colored matchbooks with names of well-known eating places, so that even if one managed only two good and sufficient meals a week one could still light one's cigarettes for the rest of the week with the memory."

Kaikki minun unelmani on tarina työssäkäyvistä naisista New Yorkin pyörteissä, ja kullekin päähenkilölle New York näyttäytyy erilaisena. Jollekin työ kustannusyhtiössä on ensiaskel unelmauralla, jollekin vain välietappi, jonka jälkeen odottaa ura kotirouvana. Nimettömässä kimmeltävä sormus on toimiston naisille suuri asia, mutta mitä jos asiat eivät etenekään niin kuin haluaisi? Entä jos miehet onnistuvatkin sotkemaan suunnitelmat, tai joutuu valitsemaan miehen ja uran välillä?

Jos Nukkelaakso (1966) on Peyton Placen (1956) loistokas ja yliampuva serkku, niin Kaikki minun unelmani on Nukkelaakson Seconalilla rauhoitettu kaksonen. Hyden Jekyll-puolisko. Alkoholi virtaa, mutta hillitysti Mad Menin tapaan. Jos sokkotreffien deitti on tylsä, niin sitten vain drinkkejä drinkkien perään.

Chick lit on siis itselleni edelleen ongelmallinen genre, mutta sen sijaan että kokemus olisi taas ollut jotain Bridget Jonesin päiväkirjan (1996) tapaista, niin Kaikki minun unelmani osoittautui jo toiseksi viihdyttäväksi chick lit -klassikoksi. Pidin enemmän Nukkelaakson hysteerisyydestä, mutta Kaikki minun unelmani oli toisaalta mukavan tasainen ja rentouttava luettava. 1950-luku ja kaikki mitä sen mukana tulee, kuten työssäkäyvien naisten kokemukset miehille kuuluvassa maailmassa, tekee tarinasta ja henkilöiden kokemuksista heti paljon mielenkiintoisemman.

Henkilöt itsessään olivat valitettavasti vähemmän mielenkiintoisia. Naiiviutta on vaikka muille jakaa, ja sillä hetkellä kun tajuaa että yksi naisista takertuu eksäänsä kuin hukkuva, tajuaa myös ettei henkilöistä oikeastaan välitä lainkaan. Kuten Nukkelaaksossa, he määrittelevät elämänsä miesten kautta, mutta romaanin arkisemman ja tavanomaisemman sävyn vuoksi se alkaa kyllästyttää.

Tarinoita pitkitetään muutenkin vähän liikaa ja piilevä sinkkuelämän vastainen sanoma on kirsikka homeisen kakun päällä. Lopun juonenkäänne on rehellisesti sanottuna hirveä, koska se ei sovi ollenkaan kirjan muuhun sisältöön. Ihan kuin Jaffe olisi yrittänyt lisätä viime tipassa jotain skandaalimaista, mutta se tuhosi kaiken uskottavuuden ja päätyi television iltapäivän saippuaoopperoiden alueelle.

Jaffe selvästi yritti tavoitella opettavaista tarinaa suurkaupungin vaaroista, mutta en ole yllättynyt, että monet tytöt halusivat kirjan luettuaan muuttaa sinne entistä palavammin. Elämä New Yorkissa on ehkä vaikeaa, jopa vaarallista, ja seksuaalisen häirinnän mahdollisuus toimistolla on lähinnä itsestäänselvyys, mutta se on myös seikkailu (tai näin ainakin kuvittelen tyttöjen järkeilleen). Naimisiin menneiden zombien ja zombeiksi haluavien luonteiden puuttuminen oli niin kammottavaa, että on vaikeaa kuvitella Jaffen ajatellen asioita ihan loppuun asti henkilökehityksen ja romaanin yleisön suhteen (olisivatko Jaffen henkilöt houkutelleet 50-luvun lukijoita tähtäämään ainoastaan avioliittoon eikä mihinkään muuhun?).

Kaikki minun unelmani on silti nopea, kevyt ja miellyttävä luettava. Se ei edes yritä sulattaa aivoja, ja mikä parasta: sen sijaan, että romaani turvautuisi helppoon ratkaisuun eli siistiin onnelliseen loppuun, sen loppu on monitulkintainen ja vihjaa ainakin joidenkin henkilöiden tulevaisuuden olevan epävarma. Työssäkäyvän naisen elämä oli kovaa 50-luvulla, ja kaunistelun puute voi vedota myös nykypäivän lukijoihin. Seksismi ja seksuaalinen häirintä ei ole vieläkään kadonnut työpaikoilta mihinkään, mutta Jaffen romaani ehdottomasti saa arvostamaan työolojen parantumista ja niitä, jotka tekivät sen eteen kaikkensa. 

__________

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirja + leffa)

KAIKKI UNELMANI (1959)

IMDB
Ohjaaja: Jean Negulesco
Käsikirjoitus: Edith Sommer ja Man Rubin
Pääosissa: Hope Lange, Stephen Boyd, Suzy Parker, Martha Hyer, Diane Baker, Brian Aherne, Robert Evans, Brett Halsey, Donald Harron, Joan Crawford

Amanda Farrow: When you finish the slush files, then you may go. But I want my comments on each.
Caroline Bender: Typed?
Amanda Farrow: No Miss Bender. Beat it out on a native drum.

Romanialaissyntyinen Negulesco tunnetaan ehkä parhaiten Marilyn Monroen tähdittämästä Kuinka miljonääri naidaan (1953) -elokuvasta, ja miehen tuotannossa näyttää olevan monia muitakin naisten tunne-elämää käsitteleviä elokuvia. Olen nähnyt myös ohjaajan 3 kolikkoa lähteessä (1954), joka oli melkoisen tylsä, mutta Kaikki unelmani olikin taas tuon ensin mainitun lisäksi jo sitä parempaa osastoa.

Elokuva on melko uskollinen romaanille, vaikka paria juttua siinä onkin muutettu. Mukavaa viihdettä leppoisaan iltaan. Ei herätä sen suurempia tunteita, mutta ihan mielellään tätä kuitenkin katseli. Odotin erityisesti Crawfordin roolisuoritusta Amanda Farrow'na, ja olihan se aika hieno piikittelyineen kaikkineen.

Eniten nautin hienosti kuvatuista New York -maisemista. Esimerkiksi alun tunnelma on tavoitettu hienosti, kun työmuurahaiset vyöryvät metrotunnelista valtavien pilvenpiirtäjien häämöttäessä taustalla. Pelkästään siis jo 50-luvun tunnelman takia tätä voi suositella, jos yhtään kiinnostaa miltä New York aikoinaan näytti. Kustannusyhtiökin on tapahtumapaikkana erittäin mielenkiintoinen.