Kirja + elokuva: Huijarit - Jim Thompson (1963)

The Grifters
224 s.

You couldn't be yourself anymore. If a woman ordered a straight double-shot with a beer chaser in a place like this, they'd probably throw her out. Ditto, if she asked for a hamburger with raw onions.

    You just couldn't march to your own music. Nowadays, you couldn't even hear it.. – She could no longer hear it. It was lost, the music which each person had inside himself, and which put him in step with things as they should be.

Halvassa hotellissa asusteleva tunnollinen ja pidetty Roy Dillon työskentelee kaupparatsuna, mutta tehtailee siinä sivussa myös pienimuotoisia huijauksia. Eräänä päivänä yksinkertainen huijaus menee kuitenkin pieleen, ja pian Royn äiti Lilly ilmestyy kuvioihin mutkistamaan tilannetta sekä ajamaan kiilaa Royn ja tämän naisystävän Moiran väliin. 

Enpä tajunnut, miten paljon olinkaan kaivannut Thompsonia. Luin vähän aikaa sitten tältä pari novellia (jotka eivät suurimmaksi osaksi olleet hirveän hyviä), mutta romaanien ahmimisesta on jo jonkun verran aikaa. Thompson kirjoittaa nimittäin erittäin mainiota noiria. Sellaista, joka saa haukkomaan henkeä, mutta joka myös hiukan kutittelee hienolla proosalla.

Huijarit ei ehkä ole kaikkein synkintä tai hulluinta Thompsonia, eikä luultavasti edes hänen parhaimmistoaan muutenkaan (huolimatta hiukan hämmentävän korkeasta kokonaisarvosanasta Goodreadsissa), mutta se on kuitenkin hyvä tarina mielenkiintoisilla henkilöillä höystettynä. Niin no, Carol on outo, koska hänen menneisyydestään paljastuva asia on tarinan kannalta merkityksetön, mutta se on toisaalta tuttu strategia Thompsonilta. Yleensä mukaan heitetään jotain outoa, mutta silti se jotenkin toimii.

Klassisessa noirissa ei välttämättä ole paljon yllätyksiä, ja Huijarit ei ole tässä mielessä poikkeuksellinen. Siinä ei ole suuria ja kuohuttavia juonenkäänteitä, mutta pidän noirgenrestä ylipäätään siksi, että romaanit ovat yksinkertaisesti rakennettuja tunnelmapaloja tietynlaisesta kyynisestä maailmasta (tai ehkä vain olen helposti miellytettävä mitä noiriin tulee, se on täysin mahdollista). Voin aina luottaa siihen, että joku alkaa käyttäytyä hullusti ja neuroottisesti. Sitten kun keitokseen vielä lisätään murha tai kaksi, niin kasassa on loistava viikonloppuvälipala. Thompson päättää itse asiassa mennä pidemmälle ja tekee äidin ja pojan suhteesta hyvin väärän oloisen ja suoraan sanottuna ällöttävän.

Thompson osaa myös päättää romaaninsa hienosti. Loppukohtaukset jäävät hyvällä tavalla roikkumaan ilmassa ja saavat miettimään, mitä seuraavassa kappaleessa tapahtuu, kunnes tajuaa, ettei seuraavaa lukua tule enää tässä elämässä. Ennakointia on suhteellisen paljon, mutta se on toteutettu monitulkintaisesti. Jossain vaiheessa epäilys hiipii niskan taakse, ja siinä kohtaa on myöhäistä kääntyä takaisin. Lasi heiluu pöydän reunalla, ja juuri kun ajattelee sen säästyvän putoamiselta, joku tulee ja iskee sen sirpaleiksi.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirja + leffa)

HUIJARIT
IMDB
Ohjaaja: Stephen Frears
Pääosissa: Anjelica Huston, John Cusack, Annette Bening, Noelle Harling

Myra Langtry: I'm Roy's friend.
Lilly Dillon: Yes. I imagine you're lots of people's friend.
Myra Langtry: [taking a good look at Lilly] Oh, of course, now that I see you in the light, you're plenty old enough to be Roy's mother.
Lilly Dillon: Aren't we all?
Roy Dillon: Play nice. Don't fight.

Huijarien leffaversio on päällisin puolin ihan mukiinmenevä neo-noir, mutta henkilöiden epäuskottavuus on suuri puute. Ei millään pahalla Cusackia kohtaan, mutta en vain osaa ajatella tätä ylipäätään minkään noirelokuvan pääosassa, ja Roy Dillonia en kuvitellut ollenkaan poikamaiseksi ja kömpelön oloiseksi. Normaalisti hyvät Huston ja Bening tuntuvat myös olevan väärässä paikassa, eivätkä tavoita Lillyn ja Moiran persoonia kovin hyvin. Osittain tämä voi johtua ohjaajastakin, eli tulkintojen ontuvuutta voi hakea vähän sieltäkin.

Toinen vaivaamaan jäänyt asia oli kirja-adaptaatioita usein tahraava muutosvimma. Huijareissa ei onneksi oltu muutettu mitään kovin suurta juonenkäännettä, mutta pienet eroavaisuudet siellä täällä aiheuttivat sen, ettei elokuva tuntunut ollenkaan Jim Thompsonilta. Varsinkin loppukohtaus jäi vaivaamaan, koska kirjassa sen tehokkuus on samaa luokkaa kuin nenän edestä kiinni paiskattava ovi. Leffassa taas erään henkilön reaktio tapahtuneeseen jätti jotenkin nihkeän olon.

Ehkä suosittelisinkin tätä niille, jotka pitävät rikoselokuvista, mutta eivät ole lukeneet kirjaa. Ensimmäiseksi film noiriksi genreen tutustuville Huijarit ei tosin taida myöskään sopia.

Piru perii omansa - Jim Thompson (1954)

A Hell of a Woman
192 s.

Ovi lennähti auki kun olin vielä hakkaamassa sitä.  Silmäisin kerran rouvaa ja siirryin nopeasti taemmaksi.  Tämä ei ollut se nuori, kärsivän näköinen typy, jonka olin nähnyt kurkistavan verhojen raosta.  Tämä oli vanha harppu, jolla oli kotkannenä ja lähekkäin olevat, ilkeät pienet silmät.  Hän oli seitsemissäkymmenissä - en ymmärrä miten kenestäkään voi tulla niin ruma alle seitsemässäkymmenessä vuodessa - mutta hän näytti hyvin terveeltä ja reippaalta.  Hänellä oli mukanaan raskas keppi ja minusta vaikutti siltä, että hän oli aivan valmis käyttämään sitä.  Minuun.

Thompsonin kaunistelemattomiin pulp-romaaneihin on ilmeisesti vaarassa jäädä koukkuun.  Tämän ahmin muutamassa tunnissa kandikirjoittelutauon aikana, ja seuraavaa tekisi jo mieli hypistellä.  Lyhyt sivumäärä on ainoastaan hyväksi, koska henkilöihin pääsee hyvin sisälle jo siinä ajassa, eikä enemmän tai vähemmän psykoottisen päähenkilön ajatuksissa haluaisi viipyä yhtään sen kauempaa.  Siinä missä Tappaja sisälläni -romaanissa keskitytään Lou Fordin kamppailuun rikosvyyhdistään selviämiseen, Frank 'Dolly' Dillonin tarina on enemmänkin kertomus miehen romahduksesta rikosten seurauksena.

Dolly kauppaa kaikenlaista roinaa ovelta ovelle, ja työskentelee samalla myös perintämiehenä samalle yritykselle.  Eräänä iltana työkeikalla Dillon tutustuu arvoitukselliseen Mona Farrelliin, joka asuu 'vanhan harpun' luona.  Kuten Lou Fordinkin tapauksessa, naisen tapaamisesta alkaa alamäki.  Dillonilla vain sattuu olemaan enemmänkin ongelmia naisten kanssa, sillä tämän vaimo Joyce ei ole niitä kaikkein herttaisimpia.  Pian käykin selväksi, että naiset tuntuvat olevan Dillonin heikko kohta, ja aina syypäitä miehen kovaan onneen.  Vai onko asia sittenkään niin yksinkertainen?

Tarina etenee jälleen vauhdilla, ja Thompson on päässyt häiritsevän hyvin epämiellyttävän Dillonin pään sisälle.  Ainoastaan loppukappale on lievästi sanottuna kaoottinen ja vaikealukuinen.  Alunperin teksti oli kahtena erillisenä palstana, joka olisi sopinut mainiosti tunnelmaan ja olisi ollut myös looginen, mutta kustantaja päättikin sitten sekoittaa kaksi tekstiä keskenään kursiivina ja normaalina fonttina.  Thompson ei syystä pitänyt muutoksesta, joten on parasta yrittää lukea kappale niin kuin se oli alunperin tarkoitettu.

* * * *

Tappaja sisälläni - Jim Thompson (1952)

The Killer Inside Me
244 s.

No.  NO?  Mitä tehdä, mitä sanoa, kun olet hukkumassa omaan paskaasi, ja kaikki potkivat sinua sinne takaisin, kun kaikki helvetistä kantautuva kirkuna ei ole yhtä kovaäänistä kuin se, miten itse haluaisit kirkua, kun olet kuilun pohjalla ja koko maailma on niskassasi, kun sillä on vain yhdet kasvot, kasvot vailla silmiä tai korvia, ja silti se katselee ja kuuntelee.

Lou Ford on 29-vuotias texasilaisen pikkukaupungin apulaisseriffi, joka viidentoista vuoden tauon jälkeen joutuu taas "taudin" otteeseen tavattuaan Joyce Lakelandin.  Tuosta aamusta alkaa tapahtumasarja, jonka pyörteissä elämiä tuhoutuu, mutta jossa Ford luovii viileän rauhallisesti.

Monet huippusuosittuun yhdysvaltalaiseen Black Mask -lehteen kirjoittaneet saavuttivat niin yleisön kuin kriitikoidenkin suosion, kuuluisimmasta mainittakoon Raymond Chandler ja Dashiell Hammett.  Näistä ensin mainittuun on allekirjoittanutkin tutustunut ja ihastunut, ja Thompsonin tyyli onkin monessa mielessä verrattavissa kovaksikeitettyjen dekkaristien kirjoituksiin.  Thompson ei kuitenkaan elinaikanaan saanut mainittavaa tunnustusta.  Harmi, koska raju Tappaja sisälläni on monessa mielessä melkeinpä kiinnostavammin toteutettu kuin Chandlerin teokset.

Kirjoitustyyli on ytimekästä ja tiivistä (Thompsonilla oli sanomalehtitaustaa), joka sopii täydellisesti tarinaan ja sen kulkuun.  Kaikki henkilöt ovat jollain tavalla epämiellyttäviä, mutta joista tietenkin Ford on se kaikkein levottomuutta herättävin.  Melkein alusta lähtien voi aavistella loppuratkaisun, mutta se ei vie mitään pois lukukokemuksesta.  Päinvastoin, on mielenkiintoista seurata miten Ford pyristelee.  Joissain rikollisen näkökulmasta kirjoitetuissa tarinoissa voidaan päätyä antamaan päähenkilölle jonkinlaisia pelastavia luonteenpiirteitä, mutta Ford on rauhallisen ja vähän yksinkertaisemman naamionsa takana yksinkertaisesti psykopaatti.  Väkivallan kuvauksetkin ovat tavallista epämiellyttävämpiä, vaikka eivät varsinaisesti raakoja verimässäilyjä olekaan.  Tarinan räjähtävä päätös sopii yleistunnelmaan, ja voi olla varma että Ford jää ainakin joksikin aikaa kummittelemaan mieleen.

Tässä yhteydessä voisin mainita myös vuoden 2010 kirjalle uskollisen filmatisoinnin, jonka itse asiassa näin jo jokin aika sitten.  Elokuva ei sillä hetkellä vakuuttanut, mutta Casey Affleck oli ehdottomasti nappivalinta pääosaan.  Tämän vuoksi voisin suositella leffaa kirjan lukeneille, ja ehkä kirjastakin saa enemmän irti jos sen lukee ensin.  Väkivalta on kuitenkin kirjan tavoin melkoisen graafista ja epämiellyttävää, joten helposti pahoinvoivien kannattaa ehkä parissa kohdassa sulkea silmät.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Texas)

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla