Kaukametsän pakolaiset (Kaukametsä #1) - Colin Dann (1979)

The Animals of
Farthing Wood
303 s.

You domesticated creatures are blinded by humans' generosity. They feed you, groom you, give you a home. You don't notice their faults. Now we wild animals are different. We observe human ways from a distance, and we understand them better. Animals, and their needs, are of little consideration when they conflict with their own. That's always been the way of it, and it won't alter.

Kun olin lapsi, Kaukametsän pakolaiset oli yksi suosikkisarjoistani. Jumitin uskollisesti sohvalla aina uuden jakson tullessa televisiosta. Sarja on kuitenkin siitä erityinen, että se ahdisti välillä suunnattomasti (enkä ole ainoa, jolle se on tästä syystä jäänyt mieleen). Vaikka tapahtumien tarkka kulku sinänsä on jo unohtunut suurimmaksi osaksi, en ole ikinä unohtanut sarjan aikaansaamia tunteita. Välillä olin suunnattoman raivoissani ihmisten typeryydestä, välillä itkin lempihahmojen kuolemaa. Parista kohtauksesta järkytyin oikein kunnolla.

Rekisteröin vasta jokin aika sitten, että sarja perustuu kirjaan. Aluksi olin innoissani, mutta muutaman sekunnin päästä mietin onko minusta siihen. Entä jos silmät putoavat päästä kaikesta itkemisestä tai masennun kuukaudeksi eteenpäin?

Noh, hengitin syvään ja päätin rohkaistua.

Juonihan tässä on hyvin simppeli: Kaukametsää aletaan tuhota, joten siellä asuvat eläimet päättävät lähteä yhteiselle pakomatkalle kohti White Deer Park -luonnonsuojelualuetta, josta sieltä palannut rupisammakko innokkaasti kertoo. Koska Kaukametsän pakolaiset kuuluu seitsemänosaiseen Kaukametsä-sarjaan, voi tästä päätellä eläinten pääsevän määränpäähänsä. Juju onkin siinä, mitä matkan varrella tapahtuu. Pääsevätkö kaikki yhtenä kappaleena perille?

Täytyy sanoa, ettei kokemus ollut yhtä tunteellinen kuin animaation kanssa. Eräs verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi syöpynyt kohtaus, jonka muistan myös sarjasta parhaiten, sai hetkeksi hätkähtämään, mutta vain koska muistin miltä se näytti sarjassa. Kaikki eläimet ovat tietysti erilaisia käytökseltään ja asenteeltaan, mutta koin saavani otteen ainoastaan niin sanotuista johtajaeläimistä ja ehkä niiden lisäksi kyykäärmeestä. Tämän vuoksi jännitystä ei ollut nimeksikään. Moottoritien ylitys sai sentään vähän sydämen pamppailemaan.

Jännitystä tärkeämpi osa-alue onkin mielestäni sen todistaminen, miten eläimet ylittävät esteitä yhteistyöllä ja lupaavat olla satuttamatta tai syömättä toisiaan pakomatkan aikana. Ketään ei jätetä pulaan, vaan tavoitteena on auttaa heikompia ja pyrkiä saamaan kaikki turvallisesti perille. Luonnonsuojelualue häilyy taustalla paratiisina, joka motivoi ottamaan vielä yhden askeleen.

Ihmiset ovat eläimille niin vihollisia, suojelijoita kuin vähän outoja tyyppejäkin, joilla on outoja tapoja. Ihmiset haluavat tehdä naapurinsa kateelliseksi hienolla uima-altaalla tai muilla hienouksilla ja potkivat lemmikkejään, mutta perustavat myös luonnonsuojelualueita ja sammuttavat metsäpaloja. Ihmisten negatiivisia puolia ei siis ole liioiteltu, ja hyvät puolet tasapainottavat sen verran, ettei kirjasta nyt ihan niin paljon masennu mitä luulisi.

Vaikka en ihan samanlaista kokemusta kirjasta saanutkaan kuin sarjasta, objektiivisesti katsottuna Kaukametsän pakolaiset on tärkeä kirja jokaisen lapsiperheen kirjahyllyyn. Se saa toivottavasti arvostamaan luontoa ja sen monimuotoisuutta sekä miettimään, minkälainen toiminta on luonnossa hyväksyttävää (esim. itse en näe kettujahtia millään tasolla jalona urheilulajina) ja minkälaisia vaikutuksia elintilan katoamisella on lajien säilymisen kannalta.

Lukemastani Egmontin kustantaman painoksen lopusta löytyy myös lyhyt Dannin haastattelu, ohjeet oman pihan muuttamiseen eläimille suotuisammaksi sekä testi, josta selviää pääseekö lukija turvallisesti eläinten mukana White Deer Parkiin.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Ajattomia satuja ja tarinoita

The Elephant Man - Bernard Pomerance (1977)

102 s.

TREVES: Have we nothing to say, John?
MERRICK: If all that'd stared at me'd been sacked - there'd be whole towns out of work.
TREVES: I meant, "Thank you, sir."
MERRICK: "Thank you, sir."
TREVES: We always do say please and thank you, don't we?
MERRICK: Yes, sir. Thank you.
TREVES: If we want to properly be like others.

Onnistuin jotenkin jättämään Lontoon teatteritarjonnan tarkistamatta ennen viime vuoden matkaa, ja eräällä bussikierroksella sitten mahanpohjasta kouraisi aika ikävästi, kun näin The Elephant Man -näytelmän mainoksen. Tunne paheni entisestään, kun kierroksen jälkeen tarkistin lippukioskin seinästä aikataulut ja huomasin, että näytelmän viimeinen esitys oli ollut juuri edellisenä päivänä. Yksi mielenkiintoisimmista elämäntarinoista, vieläpä sellainen josta olen ollut suorastaan pakkomielteinen muutaman viime vuoden ajan, ja juuri muutamaa kuukautta aiemmin olin harmitellut, etten pysty matkustamaan New Yorkiin katsomaan näytelmää Broadwaylla, jossa se oli saanut loistavat arvostelut. Yritin tässä sitten lohduttaa itseäni lukemalla näytelmän, ja se onneksi löytyi helposti archive.org -arkiston lainauspuolelta (tuolla voi siis luoda profiilin ja teoksia saa lainaan kahdeksi viikoksi; muistaakseni openlibrary.org -osoitteessa on myös archive-sivuston kirjoja).

"[T]he most disgusting specimen of humanity". "[A] perverted object". Näillä sanoilla tohtori Frederick Treves kuvailee The Elephant Man and Other Reminiscences (1923) -muistelmissaan Joseph Merrickiä (usein virheellisesti John), yhtä viktoriaanisen aikakauden kuuluisinta hahmoa. Merrick alkoi oireilla nuorella iällä, ja myöhemmin epämuodostumat levisivät niin paljon, että tämän piti nukkua istuma-asennossa, jotta pään paino ei katkaisisi niskaa. Epämuodostumat estivät myös tavallisen työssä käymisen (tupakoiden kääriminen hankaloitui ja kaupustelu ei onnistunut, koska asiakkaat kauhistuivat Merrickin ulkonäköä), ja muutaman köyhäintalovuoden jälkeen Merrick päätti yrittää onneaan kiertävän sirkuksen parissa. Kun Merrick päätyi Lontooseen erääseen Whitechapelin pikkukauppaan töllisteltäväksi, hän tapasi ensimmäistä kertaa Frederick Trevesin. Epäonnistuneen Brysselin matkan jälkeen Merrick palasi Lontooseen, uudisti tuttavuutensa Trevesin kanssa ja lopulta Merrickin annettiin jäädä asumaan kuolemaansa asti London Hospitaliin.

Fiktion kirjoittaminen oikeista henkilöistä on monin tavoin ongelmallista. Kuten David Lynchin Elefanttimiehessä (1980) (jonka tuotantoyhtiö haastettiin oikeuteen, koska juoni oli liian samanlainen näytelmään verrattuna), Pomerancen The Elephant Manissa Merrick on holhoavan Trevesin uhri. Hän on myös seurapiirin huomion keskipisteessä, ja vaikka silmäätekevät kanniskelevat tälle lahjoja, kukaan heistä ei näytä olevan aidosti kiinnostunut Merrickistä ihmisenä. He näkevät Merrickissä jotain itsestään, jolloin tästä tulee tyhjä taulu, joka heijastaa kaikkien pelkoja ja haluja.

Tämä nimenomaan on vaivaannuttavaa, koska Merrickin liiallinen uhriuttaminen tekee tästä pelkän säälin kohteen. Strategia voi tehdä Merrickin elämäntarinaan liittyvien teemojen tarkastelusta helpompaa, mutta se on kuitenkin kyseenalainen toimintatapa, koska fiktiosta saatu mielikuva voi jäädä elämään. Pomerancen kerronnassa Merrickiä pahoinpidellään Brysselissä, vaikka huolimatta tämän vastahakoisuudesta kertoa sirkusajoistaan, ei ole mitään syytä olettaa, että sattui väkivaltaisia yhteenottoja.

Uusimpien tutkimusten mukaan Treves liioitteli tai keksi asioita muistelmissaan (tämä ei esimerkiksi ymmärtänyt, että epämuodostumien esittely oli alun perin Merrickin oma idea), mutta jollei muunlaista tietoa tule esiin, haluaisin että Merrick muistetaan herkkänä teatteria rakastavana nuorena miehenä, joka vietti aikaa lukemalla kirjoja ja rakentamalla pienoismalleja. Hänellä oli epäilemättä vaikeuksia elämässään, mutta hän myös yritti parhaansa selviytyäkseen.

Jos yrittää unohtaa eroavaisuudet ja valitettavat Merrickin luonteesta tehdyt tulkinnat, Pomerancen näytelmä on kuitenkin pohjimmiltaan hienoa vaihtoehtoteatteria. Se pystyy vain 21:llä lyhyellä kohtauksella tarjoamaan toisenlaisen näkemyksen Merrickin tarinaan. Hänestä huolehdittiin hyvin ennen kuolemaansa 27 vuoden iässä, mutta Pomerance haastaa ajattelemaan näytteillä olemisen ajatusta. Kuinka moni lahjoittajista ja seurapiiri-ihmisistä todella välitti Merrickistä ihmisenä, eikä vain pitänyt tätä säälittävänä hyväntekeväisyyskohteena ja illallispöydän keskustelunaiheena? Oliko Treves aito ystävä, vai pitikö tämä Merrickiä vain mielenkiintoisena lääketieteellisenä erikoisuutena ja yritti muuttaa tätä normaalimmaksi?

__________

Osallistuu haasteeseen:  Lukuharjoituksia

Kevyempää halloweenkauden luettavaa

Rakastan kauhua, mutta joskus senkin saralla kaipaa jotain vähän kevyempää ja hupaisampaa. Allan Rune Petterssonin Frankensteinin täti (1978) oli mukava uusi tuttavuus. Se on niin sanottu monster mash, eli samassa tarinassa putkahtelee esiin useita klassikkokauhun tuttuja hirviöitä, jotka normaalisti löytyvät omista romaaneistaan (Penny Dreadful (2014-2016) -sarja on eräänlainen monster mash sekin, vaikka lähestymistapa ei olekaan perinteisen komediallinen). Frankensteinin tädissä veljenpoikaansa pettynyt Hanna Frankenstein, pitkä sikareita poltteleva ja sherryä lipittävä nainen, haluaa puhdistaa sukunsa maineen. Kun kellarista löytyy yllätys, alkaa linnan kuosiin laitto toden teolla. Toisaalla kyläläisten kauhu kasvaa, kun linnasta alkaa näkyä valoa ja salamoita.

Kirjan juonellisen heikkouden korvaa Petterssonin vivahteikas kieli ja humoristinen ote, ja vaikka kaikilla hirviöillä ei olekaan tarinassa hirveästi mitään oleellista asemaa tai tekemistä, niin Pettersson onnistuu hyvin välttämään kliseisyyden karikot. Nuorelle yleisölle suunnatuissa romaaneissa on helppoa tehdä hirviöistä  kompastelevia karikatyyreja, mutta Frankensteinin tädissä hirviöt ovat hauskoista tilanteista huolimatta omia itsejään. Loppu voi vaikuttaa äkkinäiseltä, mutta pidin sen The Fearless Vampire Killers (1967) -tyyppisestä ratkaisusta. Romaani ei missään vaiheessa ota itseään liian vakavasti, eikä toisaalta myöskään halvenna kaikille tuttuja hahmoja. Kerttu Mannisen suomennos on valitettavasti omituisine ilmauksineen melko kömpelö.

- Ole kiltti, Igor, ja anna herra Talbotille lasillinen sherryä.

- Ei, ei! herra Talbot huudahti ja astui silittämättömissä housuissaan askelen lähemmäksi, - te käsitätte nyt minut väärin. Ei minulla mitään alkoholiongelmaa ole.

Hän hiljensi hetkeksi ja madalsi ääntään sivuilleen vilkuillen: - Kuusta se johtuu.

- Kuuko? Täti oli ihan ymmällä.

- Kuusta niin, ja uurre otsalla oli syvä ja hyvin onneton.

- Toisin sanoen, teitä surettaa, että tukka lähtee, että kaljuuntuu, vai? Siinä tapauksessa teidän minun mielestäni on neuvoteltava paikallisen parturin kanssa.

- Ei-ei, Talbot hätääntyi. - Minä tarkoitan täysikuuta.

Angela Sommer-Bodenburgin Pikku vampyyri -sarjan lukemista olen ollut jo kauan aikeissa jatkaa, ja nyt tuntui olevan oikea hetki. Vuorossa oli sarjan kolmas ja neljäs osa, eli Pikku vampyyri matkustaa (1982) sekä Pikku vampyyri maalla (1983) (kuvittaja Amelie Glienke ja suomentaja Leena Viljakainen). Rydiger, vampyyri joka pelkää pimeää ja rakastaa vampyyritarinoiden lukemista, on asettunut takaisin hautaholviin, mutta joutuu välttelemään sinne kutsuttua vierasta. Anton aiotaan raahata maalle lomalle, ja tämä kutsuu Rydigerin mukaan, joka tietysti näkee tilaisuutensa tulleen ja ottaa mielihyvin kutsun vastaan.

Ongelmia aiheuttaa muun muassa Rydigerin arkun kuljettaminen maatilalle. Onneksi Rydigeriä ja Antonia vastapäätä istuva nainen on kadottanut silmälasinsa, eikä huomaa istuvansa samassa junavaunussa ihkaoikean vampyyrin kanssa! Rydiger on tavallista lapsellisempi ja ärsyttävämpi, eikä Antonin äiti ole yhtään sen parempi kiukkukohtauksineen ja yrityksineen muuttaa Anton toisenlaiseksi. Kaiken kaikkiaan kirjat olivat kuitenkin yhtä viihdyttäviä kuten aina, vaikka maatilamiljöö ei osoittautunutkaan niin mielenkiintoiseksi kuin luulin.

__________

Osallistuvat haasteisiin:  Hämärän jälkeen ja Halloween

Tarina vailla loppua - Michael Ende (1979)

Die unendliche geschichte
486 s.

Human passions have mysterious ways, in children as well as grown-ups. Those affected by them can’t explain them, and those who haven’t known them have no understanding of them at all. Some people risk their lives to conquer a mountain peak. No one, not even they themselves, can really explain why. Others ruin themselves trying to win the heart of a certain person who wants nothing to do with them. Still others are destroyed by their devotion to the pleasures of the table. Some are so bent on winning a game of chance that they lose everything they own, and some sacrifice every thing for a dream that can never come true. Some think their only hope of happiness lies in being somewhere else, and spend their whole lives traveling from place to place. And some find no rest until they have become powerful. In short, there are as many different passions as there are people. Bastian Balthazar Bux’s passion was books.

Tämä on taas yksi niitä klassikkolastenkirjoja, jotka puhaltavat lukijan päälle kultaista keijupölyä ja hurmaavat jokaisen taianomaisella tarinalla kaukaisista kuningaskunnista, joissa on kummallisia olentoja ja salaperäisiä paikkoja. Tai sellaisen ainakin kuvittelin tämänkin olevan. En valitettavasti ollut kovin hurmaantunut tai vaikuttunut. Tarina vailla loppua ei ole suinkaan huono, se vain tuntui mitäänsanomattomalta. En ole suuri fantasian fani (tai ainakaan tyypillisen korkean fantasian fani), mutta lastenkirjoissa se yleensä toimii. Elokuvaversion tästä näin joskus muutama vuosi sitten, mutta muistan vain hevoskohtauksen ja söpön lohikäärmeen, joten minulla ei ollut etukäteen mitään nostalgiaongelmia, jotka olisivat estäneet pitämästä kirjasta sellaisenaan.

Meillä on siis tässä tyypillinen tehtävä, jonka suorittamiseen tarvitaan joku erityinen yksilö tai Fantastica tuhoutuu. Sitten on vielä mielenkiintoinen tarina-tarinan-sisällä -rakenne ja kekseliästä maailman rakentelua, mutta toisin kuin esim. Narniassa, en missään vaiheessa ollut kiinnostunut sankareiden matkasta tai siitä, miten kaikki lopulta ratkeaa.

Niin kuin varmaan arvaattekin, toinen sankareista (se, jonka tarina tämä käsittääkseni on) tietysti kasvaa matkan varrella ja tarina paketoidaan siististi, mutta kaikki mikä tätä ennen tapahtuu on ongelma. Ensimmäinen puolisko on vielä ok ja ymmärrettävästi se, josta elokuva tehtiin, mutta toinen osa vasta raskaslukuinen olikin. Se on vain päämäärätön ja matelevan hidas johdanto sankarin elämänmuutokseen. Kahden puoliskon tyylit pitävät ne liian erillään. Ymmärsin kyllä sen, miksi ensimmäinen puolisko tarvitaan, mutta toteutus oli epäonnistunut.

Vaikka kaiken kaikkiaan arvostinkin yritystä käsitellä fantasian ja todellisuuden rajoja, muistutusta siitä miten oikea maailma tarvitsee hyppysellisen taikaa (mutta myös miten liiaksi fantasiaan uppoutumisella on haitallisia vaikutuksia) sekä mielikuvituksen ja tarinankerronnan voiman ylistystä, aloin melko aikaisessa vaiheessa kaivata vanhoja suosikkejani.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Lastenkirjat ja Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)

Alta nollan - Bret Easton Ellis (1985)

Less Than Zero
208 s.

On one of Mulholland's most treacherous turns, Rip slowed the car down and parked it on the edge of the road and got out and motioned for me to do so too. I followed him to where he stood. He pointed out the number of wrecked cars at the bottom of the hill. - - - Rip told me that, on some quiet nights, late, you can hear the screeching of tires and then a long silence; a whoosh and then, barely audible, an impact. And sometimes, if one listens very carefully, there are screams in the night that can't last too long. Rip said he doubted that they'll ever get the cars out of there, that they'll probably wait until it gets full of cars and use it as an example and then bury it. And standing there on the hill, overlooking the smog-soaked, baking Valley and feeling the hot winds returning and the dust swirling at my feet and the sun, gigantic, a ball of fire, rising over it, I believed him.

Amerikan psyko (1991) on luonnonvoiman lailla jylläävä romaani, enkä usko että on kovinkaan montaa ihmistä, joiden reaktio siihen on pelkästään välinpitämätön. Tunnistin aikoinaan kirjassa piilevän hienouden, mutta en tainnut olla kuitenkaan ihan valmis sen ylivoimaiseen vaikutukseen. En ollut ikinä lukenut mitään sen kaltaista, joten työnsin sen vain aivojeni perukoille ja annoin muhia.

Nyt Ellis on taas alkanut vetää allekirjoittanutta takaisin maailmaansa, ja ajattelin hänen debyyttiromaaninsa olevan sekä pehmeä(mpi) lasku että mielenkiintoinen vilkaisu kirjailijan ensimmäisiiin askelin kirjoittamisen parissa. Ensin matka ei tuntunut sujuvan. Ihmettelin vain useaan kertaan, miksi olinkaan hepun tekstistä pitänyt. Sitten... Jokin vain klikkasi. Totuin karsittuun tyyliin ja jossain vaiheessa tajusin, että minuthan oli vietelty oikein kunnolla.

Kokaiinia, kaikkialla läsnä olevia blondeja, turkoosina kimmeltäviä uima-altaita, yötaivaan alla kahisevia palmujen siluetteja. Yhtäkkiset väkivaltaväläykset Amerikan psykon tapaan tarjoiltuna repivät vertavuotavia haavoja näennäisen tyyneen ulkokuoreen. Jokin on pielessä, mutta et oikein osaa sanoa mikä. Los Angeles on kuin jokin kiirastulimainen painajaisuni, jossa kuvat haluavat kuristaa sinut unissasi jättäen yökkäilemään ja pyörimään kylmässä hiessä.

Sitten tämä kaikki sulaa loppukohtaukseksi, joka on huikea kaikessa vähäeleisyydessään.

Päätökseni lukea tämä englanniksi osoittautui muuten hyväksi. Pitääkin muistaa tämä seuraavalla kerralla, koska Ellis kirjoittaa tylsyydestä ja tyhjyydestä tavalla, joka jättää hämmentyneeksi ja lumoutuneeksi. Hän ei paljoa selittele, henkilöt eivät tiedä mitä tekevät maan päällä ja hienovarainen musta huumori pompahtelee esiin yllättävistäkin paikoista.

Muutama vuosi sitten näkemäni elokuva taas on vähemmän onnistunut tekele 1900-luvun kadonneesta sukupolvesta. Myönnän kyllä, että on varmasti vaikeaa tavoittaa romaanin tunnelma, mutta kun painopiste siirretään johonkin ihan muualle ja karsitaan pois kaikki se, mikä tekee romaanista hienon, niin siitä tulee lopputulokseksi jotain muuta. Toinen tarina, toinen painajainen ja vähemmän kiinnostava kokonaisuus.

Ei leffa nyt täysin toivotonkaan ole, koska värimaailma on upea, 80-luvun estetiikka saa melkein kaiken näyttämään paremmalta, James Spader on oudon kiehtova kaikessa mitä tekeekin jne. On kuitenkin vain yksi asia, joka tekee ehkä yksinään koko elokuvasta katsomisen arvoisen: Robert Downey Jr:n upea roolisuoritus. Hän ei ehkä ole romaanin Julian, mutta hän on se Julian, joka kaikkien tulisi nähdä, vaikka sitten pelkästään tenniskenttäkohtauksen takia.

__________

Osallistuu haasteisiin: Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva) ja Läpi historian (Postmodernismi)

Leaving Las Vegas - John O'Brien (1990)

200 s.

    Heidät kuskataan Stripille, ja pian he kävelevät hotellin kasinon melun ja massojen halki. - - - Virkailijoilla on puvut ja teennäisen hyödylliset ilmeet. Paikka paukkuu ilon ja surun nopeita huutoja, rahaa hävitään ja voitetaan. Katto sylkee valoa ja teeskentelee olevansa tietämätön ei-kovin-piilokameroista, jotka roikkuvat siitä. Turvallisuusmiehet ryömivät torakoiden tavoin yksipuolisten peilien kätkemillä rampeilla. Kromiset puolipallot tarkkailevat salia jatkuvasti, esitellen sitä itselleen, melkein heti tapahtuman jälkeen: vain valonsäteen päässä. Jokaisen vedon kohtalo ratkeaa ennen kuin todisteet saavuttavat kenenkään silmiä säteilevänä energiana.

Vuonna 1990 julkaistu John O'Brienin debyyttiromaani oli ainoa hänen hyvin pienessä tuotannossaan, joka julkaistiin ennen hänen itsemurhaansa 1994. Hänet löydettiin vain kaksi viikkoa sen jälkeen, kun romaanista oli päätetty tehdä elokuva. Se millä tavalla O'Brienin elämä päättyi, on voinut osaltaan vaikuttaa siihen, miksi Leaving Las Vegas tuntuu niin rehelliseltä ja aidolta.

Romaani ei niinkään käsittele riippuvuutta, vaan niitä määrätietoisia hetkiä sen jälkeen, kun Ben on ottanut työstään lopputilin ja päättänyt lopettaa elämänsä juoden itsensä hengiltä Las Vegasissa. Beniin ei enää päde ihmeenomaiset kaikenkattavat parannuskeinot, jotka sopivat yhteiskunnan ajatukseen pelastuksesta ja onnellisuudesta. Hän on jo joutunut loppusuoralle, pisteeseen mistä ei voi enää palata, mutta myös - ennen kaikkea - mistä Ben ei halua palata. Hän kääntyy risteyksessä toiseen suuntaan mihin odottaisi ja kulkee motellihuoneiden sekä tyhjien pullojen välitilassa, odottaen sitä viimeistä naksahdusta. Kuvioihin tulee kuitenkin mukaan Sera, joka vaeltaa prostituoituna Las Vegasin katuja ja yrittää vältellä entistä parittajaansa Alia.

Leaving Las Vegasia pidetään toisinaan rakkaustarinana, mutta sanoisin siinä olevan ennemmin kyse syvemmästä ja vähemmän hatarapohjaisesta yhteydestä, melkein alkukantaisesta sellaisesta. Yhteydestä, joka sallii Benin ja Seran olla omia itsejään, ilman tarvetta teeskennellä tai piilottaa sellaisia asioita, joita he eivät halua muiden näkevän. He näyttävät sisimpänsä, todelliset aikomuksensa ja löytävät toisistaan oman sielunsa.

O'Brienin Erin-siskon mukaan O'Brien oli ateisti, mutta Erin ottaa esiin hänen kirjoituksissaan esiintyneet uskonnolliset symbolit ja ehdottaa esimerkiksi Seran olevan lyhennös serafista. Serafit ovat kristinuskossa korkeimmalla taivaallisten olentojen hierarkiassa ja huolehtivat Jumalan valtaistuimesta. Pseudo-Dionysios Areopagitan kuvaus serafeista Taivaallisesta hierarkiasta -teoksessa kytkeytyy melko osuvasti Seraan ja siihen, miten tämä esitetään suhteessa Beniin:

"The name seraphim clearly indicates their ceaseless and eternal revolution about Divine Principles, their heat and keenness, the exuberance of their intense, perpetual, tireless activity, and their elevative and energetic assimilation of those below, kindling them and firing them to their own heat, and wholly purifying them by a burning and all-consuming flame; and by the unhidden, unquenchable, changeless, radiant and enlightening power, dispelling and destroying the shadows of darkness."

Vaikka Benin matka tuntuu loputtomalta vaellukselta, Sera on varauksetta läsnä tehden ajanjaksosta hieman kirkkaamman ja merkityksellisemmän.  O'Brien ei alennu saarnaamaan moralistista opetusta pelastuksesta, vaan haastaa sen sijaan ajattelemaan vaihtoehtoista tietä. Sera ja Ben hyväksyvät loppujen lopuksi toistensa teot ja ymmärtävät, joskus ilman sanoja, mitä toinen tarvitsee. Kumppanuus on sellainen, jota kaikki eivät saa elämänsä aikana kokea.

Benin motivaatiot jätetään suurimmaksi osaksi selittämättä, mutta juuri helppojen vastausten puute tekee romaanista kiehtovan ja puhaltaa sen täyteen elämää. On vaikeaa, kun tietää mihin kaikki päättyy, mutta lohduttava ajatus on se, että Benillä on ollut mahdollisuus elää omien ehtojensa mukaan ja viettää viimeiset hetket Seran kaltaisen kanssa. Matkan varrella on kauniita hetkiä niille, jotka ovat halukkaita ne näkemään. Hetket ovat vain naamioitu strippiluolien valoihin ja kasinoiden ummehtuneiden kokolattiamattojen hajuun.

Emme voi koskaan tietää, mitä O'Brien olisi ajatellut romaaninsa elokuvaversiosta, mutta mielestäni leffa tekee hyvinkin paljon oikeutta alkuperäisteokselleen. Kuvaus on ensinnäkin upeaa. Se on kuin visuaalinen vastine sille, mitä romaanin lukeminen saa tuntemaan. Kirja tietysti paneutuu hiukan syvemmälle ja Benin ja Seran suhde on ehkä kokonaisempi, mutta muuten elokuvan parissa vietetty kaksituntinen on antoisa.

__________

Suomentaja:  Tuomas Kilpi
Osallistuu haasteeseen:  Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)

Aliens Omnibus, Vol. 1: Outbreak, Nightmare Asylum, Female War - Mark Verheiden et al. (1988)

384 s.

Koska olen onnistunut koukuttautumaan Buffy vampyyrintappaja -sarjakuvaan (joka on siis jatkoa tv-sarjalle), en epäröinyt tarttua kahden ensimmäisen Alien-elokuvan jatkoon sarjakuvamuodossa. Ensin katsoin elokuvat uudestaan, mikä oli tietysti todella hauskaa, ja arvostan nykyään Ripleytä vieläkin enemmän. Ensimmäisen elokuvan klaustrofobinen tunnelma, henkilöt, ikoniset kohtaukset, kun Ripley voittaa muun miehistön luottamuksen (joista kaikki paitsi yksi ovat miehiä) jne. Kun oliot alkavat kylvää tuhoa, elokuva muuttuu yksinkertaisesti jännittäväksi vuoristoradaksi, enkä voisi enää enempää rakastaa Geigerin suunnitteleman alienin visuaalista ilmettä. Jatko-osa on myös viihdyttävä, mutta sen toimintapainotteinen lähestymistapa ei kuitenkaan vetoa yhtä paljon kuin ensimmäisen tyylilliset seikat ja hitaasti hiipivä sci-fikauhu.

Sarjakuvaan oli aluksi vaikeaa päästä sisälle, koska tieteellinen jargon ei vain mahdu päähäni. Kun tarina alkoi ottaa tuulta alleen, lukeminen helpottui huomattavasti. Uusia mielenkiintoisia otuksia ilmaantui kun miehistö tutki erilaisia planeettoja, ja kaiken kaikkiaan juonetkin olivat ihan mukiinmeneviä. Tuhoisia asioita tapahtuu, mikä tekee universumista vieläkin klaustrofobisemman. Jotkin ratkaisut toimivat, jotkut eivät.

Piirrosten käsittely on vaikeaa, koska visuaalinen tyyli vaihtelee suuresti tarinoiden välillä kauniin yksityiskohtaisista ruuduista aina epäselviin värisekasotkuihin. Osa muistuttaa tiettyjä 80-luvun toimintaelokuvia, joita arvostan värimaailman ja yleisen tyylin suhteen, mutta jotkut henkilöt ovat niin sutaisten piirrettyjä, että henkilöt näyttävät lähinnä karikatyyreilta itsestään.

Nightmare Asylumissa tekstilaatikot ja puhekuplat on jostain syystä jätetty värittämättä, mikä vaikeuttaa puhujien erottamista kussakin ruudussa. Käsittämätön ja epälooginen personallisuuden muutoskin tapahtuu: ensin Newt osallistui tapahtumiin aktiivisesti ja yritti selvitä parhaansa mukaan, mutta yhtäkkiä hänestä tulee vain märkä lätäkkö, joka haikailee rakastajansa lihasten perään. En myöskään ymmärrä, miksi ihmeessä oli tarpeellista korostaa jokaisen naisen kurveja, vaikka he ovat pukeutuneita peittäviin ja löysiin haalareihin. Ihan kuin he osallistuisivat johonkin avaruuden "märkä haalari" -kisaan.

Vaikka tarinat ovat täynnä toimintaa, ne kestävät myös monitasoisuutta kaipaavan tarkastelua, koska ihmisten keskinäisiä suhteita, näiden suhdetta alieneihin sekä alienyhdyskuntien luonnetta ja biologiaa käsitellään syvällisesti. Toistuva teema on alienien voiman aliarviointi. On virhe luulla olevansa täydellisesti kontrollissa. Kun Bionational-yhtiön kaltainen taho yrittää käyttää olentoja hyväkseen piiloutumalla vapaan yrittämisen ja kapitalismin taakse, seurauksena on kaaos.

Aliens-universumi on myös loistava tapa tutkia pelkoa ja sen eri muotoja. Voiko ihminen olla yhtä tyhjä kuin alienit tai teeskennellä, ettei tiedä mitä pelko on? Onko alieniksi muuttuminen järkevää? Androideja puolestaan on kehitelty pidemmälle ohjelmoimalla ne uskomaan olevansa ihmisiä, ja tämän vuoksi eräs kohtaus on erityisen riipaiseva.

Olen samaa mieltä muiden lukijoiden kanssa siitä, että myöhemmin tehdyt nimimuutokset ovat turhia ja typeriä. Päähenkilöt ovat Newt ja Hicks. Ei ole mitään syytä teeskennellä toisin, vaikka se sekoittaisikin aikajanaa kolmannen elokuvan kohdalla (joka on muutenkin huono).

Seuraavissa kokoelmissa tarinat varmasti muuttuvat yhä enemmän toisteisiksi ja vanhaa materiaalia eri tavoin pyörittäviksi (ja jotkut henkilöt olivat tässä ensimmäisessä, myönnetään kyllä, aika yksiulotteisia), mutta koska olen utelias ja tapahtumat jäivät mielenkiintoiseen pisteeseen, niin jatkan sarjakuvan parissa vielä joskus. Elokuvat ja sarjakuva ovat erilaisia kokonaisuuksia (tai olentoja), ja niiden viihdyttävyys perustuu täten eri asioihin, mutta ne myös täydentävät toisiaan.

Sininen enkeli: Marlene Dietrich - Donald Spoto (1992)

Blue Angel: The Life
of Marlene Dietrich
376 s.

Kirjoittaessaan, että Berliini oli muuttunut koko maailman Baabeliksi, kirjailija Stefan Zweig kuvaili kaupunkia, jonka kukoistus tuntui nojautuvan perussäädyllisyyden halveksuntaan. Paljasrintaiset prostituoidut rupattelivat asiakkaiden kanssa Café Nationalessa, kun taas Apollossa miehet ja naiset tanssivat alastomina, ja kanta-asiakkaat hakeutuivat väliajalla esiintyjien kanssa takahuoneisiin ja nurkkauksiin hätäisiä salatapaamisia varten. Kokaiinia käyttävä tanssijatar Anita Berber esitti "Valkoinen hiiri" -klubilla Behrenstrassella "kauhu-, himo- ja ekstaasitanssejaan" yllään usein vain liidunvalkea meikki ja kavala hymy.
- - -
Tällaisiin oloihin Marie Magdalene von Losch sopeutui palatessaan Berliiniin vuonna 1921.

Ensimmäinen Dietrich-elokuvani oli Varastettu paratiisi (1936) ja sen jälkeen olen katsonut vielä kuusi muuta (suosikkiroolisuoritukseni ovat elokuvissa Nürnbergin tuomio [1961] ja Todistaja [1957], kun taas von Sternberg -aikakauden rooleissa on sitä salaperäistä mustavalkoisen usvan keskellä hymyilevää Dietrichiä, joka kiehtoo yhä uudelleen ja uudelleen). Nyt oli aika tietää mitä ulkokuoren sisällä piili. Niin kuin arvelinkin, Dietrich oli rempseä, uskalias, huumorintajuinen ja oman arvonsa tunteva nainen, mutta myös laskelmoiva, määräilevä, ylidramaattinen ja varsinkin elämänsä loppuvaiheessa hanakka kalastelemaan huomiota (aika omalaatuista soittaa toimittajille levyä, jolla on pelkästään oman esityksen saamat aplodit...).

Dietrich oli kuitenkin tunnettu myös ammatillisuudestaan. Tämä ei koskaan myöhästellyt kuvauspaikoilta, vaikka tapailikin lukuisia miehiään joskus pukuhuoneessaankin, ei hyväksynyt huumeita eikä liiallista alkoholin käyttöä ja muisti kollegoidensa syntymäpäivät ja oli aina valmis auttamaan näitä (myös kuvausryhmäläisiä eikä pelkästään näyttelijäkollegoitaan). Rakastajat saivat nauttia Dietrichin huolenpidosta: Dietrich muuntui saksalaiseksi kotirouvaksi siivoamalla ja laittamalla aterioita (Jean Gabinin luona vierailevat ystävät saivat hämmästyä, kun lellityn miehen kengät riisuttiin ja tilalle laitettiin aamutossut).

John Wayne, jota Dietrich (oikealla) piti "kerta kaikkiaan kuolettavan tylsänä.
Kiihkeänä hauskanpitona alkanut suhde sai viileän päätöksen, kun Dietrich
jätti vastaamatta Waynen puhelinsoittoihin eikä ottanut vastaan hänen kukkalähetyksiään."
[lähde]

Dietrichin kevytmielisyys rakkaudessa antaisi aihetta juoruilevan ja spekuloivan elämäkerran kirjoittamiseen: suhteet sekä miesten että naisten kanssa (ex-rakastajista suuri osa jäi elinikäisiksi ystäviksi), yksimielisyys aviomiehen Rudy Sieberin kanssa molempien oikeudesta omaan elämään avioliiton kuitenkin jatkuessa paperilla (mitä ilmeisemmin onnistui, koska lomia vietettiin yhdessä mitä eriskummallisimmissa kokoonpanoissa) jne. Spoto pitäytyy kuitenkin onnistuneesti faktoissa, koska tässä(kin) tapauksessa totuus on tarua ihmeellisempää, joten ei ole tarpeen liioitella tai keksiä mitään.

Kun Dietrich oli kahteen otteeseen rintamalla viihdyttämässä joukkoja monen viikon ajan, sotilaat olivat lumoutuneita ja kannustivat riehakkaasti säkenöivään iltapukuun sonnustautunutta tähteä. Olot olivat alkeelliset ja vaaralliset, mutta Dietrich selviytyi kunnialla ja valittamatta. Olikin surullista tajuta, miten Dietrich jäi loukkuun von Sternbergin luoman kuvan ylläpitämiseen ja lopulta eristäytyi asuntoonsa loppuelämäkseen. Usein sanotaan, että Dietrichin laulu- ja näyttelijäntaidot eivät todellisuudessa olleet kovin ihmeelliset, vaan valaistuksella, kuvakulmilla ja meikillä saatiin naisesta esiin eteerisyys, jonka vangiksi katsoja lopulta jää.

Niin tai näin, Dietrich oli kiehtova persoona ja eli elämäänsä ihailtavan suorasukaisesti, nupit kaakossa ja kenraalin tahdonvoimalla. Julkisuuden valokeilassa kun kaikki vielä suurentuu kolminkertaiseksi, niin moralisteilla tosiaan oli(/on) nieltävää Dietrichin elämäntyylin kanssa. Spoton elämäkerta kärsii pienestä toisteisuudesta ja Dietrichin ulkonäöllä mässäilystä, mutta toisaalta se on myös hyvin vetävä ja kiehtova, eikä turhaan yritä maalailla kuvaa Dietrichistä täydellisenä kiiltokuvana, vaan kertoo myös rehellisesti tämän epäilemättä vähemmän ihailtavista piirteistä. Mikä parasta, elokuviin liittyvien elämäkertojen ja tietokirjojen lukeminen antaa uutta pontta elokuvien katsomiseen, kun muistaa mitä kulissien takana tapahtuikaan sekä mitä yhtäläisyyksiä taiteella ja tosielämällä oli.

Mieleen jääneitä yksityiskohtia: 25 vuotta kestänyt kirjeenvaihto ja ystävyys Ernest Hemingwayn kanssa (johon Dietrichillä ei ollut rakkaussuhdetta, vaan kirjeissä jaettiin niin reseptejä kuin uraneuvojakin), Dietrichin yritys nostaa John Gilbert alkoholismin suosta, jatkuva Greta Garboon vertaaminen (mikä huipentui lässähtäneeseen tapaamiseen: imartelua vihaava Garbo suhtautui liioittelevaan Dietrichiin nuivasti ja harvasanaisesti) ja huolimatta anteeksipyytelemättömästä elämäntavastaan Dietrich ei hyväksynyt/ymmärtänyt naisasialiikettä.

Suomentaja: Ruth Jakobson

Osallistuu haasteisiin: Elämäkertahaaste ja Seitsemännen taiteen tarinat (Elämäkerrat ja muistelmat)

Loppuvuoden rutistus eli miniarvioita, osa VI

Vuosi 2016 häämöttää jo aivan nurkan takana, joten päätin aloittaa uuden vuoden täysin puhtaalta pöydältä kirjoittelemalla loppuvuoden aikana lukemistani kirjoista vain lyhyesti (paitsi Marlene Dietrichin elämäkerrasta, koska se herätti sen verran ajatuksia, etten halunnut juntata sitä enää tähän muutenkin pitkän bloggauksen jatkoksi). Loput haastekoonnitkin vielä odottavat yhteisessä postauksessa, mutta se ilmestyy sitten huomenna ajastettuna (tai no, virallisesti kai myöhemmin tänään kun ollaan kerran seuraavan vuorokauden puolella) bloggaajan ollessa jo juhlatunnelmissa.

Agatha Christie - Kurpitsajuhla (Hercule Poirot #36) (1969)

Osallistuu haasteeseen: Agatha Christie 125 vuotta

Suunnitelmani lukea loput Marplet ja Poirotit keskeytyi marras-joulukuun kohdalla, koska halusin lukea vuodenaikaan sopivia mysteerejä (tällä hetkellä on kesken eräs jouluisen tarinan sisältävä novellikokoelma, josta kuulette sitten tammikuun puolella lisää). Tiesin etukäteen tv-sovituksen kautta, että Kurpitsajuhla ei sisältäisi alkua lukuunottamatta Halloween-tunnelmaa, mutta en odottanut kuitenkaan ihan näin tympeää tarinaa. Ei tämä ihan Christien huonoimpia ole, mutta ehdottomasti keskinkertaisimpia. Hyvin lineaarisesti tapahtuvaa henkilöiden kuulustelua, joka ei oikein jaksa kiinnostaa toisteisuuden ja henkilöiden samankaltaisten puheenvuorojen takia. Christie vaikutti jotenkin tylsistyneeltä, joko kirjaan itsessään tai Poirotiin (käsittääkseni Christie halusikin loppuvaiheessa jo päästä herrasta eroon). Luonnekuvauksiinkin sai pettyä, eli jos Christietä haluaa kokeilla, suosittelen unohtamaan suosiolla ainakin tämän ja valitsemaan jonkun alkupään teoksista.

Stephen King - Uinu, uinu, lemmikkini (1983)

Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen

Ostin tämän omaan hyllyyn 19. huhtikuuta 2007 (kiitos Goodreads :D) ja on siitä asti pysynyt lukemattomana, kunnes tänä Halloweenina halusin jotain synkkää. Kuvun alla (2009) -romaanin jälkitunnelmissa turvauduin taas Kingiin. Kyllä kannatti, koska huikean pelottavahan tämä oli. Matkan lemmikkien hautausmaan tuolle puolen aikana metsiköstä kuuluneet epämääräiset äänet sekä jonkinlaiset hallusinaatiot näin tarpeeksi selvänä edessäni. Loppu oli erityisen kammottava ja toi mieleeni Child's Playn (1988).

Pelottelun lisäksi King syventyi kuitenkin myös yleisesti kuoleman teemaan: olisitko valmis mihin tahansa, jos sinulle annettaisiin mahdollisuus tuoda esimerkiksi rakas lemmikki takaisin tuonpuoleisesta? Itse tiedän, miltä kissan lasittuneet silmät näyttävät kuoleman jälkeen, joten koin tarinan jo siltäkin kannalta hieman raskaana mutta palkitsevana. Romaani on siinä mielessä todella kypsä, koska se saa lukijan miettimään omaa suhtautumista kuolemaan ja sen luonnollisuuteen. Tosin eräässä kohdassa sain myös nauraa, koska pimeässä talossa vaeltaminen todellakin tuntuu vähemmän houkuttelevalta kun yhtäkkiä kylmä ja karvainen häntä pyyhkäisee paljasta jalkaa.

Tom Williams - Raymond Chandler: A Mysterious Something in the Light (2012)

Osallistuu haasteeseen: Elämäkertahaaste

Olen lukenut aiemmin muutaman Chandlerin Marlowe-romaanin, mutta tämän jälkeen houkuttelee syvempi tuotantoon perehtyminen ja jo luettujen uudelleen kahlaaminen. Williamsin elämäkerta käsittelee perusteellisesti (joskin aika toisteisesti ja sekavasti liikaa spekulaatiota hyödyntäen, joten en ihan neljää tähteä voi antaa) Chandlerin teosten teemoja sekä Philip Marlowen olemusta, mutta myös Chandlerin oman luonteen vaikutusta tämän teksteihin. Chandlerilla oli hyvin vahva kunniantunto (Hollywoodia tämä nimitti kunniattomaksi paikaksi, jossa luottamus on vieras käsite) ja tarve auttaa sekä suojella naisia. Kritiikin vastaanottaminen tuotti hankaluuksia ja onpa myös teosten oletetut misogynia ja rasismikin herättäneet huomiota.

Williams muistuttaa, miten henkilökuvaus oli Chandlerille aina juonta tärkeämpää. Hyödyllinen tieto niille, jotka vasta aloittelevat kirjailijaan tutustumista ja odottavat ehkä vähän yksinkertaisempaa ja suorempaa rikoksen ratkaisua. Erityisen  mielenkiintoista oli se, että Chandler aloitti uransa Black Mask -lehdessä kopioimalla ja uudelleenkirjoittamalla toisten tekstejä. Vaikka Chandler itse halusi kirjoittaa muutakin kuin rikoskirjallisuutta, genren uudistaminen oli merkittävä teko, puhumattakaan Nainen ilman omaatuntoa (1944) -elokuvan käsikirjoituksesta, jossa on ehkä kaikkien aikojen kaksimielisin keskustelu joka on ikinä paennut sensuurin hampaista.

Chris Roberson et al. - iZombie (#1-4) (2010-12)

Osallistuu haasteisiin: Hämärän jälkeen ja Kirjallinen maailmanvalloitus (Oregon)

Olen koukussa CW:n samannimiseen tv-sarjaan, joten pitihän sarjakuvakin saada käsiin, vaikka tiesin näiden kahden olevan täysin erilaisia. Niin olivatkin, sillä vaikka Gwen on zombi ja joutuu syömään säännöllisesti aivoja pysyäkseen kuosissa, niin sarjakuvassa Gwen työskentelee ruumishuoneen sijasta haudankaivajana, eikä ratko rikoksia syömistään aivoista saatujen muistojen avulla. Sarjakuvan piirrokset ovat aika latteita ja kaksiulotteisia, mutta muuten ihan päteviä. Henkilöiden esittely aloittaa tarinan, joten kestää aikansa ennen kuin varsinaiseen pääjuoneen päästään käsiksi. Sitten kun niin tapahtuu, kaikki tuntuu vyöryvän päälle vähän liian nopeasti, kunnes loppukohtausta venytetään taas liikaa. En myöskään hirveästi pitänyt siitä, että kaikki hirviöt työnnetään heti naaman eteen. Vaikka sarjakuvassa onkin zombeja, aaveita ja ties mitä muuta, niin tunnelmaltaan tämä on kuitenkin aika purkkamaisen kevyttä. Vähän liikaakiin omaan makuuni. Ihan kivaa viihdettä, mutta tv-sarjan katsomista jatkan silti ihan mieluusti, koska se ei ole huumoristaan huolimatta niin hupsu ja Buffy-wannabe kuin sarjakuva.

Jukka Halme ja Juri Nummelin (toim.) - Ulkomaisia kauhukirjailijoita (2005)
Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen
Pätevän oloinen ja asian ytimeen menevä hakuteos, jonka alusta löytyy myös pari kirjoitusta esittelyksi sekä suomennettuun kauhukirjallisuuteen että yleisemmin kauhun historiaan ja kehitykseen. Toki joitain kirjailijoita on suomennettu teoksen julkaisun jälkeen, mutta lista on silti varmasti hyvä alku niille, jotka aloittelevat genreen tutustumista (eivätkä välttämättä koe englanniksi lukemista omakseen). Löysin itsekin muutamia mielenkiintoisia uusia tuttavuuksia, koska tajusin että kiinnostukseni kauhuun on näemmä rajoittunut Kingiin ja muutamaan 1800-luvun/1900-luvun alun kirjailijaan/novellistiin.

Johannes Linnankoski - Laulu tulipunaisesta kukasta (1905)

Osallistuu haasteisiin: Maalaismaisemia, I Spy (Kasvava asia) ja Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)

Olavi-playboyn edesottamukset eivät ehkä olisi vedonneet niin paljon, jos Linnankoski ei osaisi kirjoittaa. Hienosti kuvattu luonto häilyy tarinan taustalla antropomorfisena toisilleen kuiskailevine puineen ja silmää vilkuttavine auringonsäteineen, ja dialogi on äärettömän hienoa, erityisesti kohtauksessa, jossa Olavi keskustelee junassa rakkaudesta naimisissa olevan naisen kanssa. Melodramaattinenhan tämä kokonaisuudessaan on, mutta myös älykäs. Alun kuumana hehkuva tulipunainen väri pilkahtelee milloin mistäkkin, mutta kun Olavi alkaa tajuta tekojensa seuraukset... En osaa tämän enempää tästä kirjoittaa, joten annan lopuksi äänen itse Linnankoskelle.

"Mutta ei kuitenkaan mikään vedä yölle vertoja - katsoppas, vasta silloin me löydämme oman itsemme. - - - Oman itsemme ja sen hennon kielen, jonka värähdyksille päivä on liian ohut ja kirkas. Päivällä me kuulumme koko maailmalle, kaikki on yhteistä eikä mitään omaa. Mutta kun yö joutuu, lähenee oma hetkemme. Se hiipii ulkona puiden alla ja istahtaa sisässä häveliäästi nurkkaan, se väräjää salaperäisenä ja tummana ilmassa ja herättää sen, joka meissä päivällä uinuu. Ja se havahtuu, ja katsoo hehkuvin kukin ja kuiskaa huumaavin tuoksuin."

Charles Dickens - Kotisirkka (1845)

Osallistuu haasteeseen: Klassikot

Dickensin kolmas joulukirja ei sijoitu joulunaikaan, mutta siinä on joulun henkeä. Kun epäluulon siemenet kylvetään sydämiimme, ne voivat syödä sielua, varsinkin jos ei näe miten jotkut kylväjät saavat voimansa negatiivisuudesta. Keskinäiselle luottamukselle aiheutetut haavat voivat kuitenkin parantua, ja - koska puhumme nyt Dickensistä - luottamus palautuu viimein kokonaan ja rakkauden lämpö leviää kylmimpiinkin sydämiin. Eikö tästä joulussa ole kyse? Ei ole väliä juhliiko joulua kristillisenä perinteenä tai siksi, että itsensä tajuttomaksi syöminen ja rentoutuminen vuoden lopussa kuulostaa houkuttelevalta - kaikilla soisi olevan tunne rauhasta tähän vuodenaikaan ja ymmärrys siitä, että asiat paranevat aina jossain vaiheessa.

Vaikka liiallinen sentimentaalisuus ärsyttää yleensä itseäni, arvostan Dickensin yritystä luoda toivoa lukijoissaan. Viktoriaanisen aikakauden perheonnen kuvaus on mielenkiintoinen kurkistus erään historiallisen ajanjakson perhearvoihin, mutta henkilöt tuntuivat etäisemmiltä ja juoni vähemmän lumoavalta kuin aiemmissa joulukirjoissa. Uudenvuoden kellojen (1844) runollisuus ja rytmi eivät tässä vedonneet, vaan tarina vaikutti venytetyltä ja väkinäiseltä ja jotkin juonelliset elementit tuntuivat edellisistä kirjoista kierrätetetyiltä. Monisanainen aivan väärissä kohdissa ja hiomattoman oloinen, ja juoni kokonaisuudessaan onnistuu olemaan samaan aikaan sekä sotkuinen että tylsä ja yksinkertainen (naurettavan epäuskottava juonenkäänne lopussa ei auta asiaa).

Jotkut pitävät joulukirjoja Dickensin huonoimpina (tai no, ehkä Joululaulua (1843) lukuunottamatta), mutta uskon niiden lähestymistavan olevan niin erilainen kuin tavallisissa romaaneissa, että vertailu on aika turhaa. Vaikka joulukirjojen perustukset ovatkin realistisuudessa, maagisen realismin kaltaiset elementit sijoittavat ne toiseen maailmaan, sellaiseen jossa aaveet, menninkäiset ja keijut muuttavat ihmisten elämän. Sentimentaalisuus ei siis ole negatiivinen torjuttava asia, vaan viaton ja puhdas asia, jota tulisi syleillä. Ilo, anteeksianto, ymmärrys ja halu tehdä läheisten olon niin mukavaksi kuin mahdollista kuuluu kotien tulisijoihin. En ehkä pitänyt Kotisirkasta kirjana niin paljoa, mutta sanoma ainakin vetoaa.

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -miniarvioita

Vuosi on taas porhaltanut uskomatonta tahtia eteenpäin, ja lukuhaasteet alkavat olla lopuillaan. Pohjoismaahaaste on saatava jo tänään pakettiin, mutta koska en ole ehtinyt kirjoittamaan viimeisimmistä luetuista bloggauksia, yhdistän ne nyt näin miniarviopostaukseen (varsinaisen koosteen julkaisen vielä tänään erikseen).

Selma Lagerlöf - Gösta Berlingin taru (1891)

Osallistuu myös haasteisiin: Klassikot, Maalaismaisemia ja I Spy (Jokin luettava)

Gösta Berling on pappi, jolle maistuu alkoholi, ja tämän vuoksi Berling joutuu luopumaan pappeudestaan ja päätyy elämää rakastavien ja hurvittelevien kavaljeerien seuraan. Tarinassa ei kuitenkaan ole varsinaista juonta, vaan välillä sukelletaan sivuhenkilöiden elämään. Berling jää koko ajan yhä enemmän ja enemmän taustalle, mutta tajunnanvirtamainen rönsyily ei oikeastaan haittaa ollenkaan. Lagerlöf kirjoittaa kauniisti ja luonnon myllerrys yhdistettynä tunteen paloon saa kirjan tuntumaan jopa gotiikalta. Tunnelma on välillä hyvinkin mystinen ja melkein jopa eksoottinen, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin Ruotsiin. Rakkauteen liittyvää melodraamaa löytyy toki monenkin sylillisen verran, mutta tästä tuli jotenkin mieleen Humiseva harju (1847), eli myrskyä päin mennään täysillä pysähtyen välillä lillumaan surumielisyyden laineilla.

Mieletön kansantarumainen romaani, josta löytyy myös hillitysti yliluonnollisen sävyjä ja josta jäi tietyt yksittäiset kohtaukset ikuisesti mieleen: aavereen kilkatus talvisessa maisemassa, suomalaiseukon noitumat korpit ahdistelemassa erästä rouvaa, sopimus paholaisen kanssa,  mustaan viittaan pukeutuneen yksinäisen vanhuksen eli viikatemiehen saapuminen sairasvuoteelle, metsähiseen rakastunut mies jne. Gösta Berlingin taru on jäänyt moneksi viikoksi kaivertamaan mieltä, joten pakkohan tässä on antaa sille viisi tähteä, vaikka ihan heti en ryhtyisi sitä uudestaan lukemaan. Tuolla se kuitenkin hyllyssä odottaa, maaginen Georg Paulin kuvittama vuoden 1926 painos.

"Nuo eivät ole ihmisiä, nuo tulijat: ne ovat metsän hiisiä, erämaan villipetoja. Me, pimeyden vallat, joiden täytyy olla piilossa maan alla, me olemme yhdeksi ainoaksi autuaaksi hetkeksi päässeet vapaiksi. Kosto on vapauttanut meidät." 

Villy Sørensen - Ragnarök: jumalten tuho (1982)

Miten voikin kaksi nimeltään identtistä kirjaa olla niin erilaisia? Luin pari vuotta sitten A. S. Byattin version pohjoismaisten jumalten tuhosta, ja siinä missä sen "lauseet onnistuivat liikuttamaan jo pelkällä läsnäolollaan" ja tarinaa oli pakko lukea välillä ääneen, tanskalaisen Sørensenin tulkinta vaikutti yksiulotteiselta. Saagoja nyt pari lukeneena ymmärrän, että niissä kieli on yksinkertaista, mutta silloin kun nykyajasta käsin kerrotaan uudestaan myyttejä, olettaisin että halutaan tarjota jotain uutta ja raikasta. Byatt tässä onnistui, mutta Sørensenin teksti vaikuttaa väkisinkin hengettömältä, eivätkä suomennetut nimet auta asiaa. Entä millaisina Sørensenin jumalat näyttäytyvät? Näiden erilaiset luonteet tulevat melko hyvin esille, ja se olikin ainoa asia, josta tässä pidin.

Runonjumala Brage kirjoittaa heti valitusrunon tuskallisesta mustasukkaisuudesta ja yksipuolisesta rakkaudesta, kun Idun sanoo ettei tällä ole hänelle juuri nyt (ymmärrettävistä syistä) aikaa. Torilla on lieviä ongelmia äkkipikaisuutensa kanssa, ja on herkkä sulkemaan vaimonsa Sifin suun heti jos tämä yrittää sanoa oman mielipiteensä. Loki on irvailija ja syyttelyiden kohde aina jos jokin menee pieleen, mutta muiden jumalien kannattaisi ehkä joskus kuunnella tämän neuvoja. Avioliiton jumalatar on katkera Freijan asemasta rakkauden jumalattarena, koska eihän tällä ole edes miestä. Kaiken kaikkiaan jumalat haluavat pysyä kaiken yläpuolella, eli ihmiset ja jättiläiset eivät saa tulla jumalten kaltaisiksi. Pohjoismaisen mytologian jumalhahmojen kiehtova epätäydellisyys tulee viimeistään siinä vaiheessa ilmi, kun Njordin ja Skaden avioliitto ei toimi. Mitä jumaluus hyödyttää, jos tavat ovat liian erilaisia? Sopimuksistakin yritetään kiemurrella irti niiden osoittauduttua epäedullisiksi.

"Keskimaassa ei kaikki ollut hyvin. Maailmankäärme kiristi otettaan, se söi merestä kalat ja myrkytti sen syljellään. Ihmiset ja varsinkin kalastajat valittivat siitä jatkuvasti Njordille, mutta mitä hän asialle mahtoi. Ihmiset ja varsinkin maanviljelijät valittivat myös Freille, etteivät pellot ja puutarhat kantaneet hedelmää. Sää ei ollut entisensä, talvea kesti lähes koko vuoden. Ehkä välttämättömyyksien puute teki ihmisistä suvaitsemattomampia."

Astrid Lindgren - Melukylän lapset (Melukylän lapset #4-6)

Osallistuu myös haasteeseen: Lastenkirjat ja Maalaismaisemia

Yhteislaitos, joka sisältää kuvakirjat Lasten päivä melukylässä (1966), Melukylän kevät (1965) ja Melukylän joulu (1966). Muistan selailleeni lapsena jotain Melukylä-kirjaa, mutta se taisi silloin kiinnostaa yhtä vähän kuin nyt. Eivät nämä varsinaisesti huonoja olleet, mutta pidän enemmän Lindgrenin isompien lasten kirjoista. Melukylän joulussa tosin välittyi kivasti vanhanajan joulutunnelma: hillitysti koristellut joulukuuset, punaiseksi maalatut puiset kynttilänjalat, reellä taitettu matka joulukirkkoon, tummaan turkikseen pukeutunut joulupukki jne.

Peter Høeg - Lumen taju (1992)

Osallistuu myös haasteisiin: Kirjallinen maailmanvalloitus (Tanska), I Spy (Veden olomuoto) ja Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)

Tästä jäi kyllä niin sekava jälkimaku, etten hetkeen koske mihinkään Høegin kirjaan. Periaatteessa idea oli kiinnostava ja toteutuskin jaksoi aluksi kiinnostaa, mutta sitten vain lopahti. Pidin siitä, että Smillan menneisyys paljastuu paloina ja yleensäkin Smillan luonteesta, mutta töksähtelevät lyhyet lauseet, jatkuva sivupoluille eksyminen ja taustatutkimuksen esittely uuvuttivat aika nopeasti. Jälkimmäinen puoliskokin oli aikamoinen pettymys, koska se tuntui kuuluvan johonkin toiseen romaaniin, ja oli suoraan sanottuna naurettava. Harmi, grönlantilaisten ja tanskalaisten ristiriidoista olisi saanut vaikka mitä aikaiseksi, mutta tällaisena sekalaisena keskittymiskyvyttömänä ja kliseisenä pakettina ei kuitenkaan uponnut. Jätti kokonaisuudessaan kylmemmäksi kuin mikään Smillan kuvailema lumi tai jää.

Päivi Kumpulainen ja Seija Holopainen (toim.) - Piilokansan tarinoita: islantilaisnovelleja ja -kirjailijoita (2001)

Viimeinen haastekirja ei valitettavasti sekään vakuuttanut. Luin alkuvuodesta kokoelman aikuisille tarkoitettuja islantilaisnovelleja, joka oli ihan pätevä johdanto islantilaiseen mielenmaisemaan ja kirjallisuuteen, mutta nämä lapsille ja nuorille suunnatut novellit eivät puhutelleet. Löytyi töksähteleviä lauseita ja latteita tarinoita, mutta onneksi pieni valonpilkahdus tuli Peikkomuori-tarinasta, jossa peikon muotoinen kallionkieleke sulautuu ikävöinniksi isoäidin perään. Melko suuri osa novelleista on muuten aika surumielistä tavaraa ja käsittelee yllättävän aikuisia aiheita, eli kovin montaa pienelle lapselle suunnattua tarinaa en usko tästä löytyvän.

Hatchepsut: The Female Pharaoh - Joyce Tyldesley (1996)

304 s.

Had Hatchepsut been born a man, her lengthy rule would almost certainly be remembered for its achievements: its stable government, successful trade missions and the impressive architectural advances which include the construction of the Deir el-Bahri temple on the west bank of the Nile at Luxor, a building which is still widely regarded as one of the most beautiful in the world. Instead, Hatchepsut's gender has become her most important characteristic and almost all references to her reign have concentrated not on her policies but on the personal relationships and power struggles which many historians have felt able to detect within the claustrophobic early 18th Dynasty Theban royal family.

Antiikin Egyptin historiassa on vielä paljon mitä ei tiedetä. Tunnetuimmat Egyptin kuningattaret eivät välttämättä olleet Egyptin valtakunnan kannalta kaikkein merkittävimpiä hallitsijoita, ja Tyldesleyn elämäkerta eräästä unohdetusta hallitsijasta muistuttaa, miten erikoista on että juuri tietyt henkilöt nousevat esiin historiasta. Hatchepsutista liikkuu paljon myyttejä ja monet käsitykset Tyldesley tyrmää suoralta kädeltä. Ei ole esimerkiksi mitään todisteita sille, että kuningatar olisi ollut ilkeä äitipuoli, joka surmasi hallitsijapuolisonsa ja otti väkisin vallan itselleen. Vaikka Sethen laatima hallitsijajärjestys hylättiin lopulta vääränä, tämän käsitys sai kuitenkin jalansijaa ja on yhä tutkijoita, jotka pitävät Tuthmosiden hovia juonittelun tyyssijana.

Tyldesley käsittelee Hatchepsutin elämää myös sukupuolen kautta. Kruunajaistensa jälkeen Hatchepsut pukeutui naisten mekon ja kruunun sijaan perinteisiin hallitsijan tunnuksiin, joihin kuului muun muassa tekoparta. Tuohon aikaan Egyptissä valta kuului miehille (erityisesti yläluokalle, kun taas tavallisten kansalaisten uskottiin olevan merkityksettömiä eivätkä he saaneet ottaa osaa valtakunnan asioihin), joten on hyvin mahdollista, että Hatchepsut halusi vahvistaa valtaansa ja näyttäytyä vakavasti otettavana hallitsijana. Egyptissä ei edes tunnettu sanaa "kuningatar". Hatchepsutin valtakaudella Egypti kukoisti, mutta tämän nimi yritettiin silti kaikin tavoin pyyhkiä pois esimerkiksi tuhoamalla monumentteja. Tähän ei löydy selkeää selitystä, mutta yksi mahdollisuus on se, että Hatchepsutin poikapuoli halusi päästä eroon epätavallisen naisfaaraon jäljistä, koska uskoi tämän sukupuolen rikkovan järjestystä ("maat") vastaan.

Tyldesleyn elämäkerta on kiehtova kuvaus naisen merkityksestä historiassa, siitä miten historiankirjoitusta voi halutessaan manipuloida ja miten vähäisten todisteiden perusteella tehdyt väärät päätelmät vuosituhansia sitten eläneestä ihmisestä voivat jäädä elämään. Taustalla kuljetetaan paljon tietoa antiikin Egyptin yhteiskunnasta, jonka uskoisin kuitenkin olevan ymmärrettävää myös vasta aihepiiriin tutustuville. Tyldesley myöntää, ettei Hatchepsutista tiedetä paljoa, mutta onnistuu kuitenkin luovimaan faktan ja myyttien välillä, vaikka itse elämäkerran kohde jääkin väkisin etäiseksi.

Päällimmäisenä jää mieleen kysymys, että miksi Kleopatra on maailmankuulu kauneudestaan ja miesten kanssa pelehtimisestä, mutta Hatchepsutin kaltaisia hallitsijavelvollisuutensa tasaisen hyvin suorittaneita työnnetään yhä syvemmälle unholaan? Onko niin, että länsimaisen yhteiskunnan historiaan vaikuttaminen ja salaperäinen naiseus sekä sen hyödyntäminen ovat tässä avainasioita, vai onko kyse yksinkertaisesti tiedon vähäisyys? Tyldesleyn elämäkerta Kleopatrasta odottaa vielä lukemista, joten tulee olemaan mielenkiintoista verrata näitä kahta hahmoa toisiinsa.

Osallistuu haasteeseen: Elämäkertahaaste

Bridget Jonesin päiväkirja (Bridget Jones #1) - Helen Fielding (1996)

Bridget Jones's Diary
271 s.

'You should make the most of being single while it lasts, Bridge,' she said. 'Once you've got kids and you've given up your job you're in an incredibly vulnerable position. I know Jeremy thinks my life is just one big holiday, but basically it's extremely hard work looking after a toddler and a baby all day, and it doesn't stop. When Jeremy comes home at the end of the day he wants to put his feet up and be nurtured and, as I imagine all the time now, fantasize about girls in leotards at the Harbour Club.

Välttelen yleensä viimeiseen asti romanttisia komedioita. Syynä se, että olen niitä jonkun verran nähnyt, joten tiedän mitä kliseitä ja muita ah niin ihania naurettavuuksia on odotettavissa. Sama koskee muita yliromanttisia asioita. Jos haluan luettavaksi jotain kevyttä, turvaudun yleensä lastenkirjoihin tai kauhuun (mieluiten Stephen Kingiin). Kuten kaikessa muussakin, tässäkin tapauksessa on kuitenkin myös poikkeuksia (hyvin harvoja, mutta silti). Kun Harry tapasi Sallyn (1989) ja Notting Hill (1999) (Rhys Ifansin hahmo!) ovat kaksi esimerkkiä elokuvista, jotka eivät ehkä ole suosikkejani, mutta jotka olen nähnyt vähintään pari kertaa. Niissä on ideaa, eikä se idea ole välttämättä se kaikkein siirappisin. Ensimmäinen Bridget Jones -elokuva on myös yksi. Se on hupsu ja maanläheinen niin kuin itse Bridgetkin: tavallinen, ei kiillotettu mallityyppi Pepsodent-hymyllä ja naisen ystävätkin ovat aivan mahtavan suorapuheisia.

En ollut kuitenkaan ikinä tullut lukeneeksi kirjaa, ja ajattelin tilaisuuteni tulleen kun Lontoo-matkani innoittamana oli tavoitteena lueskella mahdollisimman paljon kaupunkiin sijoittuvaa tai siitä kertovaa kirjallisuutta. Ongelmana oli tietysti chick lit -genre, jota olen romanttisten komedioiden tavoin pitänyt ihmissuhdejahkailuineen hyvin luotaantyöntävänä. Tätä ennen olen lukenut yhden (siis kokonaan, joitain olen myös jättänyt suosiolla kesken), ja se oli aikamoista kidutusta. Lukemattomia juonikuvauksia ja arvioitakin olen vilkaissut, mutta mikään niistä ei houkutellut oikeasti tarttumaan kirjoihin, vaan aiheuttivat lähinnä päänsärkyä. En olisi varmaan lukenut Bridget Jonesiakaan, jos en olisi ensin nähnyt elokuvaa. Uteliaisuus kuitenkin vei voiton.

Pitkähkö johdanto, mutta tässä tapauksessa on tärkeää tietää, millaisesta taustasta käsin kirjan luin. Chick lit näyttää luottavan samaistuttaviin henkilöihin ja hauskuuden tunteeseen, sekä tietynlaiseen kuplivaan keveyteen. Samaistuinko Bridgetiin? En todellakaan. Oliko kirja ylipäätään kepeän hauska ja viihdyttävä? Ei oikeastaan. 

En ole samanlaisessa tilanteessa kuin Bridget ja hänen ystävänsä. Olen kyllä sinkku, mutta minulla ei ole statukseni tai suhteessa elävien ihmisten kanssa minkäänlaista ongelmaa. En tunne tarpeelliseksi haukkua miehiä joka ikisessä keskustelussa (jollei sitten ole oikeasti syytä, mutta se pätee silloin myös naisiin). Kirjan naisilla ei tunnu olevan kovin paljon tervettä järkeä. Bridget luottaa sokeasti Danielin flirttailuihin uskoen tämän olevan rakastunut, ja valittaa kun mies ei haluakaan sitoutua. Niin, eihän sillä ole mitään väliä, että Daniel itse asiassa sanoi alussa ihan ääneen, että haluaa pitää vain hauskaa. Kaikilla on omat ongelmansa ihmissuhteissa ja kaikki tekevät myös virheitä, mutta minulla on vaikeuksia ymmärtää, miksi joku haluaa tahallaan ymmärtää toisen väärin ja kaivaa itselleen koko ajan vain syvempää kuoppaa. Jos haluaa selittää itselleen asiat parhain päin eikä pysty olemaan rehellinen itselleen, miksi vaatia sitä muilta?

Bridget on herkkäuskoinen ja vaikuttaa olevan kykenemätön itsehillintään. Kaikilla (myös minulla) on varmasti kyseisiä ongelmia joillain elämän osa-alueilla, mutta viihdynkö sellaisen kirjan parissa, jonka päähenkilön on tarkoitus olla rakastettava katastrofi? Niin, en yksinkertaisesti löytänyt mitään hauskaa Bridgetin haahuilussa, vaan tämä on lähinnä surullinen henkilöhahmo. Kolmikymppinen nainen, jonka elämän täyttää painosta hysterisointi ja neuroottinen analysointi.

Monet (eivätkä ainoastaan naiset) ovat huolestuneita painostaan ja luulevat itsetuntonsa kohoavan taianomaisesti itsestään jos vain vaaka näyttää vähän pienempää lukua (vaikka oikeasti ylipainoa ei olisikaan). Bridgetin ongelmat ovatkin siis varmasti samaistuttavia joillekin (ymmärrettävää, koska kukaan ei halua tuntea olevansa yksin), mutta onko viesti yksinomaan positiivinen? Onko oikein, että annetaan tavallaan lupa pitää itseään hyödyttömänä vetelyksenä tai piiskata itseään tarpeettomasti? Ikuisella dieetillä oleminen tarkoittaa lukujen raapustamista päiväkirjaan, mutta ei oikeasti terveemmän elämän eteen tarvitse jaksaa tehdä mitään? Fielding ei ehkä suoranaisesti anna ohjeita lukijalle, mutta olisin halunnut nähdä Bridgetissä jonkinlaista kehitystä, jotta lukijalle tulisi myös toisenlaista näkökulmaa siihen, millaista elämä voisi toisaalta olla.

Epäsamaistuttavuus ei kuitenkaan osoittautunut ainoaksi ongelmaksi. Olen varmaan ennenkin asiasta maininnut, että pitääkseni kirjasta minun ei tarvitse samaistua henkilöihin, mutta tässä tapauksessa kirjailija on nimenomaan luottanut siihen. Mitä siis kirjasta jää kokonaisuudessaan käteen? Ainakin epäinspiroiva kirjoitustyyli ja hyvin ohuet sivuhenkilöt. Mark on vain epämääräinen varjo jossain taustalla, joka ilmestyy yhtäkkiä deus ex machinan tavoin uudestaan näyttämölle tehdäkseen Bridgetin olon paremmaksi (tosin jatko-osien tapahtumat tietävänä tilanne ei taida juurikaan muuttua Bridgetin hössöttämisen suhteen). Päiväkirjaformaatissakaan ei ole mitään syytä jättää henkilöiden kuvausta puolitiehen.

Pari hyvääkin hetkeä löytyy, joten ei tämä ehkä huonoin lukemani kirja ole. Sellainen ihminen, joka ihailee Joanna Lumleyta ja Susan Sarandonia ei voi olla ihan toivoton yksilö, ja Bridgetin kummipojan syntymäpäivien kuvaus oli hauska. Toivottavasti en itse kyseiseen tilanteeseen ikinä joudu, koska se muistutti lähinnä erästä näkemääni painajaista. Arvostan myös sitä, että Fielding yritti selvästi jotain muuta kuin pinkin glitterin kyllästämää lähestymistapaa tai järjettömän kulutuskulttuurin vahvistamista, mutta itse toteutus olikin sitten ihan toista.

Retan tapaan en pitänyt Bridgetin jatkuvasta itsesäälissä vellomisesta. On ihan ok olla surullinen hyvästä syystä (sekä toivottavaa, etteivät tunteet jää patoutumaan odottamaan jotain hyvin epäsopivaa hetkeä purkautuakseen ulos), mutta sitten on myös säälin kalastelua ja itsetunnon rakentamista muiden mielipiteiden kautta. Väsyn helposti siihen, että tehdään pienestä asiasta suurempi kuin se onkaan. Bridget on kyllä tietyssä määrin topakka, mutta muut luonteenpiirteet eivät iskeneet. Jos samaistuu tähän, niin hyvä vain, mutta jos ei... Tässä on silloin hyvin vähän muuta, johon tarttua.

Cocaine Blues (Phryne Fisher #1) - Kerry Greenwood (1989)

175 s.

"‘I wonder what I want to do?’ Phryne asked of herself. ‘It has all been quite interesting up until now, but I can’t dance and game my life away. I suppose I could try for the air race record in the new Avro—or join Miss May Cunliffe in the road-trials of the new Lagonda—or learn Abyssinian—or take to gin—or breed horses—I don’t know, it all seems very flat.

    ‘Well, I shall try being a perfect Lady Detective in Melbourne—that ought to be difficult enough—and perhaps something will suggest itself. If not, I can still catch the ski season. It may prove amusing, after all.’

    At that moment there came a fast, unrepeatable grass-green flash before the gold and rose of sunrise coloured the sky. Phryne blew the sun a kiss, and returned to her cabin."

Onko loistavampaa tapaa palata tahattoman pitkän bloggaustauon jälkeen maisemiin kuin kirjoittaa kevyestä, napakasta, kuplivan eloisasta ja säihkyvän tyylikkäästä dekkarista? Kun opiskelukiireiden laannuttua aivoni kaipasivat taas vapaa-ajan lukemisen ja fiktiivisten tarinoiden pariin, aloin lukea erästä naurettavan pitkää klassikkoa, mutta huomioni kiinnittyi pian kirjaan, jonka esittelyteksti sai sydämen sykähtämään. Pakkohan se oli sitten aloittaa, koska iloiselle 1920-luvulle sijoittuva dekkari, jonka päähenkilönä on rohkea ja ujostelematon naisetsivä, ei vain voi olla huono. Eihän?

No, odotukseni eivät onneksi osoittautuneet täysin kohtuuttomiksi. Lontoon seurapiireissä liihotteleva Phryne Fisher kaipaa jotain uutta elämäänsä. Jännittävä tilaisuus tarjoutuu, kun eversti Harper vaikuttuu Phrynen ongelmanratkaisukyvyistä ja lähettää tämän Australiaan. Eversti vaimoineen on huolissaan tyttärestään Lydiasta, jonka sairastuminen säännöllisin väliajoin viittaa myrkytykseen. Onko Lydian aviomies syyllinen, ja miten turkkilainen kylpylä liittyy tapaukseen?

Phrynen tarmokkuus on kirjan sielu. Uuden sarjan aloittaminen on aina jännittävää, koska kantavaan päähenkilöön pitäisi tykästyä ainakin jonkin verran, jotta sarjaa jaksaa jatkaa eteenpäin. Phryne Fisher kantaa itsensä tyylillä ja nauttii luksuksesta, mutta ei kuitenkaan pelkää liata käsiään seikkailun tiimellyksessä eikä ole ylimielinen. Häpeämätön ja neuvokas seikkailijatar, joka nauttii savukkeista ja seksistä, leijailee täysin eri sfääreissä kuin kirjan muut henkilöt. Erityisesti Dorothy-sisäkön värittömyys korostuu yhteisissä kohtauksissa Phrynen kanssa, joskin Dotkin löytää lopulta itsestään hieman rohkeutta ja itsevarmuutta.

Itse tarinasta ja mysteeristä en sitten ihan sellaista kipinää saanut, jollaista olin odottanut. Erään tärkeän henkilöllisyyden arvasin jo suurinpiirtein puolivälissä, koska Greenwood antaa siinä aika selkeän vinkin. Melbournea tuntemattomana en myöskään osannut sijoittaa tapahtumia vahvasti Australian maaperälle, vaan mikä tahansa suurkaupunki näytti sopivan taustalle, mikä on tietysti maan kiehtovuuden huomioonottaen sääli. Phrynen lukemattomien mekkojen kuvailukin muistutti ikävästi chick litistä.

Vaikka tarinan höttöys ei täysillä miellyttänytkään ja välillä tyyli pongahti sisällön edelle, niin uskoisin silti jatkavani sarjan parissa jos kaipaan jotain aivot nollaavaa lukemista. Phrynen seikkailuissa kuitenkin on tämän maistiaisen perusteella jotain potentiaalisesti koukuttavaa, ja vauhdikkaan 20-luvun tuoma lisärvo ei sekään pahitteeksi ole. Greenwoodin kirjoitustyylissä on sellaista pirteyttä ja terävyyttä, joka loppujen lopuksi tekee lukemisesta hauskaa. Jos nyt kuitenkin kirjojen lukeminen jostain syystä jää, niin visuaalisesti upean ja kehuja keränneen Miss Fisher's Murder Mysteries -tv-sarjan aion joka tapauksessa katsastaa jossain vaiheessa.

Kannattaa myös muistaa Phryne Fisherin kotisivut, joilta saa kivasti ideaa jo 20-osaisen sarjan hengestä. Sanastosta saa apua slangi-ilmauksiin ja reseptit odottavat tekijäänsä. Ehkä seuraavalla kerralla yritän päästä tunnelmaan kumoamalla kitaani kurkkuvoileipiä ja cocktaileja?

* * *

 Osallistuu haasteeseen: Kirjallinen maailmanvalloitus (Australia)

Meren neitoja ja meren miehiä: islantilaista kirjallisuutta viideltä vuosikymmeneltä - Seija Holopainen ja Päivi Kumpulainen (toim.) (2001)

272 s.

"En usko mihinkään maailmanhistoriaan", ukko sanoi. "Se on pelkkää kansantarua. Epäilen kaikkea, mitä sanoin lausutaan. Kuuntelen joen virtaavan."

"Mihin sitten uskot, Knútur hyvä?"

"Lintuun, joka istahtaa tuohon aidantolpalle, keinahtelee ja piipittää. Se kertoo minulle tarpeeksi", ukko sanoi. "Lintu tietää kaiken, mitä maailmassa tarvitaan. Se on paras maan tarujen lähde. Uskon olentoihin, jotka ovat muuttuneet linnuiksi. Ehkä ihmiset joskus tulevaisuudessa muuttuvat linnuiksi. Niin ei kuitenkaan näytä käyvän."
(Halldór Laxness: Linnun laulun kaiku)

Islanti on ollut jo kauan osa unelmiani. Sen karut maisemat, meren läheisyys ja mystisyys ovat kiehtoneet monia, ja minäkin toivottavasti kohtaan ne vielä joku päivä. Sitä ennen tutustun maahan kirjallisesti, mitä en jostain syystä ole vielä ennen tätä tehnyt, joten Pohjoismaa-haaste tuli erittäin hyvään saumaan. Nyt ei enää tekosyitä, vaan islantilaisia kirjoja kehiin!

Tästä luettelosta bongasin Islannin suurlähetystön tukeman novellikokoelman, joka keskittyy suurimmaksi osaksi Islannin nykykirjallisuuteen. Novelleista on aina hyvä aloittaa johonkin aiheeseen tai maahan tutustuminen, ja kokoelman alussa oleva katsaus tiivistää miten kirjallisuus on historian saatossa kehittynyt. Toki ei voi sanoa, että kokonaisen maan kirjallisuus olisi täysin homogeenistä, mutta vielä nykyäänkin kirjallista arvoa kantavista saagoista alkaneessa tarinaperinteessä on käsitelty muun muassa merta ja sen vaikutusta niin ihmisten luonteeseen kuin elinkeinoonkin.

On kuitenkin hyvä muistaa, ettei Islanti ole sen asuttamisen jälkeen ollut sijainnistaan huolimatta täysin eristäytynyt muusta maailmasta, joten eri kirjallisuussuuntauksetkin ovat saapuneet mantereelta saarelle ja muokanneet tarinankerronnallisia perinteitä. Uudet nykykirjailijoiden sukupolvet ovat käyttäneet muun muassa ironiaa, maagista realismia ja surrealismia uudistaessaan islantilaista kirjallisuutta. Usein kaikkea tätä ei ole aikanaan ymmärretty, vaan osa on aiheuttanut tarinoillaan pahennusta.

Halldór Laxness on yksi heistä, joka on saanut kritiikkiä yhteiskunnallisilla kannanotoillaan. Linnun laulun kaiussa (1964) eristäytynyt kuolemaisillaan oleva mies sanoutuu irti yhteiskunnan vaatimuksista. Vieraisilla olevat viranomaiset edustavat rationaalista järjen ääntä, eivätkä ymmärrä miehen ajatuksia, vaan väittävät tietävänsä mikä tälle on parasta. Knúturissa on jopa jonkinlaista mystiikkaa pitäessään loppuun asti kiinni omasta itsestään.

Ásta Sigurðardóttir edustaa joukkoa vahvoja naiskirjailijoita, jotka ottivat kantaa naisten asemaan. Tämä ei ulottunut Sigurðardóttirilla pelkästään kirjojen maailmaan, vaan opettajan tutkinnostaan huolimatta (siihen aikaan yksi islantilaisten naisten harvoista vaihtoehdoista) tämä toimi alastonmallina, teki taidetta ja vietti aikaa taiteilijapiirien kanssa. Nykyään Sigurðardóttir on yksi luetuimmista islantilaisista novellisteista, vaikka kokoelmia onkin julkaistu vain yksi. Naisasialiikkeen lehdessä julkaistu Kuningasliljoja-novelli (1958) erottuu tässä 25:n novellin kokoelmassa ehdottomasti edukseen. Se sijoittuu Islannin miehityksen aikaan, jolloin islantilaisten naisten ja sotilaiden kanssakäyminen oli yleistä. Päähenkilö on sairas parakissa asuva tyttö, jota ei kukaan tunnu ymmärtävän (ystävätär ei ole hienotunteinen vaan valitsee kovan asenteen, ja mieslääkärin mielestä naimisiinmeno on ratkaisu kaikkiin ongelmiin). Pala palalta tytön tilanne paljastuu, kunnes lopussa on jälleen toivoa ja kukat tuovat kauneutta rumuuden ja epätoivon keskelle.

Jakobína Sigurðardóttirin (ei sukua edelliselle) upeassa Stella-novellissa (1964) on parakkielämää, alkoholismia, troolarilla työskentelyä ja ihmisiä, jotka puhuvat toistensa ohi. Elämä on muuttunut katkeraksi, meri pelottavaksi eikä lapsille pysty osoittamaan hellyyttä vaikka haluaisikin. Kaunis tarina sanomattomista lauseista ja siitä, kun toinen ihminen ei näytä päällisin puolin olevan enää sellainen kuin joskus.

Muita mieleen jääviä novelleja olivat Ólafur Haukur Símonarssonin Jäähyväiset (1987) (kalapakastamossa työskentelevä poika kaipaa kauas pois), Þórarinn Eldjárnin Ajopuulahtelaisen saaga (1992) (hauska saagoja hyödyntävä tarina siitä, mitä tapahtuu kun Ajopuulahteen saapuu uudisasukkaita: "Perkele, siitä sait! Senkin runojenrustaaja!"), Matthías Johannessenin Pääsiäismyräkkä (1981) (hengästyttävän upeaa luontokuvausta, ja jonka mystistä tunnelmaa en pystyisi ikinä kuvailemaan), Guðbergur Bergssonin absurdi Ensimmäinen joulukertomus (1995) (partainen Jeesus-lapsi saa kerrostalon asukkaat siivoamaan rappukäytävän) sekä Andri Snær Magnasonin Kalastaja ja merenneito (1996) (päähenkilö saa huomata, ettei merenneito olekaan ihan se kaikkein käytännöllisin puoliso).

Kuten useita kirjailijoita sisältävissä novellikokoelmissa usein, oli tässäkin välillä tyhjäkäyntiä, mutta sehän on täysin makuasia kuka kirjailijoista onnistuu jättämään jälkensä lukijaan. Kokonaisuudessaan kokoelma jäi kyllä hieman miinukselle, mutta katsauksena islantilaiseen kirjallisuuteen tämä oli kuitenkin lukemisen arvoinen (yksi editointikerta olisi tosin ollut vielä paikallaan, sillä kirjoitusvirheitä oli harmillisen paljon). Lopussa on myös kattava lista fiktiosta sekä islantilaista kirjallisuutta käsittelevistä tietokirjoista, joten tästä on hyvä jatkaa matkaa.

* * *

Suomentajat: Päivi Kumpulainen, Seija Holopainen, Timo Karlsson, Marjakaisa Matthíasson ja Kaisa Matthíasson
Osallistuu haasteeseen: Kirjallinen retki Pohjoismaissa ja Kirjallinen maailmanvalloitus (Islanti)

Halloween-haasteen yhteenveto

Emilie Le Masque Rouge -blogista heitti ilmoille haasteen, jossa oli tarkoitus lukea koko lokakuun ajan Halloween-teemaan sopivia kirjoja. Kirjoitin nyt poikkeuksellisesti pelkät miniarviot, mutta ehkä nämä sopivat lyhyen haasteen puitteisiin ihan mukavasti. Kaikkia kategorioita en ehtinyt käymään läpi enkä onnistunut valitsemaan edes hirveän hyviä kirjoja, mutta kiitos kuitenkin mukavasta haasteesta!

NOITIA

Kuka pelkää noitia (1983)- Roald Dahl, 206 s.

Pisteet:  * * *

Poika ja tämän norjalainen isoäiti yrittävät estää noitien juonen muuttaa kaikki maailman lapset hiiriksi. Pidin erityisesti siitä, että Dahlin noidat voivat teeskennellä olevansa tavallisia ihmisiä, esimerkiksi opettajia. Niinhän se menee, että kenestäkään ei ikinä tiedä, mitä tämän sisällä lymyilee. Muuten kirja ei sitten erityisesti säväyttänytkään. Jali ja suklaatehdas on ollut tähänastisista lukemistani Dahleista paras, mutta ei tämä silti ole suosikkilastenkirjailijani. En edes osaa perustella sitä sen kummemmin. Tässä yhteydessä voisin myös tehdä sellaisen paljastuksen, että en voi sietää Quentin Blaken risumaista kuvitusta. Se sopii kyllä Dahlin erikoisiin tarinoihin, mutta ei se minua mitenkään esteettisesti miellytä.

KUMMITUKSIA

Carnacki, the Ghost-Finder (1913) - William Hope Hodgson (luettu läppäriltä Kindlestä)

Pisteet:  * *

Carnacki on paranormaaleja ilmiöitä tutkiva etsivä, englanniksi ns. 'occult detective'. Hodgsonin lähestymistapa on tieteellinen ja muistuttaa sellaisenaan Ghost Hunters -sarjaa ja muita nykypäivän haamututkijoita, mutta tarinoissa on hyvin vähän vaihtelua ja niissä viitataan jatkuvasti asioihin, joita ei selitetä tarkemmin. Tarinat ovat itse asiassa niin kaavamaisia (Carnacki lähtee tutkimaan, rakentaa puolustusjärjestelmän ilmiöitä vastaan ja joko karkottaa ilmestykset tai paljastaa niiden olevan huijausta), että mietin kuoleeko Carnacki (joka on poikkeuksellisen yksiulotteinen henkilö) lopulta tylsyyteen työnsä takia. The House Among the Laurels -tarinassa tunnelma on hetkellisesti jännittävä, mutta siihen se sitten jääkin. Hodgsonin kirjoitustyyli muistuttaa Lovecraftista, ja se ei minun kohdallani ole kyllä mikään kohteliaisuus. Turhauttavan epämääräistä ja latteaa.

HÄMÄHÄKKEJÄ

Taputtavat pikku kätöset (2002) - Dan Rhodes, 320 s.

Pisteet:  * *  Suomentaja:  Elina Koskelin

Erään saksalaisen museon yläkerrassa asuu vanha mies, joka on ajoittain tekemisissä lääkäri Ernst Fröhlicherin kanssa. Lopulta kaupunkia kuohuttaa ennenkuulumaton rikos. Sen perusteella mitä olen Edward Goreyn kuvitusta nähnyt, Rhodesin kirjassa on samankaltainen tunnelma. Ei ehkä sairasta eikä oikein kauhuakaan, mutta kuitenkin makaaberia. Mustan huumorin kanssa tasapainottelu onnistuu hyvin, joten kirja ei ole ollenkaan mauton, vaan yllättävän kevytsävyinen. Välillä tosin mentiin jo vähän liian syville vesille, joten kevyen tunnelman keskeyttää lähinnä kiusaantuneisuuden tunne. Luulen Rhodesin halunneen sanoa jotain vähän syvällisempää kuolemasta, mutta siihen kirja oli liian repaleinen. Siitä päästäänkin siihen isoimpaan ongelmaan, eli lukuisat henkilöt eivät kytkeytyneet mielestäni tarpeeksi vahvasti pääjuoneen (erityisesti tarina portugalilaisista rakastavaisista vaikutti tarpeettomalta eikä jaksanut kiinnostaa oikeastaan ollenkaan). Kerronta syöksähtelee vähän joka suuntaan ja rikkoo kronologian tehden romaanista turvonneen ja hajanaisen.

VAMPYYREJA

Radleyn perhe (2010) - Matt Haig, 341 s.

Pisteet:  * * * *

Ulkopuolisille Radleyt näyttäytyvät normaalina keskiluokkaisena perheenä. Peter ja Helen kuitenkin taistelevat väljähtyneen avioliittonsa kanssa ja teini-ikäisillä Rowanilla ja Claralla on vaikeuksia sopeutua pikkukaupungin elämään. Peter ja Helen myös salaavat lapsiltaan jotain: he ovat kaikki vampyyreja. Sitten tapahtuu tragedia, joka muuttaa perheen elämän. Verestä tulee intohimon, totuuden, houkutuksen ja jännityksen symboli. Kaiken sen, jota Peter ja Helen ovat yrittäneet tukahduttaa. En ollut hirveän kiinnostunut teinien ongelmista enkä rakkaushöpinöistä, mutta perhe-elämän ja vampirismin yhdistelmä oli erittäin raikas ja mielenkiintoinen. Haig käyttää hienovaraisesti väkivaltaa ja keskittyy lähinnä henkiseen puoleen sekä siihen, mitä vahinkoa jotkut tekevät itselleen. Oli jännää seurata, pääsevätkö Radleyt tasapainoon itsensä kanssa vai jatkavatko he ääripäiden kanssa taistelua. Radleyn perhe onkin lähempänä ihmissuhderomaania kuin kauhua, joten voin suositella tätä myös niille, jotka yleensä pitävät vampyyreja luotaantyöntävinä.

ZOMBEJA

Sukupolvi Z: zombisodan aikakirjat (2006) - Max Brooks, 342 s.

Pisteet:  * *  Suomentaja:  Helmi Keränen

Brooks käsittelee zombisotaa realistisesti, niin kuin se olisi oikeasti tapahtunut. Kaikilla ei välttämättä ole niin hyviä selviytymistaitoja kuin toisilla ja suhtautumistapojakin on monia. Valitettavasti toteutus ei ollut niin kiinnostava kuin alkuun olin ajatellut. Brooks käyttää vähän liian paljon tilaa selittääkseen poliittista taustaa, strategioita ja yleisiä maailmanlaajuisia vaikutuksia. Siviilien selviytymistaistelu oli kaikkein mielenkiintoisinta. Kun maailma näyttää olevan tuhoutumassa, edes viimeistä huutoa oleviin turvallisuuslaitteisiin törsäävät julkkikset eivät pysty pelastamaan itseään (kyseinen kappale oli muuten hulvaton). Tässä onkin nyt lähinnä kyse siitä, millaisesta zombikokemuksesta itse pitää. Brooks tarjoaa kivasti jotain uutta, mutta pidän enemmän yksilöiden kamppailusta uudenlaisessa maailmassa (The Walking Dead, Elävien kuolleiden yö). Sukupolvi Z:n haastattelumuoto ei onnistunut pitämään otteessaan, ja henkilötkin olivat aika kliseisiä (varsinkin japanilaiset, huh), joten kulttuurinenkin näkökulma loistaa poissaolollaan. Infodumppaus ja lukemattomat selitykset eivät taas tuntuneet luonnollisilta suullisessa historiassa, puhumattakaan siitä miten zombit vaikuttivat olevan lähinnä taustaelementtejä.