Harrow County, Vol. 1: Countless Haints (#1-4) - Cullen Bunn & Tyler Crook (2015)

144 s.

Jossain päin Yhdysvaltojen eteläosia, Harrow Countyn kylässä, hirtetään noita. Joitakin vuosia myöhemmin (vuosilukua ei sanota, mutta vaatetuksen, autojen jne. perusteella 1920-luvulla) isänsä kanssa asuvan Emmyn 18-vuotissyntymäpäivä lähestyy, ja menneisyyden haamut alkavat nousta pintaan.

Kauhussa ei tarvitse aina välttämättä olla sitä samaa vanhaa tummanpuhuvaa ja uhkaavaa miljöötä. On virkistävää nähdä, kun genreä tarkastellaan vähän eri näkökulmasta, ja Harrow Countyn piirrokset nostavat tarinan aivan uudelle tasolle. 

Vesivärien käyttö korostaa viivatyötä juuri oikeista paikoista ja luo synkän sekä aavemaisen - mutta samaan aikaan myös eteerisen ja kauniin - tunnelman. Värisävyt ovat upeita ja tekstuureita löytyy erilaisia. Maisemat ovat kuin maalauksia ja ihmiset on piirretty lähes lastenkirjamaisella pelkistetyllä tyylillä. Kaikki tuliasiat, kuten hautausmaan liekehtivät aaveet ("haints"), loistavat sivuilta kirkkaasti näyttäen juuri siltä mitä ne ovatkin, eli toisesta maailmasta peräisin olevia helvetintulella kyllästettyjä painajaisia. Herkän oloinen kuvitus sopii yllättävän hyvin yhteen kauhuelementtien kanssa, koska kontrasti on todella mielenkiintoinen ja odottamaton.

Tavallaan tämänkaltainen yksinkertainen ja perinteinen tarina tarvitsisi vähän jotain ekstraa tuntuakseen siihen käytetyn ajan arvoiselta, koska noidat ja kiroukset ova aika loppuunkaluttu aihe, joten on vaikeaa kuvitella mitä uutta niistä enää saisi irti. Harrow County ei kuitenkaan ole välttämättä sitä miltä näyttää, varsinkin kun miettii päähenkilön Emmyn ratkaisua menneisyyden tapahtumien tultua päivänvaloon. Juoni ei etene ihan odotusten mukaisesti ja välttää tarpeeksi kliseitä, jotta tarina soljuu mukavasti ja siinä pysyy sopivasti koukussa.

Tarinasta löytyy muun muassa pojan puhuva nyljetty nahka, muinainen metsässä asuva olio, idioottimaisia kyläläisiä ja massoittain eriskummallista, vähän synkkää sekä unenomaista tunnelmaa, mutta paljon hienovaraisemmassa paketissa kuin mitä luulisi. Hyvin perinteisestä lähestymistavasta huolimatta Harrow County tuntuu tuoreelta. Vanha kunnon pelottava Southern Gothic -tarina sopii syysiltana takan ääressä luettavaksi.

Seuraava kokoelma onkin näköjään julkaistu viime kuussa, joten onneksi lisäluettavaa ei tarvitse odotella, vaan lopun cliffhangerille toivottavasti annetaan jonkinlainen selitys.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Hämärän jälkeen

Bitch Planet, Vol. 1: Extraordinary Machine (#1-5) - Kelly Sue DeConnick et al. (2015)

156 s.

"What every girl should know: Your vagina is disgusting. It smells like the underside of a kangaroo pouch and he doesn't want to touch you because of the grossness. But thankfully, NEW brand douche, perfected by a leading gynecologist, gently cleanses and refreshes, making you feel feminine and special. Because what's more special than a vage filled with vinegar and chemical daisies? Also available in SPICY CINNAMON TACO, for the girl adventurer."

Bitch Planet, vankilaplaneetta, on varattu huonosti käyttäytyville naisille. Naisille, jotka on poistettava yhteiskunnasta ennen kuin alistumattomuuden syöpä leviää. Tätä syöpää inhotaan ja pelätään, eikä se ole ainoastaan vastenmielistä dystooppisen Bitch Planetin miesjoukolle, vaan myös joillekin oman todellisuutemme valioyksilöille. Bitch Planetilla on kaikki ongelmia täynnä olevat naiset, jotka ovat uskaltaneet olla omia itsejään ja joiden olisi pitänyt antaa vaeltaa vapaasti maan päällä, koska heidän tulisi olla tulevaisuus. Suihkukohtauksessa, eksploitaatiokuvaston päälaelleen kumoamisessa, naisten alastomat vartalot ovat kaikenmuotoisia ja -kokoisia, ei tirkistelyn kohteita tai mittasuhteiltaan epäinhimillisiä fantasioiden representaatioita.

Mitä tapahtuu niin sanottujen Isien yrittäessä arvioida ja korjata Pennyä, ylipainoista naista, jonka ideaaliversio osoittautuukin häneksi itsekseen? Hän on onnellinen sellaisena kuin on. Miehet ovat hämmentyneitä ja pettyneitä. Eihän se voi olla oikein. Ylipaino on vika. Se on ällöttävä virhe, toimintahäiriö, joka pitää korjata. Se ei ole naisellista.

Kyse ei kuitenkaan ole vain miehistä. Naisille ei tuota vaikeuksia esitellä loismatodieettiä televisiossa tai arvostella muiden ulkonäköä ennaltamäärättyjen kauneuskäsitysten mukaan. Heille ei ole ongelma lujittaa alistuneisuuden ja kaikille kumartamisen ajatusta. Maskuliinisuuden ja feminiinisyyden jako yhteiskunnassa on viilletty syvälle, ja jos kehtaa hypätä pois muotista, jossa pitää nöyristellä sekä pitää suu kiinni kaikista normeja uhkaavista mielipiteistä, ansaitsee tulla vangituksi.

Dystopia ei yleensä ole lainkaan ominta aluettani, mutta neonvärinen kahlehdittu keskisormea näyttävä käsi tiivistää hyvin Bitch Planetin (ja jokaisen numeron takaa löytyvät mainoksetkin ovat älyttömän hauskoja). Se haluaa vaikuttaa siihen, miten naiset arvioivat itsejään, toisia ihmisiä ja ympäröivää yhteiskuntaa, ja se haluaa tehdä sen kovaan ääneen, mutta sillä on myös asiaan hiukan kieli poskessa oleva ote.

Harmi ettei juoni oikein ota tuulta alleen tai vaikuta hirveän yhtenäiseltä, ja henkilöilläkään ei tunnu olevan paljon persoonallisuutta edustamansa viestin ulkopuolella. Piirrokset, yleinen tunnelma ja energia tuo mieleen Barbarellan (1968) sekä 60- ja 70-luvun psykedeeliset B-leffat (näytekuvaksi valitsin kohdan, jossa viesti on etusijalla), ja sehän tietysti ilahduttaa allekirjoittanutta. Sukupuolikysymysten liioittelu toimii, koska ne ovat samanaikaisesti niin epämukavan lähellä nykyajan yhteiskuntaa, että relevanttiutta ei vain voi olla näkemättä.

DeConnickin ääni on tervetullut lisä sarjakuvateollisuuteen, ja on mielettömän hienoa miten upouusi sarjakuva onnistuu jo nyt inspiroimaan lukijoita ilmaisemaan ja arvostamaan itseään oletettuine epätäydellisyyksineen kaikkineen. Sen vuoksi Bitch Planet ansaitsee kaikki nyt ja tulevaisuudessa saamansa kehut. En malta odottaa, miten tarina etenee seuraavassa kirjassa.

Aliens Omnibus, Vol. 1: Outbreak, Nightmare Asylum, Female War - Mark Verheiden et al. (1988)

384 s.

Koska olen onnistunut koukuttautumaan Buffy vampyyrintappaja -sarjakuvaan (joka on siis jatkoa tv-sarjalle), en epäröinyt tarttua kahden ensimmäisen Alien-elokuvan jatkoon sarjakuvamuodossa. Ensin katsoin elokuvat uudestaan, mikä oli tietysti todella hauskaa, ja arvostan nykyään Ripleytä vieläkin enemmän. Ensimmäisen elokuvan klaustrofobinen tunnelma, henkilöt, ikoniset kohtaukset, kun Ripley voittaa muun miehistön luottamuksen (joista kaikki paitsi yksi ovat miehiä) jne. Kun oliot alkavat kylvää tuhoa, elokuva muuttuu yksinkertaisesti jännittäväksi vuoristoradaksi, enkä voisi enää enempää rakastaa Geigerin suunnitteleman alienin visuaalista ilmettä. Jatko-osa on myös viihdyttävä, mutta sen toimintapainotteinen lähestymistapa ei kuitenkaan vetoa yhtä paljon kuin ensimmäisen tyylilliset seikat ja hitaasti hiipivä sci-fikauhu.

Sarjakuvaan oli aluksi vaikeaa päästä sisälle, koska tieteellinen jargon ei vain mahdu päähäni. Kun tarina alkoi ottaa tuulta alleen, lukeminen helpottui huomattavasti. Uusia mielenkiintoisia otuksia ilmaantui kun miehistö tutki erilaisia planeettoja, ja kaiken kaikkiaan juonetkin olivat ihan mukiinmeneviä. Tuhoisia asioita tapahtuu, mikä tekee universumista vieläkin klaustrofobisemman. Jotkin ratkaisut toimivat, jotkut eivät.

Piirrosten käsittely on vaikeaa, koska visuaalinen tyyli vaihtelee suuresti tarinoiden välillä kauniin yksityiskohtaisista ruuduista aina epäselviin värisekasotkuihin. Osa muistuttaa tiettyjä 80-luvun toimintaelokuvia, joita arvostan värimaailman ja yleisen tyylin suhteen, mutta jotkut henkilöt ovat niin sutaisten piirrettyjä, että henkilöt näyttävät lähinnä karikatyyreilta itsestään.

Nightmare Asylumissa tekstilaatikot ja puhekuplat on jostain syystä jätetty värittämättä, mikä vaikeuttaa puhujien erottamista kussakin ruudussa. Käsittämätön ja epälooginen personallisuuden muutoskin tapahtuu: ensin Newt osallistui tapahtumiin aktiivisesti ja yritti selvitä parhaansa mukaan, mutta yhtäkkiä hänestä tulee vain märkä lätäkkö, joka haikailee rakastajansa lihasten perään. En myöskään ymmärrä, miksi ihmeessä oli tarpeellista korostaa jokaisen naisen kurveja, vaikka he ovat pukeutuneita peittäviin ja löysiin haalareihin. Ihan kuin he osallistuisivat johonkin avaruuden "märkä haalari" -kisaan.

Vaikka tarinat ovat täynnä toimintaa, ne kestävät myös monitasoisuutta kaipaavan tarkastelua, koska ihmisten keskinäisiä suhteita, näiden suhdetta alieneihin sekä alienyhdyskuntien luonnetta ja biologiaa käsitellään syvällisesti. Toistuva teema on alienien voiman aliarviointi. On virhe luulla olevansa täydellisesti kontrollissa. Kun Bionational-yhtiön kaltainen taho yrittää käyttää olentoja hyväkseen piiloutumalla vapaan yrittämisen ja kapitalismin taakse, seurauksena on kaaos.

Aliens-universumi on myös loistava tapa tutkia pelkoa ja sen eri muotoja. Voiko ihminen olla yhtä tyhjä kuin alienit tai teeskennellä, ettei tiedä mitä pelko on? Onko alieniksi muuttuminen järkevää? Androideja puolestaan on kehitelty pidemmälle ohjelmoimalla ne uskomaan olevansa ihmisiä, ja tämän vuoksi eräs kohtaus on erityisen riipaiseva.

Olen samaa mieltä muiden lukijoiden kanssa siitä, että myöhemmin tehdyt nimimuutokset ovat turhia ja typeriä. Päähenkilöt ovat Newt ja Hicks. Ei ole mitään syytä teeskennellä toisin, vaikka se sekoittaisikin aikajanaa kolmannen elokuvan kohdalla (joka on muutenkin huono).

Seuraavissa kokoelmissa tarinat varmasti muuttuvat yhä enemmän toisteisiksi ja vanhaa materiaalia eri tavoin pyörittäviksi (ja jotkut henkilöt olivat tässä ensimmäisessä, myönnetään kyllä, aika yksiulotteisia), mutta koska olen utelias ja tapahtumat jäivät mielenkiintoiseen pisteeseen, niin jatkan sarjakuvan parissa vielä joskus. Elokuvat ja sarjakuva ovat erilaisia kokonaisuuksia (tai olentoja), ja niiden viihdyttävyys perustuu täten eri asioihin, mutta ne myös täydentävät toisiaan.

Lady Killer, Vol. 1 (#1-5) - Joëlle Jones & Jamie S. Rich (2015)

138 s.

Aavistelin, että ilta jäätelökulhollisen ja kuolettavan sekä kuvankauniin palkkamurhaajan Josie Schullerin seurassa tulisi olemaan hauska. Olin oikeassa. Kun asiaa ajattelee, 1960-luvun kotirouvana oleminen toimii loistavana savuverhona. Niukkasanainen ja television ääressä löhöävä aviomies (joka on aika persoonaton ja täydellinen vastakohta Josien kollegalle) on keskittynyt omiin asioihinsa, eikä ole sen vertaa kiinnostunut oikein mistään, että osaisi epäillä kaikkia lukemattomia tekosyitä. Koska hei, miksi ihmeessä täydellinen kotihengetär valehtelisi? Mikä motiivi hänellä muka olisi, koska päiväohjelmaan kuuluu vain naapureiden kanssa juoruilua, ruokaostosten tekoa, ruoanlaittoa ja siivousta. Mikään parin välillä tapahtuva ei vaikuta aidolta kiintymykseltä, mutta koska se on tarkoituksellista, se tekee tilanteesta mielenkiintoisemman.

Kuten eräässä kohtauksessa Josien pomo huomauttaa, kontrasti kylmäverisen tappajan ja perheelleen hymyssä suin lämpimän aterian tarjoilevan vaimon välillä voi tulla jossain vaiheessa ongelmaksi. Kahden täysin erilaisen persoonan vaihtelu voi olla vaarallista, mutta vaatia veronsa myös henkisesti. Tätä näkökulmaa toivottavasti käsitellään tarkemmin myöhemmin, koska kahden maailman välillä pallottelu voi saada Josien tekemään virheitä, vaikka onkin hyvä työssään, ja siten aiheuttaa lisää jännitettä tarinaan.

Ja Josie tosiaan on hyvä. Viimeisen päälle hiotut taistelutaidot, periksiantamattomuus, tarmokkuus, brutaalius. Hän on määrätietoinen, eikä pelkää liata käsiään, vaikka veritahra mekossa onkin pieni ärsytyksen aihe. Aluksi juoni keskittyy alkuasetelman esittelyyn, joten Josieta seurataan työssään yksi uhri kerrallaan, mikä voi olla liikaa toistettuna monotonista, joten onneksi suurempi juonikuvio esitellään ennen pitkää, kun Josien ammattitaito kyseenalaistetaan. Ongelmia on kotipuolessakin samassa talossa asuvan anopin kanssa, mikä on niin herkullinen asetelma ja jäi niin jännittävään kohtaan, etten malta odottaa miten kuvio jatkuu. Toisin kuin on kritisoitu, uskon materiaalia ja mahdollisuuksia juonen kehittämiseen riittävän vielä useampaan kirjaan. Jokin aika sitten nimittäin uutisoitiin, että Lady Killer saa jatkoa vielä tänä vuonna, joten ehkä seuraava osa sitten käsittelee joitain arvoitukseksi jääneitä asioita.

Piirrostyyli sinetöi koko paketin. Viivatyöskentely on mahtavaa ja rakastan väripalettia, jossa on vaikutteita retrosarjakuvista ja -mainoksista. Visuaalinen ilme sopii pilke silmäkulmassa tuikkivaan tunnelmaan, ja arvostan ettei tällä kertaa pureuduta hirveän syvälle satiiriin, vaan annetaan sen näkyä luontevasti rivien välistä. Monimutkaisen juonen puute toimii tarinan eduksi. Kuin psykoottinen Doris Day -elokuva, johon on vähän heitetty aseita mukaan.

Jonesin Instagram-tilillä on jo julkaistu pari kurkistusta seuraaviin osiin, ja muutenkin sisältää paljon upeita luonnoksia. Aion jatkossa seurata Jonesin projekteja säännöllisesti. Tumblr-tilillä taas voi ihastella muun muassa näitä upeita Lady Killer -aiheisia mainoksia ja muita Jonesin töitä.

Loppuvuoden rutistus eli miniarvioita, osa VI

Vuosi 2016 häämöttää jo aivan nurkan takana, joten päätin aloittaa uuden vuoden täysin puhtaalta pöydältä kirjoittelemalla loppuvuoden aikana lukemistani kirjoista vain lyhyesti (paitsi Marlene Dietrichin elämäkerrasta, koska se herätti sen verran ajatuksia, etten halunnut juntata sitä enää tähän muutenkin pitkän bloggauksen jatkoksi). Loput haastekoonnitkin vielä odottavat yhteisessä postauksessa, mutta se ilmestyy sitten huomenna ajastettuna (tai no, virallisesti kai myöhemmin tänään kun ollaan kerran seuraavan vuorokauden puolella) bloggaajan ollessa jo juhlatunnelmissa.

Agatha Christie - Kurpitsajuhla (Hercule Poirot #36) (1969)

Osallistuu haasteeseen: Agatha Christie 125 vuotta

Suunnitelmani lukea loput Marplet ja Poirotit keskeytyi marras-joulukuun kohdalla, koska halusin lukea vuodenaikaan sopivia mysteerejä (tällä hetkellä on kesken eräs jouluisen tarinan sisältävä novellikokoelma, josta kuulette sitten tammikuun puolella lisää). Tiesin etukäteen tv-sovituksen kautta, että Kurpitsajuhla ei sisältäisi alkua lukuunottamatta Halloween-tunnelmaa, mutta en odottanut kuitenkaan ihan näin tympeää tarinaa. Ei tämä ihan Christien huonoimpia ole, mutta ehdottomasti keskinkertaisimpia. Hyvin lineaarisesti tapahtuvaa henkilöiden kuulustelua, joka ei oikein jaksa kiinnostaa toisteisuuden ja henkilöiden samankaltaisten puheenvuorojen takia. Christie vaikutti jotenkin tylsistyneeltä, joko kirjaan itsessään tai Poirotiin (käsittääkseni Christie halusikin loppuvaiheessa jo päästä herrasta eroon). Luonnekuvauksiinkin sai pettyä, eli jos Christietä haluaa kokeilla, suosittelen unohtamaan suosiolla ainakin tämän ja valitsemaan jonkun alkupään teoksista.

Stephen King - Uinu, uinu, lemmikkini (1983)

Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen

Ostin tämän omaan hyllyyn 19. huhtikuuta 2007 (kiitos Goodreads :D) ja on siitä asti pysynyt lukemattomana, kunnes tänä Halloweenina halusin jotain synkkää. Kuvun alla (2009) -romaanin jälkitunnelmissa turvauduin taas Kingiin. Kyllä kannatti, koska huikean pelottavahan tämä oli. Matkan lemmikkien hautausmaan tuolle puolen aikana metsiköstä kuuluneet epämääräiset äänet sekä jonkinlaiset hallusinaatiot näin tarpeeksi selvänä edessäni. Loppu oli erityisen kammottava ja toi mieleeni Child's Playn (1988).

Pelottelun lisäksi King syventyi kuitenkin myös yleisesti kuoleman teemaan: olisitko valmis mihin tahansa, jos sinulle annettaisiin mahdollisuus tuoda esimerkiksi rakas lemmikki takaisin tuonpuoleisesta? Itse tiedän, miltä kissan lasittuneet silmät näyttävät kuoleman jälkeen, joten koin tarinan jo siltäkin kannalta hieman raskaana mutta palkitsevana. Romaani on siinä mielessä todella kypsä, koska se saa lukijan miettimään omaa suhtautumista kuolemaan ja sen luonnollisuuteen. Tosin eräässä kohdassa sain myös nauraa, koska pimeässä talossa vaeltaminen todellakin tuntuu vähemmän houkuttelevalta kun yhtäkkiä kylmä ja karvainen häntä pyyhkäisee paljasta jalkaa.

Tom Williams - Raymond Chandler: A Mysterious Something in the Light (2012)

Osallistuu haasteeseen: Elämäkertahaaste

Olen lukenut aiemmin muutaman Chandlerin Marlowe-romaanin, mutta tämän jälkeen houkuttelee syvempi tuotantoon perehtyminen ja jo luettujen uudelleen kahlaaminen. Williamsin elämäkerta käsittelee perusteellisesti (joskin aika toisteisesti ja sekavasti liikaa spekulaatiota hyödyntäen, joten en ihan neljää tähteä voi antaa) Chandlerin teosten teemoja sekä Philip Marlowen olemusta, mutta myös Chandlerin oman luonteen vaikutusta tämän teksteihin. Chandlerilla oli hyvin vahva kunniantunto (Hollywoodia tämä nimitti kunniattomaksi paikaksi, jossa luottamus on vieras käsite) ja tarve auttaa sekä suojella naisia. Kritiikin vastaanottaminen tuotti hankaluuksia ja onpa myös teosten oletetut misogynia ja rasismikin herättäneet huomiota.

Williams muistuttaa, miten henkilökuvaus oli Chandlerille aina juonta tärkeämpää. Hyödyllinen tieto niille, jotka vasta aloittelevat kirjailijaan tutustumista ja odottavat ehkä vähän yksinkertaisempaa ja suorempaa rikoksen ratkaisua. Erityisen  mielenkiintoista oli se, että Chandler aloitti uransa Black Mask -lehdessä kopioimalla ja uudelleenkirjoittamalla toisten tekstejä. Vaikka Chandler itse halusi kirjoittaa muutakin kuin rikoskirjallisuutta, genren uudistaminen oli merkittävä teko, puhumattakaan Nainen ilman omaatuntoa (1944) -elokuvan käsikirjoituksesta, jossa on ehkä kaikkien aikojen kaksimielisin keskustelu joka on ikinä paennut sensuurin hampaista.

Chris Roberson et al. - iZombie (#1-4) (2010-12)

Osallistuu haasteisiin: Hämärän jälkeen ja Kirjallinen maailmanvalloitus (Oregon)

Olen koukussa CW:n samannimiseen tv-sarjaan, joten pitihän sarjakuvakin saada käsiin, vaikka tiesin näiden kahden olevan täysin erilaisia. Niin olivatkin, sillä vaikka Gwen on zombi ja joutuu syömään säännöllisesti aivoja pysyäkseen kuosissa, niin sarjakuvassa Gwen työskentelee ruumishuoneen sijasta haudankaivajana, eikä ratko rikoksia syömistään aivoista saatujen muistojen avulla. Sarjakuvan piirrokset ovat aika latteita ja kaksiulotteisia, mutta muuten ihan päteviä. Henkilöiden esittely aloittaa tarinan, joten kestää aikansa ennen kuin varsinaiseen pääjuoneen päästään käsiksi. Sitten kun niin tapahtuu, kaikki tuntuu vyöryvän päälle vähän liian nopeasti, kunnes loppukohtausta venytetään taas liikaa. En myöskään hirveästi pitänyt siitä, että kaikki hirviöt työnnetään heti naaman eteen. Vaikka sarjakuvassa onkin zombeja, aaveita ja ties mitä muuta, niin tunnelmaltaan tämä on kuitenkin aika purkkamaisen kevyttä. Vähän liikaakiin omaan makuuni. Ihan kivaa viihdettä, mutta tv-sarjan katsomista jatkan silti ihan mieluusti, koska se ei ole huumoristaan huolimatta niin hupsu ja Buffy-wannabe kuin sarjakuva.

Jukka Halme ja Juri Nummelin (toim.) - Ulkomaisia kauhukirjailijoita (2005)
Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen
Pätevän oloinen ja asian ytimeen menevä hakuteos, jonka alusta löytyy myös pari kirjoitusta esittelyksi sekä suomennettuun kauhukirjallisuuteen että yleisemmin kauhun historiaan ja kehitykseen. Toki joitain kirjailijoita on suomennettu teoksen julkaisun jälkeen, mutta lista on silti varmasti hyvä alku niille, jotka aloittelevat genreen tutustumista (eivätkä välttämättä koe englanniksi lukemista omakseen). Löysin itsekin muutamia mielenkiintoisia uusia tuttavuuksia, koska tajusin että kiinnostukseni kauhuun on näemmä rajoittunut Kingiin ja muutamaan 1800-luvun/1900-luvun alun kirjailijaan/novellistiin.

Johannes Linnankoski - Laulu tulipunaisesta kukasta (1905)

Osallistuu haasteisiin: Maalaismaisemia, I Spy (Kasvava asia) ja Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)

Olavi-playboyn edesottamukset eivät ehkä olisi vedonneet niin paljon, jos Linnankoski ei osaisi kirjoittaa. Hienosti kuvattu luonto häilyy tarinan taustalla antropomorfisena toisilleen kuiskailevine puineen ja silmää vilkuttavine auringonsäteineen, ja dialogi on äärettömän hienoa, erityisesti kohtauksessa, jossa Olavi keskustelee junassa rakkaudesta naimisissa olevan naisen kanssa. Melodramaattinenhan tämä kokonaisuudessaan on, mutta myös älykäs. Alun kuumana hehkuva tulipunainen väri pilkahtelee milloin mistäkkin, mutta kun Olavi alkaa tajuta tekojensa seuraukset... En osaa tämän enempää tästä kirjoittaa, joten annan lopuksi äänen itse Linnankoskelle.

"Mutta ei kuitenkaan mikään vedä yölle vertoja - katsoppas, vasta silloin me löydämme oman itsemme. - - - Oman itsemme ja sen hennon kielen, jonka värähdyksille päivä on liian ohut ja kirkas. Päivällä me kuulumme koko maailmalle, kaikki on yhteistä eikä mitään omaa. Mutta kun yö joutuu, lähenee oma hetkemme. Se hiipii ulkona puiden alla ja istahtaa sisässä häveliäästi nurkkaan, se väräjää salaperäisenä ja tummana ilmassa ja herättää sen, joka meissä päivällä uinuu. Ja se havahtuu, ja katsoo hehkuvin kukin ja kuiskaa huumaavin tuoksuin."

Charles Dickens - Kotisirkka (1845)

Osallistuu haasteeseen: Klassikot

Dickensin kolmas joulukirja ei sijoitu joulunaikaan, mutta siinä on joulun henkeä. Kun epäluulon siemenet kylvetään sydämiimme, ne voivat syödä sielua, varsinkin jos ei näe miten jotkut kylväjät saavat voimansa negatiivisuudesta. Keskinäiselle luottamukselle aiheutetut haavat voivat kuitenkin parantua, ja - koska puhumme nyt Dickensistä - luottamus palautuu viimein kokonaan ja rakkauden lämpö leviää kylmimpiinkin sydämiin. Eikö tästä joulussa ole kyse? Ei ole väliä juhliiko joulua kristillisenä perinteenä tai siksi, että itsensä tajuttomaksi syöminen ja rentoutuminen vuoden lopussa kuulostaa houkuttelevalta - kaikilla soisi olevan tunne rauhasta tähän vuodenaikaan ja ymmärrys siitä, että asiat paranevat aina jossain vaiheessa.

Vaikka liiallinen sentimentaalisuus ärsyttää yleensä itseäni, arvostan Dickensin yritystä luoda toivoa lukijoissaan. Viktoriaanisen aikakauden perheonnen kuvaus on mielenkiintoinen kurkistus erään historiallisen ajanjakson perhearvoihin, mutta henkilöt tuntuivat etäisemmiltä ja juoni vähemmän lumoavalta kuin aiemmissa joulukirjoissa. Uudenvuoden kellojen (1844) runollisuus ja rytmi eivät tässä vedonneet, vaan tarina vaikutti venytetyltä ja väkinäiseltä ja jotkin juonelliset elementit tuntuivat edellisistä kirjoista kierrätetetyiltä. Monisanainen aivan väärissä kohdissa ja hiomattoman oloinen, ja juoni kokonaisuudessaan onnistuu olemaan samaan aikaan sekä sotkuinen että tylsä ja yksinkertainen (naurettavan epäuskottava juonenkäänne lopussa ei auta asiaa).

Jotkut pitävät joulukirjoja Dickensin huonoimpina (tai no, ehkä Joululaulua (1843) lukuunottamatta), mutta uskon niiden lähestymistavan olevan niin erilainen kuin tavallisissa romaaneissa, että vertailu on aika turhaa. Vaikka joulukirjojen perustukset ovatkin realistisuudessa, maagisen realismin kaltaiset elementit sijoittavat ne toiseen maailmaan, sellaiseen jossa aaveet, menninkäiset ja keijut muuttavat ihmisten elämän. Sentimentaalisuus ei siis ole negatiivinen torjuttava asia, vaan viaton ja puhdas asia, jota tulisi syleillä. Ilo, anteeksianto, ymmärrys ja halu tehdä läheisten olon niin mukavaksi kuin mahdollista kuuluu kotien tulisijoihin. En ehkä pitänyt Kotisirkasta kirjana niin paljoa, mutta sanoma ainakin vetoaa.

Miniarvioita, osa V

Viimeiset miniarviot tulevat nyt tässä. Vielä yksi normaali rästiin jäänyt kirja-arvio ja pari teatterijuttua, ja sen jälkeen blogi on taas reaaliajassa. Lontoon matkakuviakin olisi tarkoitus jakaa jossain vaiheessa, sitten kun jaksan vihdoinkin käydä ne läpi.

Richard Appignanesi & Swava Harasymowicz - The Wolf Man (2012)

Tämän kohdalla huomasin taas miten tärkeää on lukea takakansiteksti kunnolla, jos lainaa kirjastosta jotain hetken mielijohteesta. Luulin siis sarjakuvan käsittelevän psykologista tilaa, jossa ihminen luulee olevansa ihmissusi, mutta ei tämä ihan niin mielenkiintoiseksi osoittautunutkaan.

Sergei Pankejeff oli Sigmund Freudin kuuluisin potilas, jota käytettiin todistamaan psykoanalyysiteorian kelpoisuus. Psykologian olisi ihan hyvä olla edes jonkinasteinen mielenkiinnon kohde ennen kuin tämän lukemista lähtee yrittämään, koska sen lisäksi tarinalla on hyvin vähän annettavaa. Välillä sivutaan historiallisia tapahtumia ja Pankejeffin perhettä, mutta en kuulu Freudin ihailijoihin, joten välillä lukeminen oli aika raskasta. Freud päätti, että Pankejeffin hoitojakson tulisi olla tietyn mittainen (ei väliä parantuisiko potilas sen aikana vai ei), teki järjettömän mielipuolisia päätelmiä unista ja lapsuuden tapahtumista (joista kaikkia ei edes oikeasti tapahtunut) ja väitti Pankejeffin sairauden olevan vain päähänpisto (ihan kuin masennus olisi vain ollut tahdon asia).

Pankejeff myönsi myöhemmin, ettei hoito auttanut ja psykoanalyysin nimettömänä kasvona oleminen tuntui epämukavalta. Sarjakuvan viimeiset ruudut kuvastavat tätä: ihan kuin helpotusta ei olisi koskaan ollut, vaan pimeys pysyi mukana erilaisissa olomuodoissa. Loppu on tavallaan ihan vaikuttava vähäeleisyydessään, mutta harmi ettei sitä ennen mikään vaikuttanut. Piirrokset ovat kyllä oudon kiehtovia. Ne ovat enimmäkseen lapsellisen oloisia luonnoksia, mutta parhaimmillaan ne jakautuvat varjoiksi, symboleiksi ja epämääräisiksi hahmoiksi. Rikkonainenkin mieli voi olla kaunis.

Robert Keller - The Deadly Dozen: America's 12 Worst Serial Killers (2014)

Lyhyen kahtatoista sarjamurhaajaa käsittelevän kirjan olemassaolo ei vaikuta hirveän järkevältä, koska käsittääkseni aihetta käsitteleviä kirjoja on jo jonkin verran, ja monet varmasti ovat aika tyhjentäviä kuvauksia. Testasin kuitenkin jokin aika sitten Kindle-sovellusta puhelimessani ja tämän sai ladattua Amazonista ilmaiseksi, joten eipä siinä ollut mitään menetettävää (tai no, ehkä aika). Olin makaaberin utelias minkälaisia sekopäitä sivuilla tulisi vastaan, joten loppujen lopuksi sain luettua tämän kokonaan, mutta en nyt mitenkään erityisemmin vaikuttunut.

Mielenkiintoisia yksityiskohtia kirjasta tietysti löytyy. John Gacy esiintyi klovnina ja oli tunnettu ulospäin suuntautuneena ja menestyneenä liikemiehenä. Yksi Jeffrey Dahmerin huumatuista uhreista onnistui pakenemaan, mutta poliisi uskoi Dahmerin kertomuksen rakastavaisten riidasta, koska tämä oli niin rauhallinen ja kaunopuheinen. Jos poliisit olisivat vaivautuneet tutkimaan asunnon, nämä olisivat löytäneet edellisen uhrin mätänemästä makuuhuoneen lattialta. No, myöhemmin sitten tämä tapahtui: "There's a goddamn head in the refrigerator!". Ted Bundy työskenteli Seattlen itsemurhakriisikeskuksen päivystyslinjalla ja sai tunnustuksen poliisilta pelastettuaan erään pikkulapsen hengen. David Berkowitz oli epäonninen naisten kanssa, joten päätti sitten loogisesti murhata mahdollisimman monta.

Nämä faktat ovat kuitenkin kaikki luettavissa varmaan ihan Wikipediastakin, joten lukisin mieluummin elämäkerran tai jonkun paksumman ja perusteellisemman teoksen. Kellerin lähestymistapa on aivan liian pinnallinen ja, niin kuin myöntää itsekin, subjektiivinen. Monessa kappaleessa on myös jonkin verran toisteisuutta, joka kertoo ettei tekstiä ole hiottu tarpeeksi. Arvostan sitä, että jokaista uhria on haluttu kunnioittaa antamalla heille tilaa, mutta ei kukaan heistä silti pääse kunnolla esiin kasvottomasta massasta, ja uhrien listauksetkin ovat lauseiden puolesta todella samanlaisia ja monotonisia.

Charles Williams - A Touch of Death (1953)

Osallistuu haasteeseen: I Spy (Aisti)

Noiriin voi aina luottaa jos haluaa lukea jotain sellaista, jossa onnellisia loppuja ei tunneta tai joku sekoaa. Williams on tähän mennessä ollut minulle tuntematon, mutta jos tämä on tosiaan hänen heikoimpia romaanejaan, tulen olemaan myöhemmin paratiisissa. A Touch of Death tuoksuu pelolta, hieltä, puuterilta, huulipunalta ja seksiltä, ja se on illan hämyssä kiiltävien terävien saksien värinen. Williamsin proosa on asiallista ja vähäeleistä, mutta pinnan alla tirisee intohimo ja tukahdutettu raivo. Juoni on epäilemättä venytetty ja rungoltaan ei niin mielenkiintoinen. Se kuitenkin tarttuu kuin purukumi. Scarborough vaikuttaa ajoittain lähes unissakävelijältä, ja vaikka hän tajuaa bikineihin pukeutuneen naisen tuovan ongelmia, hän ei pysty kääntymään takaisin. Aivan kuin painajaisessa. Viimeinen kohtaus autossa on kuuminta mitä olen lukenut pitkään aikaan ja loppu on kuin läimäys kasvoille, vaikka tiesikin koko ajan mitä tulee tapahtumaan. Miten joku voikin olla samaan aikaan sekä jääkylmää että kiehuvan kuumaa?

Margery Allingham - The Tiger in the Smoke (Albert Campion #14) (1952)

Osallistuu haasteeseen: I Spy (Tulen sivutuote)

Lontoossa on sakea sumu ja sen kaduilla liikkuu murhaaja, joka on palannut kotimaisemiin etsiäkseen käsiinsä aarteen. Albert Campion kutsutaan apuun selvittämään tapausta, mutta loppujen lopuksi Campion ei oikeastaan ratko paljon mitään, vaan jää etäiseksi enimmäkseen taustalla pönöttäväksi hahmoksi. Harhaanjohtavaa, koska tätä sarjaa kuitenkin kutsutaan Albert Campionin nimellä. Campion ei ole edes hahmon oikea nimi! Allingham pyörittelee paljon hahmojen luonteita ja näiden käyttäytymistä, mutta rikosten ratkaisu jää sivuun useaan otteeseen, kun hahmot vuorotellen pysähtyvät psykologisiin pohdintoihin.

Loppujen lopuksi kirjasta jäi aika ristiriitainen olo, koska Allingham osaa kuitenkin kuvata taitavasti Lontoota ja savusumun vaikutusta kaupungin dynaamisuuteen, ja erikoiset aarretta havittelevat sivuhahmotkin ovat mielenkiintoisia seurattavia. Odotukseni eivät siis ihan kohdanneet sitä mitä oikeasti sain, ja olisin toivonut pohdintojen olleen vähän luonnollisempi osa tarinankerrontaa. Ne jäivät sellaisenaan nyt aika irrallisiksi ja tekivät lukemisesta raskasta sekä juonesta ehkä hieman venytetyn oloisen. Campionillakaan ei näin jälkeenpäin ajatellen tuntunut olevan mitään tarkoitusta. Koko tyypin olisi voinut jättää kokonaan pois, eikä se olisi vaikuttanut mitenkään. Aion kuitenkin jatkaa vielä sarjan parissa, koska tunnelmallisuus ja hahmogallerian erikoisuus jäi mietityttämään.

Miniarvioita, osa II

Gill Davies & John Reynolds - Five Hundred Buildings of London (2010)

Melko epäinspiroiva valokuvakirja Lontoon arkkitehtuurista. Kuvien rajaukset eivät ole kaikissa aivan onnistuneita, ja vaikka mustavalkokuvista pidänkin, niin tässä tapauksessa kuvien sävy tekee niistä väljähtäneitä ja yksiulotteisia. Kirjan rakenne taas on epäkäytännöllinen, koska rakennusten lisätiedot oli laitettu kirjan loppuun eikä kuvan yhteyteen. Edestakaisin selailua piti harrastaa aika usein, koska ulkonäön puolesta ei pystynyt päättelemään, millä rakennuksilla oli mielenkiintoinen tarina kerrottavanaan. Nämä pienet historialliset yksityiskohdat olivatkin sitten ihan lukemisen arvoisia, ja muutama rakennus (kuten vaaleanpunainen gotiikan suuntausta edustava talo) tuli lisättyä "pakko nähdä vielä joskus" -listalle. Kokonaisuudessaan laadukasta Lontoo-valokuvakirjaa etsivälle en kuitenkaan tätä suosittelisi.

Scott Wood - London Urban Legends: The Corpse on the Tube and Other Stories (2013)

Kirja lontoolaisista urbaaneista legendoista, joka kuitenkin kärsii toisteisuudesta. Tällaisessa kokoelmassa on myös se ongelma, että kaikki legendat eivät välttämättä kiinnosta niin paljon kuin toiset, joten ne lähinnä silmäilee läpi. Onneksi tarinat on järjestetty suhteellisen järkevästi, joten halutessaan voi siirtyä aihealueesta toiseen. Tässä vaiheessa en enää tarkasti muista sisältöä, mutta historialliset yksityiskohdat ja sanontoihin liittyvät legendat olivat ihan mielenkiintoisia.

Ram Devineni, Vikas K. Menon, Dan Goldman - Priya's Shakti (2014)

Monella tapaa ajankohtainen sarjakuva, joka käsittelee naisten oikeuksia Intiassa. Priya, jota isä on kieltänyt opiskelemasta, joutuu joukkoraiskauksen uhriksi ja tästä johtuen sekä perheensä että yhteisönsä hylkäämäksi. Priya saa kuitenkin apua Parvati-jumalattarelta ja yhdessä he aloittavat taistelun seksuaalista väkivaltaa ja naisten alistamista vastaan. Tarina kuitenkin tuntuu hippusen hätäiseltä sekä pinnalliselta ja tuntuu jäävän ajoittain sanoman jalkoihin. Kuvitus on silti juuri niin hienon värikästä kuin Intiaan sijoittuvalta sarjakuvalta voi odottaa. Sarjakuvan voi lukea ilmaiseksi täällä.

Maiju Lassila - Rakkautta (1912)

Osallistuu haasteeseen: I Spy (Tunne/tuntemus)

Jokin aika sitten aloin lukea enemmän suomalaisia klassikkoja, ja yllätyksekseni löysin niiden joukosta todellisia helmiä (mm. Juhani Ahon ihmiskuvaukset ihastuttivat). Valitettavasti Maiju Lassilan humoristinen romaani rakkaudesta ei ihan tähän joukkoon päässyt. Joitain herkullisia kohtauksia toki oli siellä täällä (esimerkiksi Suomen luonnon kauneuden ihailua pilkattiin kuvaamalla epämääräisiä hökkeleitä), mutta kokonaisuudessaan lukukokemus jäi laimeaksi.

Dante Gabriel Rossetti - The House of Life (1928)

Rakastuin jokin aika sitten Rossettin Christina-siskon Goblin Market (1862) -runoon, ja olin utelias millaista runoutta Dante kirjoitti. Rossettin maalaukset ovat nimittäin ylimaallisen kauniita, mutta prerafaeliittien estetiikantaju ei iskenyt runomuodossa. Tässä kokoelmassa Rossetti kuvailee intiimisuhteita, ja on helppo ymmärtää minkälainen aikalaisten vastaanotto oli, jos eräskin runo kuvaa parin nukahtamista seksin jälkeen. Aistillisuus oli paikoin kaunista ja tyylikästä, mutta loppujen lopuksi purppurainen kirjoitustyyli sekä liiallinen rakkauden ja kauneuden ylistys uuvutti.

The Complete Tales from the Crypt - William M. Gaines et. al. (1950-55)

960 s.

Muutama vuosi sitten löysin samannimisen HBO:n sarjan ja rakastuin ensisilmäyksellä. Jokaisen jakson esittelevä ja päättävä naseva ja (kirjaimellisesti) mätä Crypt Keeper, tarinoiden shokeeraavat juonenkäänteet, häpeilemättömän sensuroimaton sisältö ja kaikki tutut nimet sekä kameran takana että sen edessä. Miten olisi Arnold Schwarzeneggerin, William Friedkinin tai John Frankenheimerin ohjaama jakso? Vai haluaisitko nähdä kuinka Judd 'Bender' Nelson antaa Christopher 'Teräsmies' Reevelle epäilyttävän pihvireseptin (pääosassa myös kukapa muukaan kuin Meat Loaf)? Tai katsoa kuinka Roger Daltrey juonittelee Steve Buscemin päänmenoksi (kyseisessä jaksossa myös loistava body horror -kohtaus)? Sarjassa on niin monta hyvää ja surrealistista jaksoa, että olen jo unohtanut puolet eikä kaikkia joka tapauksessa kannata tässä luetella. Koko sarja on kuitenkin nähtävillä Youtubessa!

Joka tapauksessa, kun sarjakuvat ja myöhemmin myös 1950-luvun sarjakuvat tulivat tutuiksi, mietin olisiko korkea aika katsoa josko Tales olisi sarjakuvanakin yhtä hyvä kuin tv-sarjana. Olihan se. Päähenkilöillä tuntuu olevan hinku turvautua tappamiseen heti kun jostain tyypistä täytyy päästä eroon, mikä tietysti johtaa erinäisiin tilanteisiin, joissa esim. tarinan roistolle käy huonosti mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla.

Peruselementit ovat pitkälti samoja: Crypt Keeper (tv-sarjan mukaan kaksipäisen sirkusfriikin ja 4000-vuotiaan muumion jälkikasvua) kutsuu lukijoita "kiddies"-nimityksellä, laimeat mutta samanaikaisesti hauskat sanaleikit (erään tarinan kertojana toimiva kuollut mies on "haamukirjoittaja", nainen joka mädäntyy lopussa "would have been a rotten actress anyway" jne.) sekä tarinoiden lopussa tapahtuva juonenkäänne. Erilaiset näkökulmat toimivat hyvin sarjakuvaformaatissa, esimerkiksi yhdessä tarinassa nähdään tapahtumat päähenkilön näkökulmasta, ja lopussa selviää miksi vastaantulevien ihmisten ilmeet olivat niin kauhistuneita.

Sarjakuvan erot tv-sarjaan eivät ole kuitenkaan negatiivisia. Crypt Keeperin ja muiden isäntien selostukset tarinan tapahtumista eivät toimisi audiovisuaalisessa formaatissa, mutta tässä niillä kuljetetaan juonta sujuvasti eteenpäin iltasatumaiseen tyyliin. Tarinoissa on runsaasti karmeita tapahtumia, mutta suurin osa väkivallasta kuitenkin tapahtuu ruutujen ulkopuolella. Jauheliha näkyy, mutta ei itse jauhaminen. Tämä lisää draamaa ja jännitettä kun lukija odottaa suurta paljastusta. Ainoat asiat, joista en suuremmin välittänyt, oli Crypt Keeperin ulkonäkö (ikääntyneen rokkarin näköinen vanha mies luurankomaisen ruumiin sijaan) ja vierailevat isännät. Nämä olivat nyt kuitenkin aika pieniä juttuja, ei mitään mistä ei pääsisi yli.

Tarinat voivat olla ajoittain melko kliseisiä ja 50-luvun ajatusmaailma aiheuttaa välillä hihitystä, mutta nämä ovat vain osa hupia. Tales from the Crypt ei ihan päädy "niin huono että on jo hyvä" -osastolle, koska tämä on aidosti hyvä sarjakuva, mutta yleinen sävy on silti vanhojen kauhusarjakuvien tyyliin erikoinen ja aiheuttaa paljon huvitusta. Tarinoiden kaavamaisuus (esittely, juoni etenee, tarina päättyy yllättävällä juonenkäänteellä, päätös) voi tuntua jossain vaiheessa tylsältä, mutta nämä ovat kuitenkin sen verran koukuttavia, että kerran kun pääsee imuun ei saa tarpeekseen. Antologiamuoto kuitenkin antaa kivasti periksi, joten jos ei ehdi tai jaksa lukea kovin paljon kerrallaan, voi vain niin sanotusti maistella pari tarinaa. Piirroksetkin ovat hienoja, varsinkin jos väritys on osunut nappiin.

Osallistuu haasteeseen:  I Spy (Arkkitehtuuri)

The Fade Out (Vol. 1) - Ed Brubaker ja Sean Phillips (2015)

120 s.

Kukaan Goodreads-hyllyjäni selaileva ei voi välttyä huomaamasta rakkauttani klassikkoelokuvia kohtaan. ICheckMoviesin 250 Quintessential Noir Films -lista on tällä hetkellä elämäni, joten kirkaisin tietenkin ilosta kun eräs seuraamani (retromuoti)bloggaaja suositteli film noirista innoituksensa saanutta sarjakuvaa (bloggaajaa itse asiassa käytettiin mallina erääseen hahmoon, mikä on mielestäni aika hieno juttu). Kun päähenkilö herää ammeesta rankan juhlinnan jälkeen ja löytää olohuoneesta kuolleen tähtösen, ei ole epäilystäkään että hauskaa tulee olemaan.

Oli välittömästi selvää, että tekijät ovat onnistuneet vangitsemaan genren tunnelman uskomattoman tarkkaan. Tutkimusapulainen auttoi pitämään yllä 1940-luvun Los Angelesin aitouden tuikkivine valoineen, oransseine auringonlaskuineen ja hämärine kujineen, mutta jälkisanoja lukiessa ei ole epäilystäkään, että tekijöiden oma innostus klassikkoelokuvia kohtaan ja 40-luvun musiikin kuunteleminen työskentelyn lomassa ovat myös auttaneet.

Sarjakuvan lukeminen on kuin seuraisi elokuvaa: Sunset Boulevard (1950) -henkinen selostus, tekstin rytmi ja dialogi muodostavat kaikki koukuttavan kokonaisuuden. Kun näihin yhdistetään vielä upeat piirrokset, joissa parhaiden film noirien tapaan leikitellään valolla ja varjoilla, tulee tulokseksi pelkkää täydellisyyttä. Piirrosten tyyli myös vaihtelee: joissain kohtauksissa alkoholinhuuruiset muistot saavat muodokseen hämärät tupakansavun ympäröimät hahmot ja joissain päähenkilön takana on mustavalkoinen luonnosmainen tausta. Näistä tulee tarinalle salaperäisen monitulkintainen tunnelma, etenkin kun tarinassa tuntuu olevan myös paljon hienovaraisuutta. Tämän vuoksi sarjakuva tulee varmasti kestämään useita lukukertoja.

Henkilöt taas ovat noirympäristössään uskottavia. Tyypillisetkään noirin ja kovaksikeitetyn kirjallisuuden arkkityypit eivät vaikuta kliseisiltä tai kuluneilta. Jos päähenkilö olisi ollut yksityisetsivä, tilanne olisi voinut olla toinen, mutta koska tämä on käsikirjoittaja niin tarinassa on heti toisenlaista imua. Jotkut sivuhenkilöt taas muistuttavat oikeasti eläneistä ihmisistä: saksalaisohjaaja, Montgomery Cliftin kaksoisolento Tyler Graves jne. Jopa ihan oikeat ihmiset ilmestyvät välillä näyttämölle: Clark Gable astelee esiin hauskasti aivan puun takaa, Humphrey Bogart kurkistelee milloin mistäkin ja Bette Davisin mainitaan melkein puukottaneen erästä hyypiötä kynsiviilalla.

Jokaisen numeron takana olevat artikkelit ovat myös suositeltavaa lukemista, vaikka jotkut aiheet onkin jo käsitelty miljoonaan kertaan: Peg Entwistle, Roscoe 'Fatty' Arbuckle, Lana Turner vs. Johnny Stompanato, Jean Spangler, James Stewart ja Our Gang ovat kaikki teräviä kurkistuksia Tinseltownin maailmaan. Kerrankin luin myös lukijoiden kirjeet. Paljon hyviä leffa- ja sarjavinkkejä vanhoihin elokuviin intohimolla suhtautuvilta ihmisiltä.

* * * * *

The Ticking - Renée French (2006)

216 s.

Edison Steelheadin äiti kuolee pojan syntymän hetkellä.  Edison harrastaa myöhemmin piirtämistä, ja tallentaa luonnoslehtiöönsä ympäristöään sekä kokemuksiaan syrjäisestä majakkasaaresta, jossa kasvoistaan epämuodostunut isä kasvattaa kasvoistaan epämuodostunutta Edisonia.

Roland Toporin teoksessa The Tenant (1964) päähenkilö löytää asuntonsa seinästä hampaan.  Kohtaus oli niin irrallinen ja outo, että klaustrofobisen tunteen lisäksi se teki minusta lukijanakin melkein tasapainottoman, kun yritin löytää siitä jotain piilomerkityksiä.  Elokuvakin on uskomattoman hyvä, vaikka se kaikessa omituisuudessaan saikin hihittelemään vaivaantuneesti, koska en tiennyt oliko sen tarkoitus olla hauskaa, traagista tai liittyvätkö kohtaukset ylipäätään toisiinsa ja mitä tarinalla halutaan sanoa.

Surrealistinen tunnelma saa aikaan perfektionistissa hulluutta, koska asioita ei selitetä vaan yksittäiset asiat leijuvat ilmassa ja kohtauksista voi yrittää löytää merkityksiä vaikka maailman tappiin asti.  Silti rakastan surrealismia, varsinkin taiteessa.  Näemmä se toimii sarjakuvataiteessakin, koska Frenchin teos sai positiivisesti hämmentyneeksi.

Herkkä kuvitus on eteerisen vaaleanharmaata, ja Edisonin maailmassa kaikki muut puhuvat isoin kirjaimin, mutta Edison ja isä kursiivilla.  Tarina on varsinkin alussa vielä yksinkertainen ja selkeä, mutta viimeistään uuden siskon ilmestyttyä mystisesti kuvioihin kirjaimellisesti apinan muodossa tunnelma muuttuu.  Olin ihan varma, että yksinkertainen tarina on vain näennäisesti sitä.  Isä yrittää patistaa poikaansa "normaaliuden" muottiin, vaikka on itsekin epämuodostunut, joten ehkä tästä voi vetää johtopäätöksiä lasten hyväksymisestä sellaisenaan.

Lopulta päätin vain antaa olla.  En pystynyt koskettamaan edes sormenpäillä lineaarisuuden takana piilevää sekamelskaa, joten annoin vain outojen kärpästen, naamioiden ja irtokorvien olla hyväksyen Frenchin jollain tavalla ehkä jopa suloisen sarjakuvan sellaisena kuin se on.  Kaikkia palapelejä ei tarvitse ratkaista yhdellä kertaa.

* * * *

Maus - selviytyjän tarina, Vol. 1-2 - Art Spiegelman (1986)

The Complete Maus:
A Survivor's Tale
296 s.

Poika, joka työskentelee sarjakuvapiirtäjänä.  Isä, joka on kokenut sotarintaman, sotavankeuden ja Auschwitzin.  Isä, joka kertoo tarinansa, vaikka ei usko kenenkään olevan siitä kiinnostunut.  Poika, joka piirtää isänsä kokemuksista sarjakuvan Maus, jossa natsit ovat kissoja ja juutalaiset hiiriä.  Saalistajat ja tuholaiset.

Maus on piirrostyyliltään hillitty sarjakuva, jossa yksinkertainen kuvitus tekee palveluksen tarinalle, joka ei tarvitse mitään ylimääräistä väriloistoa vaan pääsee esiin hillittyjen viivojen takaa.  Teos on yhtä paljon muistelma kuin sarjakuva.  Ensimmäinen osa kertoo siitä, miten kaikki alkoi.  Vladekin nuoruus, naimisiinmeno ja saksalaisten tiukentuva kuristusote Puolaan.  Juutalaisten omaisuutta takavarikoidaan ja heidät viedään ghettoon.  Lopulta jokaisen täytyy huolehtia itsestään etsimällä yhä jatkuvasti piilopaikkoja, joita harvat ystävälliset sielut tarjoavat.  Toinen osa jatkaa siitä, mihin ensimmäinen osa loppui, eli Vladekille ja tämän vaimolle Anjalle aukeavat epäonnistuneen pakoyrityksen jälkeen Auschwitzin keskitysleirin julmat portit.

Sarjakuvassa on kauttaaltaan harmaan sävyjä, ei vain visuaalisesti.  Isän reistaileva terveys, riidat uuden vaimon kanssa ja temppuileva käytös tekevät isän ja pojan suhteesta vaikean, mutta Art haluaa kuitenkin ymmärtää isäänsä ja miten sota tähän vaikutti.  Isää ei glorifioida, vaan hänet esitetään todenmukaisesti hieman hankalana ihmisenä, joka silloin tällöin käyttäytyy melko käsittämättömästi, mutta johon sota ja esikoispojan kuolema sota-aikana sekä ensimmäisen vaimon itsemurha ovat selvästi vaikuttaneet.  Kukaan ei ole täydellinen, eivät edes keskitysleireillä olleet.  Kokemukset eivät koskaan unohdu, ja ihmisiin todennäköisesti suhtautuu vähän eri tavalla kuin ennen, mutta leiriltä selviytyminen (tai sinne joutuminen) ei tee kenestäkään automaattisesti läpeensä hyvää ihmistä.

Eläinten antropomorfisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta tässä tapauksessa poikkeuksellisesti pidin siitä.  Eri "puolille" kuuluvat erottaa helposti, kun joissain lukemissani sarjakuvissa henkilöiden tunnistettavuus on hankalaa.  Eläinhahmojen avulla sarjakuva myös onnistuu kertomaan allegorista tarinaa siitä, mitä on olla ihminen, ja miten ihmiset joskus käyttäytyvät kuin eläimet (eivätkä ainoastaan natsit, vaan myös epätoivoiset keskitysleirivangit sekä tavalliset siviilit).  Henkilökohtaiset kokemukset tuovat sodan lähelle, ja tapahtuneita asioita voi yrittää ymmärtää vähän paremmin kun sorretuilla on kasvot ja omanlainen tarina kerrottavanaan.  Isoja persoonattomia lukuja on vaikea hahmottaa, mutta Mausin omaperäinen lähestymistapa kertoo niin erään selviytyjän tarinan kuin erään pojan suhteesta isäänsä.  Selviytyä voi, mutta unohtaminen on mahdotonta.

Maus saa kunnian olla elämäni ensimmäinen sarjakuva, jonka haluaisin ostaa omaksi ja lukea aina uudelleen ja uudelleen.  Suosittelen lämpimästi myös sarjakuvia vieroksuville.  Itse asiassa, haluaisin kaikkien lukevan tämän.  Keskitysleireistä on paljon materiaalia, mutta Mausin koskettavuus on jotain aivan muuta.  Pala kurkussa tuli erittäin tutuksi tätä lukiessa.

* * * * *

Osallistuu haasteisiin:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Puola) ja Ihminen sodassa (II maailmansota)

Four Color Fear: Forgotten Horror Comics of the 1950s - Greg Sadowski (2010)

320 s.

Horace Vennery, the town undertaker, had built up a neat little sideline - robbing corpses!  He extracted gold teeth as well as wedding bands!  After all, nobody but the dead were witnesses to his pilferings!  How can the dead revenge themselves?  Dead men can't strike back...  Or CAN they?

Tales from the Crypt, EC Comicsin samannimisiin 1950-luvun sarjakuviin perustuva tv-sarja, on yksi suosikeistani.  Juonenkäänteet sekä suloinen Crypt Keeper tekevät siitä erittäin koukuttavaa katsottavaa.  Vierailevia näyttelijöitä olivat muun muassa Daniel Craig, Timothy Dalton, Kirk Douglas ja Ewan McGregor.  Kaikki jaksot eivät missään nimessä ole nykykatsojalle pelottavia, mutta se sarjasta juuri tekee hauskan.  Naurettavan liioitteleva ('campy'), mutta erittäin viihdyttävä.

Sama koskee tätä kokoelmaa, johon on koottu parhaimmat kauhusarjakuvat EC Comicsin kilpailijoilta.  Tyylikästä jälkeä, vaikka värien käyttö onkin tehnyt parista ruudusta hieman suttuisia.  Tässä blogissa sarjakuvat eivät todellakaan ole kovin hyvin edustettuina (siksi ne kaadetaan sekalaiset-kategoriaan), koska en vain ole niistä hirveän innostunut.  Olen ainakin sarjakuvissa taiteen suhteen aika nirso, mutta näistä vintage-tyylisistä pläjäyksistä pidän.

Tarinat eivät todellakaan ole niitä tavallisimpia kummitus- ja vampyyritarinoita.  Miltä kuulostaisi esimerkiksi mustasukkainen kaktus?  Tai intiaani, joka kirjaimellisesti juoksee kilpaa kuoleman kanssa?  Täytyy vain ihailla taiteilijoiden ja tarinoiden kirjoittajien mielikuvitusta.  Joidenkin otsikoiden yhteydessä esiintyvät introtkin ovat ah niin dramaattisia.  Naiset eivät kovin hyödyllisiä näissä ole, mutta ovat ne miehetkin aikamoisia reppanoita.  Ja tavallaan sukupuoliroolit ovat näissä ihan hauskoja, jos lukee sellaisella rennolla "hah, voi ei" -asenteella.  Hameet kipuavat ylös ja kravatit löystyvät kun juostaan pakoon hirviöiltä.

Varokaa siis kun raahaudutte joku ilta jääkaapille, ettei siellä ole joku haudasta noussut syömässä kanankoipea!

* * * *