Eskimot - Ernest S. Burch Jr. (1988) + kaksi valokuvateosta

The Eskimos
128 s.

Eskimos thought it important to be happy. A happy person was considered a capable person, a reliable person - in short, a good person; an unhappy one was thought to be deficient in some significant respect. Happiness was expressed through a pleasant demeanour, an open, smiling face, and animated conversation and gestures. Eskimos had a keen sense of humour, frequently ribald, and often tinged with irony. These characteristics led, no doubt, to the western view of Eskimos as being a perpetually lighthearted, rather simple people.

    Actually, of course, Eskimos were no strangers to anger, fear, anxiety, frustration, pain and sorrow, but the extent to which these sentiments were allowed to be expressed varied significantly.

Vaikka olenkin lämpöä ja aurinkoa rakastava otus ja siedän huonosti kylmää, ovat arktiset alueet karussa kauneudessaan ja eristyneisyydessään kiehtoneet jo monta vuotta. Etelänavan tutkimusmatkojen kautta tie on vienyt Grönlantiin ja nyt alkuperäiskansoihin liittyvän lukuhaasteen myötä eskimoiden pariin.

Burch kertoo eskimoiden elämäntavasta perinteisessä muodossaan, eli ennen kuin perinteiset elinkeinot, vaatetus, asumukset jne. alkoivat muuttua eurooppalaisten vaikutuksesta. Niin kuin saamelaisten kohdalla, kuvani eskimoista oli hyvin kapea ja käsitti ajatuksen igluissa asuvasta ja paksuihin turkiksiin pukeutuvasta kansasta. Todellisuudessa kuitenkin lumesta tehdyissä rakennuksissa (jotka vaativat useamman vuoden harjaantumisen, koska oikeankokoisten lohkareiden veistäminen oli haastavaa) asui vain alle 8 % koko eskimoväestöstä. Eskimot ylipäätään olivat levittäytyneet laajalle alueelle ja kieliryhmiäkin oli useita. Vaikka läntisen eskimoalueen luonnonvarat olivat runsaampia ja elämäntapa monitasoisempaa ja vaihtelevampaa kuin idässä, itäinen eskimoalue (jonka asukkaat käsittivät vain yksi kolmasosan koko eskimoväestöstä) on ollut runsaammin edustettuna länsimaisessa kirjallisuudessa.

Niin kuin alkuperäiskansat yleensä, eskimotkin ovat sopeutuneet asuinpaikkojensa olosuhteisiin ja luonnonvaroista riippuen harjoittaneet erityyppisiä elinkeinoja. Esimerkiksi ne ryhmät, joilla ei ollut käytössä puuta, eivät omistaneet myöskään veneitä, telttoja tai jousia ja nuolia. Vaikka ruokavalio oli monilla ryhmillä yksinkertainen (merieläimistä käytettiin kaikki osat ja rasvaa käytettiin kastikkeen lisäksi lampuissa) ja toisinaan ruoan puute saattoi johtaa nälkäkuolemiin, eskimot eivät kärsineet aliravitsemuksesta.

Burch myös kumoaa muutaman eskimoihin liitetyn väärinkäsityksen. Monet länsimaalaiset ovat olleet siinä uskossa (ja ovat ehkä vieläkin), että eskimot ovat hankkiutuneet eroon hyödyttömiksi käyneistä vanhuksista sekä tappaneet massoittain vastasyntyneitä vauvoja. Todellisuus on kuitenkin se, että eskimot ovat aina eläneet tiiviissä perheyhteisöissä (yleensä yksi ns. kylä muodostui yhdestä perheestä serkkuineen ja muine sukulaisineen) ja arvostaneet vanhempien perheenjäsenten viisautta ja tarinankerrontataitoja. Monelle nykyajan ihmiselle onkin ehkä vaikeaa ymmärtää sitä epäitsekkyyden huipentumaa, jossa esimerkiksi nälänhädän aikaan vanhus saattoi joillain alueilla antaa nuoremmille perheenjäsenille mahdollisuuden selviytymiseen vaeltamalla vapaaehtoisesti lumimyrskyyn kuollen näin nälkään ja kylmyyteen. Lapsenmurhat ovat toisaalta eskimoyhteisöjen ikävämpi puoli, mutta niitä tapahtui ainoastaan hyvin äärimmäisissä olosuhteissa, ja koska eskimot uskoivat ettei ihminen ollut nimettömänä vielä ihminen, nimeämättömän vauvan hylkäämistä lumeen ei pidetty murhana.

Alkuperäiskansojen sosiaalinen hierarkia ja siihen liittyvät käytännöt ovat aina kiehtoneet, ja miten niin erilainen elämäntapa käytännössä toimii. Eskimomiehillä esimerkiksi saattoi olla useampi vaimo ja toisinpäin, ja joskus saatettiin myös vaihtaa vaimoja keskenään (useimmiten vaimojen suostumuksella). Erilaisia avioliittoja oli siis useita, ja vaikka vaihtokauppaa ei olisikaan tapahtunut kuin kerran, perheet olivat velvoitettuja siitä eteenpäin tukemaan toisiaan. Perheiden välisiä adoptioitakin järjestettiin, ja adoptoitu piti aina sekä biologisia vanhempiaan että adoptiovanhempiaan perheenjäseninään.

Huolimatta verikoston perinteestä ja säännöllisistä toisiin kyliin järjestetyistä hyökkäyksistä (koska eihän mikään kansa ole täydellinen), eskimoiden elämäntavassa on silti monessa mielessä jotain äärimmäisen kiehtovaa. Jakamisen, rauhallisuuden, älykkyyden ja rehellisyyden arvostaminen. Ilman syytä lauluun puhkeaminen ja tanssin rakastaminen. Yhteiskunnan toiminen huolimatta virallisten nimitettyjen virkojen puutteesta, eli erilaisten tabujen noudattaminen rytmitti yhteisöjen eloa. Niin, ja se kaikkein tärkein, josta muutkin kuin alkuperäiskansat voisivat ottaa oppia: luonnon arvostaminen. Luonnonvaroja ei ryöstetty tarpeettomasti ja eläinten kuolemat käsiteltiin rituaaleilla.

- - -

Tiina Itkonen et al. - Inughuit (2004)

163 s.

Kenelläkään ei ole kiire minnekään. Asioilla on niin paljon aikaa kuin niihin tarvitaan. Aikaa on myös toisille ihmisille. Ihmiset kyläilevät, pelaavat korttia, korjailevat pyyntivälineitä, ompelevat turkisvaatteita, tekevät helmitöitä, soittavat urkuja tai vain ovat. Eikä tarvitse puhua, ollaan vain hiljaa.

Itkosen uskomattoman upeat valokuvat Grönlannista ja sen ihmisistä täydensivät sopivasti Ernest S. Burchin tekstiä. Kuvissa näkyy konkreettisesti se maailma, jossa iloisuutta ja onnellisuutta pidetään positiivisena voimavarana ja tavoiteltavana asiana.

Karuja maisemia täplittävät varikkäät parakkimaiset talot, joiden sisältä paljastuu iloinen sekamelska toisiinsa sopimattomia risoja huonekaluja ja hujan hajan olevia tavaroita. Asukkaiden silmätkin hymyilevät. Pieni poika nauraa Teräsmies-haalari päällä, vanhempi mies esittelee tyylikkäitä aurinkolasejaan ja kerälle käpertyneet valjakkokoirat nauttivat olostaan sokaisevan valkoisessa lumisessa maisemassa. Kuvissa on leikkisyyttä, naurua, iloa, ja jotenkin tuntuu ettei karuihin olosuhteisiin voikaan sopeutua millään muulla tavalla.

Niin kuin muistakin teksteistä, Itkosen saatesanoista huokuu rakkaus Grönlantia kohtaan. Itsellänikin on sinne matkakuume, eivätkä nämä kuvat yhtään sitä lievittäneet. Päinvastoin. Nyt jos koskaan on sellainen tunne, että Grönlannissa on jotain selittämättömän hienoa.

- - -

Hans Christian Adam & Edward S. Curtis - Edward S. Curtis (1999)

192 s.

In the North American Indian Curtis writes: "As an alien race, we should hardly presume to judge them wholly by our standards and not give them credit for their own customs and codes. They on their part consider some of our customs highly objectionable and immoral."

- - - Through his depiction of the Indians as valiant yet peace-loving peoples who lived in harmony with their families, their tribes, and nature, Curtis might have wanted to make up for the injustices that members of his own race had inflicted on the Indians. He refused to underpin photographically the public view that the poverty-stricken Indians were vegetating as a result of their own weakness, and were antisocial vagabonds.

Curtis syntyi vuonna 1868, jolloin Fort Laramien rauhansopimus sekä päätti Sioux-heimon kanssa käydyt sodat että karkotti alkuperäiskansan lopullisesti reservaatteihin. Tämä oli enteellistä, sillä Curtisin tie johti ennen pitkää studiovalokuvauksesta Amerikan alkuperäiskansojen pariin. Aluksi Curtis uskoi tuolle ajalle tyypillisesti, että heimojen uskonto oli vain taikauskoa, mutta ajan kuluessa Curtisista tuli valokuvaajan lisäksi myös etnografi. Curtisin suurteos on moniosainen tieto- ja valokuvateos Amerikan alkuperäiskansoista, jossa pyritään käsittelemään laajalti eri heimojen tapoja uskonnosta ja rituaaleista legendoihin ja myytteihin.

Ajan kuluessa heimot oppivat luottamaan Curtisiin ja ymmärsivät miten tärkeää työtä tämä tekee tallentaessaan katoamaisillaan olevaa kulttuuria. Curtis onkin  tunnettu siitä, että hän aidosti välitti kuvauskohteistaan ja tuomitsi valkoisten tekemät massamurhat, sekä panoksestaan mytologian ja uskonnon alalla, josta ei oltu vielä tuolloin tehty tutkimusta. Ensimmäisissä valokuvissaan Curtis yritti tallentaa mahdollisimman aitoja tilanteita heimojen elämässä, mikä johti muun muassa kuvankäsittelyyn (eräästä valokuvasta poistettiin kello, jota heimo halusi ylpeänä esitellä) ja pelkästään valokuvaajalle esitettyihin rituaaleihin, mutta herkkyys alkuperäiskansan elämäntavalle on kuitenkin ajalle poikkeuksellista.

Lännenelokuvista tuttu kuva verenhimoisista tomahawkit kourassa riehuvista sotureista jää Curtisin kuvissa taustalle. Erityisesti muotokuvat saavat haukkomaan henkeä, sillä ihmisten terävistä katseista huokuu ylpeyttä omasta kansasta, halua taistella sen oikeuksien puolesta sekä ylpeyttä omista perinteistä. Nämä ovat yli sata vuotta sitten eläneitä ihmisiä, mutta Curtis on niin taitavasti vanginnut jokaisen luonteen, että luulisi heidän koska tahansa astuvan kirjan sivuilta ulos ja alkavan puhua. Kirjassa on myös ihana tilannekuva melonia syövistä lapsista ja taiteellisempia, melkein myyttisen eteerisiä kuvia erilaisista rituaaleista. Mikä tahansa kuvista sopisi myös nykyajan National Geographicin sivuille.

__________

Osallistuvat haasteeseen:  Kansojen juurilla

Miniarvioita, osa IV

Tove Jansson - Kesäkirja (1972)

Osallistuu haasteisiin: I Spy (Vuodenaika) ja Luetaan sateenkaari (Vihreä)

Tästä on kirjoitettu jo niin paljon, etten tiedä mistä aloittaisi. Lukuolosuhteet olivat täydelliset, koska vietin kesällä muutaman päivän mökillä, ja vaikka sää ei juuri silloin ollutkaan kaikkein kauneimmillaan, pääsin silti hyvin tunnelmaan. Janssonin tekstissä on haikeutta, mutta myös pilkettä silmäkulmassa. Isoäiti on paras kuvaus vanhemmasta ihmisestä, johon olen muistaakseni törmännyt. Arvostin sitä, ettei isoäiti ollut tyypillinen leppoisa vanhus, vaan vähän piikikäs, ja henkilöiden dynamiikka on muutenkin mahtavaa seurattavaa. Luonnon kuvauskin on taattua laatua, joten mielelläni palaisin tähän myöhemmin, vaikka tällä kertaa en viittä tähteä antanutkaan.

Pat Morris & Joanna Ebenstein - Walter Potter's Curious World of Taxidermy (2013)
Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Vaaleansininen)
Selailin tätä eräässä lontoolaisessa kirjakaupassa, mutta jo pelkkä kansi sulatti sydämeni ja pakotti viemään kirjan kassalle. Aihe on ehkä hieman makaaberi, mutta vaikka olen itse pitänyt täytettyjä eläimiä jollain tasolla pelottavina, Walter Potterin elämäntyö ansaitsee huomiota. Viktorian aikainen eläintentäyttäjä rakensi uskomattoman yksityiskohtaisia kuvaelmia ja ylläpiti myös museota, jossa esitteli omien töidensä lisäksi monijalkaisia kissoja ja muita kuriositeetteja. Nykyään museon kokoelma on valitettavasti myyty, mutta tämä valokuvakirja onneksi esittelee kokoelman helmiä ja kertoo siinä sivussa myös Potterin elämästä ja museon vaiheista. Potterista tulee kuva lempeänä miehenä, joka suhtautui työhönsä intohimoisesti ja halusi levittää tätä iloa muillekin. Viktoriaaninen aikakausikin hahmottuu entistä enemmän, kun siitä paljastuu uusia leikkisiä puolia.

Vaikka eläinten täyttäminen tuntuisi luotaantyöntävältä, kannattaa silti tutustua Potterin töihin vaikka kirjan virallisilla sivuilla, josta löytyy myös artikkeleita aiheeseen liittyen. Sikaria polttavat oravat, kissojen häät ja teekutsut jne. ovat kaikki ihailtavan huolella tehtyjä. Aika hyvin itseoppineelta harrastelijalta. Harmi vain, että kokoelma on kärsinyt vuosien varrella, koska aina ei ole ymmärretty miten teoksia tulisi hoitaa ja säilyttää. Epäreilua on myös, se miten Potteria ja myöhemmin museonhoitajia on syytetty eläinrääkkäyksestä ja ties mistä. Itse ainakin näen kissanpennut mieluummin siemailemassa teetä pikkuruisista kupeista kuin mietin niitä tapoja, joilla maanviljelijät hankkiutuivat eroon ylijäämäkissoista.

Walter Mosley - Sinipukuinen paholainen (Easy Rawlins #1) (1990)

Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Tummansininen)

Rawlins on tummaihoinen sotaveteraani 1940-luvun Kaliforniassa. Keskiluokkaisen statuksen merkitys on suuri Rawlinsin kaltaiselle miehelle, jolle oma koti on kaikki kaikessa. Turvallinen yhteiskunnallinen asema kuitenkin vaarantuu, kun Rawlins menettää työpaikkansa ja palkataan etsimään kaunis ranskatar Daphne Monet.

Mosleyn Los Angeles näyttäytyy päähenkilön ansiosta hieman erilaisesta näkökulmasta kuin muiden rikoskirjailijoiden, mutta mietin nyt jokusen viikon lukemisen jälkeen jos kirjassa on sittenkään tarpeeksi raikkautta. Tarina on vetävä, Mosleyn kirjoitustyyli imee mukaansa ja L. A. on suhteellisen kiehtova, mutta jotain jäin kaipaamaan. Toisin kuin Chandler ja muut oikeasti kyseisenä aikana eläneet kirjailijat, Mosleyn kirjan vaikutus tuntui häipyvän jonkin ajan kuluttua lukemisesta. Jotenkin jäi tunne nätille rusetille sitomisesta ja pinnallisesta noir-tunnelmasta. Pidin tästä kuitenkin sen verran, että taidan vielä kokeilla toista osaa, jos vaikka saisin paremman otteen sarjasta.

F .E. Sillanpää - Elämä ja aurinko (1916)

Osallistuu  haasteeseen: Maalaismaisemia ja I Spy (Taivaankappale)

Enpä uskonut koskaan tulevan sitä päivää, että sanon pitäväni jotain Sillanpään kirjaa tympeänä. Olen kuitenkin vakuuttunut, että tähän löytyy hyvä syy: Elämä ja aurinko on Sillanpään ensimmäinen romaani, joten tyyli ei ole vielä niin hiottu ja monitasoinen kuin myöhemmissä. En jaksanut melkein lukea koko opusta loppuun, koska sivu toisensa jälkeen kohtasin pelkkää jahkailua ja ympäripyöreitä pohdintoja. Tässä jos missä olisi tarvittu kustannustoimittajan punakynää. Toisaalta, en kyllä usko mitään merkityksellistä jäävän jäljelle jos tästä jotain ryhdyttäisiin karsimaan. Jäi vähän kirjan kokonaisidea hämäräksi.

Tuntematon - Gunnlaugr Käärmeenkielen saaga (1200) ja Tuntematon - Lohilaaksolaisten saaga (1245)

Osallistuvat haasteeseen: Kirjallinen retki Pohjoismaissa (Islanti)

Tuli osallistuttua tässä syksyllä islantilaisia saagoja käsittelevälle kurssille yliopistolla, joka oli hieno tilaisuus oppia yleisesti millainen merkitys saagoilla on islantilaiseen yhteiskuntaan ja ennen kaikkea oppia lukemaan niitä oikeaoppisesti. Monet islantilaiset nykykirjailijatkin inspiroituvat saagoista ja parikymmentä vuotta sitten erästä historiallista saagaa luetutettiin kouluissa todellisena historiana.

Saagojen kieli on aika yksinkertaista ja toteavaa, mutta ainakin William Morrisin käännös soljuu sujuvasti. Tarinoiden muotoon kestää aikansa tottua ja sukupuiden luettelointi tuntuu aluksi oudolta, mutta jälkimmäinen selittyy sillä, että saagat kirjattiin ylös yhtä lailla historiallisiksi dokumenteiksi kuin tarinoiksi islantilaisten edesottamuksista (genretkin vaihtelevat elämäkerrallisista kuningassaagoista romansseihin). Kun kaikki paitsi juoni sitten riisutaan pois, jää jäljelle aika viihdyttävä tarina. Kautta vuosituhansien ihmisillä on ollut samanlaisia pelkoja ja haluja, joten eivät saagat ehkä kuitenkaan niin vieraita ole kuin aluksi luulisi.

Gunnlaugin tarinassa on kaikuja kreikkalaisten näytelmien piirteistä (esim. kohtaloa ei voi paeta, varsinkin jos siitä on olemassa ennustus) ja Lohilaaksolaisten saaga on saippuaoopperamainen tarina erään suvun vaiheista. Koska saagat on kirjoitettu vasta keskiajalla muistiin, rivien välissä on myös huomattavissa nyrpeitä kommentteja pakanoiden elämäntavoista. Mitä naisten asemaan tulee, Gunnlaugissa rakastetun kohtalo on tyytyä asemaansa kulisseissa (tosin tämän isä tuntuu välittävän tyttärestään aidosti), mutta Lohilaaksolaisissa on maininta Unnista, joka lähtee salaa rakennuttamallaan laivalla ja ottaa mukaansa monta korkea-arvoista ja jalosukuista miestä sekä muita seuraajia.

Saagoissa on kieltämättä toisteisuutta, mutta niissä on myös seikkailun ja taian tuntua jos pääsee muodosta huolimatta käsiksi sisältöön. Riippuu tietysti varmaan saagastakin, mutta ehkä kokeilen seuraavaksi vaikka jotain fantasiaelementtejä sisältävää.

Miniarvioita, osa II

Gill Davies & John Reynolds - Five Hundred Buildings of London (2010)

Melko epäinspiroiva valokuvakirja Lontoon arkkitehtuurista. Kuvien rajaukset eivät ole kaikissa aivan onnistuneita, ja vaikka mustavalkokuvista pidänkin, niin tässä tapauksessa kuvien sävy tekee niistä väljähtäneitä ja yksiulotteisia. Kirjan rakenne taas on epäkäytännöllinen, koska rakennusten lisätiedot oli laitettu kirjan loppuun eikä kuvan yhteyteen. Edestakaisin selailua piti harrastaa aika usein, koska ulkonäön puolesta ei pystynyt päättelemään, millä rakennuksilla oli mielenkiintoinen tarina kerrottavanaan. Nämä pienet historialliset yksityiskohdat olivatkin sitten ihan lukemisen arvoisia, ja muutama rakennus (kuten vaaleanpunainen gotiikan suuntausta edustava talo) tuli lisättyä "pakko nähdä vielä joskus" -listalle. Kokonaisuudessaan laadukasta Lontoo-valokuvakirjaa etsivälle en kuitenkaan tätä suosittelisi.

Scott Wood - London Urban Legends: The Corpse on the Tube and Other Stories (2013)

Kirja lontoolaisista urbaaneista legendoista, joka kuitenkin kärsii toisteisuudesta. Tällaisessa kokoelmassa on myös se ongelma, että kaikki legendat eivät välttämättä kiinnosta niin paljon kuin toiset, joten ne lähinnä silmäilee läpi. Onneksi tarinat on järjestetty suhteellisen järkevästi, joten halutessaan voi siirtyä aihealueesta toiseen. Tässä vaiheessa en enää tarkasti muista sisältöä, mutta historialliset yksityiskohdat ja sanontoihin liittyvät legendat olivat ihan mielenkiintoisia.

Ram Devineni, Vikas K. Menon, Dan Goldman - Priya's Shakti (2014)

Monella tapaa ajankohtainen sarjakuva, joka käsittelee naisten oikeuksia Intiassa. Priya, jota isä on kieltänyt opiskelemasta, joutuu joukkoraiskauksen uhriksi ja tästä johtuen sekä perheensä että yhteisönsä hylkäämäksi. Priya saa kuitenkin apua Parvati-jumalattarelta ja yhdessä he aloittavat taistelun seksuaalista väkivaltaa ja naisten alistamista vastaan. Tarina kuitenkin tuntuu hippusen hätäiseltä sekä pinnalliselta ja tuntuu jäävän ajoittain sanoman jalkoihin. Kuvitus on silti juuri niin hienon värikästä kuin Intiaan sijoittuvalta sarjakuvalta voi odottaa. Sarjakuvan voi lukea ilmaiseksi täällä.

Maiju Lassila - Rakkautta (1912)

Osallistuu haasteeseen: I Spy (Tunne/tuntemus)

Jokin aika sitten aloin lukea enemmän suomalaisia klassikkoja, ja yllätyksekseni löysin niiden joukosta todellisia helmiä (mm. Juhani Ahon ihmiskuvaukset ihastuttivat). Valitettavasti Maiju Lassilan humoristinen romaani rakkaudesta ei ihan tähän joukkoon päässyt. Joitain herkullisia kohtauksia toki oli siellä täällä (esimerkiksi Suomen luonnon kauneuden ihailua pilkattiin kuvaamalla epämääräisiä hökkeleitä), mutta kokonaisuudessaan lukukokemus jäi laimeaksi.

Dante Gabriel Rossetti - The House of Life (1928)

Rakastuin jokin aika sitten Rossettin Christina-siskon Goblin Market (1862) -runoon, ja olin utelias millaista runoutta Dante kirjoitti. Rossettin maalaukset ovat nimittäin ylimaallisen kauniita, mutta prerafaeliittien estetiikantaju ei iskenyt runomuodossa. Tässä kokoelmassa Rossetti kuvailee intiimisuhteita, ja on helppo ymmärtää minkälainen aikalaisten vastaanotto oli, jos eräskin runo kuvaa parin nukahtamista seksin jälkeen. Aistillisuus oli paikoin kaunista ja tyylikästä, mutta loppujen lopuksi purppurainen kirjoitustyyli sekä liiallinen rakkauden ja kauneuden ylistys uuvutti.

Miniarvioita, osa I

Jotta pääsen piakkoin kirjoittelemaan rauhassa uusimmista lukemisistani, puran bloggaamattomien kirjojen sumaa nyt miniarvioiden muodossa. Joka vuosi luen kirjoja, joista en millään keksi sanottavaa. Näistä seuraavista on kyllä ollut aikomus kirjoittaa erikseen, mutta se on vain jäänyt, enkä ole jaksanut miettiä asiaa sen kummemmin tai ainakaan yrittää väkisin (harrastuksen täytyy pysyä hauskana ja mielekkäänä). Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että haluan näistä edes jonkinlaisen jäljen blogiin (joitakin olen jo Goodreadsin puolella kommentoinut lyhyesti).

Paul Koudounaris - Heavenly Bodies: Cult Treasures & Spectacular Saints from the Catacombs (2013) 

Vuonna 1578 Roomasta löydettiin katakombi, jossa oli tuhansia luurankoja. Näiden ajateltiin olevan kristittyjä marttyyreja, ja jäännökset kuljetettiin saksankielisen Euroopan katolisiin kirkkoihin korvaamaan uskonpuhdistuksen aikana tuhotut pyhäinjäännökset. Luurangot koristeltiin mm. silkillä, jalokivillä sekä kultalangalla ja aseteltiin huolellisesti erilaisissa asennoissa näytteille kirkkosaleihin. Koudounaris on tehnyt korvaamatonta työtä tallentaessaan nämä nykyään piilossa olevat (jotkut on tungettu esim. kirkkojen romuvarastoihin) valokuviin todistamaan uskomattoman taidokasta kädenjälkeä.

Vaikka olisi mitä tahansa mieltä pyhäinjäännösten palvonnasta, on aivan selvää, että tällaiset kädentaidot ansaitsevat tulla muistettaviksi. Valokuvien lisäksi tekstissä on myös nähty vaivaa, eli jäännösten historia kerrotaan selkeästi, elävästi ja mielenkiintoisia yksityiskohtia hyödyntäen. Uskontojen historiassa kiinnostaa aina se, miten vahvasti tiettyihin asioihin halutaan uskoa: todisteita jäännösten henkilöllisyyksistä oli hyvin vähän, jos ei ollenkaan, mutta mikäs siinä kun katolisuus kerran tarvitsi vahvistusta. Toisaalta, mikä antoi protestanteille oikeuden määrittää, mikä katoliseen uskoon sopii ja mikä ei?

David Hempleman-Adams, Sophie Gordon, Emma Stuart - The Heart of the Great Alone: Scott, Shackleton and Antarctic Photography (2009)

Etelämantereen autiota maisemaa halkoo jättimäiset jäävuoret, joiden alapuolella ihminen näyttää mitättömältä. 1900-luvun retkikunnat ottivat mielettömän upeita kuvia matkoiltaan (virallisina kuvaajina Herbert George Ponting ja Frank Hurley), ja huolimatta kuvien yksivärisyydestä voi niistä aistia kimmeltävän hangen, kirkkaansinisen taivaan ja jäämuodostelmista heijastuvan auringon. Kuvat Scottin miesten viimeisistä hetkistä taas pysäyttävät: kasvoilta heijastuu ääretön väsymys ja pettymys, hartiat ovat painuneet kasaan ja näyttää siltä, että kukaan ei jaksa ajatella enää mitään. Toinen retkikunta on ehtinyt ensin. Eläimetkin muistetaan tallentaa: koira kurkistaa sille rakennetusta iglusta, suloisten pingviinien kuvista huokuu lämpöä ja hevoset seisovat tallissaan valmiina palvelukseen.

Kirjan teksti on aika pinnallista, mutta kuvat korvaavat aika hyvin sen puutteet. Aina välillä sitä unohtaa, millaisiin suorituksiin jo sata vuotta sitten yllettiin. Alkeellisilla kameroilla ja muilla välineillä saavutettiin jotain sellaista, jota ei voi nykyihminen käsittää. Osa ihmisistä ja eläimistä menehtyi matkalla, mutta nämä kuvat todistavat, ettei henkiä menetetty turhaan, koska hienojen maisemien lisäksi retkikunnilla oli suuri merkitys tieteen edistämisessä.

Jerry Thomas - The Bartender's Guide (1862)

Sitten vähän jotain kevyempää: drinkkiopas alan pioneerilta! Thomas popularisoi cocktailit Yhdysvalloissa ja oli tunnettu koreilevasta tyylistään sekä baarimikkojen esiintyjän elkeiden kehittämisestä. Olen viime aikoina ollut innostunut cocktaileista, ja vaikka en sinänsä ole ollenkaan kiinnostunut niiden teknisestä puolesta, olisi kuitenkin ihan kiva osata tehdä kotonakin jotain. Thomasin kirjan bongasin hyvään aikaan, koska se tarjoaa erinomaisen välähdyksen cocktailien historiaan ja herkullisia reseptejäkin löytyy vaikka kuinka. Mitat ovat virkistävästi vähän sinne päin, eli loraus sitä ja loraus tuota, niin hyvää tulee. Ei siis mennä ihan kemian puolelle. Kirjasta löytyy myös erilaisten siirappien ohjeet, jos haluaa tehdä kaiken alusta asti itse, eivätkä nekään niin mahdottoman vaikeilta vaikuta.

Tuohon aikaan baarimikoilla alkoi olla myös vähän luovaa silmää (ennen cocktailit koostuivat lähinnä sokerista sekä brandysta, ginistä tai viskistä). Nimet ovatkin sitten sen mukaisia: Philadelphia Fish-House Punch, Bimbo Punch, Sleeper, White Tiger's Milk, Locomotive jne. Alkoholittomiakin drinksuja löytyy niitä kaipaaville. Mikä parasta, kirja löytyy kokonaisuudessaan netistä! Aion silti ostaa tämän jossain vaiheessa omaan hyllyyn, jotta reseptikokeilut helpottuvat. West India Coupereehen tuleva jäätelö kuulostaa vähän enemmän namilta kuin Royal Punchin vasikanjalkahyytelö.

James Malcolm Rymer - Varney the Vampire (1845)

Osallistuu haasteisiin:  I Spy (Paranormaali) ja Klassikot
Toukokuu ei sitten loppunutkaan ihan mieltä ylentävissä tunnelmissa, koska vampyyritarina ei ollut niin herkku mitä odotin. Rymerin raapustus on niin sanottu 'penny dreadful', eli näitä jatkokertomuksia myytiin 1800-luvulla viikoittain pennin hintaan. Tarinat painettiin halvalle paperille ja ne oli suunnattu lähinnä nuorille työväenluokan kansalaisille, ja aiheet liikkuivat yleensä yliluonnollisessa tai rikollisten edesottamuksissa. Yleensä ylidramaattisuudesta on ollut itselläni hyviä kokemuksia, koska hyvin toteutettuna se voi olla hauskaa. Valitettavasti Varneyn tarina oli siitä toisesta päästä: kuivakka kertomus tylsästä vampyyrista, jonka kohtalo ei jaksa kiinnostaa sitten millään.

Alku oli lupaava goottilaisine tunnelmineen, mutta sitten lässähti ja pahasti. Varney on silti mielenkiintoisin hahmo (ainakin teoriassa), koska tämä on suurin piirtein ainoa, jolla on sielu. Muut henkilöt ovat kuin paperinukkeja (yksi jopa unohtuu kirjailjalta täysin matkan varrella!) eikä tarinassakaan kyllä ole mitään logiikkaa. Tekstiä on lavennettu kaikilla mahdollisilla keinoilla (koska siitähän saa silloin enemmän rahaa, jes!), joten joka välistä löytyy minitarinoita, joilla ei ole kerta kaikkiaan mitään tekemistä itse pääjuonen kanssa. Ehkä Rymerinkin kiinnostus lopahti jossain vaiheessa?

Samuel Taylor Coleridge - The Rime of the Ancient Mariner (1798)

Osallistuu haasteeseen:  I Spy (Ammatti)
En yleensä lue paljon runoutta, ja usein se jää etäiseksi tai en ymmärrä ollenkaan, mistä kulloinkin puhutaan. Viime aikoina olen ollut vähän onnekkaampi, ja olen huomannut, että jos runo iskee niin se iskee lujaa. Christina Rossettin Goblin Market on esimerkiksi upea ja runsas, eikä kuvituskaan jää yhtään kakkoseksi. Coleridge taas... Aluksi hankalalta tuntuvan arkaaisen kielen rytmiin pääsee kuitenkin lopulta mukaan. Se nielee jyrisevän meren syvyyksiin ja peittää suolan tuoksulla. Se vetää jalat alta ja saa tuntemaan albatrossin painon niskassa. Melodia tanssii meriolioiden ja henkien mukana. Kun merimiehet nousevat, on aika lähteä kotiin, mutta hetken aavemaisuus ei lupaa hyvää. Mieleen jää limaiseen vaaleanvihreään väriin kasteltu aavelaiva.

Tulkintoja runolle on varmaankin yhtä monta kuin on lukijaakin, ja paljon riippuu siitä, mitä runo saa tuntemaan (yksi mahdollinen tulkintavaihtoehto on kuitenkin selitetty aika selkeästi lopussa). Itse jättäisin kokonaan ajatuksen albatrossin Kristuksesta pois, koska se ei ota huomioon voimakasta luonnon läsnäoloa. Voisi siis päätellä, että pidän runoudessa kielikuvista, kielestä ylipäätään ja siitä, että se saa tuntemaan voimakkaasti. Metaforien liiallisuus saa vain pyörittelemään päätä.

Ensimmäinen maailmansota valokuvina - J. H. J. Andriessen (2005)

World War I in Photographs
600 s.

Kirjan kirjoittaja on yrittänyt antaa tässä kirjassa paikan uudesta lähdemateriaalista nouseville uusille näkemyksille ja hylätä 1900-luvun aikana syntyneet myytit.

    Hän korostaa, että nämä ajoittain poikkeavat näkemykset tapahtumista ensimmäisen maailmansodan aikana ja eri hallitusten rooleista siinä eivät millään tavalla kyseenalaista rintamalla olleiden sotilaiden uhrauksia, intoa ja urheutta kansallisuudesta riippumatta.  Pikemminkin päinvastoin, "suuren sodan" sotilaat suorittivat usein vaikeasti kuviteltavia sankaruuden, rohkeuden, itseuhrauksen, sinnikkyyden ja toveruuden tekoja, joita meidän on mahdoton käsittää 2000-luvulla.

Ihminen sodassa -lukuhaasteen myötä päätin vihdoin tutustua lähemmin ensimmäiseen maailmansotaan, joka on Venäjän vallankumousta lukuunottamatta jäänyt hämäräksi alueeksi.  En voi väittää vieläkään tuntevani tapahtumaketjujen pääpiirteitä kunnolla, mutta jonkinlaista eroa osaan nyt kuitenkin tehdä ensimmäisen ja toisen maailmansodan välille.

Ranskalaisten viinivarasto

Tekstin lukemista vaikeutti suomennoksen lukuisten kirjoitusvirheiden ja anglismien lisäksi se, että siinä keskityttiin varsinkin keskivaiheilla lähinnä joukkojen liikkumiseen rintamilla.  Valtava kasa päivämääriä ja paikannimiä tekevät sotahistoriasta sekä puuduttavaa että kasvotonta.  Odotukseni olivat täysin erilaiset, koska olisin halunnut tietää lisää kuvissa näkyvistä asioista, kuten uudenlaisista aseista ja muista taisteluun liittyvistä asioista (tekstissä mainitaan vain lyhyesti sinappikaasu), rintaman todellisuudesta (ehkä jopa itse sotilaiden kertomana) sekä yleisesti niistä käytännön asioista joita sotaan liittyi.  Valokuvien kokoelma olikin sitten paljon ansiokkaampi, vaikka niissäkin on vähän toistoa samantapaisten laiva- ja asekuvien muodossa.

Koira muonittajana

Joitain mielenkiintoisia tiedonmurusia onnistuin kuitenkin poimimaan, joista varmasti aion lukea joskus lisää joistain enemmän kulttuurihistoriallisemmista lähteistä.

Kymmenet tuhannet miehet jäivät hautaamatta.  Valokuvat kuolleista sotilaista ja hevosista olivat kammottavia ja surullisia, olo jäi niistä aika lohduttomaksi.  Kuljetuksia ja miehiä jäi jatkuvasti jumiin tai hukkui ja tukehtui liejuisilla taistelukentillä, talviaikaan sotilaita paleltui kuoliaaksi juoksuhaudoissa ja monet kuolivat ensiavun tai hoidon puutteeseen.  Taistelukentät näyttivät karuilta maailmanlopun maisemilta ja kokonaiset kylät raunioituivat pelkiksi kivikasoiksi.  Tykkitulen tuoksinassa tuli esiin "hautausmaiden" ruumiita, jotka silpoutuivat ja hautautuivat uudelleen.  Ei-kenenkään-maalta päiväkausia kantautuneet avunhuudot hiljenivät lopulta.

Punaisen ristin sairaanhoitaja antaa juotavaa haavoittuneelle

Intialaisjoukot taistelivat brittiläisen imperiumin puolesta, ranskalaiset käyttivät vietnamilaisia ja senegalilaisia ja Yhdysvaltojen puolesta taisteli myös afroamerikkalaisia.  Joitakin siirtomaajoukkoja pelättiin aggressiisivuutensa vuoksi.

Jäin myös miettimään sitä, keitä valokuvaajat olivat ja mitä he ajattelivat taistelukentillä työskentelemisestä.  Palkattiinko heidät varta vasten tähän tehtävään?  Joihinkin valokuviin vangittujen miesten kasvojen ilmeet ovat joka tapauksessa aavemaisia, eikä pelkästään sen takia, että hyvin harva heistä selvisi kotiin asti.

Silloin kun panssarivaunuissa ei ollut vielä radiopuhelimia

Tähän loppuun haluaisin vielä jakaa sivulta 168 löytyvän runon, jonka kirjoitti kanadalainen sotilaslääkäri John McCrae kuolleen ystävänsä muistoksi.  Tämä löydettiin miljoonien unikkojen keskeltä 2. toukokuuta 1915.

In Flanders Fields

In Flanders Fields the poppies blow
Between the crosses row on row
That mark our place; and in the sky
The larks, still bravely singing, fly
scare heard amid the guns below

We are the dead, short days ago
we lived, felt dawn.  Saw sunset glow,
loved and were loved, and now we lie
In Flanders Fields

Take up our quarrel with the foe
To you from failing hands we throw
the torch.  Be yours to hold it high
If ye break faith with us who die
we shall not sleep, though poppies grow
In Flanders Field.

* * *

Suomentaja:  Marko Niemi
Sisällön asiatarkistus:  Jarmo Laine
Osallistuu haasteeseen:  Ihminen sodassa (I maailmansota)

Naisen iholla: 32 tarinaa tatuoinneista - Jenny Belitz-Henriksson, Laura Oja ja Raisa Kyllikki Ranta (2013)

190 s.

En kadu kuviani.  Jos sille tielle lähtisin, saisin katua joka päivä jotain asiaa ja elämä valuisi hukkaan.  On hienoa, että olen minä, tässä ja nyt.  On riipaisevaa katsoa, kun ihmiset toivoisivat olevansa toisenlaisia tai vaikka eri-ikäisiä.  Hetkestä nauttiminen on elämän salaisuus.  - Petra Innanen, 42  (Bettie Blackheart)

Kaupan kassajonossa usein vain tunnen, että pian joku alkaa avautua ja kysellä.  Se pitää vain kestää, sillä olenhan itse valinnut tämän tien.  Silti välillä tuntuu epäreilulta.  Enhän itsekään kulje uimahallissa arvostelemassa ihmisiä, joilla on vaikkapa liikakiloja.  Moni tuntuu kuvittelevan, että koska tatuoinnit ovat oma valinta eivatkä esimerkiksi onnettomuus tai vahinko, niitä saa kritisoida vapaasti.  - Gunilla Holmberg, 35

Olen silloin tällöin selaillut kirjakaupoissa tatuointikirjoja, mutta niistä on aina puuttunut "se jokin".  Nyt tiedän, mikä se on ollut.  Naisen iholla ei ole pelkästään galleria kauniita kuvia, vaan se sukeltaa myös kuvien kantajien persoonallisuuksiin, sekä näiden ajatuksiin tatuoinneista yleisesti.  Kirjassa on myös feministisiä sävyjä.  Ei pelkästään siksi, että haastateltavat ovat naisia, vaan kaikista huokuu enemmän tai vähemmän vahvuus ja eri tavoin äärettömän kaunis naiseus.  Kaikki ainakin tuntuvat viihtyvän omissa musteisissa nahoissaan:  "Jotkut sanovat, etteivät tatuoinnit sovi naiseuden kanssa yhteen, mutta mielestäni naisellisuus on juurikin oman kehon haltuun ottamista vaikka sitten tatuointien keinoin.  Myös naisellisuus on juuri sitä, mitä siltä itse haluaa ja odottaa, ei sitä, mitä miehet siltä haluavat.  - Riikka Vainonen, 35".

Tuntuu aina kurjalta, jos omaa ulkonäköä kritisoidaan, enkä näe miten tatuoinnitkaan siihen oikeuttaisivat.  Joskus voi vaikuttaa siltä, että tatuoidulla ihmisellä olisi kova panssari tai olisi muuten kovasydäminen ihminen, mutta näin ei todellakaan ole.  Joskus joku voi pahoittaa mielensä myös muista syistä:  "En siksi, että olisin herkkänahkainen, vaan sen vuoksi, että tyttäreni ovat olleet paikalla ja kuulleet, kun äitiä solvataan hänen ulkonäkönsä vuoksi.  Itse pyrin kasvattamaan lapseni niin, että he ajattelevat jokaisen olevan arvokas, ulkonäöstä riippumatta.  - Jenny Belitz-Henriksson".

On luonnollista, että nuoret omaksuvat uudet ja erilaiset asiat helpommin kuin vanhemmat, mutta toivoisin ettei se paheksunta saisi aikaan naurettavan lapsellista käytöstä.  En voisi ikinä kunnioittaa sellaista henkilöä, joka lasten kuullen alkaa ladella solvauksia.  En tiedä, mitä itse tekisin sellaisessa tilanteessa.  Ehkä hämmentyisin tai tuijottaisin takaisin.  Ei ole oikeasti niin vaikeaa olla armollinen kanssaihmisiä kohtaan.

Niin, eipä tästä nyt löydy mitään nipotettavaa.  Kuvat ovat kauniita ja kertovat jotain jokaisesta kuvattavasta.  Arvostin myös suuresti eri-ikäisten ja erityyppisten ihmisten ottamista mukaan projektiin.  Suosikkikuvani olivatkin varttuneiden naisten iholla.  Haastatteluissa on luultavasti käytetty samoja kysymyksiä, mutta jokaisella on kuitenkin oma persoonallinen tarina kerrottavanaan, joten ne eivät tunnu toistolta.  Suositeltavaa luettavaa myös niille, jotka eivät jostain syystä pysty tatuointeja hyväksymään, tai joille niiden olemus ja tarkoitus ovat vielä hämärän peitossa.  Kaunis kirja kauniista ja vahvoista ihmisistä.

Mikä oma suhteeni tatuointeihin sitten on?  En välttämättä pidä kaikkien kuvia erityisen hienoina, mutta niinhän se on muunkin taiteen kanssa.  Jonkun mielestä Monet on taitavuuden huipentuma, ja joku rakastaa abstraktia taidetta.  Itselläni on aika hirveä neulakammo, joten olen harkinnut tatuoinnin ottamista jo epäinhimillisen pitkään, mutta joskus se päivä vielä tulee.  Kuvavaihtoehtoja on listattu jo vähän liikaakin, mutta luulen osaavani niistä vielä päättää sen oikean.

* * * * *

Osallistuu haasteeseen:  Kansankynttiläin kokoontumisajot

Eri kivaa! Onerva - kaupungin naiset 1910 - Anna Kortelainen (2010)

160 s.

Albumin helsingitär on keskiluokkainen nuori nainen, joka on käynyt tyttökoulun tai yhteiskoulun.  Yleensä hänen lapsuudenperheensä pystyy kustantamaan hänen opintonsa ja hän asuu kotosalla ja siten vanhempiensa valvonnassa.  - -  Helsingittäremme tähtää omaan ammattiin ja taloudelliseen omavaraisuuteen, vaikka saattaa toki haaveilla myös vaihtoehdosta, onnistuneesta avioliitosta ja lapsista.  Iältään hän on parikymppinen, sillä ennen kolmeakymmentä ikävuotta monilla on jo kiire avioon, jollei halua jäädä itselliseksi naiseksi.

Turun naisista siirrytään 1910-luvun Helsinkiin.  Toteutukseltaan Kortelaisen esittely kaupungista ei kuitenkaan voisi olla erilaisempi:  iloinen sekamelska lehtileikkeitä, mainoksia, valokuvia, maalauksia, postikortteja sekä pätkiä L. Onervan kirjeistä ja fiktiosta.  Kirjailijatar toimii oppaana enimmäkseen Helsingin huvielämässä, mutta lyhyitä osioita on myös omistettu politiikalle, Venäjälle ja aikakauden huonoille puolille.

Onervan albumien lehtileikkeet sun muut ovat käsittääkseni olleet eniten kirjan pohjana, ja ne toivatkin mukavan lisän teoksen leikekirjamaisuuteen.  Vanhat valokuvatkin ovat aina hienoja, mutta tässä oli muutama erityisen hymyilyttävä kuva, lähinnä opiskelijoiden riennoista otettuja ei-niin-virallisia otoksia.  Kaiken kaikkiaan kirja sai hyvälle tuulelle, puhumattakaan kasvavasta innostuksesta Helsinkiin.

L. Onervan ja Leevi Madetojan häät

Toteutus ei silti ollut aivan napakymppi.  Joissain osioissa on liian runsaasti pätkiä Onervan romaaneista ja novelleista, ja tällainen lähestymistapa vaikuttaa aina vähän liian helpolta ratkaisulta.  Vaikka teemana onkin kaupungin lisäksi kirjailija, joka on käyttänyt teoksissaan hyvin paljon vaikutteita omasta elämästään ja kuvaillut silloista Helsinkiä, olisin halunnut silti lukea enemmän Kortelaisen omaa tekstiä (jota alussa kivasti onkin, mutta loppua kohden ote muuttuu laiskemmaksi).

Mitä L. Onervaan tulee, kirjasta tulee kuitenkin erinomaisesti ilmi miten erikoislaatuinen ja tuolle ajalle melkoisen epätyypillinen nainen tämä oli.  Skandaaleja aiheutti muun muassa avioero ja suhde Eino Leinoon, mutta Onerva oli toki myös ahkera ja kovasti työtä tekevä omapäinen kirjailija.  Tämä oli muun muassa mukana Helsingin Sanomissa heti lehden alkutaipaleelta lähtien, ja istui monet tunnit kirjoituspöytänsä ääressä kirjoittamassa omia tarinoitaan.  Erittäin  mielenkiintoinen persoona, jolta yhden kirjan olin jo laittanut lukulistalle, mutta mahdollinen elämäkertakin olisi aika hienoa lukea.

* * *