Naistenviikko: Muumien kanssa Rivieralla

Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi emännöi taas naistenviikkohaastetta, johon minäkin pääsin sittenkin mattimyöhäisenä osallistumaan.

Viikon kunniaksi nostan esille teoksen Tove Janssonilta, joka on tietysti yksi lempikirjailijoistani, mutta joka oli myös yksityiselämänsä puolesta mielenkiintoinen ja inspiroiva ihminen. Tavoitteena on lukea jossain vaiheessa Janssonista jokin elämäkerta, koska en tiedä tästä läheskään tarpeeksi, mutta vielä tässä postauksessa olen kiinni iki-ihanissa muumeissa. Kirjat on luettu (ja omaksi ostettu, niin kuin osa varmaan Instagramista huomasi), mutta (kaikki kymmenen) sarjakuva-albumia odottavat vielä pöydällä lukuvuoroa. Näin kesän kunniaksi aloitin kuitenkin sarjakuviin tutustumisen elokuvaksikin päätyneestä Muumiperhe Rivieralla -tarinasta, joka on julkaistu erillisenä kirjasena.

Hyppäsin muutama päivä sitten pyörän selkään aamuneljältä ja polkaisin Ruissaloon. Peurat hyppivät pusikoissa ja katselivat varovasti vierasta kulkijaa, golfkentällä pari jänistä nauttivat aamusumusta, varis kellahti hiekkalinnakinastelun tuoksinassa vallihautaan ja räpiköi siellä hetken takkuinen vatsa taivasta kohti, joutsenpariskunta kellui hiljaksiin auringonnousun vaaleanpunaiseksi ja keltaiseksi värjäämässä vedessä.

Hiekassa tepsuttelevat jalat, laineiden liplatus, upean värinen taivas ja täydellinen hiljaisuus. Jäätyneistä varpaista huolimatta oli aika täydellinen hetki ottaa repusta esiin sarjakuvat sekä eväsleivät ja uppoutua muumien maailmaan.

Tarina alkaa siitä, kun Niiskuneiti lukee Rivieran loistosta ja saa Muumipapankin innostumaan. Muumimamma suostuu lähtemään, koska ajattelee heidän viihtyvän kotona paremmin kotiinpaluun jälkeen. Niin se aika monella meneekin. Arki maistuu erilaiselta ja virkistää eri tavalla, kun on päässyt lataamaan akkuja toisiin maisemiin. Miten käy muumien?

Niiskuneiti on taas sokaistunut kaikesta kauniista. Vaikka Audrey Glamour ajaa Rivieralla melkein muumien päälle, Niiskuneiti ei näe muuta kuin Glamourin upean ulkonäön ja filmitähtihohdon. Kalliit bikinitkin pitää saada, ja nopea keino tähän on tietenkin pelailla vähän uhkapelejä. Muumipeikko taas haikailee mustasukkaisena Niiskuneidin perään, eikä ymmärrä, miksi Niiskuneiti kaunistautuu nyt muita kuin häntä varten. Muumipappa innostuu vähän liikaakin iloliemistä, ja norsuveistos johtaa lopulta noloon tilanteeseen.

Muumien kohellus snobien kansoittamassa Etelä-Ranskassa on huvittavaa ja virkistävää, vaikka aluksi olikin outoa nähdä muumit muualla kuin tutussa ja kotoisessa Muumilaaksossa. Jansson onnistuu myös hyvin hienovaraisesti naureskelemaan rikkaiden oudolle mielenlaadulle. Muumien kohellus näyttäytyy eksentrisenä, kun heidän luullaan olevan rikkaita, mutta totuuden tultua ilmi kiinnostus häviää kuin savuna ilmaan. Köyhyyden jalostava vaikutuskaan ei taida ihan pitää paikkaansa, kun eräs miljonääri haluaa kokeilla nälkätaiteilijan uraa. Veneen alla nukkuminen ei taida olla miesparan mielikuvien mukainen elämäntapa, ja viinikin on oikeasti halpaa.

Varsinaisen Janssonin sarjakuvan lisäksi luin elokuvan käsikirjoitukseen perustuvan kirjan ja katsoin kotona Hanna Hemilän ja Xavier Picardin ohjaaman elokuvan. Kirja vaikutti lähinnä hätäiseltä elokuvaa ja alkuperäisen sarjakuvan ruutuja yhdistävältä kyhäelmältä, joka ei taida oikein kiinnostaa muita kuin lapsia ja elokuvasta pitäneitä. Sarjakuva päättyy vihreävetisen uima-altaan ja ruusun terälehdillä maustetun samppanjan perään haikailuun, kun taas kirjassa koko muumiperhe asettuu tyytyväisenä arkisiin askareihinsa ja rauha palautuu Muumilaaksoon. Elokuvaan on tämän lisäksi lisätty vielä outoa säätöä merirosvojen kanssa.

Vaikka pääidea ja suurin osa tapahtumista olivat samanlaisia, oli tietenkin Janssonin alkuperäisessä sarjakuvassa ehdottomasti sitä taikaa, jota tältä tarinalta hain (huolimatta siitä, että elokuvassa oli viehättävä tunnelmaan sopiva musiikki ja värit huokuivat etelän lämpöä).

Oli myös mielenkiintoista huomata, miten Muumimamman ja Niiskuneidin erilaisiin asioihin keskittyminen erottui vielä selkeämmin epätavanomaisessa ympäristössä. Muumimamman huolehtiva kotiäidin rooli säilyy jopa veneen alla asuessa, Niiskuneidin shoppailu ja haihattelu puolestaan sopivat enemmän Rivieran meininkiin. On kuitenkin huomattava, että Niiskuneiti ansaitsee omat rahansa, vaikkakin uhkapelaamalla, ja saa sen vuoksi pelastettua koko perheen pinteestä.

Entäs sitten se Riviera? Ihanat maisemat, aurinko, hieno arkkitehtuuri. Siinäpä mukavan loman perusainekset. Ei Ruissalokaan tietenkään huono paikka ole viettää heinäkuista arkiaamua.

Salainen puutarha - Frances Hodgson Burnett (1911) + Ajattomia satuja ja tarinoita -haastekoonti

The Secret Garden
306 s.

The Secret Garden was what Mary called it when she was thinking of it. She liked the name, and she liked still more the feeling that when its beautiful old walls shut her in no one knew where she was. It seemed almost like being shut out of the world in some fairy place. The few books she had read and liked had been fairy-story books, and she had read of secret gardens in some of the stories. Sometimes people went to sleep in them for a hundred years, which she had thought must be rather stupid. She had no intention of going to sleep, and, in fact, she was becoming wider awake every day which passed at Misselthwaite.

Salainen puutarha on yksi lastenkirjallisuuden tunnetuimmista ja rakastetuimmista klassikoista, enkä pane yhtään vastaan. Ymmärrän hyvin, miksi Maryn kasvutarina ihastuttaa. Maryn elämän alkutaipale Intiassa ei ole kaikkein auvoisin. Tytön vanhemmat eivät huomioi lastaan, joten palvelijoiden vastuulle jää tämän kasvatus, mutta se jää retuperälle, joten Marysta tulee itsekäs ja suoraan sanottuna ärsyttävä.

On kuitenkin hyvä ymmärtää, että jos ei koskaan opeteta, ettei aina saa mitä haluaa, niin asennevammahan siitä tulee. Toisten tunteiden huomioon ottaminen jää vieraaksi, eikä oma onnellinen asema merkitse mitään, vaan toisia on ikään kuin lupa kohdella kuin roskaa. Ei ole lapsen vika, jos vanhemmat eivät osaa tai tajua. Pettymysten käsittely pitää opetella jo alusta lähtien, eikä tämän ymmärtämiseen tarvita omia lapsia.

Mary saa kuitenkin mahdollisuuden muuttua, kun hän jää koleran takia orvoksi ja saa lopulta kodin yorkshirelaisesta Misselthwaiten kartanosta. Ystävällinen Martha-piika ei anna happamen tytön lannistaa, ja kun Mary saa kuulla salaisesta puutarhasta, joka on monia vuosia sitten lukittu ja avain haudattu, Mary alkaa kuumeisesti etsiä paikkaa. Pikkuhiljaa raikas ilma ja kartanon mielenkiintoiset ihmiset alkavat muuttaa tytön luonnetta, ja salaperäinen öinen itku tuo Maryn päiviin jotain, mikä muuttaa täysin siinä mukana olevien elämän.

Vaikka en itse puutarhaihminen olekaan (ja siten puutarhakuvaukset tai kukkienkasvatuspuheet eivät kiinnostaneet), arvostan luontoa äärettömän paljon. Salainen puutarha on kirja, joka ei saarnaa, mutta on selvää mitä mieltä Burnett on maalaisilmasta. Tosin positiivisen ajattelun voima ei taida ihan niin tehokas olla, mitä tässä annetaan ymmärtää. Hieman jäi häiritsemään taikaosuus ja lääketieteen vähättely, sekä samoin Intian jatkuva kritisointi. Englannin maalaisilma on eittämättä raikas, mutta ei se nyt todellakaan maailman ainoa vaihtoehto ole.

Salainen puutarha on kuitenkin miellyttävälukuinen, hyväntuulinen, lämminsydäminen, vilpitön, ehkä hyvällä tavalla vähän siirappinenkin ja tosiaan onneksi saarnoista vapaa. Hienoja kuvituksiakin löytyy vaikka millä mitalla, mutta valitettavasti lukemassani painoksessa Robert Ingpen saa terveetkin ihmiset näyttämään hapsutukkaisilta ja haudasta nousseilta.

Ehkä tärkein opetus, jos sellaisen haluaa tästä etsiä, on rakkauden tärkeys. Rakkaus puolisoon on tietysti ihan kiva juttu, mutta sitä ennen rakkaus kohdistuu muihin ihmisiin tai asioihin, ja se on kaiken alku. Aina ei voi ajatella positiivisesti, eikä positiivinen ajattelu ratkaise kaikkea, mutta peruskunnioitus ja rakkaus elämää kohtaan tekevät kaikkien elosta tällä pallolla vähän helpompaa, koska ne saavat huolehtimaan ympärillä olevista asioista. Kannattaa myös muistaa, että kun kunnioittaa ja rakastaa terveellä tavalla myös itseään, on helpompaa siirtää tunne myös muihin ja ymmärtää muita kanssaihmisiä.

__________

Tähän päättyy Kirjojen pyörteissä -blogin Ajattomia satuja ja tarinoita -haaste. Vähän jäi harmittamaan, etten ehtinytkään lukea enempää, mutta toisaalta tapanani on ollut ennen haastettakin lukea aina silloin tällöin lastenkirjallisuutta, enkä aio koskaan luopua tavasta. Blogini ikuisuushaasteessakin on vielä tyhjiä kohtia, joten toivottavasti pääsen pian täydentämään niitä. Joitain lastenkirjoja nostan esille myös Uudelleen luettua -haasteen merkeissä, koska haaveilen esim. H. C. Andersenin satujen uusintaluvusta. Tällä kertaa kuitenkin tämän haasteen osalta saldoni jäi kolmeen. Kaikista pidin, vaikka mikään niistä ei ihan saavuttanutkaan sydäntäni.

Karhu nimeltä Paddington (Paddington #1) (1958) - Michael Bond
Salainen puutarha (1911) - Frances Hodgson Burnett
Kaukametsän pakolaiset (Kaukametsä #1) (1979) - Colin Dann

Kaukametsän pakolaiset (Kaukametsä #1) - Colin Dann (1979)

The Animals of
Farthing Wood
303 s.

You domesticated creatures are blinded by humans' generosity. They feed you, groom you, give you a home. You don't notice their faults. Now we wild animals are different. We observe human ways from a distance, and we understand them better. Animals, and their needs, are of little consideration when they conflict with their own. That's always been the way of it, and it won't alter.

Kun olin lapsi, Kaukametsän pakolaiset oli yksi suosikkisarjoistani. Jumitin uskollisesti sohvalla aina uuden jakson tullessa televisiosta. Sarja on kuitenkin siitä erityinen, että se ahdisti välillä suunnattomasti (enkä ole ainoa, jolle se on tästä syystä jäänyt mieleen). Vaikka tapahtumien tarkka kulku sinänsä on jo unohtunut suurimmaksi osaksi, en ole ikinä unohtanut sarjan aikaansaamia tunteita. Välillä olin suunnattoman raivoissani ihmisten typeryydestä, välillä itkin lempihahmojen kuolemaa. Parista kohtauksesta järkytyin oikein kunnolla.

Rekisteröin vasta jokin aika sitten, että sarja perustuu kirjaan. Aluksi olin innoissani, mutta muutaman sekunnin päästä mietin onko minusta siihen. Entä jos silmät putoavat päästä kaikesta itkemisestä tai masennun kuukaudeksi eteenpäin?

Noh, hengitin syvään ja päätin rohkaistua.

Juonihan tässä on hyvin simppeli: Kaukametsää aletaan tuhota, joten siellä asuvat eläimet päättävät lähteä yhteiselle pakomatkalle kohti White Deer Park -luonnonsuojelualuetta, josta sieltä palannut rupisammakko innokkaasti kertoo. Koska Kaukametsän pakolaiset kuuluu seitsemänosaiseen Kaukametsä-sarjaan, voi tästä päätellä eläinten pääsevän määränpäähänsä. Juju onkin siinä, mitä matkan varrella tapahtuu. Pääsevätkö kaikki yhtenä kappaleena perille?

Täytyy sanoa, ettei kokemus ollut yhtä tunteellinen kuin animaation kanssa. Eräs verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi syöpynyt kohtaus, jonka muistan myös sarjasta parhaiten, sai hetkeksi hätkähtämään, mutta vain koska muistin miltä se näytti sarjassa. Kaikki eläimet ovat tietysti erilaisia käytökseltään ja asenteeltaan, mutta koin saavani otteen ainoastaan niin sanotuista johtajaeläimistä ja ehkä niiden lisäksi kyykäärmeestä. Tämän vuoksi jännitystä ei ollut nimeksikään. Moottoritien ylitys sai sentään vähän sydämen pamppailemaan.

Jännitystä tärkeämpi osa-alue onkin mielestäni sen todistaminen, miten eläimet ylittävät esteitä yhteistyöllä ja lupaavat olla satuttamatta tai syömättä toisiaan pakomatkan aikana. Ketään ei jätetä pulaan, vaan tavoitteena on auttaa heikompia ja pyrkiä saamaan kaikki turvallisesti perille. Luonnonsuojelualue häilyy taustalla paratiisina, joka motivoi ottamaan vielä yhden askeleen.

Ihmiset ovat eläimille niin vihollisia, suojelijoita kuin vähän outoja tyyppejäkin, joilla on outoja tapoja. Ihmiset haluavat tehdä naapurinsa kateelliseksi hienolla uima-altaalla tai muilla hienouksilla ja potkivat lemmikkejään, mutta perustavat myös luonnonsuojelualueita ja sammuttavat metsäpaloja. Ihmisten negatiivisia puolia ei siis ole liioiteltu, ja hyvät puolet tasapainottavat sen verran, ettei kirjasta nyt ihan niin paljon masennu mitä luulisi.

Vaikka en ihan samanlaista kokemusta kirjasta saanutkaan kuin sarjasta, objektiivisesti katsottuna Kaukametsän pakolaiset on tärkeä kirja jokaisen lapsiperheen kirjahyllyyn. Se saa toivottavasti arvostamaan luontoa ja sen monimuotoisuutta sekä miettimään, minkälainen toiminta on luonnossa hyväksyttävää (esim. itse en näe kettujahtia millään tasolla jalona urheilulajina) ja minkälaisia vaikutuksia elintilan katoamisella on lajien säilymisen kannalta.

Lukemastani Egmontin kustantaman painoksen lopusta löytyy myös lyhyt Dannin haastattelu, ohjeet oman pihan muuttamiseen eläimille suotuisammaksi sekä testi, josta selviää pääseekö lukija turvallisesti eläinten mukana White Deer Parkiin.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Ajattomia satuja ja tarinoita

Karhu nimeltä Paddington (Paddington #1) - Michael Bond (1958)

A Bear Called Paddington
159 s.

Ennen kuin herra Brown ennätti vastata, Paddington oli jo kivunnut pöydälle ja painanut oikean tassunsa päättäväisesti leivokseen. Se oli iso leivos, kaikkein isoin ja tahmein, minkä herra Brown oli onnistunut löytämään, ja tuossa tuokiossa suurin osa täytteestä oli joutunut Paddingtonin viiksiin. Ihmiset alkoivat nykiä toisiaan ja osoitella heitä. Herra Brown toivoi, että olisi valinnut vain tavallisia, yksinkertaisia pullia, mutta eihän hän tuntenut karhujen tapoja. Hän hämmensi teetään ja katseli ikkunasta ikään kuin olisi päivittäin käynyt karhun kanssa teellä Paddingtonin asemalla.

Paddington on minulle tutumpi vuoden 1987 tai 1997 animaatiosarjana, joka oli lapsena yksi suosikeistani. En nyt ole varma, kummasta sarjasta oli kyse (hämmentävän samankaltaisia ainakin Googlen kuvahaun perusteella), mutta joka tapauksessa en saanut nauttia Tim Currysta herra Curryna, koska piirretyt tietysti usein dubataan. Jostain syystä sydäntä lämmittää, että Curry oli Paddington-sarjassa.

Paddington sai nimensä Lontoon Paddingtonin rautatieaseman mukaan, josta herra ja rouva Brown sen löytävät. Perulainen karhu rakastaa marmeladia ja tulee tunnetuksi duffelitakistaan ja isosta hatustaan. Hyvää tarkoittava mutta kömpelö Paddington alkaa heti joutua kaikenlaisiin hassuihin tilanteisiin. Se muun muassa vaeltaa metroasemalla, lähtee shoppailemaan, vierailee teatterissa ja saa uuden ystävän antiikkikauppiaasta. Vaikka Paddington joutuukin vähän väliä pulaan, se on hyvin kohtelias karhu, mutta ei myöskään hyväksy huonoa kohtelua tai minkä tämä tulkitsee huonoksi kohteluksi, joten jääkylmä tuijotus on varattu näihin tilanteisiin.

Paddington-kirjat ovat sekä lastenkirjallisuuden klassikoita että yksi olennaisimmista osista brittiläistä kulttuuria, ja siten myös hyvin brittiläisiä luonteeltaan. Lontoo häilyy aika ohuelti taustalla, mutta Bondilla on taito vangita kaupunki, tai ehkä ennemmin maa laajassa merkityksessä, ohuin vedoin.

Karhu nimeltä Paddington on söpöä ja viatonta hupia, muttei kuitenkaan aliarvioi lukijaa. Vaikka en itse ihan täysin rakastunutkaan (kun ottaa huomioon makuni lastenkirjoissa, en sitä odottanutkaan, mutta ei se mitään), se kuitenkin ansaitsee klassikon tittelinsä. Paddingtonilla on sellaiset sydän ja sielu, jotka ovat lastenkirjallisuuden ydin. Se on "kannullinen teetä ja lautasellinen lämpimiä, voideltuja paahtoleipiä", hidas sunnuntaiaamu rapean puhtaissa lakanoissa auringon lämmittäessä kasvoja sekä pulla ja kuppi kaakaota sekaisessa antiikkikaupassa Portobello Roadilla.

__________

Kuvittaja: Peggy Fortnum
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Osallistuu haasteisiin: Paperilta ruutuun ja Ajattomia satuja ja tarinoita

Kakka - Nicola Davies (2005)

Poo
64 s.

Viisikymmentä tonnia kakkaa putoaa päivittäin Yhdysvaltain eteläosassa sijaitsevan Brackenin luolan pohjalle siellä elävien 20 miljoonan lepakon takamuksista. - - - Kun luolissa on tarjolla ruokaa näinkin paljon, ei ole kummallista, että lukuisat pienet oliot rouskuttavat siellä kiireen vilkkaa. - - - Lepakkoluolat ovat niin hyviä asuinpaikkoja, että jotkin eläimet eivät ikinä poistu niistä: Borneossa sijaitsevasta Niahin luolasta on löydetty kakkaa syövä isopihtihäntälaji sekä isopihtihäntiä syövä gekkolaji, joita ei ole tavattu missään muualla!

Pähkinänsärkijästä (1816) kakkaan, koska vaihtelu virkistää.

Kakkaa tulee ulos (melkein) jokaisesta elävästä olennosta, jotkut syöttävät kakkaa jälkeläisilleen, jotkut käyttävät kakkaa viestinnässä. Prinsessojenkin pitää käydä kakalla.

Daviesin tiivis ja selkeä yleisesitys kakan merkityksestä on hauska sekä informatiivinen. Aihe voi toki olla ällöttävä (en itsekään työntäisi sormeani kakkapökäleeseen), mutta häpeilystä huolimatta kakka on hyvin tärkeä osa luontoa (joskaan ei välttämättä auta unohtamaan erästä Salòn [1975] kohtausta). Tällaiset hauskat pikku kirjaset voivat myös innostaa lapsia luonnontieteiden tai eläinsuojelutyön pariin.

Mitä sitten juuri tästä kirjasta voi oppia? Muun muassa sen, että kakkaa on monenkokoista ja monennäköistä. Sen avulla pääsee eroon elimistön jätteistä, pikkukoalat saavat elintärkeitä mikrobeja sitä popsimalla, se voi viestiä petoeläimille saaliin sijainnin sekä toimia pesänrakennusmateriaalina.

Entä miksi sittäiset olivat tärkeitä australialaisille maanviljelijöille? Se selviää, kun lukee Kakan!

__________

Suomentaja: Joel Kontro

Pähkinänsärkijä ja hiirikuningas - E. T. A. Hoffmann (1816)

Nußknacker und
Mausekönig
90 s.

The children must have been especially well behaved that year, for they had never before received so many splendid presents. The big Christmas tree in the middle of the room was decorated with any number of gold and silver apples, and sugared almonds, bright-colored candles, and goodies of all kinds shaped like buds and blossoms hung from every branch. But the most startling thing about this wonderful tree was that hundred of tapers glittered like stars in its dark branches, and the tree itself, shining with an inner light, invited the children to pick its blossoms and fruits.

Palataan hetkeksi vielä joulun tunnelmaan. Pähkinänsärkijän tarina tunnetaan parhaiten Tšaikovskin balettina, joka puolestaan perustuu Alexandre Dumas'n mukaelmaan Hoffmannin kirjasta. Baletin hieno musiikki ja melkeinpä poikkeuksetta upeat lavasteet ja puvustukset tuovat jouluun juuri sellaista taikaa, jota varmasti iso osa perinteisistä jouluihmisistä kaipaa.

Taianomainen on Hoffmannin tarinakin. Vaikka Pähkinänsärkijä-baletti onkin monella tapaa hieno ja ihanan jouluinen, montaa täysin samanlaista produktiota ei jaksa katsoa. Se tuntuu toisinaan venytetyltä ja alkuperäiseen tarinaan verrattuna melkeinpä liian suoraviivaiselta.

Lukemani englanninkielinen painos on uusin käännös (ei valittamista, sujuvaa kieltä) ja kuvituksesta vastaa Maurice Sendak (joka myös loi lavasteet ja puvustuksen Seattlen vuoden 1983 produktioon). Ensivilkaisulta Sendakin kuvitus on kaunista ja perinteistä, mutta kuvat alkoivat hyvin pian vaikuttaa jotenkin litteiltä. Pidän esimerkiksi Tove Janssonin mustavalkoisesta tyylistä ja Rudolf Koivun töiden tunnelmallisuudesta, mutta ainakin Pähkinänsärkijässä Sendakin kuvat vaikuttavat jotenkin elottomilta. Ehkä vain analysoin liikaa, mutta kuvitus ei joka tapauksessa ollut sellaista, mitä saksalaisessa (lastenkirja)klassikossa odotan näkeväni.

Hoffmannin Pähkinänsärkijässä on nimittäin myös synkkiä sävyjä. Se ei ole värikäs vaahtokarkin pehmeä tarina, vaan toisinaan se rouskuu krokanttina hampaissa. Jouluaaton ilo toinen toistaan upeammista lahjoista vaihtuu pähkinänsärkijänuken ja hiirikuninkaan väliseen taisteluun. Marien unenomaiset seikkailut vetävät mukanaan satumaailmaan, joka ei ole yksiselitteisen viaton, vaan siinä on myös säröjä. Se on maailma, jossa hiiret uhkaavat purra vauvan kahtia ja herkkusuu tulee pureskelemaan marsipaanista tehdyn talon palasiksi.

Kun siis ensi jouluna talojen katot (toivottavasti) peittyvät lumeen ja hiljaisuus laskeutuu, keitä kuppi kuumaa kaakaota ja uppoudu nojatuolin syvyyksiin. Pähkinänsärkijä odottaa kirjan sivuilla seuraavaa Marieta.

__________

Kääntäjä: Ralph Manheim

Kevyempää halloweenkauden luettavaa

Rakastan kauhua, mutta joskus senkin saralla kaipaa jotain vähän kevyempää ja hupaisampaa. Allan Rune Petterssonin Frankensteinin täti (1978) oli mukava uusi tuttavuus. Se on niin sanottu monster mash, eli samassa tarinassa putkahtelee esiin useita klassikkokauhun tuttuja hirviöitä, jotka normaalisti löytyvät omista romaaneistaan (Penny Dreadful (2014-2016) -sarja on eräänlainen monster mash sekin, vaikka lähestymistapa ei olekaan perinteisen komediallinen). Frankensteinin tädissä veljenpoikaansa pettynyt Hanna Frankenstein, pitkä sikareita poltteleva ja sherryä lipittävä nainen, haluaa puhdistaa sukunsa maineen. Kun kellarista löytyy yllätys, alkaa linnan kuosiin laitto toden teolla. Toisaalla kyläläisten kauhu kasvaa, kun linnasta alkaa näkyä valoa ja salamoita.

Kirjan juonellisen heikkouden korvaa Petterssonin vivahteikas kieli ja humoristinen ote, ja vaikka kaikilla hirviöillä ei olekaan tarinassa hirveästi mitään oleellista asemaa tai tekemistä, niin Pettersson onnistuu hyvin välttämään kliseisyyden karikot. Nuorelle yleisölle suunnatuissa romaaneissa on helppoa tehdä hirviöistä  kompastelevia karikatyyreja, mutta Frankensteinin tädissä hirviöt ovat hauskoista tilanteista huolimatta omia itsejään. Loppu voi vaikuttaa äkkinäiseltä, mutta pidin sen The Fearless Vampire Killers (1967) -tyyppisestä ratkaisusta. Romaani ei missään vaiheessa ota itseään liian vakavasti, eikä toisaalta myöskään halvenna kaikille tuttuja hahmoja. Kerttu Mannisen suomennos on valitettavasti omituisine ilmauksineen melko kömpelö.

- Ole kiltti, Igor, ja anna herra Talbotille lasillinen sherryä.

- Ei, ei! herra Talbot huudahti ja astui silittämättömissä housuissaan askelen lähemmäksi, - te käsitätte nyt minut väärin. Ei minulla mitään alkoholiongelmaa ole.

Hän hiljensi hetkeksi ja madalsi ääntään sivuilleen vilkuillen: - Kuusta se johtuu.

- Kuuko? Täti oli ihan ymmällä.

- Kuusta niin, ja uurre otsalla oli syvä ja hyvin onneton.

- Toisin sanoen, teitä surettaa, että tukka lähtee, että kaljuuntuu, vai? Siinä tapauksessa teidän minun mielestäni on neuvoteltava paikallisen parturin kanssa.

- Ei-ei, Talbot hätääntyi. - Minä tarkoitan täysikuuta.

Angela Sommer-Bodenburgin Pikku vampyyri -sarjan lukemista olen ollut jo kauan aikeissa jatkaa, ja nyt tuntui olevan oikea hetki. Vuorossa oli sarjan kolmas ja neljäs osa, eli Pikku vampyyri matkustaa (1982) sekä Pikku vampyyri maalla (1983) (kuvittaja Amelie Glienke ja suomentaja Leena Viljakainen). Rydiger, vampyyri joka pelkää pimeää ja rakastaa vampyyritarinoiden lukemista, on asettunut takaisin hautaholviin, mutta joutuu välttelemään sinne kutsuttua vierasta. Anton aiotaan raahata maalle lomalle, ja tämä kutsuu Rydigerin mukaan, joka tietysti näkee tilaisuutensa tulleen ja ottaa mielihyvin kutsun vastaan.

Ongelmia aiheuttaa muun muassa Rydigerin arkun kuljettaminen maatilalle. Onneksi Rydigeriä ja Antonia vastapäätä istuva nainen on kadottanut silmälasinsa, eikä huomaa istuvansa samassa junavaunussa ihkaoikean vampyyrin kanssa! Rydiger on tavallista lapsellisempi ja ärsyttävämpi, eikä Antonin äiti ole yhtään sen parempi kiukkukohtauksineen ja yrityksineen muuttaa Anton toisenlaiseksi. Kaiken kaikkiaan kirjat olivat kuitenkin yhtä viihdyttäviä kuten aina, vaikka maatilamiljöö ei osoittautunutkaan niin mielenkiintoiseksi kuin luulin.

__________

Osallistuvat haasteisiin:  Hämärän jälkeen ja Halloween

Tarina vailla loppua - Michael Ende (1979)

Die unendliche geschichte
486 s.

Human passions have mysterious ways, in children as well as grown-ups. Those affected by them can’t explain them, and those who haven’t known them have no understanding of them at all. Some people risk their lives to conquer a mountain peak. No one, not even they themselves, can really explain why. Others ruin themselves trying to win the heart of a certain person who wants nothing to do with them. Still others are destroyed by their devotion to the pleasures of the table. Some are so bent on winning a game of chance that they lose everything they own, and some sacrifice every thing for a dream that can never come true. Some think their only hope of happiness lies in being somewhere else, and spend their whole lives traveling from place to place. And some find no rest until they have become powerful. In short, there are as many different passions as there are people. Bastian Balthazar Bux’s passion was books.

Tämä on taas yksi niitä klassikkolastenkirjoja, jotka puhaltavat lukijan päälle kultaista keijupölyä ja hurmaavat jokaisen taianomaisella tarinalla kaukaisista kuningaskunnista, joissa on kummallisia olentoja ja salaperäisiä paikkoja. Tai sellaisen ainakin kuvittelin tämänkin olevan. En valitettavasti ollut kovin hurmaantunut tai vaikuttunut. Tarina vailla loppua ei ole suinkaan huono, se vain tuntui mitäänsanomattomalta. En ole suuri fantasian fani (tai ainakaan tyypillisen korkean fantasian fani), mutta lastenkirjoissa se yleensä toimii. Elokuvaversion tästä näin joskus muutama vuosi sitten, mutta muistan vain hevoskohtauksen ja söpön lohikäärmeen, joten minulla ei ollut etukäteen mitään nostalgiaongelmia, jotka olisivat estäneet pitämästä kirjasta sellaisenaan.

Meillä on siis tässä tyypillinen tehtävä, jonka suorittamiseen tarvitaan joku erityinen yksilö tai Fantastica tuhoutuu. Sitten on vielä mielenkiintoinen tarina-tarinan-sisällä -rakenne ja kekseliästä maailman rakentelua, mutta toisin kuin esim. Narniassa, en missään vaiheessa ollut kiinnostunut sankareiden matkasta tai siitä, miten kaikki lopulta ratkeaa.

Niin kuin varmaan arvaattekin, toinen sankareista (se, jonka tarina tämä käsittääkseni on) tietysti kasvaa matkan varrella ja tarina paketoidaan siististi, mutta kaikki mikä tätä ennen tapahtuu on ongelma. Ensimmäinen puolisko on vielä ok ja ymmärrettävästi se, josta elokuva tehtiin, mutta toinen osa vasta raskaslukuinen olikin. Se on vain päämäärätön ja matelevan hidas johdanto sankarin elämänmuutokseen. Kahden puoliskon tyylit pitävät ne liian erillään. Ymmärsin kyllä sen, miksi ensimmäinen puolisko tarvitaan, mutta toteutus oli epäonnistunut.

Vaikka kaiken kaikkiaan arvostinkin yritystä käsitellä fantasian ja todellisuuden rajoja, muistutusta siitä miten oikea maailma tarvitsee hyppysellisen taikaa (mutta myös miten liiaksi fantasiaan uppoutumisella on haitallisia vaikutuksia) sekä mielikuvituksen ja tarinankerronnan voiman ylistystä, aloin melko aikaisessa vaiheessa kaivata vanhoja suosikkejani.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Lastenkirjat ja Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -miniarvioita

Vuosi on taas porhaltanut uskomatonta tahtia eteenpäin, ja lukuhaasteet alkavat olla lopuillaan. Pohjoismaahaaste on saatava jo tänään pakettiin, mutta koska en ole ehtinyt kirjoittamaan viimeisimmistä luetuista bloggauksia, yhdistän ne nyt näin miniarviopostaukseen (varsinaisen koosteen julkaisen vielä tänään erikseen).

Selma Lagerlöf - Gösta Berlingin taru (1891)

Osallistuu myös haasteisiin: Klassikot, Maalaismaisemia ja I Spy (Jokin luettava)

Gösta Berling on pappi, jolle maistuu alkoholi, ja tämän vuoksi Berling joutuu luopumaan pappeudestaan ja päätyy elämää rakastavien ja hurvittelevien kavaljeerien seuraan. Tarinassa ei kuitenkaan ole varsinaista juonta, vaan välillä sukelletaan sivuhenkilöiden elämään. Berling jää koko ajan yhä enemmän ja enemmän taustalle, mutta tajunnanvirtamainen rönsyily ei oikeastaan haittaa ollenkaan. Lagerlöf kirjoittaa kauniisti ja luonnon myllerrys yhdistettynä tunteen paloon saa kirjan tuntumaan jopa gotiikalta. Tunnelma on välillä hyvinkin mystinen ja melkein jopa eksoottinen, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin Ruotsiin. Rakkauteen liittyvää melodraamaa löytyy toki monenkin sylillisen verran, mutta tästä tuli jotenkin mieleen Humiseva harju (1847), eli myrskyä päin mennään täysillä pysähtyen välillä lillumaan surumielisyyden laineilla.

Mieletön kansantarumainen romaani, josta löytyy myös hillitysti yliluonnollisen sävyjä ja josta jäi tietyt yksittäiset kohtaukset ikuisesti mieleen: aavereen kilkatus talvisessa maisemassa, suomalaiseukon noitumat korpit ahdistelemassa erästä rouvaa, sopimus paholaisen kanssa,  mustaan viittaan pukeutuneen yksinäisen vanhuksen eli viikatemiehen saapuminen sairasvuoteelle, metsähiseen rakastunut mies jne. Gösta Berlingin taru on jäänyt moneksi viikoksi kaivertamaan mieltä, joten pakkohan tässä on antaa sille viisi tähteä, vaikka ihan heti en ryhtyisi sitä uudestaan lukemaan. Tuolla se kuitenkin hyllyssä odottaa, maaginen Georg Paulin kuvittama vuoden 1926 painos.

"Nuo eivät ole ihmisiä, nuo tulijat: ne ovat metsän hiisiä, erämaan villipetoja. Me, pimeyden vallat, joiden täytyy olla piilossa maan alla, me olemme yhdeksi ainoaksi autuaaksi hetkeksi päässeet vapaiksi. Kosto on vapauttanut meidät." 

Villy Sørensen - Ragnarök: jumalten tuho (1982)

Miten voikin kaksi nimeltään identtistä kirjaa olla niin erilaisia? Luin pari vuotta sitten A. S. Byattin version pohjoismaisten jumalten tuhosta, ja siinä missä sen "lauseet onnistuivat liikuttamaan jo pelkällä läsnäolollaan" ja tarinaa oli pakko lukea välillä ääneen, tanskalaisen Sørensenin tulkinta vaikutti yksiulotteiselta. Saagoja nyt pari lukeneena ymmärrän, että niissä kieli on yksinkertaista, mutta silloin kun nykyajasta käsin kerrotaan uudestaan myyttejä, olettaisin että halutaan tarjota jotain uutta ja raikasta. Byatt tässä onnistui, mutta Sørensenin teksti vaikuttaa väkisinkin hengettömältä, eivätkä suomennetut nimet auta asiaa. Entä millaisina Sørensenin jumalat näyttäytyvät? Näiden erilaiset luonteet tulevat melko hyvin esille, ja se olikin ainoa asia, josta tässä pidin.

Runonjumala Brage kirjoittaa heti valitusrunon tuskallisesta mustasukkaisuudesta ja yksipuolisesta rakkaudesta, kun Idun sanoo ettei tällä ole hänelle juuri nyt (ymmärrettävistä syistä) aikaa. Torilla on lieviä ongelmia äkkipikaisuutensa kanssa, ja on herkkä sulkemaan vaimonsa Sifin suun heti jos tämä yrittää sanoa oman mielipiteensä. Loki on irvailija ja syyttelyiden kohde aina jos jokin menee pieleen, mutta muiden jumalien kannattaisi ehkä joskus kuunnella tämän neuvoja. Avioliiton jumalatar on katkera Freijan asemasta rakkauden jumalattarena, koska eihän tällä ole edes miestä. Kaiken kaikkiaan jumalat haluavat pysyä kaiken yläpuolella, eli ihmiset ja jättiläiset eivät saa tulla jumalten kaltaisiksi. Pohjoismaisen mytologian jumalhahmojen kiehtova epätäydellisyys tulee viimeistään siinä vaiheessa ilmi, kun Njordin ja Skaden avioliitto ei toimi. Mitä jumaluus hyödyttää, jos tavat ovat liian erilaisia? Sopimuksistakin yritetään kiemurrella irti niiden osoittauduttua epäedullisiksi.

"Keskimaassa ei kaikki ollut hyvin. Maailmankäärme kiristi otettaan, se söi merestä kalat ja myrkytti sen syljellään. Ihmiset ja varsinkin kalastajat valittivat siitä jatkuvasti Njordille, mutta mitä hän asialle mahtoi. Ihmiset ja varsinkin maanviljelijät valittivat myös Freille, etteivät pellot ja puutarhat kantaneet hedelmää. Sää ei ollut entisensä, talvea kesti lähes koko vuoden. Ehkä välttämättömyyksien puute teki ihmisistä suvaitsemattomampia."

Astrid Lindgren - Melukylän lapset (Melukylän lapset #4-6)

Osallistuu myös haasteeseen: Lastenkirjat ja Maalaismaisemia

Yhteislaitos, joka sisältää kuvakirjat Lasten päivä melukylässä (1966), Melukylän kevät (1965) ja Melukylän joulu (1966). Muistan selailleeni lapsena jotain Melukylä-kirjaa, mutta se taisi silloin kiinnostaa yhtä vähän kuin nyt. Eivät nämä varsinaisesti huonoja olleet, mutta pidän enemmän Lindgrenin isompien lasten kirjoista. Melukylän joulussa tosin välittyi kivasti vanhanajan joulutunnelma: hillitysti koristellut joulukuuset, punaiseksi maalatut puiset kynttilänjalat, reellä taitettu matka joulukirkkoon, tummaan turkikseen pukeutunut joulupukki jne.

Peter Høeg - Lumen taju (1992)

Osallistuu myös haasteisiin: Kirjallinen maailmanvalloitus (Tanska), I Spy (Veden olomuoto) ja Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)

Tästä jäi kyllä niin sekava jälkimaku, etten hetkeen koske mihinkään Høegin kirjaan. Periaatteessa idea oli kiinnostava ja toteutuskin jaksoi aluksi kiinnostaa, mutta sitten vain lopahti. Pidin siitä, että Smillan menneisyys paljastuu paloina ja yleensäkin Smillan luonteesta, mutta töksähtelevät lyhyet lauseet, jatkuva sivupoluille eksyminen ja taustatutkimuksen esittely uuvuttivat aika nopeasti. Jälkimmäinen puoliskokin oli aikamoinen pettymys, koska se tuntui kuuluvan johonkin toiseen romaaniin, ja oli suoraan sanottuna naurettava. Harmi, grönlantilaisten ja tanskalaisten ristiriidoista olisi saanut vaikka mitä aikaiseksi, mutta tällaisena sekalaisena keskittymiskyvyttömänä ja kliseisenä pakettina ei kuitenkaan uponnut. Jätti kokonaisuudessaan kylmemmäksi kuin mikään Smillan kuvailema lumi tai jää.

Päivi Kumpulainen ja Seija Holopainen (toim.) - Piilokansan tarinoita: islantilaisnovelleja ja -kirjailijoita (2001)

Viimeinen haastekirja ei valitettavasti sekään vakuuttanut. Luin alkuvuodesta kokoelman aikuisille tarkoitettuja islantilaisnovelleja, joka oli ihan pätevä johdanto islantilaiseen mielenmaisemaan ja kirjallisuuteen, mutta nämä lapsille ja nuorille suunnatut novellit eivät puhutelleet. Löytyi töksähteleviä lauseita ja latteita tarinoita, mutta onneksi pieni valonpilkahdus tuli Peikkomuori-tarinasta, jossa peikon muotoinen kallionkieleke sulautuu ikävöinniksi isoäidin perään. Melko suuri osa novelleista on muuten aika surumielistä tavaraa ja käsittelee yllättävän aikuisia aiheita, eli kovin montaa pienelle lapselle suunnattua tarinaa en usko tästä löytyvän.

Miniarvioita, osa III

Elizabeth Peters - Curse of the Pharaohs (Amelia Peabody #1) (1981)

Osallistuu haasteeseen: I Spy (Kuninkaallinen arvonimi)

Yhtä hauska ja viihdyttävä kuin ensimmäinen osa, vaikka Amelian elämäntilanne onkin muuttunut ja tällä kertaa kesti hiukan kauemmin päästä tarinaan sisään. Amelian naseva sananvaihto erään henkilön kanssa oli onneksi ennallaan ja kemia oli edelleen käsinkosketeltavaa. Tällä kertaa tosin näiden kova ulkokuori suli pari kertaa ja henkilöihin tuli lisää inhimillisyyttä. Oli myös aika selvää, ettei Amelia tyytyisi muutosten myötä pelkkien teekutsujen järjestämiseen, ja kontrasti tämän ja tyypillisen sankarittaren tapaan jatkuvasti pyörtyilevän Lady Baskervillen välillä saa kenet tahansa valitsemaan Amelian sekä pölyiset kaivaukset. Sivuhenkilöt olivat tällä kertaa ykkösosaa mielenkiintoisemmat, etenkin viinapulloaan rakastava Madame Berengeria, joka pukeutui kuin antiikin egyptiläinen, mutta lievästi sanottuna mauttomammin. Henkilögallerian laajuus myös tarkoitti enemmän vaihtoehtoja murhaajan henkilöllisyydelle, ja vaikka loppuratkaisu ei niin yllättävä ollutkaan, en myöskään pettynyt. Mukana hääri myös Bastet-kissa, joka toivottavasti nähdään vielä myöhemmin.

Sam Shepard - Motellien aikakirjat (1982)

Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Punainen)

Shepard on minulle enimmäkseen tuttu näyttelijänä, ja kirjalliseen uraan tutustuminen alkoi ihan vahingossa eräänä vuonna kirjaston poistomyyntitapahtumassa. Törmäsin siellä tähän kokoelmaan, jonka takakannessa mainittiin elokuvan Paris, Texas (1984) perustuvan osittain kirjaan, eikä siinä sitten muuta tarvittu. Molemmat ovat periaatteessa tunnelmaltaan aika samanlaisia, mutta elokuvan hitaus ja Stantonin mieletön roolisuoritus yhdistettynä juurikin siihen tunnelmaan miellyttivät ehkä vähän enemmän. Teoriassa Motellien aikakirjoissa on paljon hyvää, ja siinä liikutaan amerikkalaisen kulttuurin kiehtovassa sydämessä: hämäriä motelleja jääpala-automaatteineen, kapakoita, viskin hajua, tupakan savua, huoltoasemia keskellä ei mitään jne. Teoksessa on myös paljon omaelämäkerrallisuutta, ja enimmäkseen kyse on hetkistä historiassa selkeiden novellien sijaan. Ehkä olisin sitten kaivannut enemmän juuri sitä tunnelmaan pureutumista.

J. M. Barrie - Peter Pan Kensingtonin puistossa (1906)

Olen suunnitellut lukevani uudestaan Peter Panin (1911), mutta sitä ennen halusin tutustua alkuperäiseen tarinaan, josta kaikki lähti. Peter Pan Kensingtonin puistossa julkaistiin ensimmäisen kerran aikuisille tarkoitetussa The Little White Bird (1902) -romaanissa, jonka jälkeen Barrie käytti Peterin hahmoa joulukuussa 1904 ensi-iltansa saaneen näytelmän päähenkilönä. Näytelmä sai suursuosion ja sitä esitettiin peräti yhdeksän vuotta. Vuonna 1906 Peter Panin alkuperätarina julkaistiin erillisenä teoksena, joka sai nimen Peter Pan Kensingtonin puistossa. Lastenkirja Peter and Wendy, joka tunnetaan nykyään yleisesti Peter Panina, julkaistiin siis vuonna 1911. Äärettömän kiehtovan alkuperätarinan lukeminen antaa varsinaiselle kirjalle syvyyttä ja ehkä myös selittää osaltaan Peterin käytöstä.

Kaikki kirjan lukeneethan tietävät, että Peter asuu Mikä-Mikä-Maassa, mutta ennen sitä tämä oli pieni alaston lapsi Kensingtonin puistossa, jolla oli ystävinään lintuja ja keijukaisia. Puiston kuvaus on viehättävän taianomaista ja mytologia kaikkien vauvojen menneestä elämästä lintuina mielenkiintoinen, mutta vaikutuin erityisesti surumielisyydestä, jonka sävelet kaikuvat Peter Paniin asti. Peterin syyllisyydentunne äitinsä hylkäämisestä, sydämen särkyminen kotiinpaluun mahdottomuudesta ja uuden ystävän (Wendy Darlingin prototyypin) lähtö takaisin oman äidin luo heijastavat varsinaisen kirjan tapahtumia. Entä sitten kaikki ne öisin puistoon kadonneet lapset, jotka Peter hautaa ja joille hän tekee hautakivet? Kaikesta leikkisyydestä ja tähtipölyn tuikkeesta huolimatta Peterin tarina on siis yllättävän synkkä ja masentava, mutta joka tapauksessa erittäin suositeltava. Arthur Rackhamin alkuperäinen kuvitus (painos saatavilla Project Gutenbergista) korostaa mukavasti tarinan tunnelmaa.

André Breton - Nadja (1928)

Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Oranssi)

Surrealismi on yksi suosikkikoulukuntiani niin elokuvissa kuin maalauksissakin. Kirjallisuudessa siihen tutustuminen on jäänyt hieman vähemmälle, joten Bretonin romaani houkutteli viime vuoden kirjamessuilla Turussa (kiitos muuten kustannusyhtiö Sammakolle tällaisten teosten julkaisemisesta, arvostan!). Nadja on lyhyesti sanottuna surrealistinen romanssi, jossa päähenkilö rakastuu Pariisissa nimihenkilöön, jonka olemus syöpyy jokaiseen tämän vierailemaan paikkaan ja tapaamaan ihmiseen. Mustavalkoiset valokuvat kulkevat tarinan rinnalla. Tarina siis lainausmerkeissä, koska käteen jäi lähinnä surrealistista haahuilua ympäri Pariisia. Haahuilu ei periaatteessa haittaa, mutta tällä kertaa koin sen vähän etäännyttävänä. Toisin kuin Roland Toporin The Tenant (1964), Nadja ei erityisemmin jäänyt mieleen. Toki tähänkin mahtui joitain kiehtovia ja hämmentäviä kohtauksia, mutta yleistunnelma ei kuitenkaan ollut muiden surrealismin klassikkojen tavoin aivoja venyttävä ja todellisuutta muovaava.

Rex Stout - Sampanjaa yhdelle (Nero Wolfe #31) (1958)

Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Keltainen)

Uusiin etsiviin tutustuminen jatkuu. Tällä kertaa vuorossa on newyorkilainen orkideoja kasvattava Nero Wolfe, joka yritetään vakuuttaa juhlissa kuolleen Faith Usherin tehneen itsemurhan juomalla myrkkyä. Wolfen apulainen Archie Goodwin oli paikalla, ja tämä on varma että kyseessä oli murha. Wolfe on henkilönä muistettava, joka on tärkeää etenkin tämän tyyppisissä rikoskirjoissa, joissa on lineaarinen ja yksinkertainen juoni ja päätarkoituksena on ratkaista rikos. Wolfe erottuu nimenomaan erikoisuudellaan, samalla tavoin kuin esimerkiksi Hercule Poirot ja neiti Marple. Rikoksen ratkaisua seuraa mielellään, koska teksti on sujuvaa, eikä juonessa ole tyhjää tilaa tai liikaa syyllisen spekulointia. Loppuratkaisukin on tyydyttävä, joten Stoutista taisi tulla taas yksi Agatha Christien rinnalle pääsevä kirjailija, jonka teoksia varaan kevyeen rikoksen nälkään. Molemmissa on niin sanottua vanhan maailman charmia, mutta ovat kuitenkin keskenään tarpeeksi erilaisia. Toivottavasti Nero Wolfeissa hyödynnetään jatkossa New Yorkia tapahtumapaikkana  vieläkin enemmän.

Blogistanian kesälukumaraton VI

Bloggaaja on nyt palannut Lontoon puolelta maailmaa, mutta ennen kuin kirjoittelen matkatunnelmista, perinteinen yhteinen lukumaraton odottaa (viidenteen pyrähdykseen en jaksanut laiskuuttani osallistua). Oksan hyllyltä -blogista näkee osallistujalistan sekä mistä tässä tapahtumassa on oikein kyse. Kaikki aloittelevat vähän eri aikoihin, mutta riittää että lukeminen ajoittuu osittain lauantain puolelle. Itse aloitan klo 00.00, mutta tällä kertaa en esittele kirjapinoa etukäteen. En yksinkertaisesti osannut päättää mitä vaihtoehtoja otan, tai edes sitä osallistunko tiiliskivellä vai ohuemmilla kirjoilla.

Aion kuitenkin nyt haahuilla vielä enemmän kuin ennen ja maistella lukemisiani ihan rauhassa. Jos tuntuu siltä, voin välillä katsoa jakson jostain sarjasta, unohtua syömään maratoneväitä tms. Paljon yli viidensadan sivun en siis usko pääseväni, mutta se ei tietenkään haittaa. Luin matkan aikana ainoastaan lentokoneessa, joten haluan vain omistaa suurimman osan päivästä kirjoille.

Tähän postaukseen päivittelen välillä edistymistäni, ja sen pidemmittä puheitta haluankin nyt toivottaa kanssamaratoonaajille hauskaa ja kirjaisaa vuorokautta!

Klo 2.01
Luettuja sivuja:  92

Luin loppuun Bridget Jonesin päiväkirjan, joka on maannut keskeneräisenä heinäkuun puolestavälistä asti. En vakuuttunut uuvuttavasta itsesäälissä rypemisestä, mutta ajatuksia kuitenkin heräsi sen verran, että kirjoitan siitä poikkeuksellisesti erikseen (yleensä teen maratonkirjoista lyhyet miniarviot). Testaan vielä ennen yöunia Jymyn mansikkajäätelöä ja lueskelen Saariston lapsia, joka on sekin parhaillaan kesken oleva kirja. Palaillaan huomenna!

- - -

Kuuntelin pitkälle yöhön musiikkia, joten herääminen jäi vähän myöhäiseksi. Luin kirjan aamulla loppuun, ja nyt mietin mitä seuraavaksi: näytelmä vai kauhua?

- - -

Klo 15.00
Luettuja sivuja:  186
Saariston lapset (1964) - Astrid Lindgren (kuvittanut Ilon Wikland), 235 s. (94 s.)
Suomentaja:  Laila Järvinen
Osallistuu haasteisiin:  Lastenkirjat ja Kirjallinen retki Pohjoismaissa

Oli väärin murehtia tulevista päivistä. Täytyi nauttia kuluvasta hetkestä, aurinkoisista aamuista kuten tämä. Silloin elämä on yhtämittaista onnea, selitti Melker. Oli suurenmoista mennä pyjamassa suoraan pihalle, tuntea ruoho jalkojensa alla, pistäytyä meressä laiturin luona ja istuutua sitten omin käsin maalaamansa puutarhapöydän ääreen, lukea kirjaa tai lehteä ja juoda aamukahvi lasten soristessa ympärillä - enempää hän ei pyytänyt elämältä.

Melkersonin perhe hankkii kesämökin Saltkråkanin saarelta, mutta Nikkarila tarvitseekin enemmän korjausta kuin luultiin. Saaristolaiskylä ja sen asukkaat kuitenkin lumoavat perheen ja tekemistä riittää. Kirja sisältää enemmänkin tuokiokuvia saaristoelämästä niin joulun aikaan, kesällä ja keväälläkin kuin yhden jatkuvan juonen. Sellaisenaan sitä on ollut mukava lueskella aina silloin tällöin. Saariston lapset on sympaattinen kesäkirja, jossa laineet liplattavat ja ruoho kutittaa jalkojen alla, mutta joka ei ole kuitenkaan liian pehmoinen ja pörröinen, vaan sisältää myös konflikteja. Malin joutuu olemaan perheen varaäiti oikean äidin kuoleman jälkeen, huolehtien sekä pikkusisaruksistaan, taloustöistä, että vähän hupsusta ja avuttomasta isästäänkin. Lapsikuvaus on realistista eikä liikaan nostalgisointiin taipuvaista. Saariston lapset oli itse asiassa ensin tv-sarja, josta Lindgren muokkasi romaanin, mutta tämä ei näy ollenkaan tekstistä, vaan kirja toimii sellaisenaan oikein hyvin.

Klo 19.37
Luettuja sivuja: 314
Hedda Gabler (1890) - Henrik Ibsen, 128 s.
Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen retki Pohjoismaissa

Jälleen Ibsenin parissa. Tällä kertaa näytelmä kertoo Hedda Tesmanista (os. Gabler), joka on naimisissa kirjoihin ja työhön uppoutuneen Jørgenin kanssa. 1800-luvulle sijoittuvaa kotirouvan turhautumista höystettynä menneisyydestä lipuvilla haamuilla. Hedda on siinä mielessä mielenkiintoinen henkilö, että luonteeltaan tämä on melko manipuloiva ja itsekäs, mutta myös hyvin arvaamaton. Koskaan ei tiedä, mihin tai keneen levoton rouva Tesman kiinnittyy. Lähes neuroottinen nainen vaikuttaa kateelliselta ja mustasukkaiselta etenkin entisestä rakastajastaan. Loppu on hyvin äkkinäinen ja sellaisenaan uskollinen Heddan luonteelle, mutta siinä voi nähdä myös kaikuja naisten aseman vaikeudesta. Toisaalta, Heddaa ei painostettu naimisiin ja syyt naimisiinmenolle olivat muutenkin hyvin pinnalliset, joten sympatiat menevät tällä kertaa aviomiehen puolelle. Heddan omat turhautuneisuudesta johtuvat juonittelut myös johtavat traagiseen loppuun, kun paineet kasvavat liian suureksi, joten voikin kysyä oliko Ibsenin tarkoitus luoda Heddasta lukijan säälin vai inhon kohde. Niin kuin Rosmersholmassakin (1886), Hedda Gablerissa eivät juonenkäänteet sinällään vakuuttaneet, mutta Hedda on ensimmäinen Ibsenin näytelmä, jota voisin lähteä katsomaan teatteriin. Produktioita onkin Wikipedian mukaan ollut tasaiseen tahtiin, ja Heddan roolissa ovat olleet mm. Ingrid Bergman ja Cate Blanchett.

Klo 20.48
Luettuja sivuja:  442

Välipalaksi eläintentäyttöasiaa ja matkalta ostettua fudgea. Walter Potter's Curious World of Taxidermy (128 s.) on lyhyellä tekstiesittelyllä varustettu valokuvakirja viktoriaanisella ajalla eläneen eläintentäyttäjän Walter Potterin elämästä ja töistä. Kuvaelmien yksityiskohtaisuutta ei voi kuin ihailla. Tästä tulee myös erikseen arvio, koska haluan esitellä kirjan ja Potterin kunnolla, sekä esitellä sisältöä myös kunnollisin kameralla otetuin valokuvin.

Klo 23.53
Luettuja sivuja:  595

Sain luettua 153 sivua Walter Mosleyn Sinipukuisesta paholaisesta (1990). Veti todella hyvin mukaansa ja muistuttaa ihan oikeita 40-lukulaisia kovaksikeitettyjä dekkareita. Todennäköisesti ahmin loput  kahdeksisenkymmentä sivua vielä ennen nukkumaanmenoa, koska en malta juonen juuri tihennyttyä jättää loppuratkaisua huomiselle.

- - -

Maraton on kuitenkin minun osaltani tällä erää ohi. Rauhallinen tahti osoittautui hyväksi päätökseksi. Sivumäärä on ihan ok ja suurin osa kirjavalinnoista osui nappiin, eikä eväissäkään ollut valittamista. Jossain vaiheessa teen vielä kierroksen muiden osallistujien blogeissa haistellen lisää maratontunnelmaa. Hyvää yötä!

Kirja + elokuva: Satayksi dalmatiankoiraa - Dodie Smith (1956) + elokuva Aristokatit (1970)

The Hundred and
One Dalmatians
190 s.

Not long ago, there lived in London a young married couple of Dalmatian dogs named Pongo and Missis Pongo. (Missis had added Pongo’s name to her own on their marriage, but was still called Missis by most people.) They were lucky enough to own a young married couple of humans named Mr. and Mrs. Dearly, who were gentle, obedient, and unusually intelligent—almost canine at times. They understood quite a number of barks: the barks for “Out, please!” “In, please!” “Hurry up with my dinner!” and “What about a walk?” And even when they could not understand, they could often guess—if looked at soulfully or scratched by an eager paw. Like many other much-loved humans, they believed that they owned their dogs, instead of realizing that dogs owned them. Pongo and Missis found this touching and amusing and let their pets think it was true.

Niin kuin monet muutkin lapset, tutustuin näihin pilkullisiin koiriin Disneyn elokuvan kautta. Kissaihmisenä en pitänyt 101 dalmatialaista (1961) -elokuvaa ihan yhtä suuressa arvossa kuin Aristokatteja (1970), mutta päätin silti katsoa jos alkuperäisessä teoksessa olisi jotain samantyyppistä viehätystä kuin siinä loppuunkulutetun VHS-kasetin rahisevassa kuvassa.

Satayksi dalmatiankoiraa on tosiaan hurmaava ja suloinen lukijaa kuitenkin aliarvioimatta, ja nimenomaan aliarviointi on se joka useimmiten ärsyttää eniten joissain lastenkirjoissa. Dearlyn perhe kävelyllä kokki ja hovimestari perässään, pahamaineinen Cruella de Vil joka aikoinaan erotettiin koulusta musteenjuonnin takia ja nyt peittää kaiken ruoan pippurilla sekä rakastaa tulta, Jasper ja Saul joiden lempisarja on What's My Crime? ja haaveilevat siihen osallistumisesta (parodia What's My Linesta, jota suosittelen vilkaisemaan Youtubesta jos tietovisailu ja menneen maailman julkkikset kiinnostavat), koirat ja niiden erilaiset persoonallisuudet jne.

Dearlyn perhe voi aluksi vaikuttaa vähän liian täydelliseltä ja imelältä, mutta he ovatkin lopulta aidosti miellyttäviä ihmisiä (ja koiria). Cruella on liioiteltu karikatyyrimainen pahis kaikessa paholaismaisuudessaan, mutta jotenkin se vain toimii. Lapset varmaankin pitäisivät häntä enemmänkin hauskana kuin liian pelottavana, vaikka Cruella tosiaan on erittäin paha. Koirien elämä näyttäytyy salaperäisenä kirjan ihmisille, mutta lukijalle ikään kuin kuiskutellaan kaikki niiden salaisuudet ja näin pääsee kannustamaan Pongoa tämän pelastusoperaatiossa. Alusta asti tietää kaiken sujuvan parhainpäin, mutta ikinä ei tiedä keitä pelastustiimi kohtaa matkallaan. Pikku Tommy edustaa kaikkia niitä, jotka pelkäävät tuntematonta: tämä käyttäytyy huonosti vain siksi, ettei ole ikinä tutustunut koiriin. On niin helppoa olla vähättelevä sellaisia kohtaan, joita ei elämässään ole kohdannut.

Aikuisen silmin lukiessa toisaalta näkee esimerkiksi asenteen perhe-elämää kohtaan: Missis Pongo on hellä ja äidillinen mutta myös aika tollo (muut henkilöt nauravat kun Missis ei osaa selitystenkään jälkeen erottaa vasenta ja oikeaa jne.), kun taas Cruella on tyylikkäästi pukeutunut mutta paha ja erittäin huono kodinhengetär. Rinnastuksen huomaa helposti, mutta en usko sen olevan suuri ongelma kun ottaa huomioon miten herra Dearly huolehtii pennuista niiden synnyttyä tai kuinka rohkeaksi Missis pikkuhiljaa tulee yrittäessään pelastaa pentunsa. Kirjassa on itse asiassa useita kohtia, joista näkyy miten Smith lähti aivan päinvastaiseen suuntaan asenteissaan mitä voisi julkaisuajankohdan puolesta luulla.

Satayksi dalmatiankoiraa on lämminhenkinen ja hyvällä tavalla hullunkurinen, mutta ei kuitenkaan onnistunut ihan täysin voittamaan minua puolelleen. Siinä ei ole sellaista särmää, jota lastenkirjallisuudesta etsin, enkä ole hirveän kiinnostunut eläinten seikkailuista ylipäätään (vaikka rakastankin älyttömän paljon eläimiä; yksityinen eläintarha olisi aika jees). Kesäpäivään tämä oli silti ihan mukava ja kevyt luettava ja kirjassa tavattavat eri (koira)persoonat ovat aika hauskoja. Yksittäisistä kohtauksista erityisen merkillepantavia ovat esimerkiksi koskettava aavekoirakohtaus sekä se kun koirat vaeltavat kirkkoon, ja jonka myötä Cruella de Viliä alkaa ajatella vähän toisesta näkökulmasta. Kirjan puolesta puhuvia seikkoja on siis jonkin verran, mutta minua se ei ihan kokonaan tavoittanut. Jos Smithillä kuitenkin on samanlainen lähestymistapa ja kirjoitustyyli Linnanneidon lokikirjassa (1948), niin odotan kyllä innolla sen lukemista.

Osallistuu haasteeseen:  Lastenkirjat

- - - -

Arvion jätin tällä kertaa muhimaan muutamaksi päiväksi luonnoksiin, koska sain päähäni katsoa nuo alussa mainitsemani elokuvat. Muutama sana siis vielä niistä, ja ehkä innostun tulevaisuudessa useamminkin vertailemaan filmatisointeja alkuperäisteosten kanssa.

101 DALMATIALAISTA (1961)

IMDB

Ohjaajat: Clyde Geronimi, Hamilton Luske, Wolfgang Reitherman

Pääosissa (äänet): Rod Taylor, Cate Bauer, Betty Lou Gerson, J. Pat O'Malley

Pongo: My story begins in London, not so very long ago. And yet so much has happened since then, that it seems more like an eternity.

Näin jälkeenpäin ajatellen pidin näistä elokuvista ehkä osittain animaatiotyylin takia. Halvalla xerografia-tekniikalla toteutettu luonnosmaisuus tuo elokuviin vähän rosoisuutta (ykkössuosikkini xerografian kulta-ajalta on ehdottomasti Basil Hiiri, mestarietsivä (1986)), ja nykypäivän animaatioista Sylvain Chomet'n sympaattinen tyyli muistuttaa näitä eniten. Boheemi poikamieselämä vaihtuu Pongolla ja tämän omistajalla perhe-elämään, mutta sama maanläheinen tunnelma jatkuu silti alun jälkeenkin. Lapsena en kiinnittänyt huomiota ollenkaan tapahtumapaikkaan, mutta nyt alkuperäiskielellä oli hauska kuunnella cockneyta puhuvia pahiksia ja muita hieman hienostuneempia aksentteja.

Lontoo olisi voinut vähän enemmänkin näkyä tarinassa, mutta ymmärrän kyllä että lastenelokuvassa halutaan keskittyä enemmän juoneen, ja tässä olikin muutettu sitä vähän virtaviivaisemmaksi. Cruellan taustaa ei juurikaan selitetty ja jostain syystä Saulin nimi oli muutettu Horaceksi. Muutokset olivat kaikki silti ymmärrettäviä ja hyviä päätöksiä (laajempi henkilö- ja tapahtumakaarti olisi tehnyt elokuvasta sekaisemman), eivätkä ne paljoa vaikuttaneet katselukokemukseen, vaikka lapsuuden kirkassilmäisyys olikin suurimmaksi osaksi hävinnyt enkä ihan samoille kohdille naurahtanut kuin aikoinaan.

Virkistävää että Disney halusi tehdä välillä lämminhenkisiä eläinelokuvia prinsessasatujen sijaan, ja koirien ilmeikkyys olikin yksi elokuvan parhaista puolista. Ääninäyttelijät olivat kaikki erittäin ammattitaitoisia, erityisesti Hitchcockin Linnuissa (1963) pääosaa esittänyt ja tässä Pongon äänenä toiminut Rod Taylor. Kaunotar ja Kulkuri esiintyvät elokuvassa cameorooleissa, mutta en ollut tarpeeksi tarkkasilmäinen bongaamaan niitä kuvasta, vaan luin asiasta vasta jälkeenpäin.

ARISTOKATIT (1970)

IMDB

Ohjaaja: Wolfgang Reitherman

Pääosissa (äänet): Phil Harris, Eva Gabor, Roddy Maude-Roxby, Dean Clark, Liz English,, Gary Dubin

Marie: Ladies don't start fights, but they can finish them!

Kaikki edellä sanomani pätee oikeastaan myös tähän. Animaatiotyyli viehättää jälleen, ja verrattuna esimerkiksi Prinsessa Ruususen (1959) kulmikkuuteen, on xerografiassa enemmän lämpöä ja sielua. Tosin elokuvatkin ovat aika erilaisia. Siinä missä koirien maailma sijoitettiin boheemiin Lontooseen, asuvat Aristokattien kissat pariisilaisessa hienostokorttelissa. Hovimestarin yritettyä hankkiutua perinnön saavista kissoista eroon, ne ajautuvat erilaisiin seikkailuihin O'Malleyn kanssa. Animaatio taipuu niin palatsimaisiin asuntoihin kuin räkäisiin sivukujiinkin Pariisin laitamilla. Täällä kuullaan tanssijalan vipattamaan saava kappale Ev'rybody Wants to Be a Cat. Muilta osin soundtrack ei ole ikimuistettava, mutta tuo yksi ilahdutti aikoinaan kerta toisensa jälkeen. Mitä taas kissoihin tulee, niin pennut olivat edelleen syötävän suloisia ja O'Malley ihana kujakatti.

- - - -

Yleensä Disneyn elokuvat ovat monessakin suhteessa ongelmallisia (esimerkiksi alkuperäisteoksiin vertailtaessa), eikä animaatio ihan kaikissa vakuuta, mutta nämä kaksi eläimiin keskittyvää elokuvaa ovat mukavan hyväntuulisia ja tyyliltään mutkattomia. Onneksi ei tarvinnut yhtään katua näiden katsomista, koska kyllä sitä lapsuuden taikaa oli vielä jäljellä.

The Princess and the Goblin - George MacDonald (1872)

The Princess and the Goblin
224 s.

"[']We are all very anxious to be understood, and it is very hard not to be. But there is one thing much more necessary.'
'What is that, grandmother?'
'To understand other people.'
'Yes, grandmother. I must be fair - for if I'm not fair to other people, I'm not worth being understood myself.[']"

Muun muassa C. S. Lewisin ja J. R. R. Tolkienin kunnioittamalla skottilaisella kirjailijalla ja Lewis Carrollin mentorilla oli selvästi taito luoda maagisia asioita, vaikka valokuvista tuijottaakin takaisin tummanpuhuva ja ankaran näköinen hahmo. Harvat kirjailijat ovat sanoneet, että he eivät kirjoita lapsille, vaan "for the child-like, whether they be of five, or fifty, or seventy-five" (Wikipedia). The Princess and the Goblin on kuitenkin täysin lasten romaani, vaikkakin niin paljon muutakin kuin vain tarina prinsessan ja kuningaskunnan pelastamisesta.

Kahdeksanvuotias prinsessa Irene asuu linnassa hyvin suojeltua elämää lastenhoitajansa Lootien ja muiden palvelijoiden kanssa. Irenellä on kasoittain leluja, mutta niitä on niin monta etteivät ne enää tuota iloa. Eräänä tylsänä päivänä prinsessa turhautuu ja juoksentelee tutkimassa linnaa, löytäen lopulta salaperäisen huoneen, jossa istuu vanha rouva joka väittää olevansa Irenen isoäiti. Irene saa myös tietää, että hänet on pidetty pimennossa maan alla asuvista peikoista, jotka juonittelevat nyt kuningaskuntaa vastaan.

Romaani tuntuu tavallaan yksinkertaiselta sadulta, mutta venytetyltä sellaiselta. Simppeliä juonta on pitkitetty aivan liikaa, joka johtaa suvantokohtien kautta latteaan loppuun. Vaikka tekstitaso olikin pettymys, niin tarinaa ympäröivä taianomaisuus ja mahdollisuus lukea asioita rivien välistä saivat jatkamaan. Peikot ovat aina mielenkiintoisia otuksia, ja tässä niiden olemassaoloa taustoitettiin kivasti. Isoäiti edustaa ylimaallisempaa voimaa. Hän opastaa Ireneä ja on osa tarinassa käsiteltävää uskon käsitettä. Mitä tehdä kun uskot johonkin, mutta muut eivät pysty samaan? Tämän voisi sanoa viittaavavan pappina työskennelleen ja saarnoja julkaisseen MacDonaldin yritykseen kutoa tarinaan jonkinlaista kristinuskon allegoriaa, mutta usko ei aina välttämättä viittaa uskontoon.

MacDonald käsittelee myös sitä, miten ulkonaiset rajat voi ylittää ja keskittyä sen sijaan oppimaan tulemaan sellaiseksi ihmiseksi, joka ansaitsee muiden kunnioituksen. Tarinan aikaisessa vaiheessa muistutetaan, että oikea prinsessa ei valehtele eikä ole töykeä vaan on tottelevainen. Prinsessana olemista ja pinnallisen tittelin vaalimista tärkeämpää on olla kiltti tyttö. Kun Irene leikkii korkeasta asemastaan huolimatta kaivostyöläisten lasten kanssa, lukija oppii että "the truest princess is just the one who loves all her brothers and sisters best, and who is most able to do them good by being humble towards them".

Kuten vielä nykyään joidenkin lasten kodeissa, lastenhoitaja Lootie toimii molempina vanhempina. Irenen äiti on kuollut ja isä matkustelee kuukausia kerrallaan ympäri kuningaskuntaa. Aina kun kuningas tulee takaisin kotiin, tämä näyttäytyy jalona hahmona ja melkein päätyy korkealle jalustalle Irenen silmissä. Kuningas rakastaa silti tytärtään ja eräässä liikuttavassa kohtauksessa kyynelehtii muistellessaan edesmennyttä kuningatarta, mutta mielenkiintoista tässä on se, miten suurimman osan ajasta kuningas pysyy poissaolevana isänä, kun tarina keskittyy eristyneisyytensä haltuunottavaan ja kuningaskunnan pelastavaan Ireneen.

Irene tosiaan näyttää olevansa erilainen prinsessa. Kaivoksilla isänsä kanssa töitä tekevän Curdien rinnalla Irene on aktiivinen toimija, joka löytää isoäidin avustuksella itsestään rohkeuden ja kunniallisuuden. Hän on se, joka isoäidiltä saatua hopealankaa seuraamalla pelastaa Curdien luolasta ja raivaa kivikasan pois tieltä. Erityisesti julkaisuajankohdan valossa on huomionarvoista, että MacDonald ei tyydy alentamaan Ireneä pelkäksi pulassa olevaksi neidoksi, vaan antaa tälle mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä ja olla mukana toiminnan keskellä.

* * *

Osallistuu haasteeseen: Lastenkirjat

Halloween-haasteen yhteenveto

Emilie Le Masque Rouge -blogista heitti ilmoille haasteen, jossa oli tarkoitus lukea koko lokakuun ajan Halloween-teemaan sopivia kirjoja. Kirjoitin nyt poikkeuksellisesti pelkät miniarviot, mutta ehkä nämä sopivat lyhyen haasteen puitteisiin ihan mukavasti. Kaikkia kategorioita en ehtinyt käymään läpi enkä onnistunut valitsemaan edes hirveän hyviä kirjoja, mutta kiitos kuitenkin mukavasta haasteesta!

NOITIA

Kuka pelkää noitia (1983)- Roald Dahl, 206 s.

Pisteet:  * * *

Poika ja tämän norjalainen isoäiti yrittävät estää noitien juonen muuttaa kaikki maailman lapset hiiriksi. Pidin erityisesti siitä, että Dahlin noidat voivat teeskennellä olevansa tavallisia ihmisiä, esimerkiksi opettajia. Niinhän se menee, että kenestäkään ei ikinä tiedä, mitä tämän sisällä lymyilee. Muuten kirja ei sitten erityisesti säväyttänytkään. Jali ja suklaatehdas on ollut tähänastisista lukemistani Dahleista paras, mutta ei tämä silti ole suosikkilastenkirjailijani. En edes osaa perustella sitä sen kummemmin. Tässä yhteydessä voisin myös tehdä sellaisen paljastuksen, että en voi sietää Quentin Blaken risumaista kuvitusta. Se sopii kyllä Dahlin erikoisiin tarinoihin, mutta ei se minua mitenkään esteettisesti miellytä.

KUMMITUKSIA

Carnacki, the Ghost-Finder (1913) - William Hope Hodgson (luettu läppäriltä Kindlestä)

Pisteet:  * *

Carnacki on paranormaaleja ilmiöitä tutkiva etsivä, englanniksi ns. 'occult detective'. Hodgsonin lähestymistapa on tieteellinen ja muistuttaa sellaisenaan Ghost Hunters -sarjaa ja muita nykypäivän haamututkijoita, mutta tarinoissa on hyvin vähän vaihtelua ja niissä viitataan jatkuvasti asioihin, joita ei selitetä tarkemmin. Tarinat ovat itse asiassa niin kaavamaisia (Carnacki lähtee tutkimaan, rakentaa puolustusjärjestelmän ilmiöitä vastaan ja joko karkottaa ilmestykset tai paljastaa niiden olevan huijausta), että mietin kuoleeko Carnacki (joka on poikkeuksellisen yksiulotteinen henkilö) lopulta tylsyyteen työnsä takia. The House Among the Laurels -tarinassa tunnelma on hetkellisesti jännittävä, mutta siihen se sitten jääkin. Hodgsonin kirjoitustyyli muistuttaa Lovecraftista, ja se ei minun kohdallani ole kyllä mikään kohteliaisuus. Turhauttavan epämääräistä ja latteaa.

HÄMÄHÄKKEJÄ

Taputtavat pikku kätöset (2002) - Dan Rhodes, 320 s.

Pisteet:  * *  Suomentaja:  Elina Koskelin

Erään saksalaisen museon yläkerrassa asuu vanha mies, joka on ajoittain tekemisissä lääkäri Ernst Fröhlicherin kanssa. Lopulta kaupunkia kuohuttaa ennenkuulumaton rikos. Sen perusteella mitä olen Edward Goreyn kuvitusta nähnyt, Rhodesin kirjassa on samankaltainen tunnelma. Ei ehkä sairasta eikä oikein kauhuakaan, mutta kuitenkin makaaberia. Mustan huumorin kanssa tasapainottelu onnistuu hyvin, joten kirja ei ole ollenkaan mauton, vaan yllättävän kevytsävyinen. Välillä tosin mentiin jo vähän liian syville vesille, joten kevyen tunnelman keskeyttää lähinnä kiusaantuneisuuden tunne. Luulen Rhodesin halunneen sanoa jotain vähän syvällisempää kuolemasta, mutta siihen kirja oli liian repaleinen. Siitä päästäänkin siihen isoimpaan ongelmaan, eli lukuisat henkilöt eivät kytkeytyneet mielestäni tarpeeksi vahvasti pääjuoneen (erityisesti tarina portugalilaisista rakastavaisista vaikutti tarpeettomalta eikä jaksanut kiinnostaa oikeastaan ollenkaan). Kerronta syöksähtelee vähän joka suuntaan ja rikkoo kronologian tehden romaanista turvonneen ja hajanaisen.

VAMPYYREJA

Radleyn perhe (2010) - Matt Haig, 341 s.

Pisteet:  * * * *

Ulkopuolisille Radleyt näyttäytyvät normaalina keskiluokkaisena perheenä. Peter ja Helen kuitenkin taistelevat väljähtyneen avioliittonsa kanssa ja teini-ikäisillä Rowanilla ja Claralla on vaikeuksia sopeutua pikkukaupungin elämään. Peter ja Helen myös salaavat lapsiltaan jotain: he ovat kaikki vampyyreja. Sitten tapahtuu tragedia, joka muuttaa perheen elämän. Verestä tulee intohimon, totuuden, houkutuksen ja jännityksen symboli. Kaiken sen, jota Peter ja Helen ovat yrittäneet tukahduttaa. En ollut hirveän kiinnostunut teinien ongelmista enkä rakkaushöpinöistä, mutta perhe-elämän ja vampirismin yhdistelmä oli erittäin raikas ja mielenkiintoinen. Haig käyttää hienovaraisesti väkivaltaa ja keskittyy lähinnä henkiseen puoleen sekä siihen, mitä vahinkoa jotkut tekevät itselleen. Oli jännää seurata, pääsevätkö Radleyt tasapainoon itsensä kanssa vai jatkavatko he ääripäiden kanssa taistelua. Radleyn perhe onkin lähempänä ihmissuhderomaania kuin kauhua, joten voin suositella tätä myös niille, jotka yleensä pitävät vampyyreja luotaantyöntävinä.

ZOMBEJA

Sukupolvi Z: zombisodan aikakirjat (2006) - Max Brooks, 342 s.

Pisteet:  * *  Suomentaja:  Helmi Keränen

Brooks käsittelee zombisotaa realistisesti, niin kuin se olisi oikeasti tapahtunut. Kaikilla ei välttämättä ole niin hyviä selviytymistaitoja kuin toisilla ja suhtautumistapojakin on monia. Valitettavasti toteutus ei ollut niin kiinnostava kuin alkuun olin ajatellut. Brooks käyttää vähän liian paljon tilaa selittääkseen poliittista taustaa, strategioita ja yleisiä maailmanlaajuisia vaikutuksia. Siviilien selviytymistaistelu oli kaikkein mielenkiintoisinta. Kun maailma näyttää olevan tuhoutumassa, edes viimeistä huutoa oleviin turvallisuuslaitteisiin törsäävät julkkikset eivät pysty pelastamaan itseään (kyseinen kappale oli muuten hulvaton). Tässä onkin nyt lähinnä kyse siitä, millaisesta zombikokemuksesta itse pitää. Brooks tarjoaa kivasti jotain uutta, mutta pidän enemmän yksilöiden kamppailusta uudenlaisessa maailmassa (The Walking Dead, Elävien kuolleiden yö). Sukupolvi Z:n haastattelumuoto ei onnistunut pitämään otteessaan, ja henkilötkin olivat aika kliseisiä (varsinkin japanilaiset, huh), joten kulttuurinenkin näkökulma loistaa poissaolollaan. Infodumppaus ja lukemattomat selitykset eivät taas tuntuneet luonnollisilta suullisessa historiassa, puhumattakaan siitä miten zombit vaikuttivat olevan lähinnä taustaelementtejä.

Satupäivä: Mirri-tädin satuja - Mirjami Suonio (1958)

Tänään on vietetty valtakunnallista Satupäivää, joten ympäri Suomea on voinut tutustua eri keinoin satujen maailmaan muun muassa teattereissa, kirjastoissa ja museoissa. Sadut voivat auttaa käsittelemään tunteita (suosittelen lukemaan asiasta lisää Bruno Bettelheimin Satujen lumous -teoksesta), mutta ne myös yksinkertaisesti viihdyttävät. Tarinoiden lukeminen ääneen on korvaamatonta aikaa yhdessä lapsen kanssa, ja monien varhaisimmat muistot ovatkin juuri niistä hetkistä, kun iltaisin ennen nukkumaanmenoa on kuunneltu turvallisen aikuisen kainalossa jotain jännittävää tai hauskaa kirjaa.

Niin myös minun muistoni. Myöhemmällä iällä olen lukenut toiselle ääneen satua, mutta luen toisinaan myös ihan vain itselleni (englantia lukiessa paranee samalla kätevästi ääntämys), enkä välttämättä lastenkirjaa. Silloin kun lapsille tarkoitettuja tarinoita sitten lueskelen, pidän eniten taianomaisista (ja synkistä) klassikkosaduista, joista Kaunotar ja hirviö on yksi suosikeistani. Näin Satupäivänä halusin kuitenkin kirjoittaa sellaisesta kirjasta, joka edustaa toista suosikkityyppiäni: vanhat suomalaiset lastenkirjat.

Mirri-tädin satuja luin tosiaan nyt ensimmäisen kerran, ja vaikka en siihen täysin ihastunutkaan, niin se on kuitenkin hyvä esimerkki sellaisesta suloisen vanhanaikaisesta lastenkirjasta, joka sekoittaa realistisuutta ja maagisuutta. Tässä on yhdeksän erilaista lyhyttä tarinaa, joista jokaista yhdistää Mirri-täti. Tädillä on Kymijoen tietämillä Kinturissa kesämökki, josta tonttu huolehtii talven ajan, ja tarinoissa täti kertoo erilaisista sattumuksista tontun ja mökin laitamilla asuvien eläinten elämässä. Maagisuutta tarinoihin tuo tietenkin tonttu, mutta myös se että eläimet puhuvat. Yhdessä myös sivutaan Hollolan keskiaikaisen kivikirkon rakentanutta jättiläistä, joten kansantarinaviittauksia löytyy ainakin muutaman rivin verran.

Niin niistä vanhoistakin lastenkirjoista siis löytyy vaikka mitä mielenkiintoista, joten eihän unohdeta niitä? Lumoudutaan kaikenlaisista tarinoista ja saduista!

Katso myös: Pessi ja Illusia (1944), Mestaritontun seikkailut (1919)

* * *

Kuvittaja: Mauno Oittinen

Veljeni, Leijonamieli - Astrid Lindgren (1973)

Bröderna Lejonhjärta
231 s.

Arvatkaas mikä minusta on hauskaa.  Minusta on hauskaa maata vanhanaikaisessa kaappisängyssä semmoisessa vanhanaikaisessa keittiössä ja jutella Joonatanin kanssa, kun tulen kajo lepattelee seinillä, ja jos katson ikkunasta, niin näen kirsikkapuun oksan, joka kiikkuu hiljaa iltatuulessa.  Ja tuli liedessä hiipuu hiipumistaan, kunnes enää vain kekäleitä on jäljellä, ja huoneen nurkissa alkaa hämärtää, ja minua unettaa yhä enemmän, ja minä makaan vuoteessa enkä yski ensinkään, ja Joonatan kertoo minulle juttuja.  Hän kertoo ja kertoo, ja viimein hänen äänensä kuulostaa minusta enää vain semmoisilta kuiskauksilta taas, ja niin minä nukahdan.  Juuri tästä minä pidän, ja tämmöistä oli silloin ensimmäisenä iltana Ritarlassa, ja sitä varten minä en sitä ikänä unohda.

Ronja, ryövärintyttären (1981) ohella Veljeni, Leijonamieli on toinen niistä Lindgrenin kuuluisimmista teoksista, jotka ovat päässeet lapsuudessa tutkan ohi.  Viimeksi mainitun lukemattomuudelle taitaa kuitenkin olla hyvä syy näin jälkeenpäin ajatellen.  Luin ensimmäisinä kouluvuosinani Muumi-lehteä, ja yhdessä niistä oli pieni pätkä Veljeni, Leijonamielestä.  Kohta oli alusta, jossa Joonatan lohduttaa sairasta Korppua.  Muistan vieläkin elävästi sen kurkkua kuristavan ja sydäntä puristavan tunteen.  Ymmärsin kuoleman olevan jotain lopullista, yksinäistä pimeyttä.  Pelkoja on kaikilla monenlaisia, mutta kuolema on ainoa oikeasti iso asia jota olen aina pelännyt.

Ehkä siis oli hyvä, että tartuin vihdoin kirjaan, koska Lindgrenin taito käsitellä kuolemaa lapsille tarkoitetussa tarinassa on jotain mitä en ole ennen kokenut.  Tapahtumista huolimatta kirjassa on lämpöä ja lohtua.

Tapaamme kuolemansairaan Kaarle 'Korppu' Leijonan, joka ihailee syvästi isoveljeään Joonatania.  Joonatan lohduttaa pelokasta Korppua ja vakuuttaa ettei kuolema ole lopullista, vaan "Nangijalassa sai seikkailla aamusta iltaan ja öisinkin".  Valitettavasti Joonatan kuolee ensin traagisessa tulipalossa yrittäessään pelastaa pikkuveljensä.  Myöhemmin Korppu näkee Joonatanin valkoisena kyyhkysenä, joka kutsuu Korppua Nangijalaan.  Pian molemmat veljekset ovat taas yhdessä ja tästä kirja varsinaisesti alkaakin.  Luvassa on jännittäviä seikkailuja, kun käy ilmi ettei Nangijalassa olekaan kaikki sitä miltä näyttää.

Tiesin etten tule välttymään kyyneliltä.  Alkusivut olivatkin takkuista luettavaa, koska näkökenttä verhoutui jatkuvasti jollain ihmeellisellä sumulla.  Olo kuitenkin helpottui huomattavasti kun tarinassa päästiin Nangijalaan ja sävy muuttui fantasiaseikkailuksi.  Vaikka merkitsin hätäisenä Goodreadsin puolella tämän viiden tähden arvoiseksi, asiaa sulateltuani tulin kuitenkin siihen tulokseen, ettei tästä tullut vahvoista alku- ja loppupuolen tunteista huolimatta lempikirjaani.  Fantasiaa vastaan minulla ei ole mitään, mutta en yleensä paria leffa- ja sarjapoikkeusta lukuunottamatta pidä keskiaikatyyppiseen maailmaan sijoittuvasta fantasiasta.  Korpun ja Joonatanin seikkailut ovat kyllä viihdyttäviä, mutta en siltikään niistä vaikuttunut ihan niin paljon, että jaksaisin kirjan joskus lukea uudestaan.

Paradoksaalista kyllä, Veljeni, Leijonamieli on kuitenkin sellainen kirja, jota suosittelen tästä lähin täydestä sydämestäni ihan kaikille ja varsinkin ulkomaalaisille, joille Lindgren voi olla kokonaan uusi juttu.  En nyt ihan kysy jokaiselta uudelta tuttavuudelta, ovatko he lukeneet Veljeni, Leijonamielen, mutta melkein.  Onhan kirjassa myös kuolema-aspektin lisäksi hieno sanoma pelkojen voittamisesta.  Korppu uskoo olevansa pieni ja mitätön satuprinssimäisen isoveljensä rinnalla, mutta löytää lopulta itsestään suuria voimavaroja tärkeiden valintojen äärellä.  Tästä voivat kaikki ikään katsomatta ottaa oppia.  Miksi tuhlata energiaa itsensä ruoskimiseen, kun jännityksen ja pelon voi valjastaa positiiviseksi adrenaliiniksi?  Epäonnistumisia ei kannata pelätä, koska niistäkin voi aina oppia jotain.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Lastenkirjat