Miniarvioita, osa III

Elizabeth Peters - Curse of the Pharaohs (Amelia Peabody #1) (1981)

Osallistuu haasteeseen: I Spy (Kuninkaallinen arvonimi)

Yhtä hauska ja viihdyttävä kuin ensimmäinen osa, vaikka Amelian elämäntilanne onkin muuttunut ja tällä kertaa kesti hiukan kauemmin päästä tarinaan sisään. Amelian naseva sananvaihto erään henkilön kanssa oli onneksi ennallaan ja kemia oli edelleen käsinkosketeltavaa. Tällä kertaa tosin näiden kova ulkokuori suli pari kertaa ja henkilöihin tuli lisää inhimillisyyttä. Oli myös aika selvää, ettei Amelia tyytyisi muutosten myötä pelkkien teekutsujen järjestämiseen, ja kontrasti tämän ja tyypillisen sankarittaren tapaan jatkuvasti pyörtyilevän Lady Baskervillen välillä saa kenet tahansa valitsemaan Amelian sekä pölyiset kaivaukset. Sivuhenkilöt olivat tällä kertaa ykkösosaa mielenkiintoisemmat, etenkin viinapulloaan rakastava Madame Berengeria, joka pukeutui kuin antiikin egyptiläinen, mutta lievästi sanottuna mauttomammin. Henkilögallerian laajuus myös tarkoitti enemmän vaihtoehtoja murhaajan henkilöllisyydelle, ja vaikka loppuratkaisu ei niin yllättävä ollutkaan, en myöskään pettynyt. Mukana hääri myös Bastet-kissa, joka toivottavasti nähdään vielä myöhemmin.

Sam Shepard - Motellien aikakirjat (1982)

Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Punainen)

Shepard on minulle enimmäkseen tuttu näyttelijänä, ja kirjalliseen uraan tutustuminen alkoi ihan vahingossa eräänä vuonna kirjaston poistomyyntitapahtumassa. Törmäsin siellä tähän kokoelmaan, jonka takakannessa mainittiin elokuvan Paris, Texas (1984) perustuvan osittain kirjaan, eikä siinä sitten muuta tarvittu. Molemmat ovat periaatteessa tunnelmaltaan aika samanlaisia, mutta elokuvan hitaus ja Stantonin mieletön roolisuoritus yhdistettynä juurikin siihen tunnelmaan miellyttivät ehkä vähän enemmän. Teoriassa Motellien aikakirjoissa on paljon hyvää, ja siinä liikutaan amerikkalaisen kulttuurin kiehtovassa sydämessä: hämäriä motelleja jääpala-automaatteineen, kapakoita, viskin hajua, tupakan savua, huoltoasemia keskellä ei mitään jne. Teoksessa on myös paljon omaelämäkerrallisuutta, ja enimmäkseen kyse on hetkistä historiassa selkeiden novellien sijaan. Ehkä olisin sitten kaivannut enemmän juuri sitä tunnelmaan pureutumista.

J. M. Barrie - Peter Pan Kensingtonin puistossa (1906)

Olen suunnitellut lukevani uudestaan Peter Panin (1911), mutta sitä ennen halusin tutustua alkuperäiseen tarinaan, josta kaikki lähti. Peter Pan Kensingtonin puistossa julkaistiin ensimmäisen kerran aikuisille tarkoitetussa The Little White Bird (1902) -romaanissa, jonka jälkeen Barrie käytti Peterin hahmoa joulukuussa 1904 ensi-iltansa saaneen näytelmän päähenkilönä. Näytelmä sai suursuosion ja sitä esitettiin peräti yhdeksän vuotta. Vuonna 1906 Peter Panin alkuperätarina julkaistiin erillisenä teoksena, joka sai nimen Peter Pan Kensingtonin puistossa. Lastenkirja Peter and Wendy, joka tunnetaan nykyään yleisesti Peter Panina, julkaistiin siis vuonna 1911. Äärettömän kiehtovan alkuperätarinan lukeminen antaa varsinaiselle kirjalle syvyyttä ja ehkä myös selittää osaltaan Peterin käytöstä.

Kaikki kirjan lukeneethan tietävät, että Peter asuu Mikä-Mikä-Maassa, mutta ennen sitä tämä oli pieni alaston lapsi Kensingtonin puistossa, jolla oli ystävinään lintuja ja keijukaisia. Puiston kuvaus on viehättävän taianomaista ja mytologia kaikkien vauvojen menneestä elämästä lintuina mielenkiintoinen, mutta vaikutuin erityisesti surumielisyydestä, jonka sävelet kaikuvat Peter Paniin asti. Peterin syyllisyydentunne äitinsä hylkäämisestä, sydämen särkyminen kotiinpaluun mahdottomuudesta ja uuden ystävän (Wendy Darlingin prototyypin) lähtö takaisin oman äidin luo heijastavat varsinaisen kirjan tapahtumia. Entä sitten kaikki ne öisin puistoon kadonneet lapset, jotka Peter hautaa ja joille hän tekee hautakivet? Kaikesta leikkisyydestä ja tähtipölyn tuikkeesta huolimatta Peterin tarina on siis yllättävän synkkä ja masentava, mutta joka tapauksessa erittäin suositeltava. Arthur Rackhamin alkuperäinen kuvitus (painos saatavilla Project Gutenbergista) korostaa mukavasti tarinan tunnelmaa.

André Breton - Nadja (1928)

Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Oranssi)

Surrealismi on yksi suosikkikoulukuntiani niin elokuvissa kuin maalauksissakin. Kirjallisuudessa siihen tutustuminen on jäänyt hieman vähemmälle, joten Bretonin romaani houkutteli viime vuoden kirjamessuilla Turussa (kiitos muuten kustannusyhtiö Sammakolle tällaisten teosten julkaisemisesta, arvostan!). Nadja on lyhyesti sanottuna surrealistinen romanssi, jossa päähenkilö rakastuu Pariisissa nimihenkilöön, jonka olemus syöpyy jokaiseen tämän vierailemaan paikkaan ja tapaamaan ihmiseen. Mustavalkoiset valokuvat kulkevat tarinan rinnalla. Tarina siis lainausmerkeissä, koska käteen jäi lähinnä surrealistista haahuilua ympäri Pariisia. Haahuilu ei periaatteessa haittaa, mutta tällä kertaa koin sen vähän etäännyttävänä. Toisin kuin Roland Toporin The Tenant (1964), Nadja ei erityisemmin jäänyt mieleen. Toki tähänkin mahtui joitain kiehtovia ja hämmentäviä kohtauksia, mutta yleistunnelma ei kuitenkaan ollut muiden surrealismin klassikkojen tavoin aivoja venyttävä ja todellisuutta muovaava.

Rex Stout - Sampanjaa yhdelle (Nero Wolfe #31) (1958)

Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Keltainen)

Uusiin etsiviin tutustuminen jatkuu. Tällä kertaa vuorossa on newyorkilainen orkideoja kasvattava Nero Wolfe, joka yritetään vakuuttaa juhlissa kuolleen Faith Usherin tehneen itsemurhan juomalla myrkkyä. Wolfen apulainen Archie Goodwin oli paikalla, ja tämä on varma että kyseessä oli murha. Wolfe on henkilönä muistettava, joka on tärkeää etenkin tämän tyyppisissä rikoskirjoissa, joissa on lineaarinen ja yksinkertainen juoni ja päätarkoituksena on ratkaista rikos. Wolfe erottuu nimenomaan erikoisuudellaan, samalla tavoin kuin esimerkiksi Hercule Poirot ja neiti Marple. Rikoksen ratkaisua seuraa mielellään, koska teksti on sujuvaa, eikä juonessa ole tyhjää tilaa tai liikaa syyllisen spekulointia. Loppuratkaisukin on tyydyttävä, joten Stoutista taisi tulla taas yksi Agatha Christien rinnalle pääsevä kirjailija, jonka teoksia varaan kevyeen rikoksen nälkään. Molemmissa on niin sanottua vanhan maailman charmia, mutta ovat kuitenkin keskenään tarpeeksi erilaisia. Toivottavasti Nero Wolfeissa hyödynnetään jatkossa New Yorkia tapahtumapaikkana  vieläkin enemmän.