Miniarvioita, osa VIII

Bram Stoker - Midnight Tales (1992)
Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen

Stokerin romaani eräästä kammottavasta vampyyrikreivistä on yksi lempikirjoistani, ja kolme vuotta sitten lukemani Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia (1914) -novellikokoelma ei ollut sekään yhtään hassumpi. Midnight Tales -kokoelmasta löytyy tuosta edellämainitusta tutut "Draculan vieras" sekä "The Squaw", joten niitä en alkanut uudestaan lukea (jälkimmäistä suosittelen kuitenkin lämpimästi). Jätin lukematta myös "The Bridal of Death" -novellin, koska se on alkuperäinen poistettu loppu romaanista The Jewel of the Seven Stars, ja haluan lukea kirjan ensin. Kaiken kaikkiaan tämä on yhtä epätasainen kuin Draculan vieras, mutta siinä mielessä kiinnostavampi, että novelleissa on huimasti tyyllillistä hajontaa.

Pari novellia on kirjoitettu irlannin murteella (aluksi hankalahkoa luettavaa, mutta alkujärkytyksen jälkeen alkoi sujua vähän paremmin, ja toisen irlantilainen huumori ilahdutti), "The Gombeen Man" on suoraviivainen seikkailukertomus, keskeneräinen "Midnight Tales" sisältää pieniä muutaman rivin tarinapaloja jne. Parhaiten jäi mieleen makaaberi ja suoraan sanottuna outo "The Dualitists", jossa kaksi täysin tunteetonta ja kipua ymmärtämätöntä psykopaattilasta kylvävät tuhoa jo pienestä asti. Tunnelmaltaan ja sävyltään jotenkin hämmentävä, ja ehkä sen taki niin hyvä.

Kokoelman jokaisen novellin alussa käydään myös läpi Stokerin ja tämän ystävän sekä manageroitavan näyttelijä Henry Irvingin henkilökohtaista ja ammatillista suhdetta. Midnight Talesin tarinat saivat alkunsa, kun Irvingin esitysten jälkeen miehet kokoontuivat muiden paikalle kutsuttujen illallisvieraiden kanssa Lyceum-teatterin Beefsteak Roomiin tarinoimaan.

Bruce Campbell - If Chins Could Kill: Confessions of a B Movie Actor (2001)
Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat

Kun televisiossa näytettiin aikoinaan Veijari nimeltä Brisco (1993-4) -sarjaa, jäin siihen totaalisesti koukkuun. Huumori iski täysin ja huolimatta siitä, etten ole ikinä pitänyt lännenelokuvista, itkin suurin piirtein verta kun sarja päätettiin lopettaa aivan liian aikaisin. Campbell oli sarjassa pääosassa, mutta onneksi sain nauttia myöhemminkin hepun roolisuorituksista. Ennen kuin näin Evil Dead -trilogian, sivuhahmosekoilu Autolycuksena Xenassa (1996-9) ja Herculeksessa (1995-9) oli ihan parhaimmistoa.

Luonnollisesti olin siis kiinnostunut Campbellin muistelmista, ja hyvät arvostelut nostivat odotukset korkealle. Onneksi odotukseni palkittiin. Campbell kirjoittaa hyvin epämuodollisesti ja keskustelevasti, mikä sopii miehen tyyliin erinomaisesti (niin kuin sekin, että kuvat on kuvaliitteen sijasta ripoteltu ympäri teosta, ja että jokainen luku on aloitettu Campbellille osoitetulle fani- tai vihapostilla). Tarinat Evil Deadin teosta ovat pääosassa, enkä yhtään valita, koska siitä Campbell parhaiten muistetaan ja ihan syystä. Elokuvan matka kulttiklassikoksi on ollut huikea, ja työmäärä sen aikaan saamiseksi oli valtava. Pelkästään tarinat rahoituksen kokoamisesta saa kenen tahansa otsalle kylmän hien. Hienoa oli myös Campbellin häpeilemätön ylpeys siitä, että on säilyttänyt järkensä elokuvateollisuudessa tekemällä töitä lähinnä B-elokuvissa ja pysyttelemällä poissa Hollywoodin myrkyllisestä ilmapiiristä. Tähän liittyi tarina siitä, miten jopa ihmisen puhetapa muuttuu kun Campbellin mukaan Hollywoodin itiöt pääsevät pesiytymään aivoihin.

Campbell pitää myös niin sanottujen duunareiden puolta, eli kaikkien niiden, jotka tekevät tunti toisensa jälkeen töitä kulisseissa, eivätkä aina saa kiitosta uurastuksestaan. Ilman taustajoukkoja ei elokuvia saataisi aikaan. Kuten Robert Englundin muistelmista, Campbellinkin teoksesta välittyy kuva jalat maassa olevasta, humoristisesta, nöyrästä ja rehellisestä tyypistä. Niin, kuka ei tosiaan kieltäytyisi keikasta, josta lopputuloksena on hyvin todennäköisesti järkyttävän huono elokuva, mutta jota kuvatessa saa asua lämpimässä paratiisissa?

Lafcadio Hearn - Kwaidan: tarinoita ja tutkielmia oudoista ilmiöistä (1904)
Osallistuu haasteisiin: Hämärän jälkeen, Kurjen siivellä ja Kirjallinen maailmanvalloitus (Japani)

Kwaidan oli ennestään tuttu Masaki Kobayashin samannimisenä elokuvana. Antologiaelokuvassa on mukana kaksi tarinaa Kwaidanista (sokea muusikko ja luminainen) ja muut ovat muista Hearnin kokoelmista. Elokuva on visuaalisesti upea, ja paperilla taas tarinoista huokuu japanilainen mystisyys ja tyyneys, ja joskus taas tunnelmaa on hyvin vaikeaa kuvailla. En ole animefani, vaan pidän enemmän japanilaisen mytologian kummallisuuksista (esim. huikea Onibaba (1964) tiivistää hyvin sen, mitä Japanilla on tarjottavana animen ulkopuolelta). Läheskään kaikki tarinat eivät iskeneet, mutta pari sai aikaan hivenen kylmiä väreitä: kuollut perheenjäsen seisoo lipaston edessä sitä tuijottaen, muotoa muuttava nainen pyyhkäisee käden kasvoiltaan ja paljastaa tyhjyyden, virvatulet loitsivat sokean muusikon jne. Pientä huumorinpilkahdustakin löytyy, kun mies joutuu kulkemaan ympäri maata vihaisen ihmissyöjädemonin pää hihasta killuen.

Hearn on joka tapauksessa tehnyt elämätyönsä japanilaisen kulttuurin parissa (tunnettuaan lapsesta asti ulkopuolisuutta ja jouduttuaan heitetyksi perheestä toiseen Hearn löysi kodin ja perheen Japanista), ja tällaisenaan Kwaidan on korvaamaton läpileikkaus japanilaiseen tarinaperinteeseen. Hearn on tosin kirjoittanut itse tarinat muokaten muistiin, joten ne ovat enemmänkin toisintoja suullisesta ja kirjallisesta tarinaperinteestä. Aasia ei ole kirjallisuuden puolesta hirveän tuttu, joten tämä oli myös piristävä alku Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen. Vielä kun löytyisi joku hyvä japanilainen kauhuromaani, mutta jotenkin tuntuu, että tällaisina lyhyinä tarinoina aasialainen kauhu toimii parhaiten.

Miniarvioita, osa IV

Tove Jansson - Kesäkirja (1972)

Osallistuu haasteisiin: I Spy (Vuodenaika) ja Luetaan sateenkaari (Vihreä)

Tästä on kirjoitettu jo niin paljon, etten tiedä mistä aloittaisi. Lukuolosuhteet olivat täydelliset, koska vietin kesällä muutaman päivän mökillä, ja vaikka sää ei juuri silloin ollutkaan kaikkein kauneimmillaan, pääsin silti hyvin tunnelmaan. Janssonin tekstissä on haikeutta, mutta myös pilkettä silmäkulmassa. Isoäiti on paras kuvaus vanhemmasta ihmisestä, johon olen muistaakseni törmännyt. Arvostin sitä, ettei isoäiti ollut tyypillinen leppoisa vanhus, vaan vähän piikikäs, ja henkilöiden dynamiikka on muutenkin mahtavaa seurattavaa. Luonnon kuvauskin on taattua laatua, joten mielelläni palaisin tähän myöhemmin, vaikka tällä kertaa en viittä tähteä antanutkaan.

Pat Morris & Joanna Ebenstein - Walter Potter's Curious World of Taxidermy (2013)
Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Vaaleansininen)
Selailin tätä eräässä lontoolaisessa kirjakaupassa, mutta jo pelkkä kansi sulatti sydämeni ja pakotti viemään kirjan kassalle. Aihe on ehkä hieman makaaberi, mutta vaikka olen itse pitänyt täytettyjä eläimiä jollain tasolla pelottavina, Walter Potterin elämäntyö ansaitsee huomiota. Viktorian aikainen eläintentäyttäjä rakensi uskomattoman yksityiskohtaisia kuvaelmia ja ylläpiti myös museota, jossa esitteli omien töidensä lisäksi monijalkaisia kissoja ja muita kuriositeetteja. Nykyään museon kokoelma on valitettavasti myyty, mutta tämä valokuvakirja onneksi esittelee kokoelman helmiä ja kertoo siinä sivussa myös Potterin elämästä ja museon vaiheista. Potterista tulee kuva lempeänä miehenä, joka suhtautui työhönsä intohimoisesti ja halusi levittää tätä iloa muillekin. Viktoriaaninen aikakausikin hahmottuu entistä enemmän, kun siitä paljastuu uusia leikkisiä puolia.

Vaikka eläinten täyttäminen tuntuisi luotaantyöntävältä, kannattaa silti tutustua Potterin töihin vaikka kirjan virallisilla sivuilla, josta löytyy myös artikkeleita aiheeseen liittyen. Sikaria polttavat oravat, kissojen häät ja teekutsut jne. ovat kaikki ihailtavan huolella tehtyjä. Aika hyvin itseoppineelta harrastelijalta. Harmi vain, että kokoelma on kärsinyt vuosien varrella, koska aina ei ole ymmärretty miten teoksia tulisi hoitaa ja säilyttää. Epäreilua on myös, se miten Potteria ja myöhemmin museonhoitajia on syytetty eläinrääkkäyksestä ja ties mistä. Itse ainakin näen kissanpennut mieluummin siemailemassa teetä pikkuruisista kupeista kuin mietin niitä tapoja, joilla maanviljelijät hankkiutuivat eroon ylijäämäkissoista.

Walter Mosley - Sinipukuinen paholainen (Easy Rawlins #1) (1990)

Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Tummansininen)

Rawlins on tummaihoinen sotaveteraani 1940-luvun Kaliforniassa. Keskiluokkaisen statuksen merkitys on suuri Rawlinsin kaltaiselle miehelle, jolle oma koti on kaikki kaikessa. Turvallinen yhteiskunnallinen asema kuitenkin vaarantuu, kun Rawlins menettää työpaikkansa ja palkataan etsimään kaunis ranskatar Daphne Monet.

Mosleyn Los Angeles näyttäytyy päähenkilön ansiosta hieman erilaisesta näkökulmasta kuin muiden rikoskirjailijoiden, mutta mietin nyt jokusen viikon lukemisen jälkeen jos kirjassa on sittenkään tarpeeksi raikkautta. Tarina on vetävä, Mosleyn kirjoitustyyli imee mukaansa ja L. A. on suhteellisen kiehtova, mutta jotain jäin kaipaamaan. Toisin kuin Chandler ja muut oikeasti kyseisenä aikana eläneet kirjailijat, Mosleyn kirjan vaikutus tuntui häipyvän jonkin ajan kuluttua lukemisesta. Jotenkin jäi tunne nätille rusetille sitomisesta ja pinnallisesta noir-tunnelmasta. Pidin tästä kuitenkin sen verran, että taidan vielä kokeilla toista osaa, jos vaikka saisin paremman otteen sarjasta.

F .E. Sillanpää - Elämä ja aurinko (1916)

Osallistuu  haasteeseen: Maalaismaisemia ja I Spy (Taivaankappale)

Enpä uskonut koskaan tulevan sitä päivää, että sanon pitäväni jotain Sillanpään kirjaa tympeänä. Olen kuitenkin vakuuttunut, että tähän löytyy hyvä syy: Elämä ja aurinko on Sillanpään ensimmäinen romaani, joten tyyli ei ole vielä niin hiottu ja monitasoinen kuin myöhemmissä. En jaksanut melkein lukea koko opusta loppuun, koska sivu toisensa jälkeen kohtasin pelkkää jahkailua ja ympäripyöreitä pohdintoja. Tässä jos missä olisi tarvittu kustannustoimittajan punakynää. Toisaalta, en kyllä usko mitään merkityksellistä jäävän jäljelle jos tästä jotain ryhdyttäisiin karsimaan. Jäi vähän kirjan kokonaisidea hämäräksi.

Tuntematon - Gunnlaugr Käärmeenkielen saaga (1200) ja Tuntematon - Lohilaaksolaisten saaga (1245)

Osallistuvat haasteeseen: Kirjallinen retki Pohjoismaissa (Islanti)

Tuli osallistuttua tässä syksyllä islantilaisia saagoja käsittelevälle kurssille yliopistolla, joka oli hieno tilaisuus oppia yleisesti millainen merkitys saagoilla on islantilaiseen yhteiskuntaan ja ennen kaikkea oppia lukemaan niitä oikeaoppisesti. Monet islantilaiset nykykirjailijatkin inspiroituvat saagoista ja parikymmentä vuotta sitten erästä historiallista saagaa luetutettiin kouluissa todellisena historiana.

Saagojen kieli on aika yksinkertaista ja toteavaa, mutta ainakin William Morrisin käännös soljuu sujuvasti. Tarinoiden muotoon kestää aikansa tottua ja sukupuiden luettelointi tuntuu aluksi oudolta, mutta jälkimmäinen selittyy sillä, että saagat kirjattiin ylös yhtä lailla historiallisiksi dokumenteiksi kuin tarinoiksi islantilaisten edesottamuksista (genretkin vaihtelevat elämäkerrallisista kuningassaagoista romansseihin). Kun kaikki paitsi juoni sitten riisutaan pois, jää jäljelle aika viihdyttävä tarina. Kautta vuosituhansien ihmisillä on ollut samanlaisia pelkoja ja haluja, joten eivät saagat ehkä kuitenkaan niin vieraita ole kuin aluksi luulisi.

Gunnlaugin tarinassa on kaikuja kreikkalaisten näytelmien piirteistä (esim. kohtaloa ei voi paeta, varsinkin jos siitä on olemassa ennustus) ja Lohilaaksolaisten saaga on saippuaoopperamainen tarina erään suvun vaiheista. Koska saagat on kirjoitettu vasta keskiajalla muistiin, rivien välissä on myös huomattavissa nyrpeitä kommentteja pakanoiden elämäntavoista. Mitä naisten asemaan tulee, Gunnlaugissa rakastetun kohtalo on tyytyä asemaansa kulisseissa (tosin tämän isä tuntuu välittävän tyttärestään aidosti), mutta Lohilaaksolaisissa on maininta Unnista, joka lähtee salaa rakennuttamallaan laivalla ja ottaa mukaansa monta korkea-arvoista ja jalosukuista miestä sekä muita seuraajia.

Saagoissa on kieltämättä toisteisuutta, mutta niissä on myös seikkailun ja taian tuntua jos pääsee muodosta huolimatta käsiksi sisältöön. Riippuu tietysti varmaan saagastakin, mutta ehkä kokeilen seuraavaksi vaikka jotain fantasiaelementtejä sisältävää.

Hatchepsut: The Female Pharaoh - Joyce Tyldesley (1996)

304 s.

Had Hatchepsut been born a man, her lengthy rule would almost certainly be remembered for its achievements: its stable government, successful trade missions and the impressive architectural advances which include the construction of the Deir el-Bahri temple on the west bank of the Nile at Luxor, a building which is still widely regarded as one of the most beautiful in the world. Instead, Hatchepsut's gender has become her most important characteristic and almost all references to her reign have concentrated not on her policies but on the personal relationships and power struggles which many historians have felt able to detect within the claustrophobic early 18th Dynasty Theban royal family.

Antiikin Egyptin historiassa on vielä paljon mitä ei tiedetä. Tunnetuimmat Egyptin kuningattaret eivät välttämättä olleet Egyptin valtakunnan kannalta kaikkein merkittävimpiä hallitsijoita, ja Tyldesleyn elämäkerta eräästä unohdetusta hallitsijasta muistuttaa, miten erikoista on että juuri tietyt henkilöt nousevat esiin historiasta. Hatchepsutista liikkuu paljon myyttejä ja monet käsitykset Tyldesley tyrmää suoralta kädeltä. Ei ole esimerkiksi mitään todisteita sille, että kuningatar olisi ollut ilkeä äitipuoli, joka surmasi hallitsijapuolisonsa ja otti väkisin vallan itselleen. Vaikka Sethen laatima hallitsijajärjestys hylättiin lopulta vääränä, tämän käsitys sai kuitenkin jalansijaa ja on yhä tutkijoita, jotka pitävät Tuthmosiden hovia juonittelun tyyssijana.

Tyldesley käsittelee Hatchepsutin elämää myös sukupuolen kautta. Kruunajaistensa jälkeen Hatchepsut pukeutui naisten mekon ja kruunun sijaan perinteisiin hallitsijan tunnuksiin, joihin kuului muun muassa tekoparta. Tuohon aikaan Egyptissä valta kuului miehille (erityisesti yläluokalle, kun taas tavallisten kansalaisten uskottiin olevan merkityksettömiä eivätkä he saaneet ottaa osaa valtakunnan asioihin), joten on hyvin mahdollista, että Hatchepsut halusi vahvistaa valtaansa ja näyttäytyä vakavasti otettavana hallitsijana. Egyptissä ei edes tunnettu sanaa "kuningatar". Hatchepsutin valtakaudella Egypti kukoisti, mutta tämän nimi yritettiin silti kaikin tavoin pyyhkiä pois esimerkiksi tuhoamalla monumentteja. Tähän ei löydy selkeää selitystä, mutta yksi mahdollisuus on se, että Hatchepsutin poikapuoli halusi päästä eroon epätavallisen naisfaaraon jäljistä, koska uskoi tämän sukupuolen rikkovan järjestystä ("maat") vastaan.

Tyldesleyn elämäkerta on kiehtova kuvaus naisen merkityksestä historiassa, siitä miten historiankirjoitusta voi halutessaan manipuloida ja miten vähäisten todisteiden perusteella tehdyt väärät päätelmät vuosituhansia sitten eläneestä ihmisestä voivat jäädä elämään. Taustalla kuljetetaan paljon tietoa antiikin Egyptin yhteiskunnasta, jonka uskoisin kuitenkin olevan ymmärrettävää myös vasta aihepiiriin tutustuville. Tyldesley myöntää, ettei Hatchepsutista tiedetä paljoa, mutta onnistuu kuitenkin luovimaan faktan ja myyttien välillä, vaikka itse elämäkerran kohde jääkin väkisin etäiseksi.

Päällimmäisenä jää mieleen kysymys, että miksi Kleopatra on maailmankuulu kauneudestaan ja miesten kanssa pelehtimisestä, mutta Hatchepsutin kaltaisia hallitsijavelvollisuutensa tasaisen hyvin suorittaneita työnnetään yhä syvemmälle unholaan? Onko niin, että länsimaisen yhteiskunnan historiaan vaikuttaminen ja salaperäinen naiseus sekä sen hyödyntäminen ovat tässä avainasioita, vai onko kyse yksinkertaisesti tiedon vähäisyys? Tyldesleyn elämäkerta Kleopatrasta odottaa vielä lukemista, joten tulee olemaan mielenkiintoista verrata näitä kahta hahmoa toisiinsa.

Osallistuu haasteeseen: Elämäkertahaaste

Miniarvioita, osa III

Elizabeth Peters - Curse of the Pharaohs (Amelia Peabody #1) (1981)

Osallistuu haasteeseen: I Spy (Kuninkaallinen arvonimi)

Yhtä hauska ja viihdyttävä kuin ensimmäinen osa, vaikka Amelian elämäntilanne onkin muuttunut ja tällä kertaa kesti hiukan kauemmin päästä tarinaan sisään. Amelian naseva sananvaihto erään henkilön kanssa oli onneksi ennallaan ja kemia oli edelleen käsinkosketeltavaa. Tällä kertaa tosin näiden kova ulkokuori suli pari kertaa ja henkilöihin tuli lisää inhimillisyyttä. Oli myös aika selvää, ettei Amelia tyytyisi muutosten myötä pelkkien teekutsujen järjestämiseen, ja kontrasti tämän ja tyypillisen sankarittaren tapaan jatkuvasti pyörtyilevän Lady Baskervillen välillä saa kenet tahansa valitsemaan Amelian sekä pölyiset kaivaukset. Sivuhenkilöt olivat tällä kertaa ykkösosaa mielenkiintoisemmat, etenkin viinapulloaan rakastava Madame Berengeria, joka pukeutui kuin antiikin egyptiläinen, mutta lievästi sanottuna mauttomammin. Henkilögallerian laajuus myös tarkoitti enemmän vaihtoehtoja murhaajan henkilöllisyydelle, ja vaikka loppuratkaisu ei niin yllättävä ollutkaan, en myöskään pettynyt. Mukana hääri myös Bastet-kissa, joka toivottavasti nähdään vielä myöhemmin.

Sam Shepard - Motellien aikakirjat (1982)

Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Punainen)

Shepard on minulle enimmäkseen tuttu näyttelijänä, ja kirjalliseen uraan tutustuminen alkoi ihan vahingossa eräänä vuonna kirjaston poistomyyntitapahtumassa. Törmäsin siellä tähän kokoelmaan, jonka takakannessa mainittiin elokuvan Paris, Texas (1984) perustuvan osittain kirjaan, eikä siinä sitten muuta tarvittu. Molemmat ovat periaatteessa tunnelmaltaan aika samanlaisia, mutta elokuvan hitaus ja Stantonin mieletön roolisuoritus yhdistettynä juurikin siihen tunnelmaan miellyttivät ehkä vähän enemmän. Teoriassa Motellien aikakirjoissa on paljon hyvää, ja siinä liikutaan amerikkalaisen kulttuurin kiehtovassa sydämessä: hämäriä motelleja jääpala-automaatteineen, kapakoita, viskin hajua, tupakan savua, huoltoasemia keskellä ei mitään jne. Teoksessa on myös paljon omaelämäkerrallisuutta, ja enimmäkseen kyse on hetkistä historiassa selkeiden novellien sijaan. Ehkä olisin sitten kaivannut enemmän juuri sitä tunnelmaan pureutumista.

J. M. Barrie - Peter Pan Kensingtonin puistossa (1906)

Olen suunnitellut lukevani uudestaan Peter Panin (1911), mutta sitä ennen halusin tutustua alkuperäiseen tarinaan, josta kaikki lähti. Peter Pan Kensingtonin puistossa julkaistiin ensimmäisen kerran aikuisille tarkoitetussa The Little White Bird (1902) -romaanissa, jonka jälkeen Barrie käytti Peterin hahmoa joulukuussa 1904 ensi-iltansa saaneen näytelmän päähenkilönä. Näytelmä sai suursuosion ja sitä esitettiin peräti yhdeksän vuotta. Vuonna 1906 Peter Panin alkuperätarina julkaistiin erillisenä teoksena, joka sai nimen Peter Pan Kensingtonin puistossa. Lastenkirja Peter and Wendy, joka tunnetaan nykyään yleisesti Peter Panina, julkaistiin siis vuonna 1911. Äärettömän kiehtovan alkuperätarinan lukeminen antaa varsinaiselle kirjalle syvyyttä ja ehkä myös selittää osaltaan Peterin käytöstä.

Kaikki kirjan lukeneethan tietävät, että Peter asuu Mikä-Mikä-Maassa, mutta ennen sitä tämä oli pieni alaston lapsi Kensingtonin puistossa, jolla oli ystävinään lintuja ja keijukaisia. Puiston kuvaus on viehättävän taianomaista ja mytologia kaikkien vauvojen menneestä elämästä lintuina mielenkiintoinen, mutta vaikutuin erityisesti surumielisyydestä, jonka sävelet kaikuvat Peter Paniin asti. Peterin syyllisyydentunne äitinsä hylkäämisestä, sydämen särkyminen kotiinpaluun mahdottomuudesta ja uuden ystävän (Wendy Darlingin prototyypin) lähtö takaisin oman äidin luo heijastavat varsinaisen kirjan tapahtumia. Entä sitten kaikki ne öisin puistoon kadonneet lapset, jotka Peter hautaa ja joille hän tekee hautakivet? Kaikesta leikkisyydestä ja tähtipölyn tuikkeesta huolimatta Peterin tarina on siis yllättävän synkkä ja masentava, mutta joka tapauksessa erittäin suositeltava. Arthur Rackhamin alkuperäinen kuvitus (painos saatavilla Project Gutenbergista) korostaa mukavasti tarinan tunnelmaa.

André Breton - Nadja (1928)

Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Oranssi)

Surrealismi on yksi suosikkikoulukuntiani niin elokuvissa kuin maalauksissakin. Kirjallisuudessa siihen tutustuminen on jäänyt hieman vähemmälle, joten Bretonin romaani houkutteli viime vuoden kirjamessuilla Turussa (kiitos muuten kustannusyhtiö Sammakolle tällaisten teosten julkaisemisesta, arvostan!). Nadja on lyhyesti sanottuna surrealistinen romanssi, jossa päähenkilö rakastuu Pariisissa nimihenkilöön, jonka olemus syöpyy jokaiseen tämän vierailemaan paikkaan ja tapaamaan ihmiseen. Mustavalkoiset valokuvat kulkevat tarinan rinnalla. Tarina siis lainausmerkeissä, koska käteen jäi lähinnä surrealistista haahuilua ympäri Pariisia. Haahuilu ei periaatteessa haittaa, mutta tällä kertaa koin sen vähän etäännyttävänä. Toisin kuin Roland Toporin The Tenant (1964), Nadja ei erityisemmin jäänyt mieleen. Toki tähänkin mahtui joitain kiehtovia ja hämmentäviä kohtauksia, mutta yleistunnelma ei kuitenkaan ollut muiden surrealismin klassikkojen tavoin aivoja venyttävä ja todellisuutta muovaava.

Rex Stout - Sampanjaa yhdelle (Nero Wolfe #31) (1958)

Osallistuu haasteeseen: Luetaan sateenkaari (Keltainen)

Uusiin etsiviin tutustuminen jatkuu. Tällä kertaa vuorossa on newyorkilainen orkideoja kasvattava Nero Wolfe, joka yritetään vakuuttaa juhlissa kuolleen Faith Usherin tehneen itsemurhan juomalla myrkkyä. Wolfen apulainen Archie Goodwin oli paikalla, ja tämä on varma että kyseessä oli murha. Wolfe on henkilönä muistettava, joka on tärkeää etenkin tämän tyyppisissä rikoskirjoissa, joissa on lineaarinen ja yksinkertainen juoni ja päätarkoituksena on ratkaista rikos. Wolfe erottuu nimenomaan erikoisuudellaan, samalla tavoin kuin esimerkiksi Hercule Poirot ja neiti Marple. Rikoksen ratkaisua seuraa mielellään, koska teksti on sujuvaa, eikä juonessa ole tyhjää tilaa tai liikaa syyllisen spekulointia. Loppuratkaisukin on tyydyttävä, joten Stoutista taisi tulla taas yksi Agatha Christien rinnalle pääsevä kirjailija, jonka teoksia varaan kevyeen rikoksen nälkään. Molemmissa on niin sanottua vanhan maailman charmia, mutta ovat kuitenkin keskenään tarpeeksi erilaisia. Toivottavasti Nero Wolfeissa hyödynnetään jatkossa New Yorkia tapahtumapaikkana  vieläkin enemmän.

Krokotiili hiekkasärkällä (Amelia Peabody #1) - Elizabeth Peters (1975)

Crocodile on the
Sandbank 
296 s.

    Poimin sinivihreän veistoksen hyllyltä ja hankasin sitä nenäliinallani ja näytin Evelynille sen jättämää likaista tahraa nenäliinassani.  - - -

    "Rouva!  Jättäkää korvaamattoman arvokkaat muinaisesineet rauhaan!  On tarpeeksi paha, että se epäpätevä typerys Maspero sekoittaa ne keskenään!  Täydennättekö hänen typeryyttään tuhoamalla esineet, jotka hänellä on jäljellä?"  - - -

    "Hyvä herra", sanoin katsoen häntä päästä varpaisiin.  "En tunne teitä -"

    "Mutta minä tunnen teidät, rouva!  Olen tavannut teidän tapaisianne liian usein - riehaantuneita brittiläisiä naisia kömpelöimmillään ja pöyhkeimmillään.  Lempo soikoon!  Laji täyttää maan moskiittojen tavoin ja on yhtä raivostuttava.  Pyramidien syvyydet, Himalajan korkeudet - missään en pääse teitä pakoon!"  - - -

    Käsi laskeutui hänen olkapäälleen.  Näin Evelynin sekä nuoren miehen, joka oli vastustajani solakampi ja parrattomampi kaksoiskappale: tummahiuksinen, sinisilmäinen, pitkä mutta ei yhtä massiivinen.

    "Radcliffe", mies sanoi kiireisesti.  "Pelotat armollista neitiä.  Pyydän, että -"

    "En ole peloissani", sanoin rauhallisesti.  "Paitsi ystävänne terveyden puolesta.  Vaikuttaa siltä, että hän on saamassa kohtauksen.  Kärsiikö hän usein aivojen vajaatoiminnasta?"

Lainaus on tällä kertaa poikkeuksellisen pitkä (ja siltikin jonkin verran karsittu), koska kyseinen kohtaus on kirjan hauskin ja tiivistää hyvin sekä keskeisten henkilöiden luonteenpiirteet että kirjan yleissävyn.  Kyseessä on siis Amelia Peabody -sarja, jossa Amelia seikkailee pääosin 1800-1920-lukujen Egyptissä ja kohtaa matkoillaan mystisiä asioita.  Ensimmäisessä osassa Amelian kuuluisa tutkijaisä on jättänyt tyttärelleen suuren perinnön, ja omaisuuden turvin Amelia lähtee Englannista.  Matkalla tämä ottaa suojelukseensa rakastajansa hylkäämän Evelynin, ja yhdessä naiset joutuvat keskelle salaperäisiä ja aavemaisia tapahtumia tavattuaan Emersonin veljekset, arkeologi Radcliffen ja filologi Walterin.

Viime vuoden elokuussa menehtynyt egyptologi Barbara Mertz kirjoitti romaaninsa pseudonyymeilla Elizabeth Peters ja Barbara Michaels, jotta akateeminen ura ja romaaniura pysyisivat erillään.  Mertz voitti kirjoillaan useita tunnustuksia, ja onpa Amelian mukaan nimetty oma palkintonsakin.  Vaikka kirjat eivät varsinaisesti olekaan dekkareita eikä tässä ensimmäisessä ratkota murhaa, niin ne ovat hyvin kotoisia mysteereitä Agatha Christien hengessä ja suosio on helppo ymmärtää.

Amelia Peabodyn seikkailut sijoittuvat kaikki egyptologian niin sanotulle kultakaudelle, eli ajalle jolloin tehtiin kaikki merkittävimmät arkeologiset löydöt.  Huolimatta kirjailijan taustasta inforyöppyjä ja historiallisia luentoja ei ole, vaan Egypti toimii luonnollisena taustana tapahtumille.  Amelia esimerkiksi rakastuu pyramideihin ja pääsee harjoittelemaan arkeologisia menetelmiä, joista on myöhemmin hyötyä.  Olisin itse asiassa voinut lukea enemmänkin 1800-luvun arkeologiasta ja Egyptistä, varsinkin kun Emersonit tekevät kaivauksia Akhenatenin kaupungissa.  Äärettömän mielenkiintoinen aikakausi ei siis aivan tullut iholle asti, mutta onneksi henkilöt vievät sen tilan.

Amelia ei ole aivan perinteinen viktoriaanisen aikakauden nainen.  Feministi ja itse vanhaksipiiaksi julistautunut on kiinnostunut muinaishistoriasta, eikä pelkää sanoa suoraan mitä ajattelee.  Amelian määrätietoisuus ja tapa tökkiä päivänvarjolla epämiellyttäviä ihmisiä ovat loistavaa vaihtelua pyörtyileviin ja persoonallisuudeltaan laimeisiin tyttöihin.  Evelyn menee periaatteessa tähän jälkimmäiseen kategoriaan, mutta haluan uskoa Amelian seuran tehneen tälle hyvää, eikä Evelynin menneisyyskään aivan viittaa siihen, että tämä olisi valmis mukautumaan sokeasti viktoriaanisen yhteiskunnan odotuksiin.  Karkeakäytöksinen Radcliffe Emerson on puolestaan jopa hieman byronmainen, mutta ehkä intohimo omaan ammattiin ja halu säilyttää historiaa selittävät osaltaan olemattomat hienotunteisuuden kyvyt.  Henkilöiden perustuminen oikeisiin historiallisiin henkilöihin on hauska yksityiskohta, josta voi lukea lisää täältä.

Romantiikkaa on omaan makuuni vähän liian paljon, eikä itse mysteerikään ole mikään erikoinen, vaan aika selvä ja looginen tapaus heti alusta asti.  Kirjan yleissävy on kuitenkin onneksi hauska.  Kuten on aikaisemmin ehkä tullut ilmi, en lue humoristisia kirjoja ja nauran harvoin ääneen lukiessani, mutta tämä oli yksi harvoista poikkeuksista.  Eikä hauskuus tule esiin pelkästään tapahtumissa, vaan yleisellä tasolla kirja parodioi seikkailuromaaneja sekä 1800-luvun niin sanottuja sensaatioromaaneja (esim. Collinsin Valkopukuinen nainen ja Dickensin Edwin Droodin arvoitus).  Henkilöissä ja salaperäisyydessä on paljon tuttuja piirteitä jos on lukenut kyseisiä kirjoja.

Jos tarina olisi otettu liian vakavasti tai jos se olisi sijoittunut nykyaikaan, en todennäköisesti olisi pitänyt tästä niin paljon.  Muinainen Egypti on kiehtonut lapsesta asti ja omatoimisissa viktoriaanisissa naisissa on vain sitä jotain, joten tällaisenaan kirja oli juuri sopivan kevyt seikkailu.  Voisin jatkaa ehdottomasti sarjan parissa toistekin!

* * *

Suomentaja:  Mervi Hämäläinen
Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (Egypti)

The Cat in Ancient Egypt - Jaromir Malek (1993)

144 s.

At Abydos, the most important Middle-Kingdom cemetery in Upper Egypt, Flinders Petrie found a small tomb with a pyramidal superstructure which he dated to c.1980-1801 BC.  In its chapel, there were seventeen skeletons of cats and nearby a row of small offering pots which the excavator estimated may have originally contained milk.  This would be the earliest recorded instance of adult cats being given milk which, as wild animals, they would not taste after they had been weaned.  Diodorus mentions that the Egyptians used to feed cats with bread in milk, or with raw cut-up fish, and that they called them with a special clucking sound.

Profeetta Muhammad leikkasi tarinan mukaan takkinsa hihan, ettei olisi häirinnyt hihan päällä nukkuvaa kissaa.  Keskiajalla lahjoitettiin rahaa Kairon kodittomien kissojen ruokintaan.  Nykypäivän Egyptissä kissojen olot ovat edelleen suurimmaksi osaksi lokoiset, vaikka niiden merkitys ei olekaan enää uskonnollinen.  Kairon moskeijoiden sisäpihoilla voi törmätä auringossa kuorsaaviin karvaturreihin, ja kaduilla niitä silitellään ja ruokitaan.  Miten sitten tähän tilanteeseen tultiin?  Jaromir Malek kertoo runsaiden värikuvien saattelemana millaista kissan elämä oli muinaisessa Egyptissä, ja miten sen merkitys kehittyi hyödyllisyydestä suureen suosioon lemmikkieläimenä ja edelleen uskonnollisesti tärkeään eläimeen.

Niili oli Egyptin pääkulkuväylä, ja myös eläinlajeja oli paljon sen varrella, mutta ne eivät kuitenkaan yleisesti aiheuttaneet paljon vaaraa väestölle.  Faaraoiden aikakautena metsästys ei ollut enää tärkeä elinkeino, mutta ammattimetsästäjät pyydystivät joitakin lajeja uhrilahjoiksi temppeleihin tai kasvatusta varten.  Kuningas ja tämän virkamiehet tappoivat eläimiä myös huvin ja urheilun vuoksi.  Kalat olivat talonpoikien ja tavallisen väestön ruokaa, mutta papeilta ne olivat rituaalisen epäpuhtauden vuoksi kiellettyjä.  Suurin uhka ihmisille ja karjalle olivat krokotiilit, kun taas virtahepoa, joka kuoli 1800-luvulla sukupuuttoon Egyptin alueella, metsästettiin satoa vahingoittavana tuhoeläimenä.  Lintuja on runsaasti kuvattu hautojen seinillä, ja hieroglyfeissä on noin kolmisenkymmentä erilaista merkkiä, jotka kuvaavat ornitologisen tarkasti erilaisia lintulajeja.

Villikissojen ja kesykissojen erottelu voi olla vaikeaa, koska egyptiläisillä ei ollut sanoja villille ja kesylle.  Hieroglyfeissä kissaa tarkoittava sana oli onomatopoeettinen 'miu' tai 'mii', eli 'hän joka naukuu'.  Koska tutkijat ovat halunneet siltikin erotella villit ja kesyt kissat, muumioiden tutkiminen on luonnollisesti ollut vaikeaa, varsinkin kun näiden kahden lajityypin sekoittuminen keskenään oli väistämätöntä.  Kissalajien tunnistaminen taiteen avulla on sen sijaan ollut helpompaa. 

Gayer-Andersonin kissa / British Museum, 2011

Taiteessa kissat kuvattiin tarkasti, vaikka taide olikin enemmän käytännöllistä.  Sen tarkoitus oli esittää hautojen seinillä eräänlainen toivemaisema siitä, millaista kuolemanjälkeinen elämä olisi.  Kissan kesyttämisen tarkkaa aikajanaa ei ole mahdollista tietää, joten paras lähde kissan aseman kehittymisen tutkimiselle on taide, jossa pitää tutkia kontekstia ja aiheen esiintymistiheyttä.  Ihmisen ja kissan suhteen muuttumisen voi päätellä myös kissan tulemisesta uskonnolliseksi 'suojelueläimeksi', kissan käyttämisestä nimenä ja kissan muotoisista amuleteista.

Kissan kuvaaminen kotioloissa (yleensä naisen tuolin alla) yleistyi thebalaisissa haudoissa 1450 eaa.  Tästä huolimatta kissoille, toisin kuin koirille, ei annettu koskaan nimiä.  Amarna-kaudella (faarao Amenhotep IV:n eli Akhenatenin hallintokaudella) taide muuttui ylväämmäksi.  Kodikkaita kohtauksia ei enää tehty, joten lemmikkieläimetkin jäivät pois.  Kissat oikeastaan loistavat suurimmaksi osaksi poissaolollaan kaikissa Uuden valtakunnan aikaisissa haudoissa.  Koriste-esineissä kissa-aihetta vielä käytettiin, mutta lähinnä esteettisistä syistä.

Lääketieteessä kollin rasva, turkki ja uloste sekä naaraan istukka ja turkki mainitaan resepteissä käytettäväksi joko ulkoisesti tai höyrytyksen avulla.  The story cats -kappale valottaa hauskasti tavallisen kansan elämää kertomalla pienistä kiviliuskoista, joihin on piirretty yksinkertaisia riipustuksia erilaisista eläinaiheista.  Kissoja palvelemassa rottia, kissa ja hiiri nyrkkeilemässä ja hiiriä hyökkäämässä kissojen linnoitukseen.  Malek ehdottaa, että nämä ovat olleet todennäköisesti työntekijöiden tauoilla huvin vuoksi tekemiä nopeita luonnoksia.  Monet niistä vaikuttavat siltä, että niillä on haluttu satirisoida ylimyksiä.

Kissamuumioita / British Museum, 2011

Minulle mielenkiintoisimmat aiheet muinaiseen Egyptiin liittyen ovat olleet nuoresta asti muumiointi ja muumiot (niin kuin kuvistakin näkyy, sain pari vuotta sitten toteutettua unelmani katsastamalla British Museumin muumio-osaston), joten ei ollut yllätys että tässäkin kirjassa kyseinen kappale oli suosikkini.  Kappale oli tosin melko lyhyt, joten hieman jäi kaivertamaan josko kissamuumioista löytyisi vieläkin enemmän tietoa.

Joka tapauksessa, muitakin eläimiä muumioitiin, mutta kissan uskonnollinen merkitys takasi sen, että on löydetty esimerkiksi kokonainen kissahautausmaa täynnä niiden jäännöksiä.  On kuitenkin syytä muistaa, että egyptiläiset eivät palvoneet itse eläintä, vaan eläin edusti jumalien olomuotoa.  Jotkut jumalat esitettiin useamman eläimen hahmoisina, ja yleensä vartalot olivat ihmisen (Bastet on tunnetuin kissahahmoinen jumalatar).  Surullisin muumiointiin liittyvä puoli on se, että muumiotutkimusten mukaan useilta nuorilta kissoilta oli taitettu niskat tai ne oli kuristettu, eli harva kuoli luonnollisesti.  Egyptiläiset luultavasti suhtautuivat jumalallisiinkin eläimiin käytännöllisesti:  kissojen lisääntymistä haluttiin rajoittaa tai uhraamisesta kiinnostuneita pyhiinvaeltajia haluttiin miellyttää.

Malekin kirja on suositeltava niin kissoja kuin historiaakin rakastaville.  Egyptiläisen yhteiskunnan muotoutuminen kerrataan lyhyesti alussa ja uskonnosta sekä taiteesta kerrotaan perusasiat, jotta kissojen aseman voi asettaa oikeaan kontekstiin.  Kokonaisuudessaan äärettömän mielenkiintoinen ja sivumääränsä ansiosta kuitenkin suhteellisen kevyenä pysyvä tietoisku.

* * * *

Auringon asema - Ranya ElRamly (2002)

190 s.

Sillä minun isäni oli niitä, jotka ovat tulesta.  Kun he tulevat huoneeseen, kaikki muuttuu valoksi, kun he tulevat liian lähelle, kaikki muuttuu tuhkaksi, ja kun he lähtevät, ei ole enää mitään.  Minun isäni oli tulesta ja minun äitini oli vedestä ja siksi kaikki oli alussa niin kaunista ja suurta, ja minä ymmärrän, että tuli ei kaipaa lisää kuumuutta rinnalleen, vaan jotakin vilvoittavaa, jotakin aivan muuta, mutta toisaalta on selvä, että tulessa vesi haihtuu ja vedessä tuli sammuu ja minä ja sisareni, me pysymme kuivalla maalla.

Egypti, Libya ja Suomi.  Kertojan vanhemmat, egyptiläinen Ismael ja suomalainen Anu, rakastuvat ja myöhemmin perhe liikkuu kolmessa maassa tasapainotellen kahden erilaisen kulttuurin myllerryksessä.  Pitkiä ja kylmiä talvia, kaupan muoviin pakattuja elintarvikkeita, puheenkin hiljentävä kuuma aurinko, katkeilevat sähköt.  Hetket sekoittuvat toisiinsa, muistot kietoutuvat kehäksi, henkilöistä saadut vaikutelmat pyörivät ympyrää.

Joissain kirjoissa toisteisuus ärsyttää liian kikkailevana tyylikeinona, mutta tässä sitä on käytetty harkiten.  Aina palataan sinne, mistä kaikki alkoi.  Hämyiseen junavaunuun, jossa istuu enkeli, ja jossa tuli ja vesi ensimmäistä kertaa kohtaavat.  ElRamlyn (nyk. Paasonen) proosa on täynnä hienoja kielikuvia, ja sanojen virta vie mukanaan jos vain malttaa keskittyä.  Tunnelma on surumielinen ja viipyilevä, mutta joukkoon mahtuu myös hiukan iloa ja toiveikkuutta.  Yksi niistä harvoista suomalaisista romaaneista, joista jaksan kiinnostua aihepiirin puolesta, ja jotka ovat vieläpä kaiken lisäksi todella hyviä ja taidokkaita.

* * * *

Kuolema päivänkoitteessa - Deon Meyer (2000)

Orion
360 s.

Van Heerden säpsähti hereille alkoholin kostuttamasta unesta ja aisti ensimmäiseksi kyljessä sykkivän kivun.  Seuraavat aistimukset olivat turvonnut silmä ja ylähuuli, sellin antiseptinen, homeinen lemu, omasta vartalosta nouseva hapan haju sekä suolaisen veren ja vanhan oluen maku suussa.

  Ja helpotus.

  Hänen mieleensä ajelehti katkelmia edellisen illan tapahtumista.  Yllytys, kiukkuiset kasvot, raivo - niin tavallisia, ennalta arvattavia kusipäitä, niin kunnollisia, sovinnaisia yhteiskunnan tukipylväitä.

Yhdyn kirjoituksellani blogien Kirjavalas ja Rakkaudesta kirjoihin vilpittömiin kehuihin afrikaansin kielellä kirjoittavan Meyerin dekkarista.  En ole dekkarien suurkuluttaja, ja silloin kun niitä luen ne ovat lähinnä joko Chandlerin tai Christien tapaisia klassikkokirjailijoiden teoksia.  Ensimmäisen kaltaisista tulee mieleen film noir -elokuvat (öisessä Los Angelesissa on jotain todella lumoavaa), ja jälkimmäiset nyt vain ovat (murhista huolimatta) todella sympaattisia.  Halusin kuitenkin kokeilla tilaisuuden tullen Meyeria, koska haluaisin lukea enemmän afrikkalaista kirjallisuutta, ja koska Etelä-Afrikkaan sijoittuva dekkari kuulosti mukavan eksoottiselta.

Tuloksena oli, että sabotoin melkein itseltäni tenttiin lukemisen, koska en voinut päästää kirjaa pois hyppysistäni liian pitkäksi aikaa.  Hajamielisyyteni takia lukeminen keskeytyi pariksi päiväksi, koska en muistanut ottaa kirjaa mukaan vanhempieni luo.  Odotin sormet syyhyten viimeisten sadan sivun lukemista, kun olin kerran päässyt jo hyvään vauhtiin.

Pääosassa on entinen poliisi Zatopek van Heerden, joka monien kovaksikeitettyjen dekkareiden etsivien tapaan on juro eikä kumartele ketään.  Tästä paljastuu kuitenkin pian mielenkiintoisia puolia:  van Heerden osaa laittaa ruokaa, kuuntelee klassista ja asuu samalla tontilla äitinsä kanssa, johon tällä on läheinen suhde.  Asianajaja Hope Beneke tarjoaa van Heerdenille toimeksiantoa juuri kun tämä tuntuu olevan pohjattomassa kuilussa (kirja alkaa sellistä, jonne van Heerden on nujakoituaan joutunut).  Antiikkikauppias Johannes Smit on murhattu palkkasoturien suosikkiaseella M16-kiväärillä, ja tämän kassakaapista on viety testamentti, jonka mukaan perintö menee avopuolisolle.  Arvoituksen ratkaisemiseen on aikaa seitsemän päivää.

Kaipasin aluksi enemmän kuvailua tapahtumapaikoista.  Tuntui siltä, että kirjahan voisi tapahtua missä tahansa, koska luetellut paikannimet eivät sanoneet mitään, eikä ympäristöstä ollut mitään hajua.  Tarinan edetessä ja tunnelman tiivistyessä en kuitenkaan enää ajatellut asiaa.  Meyer tiputtelee siellä täällä pieniä paloja Etelä-Afrikan yhteiskunnasta, ja jotain voi myös lukea rivien välistä.  Etelä-Afrikka vaikuttaa hienovaraisesti tarinan taustalla saaden lukijan janoamaan lisää, mutta ei silti häiritse itse tarinan kuljetusta.  Erään henkilön tarina jalkapallo-ottelusta oli koskettava, ja sai minut uteliaaksi maan entisestä ja nykyisestä tilanteesta, koska Etelä-Afrikka ei ole maana minulle ennestään kovinkaan tuttu.

Kahden aikatason ulottuvuus tuo ilahduttavaa syvyyttä van Heerdeniin, joka kertoo joka toisessa luvussa omin sanoin elämänsä vaiheista ja tekemistään virheistä.  Tämä uskoo jokaisen ihmisen olevan pohjimmiltaan paha.  Toivoa ei kuitenkaan ole vielä täysin menetetty, sillä Beneke ainakin haluaisi murtautua van Heerdenin kyynisen ulkokuoren läpi.  Muutkin henkilöt tekivät vaikutuksen realistisuudellaan, sillä kaikki eivät suinkaan ole mustavalkoisesti joko hyviä tai pahoja, vaan jotkut ovat joutuneet tekemään hyvinkin epämiellyttäviä valintoja vaikka ovatkin aivan tavallisia ihmisiä.

Meno muuttuu loppua kohden säälimättömäksi, mutta minuakaan ei väkivalta haitannut ollenkaan, aika perinteistä toimintaelokuvissakin nähtävää ammuskelua se lähinnä oli.  Menee varmaan lukijan sietokyvyn piikkiin, joten kannattaa itse kokeilla kestääkö vai ei.  Nokkelaa sanailuakin on kivasti, ja ehkä elokuvanakin tämä voisi toimia.  Kaiken kaikkiaan siis mieluisa yllättäjä, ja lisääkin Meyerin tuotantoa voisin lukea jos joskus kaipaan jännitystä.

* * * *

Ennakkokappale, Gummerus julkaisee viikolla 21
Suomentaja:  Marja Luoma (Madeleine van Biljonin englanninnoksesta)
Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus  (Etelä-Afrikka)

The Mummy's Foot and Other Stories - Théophile Gautier (1980)

112 s.

The Mummy's Foot

I soon drank deeply from the black cup of sleep. For a few hours all remained opaque to me. Oblivion and nothingness inundated me with their sombre waves. Yet light gradually dawned upon the darkness of my mind. Dreams commenced to touch me softly in their silent flight. The eyes of my soul were opened, and I beheld my chamber as it actually was. I might have believed myself awake but for a vague consciousness which assured me that I slept, and that something fantastic was about to take place. The odour of the myrrh had augmented in intensity, and I felt a slight headache, which I very naturally attributed to several glasses of champagne that we had drunk to the unknown gods and our future fortunes.

Nimetön päähenkilö kuljeskelee pienessä antiikkikaupassa, jonka hyllyt pursuilevat toinen toistaan hienompia tavaroita.  Miehen huomio kuitenkin kiinnittyy jalkaan, joka näyttää pronssista valetulta, mutta jonka keveys paljastaakin sen oikeaksi muumion jalaksi.  Eräänä iltana viininhöyryiseen asuntoon saapuu vieras hakemaan jalkaansa takaisin.

Novelli on erittäin lyhyt, mutta tuttuun dekadenttiin tapaan kaunis kuin timantti.  Olisin mielelläni lueskellut seikkailuista vähän enemmänkin, mutta akuuttiin tarpeeseen tämä oli ihan kelpo.  Erityisen hienoja olivat kuvaukset unen ja valveen rajamailta, ja Gautier saa pienillä sanavalinnoilla sekä vähällä kuvauksella kaunista jälkeä aikaan, ja ehkä hieman painostavaakin tunnelmaa.  Kehottaisinkin kokeilemaan tätä, jos Gautier kiinnostaa.  Jo pituudenkin takia ei välttämättä tunnu niin raskaalta.

Clarimonde (La Morte Amoureuse) 

My daily life was long interwoven with a nocturnal life of a totally different character. By day I was a priest of the Lord, occupied with prayer and sacred things; by night, from the instant that I closed my eyes I became a young nobleman, a fine connoisseur in women, dogs, and horses; gambling, drinking, and blaspheming; and when I awoke at early daybreak, it seemed to me, on the other hand, that I had been sleeping, and had only dreamed that I was a priest.

Romuald on kirkossa, jossa tämä aiotaan vihkiä papiksi.  Siellä tämä joutuu kalpean ja vaaleatukkaisen kurtisaanin valtaan, joka yrittää saada  miehen luopumaan aikeistaan ryhtyä papiksi, mutta vihkiminen kuitenkin toteutuu.  Päivästä toiseen Romuald unelmoi naisesta, kunnes eräs palvelija kutsuu tämän suorittamaan emännälleen viimeisen voitelun.

Jostain syystä pidän tarinoista, joissa pappi, munkki tai muu vastaava joutuu houkutusten tielle.  Ehkä se kontrasti vetoaa, en tiedä.  Tässä lisämaustetta antaa tarinan yliluonnolliset piirteet.  Romualdin varoitus, että lukijan ei kannata ikinä vilkaistakaan naiseen päin on huvittavan liioiteltu, mutta se ei haittaa jos suhtautuu siihen genreen liittyvänä piirteenä.

One of Cleopatra's Nights
"Can a queen," answered Cleopatra, "ever know whether it is her face or her diadem that is loved? The rays of her starry crown dazzle the eyes and the heart. Were I to descend from the height of my throne, would I even have the celebrity or the popularity of Bacchis or Archianassa, of the first courtesan from Athens or Miletus? A queen is something so far removed from men, so elevated, so widely separated from them, so impossible for them to reach!

Nimensä mukaisesti tässä seurataan, mitä tapahtui Kleopatralle eräänä yönä.  Tämä on tylsistynyt.  Palvelijatarkin huomauttaa huvittavasti, miten tästä huomaa, ettei tällä ole ollut kuukauteen rakastajaa tai tapattanut ketään.  Toisaalla kärvistelee nuori ja komea runoilija Meïamoun, joka on torjunut monta rakastunutta naista, mutta ei saa Kleopatraa mielestään vaikka on nähnyt tämän vain kaukaa väkijoukosta.

Kleopatraa verrataan tässä jumalattareen, korkeampaan olentoon, joka on ylimaallisen kaunis.  Lievää verenhimoakin löytyy ja kaikki mitä kuningatar haluaa, pitää myös saada.  Egypti ja vielä yleisemmin koko muinainen maailma on myös Gautierin palvonnan kohteena, joka tavallaan tekee siitä vielä yhden päähenkilön lisää.

En ole pitkään aikaan lukenut tällaista näin perusteellista kuvailua ('purple prose'), joten siihen kesti hetki tottua, mutta kun hengitin syvään ja maistelin sanoja yksi kerrallaan, en olisi halunnut lähteä muinaisesta Egyptistä millään pois.  Kuvailu on niin harrasta, että tuntuu kuin tapahtumapaikkana ei olisi maanpäällinen maailma ollenkaan.  Ainoa, josta en pitänyt oli lukijan puhuttelu ja yleensäkin metateksti, eli välillä kertoja (Gautier?) ilmoitti mihin seuraavaksi mennään seuraamaan tapahtumia.  Joskus metateksti toimii, mutta tässä se söi hieman tarinan tehoa.

The Fleece of Gold

The bowsprits and latteen yards rested familiarly on the parapet of the wharf, as a horse rests his head on the neck of his carriage-mate. There were Dutch orques, round-sterned, with their red sails; sharp, black American brigs, with cordage as fine as silk thread; salmon-coloured Norwegian koffs, emitting a penetrating odour of planed fir; barges, fishermen, Breton salt-vessels, English coalers, ships from all parts of the world.

Tiburce on sisäänpäin kääntynyt nuorukainen, joka kuluttaa päivänsä divaanilla loikoillen.  Tämän kauneuskäsitykset ovat lievästi sanottuna korkealentoiset, josta johtuen rakastajattareksi ei kelpaa kuka hyvänsä.  Tiburcen rakkauden etsinnät eivät sinänsä hirveästi kiinnostaneet, mutta Gautierin kauniit kuvailut saivat jälleen kerran mielikuvituksen lentämään.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  1800-luvun kirjat

Apinoiden Tarzan (Tarzan #1) - Edgar Rice Burroughs (1912)

Tarzan of the Apes
320 s.

Apinoiden Tarzan, pieni alkukantainen ihminen, joka kykkii isänsä tekemällä pöydällä - sileä, ruskea, alaston vartalo kumartuneena kohti kirjaa, jota se pitelee vahvoissa, hoikissa käsissään;  tuuhea, pitkä musta tukka lainehtii pitkin sen hienostuneen muotoista päätä alas kirkkaille, älykkäille silmille - näytti yhtaikaa sekä liikuttavalta että lupaavalta nuorelta - vertauskuvallinen hahmo, joka etsii tietä alkukantaisuuden synkästä yöstä kohti oppimisen valoa.

Enpä tiedä ketään, joka ei olisi kuullut Tarzanista.  Vaikka kirjoja ei olisi lukenutkaan, tämä liaaneissa roikkuva villimies on juurtunut populaarikulttuurin henkilögalleriaan siinä määrin, että tarinan tuntee ainakin pääpiirteittäin.  Kerrataanpa nyt vielä kuitenkin.  John ja Alice Clayton, lordi ja lady Greystoke, jätetään laivalla tapahtuneen kapinan seurauksena oman onnensa nojaan Afrikan länsirannikolle.  Näille syntyy poika, jonka naarasapina Kala kasvattaa omana pentunaan pariskunnan kuoltua ja joka nimetään Tarzaniksi.  Kala kuuluu siis Burroughsin itse keksimään hurjaan ja verenhimoiseen ihmisapinarotuun, jonka kielessä Tarzan tarkoittaa valkoista apinaa.

Tarzanin seikkailuja viidakossa seurataan lapsesta aikuisuuteen.  Tänä aikana opitaan muun muassa lukemaan ja kirjoittamaan itsenäisesti, taistellaan erilaisia viidakon petoja vastaan sekä yritetään selviytyä omassa laumassa.  Tarzan nimittäin tajuaa lopulta olevansa erilainen kuin laumansa apinat, ja alkaa kaivata omanlaistaan seuraa.  Toive toteutuu, kun rannikolle saapuu jälleen joukko valkoisia.  Näiden joukossa ovat muun muassa Tarzanin serkku, William Cecil Clayton, sekä Jane Porter.  Tästä alkaa sarja tapahtumia, joiden lomassa lukija jännittää paljastuuko Tarzanin henkilöllisyys tämän sukulaisille.

Muistan kuinka lapsena hypistelin kauniin valkoista Tarzan-sarjaa kirjastossa, mutta johtuen luultavasti paksun kovakantisen tiiliskivi-ulkonäön takia en koskaan lainannut niitä, vaan pysyttäydyin vain ohuissa tyttökirjoissa.  Sen sijaan tv-sarja Tarzan:  The Epic Adventures oli yksi suosikeistani, ja voin tässä rehellisesti myöntää että katsoin sitä enimmäkseen Joe Laran takia.  Ja ah, Johnny Weismullerin tähdittämät elokuvat, suuri rakkauteni!  Eli palatakseni tämän tekstin alkuun, Tarzanin tarina oli hyvinkin tuttu vaikka kirjoihin en olisikaan jaksanut keskittyä.

Nyt aikuisena tulee kiinnitettyä huomiota erilaisempiin asioihin.  Pystyin kyllä nauttimaan itse tarinasta ja antautua sen vietäväksi, mutta kyllähän Burroughs on aikansa lapsi mitä asenteellisuuteen tulee.  Afrikassa asuvat heimot kuvataan julmina, jopa hirviömäisiä piirteitä saavina ihmissyöjinä, kun taas Esmeralda, valkoisten musta palvelija, oli lähinnä lapsenomainen, hysteerinen ja tyhmä hermokimppu.  Nämä siis aika lailla kumoavat Burroughsin ajatuksen ihmisten välisestä veljeydestä, vai tarkoitetaanko tällä vain valkoihoisia miehiä?  Alice ja Jane taas olivat heikohkoja naishahmoja, jotka parhaimmillaankin hoitivat statistin virkaa, ja jotka eivät kuulemma osanneet ajatella järkevästi niin kuin miehet.  Oli myöskin käsittämätöntä, miten Tarzanin aristokraattiset vaistot olivat muka perittyjä, "luonnollinen tulos monen sukupolven mittaisesta, hienosta kasvatuksesta".  Herra Philander ja professori Porter puolestaan tarjosivat hieman tervetullutta kevennystä ja huumoria tarinaan.

Noh, tästä voi ehkä päätellä etten pitänyt kirjasta, mutta päinvastoin.  Tarina oli oikein mainio pulp-viihdepläjäys, vaikka loppu tuntuikin hieman liian kiirehdityltä ja päälleliimatun oloiselta.  Henkilökohtainen kiinnostus ei oikein riittänyt eläinten kanssa painimiseen, joten Janen saapuminen toi lisää mielenkiintoa, mutta kokonaisuudessaan hyvä seikkailukirja jonka seuraaviakin osia voisin jossain vaiheessa vilkaista.

* * *