Kristallimeri: Tarinoita merirosvoista - Anni Nupponen ja Christine Thorel (toim.) (2015)

245 s.

Merirosvot ovat kiehtoneet jollain tasolla jo lapsesta asti, mutta vasta viime aikoina olen miettinyt, että voisiko näistä merten kauhuista löytyä vaikka jotain mielenkiintoista luettavaa. Kristallimeri noudattaa Black Sails -sarjan linjaa, eli mitään hullunkurisia ja latteita Disney-rosvoja ei kokoelman sivuilta löydy.

Poikkeus tähän on oikeastaan Maija Haaviston Meri vaatii, joka etenee lehtileikkein ja yleisönosastokirjoituksin. Espoon Westendin meiningille naureskeleva novelli näyttää merirosvot vähän erilaisessa valossa ja ottaa kantaa mm. vähemmistöjen paikkaan yhteiskunnassa.

Muuten kokoelmassa onkin enimmäkseen seikkailuja historiallisten romaanien ja fantasian henkeen, mutta valitettavasti en itse välitä novelleista minitarinoina, vaan erilaiset koukut, mielenkiintoiset tyyliseikat ja ajattelemaan kannustavat juonenkäänteet miellyttävät enemmän. Nyt tuntui useamman tarinan kohdalla lukeminen vähän nihkeältä, vaikka kirjoittajat sinänsä eivät suinkaan ole huonoja. En tiedä, jotenkin jäi suoraviivaisemmista suuhun sellainen maku, että mielelläni etsisin jonkun pidemmän historiallisen romaanin merirosvoista.

Haaviston novellin lisäksi mieleen jäi kuitenkin myös pari muuta, jotka pelastivat kokoelman kahdelta tähdeltä. Magdalena Hain Kaunis Ululian on siirtänyt merirosvot Kristallimerelle, jossa uiskentelee kristallilohikäärmeitä, ja tarinan lopetus on kiehtova. Janos Honkosen Piru erehtyi vuodella on puolestaan kauhutarina, jossa merten syvyyksien yksinäisyys ja kammottava tunnelma on tavoitettu erinomaisesti. Ei jotenkin tee mieli ihan heti sukeltamaan. 

__________

Osallistuu haasteeseen:  100 suomalaista kirjaa

Kauhu- ja rikosnovelleista

Strange is the night where black stars rise,
And strange moons circle through the skies
But stranger still is
Lost Carcosa.

-

Keltainen Kuningas (1895)

Robert W. Chambers 

Heipä hei! Näillä näppäimin loppuu Ompun novellihaaste, joten tässä vielä ennen huomista koostetta pientä kommenttia lopuista lukemistani novelleista. Ensin muutamia netistä metsästämiäni kauhutarinoita, koska niihin tuli yhtäkkiä hirveä himo tänä kylmänä keväänä (kaikki löytyvät ihan vain googlettamalla). Lopussa vielä pari sanaa kolmesta kokoelmasta.

Jos nyt vaikka aloitetaan niistä huonommista. Hume Nisbetin The Vampire Maid (1900) on lyhyesti sanottuna tylsä, eikä tarjoa oikeastaan mitään, mikä kiinnostaisi edes vampyyrien superfania. Nimetön kertoja haluaa kaupungista maaseudun yksinäisyyteen ja rakastuu vuokraemäntänsä tyttäreen. Eipä siinä sitten oikein muuta. Vaikuttaa lähinnä Nisbetin onnettomalta yritykseltä kirjoittaa fanfictionia Draculan neidoista. E. F. Bensonin Negotium Perambulansissa (1922) puolestaan on hassu iilimatomainen vampyyri, joka edustaa jotain alkukantaista, muinaista pahuutta. Eipä kiinnosta Lovecraftin kirjoituksissakaan, joten ei myöskään novellissa, joka innoitti Lovecraftia. M. R. Jamesin kirjoittamana olisi ollut paljon parempi, silloin oltaisiin säästytty mm. matelevalta täytealulta.

George Gordon Byronin Fragment of a Novel (1819) kirjoitettiin sinä tuttuna iltana Genevenjärven rannalla, jolloin Frankensteinkin pantiin alulle. Byronin tarinasta Polidori sai innoitusta Vampyyriin, jonka aion lukea tässä piakkoin uudestaan, joten silloin myös tarkemmin Byronista. Lyhyesti sanottuna Fragment on romaanin alku, mutta Byron ei työstänyt sitä enää pidemmälle. Augustus J. C. Haren The Vampire of Croglin Grangessa (1890) onkin jo mukavammin jännitystä. Tarina ilmestyi Haren muistelmissa, joissa sen kertoja väittää sitä todeksi. Grangen otus poikkeaa gotiikan vampyyreista kuivuneen muumion olemuksellaan ja liekehtivillä silmillään. Kaikenlaiset ikkunasta kiipeilevät ihmiset ja örkit saavat itselläni aikaiseksi kylmiä väreitä, joten tässä erityisesti yksi kohtaus oli mukavan karmiva.

Sitten siihen neljän tähden osastoon. Nykyään kun Carcosa mainitaan, on keskustelu todennäköisesti True Detectivessä. Ennen kuin aloin lukea aikoinaan keskenjäänyttä Keltaista kuningasta (lopussa tästä kommenttia), näin jonkun mainitsevan sen yhteydessä Ambrose Biercen An Inhabitant of Carcosan (1886). Tarinahan on superlyhyt, n. kolme sivua, eikä se enempää tarvitsekaan. Menee asiaan, mutta kykenee silti olemaan huiman salaperäinen, tunnelmallinen ja karmiva. Kauhukuvastoltaan ennalta-arvattava, mutta mielettömästi kirjoitettu. 

Johann Ludwig Tieckin Wake Not the Dead (1800) on puolestaan vähemmän ytimekäs novelli, mutta omalla tavallaan hyvä. Sitä sanotaan monessa yhteydessä ensimmäiseksi vampyyritarinaksi, mutta luotettavaa asian varmistavaa lähdettä en tälle löytänyt. En kyllä ollenkaan ihmettelisi, jos tästä olisivat ottaneet mallia esimerkiksi useimmat brittiläiset kirjailijat. Löytyy tuttua vampyyreihin yhdistettävää seksuaalisuuden tematiikkaa ja vampyyri itsessään on kalpea ja julma olento, mutta erilaisuudet, kuten hypnotisointi hengityksellä ja kuolleista herääminen velhon avulla pitivät mielenkiinnon hereillä. Ihana gotiikan kuvasto (rajuna puhaltava tuuli, valtoimenaan liehuvat mustat hiukset ja kuolleista manaaminen) voitti gotiikan jaarittelevan tyylin.

Kaksi viimeistä ovatkin taas hiukan erilaista tyyliä, ja nyt Itä-Euroopan suunnasta. Molemmat ovat myös tuttuja entuudestaan elokuvaversioistaan. Nikolai Gogolin The Viy (1835) on ajoittain jopa leikkisä novelli filosofian opiskelijasta, joka joutuu vahtimaan yöksi nuoren ja kauniin neidon ruumista, mutta neito onkin noita. Leffa on ihan kiva ja hauska, vaikka sympaattisine erikoistehosteineen se ei välttämättä pelotakaan. Ruumisarkku lentää, örkkejä tulee ovista ja ikkunoista ja sitä rataa.

Leo Tolstoin pikkuserkun Aleksei Konstantinovich Tolstoin The Family of the Vourdalak (1839) on näistä kahdesta pelottavampi. En tiedä, mitä mieltä olisin tästä, jos en olisi ensin nähnyt Mario Bavan elokuvaa Black Sabbath (1963), mutta varmasti ikkunasta kurkkiva vampyyri olisi silti karminut ihan tarpeeksi (mainitsinko jo, etten pidä siitä, jos joku tai jokin kurkistelee ikkunasta?). Vourdalakissa nuori ranskalainen diplomaatti päätyy serbialaiseen kylään ja yöpyy talossa, jonka isäntä on poissa. Talonpoika Gorcha on lähtenyt jahtaamaan lainsuojatonta ja käskenyt poikiaan tappamaan hänet seipäällä, jos hän tulisi kotiin yli kymmenen päivän päästä. Arvaattekin varmaan, mitä tapahtuu?

Niin kuin aiemmin mainitsin, Robert W. Chambersin Keltaisen kuninkaan (1895) kohdalla puhe kääntyy tai on jo kääntynyt True Detectiveen, ja kyllähän tästä löytyi yllättävän paljon kuvastoa, jota sarjassa hyödynnettiin (tähtitaivas, mielenhallinta, herra Wilden ja tiedättekylläkenen korvat jne.). Viisi ensimmäistä novellia olivat parhaita. 'The Repairer of Reputations' on loistava esimerkki epäluotettavasta kertojasta, 'The Maskissa' outo keksintö muuttaa elävät olennot marmoriksi, 'In the Court of the Dragonissa' on pelottava urkuri, 'The Yellow Signissä' omituinen valkoiselta madolta näyttävä hautausmaan vartija höpisee keltaisesta merkistä ja 'The Street of the Four Winds' alkaa söpöllä kisuliinilla. Loput novellit eivät suinkaan ole huonoja, mutta en ihan ymmärrä, miksi ne on otettu mukaan kokoelmaan, koska ne eivät sovi siihen edes tunnelmaltaan. Chamberskin muuten innoitti omalta osaltaan Lovecraftia, mutta Chambersin versio kosmisesta kauhusta miellyttää itseäni enemmän. Mitä enemmän yrittää ymmärtää keltaista merkkiä, sitä enemmän se pakenee merkityksiä.

Alfred Hitchcock Presents on yksi lempisarjoistani, joten pitihän  Alfred Hitchcock Presents: 16 Skeletons from my Closet (1963) lukea, kun siihen törmäsin. Niin kuin sarjassa, jossa Hitchcock itse esittelee kuivakkaan tyyliinsä jokaisen tarinan, novellikokoelmassakin on jokaisen tarinan alussa muutaman lauseen esittely. Luettuani kokoelman sainkin tietää, ettei Hitchcock todennäköisesti ollut minkään näiden teosten kokoamisessa mukana, vaan antanut vain nimensä niiden käyttöön. Novellit ovat viihdyttäviä, vaikka eivät onnistukaan yllättämään, joten sarjasta pitävät todennäköisesti ovat näihinkin tyytyväisiä. Tyylillisesti kaikki vähän sulautuvat toisiinsa, mutta mieleen jäivät erityisesti Charles Mergendahlin 'Secret Recipe' (näkökulma kannibalismiin), C. B. Gilfordin 'The Man at the Table' (pokerinpelaaja yrittää viivytellä ryöstäjää), Robert Blochin 'Man with a Hobby' (kuten Blochin tunnetuin teos, Psyko, tämäkin jätti jälkeensä viipyilevän uhan tunteen) ja Robert Arthurin '...Said Jack the Ripper' (vahanuket ovat jo itsessään karmivia, mutta kun siihen lisätään vielä yöllinen huvipuisto ja hieman mielenvikaisen miehen ylläpitämä kauhukabinetti, niin johan tulee hauskaa).

Sax Rohmerin Tales of Chinatownin (1922) nappasin jokin aika sitten kirjaston ilmaishyllystä, mikä oli sinänsä aika erikoista, koska kyseessä oli hyväkuntoinen 20-luvun painos. Laitan tästä vielä Instagramissa jossain vaiheessa kuvan, mutta äärettömän kaunis sininen kovakantinen helmi. Sax Rohmer tunnetaan parhaiten Fu Manchu -romaaneistaan, joissa Rohmer kuvaa Lontoon kiinalaisen yhteisön hyvin stereotyyppisenä ja luo Limehousesta rikollisuuden pesäkkeen. Luen parhaillaan ensimmäistä Fu Manchua, ja pakko tässä huomauttaa, että tähän mennessä se ei ole ollut ollenkaan niin tunnelmallinen ja kiehtova kuin Tales of Chinatown. Novellien Limehouse on oopiumin savua, salaisia aarrekammioita, Thamesin vesiin hukkuneita rikollisia, ahavoituneita merimiehiä, katulamppuja sumussa, pimeitä ja märkiä katuja sekä masentavan harmaita taloja. Malay Jack'sin tupakansavuinen alamaailman pesäkolo esiintyy useammassakin tarinassa, niin kuin myös osa henkilöistä. Ensimmäisessä Fu Manchussa lähinnä mennään hirveällä kiireellä eteenpäin, mutta siitä joskus myöhemmin lisää.

Morsian ja muita kauhunovelleja - Zacharias Topelius (2013)

168 s.

Mutta kun honka ei vastaa, vaan ainoastaan häijy mato ryömii mielipuolen tummiin hiuksiin, astuu nainen kiivaasti taaksepäin, kuin olisi tullut käärmeen pistämäksi, ja huutaa niin, että metsä kaikuu: "Minä kysyn sinulta, sinä epäluotettava roisto, kuuletko, kysyn sinulta maan ja taivaan edessä ja tuomion päivänä: mitä olet tehnyt lapselleni? Vastaa, mitä olet tehnyt pienelle tytölleni, minun sieluni enkelille, minun Clara Loviselleni?"

Niin kuin ehkä monelle muullekin, Topelius tuli itselleni tutuksi ensin satusetänä. Linnaisten viheriä kamari (1859) tuli myös aikoinaan luettua, ja kun muutama vuosi sitten Topeliuksen muita kauhuromanttisia kertomuksia julkaistiin vihdoinkin suomeksi, niin olihan kirja pakko laittaa lukulistalle.

Näistä novelleista pidin ehkä jopa enemmän kuin Topeliuksen romaanimuotoisesta kauhusta, koska vaikka pari näistä olivatkin hieman liian pitkiä (voi johtua siitä, että ne julkaistiin ensimmäisen kerran lehden jatkokertomuksina), eivät ne todellakaan häviä viihdyttävyydessään ulkomaisille lajityypin edustajille. Tämä johtuu ehkä siitä, että Topelius luki ahkerasti ja laajasti erityyppistä kirjallisuutta.

Topelius käyttää luontevasti niin kauhun kuin rikosgenren piirteitä (hippusen huumoriakin löytyy keventämään tunnelmaa), ja kokoelma on aika tasalaatuinen. Suosikikseni nousi Morsian, jonka loppu oli makaaberiudessaan ja surullisuudessaan hyvin tehokas. Huomionarvoista on myös se, etteivät naishahmot ole niin ärsyttäviä ja karrikoituja kuin gotiikassa yleensä.

Vaikka tarinoissa löytyy aina selitys yliluonnollisille tapahtumille, ovat novellit kuitenkin tunnelmaltaan hyvin kiehtovia, eikä niitä mielestäni voi yksiselitteisesti jakaa joko gotiikkaan, kauhuun tai rikoskirjallisuuteen. Esimerkiksi gotiikan piirteet pitävät hyvin jännitystä yllä, kun lähdetään seikkailemaan rosvojen perään.

Kartanot ja pappilat tapahtumapaikkoina sopivat hyvin taustalle, eivätkä vähiten siksi, että muutamissa kartanoissa käyneenä tiedän miten ne herättävät mielikuvituksen horroksesta ja millaisia arvoituksia ne sisälleen kätkevät. Niihin liittyvät kummitustarinat ovat voineet mahdollisesti inspiroida myös Morsiamen kirjoitusprosessia.

Loppuun vielä iso kiitos taitaville suomentajille, tekstejä oli ilo lukea. Sopivasti vanhanaikaisia ilmauksia tekstiin ripoteltuna toi elävyyttä ja viehättävyyttä.

__________

Suomentajat: Petra Enges-Pyykönen, Anna Järvenpää, Kalle Keijonen ja Hemmo Määttänen (käännetty Eeva Liisa-Nyqvistin vetämällä työharjoittelukurssilla Turun yliopistossa)
Osallistuu haasteisiin:  Novellit (4) ja 100 suomalaista kirjaa

Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille - Sari Peltoniemi (2014)

136 s.

Elettiin ihania päiviä. Pakastimessa riitti ruokaa ja kasvimaalta sai tuoreita vihanneksia salaattiin. Tyttö alkoi pyöristyä ja kaikin puolin virkistyä. Hän oli kuin nuupahtanut kukkanen, jonka multaan laitettiin sopivasti vettä ja lannoitetta, ja joka nosti päänsä ensimmäistä kertaa toiveikkaana.

    Sitten mies ilmoitti, että hänen on lähdettävä töihin. - Palaan parin päivän päästä. Syö ja juo ja katsele elokuvia, mutta älä mene toimistooni.

Miehestä syntynyt on perinteisille saduille kumartava kokoelma aikuiseen makuun tarkoitettuja kertomuksia. Ammeet esimerkiksi on mielenkiintoinen Ritari Siniparta -mukaelma, jossa ylellisyydestä ja täydellisen elämän lupauksista kertoo mm. hylly täynnä sekä klassikkoelokuvia että uudempia hittejä, mutta jossa myös otetaan huomioon, miltä vanhemmista tuntuu tytärten lähtiessä miehen matkaan tai kun nämä eivät pidä yhteyttä.

Satujen ja kansantarinoiden piirteet on hyvin saatu mukaan. Outoja asioita tapahtuu ja se pitää vain hyväksyä. Sulhanen ei tunnista valemorsianta, vaikka tällä on vain peruukki päässä, eikä kukaan tunnu ihmettelevän valemorsiamen tekorintoja eli vedellä täytettyjä Tupperware-astioita. Huumori jäi kuitenkin kokonaisuudessaan aika köykäiseksi. Paria tarinaa ei myöskään oltu sijoitettu selkeästi nykyaikaan ja niissä ei ollut oikeastaan muutenkaan mitään lisäarvoa alkuperäisiin verrattuna, joten ne jäivät aika turhiksi itäeurooppalaisten satujen uudelleenkerronnoiksi.

Mukiinmenevä kokoelma, mutta ei ehkä satujenkaan ystäville mitään pakollista luettavaa. Angela Carterin Verisen kammion (1979) tyyppiset rehevät ja sydäntäsärkevän kauniit jutut miellyttävät itseäni enemmän.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Novellit (15) ja 100 suomalaista kirjaa

Feministisen lukuhaasteen koonti

Juuri sopivasti Minna Canthin ja tasa-arvon päivän viimeisinä tunteina kirjoittelin Sivutiellä-blogista lähteneeseen feministiseen lukuhaasteeseen lukemistani kirjoista. Tietokirjoihin en ehtinyt syventyä, mutta ehkä myöhemmin. Tasa-arvoasioihin liittyviä kirjoja on lukulistoille ympäri nettiä kertynyt jo ihan kiitettävästi (mukaan lukien sellaisia, jotka voi ihan yrittämättäkin lukea feministisestä näkökulmasta), joten aihe ei todellakaan jää tähän. Mutta, asiaan.

Tähän nimenomaiseen haasteeseen luin Denis Diderot'n The Nun (1796) -romaanin lisäksi kaksi novellikokoelmaa (eli osallistuvat myös novellihaasteeseen), joissa olikin itse asiassa paljon yhteistä. Molemmat käsittelivät omalla tavallaan pioneereja.

Sarah Weinman (toim.) - Troubled Daughters, Twisted Wives: Stories from the Trailblazers of Domestic Suspense (2013)

Jos ei laske laajasti tunnettua Patricia Highsmithiä, jonka tarinoista tehdään vielä nykyäänkin elokuvia (viimeisin taitaa olla Carol, ja sitä ennen Ripleyn edesottamuksia on käsitelty useampaan kertaan), on suurin osa kokoelman kirjailijoista vähemmän tunnettuja. Itselleni entuudestaan tuttuja olivat Highsmithin lisäksi ainoastaan Shirley Jackson (The Haunting of Hill House; filmattu ainakin kaksi kertaa), Vera Caspary (Laura on yksi tunnetuimmista film noireista) ja Dorothy B. Hughes (In a Lonely Place on kiehtova tarina hulluudesta ja hyvä Humphrey Bogart -elokuvaversiona).

"Domestic suspense" on vaikea kääntää suomeksi, mutta kyseessä on siis trillerimäinen tarina, jossa voi olla keskiössä tai lopussa jokin rikos, mutta ei aina. Yleensä miljöönä on kodin ympäristö ja tunnelma hiipivän jännittävä. Joissain novelleissa oli itse asiassa enemmänkin kammottava tunnelma, sillä monet kirjailijat olivat onnistuneet saamaan kodin tyyneen ilmapiiriin sellaisen tunteen kuin jokin olisi pielessä. Pienikin lusikan kilahdus kahvikuppiin voi kaikua moninkertaisena. Useissa tarinoissa oli myös naisia, jotka yrittivät jollain tapaa pyrkiä itsenäisyyteen (oli se sitten enemmän tai vähemmän makaaberi tapa irroittautua kahleista).

Molempiin kokoelmiin on lisätty novellien alkuun lyhyet esittelyt kirjailijoista, ja tässä ensimmäisessä monet olivat yksityiselämässään ihailtavia ja mielenkiintoisia persoonia. Esimerkiksi sosiaalityöntekijänä, kirjastonhoitajana ja opettajana työskennellyt Nedra Tyre sai näistä innoitusta tarinoihinsa, mutta Tyre myös matkusteli yksin elävänä sinkkunaisena ympäri maailmaa, piti kirjojaan uunissa ja rakasti teddykarhuja.

Michael Sims (toim.) - The Penguin Book of Victorian Women in Crime (2010)

1800-luvun lopulla nousi esiin termi "New Woman" eli "Uusi Nainen". Tämä nainen oli itsenäinen, päämäärätietoinen ja tasa-arvoa puolustava korkeasti koulutettu uranainen (tai vähintään siihen pyrkivä). Ajatus oli siihen aikaan radikaali, mutta Simsin löytämät tarinat eivät tee sen sivuilla esiintyvistä naisista suurta numeroa, eikä miestenkään kirjoittamissa tarinoissa paheksuta itseään (ja yhdessä tapauksessa miestään) elättäviä naisia.

Alaotsikko Forgotten Cops and Private Eyes from the Time of Sherlock Holmes kertoo vielä tarkemmin, mitä kokoelmalta on odotettavissa. Tarinoiden päähenkilöt ovat joko ammatiltaan etsiviä tai joutuvat tilanteisiin, joissa tarvitaan loogista päättelykykyä. Parikin kirjailijaa ovat omistaneet kirjoituksiaan Mary Hollandille, jota kutsuttiin Chicagon Sherlock Holmesiksi ja joka muun muassa opetti, miten sormenjälkitekniikkaa hyödynnetään rikostutkimuksessa. Kun Holmes on nyt mainittu pariin kertaan, niin mainittakoon vielä se, että parhaimmat novellit eivät todellakaan jääneet kyseisen yksityisetsivän jalkoihin. Laitoinkin muutaman kirjailijan muistiin, jotta voin myöhemmin kaivaa esiin lisää näiden tarinoita. Erityisesti seikkailuromaaneja lukeva eloisa ja älykäs Madelyn Mack tullaan varmasti näkemään jossain vaiheessa täällä blogissa.

- - -

Näitä ajatuksia voikin sitten jalostaa eteenpäin. Miksi näistä naisista ei puhuta enemmän? Historiallisten faktojen perusteella Hollandin kaltaiset oikeasti eläneet uranaiset olivat yhtä taitavia kuin miehet ja jopa pioneereja omalla alallaan, ja oman kokemukseni perusteella mikään näistä novelleista ei ollut niin huono, että ansaitsisi tulla unohdetuksi.

Kyse onkin siitä, kuinka moni nostaa esiin jonkin tietyn asian. Kuinka moni lukee Sherlock Holmesin jalkoihin jääneitä novelleja, ja kuinka moni muistuttaa Hollandin ja esimerkiksi Hedy Lamarrin kaltaisista upeista ja lahjakkaista uranaisista, jotka ovat jättäneet jälkensä historiaan niin, että nykyaika ei olisi samanlainen ilman heitä.

Heitänkin tässä lopuksi vaatimattoman toiveen siitä, että yhä useampi seuraisi mm. Anthony Bourdainin esimerkkiä (joka jakoi yhdeksän mielettömän upean naisen elämäntarinan naistenpäivänä), jotta kunnian saavat ne, joille se kuuluu.

Flappers and Philosophers - F. Scott Fitzgerald (1920)

244 s.

"We're going through the black air with our arms wide and our feet straight out behind like a dolphin's tail, and we're going to think we'll never hit the silver down there till suddenly it'll be all warm round us and full of little kissing, caressing waves."

Nyt on aika. Joskus muutama kuukausi sitten päätin vähitellen tutustua uudelleen Fitzgeraldiin, ja tämä hetki tuntuu juuri täydelliseltä, koska proosamakuni (ja ehkä myös taitoni lukea rivien välistä) on jonkin verran muuttunut sitten Kultahatun (1925) lukemisen. Haluan nähdä, olenko ehkä sivuuttanut jotain tai onko Kultahatussa piirteitä, joita osaan arvostaa vanhempana vähän enemmän. Ensin tosin iskin silmäni, hampaani ja käteni Fitzgeraldin ensimmäiseen novellikokoelmaan.

Flappers and Philosophers, joka julkaistiin samana vuonna kuin Fitzgeraldin esikoisromaani This Side of Paradise (1920), on enimmäkseen hienovarainen ja herkkä katsaus 20-lukuun, ja tuttuun tapaan siellä täällä on myös kaikuja Fitzgeraldi(e)n yksityiselämästä. On Head and Shouldersin epäsuhtainen pariskunta, ja tarinan melankolisessa lopussa iskee oivallus, että rakkaudellakin on hintansa. On Bernice Bobs Her Hair, jossa polkkatukasta (ns. flappereiden tunnistettavimmasta piirteestä) tulee rohkeuden ja poikien houkuttelun symboli, mutta jota lopulta ihaillaan vain ajatuksen tasolla, konservatiivisten ihmisten märkänä unena, ei konkreettisena tekona. Lopulta päähenkilö Bernice löytää vapautensa voitonhurmosta täynnä olevassa viimeisessä kohtauksessa.

Novelleista kuitenkin vain kaksi erottuivat huimasti edukseen, ja joille loput eivät mielestäni pärjää (varsinkaan ne neljä, joita en edes jaksa mainita). Avausnovelli The Offshore Pirate oli iso yllätys, koska se on rakkaustarina, mutta ei mitään tyypillistä hattaraa. Se on yhtä kirpeä kuin päähenkilö Ardita kaikessa hemmotellussa flapperhohdossaan, ja yhtä kimmeltävä kuin turkoosi meri kesäpäivänä. Se on lasillinen kuohuvaa tähtitaivaan alla ja veneen kylkeen iskeytyvien aaltojen ääntä. The Ice Palace puolestaan käsittelee etelävaltioiden ja pohjoisen eroa. Sallyn kasvava pettymys ja abstrakti tarve kokea jotain suurta huipentuu jääpalatsiin, jossa yksinäisyys muuttuu usvaiseksi ja unenomaiseksi kristallinkirkkaaksi jääksi, ja Fitzgeraldin proosa kilisee kuin jääkuutiot lasissa.

Kokonaisuudessaan kokoelma ei ollut ihan napakymppi, mutta timantit vahvistivat sen, että jatkan Fitzgeraldin parissa. Lisää kirpeyttä ja kilinää, kiitos!

__________

Osallistuu haasteeseen: Novellit

Kauhunovelleja

 

Lokakuu on ollut sekä kauhun että näköjään myös novellien aikaa. En olekaan pitkään aikaan lukenut novelleja, vaikka niitä olisi periaatteessa helppo lukaista yksi per päivä, jos ei ole enempään aikaa. Nämä kolme kokoelmaa sisältävät laidasta laitaan erityyppistä kauhua suolenpätkistä hienovaraiseen kummitteluun.

The Mammoth Book of Body Horror (2012) edustaa kauhun verisempää ääripäätä. Body horror -alagenrelle ei taida olla virallista suomennosta, mutta perusideana on käsitellä muutoksia ihmisen ruumiissa esimerkiksi erilaisten tartuntatautien, epämuodostumien tai muodonmuutosten kautta. Elokuvien saralla tunnetuin body horror -mestari on David Cronenberg, vaikka varhaisten teostensa jälkeen Cronenberg on siirtynyt enemmän draaman ja rikoselokuvien puolelle. Kärpänen (1986) on yksi omista suosikeistani, ja se on myös hyvä esimerkki siitä, mistä genressä on kyse. Ällötyksen tunteet ovat väistämättömiä, mutta parhaimmillaan päästään syvälle siihen, mistä ihmisyydessä, ulkonäössä tai ruumiillisuudessa on kyse.

Suurin osa Mammoth Book -sarjan kokoelman novelleista olivat yllättävän kesyjä ja toisinaan myös tahallisen tai tahattoman hauskoja, joten osaa voi suositella myös herkemmille lukijoille. Kokoelma on sopiva sekoitus vanhaa ja uutta, eli Mary Shelleystä ja Edgar Allan Poesta siirrytään vähitellen kohti 2000-lukua ja siten myös itselleni tuntemattomampiin kirjailijoihin. Vahvimmat novellit löytyvät yllättäen uudemmalta osastolta, vaikka olikin mielenkiintoista tutustua tunnettujen elokuvien lähteisiin (George Langelaanin The Fly, H. P. Lovecraftin Herbert West - Reanimator ja John W. Campbellin Who Goes There?).

Stephen Kingin Survivor Type oli ennestään tuttu tarina autiolla saarella pelastusta odottavasta miehestä ja tämän epätoivoisesta yrityksestä pysyä elossa. Huolimatta siitä, että novelli on Kingin parhaimmistoa, en pystynyt enää tällä kertaa lukemaan sitä uudestaan, koska viimeksi tuli lievästi huono olo. Muita loistavia olivat muun muassa Clive Barkerin The Body Politic (päähenkilön kädet yrittävät valloittaa maailman), Ramsey Campbellin The Other Side (Bowring katselee kiikareillaan maailman menoa ja mutisee nuorten rappiota, mutta eräänä päivänä omituinen klovni/miimikko sekoittaa miehen pään), Christopher Fowlerin The Look (nuoret tytöt ovat valmiita tekemään mitä tahansa päästäkseen malleiksi kuuluisan muotisuunnittelijan näytökseen) ja Barbie Wilden Polyp (päähenkilöä ei naurattanut, mutta hohottelin itsekseni, kun paksusuolen tähystys meni pahasti pieleen). Toisaalta esimerkiksi Neil Gaimanin tympeä sukupuolenkorjaukseen kantaa ottava Changes, Nancy A. Collinsin kiehtovaan sirkusmaailmaan sijoittuva mutta valitettavan antikliimaktinen Freaktent sekä Axelle Carolynin tylsä ja yllätyksetön Butterfly olivat joukon huonoimpia.

Sitten siirrytään taudeista ja raajoista parisataa vuotta taaksepäin, eli vuoteen 1816. Percy ja Mary Shelley sekä Claire Clairmont vierailivat tuona kesänä lordi Byronin ja John Polidorin luona Villa Diodatissa Genevenjärven rannalla. Kesäkuinen sää oli sateinen ja myrskyisä, joten ryhmä kulutti aikaa lukemalla toisilleen kummitustarinoita Fantasmagoriana (1812) -kokoelmasta, josta inspiroituneina Mary Shelley ja Polidori kirjoittivat tahoillaan goottikauhun klassikot Frankenstein (1818) ja Vampyyri (1819).

Fantasmagoriana julkaistiin alun perin ranskaksi, ja se sisälsi kahdeksan Jean-Baptiste Benoît Eyries'n kääntämää saksalaista kummitustarinaa. Koska en osaa ranskaa tai saksaa enkä saanut tähän hätään käsiini uutta vuoden 2005 painosta, jossa olisi puuttuvat tarinat, jouduin tyytymään lyhennettyyn englanninkieliseen versioon. Sarah Elizabeth Utterson jätti kolme tarinaa kokonaan kääntämättä, koska ei pitänyt niistä (!) ja lisäsi itse kirjoittamansa tarinan The Storm. Ihan pätevä sekin, mutta viisi muuta tarinaa ovat viihdyttävää saksalaista goottikauhua, jotka kutittelevat vain hieman selkäpiitä. Ei siis mitään liian pelottavaa, vaan mukavan tunnelmallista luettavaa kynttilänvalossa: sukukirous, muuttuvat muotokuvat, ikuiseen parranajoon tuomittu parturi, haudasta saapuva viesti tuhlaajapojalle jne. En osaa sanoa, missä määrin tarinat vaikuttivat Shelleyn ja Polidorin romaaneihin, mutta ehkä tulevaisuudessa otan asiasta selvää Frankensteinin uusintaluvun yhteydessä.

The Oxford Book of Victorian Ghost Stories (1991) on vahva läpileikkaus viktoriaanisen aikakauden kummitustarinoihin. Mitään pohjanoteerauksia tässä ei oikeastaan ollut, vaan kyse on ennemmin siitä, että mitkä erottuivat vahvimmin joukosta ja jäivät parhaiten mieleen. Huonoimmillaan novellit olivat ihan kivaa ajanvietettä ja parhaimmillaan nykyihmisenkin näkökulmasta oikeasti pelottavia. Joseph Sheridan Le Fanun, M. R. Jamesin ja Robert Louis Stevensonin novelleja olen varmaan ennenkin suositellut, ja erityisesti Jamesin tarinat ovat ihanan pelottavia. Arthur Conan Doylen The Captain of the Pole-Star yllätti karmivuudellaan, ja osaltaan siihen vaikutti varmasti tapahtumapaikka. Arktisten alueiden kuolemanhiljaisuus on juuri sopiva ympäristö kummittelulle ja vainoharhaiselle säpsähtämiselle, kun kuuluu pienikin rapsahdus. Anonyymin The Story of Clifford House puolestaan on tehokas kummitustalonovelli, jonka agressiivisen kummituksen kurkistus lastenhuoneen ovesta on mielikuva, jota en ihan heti unohda.

__________

Osallistuvat haasteisiin:  Halloween, Hämärän jälkeen ja Läpi historian (Romantiikka)

Miniarvioita, osa VIII

Bram Stoker - Midnight Tales (1992)
Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen

Stokerin romaani eräästä kammottavasta vampyyrikreivistä on yksi lempikirjoistani, ja kolme vuotta sitten lukemani Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia (1914) -novellikokoelma ei ollut sekään yhtään hassumpi. Midnight Tales -kokoelmasta löytyy tuosta edellämainitusta tutut "Draculan vieras" sekä "The Squaw", joten niitä en alkanut uudestaan lukea (jälkimmäistä suosittelen kuitenkin lämpimästi). Jätin lukematta myös "The Bridal of Death" -novellin, koska se on alkuperäinen poistettu loppu romaanista The Jewel of the Seven Stars, ja haluan lukea kirjan ensin. Kaiken kaikkiaan tämä on yhtä epätasainen kuin Draculan vieras, mutta siinä mielessä kiinnostavampi, että novelleissa on huimasti tyyllillistä hajontaa.

Pari novellia on kirjoitettu irlannin murteella (aluksi hankalahkoa luettavaa, mutta alkujärkytyksen jälkeen alkoi sujua vähän paremmin, ja toisen irlantilainen huumori ilahdutti), "The Gombeen Man" on suoraviivainen seikkailukertomus, keskeneräinen "Midnight Tales" sisältää pieniä muutaman rivin tarinapaloja jne. Parhaiten jäi mieleen makaaberi ja suoraan sanottuna outo "The Dualitists", jossa kaksi täysin tunteetonta ja kipua ymmärtämätöntä psykopaattilasta kylvävät tuhoa jo pienestä asti. Tunnelmaltaan ja sävyltään jotenkin hämmentävä, ja ehkä sen taki niin hyvä.

Kokoelman jokaisen novellin alussa käydään myös läpi Stokerin ja tämän ystävän sekä manageroitavan näyttelijä Henry Irvingin henkilökohtaista ja ammatillista suhdetta. Midnight Talesin tarinat saivat alkunsa, kun Irvingin esitysten jälkeen miehet kokoontuivat muiden paikalle kutsuttujen illallisvieraiden kanssa Lyceum-teatterin Beefsteak Roomiin tarinoimaan.

Bruce Campbell - If Chins Could Kill: Confessions of a B Movie Actor (2001)
Osallistuu haasteeseen: Seitsemännen taiteen tarinat

Kun televisiossa näytettiin aikoinaan Veijari nimeltä Brisco (1993-4) -sarjaa, jäin siihen totaalisesti koukkuun. Huumori iski täysin ja huolimatta siitä, etten ole ikinä pitänyt lännenelokuvista, itkin suurin piirtein verta kun sarja päätettiin lopettaa aivan liian aikaisin. Campbell oli sarjassa pääosassa, mutta onneksi sain nauttia myöhemminkin hepun roolisuorituksista. Ennen kuin näin Evil Dead -trilogian, sivuhahmosekoilu Autolycuksena Xenassa (1996-9) ja Herculeksessa (1995-9) oli ihan parhaimmistoa.

Luonnollisesti olin siis kiinnostunut Campbellin muistelmista, ja hyvät arvostelut nostivat odotukset korkealle. Onneksi odotukseni palkittiin. Campbell kirjoittaa hyvin epämuodollisesti ja keskustelevasti, mikä sopii miehen tyyliin erinomaisesti (niin kuin sekin, että kuvat on kuvaliitteen sijasta ripoteltu ympäri teosta, ja että jokainen luku on aloitettu Campbellille osoitetulle fani- tai vihapostilla). Tarinat Evil Deadin teosta ovat pääosassa, enkä yhtään valita, koska siitä Campbell parhaiten muistetaan ja ihan syystä. Elokuvan matka kulttiklassikoksi on ollut huikea, ja työmäärä sen aikaan saamiseksi oli valtava. Pelkästään tarinat rahoituksen kokoamisesta saa kenen tahansa otsalle kylmän hien. Hienoa oli myös Campbellin häpeilemätön ylpeys siitä, että on säilyttänyt järkensä elokuvateollisuudessa tekemällä töitä lähinnä B-elokuvissa ja pysyttelemällä poissa Hollywoodin myrkyllisestä ilmapiiristä. Tähän liittyi tarina siitä, miten jopa ihmisen puhetapa muuttuu kun Campbellin mukaan Hollywoodin itiöt pääsevät pesiytymään aivoihin.

Campbell pitää myös niin sanottujen duunareiden puolta, eli kaikkien niiden, jotka tekevät tunti toisensa jälkeen töitä kulisseissa, eivätkä aina saa kiitosta uurastuksestaan. Ilman taustajoukkoja ei elokuvia saataisi aikaan. Kuten Robert Englundin muistelmista, Campbellinkin teoksesta välittyy kuva jalat maassa olevasta, humoristisesta, nöyrästä ja rehellisestä tyypistä. Niin, kuka ei tosiaan kieltäytyisi keikasta, josta lopputuloksena on hyvin todennäköisesti järkyttävän huono elokuva, mutta jota kuvatessa saa asua lämpimässä paratiisissa?

Lafcadio Hearn - Kwaidan: tarinoita ja tutkielmia oudoista ilmiöistä (1904)
Osallistuu haasteisiin: Hämärän jälkeen, Kurjen siivellä ja Kirjallinen maailmanvalloitus (Japani)

Kwaidan oli ennestään tuttu Masaki Kobayashin samannimisenä elokuvana. Antologiaelokuvassa on mukana kaksi tarinaa Kwaidanista (sokea muusikko ja luminainen) ja muut ovat muista Hearnin kokoelmista. Elokuva on visuaalisesti upea, ja paperilla taas tarinoista huokuu japanilainen mystisyys ja tyyneys, ja joskus taas tunnelmaa on hyvin vaikeaa kuvailla. En ole animefani, vaan pidän enemmän japanilaisen mytologian kummallisuuksista (esim. huikea Onibaba (1964) tiivistää hyvin sen, mitä Japanilla on tarjottavana animen ulkopuolelta). Läheskään kaikki tarinat eivät iskeneet, mutta pari sai aikaan hivenen kylmiä väreitä: kuollut perheenjäsen seisoo lipaston edessä sitä tuijottaen, muotoa muuttava nainen pyyhkäisee käden kasvoiltaan ja paljastaa tyhjyyden, virvatulet loitsivat sokean muusikon jne. Pientä huumorinpilkahdustakin löytyy, kun mies joutuu kulkemaan ympäri maata vihaisen ihmissyöjädemonin pää hihasta killuen.

Hearn on joka tapauksessa tehnyt elämätyönsä japanilaisen kulttuurin parissa (tunnettuaan lapsesta asti ulkopuolisuutta ja jouduttuaan heitetyksi perheestä toiseen Hearn löysi kodin ja perheen Japanista), ja tällaisenaan Kwaidan on korvaamaton läpileikkaus japanilaiseen tarinaperinteeseen. Hearn on tosin kirjoittanut itse tarinat muokaten muistiin, joten ne ovat enemmänkin toisintoja suullisesta ja kirjallisesta tarinaperinteestä. Aasia ei ole kirjallisuuden puolesta hirveän tuttu, joten tämä oli myös piristävä alku Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen. Vielä kun löytyisi joku hyvä japanilainen kauhuromaani, mutta jotenkin tuntuu, että tällaisina lyhyinä tarinoina aasialainen kauhu toimii parhaiten.

Miniarvioita, osa VII

Kesä sen kuin puksuttaa menemään ja kirjojen sivut rapisevat, mutta tietokoneen äärellä en ole paljon blogin merkeissä jaksanut olla. Koska kaikenlaista tapahtumaa ja tavallista rentoa kesäpäivää sekä -iltaa tulee vielä vietettyä ulkoilmassa mahdollisuuksien mukaan, niin esittelen tähän väliin haastekirjoja miniarviomuodossa. Luultavasti kirjoittelen enemmänkin tämän tyyppisiä juttuja, ettei blogi pääse täysin kuolemaan kesän ajaksi (yhteen pian päättyvään lukuhaasteeseen olen hamstrannut sellaisen pinon kirjoja, että tuskin kaikista on asiaa kunnon postaukseksi asti). Facebook-sivuilla tosin on blogin hiljaiselonkin aikana elämää, eli sinne jaan joitain yleisiä kirjoihin liittyviä Instagram-kuvia.

Douglas E. Winter (toim.) - Dark Visions (1988)
Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen

Lukemani novellikokoelmat ovat yleensä olleet jonkun tietyn kirjailijan kokoelmia tai tietyn teeman ympärille koottuja antologioita (ks. alla). Dark Visions sisältää seitsemän novellia kolmelta eri kirjailijalta: kolme ystävältämme Stephen Kingiltä, kolme Dan Simmonsilta ja yksi George R. R. Martinilta. Kokeilin pitkästä aikaa äänikirjaa, ja kuuntelin yhden novellin per ilta ennen nukkumaanmenoa.

Niin kuin usein, aina kaikki antologioiden novellit eivät nappaa, mutta tällä kertaa heikoin lenkki oli yllättäen Stephen King. "Sneakers" oli ihan ok, mutta "The Reploids" ja "Dedication" eivät jaksaneet kiinnostaa ollenkaan. Simmonsin tarinat sen sijaan pitivät huomioni tehokkaasti itsessään. Yhdysvaltain sisällissodan kauhuista kertova "Iverson's Pits" kärsi pienestä laahavuudesta, mutta "Metastasis"-novellin syöpävampyyrit olivatkin jo melkoisia otuksia ja "Vanna Fucci is Alive and Well and Living in Hell" oli hauska tarina siitä, kun paholaismainen vieras saapuu sekoittamaan pakkaa television evankelistaohjelmaan. Martinilta olen lukenut aiemmin Fevre Dreamin (1982), jonka vampyyritulkinnasta ja miljööstä pidin, ja "The Skin Trade" käsittelikin sitä pakan toista puolta eli ihmissusimytologiaa. Enemmänkin trillerimäinen etsivätarina kuin kauhua, mutta ihan mukiinmenevä, joskin kaksiulotteiset henkilöt muodostuivat taas jonkinasteiseksi ongelmaksi.

John Richard Stephens & Kim Smith (toim.) - Mystisiä kissatarinoita (1994)
Suomentaja: Pasi Junila
Osallistuu haasteeseen: Hämärän jälkeen

Isot, pienet, karvaiset, karvattomat, pilkulliset, raidalliset. Kaikenlaiset kissat ovat sydäntäni lähellä, niin kesyt kuin niiden villit serkutkin. Tämä antologia oli siis ihan pakko hankkia. Kaikki tarinat eivät ole kauhua, mutta painopiste on kuitenkin kissojen mystisyydessä ja joissakin novelleissa se sitten aiheuttaakin väristyksiä, vaikka kissa ei olisikaan täysin näyttämöllä vaan hiipii varjoissa. Stella Whitelaw'n muinaiseen Egyptiin sijoittuva "Suuri Mau-jumala" oli iso pettymys, koska se lievästi sanoen lässähti, eikä siinä tuntunut olevan minkäänlaista jujua (niin kuin yleensä odotan novelleissa olevan). Sakin "Tobermory" puolestaan osoittautui joukon parhaimmaksi. Eräs mies keksii keinon, miten kissat saadaan puhumaan, mutta seurapiirin snobit ovatkin sitten lopulta kauhuissaan, kun lemmikki lörpöttelee ihmisten salat julki. Nancy Etchemendyn "Lasikissassa" ei ole elävää kissaa, mutta novelli on silti erinomainen ja loppu järkyttävä.

Kokoelmassa on myös esimerkkejä oikeissa sanomalehdissä julkaistuista kohtaamisista kummitusten kanssa sekä miten kissat liittyvät erilaisiin mytologisiin tarinoihin, kuten kuningas Arthuriin. Muutenkin erityyppiset tarinat valottavat jossain määrin sitä miten kissoihin on suhtauduttu ja miten niiden luonteet ovat innoittaneet kauhutarinoita.

Robert Phillip Kolker (toim.) - Alfred Hitchcock's Psycho: A Casebook (2004)
Osallistuu haasteisiin: Seitsemännen taiteen tarinat ja Hämärän jälkeen

Hitchcockin mestariteosta pidetään yhtenä hienoimmista kauhuelokuvista, ja se kuuluu ehdottomasti omiinkin suosikkeihini. Viimeistään Kolkerin toimittaman esseekokoelman lukemisen jälkeen tajuaa, miten erilaisista näkökulmista elokuvaa voikaan tulkita. Ainoastaan musiikkia käsittelevän esseen jätin kesken, koska paljon musiikin teoriaa sisältäneenä se rehellisesti sanottuna meni niin yli hilseen, että olisin voinut yhtä hyvin lukea hepreankielistä Raamattua. Osaa tulkinnoista toistettiin useammassa esseessä, mutta jokainen oli kuitenkin omalla tavallaan hyvä ja terävänäköinen.

Joskus elokuva-analyysi (ja kirjallisuusanalyysi) kurkottelee omaan makuuni vähän liian syvälle ja yrittää nähdä jotain, mitä ei välttämättä teoksessa edes ole, mutta tässä kokoelmassa ei ylianalysointia juurikaan ollut. Tekikin mieli samantien katsoa Psyko uudestaan, ja muutakin Hitchcockin tuotantoa tulee tästä lähin katsottua aivan eri silmin. Pinnallisesti katsottuna Hitchcock voi vaikuttaa viihteelliseltä, mutta todellisuudessa elokuvat ovat äärimmilleen hiottuja kokonaisuuksia niin visuaalisesti kuin teemallisestikin. Hieno yhdistelmä auteurismia ja suurelle yleisölle maistuvaa jännitystä. Hitchcockin tosin mainittiin pitäneen elokuviaan hauskoina, joten ehkä silmäkulmassa oli pilkettä enemmän kuin luulisi. Jännityksen mestarin elämäkerta itse asiassa odottaa lukuvuoroaan, eli siinä varmaan avataan vähän enemmän tuota Hitchcockin väitettä omista elokuvistaan.

Agatha Christie - Hiirenloukku (1952)
Osallistuu haasteeseen: Lukuharjoituksia

Osa lukijoista varmaan jo tietääkin, että kävin katsomassa kaarinalaisen harrastajateatterin huikean hienon suomalaisversion tästä Lontoossa vuosikymmeniä pyörineestä näytelmästä. Viimevuotisella Lontoo-kierroksella otimme kuvan teatterirakennuksesta, mutta emme sillä kertaa käyneet katsomassa mitään (mikä näin jälkikäteen jäi pirusti harmittamaan, mutta tästä lisää sitten kun saan jo vuoden lupailemani matkakertomuksen kasaan). Kirjastosta löytyi kuitenkin näytelmä paperiversiona, jonka päätin sitten lukaista lempeän kesäpäivän ratoksi.

Koska tarinan tapahtumat olivat vieläkin erittäin hyvin muistissa, oli lukeminen välillä vähän puisevaa. Näytelmän kohdalla se on kuitenkin ihan luonnollista, koska harvoin mitään dialogeja lähdetään muuttamaan. Tunnistan myös laadun kun sen näen, ja onhan Hiirenloukku nyt aika hieno. Suljetussa paikassa tapahtuvat murhamysteerit ovat kaikkein kiehtovimpia, ja nytkin lumen saartamassa majatalossa on kaikki jännitysnäytelmän ainekset, kun kissa-hiiri -leikki syö paikalla olijoiden tunteita ja saa kaikki kääntymään toisiaan vastaan. Toisin kuin esim. neiti Marplen ja Hercule Poirot'n ratkomissa tapauksissa, Hiirenloukussa ei voi luottaa kehenkään, vaan kuka tahansa voi olla murhaaja. Tosin Paravicini on hauskasti Poirot'n kaltainen heppu.

Seikkaileva jälkiruoka (Hercule Poirot #33) - Agatha Christie (1960)

The Adventure of the
Christmas Pudding
363 s.

     'It's been a wonderful afternoon,' sighed Horace as they walked home. 'Really, that place has everything. The only thing the library needs is a body. Those old-fashioned detective stories about murder in the library – that’s just the kind of library I’m sure the authors had in mind.'
    'If you want to discuss murder,' said Raymond, 'you must talk to my Aunt Jane.'
    'Your Aunt Jane? Do you mean Miss Marple?' He felt a little at a loss.
    The charming old-world lady to whom he had been introduced the night before seemed the last person to be mentioned in connection with murder. 

Ajattelin joulun aikoihin aloittaa kirjallisen perinteen, eli lukea aina kyseiseen vuodenaikaan jotain kevyttä ja jouluista (mutta ei nyt kuitenkaan mennä liian pitkälle, joten kaikki höttöiset ja ylitunteelliset jutut jääköön pois), ja Christie kolkutti taas ovelle. Novellikokoelmilla on jokseenkin hämmentävä ja sekava julkaisuhistoria, joten huomasin lukeneeni jotkut novellit jo aiemmin eräässä toisessa kokoelmassa, mutta en muistanut murhaajia, joten uusintaluku oli ihan paikallaan. Sanottakoon nyt vielä sekin, että Christie on itse valinnut ja järjestänyt Seikkailevan jälkiruoan tarinat (eräänlaiseksi jouluateriaksi, niin kuin esipuheessa kerrotaan), joten tämä taitaa sitten olla ihan pätevä virallinen kokoelma.

Seikkaileva jälkiruoka on ainoa, joka sijoittuu joulunaikaan, ja esipuheessaan Christie selittää, miten hänen lapsuutensa joulut Abney Hallissa innoittivat tarinan kirjoittamista, sekä miksi hän halusi omistaa kirjan rakennuksen muistolle. Novelli tuntuukin hyvin nostalgiselta ennen kuin asiat menevät pieleen (jouluaterian kuvailu sai veden kielelle), ja se on - kiitos loppuratkaisun - myös yksi parhaista. Se kääntää päälaelleen kaikki odotukset mitä rikostarinasta voi suinkaan olla.

Pidin myös paljon Unesta, jossa erikoinen miljonääri pyytää apua Poirotilta nähdessään toistuvasti unta omasta itsemurhastaan. Pian mies löydetäänkin kuolleena. Tapaus on aika omituinen ja mystinen höystettynä loistavalla loppuratkaisulla. Niin loistavalla, että tämä oli ehdottomasti suurin suosikkini kokoelmassa.

Rakkina toisten jaloissa on pitkitetty ja tylsä, mutta muut ovat oikein mainioita mielenkiintoisine juonenkäänteineen. Kaikissa kuudessa tarinassa (suomennoksesta on Kirjasammon mukaan jätetty pois Four and Twenty Blackbirds, ja tarinat ovat jostain käsittämättömästä syystä vaihtaneet paikkaa, vaikka Christie nimenomaan halusi ne tiettyyn järjestykseen) vihjeitä on ripoteltu kauttaaltaan, ja jotkut ovat niin ilmiselviä, että kun ne huomaa lukemisen jälkeen tarinaa selailtuaan, tuntee itsensä vähän tyhmäksi kun ei niitä sillä hetkellä tajunnut. Christie laajentaa ajatusta ihmisen olemuksen takana piilevistä salaisuuksista ja kuljettaa sitä punaisena lankana pitkin kokoelmaa. Pieniä murusia aikakauden yhteiskunnallisesta tilanteesta löytyy näköjään myös Christien novelleista, niin kuin tästä Poirot'n palvelijapohdinnasta näkee:

"'This Parsons, then, he will have the characteristics of his class, he will object very strongly to the police, he will tell them as little as possible. Above all, he will say nothing that might seem to incriminate a member of the household. A house-breaker, a burglar, he will cling to that idea with all the strength of extreme obstinacy. Yes, the loyalties of the servant class are an interesting study.'"

Kokoelmasta oppii myös, että Poirot pitää kurvikkaista naisista: "He liked them lush, highly coloured, exotic. There had been a certain Russian countess – but that was long ago now. A folly of earlier days". Ahaa? Haluaisinpa tietää lisää. Se, että jotain näin huomattavaa paljastetaan Poirot'n menneisyydestä, tai että hän ei vastusta Bridgetin suukkoa mistelinoksan alla, hieman yllätti. Onko tämä nyt sitä Agatha Christien joulumieltä?

Osallistuu haasteeseen: Agatha Christie 125 vuotta

Kirjallinen retki Pohjoismaissa -miniarvioita

Vuosi on taas porhaltanut uskomatonta tahtia eteenpäin, ja lukuhaasteet alkavat olla lopuillaan. Pohjoismaahaaste on saatava jo tänään pakettiin, mutta koska en ole ehtinyt kirjoittamaan viimeisimmistä luetuista bloggauksia, yhdistän ne nyt näin miniarviopostaukseen (varsinaisen koosteen julkaisen vielä tänään erikseen).

Selma Lagerlöf - Gösta Berlingin taru (1891)

Osallistuu myös haasteisiin: Klassikot, Maalaismaisemia ja I Spy (Jokin luettava)

Gösta Berling on pappi, jolle maistuu alkoholi, ja tämän vuoksi Berling joutuu luopumaan pappeudestaan ja päätyy elämää rakastavien ja hurvittelevien kavaljeerien seuraan. Tarinassa ei kuitenkaan ole varsinaista juonta, vaan välillä sukelletaan sivuhenkilöiden elämään. Berling jää koko ajan yhä enemmän ja enemmän taustalle, mutta tajunnanvirtamainen rönsyily ei oikeastaan haittaa ollenkaan. Lagerlöf kirjoittaa kauniisti ja luonnon myllerrys yhdistettynä tunteen paloon saa kirjan tuntumaan jopa gotiikalta. Tunnelma on välillä hyvinkin mystinen ja melkein jopa eksoottinen, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin Ruotsiin. Rakkauteen liittyvää melodraamaa löytyy toki monenkin sylillisen verran, mutta tästä tuli jotenkin mieleen Humiseva harju (1847), eli myrskyä päin mennään täysillä pysähtyen välillä lillumaan surumielisyyden laineilla.

Mieletön kansantarumainen romaani, josta löytyy myös hillitysti yliluonnollisen sävyjä ja josta jäi tietyt yksittäiset kohtaukset ikuisesti mieleen: aavereen kilkatus talvisessa maisemassa, suomalaiseukon noitumat korpit ahdistelemassa erästä rouvaa, sopimus paholaisen kanssa,  mustaan viittaan pukeutuneen yksinäisen vanhuksen eli viikatemiehen saapuminen sairasvuoteelle, metsähiseen rakastunut mies jne. Gösta Berlingin taru on jäänyt moneksi viikoksi kaivertamaan mieltä, joten pakkohan tässä on antaa sille viisi tähteä, vaikka ihan heti en ryhtyisi sitä uudestaan lukemaan. Tuolla se kuitenkin hyllyssä odottaa, maaginen Georg Paulin kuvittama vuoden 1926 painos.

"Nuo eivät ole ihmisiä, nuo tulijat: ne ovat metsän hiisiä, erämaan villipetoja. Me, pimeyden vallat, joiden täytyy olla piilossa maan alla, me olemme yhdeksi ainoaksi autuaaksi hetkeksi päässeet vapaiksi. Kosto on vapauttanut meidät." 

Villy Sørensen - Ragnarök: jumalten tuho (1982)

Miten voikin kaksi nimeltään identtistä kirjaa olla niin erilaisia? Luin pari vuotta sitten A. S. Byattin version pohjoismaisten jumalten tuhosta, ja siinä missä sen "lauseet onnistuivat liikuttamaan jo pelkällä läsnäolollaan" ja tarinaa oli pakko lukea välillä ääneen, tanskalaisen Sørensenin tulkinta vaikutti yksiulotteiselta. Saagoja nyt pari lukeneena ymmärrän, että niissä kieli on yksinkertaista, mutta silloin kun nykyajasta käsin kerrotaan uudestaan myyttejä, olettaisin että halutaan tarjota jotain uutta ja raikasta. Byatt tässä onnistui, mutta Sørensenin teksti vaikuttaa väkisinkin hengettömältä, eivätkä suomennetut nimet auta asiaa. Entä millaisina Sørensenin jumalat näyttäytyvät? Näiden erilaiset luonteet tulevat melko hyvin esille, ja se olikin ainoa asia, josta tässä pidin.

Runonjumala Brage kirjoittaa heti valitusrunon tuskallisesta mustasukkaisuudesta ja yksipuolisesta rakkaudesta, kun Idun sanoo ettei tällä ole hänelle juuri nyt (ymmärrettävistä syistä) aikaa. Torilla on lieviä ongelmia äkkipikaisuutensa kanssa, ja on herkkä sulkemaan vaimonsa Sifin suun heti jos tämä yrittää sanoa oman mielipiteensä. Loki on irvailija ja syyttelyiden kohde aina jos jokin menee pieleen, mutta muiden jumalien kannattaisi ehkä joskus kuunnella tämän neuvoja. Avioliiton jumalatar on katkera Freijan asemasta rakkauden jumalattarena, koska eihän tällä ole edes miestä. Kaiken kaikkiaan jumalat haluavat pysyä kaiken yläpuolella, eli ihmiset ja jättiläiset eivät saa tulla jumalten kaltaisiksi. Pohjoismaisen mytologian jumalhahmojen kiehtova epätäydellisyys tulee viimeistään siinä vaiheessa ilmi, kun Njordin ja Skaden avioliitto ei toimi. Mitä jumaluus hyödyttää, jos tavat ovat liian erilaisia? Sopimuksistakin yritetään kiemurrella irti niiden osoittauduttua epäedullisiksi.

"Keskimaassa ei kaikki ollut hyvin. Maailmankäärme kiristi otettaan, se söi merestä kalat ja myrkytti sen syljellään. Ihmiset ja varsinkin kalastajat valittivat siitä jatkuvasti Njordille, mutta mitä hän asialle mahtoi. Ihmiset ja varsinkin maanviljelijät valittivat myös Freille, etteivät pellot ja puutarhat kantaneet hedelmää. Sää ei ollut entisensä, talvea kesti lähes koko vuoden. Ehkä välttämättömyyksien puute teki ihmisistä suvaitsemattomampia."

Astrid Lindgren - Melukylän lapset (Melukylän lapset #4-6)

Osallistuu myös haasteeseen: Lastenkirjat ja Maalaismaisemia

Yhteislaitos, joka sisältää kuvakirjat Lasten päivä melukylässä (1966), Melukylän kevät (1965) ja Melukylän joulu (1966). Muistan selailleeni lapsena jotain Melukylä-kirjaa, mutta se taisi silloin kiinnostaa yhtä vähän kuin nyt. Eivät nämä varsinaisesti huonoja olleet, mutta pidän enemmän Lindgrenin isompien lasten kirjoista. Melukylän joulussa tosin välittyi kivasti vanhanajan joulutunnelma: hillitysti koristellut joulukuuset, punaiseksi maalatut puiset kynttilänjalat, reellä taitettu matka joulukirkkoon, tummaan turkikseen pukeutunut joulupukki jne.

Peter Høeg - Lumen taju (1992)

Osallistuu myös haasteisiin: Kirjallinen maailmanvalloitus (Tanska), I Spy (Veden olomuoto) ja Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)

Tästä jäi kyllä niin sekava jälkimaku, etten hetkeen koske mihinkään Høegin kirjaan. Periaatteessa idea oli kiinnostava ja toteutuskin jaksoi aluksi kiinnostaa, mutta sitten vain lopahti. Pidin siitä, että Smillan menneisyys paljastuu paloina ja yleensäkin Smillan luonteesta, mutta töksähtelevät lyhyet lauseet, jatkuva sivupoluille eksyminen ja taustatutkimuksen esittely uuvuttivat aika nopeasti. Jälkimmäinen puoliskokin oli aikamoinen pettymys, koska se tuntui kuuluvan johonkin toiseen romaaniin, ja oli suoraan sanottuna naurettava. Harmi, grönlantilaisten ja tanskalaisten ristiriidoista olisi saanut vaikka mitä aikaiseksi, mutta tällaisena sekalaisena keskittymiskyvyttömänä ja kliseisenä pakettina ei kuitenkaan uponnut. Jätti kokonaisuudessaan kylmemmäksi kuin mikään Smillan kuvailema lumi tai jää.

Päivi Kumpulainen ja Seija Holopainen (toim.) - Piilokansan tarinoita: islantilaisnovelleja ja -kirjailijoita (2001)

Viimeinen haastekirja ei valitettavasti sekään vakuuttanut. Luin alkuvuodesta kokoelman aikuisille tarkoitettuja islantilaisnovelleja, joka oli ihan pätevä johdanto islantilaiseen mielenmaisemaan ja kirjallisuuteen, mutta nämä lapsille ja nuorille suunnatut novellit eivät puhutelleet. Löytyi töksähteleviä lauseita ja latteita tarinoita, mutta onneksi pieni valonpilkahdus tuli Peikkomuori-tarinasta, jossa peikon muotoinen kallionkieleke sulautuu ikävöinniksi isoäidin perään. Melko suuri osa novelleista on muuten aika surumielistä tavaraa ja käsittelee yllättävän aikuisia aiheita, eli kovin montaa pienelle lapselle suunnattua tarinaa en usko tästä löytyvän.

Meren neitoja ja meren miehiä: islantilaista kirjallisuutta viideltä vuosikymmeneltä - Seija Holopainen ja Päivi Kumpulainen (toim.) (2001)

272 s.

"En usko mihinkään maailmanhistoriaan", ukko sanoi. "Se on pelkkää kansantarua. Epäilen kaikkea, mitä sanoin lausutaan. Kuuntelen joen virtaavan."

"Mihin sitten uskot, Knútur hyvä?"

"Lintuun, joka istahtaa tuohon aidantolpalle, keinahtelee ja piipittää. Se kertoo minulle tarpeeksi", ukko sanoi. "Lintu tietää kaiken, mitä maailmassa tarvitaan. Se on paras maan tarujen lähde. Uskon olentoihin, jotka ovat muuttuneet linnuiksi. Ehkä ihmiset joskus tulevaisuudessa muuttuvat linnuiksi. Niin ei kuitenkaan näytä käyvän."
(Halldór Laxness: Linnun laulun kaiku)

Islanti on ollut jo kauan osa unelmiani. Sen karut maisemat, meren läheisyys ja mystisyys ovat kiehtoneet monia, ja minäkin toivottavasti kohtaan ne vielä joku päivä. Sitä ennen tutustun maahan kirjallisesti, mitä en jostain syystä ole vielä ennen tätä tehnyt, joten Pohjoismaa-haaste tuli erittäin hyvään saumaan. Nyt ei enää tekosyitä, vaan islantilaisia kirjoja kehiin!

Tästä luettelosta bongasin Islannin suurlähetystön tukeman novellikokoelman, joka keskittyy suurimmaksi osaksi Islannin nykykirjallisuuteen. Novelleista on aina hyvä aloittaa johonkin aiheeseen tai maahan tutustuminen, ja kokoelman alussa oleva katsaus tiivistää miten kirjallisuus on historian saatossa kehittynyt. Toki ei voi sanoa, että kokonaisen maan kirjallisuus olisi täysin homogeenistä, mutta vielä nykyäänkin kirjallista arvoa kantavista saagoista alkaneessa tarinaperinteessä on käsitelty muun muassa merta ja sen vaikutusta niin ihmisten luonteeseen kuin elinkeinoonkin.

On kuitenkin hyvä muistaa, ettei Islanti ole sen asuttamisen jälkeen ollut sijainnistaan huolimatta täysin eristäytynyt muusta maailmasta, joten eri kirjallisuussuuntauksetkin ovat saapuneet mantereelta saarelle ja muokanneet tarinankerronnallisia perinteitä. Uudet nykykirjailijoiden sukupolvet ovat käyttäneet muun muassa ironiaa, maagista realismia ja surrealismia uudistaessaan islantilaista kirjallisuutta. Usein kaikkea tätä ei ole aikanaan ymmärretty, vaan osa on aiheuttanut tarinoillaan pahennusta.

Halldór Laxness on yksi heistä, joka on saanut kritiikkiä yhteiskunnallisilla kannanotoillaan. Linnun laulun kaiussa (1964) eristäytynyt kuolemaisillaan oleva mies sanoutuu irti yhteiskunnan vaatimuksista. Vieraisilla olevat viranomaiset edustavat rationaalista järjen ääntä, eivätkä ymmärrä miehen ajatuksia, vaan väittävät tietävänsä mikä tälle on parasta. Knúturissa on jopa jonkinlaista mystiikkaa pitäessään loppuun asti kiinni omasta itsestään.

Ásta Sigurðardóttir edustaa joukkoa vahvoja naiskirjailijoita, jotka ottivat kantaa naisten asemaan. Tämä ei ulottunut Sigurðardóttirilla pelkästään kirjojen maailmaan, vaan opettajan tutkinnostaan huolimatta (siihen aikaan yksi islantilaisten naisten harvoista vaihtoehdoista) tämä toimi alastonmallina, teki taidetta ja vietti aikaa taiteilijapiirien kanssa. Nykyään Sigurðardóttir on yksi luetuimmista islantilaisista novellisteista, vaikka kokoelmia onkin julkaistu vain yksi. Naisasialiikkeen lehdessä julkaistu Kuningasliljoja-novelli (1958) erottuu tässä 25:n novellin kokoelmassa ehdottomasti edukseen. Se sijoittuu Islannin miehityksen aikaan, jolloin islantilaisten naisten ja sotilaiden kanssakäyminen oli yleistä. Päähenkilö on sairas parakissa asuva tyttö, jota ei kukaan tunnu ymmärtävän (ystävätär ei ole hienotunteinen vaan valitsee kovan asenteen, ja mieslääkärin mielestä naimisiinmeno on ratkaisu kaikkiin ongelmiin). Pala palalta tytön tilanne paljastuu, kunnes lopussa on jälleen toivoa ja kukat tuovat kauneutta rumuuden ja epätoivon keskelle.

Jakobína Sigurðardóttirin (ei sukua edelliselle) upeassa Stella-novellissa (1964) on parakkielämää, alkoholismia, troolarilla työskentelyä ja ihmisiä, jotka puhuvat toistensa ohi. Elämä on muuttunut katkeraksi, meri pelottavaksi eikä lapsille pysty osoittamaan hellyyttä vaikka haluaisikin. Kaunis tarina sanomattomista lauseista ja siitä, kun toinen ihminen ei näytä päällisin puolin olevan enää sellainen kuin joskus.

Muita mieleen jääviä novelleja olivat Ólafur Haukur Símonarssonin Jäähyväiset (1987) (kalapakastamossa työskentelevä poika kaipaa kauas pois), Þórarinn Eldjárnin Ajopuulahtelaisen saaga (1992) (hauska saagoja hyödyntävä tarina siitä, mitä tapahtuu kun Ajopuulahteen saapuu uudisasukkaita: "Perkele, siitä sait! Senkin runojenrustaaja!"), Matthías Johannessenin Pääsiäismyräkkä (1981) (hengästyttävän upeaa luontokuvausta, ja jonka mystistä tunnelmaa en pystyisi ikinä kuvailemaan), Guðbergur Bergssonin absurdi Ensimmäinen joulukertomus (1995) (partainen Jeesus-lapsi saa kerrostalon asukkaat siivoamaan rappukäytävän) sekä Andri Snær Magnasonin Kalastaja ja merenneito (1996) (päähenkilö saa huomata, ettei merenneito olekaan ihan se kaikkein käytännöllisin puoliso).

Kuten useita kirjailijoita sisältävissä novellikokoelmissa usein, oli tässäkin välillä tyhjäkäyntiä, mutta sehän on täysin makuasia kuka kirjailijoista onnistuu jättämään jälkensä lukijaan. Kokonaisuudessaan kokoelma jäi kyllä hieman miinukselle, mutta katsauksena islantilaiseen kirjallisuuteen tämä oli kuitenkin lukemisen arvoinen (yksi editointikerta olisi tosin ollut vielä paikallaan, sillä kirjoitusvirheitä oli harmillisen paljon). Lopussa on myös kattava lista fiktiosta sekä islantilaista kirjallisuutta käsittelevistä tietokirjoista, joten tästä on hyvä jatkaa matkaa.

* * *

Suomentajat: Päivi Kumpulainen, Seija Holopainen, Timo Karlsson, Marjakaisa Matthíasson ja Kaisa Matthíasson
Osallistuu haasteeseen: Kirjallinen retki Pohjoismaissa ja Kirjallinen maailmanvalloitus (Islanti)

Kolmetoista (Neiti Marple #2) - Agatha Christie (1932)

The Thirteen Problems
315 s.

She paused and then added with a slight shiver. ‘It would be so dreadful—so very dreadful—if an innocent person were to be hanged.’
    ‘What on earth—’ cried Sir Henry, startled.
    She turned a distressed face upon him.
    ‘I may be wrong about that—though I don’t think so. Inspector Drewitt, you see, is really an intelligent man. But a mediocre amount of intelligence is sometimes most dangerous. It does not take one far enough.'  - - -

    Fumbling a little, Miss Marple opened a small reticule, took out a little notebook, tore out a leaf, carefully wrote a name on it and folding it in two, handed it to Sir Henry.  - - -

    ‘Well, well,’ he said. ‘Rather an extraordinary business, this. I’ve never done anything like it before. But I’m going to back my judgment—of you, Miss Marple.’

Neiti Marple -tarinat jatkuivat novellikokoelmalla, jonka kolmestatoista mysteeristä osa liittyy löyhästi toisiinsa. Kuusi ensimmäistä kerrotaan neiti Marplen kotona, jonne on kerääntynyt joukko eri aloilta olevia ihmisiä (mm. Marplen sisarenpoika Raymond West ja Scotland Yardista eläkkeellä oleva Sir Henry Clithering, joista molemmat esiintyvät myös muissa Marple-tarinoissa). Vieraat perustavat tiistai-illan klubin, jossa jokainen kertoo vuorollaan joka viikko jonkin oikeasti tapahtuneen mysteerin ja muut yrittävät ratkaista sen. Sanomattakin on selvää, että neiti Marple vetää joka kerta pidemmän korren, niin kuin muissakin kokoelman novelleissa. Seuraavat kuusi kerrotaan vuotta myöhemmin eräillä illalliskutsuilla, ja viimeisessä novellissa eräs St. Mary Meadin paikallinen tyttö on hukuttanut itsensä. Neiti Marple kuitenkin kertoo Clitheringille kyseessä olevan murha ja syyllinenkin on neidin tiedossa, vaikka todisteita tällä ei ole.

Olen lukenut aiemmin kaksi Christien novellikokoelmaa, ja Kolmetoista oli tähänastisista ylivoimaisesti parhain. En silti taaskaan täysin lämmennyt novellimuodolle, joka ei anna paljoa tilaa romaaneista tutulle miljöön, juonen tai henkilöiden luonteiden rakentamiselle. Kevyeen mysteerin nälkään novellit sopivat kuitenkin hyvin, ja mahdollinen toisteisuuskaan ei haittaa jos malttaa lukea vaikka yhden tai kaksi tarinaa päivässä.

Suosikikseni nousi viimeinen novelli Death by Drowning, jossa selvitetään edellä mainitun paikallistytön eli Rose Emmottin murhaa, ja jossa on myös monien muiden kokoelman novellien tapaan ainesta kokonaiseksi romaaniksi tai tv-sovitukseksi (The Blue Geraniumista onkin jo tällainen tehty). Neiti Marple jää alun jälkeen taka-alalle kun Clithering osallistuu tämän puolesta tutkimuksiin. Christie johtaa jälleen lukijaa taidokkaasti harhaan leikkimällä lukijan oletuksilla.

Tähän liittyen: olen törmännyt siihen, että joskus lukijat ovat tunteneet olonsa huijatuiksi Christien kirjojen parissa. Todellisuudessa useat mysteerit ovat selvitettävissä, jos varoo tekemästä liikaa olettamuksia ja kiinnittää huomiota pieniinkin yksityiskohtiin (logiikka selviää viimeistään silloin kun selailee sivuja taaksepäin). Kirjailijan tarkoitus ei siis ole saattaa lukijaa naurunalaiseksi, vaan hämmennys kertoo vain siitä, miten taitava Christie on vetämään lukijan huomion toisaalle ja piilottamaan ratkaisun rivien väliin. Jotkut sanovat tätä huijaamiseksi, minä sanon nerokkuudeksi, jota odotan aina hyvältä dekkarilta. En ole vielä kertaakaan arvannut syyllistä oikein Christien tarinoissa, ja mielestäni tätä pitää vain juhlia eikä harmitella.

* * *

Osallistuu haasteeseen: I Spy (Numero) ja Agatha Christie 125 vuotta

Halloween-haasteen yhteenveto

Emilie Le Masque Rouge -blogista heitti ilmoille haasteen, jossa oli tarkoitus lukea koko lokakuun ajan Halloween-teemaan sopivia kirjoja. Kirjoitin nyt poikkeuksellisesti pelkät miniarviot, mutta ehkä nämä sopivat lyhyen haasteen puitteisiin ihan mukavasti. Kaikkia kategorioita en ehtinyt käymään läpi enkä onnistunut valitsemaan edes hirveän hyviä kirjoja, mutta kiitos kuitenkin mukavasta haasteesta!

NOITIA

Kuka pelkää noitia (1983)- Roald Dahl, 206 s.

Pisteet:  * * *

Poika ja tämän norjalainen isoäiti yrittävät estää noitien juonen muuttaa kaikki maailman lapset hiiriksi. Pidin erityisesti siitä, että Dahlin noidat voivat teeskennellä olevansa tavallisia ihmisiä, esimerkiksi opettajia. Niinhän se menee, että kenestäkään ei ikinä tiedä, mitä tämän sisällä lymyilee. Muuten kirja ei sitten erityisesti säväyttänytkään. Jali ja suklaatehdas on ollut tähänastisista lukemistani Dahleista paras, mutta ei tämä silti ole suosikkilastenkirjailijani. En edes osaa perustella sitä sen kummemmin. Tässä yhteydessä voisin myös tehdä sellaisen paljastuksen, että en voi sietää Quentin Blaken risumaista kuvitusta. Se sopii kyllä Dahlin erikoisiin tarinoihin, mutta ei se minua mitenkään esteettisesti miellytä.

KUMMITUKSIA

Carnacki, the Ghost-Finder (1913) - William Hope Hodgson (luettu läppäriltä Kindlestä)

Pisteet:  * *

Carnacki on paranormaaleja ilmiöitä tutkiva etsivä, englanniksi ns. 'occult detective'. Hodgsonin lähestymistapa on tieteellinen ja muistuttaa sellaisenaan Ghost Hunters -sarjaa ja muita nykypäivän haamututkijoita, mutta tarinoissa on hyvin vähän vaihtelua ja niissä viitataan jatkuvasti asioihin, joita ei selitetä tarkemmin. Tarinat ovat itse asiassa niin kaavamaisia (Carnacki lähtee tutkimaan, rakentaa puolustusjärjestelmän ilmiöitä vastaan ja joko karkottaa ilmestykset tai paljastaa niiden olevan huijausta), että mietin kuoleeko Carnacki (joka on poikkeuksellisen yksiulotteinen henkilö) lopulta tylsyyteen työnsä takia. The House Among the Laurels -tarinassa tunnelma on hetkellisesti jännittävä, mutta siihen se sitten jääkin. Hodgsonin kirjoitustyyli muistuttaa Lovecraftista, ja se ei minun kohdallani ole kyllä mikään kohteliaisuus. Turhauttavan epämääräistä ja latteaa.

HÄMÄHÄKKEJÄ

Taputtavat pikku kätöset (2002) - Dan Rhodes, 320 s.

Pisteet:  * *  Suomentaja:  Elina Koskelin

Erään saksalaisen museon yläkerrassa asuu vanha mies, joka on ajoittain tekemisissä lääkäri Ernst Fröhlicherin kanssa. Lopulta kaupunkia kuohuttaa ennenkuulumaton rikos. Sen perusteella mitä olen Edward Goreyn kuvitusta nähnyt, Rhodesin kirjassa on samankaltainen tunnelma. Ei ehkä sairasta eikä oikein kauhuakaan, mutta kuitenkin makaaberia. Mustan huumorin kanssa tasapainottelu onnistuu hyvin, joten kirja ei ole ollenkaan mauton, vaan yllättävän kevytsävyinen. Välillä tosin mentiin jo vähän liian syville vesille, joten kevyen tunnelman keskeyttää lähinnä kiusaantuneisuuden tunne. Luulen Rhodesin halunneen sanoa jotain vähän syvällisempää kuolemasta, mutta siihen kirja oli liian repaleinen. Siitä päästäänkin siihen isoimpaan ongelmaan, eli lukuisat henkilöt eivät kytkeytyneet mielestäni tarpeeksi vahvasti pääjuoneen (erityisesti tarina portugalilaisista rakastavaisista vaikutti tarpeettomalta eikä jaksanut kiinnostaa oikeastaan ollenkaan). Kerronta syöksähtelee vähän joka suuntaan ja rikkoo kronologian tehden romaanista turvonneen ja hajanaisen.

VAMPYYREJA

Radleyn perhe (2010) - Matt Haig, 341 s.

Pisteet:  * * * *

Ulkopuolisille Radleyt näyttäytyvät normaalina keskiluokkaisena perheenä. Peter ja Helen kuitenkin taistelevat väljähtyneen avioliittonsa kanssa ja teini-ikäisillä Rowanilla ja Claralla on vaikeuksia sopeutua pikkukaupungin elämään. Peter ja Helen myös salaavat lapsiltaan jotain: he ovat kaikki vampyyreja. Sitten tapahtuu tragedia, joka muuttaa perheen elämän. Verestä tulee intohimon, totuuden, houkutuksen ja jännityksen symboli. Kaiken sen, jota Peter ja Helen ovat yrittäneet tukahduttaa. En ollut hirveän kiinnostunut teinien ongelmista enkä rakkaushöpinöistä, mutta perhe-elämän ja vampirismin yhdistelmä oli erittäin raikas ja mielenkiintoinen. Haig käyttää hienovaraisesti väkivaltaa ja keskittyy lähinnä henkiseen puoleen sekä siihen, mitä vahinkoa jotkut tekevät itselleen. Oli jännää seurata, pääsevätkö Radleyt tasapainoon itsensä kanssa vai jatkavatko he ääripäiden kanssa taistelua. Radleyn perhe onkin lähempänä ihmissuhderomaania kuin kauhua, joten voin suositella tätä myös niille, jotka yleensä pitävät vampyyreja luotaantyöntävinä.

ZOMBEJA

Sukupolvi Z: zombisodan aikakirjat (2006) - Max Brooks, 342 s.

Pisteet:  * *  Suomentaja:  Helmi Keränen

Brooks käsittelee zombisotaa realistisesti, niin kuin se olisi oikeasti tapahtunut. Kaikilla ei välttämättä ole niin hyviä selviytymistaitoja kuin toisilla ja suhtautumistapojakin on monia. Valitettavasti toteutus ei ollut niin kiinnostava kuin alkuun olin ajatellut. Brooks käyttää vähän liian paljon tilaa selittääkseen poliittista taustaa, strategioita ja yleisiä maailmanlaajuisia vaikutuksia. Siviilien selviytymistaistelu oli kaikkein mielenkiintoisinta. Kun maailma näyttää olevan tuhoutumassa, edes viimeistä huutoa oleviin turvallisuuslaitteisiin törsäävät julkkikset eivät pysty pelastamaan itseään (kyseinen kappale oli muuten hulvaton). Tässä onkin nyt lähinnä kyse siitä, millaisesta zombikokemuksesta itse pitää. Brooks tarjoaa kivasti jotain uutta, mutta pidän enemmän yksilöiden kamppailusta uudenlaisessa maailmassa (The Walking Dead, Elävien kuolleiden yö). Sukupolvi Z:n haastattelumuoto ei onnistunut pitämään otteessaan, ja henkilötkin olivat aika kliseisiä (varsinkin japanilaiset, huh), joten kulttuurinenkin näkökulma loistaa poissaolollaan. Infodumppaus ja lukemattomat selitykset eivät taas tuntuneet luonnollisilta suullisessa historiassa, puhumattakaan siitä miten zombit vaikuttivat olevan lähinnä taustaelementtejä.

Blogistanian kesälukumaraton IV

Jaha, se olisi sitten jo aika seuraavan maratonin!  Harmi kun sää ei ole ihan niin lämmin kuin voisi olla, mutta kaipa tuolla parvekkeella voi silti neuletakki päällä lukea, joten kirjapino ja eväät kainaloon!  Kyllä ne kunnon helteet varmaankin sieltä takaisin tulevat.  Saa sitten taas maata pannukakkuna puistossa ja ahmia jäätelöä (jaa mikä bikinikunto, bikinit vain päälle niin siinä sitä ollaan kunnossa).

Kuvassa näkyy tämänkertainen kirjapinoni, jossa on paljon erilaisia tunnelmia aina mustasta huumorista muumeihin ja taruolennoista vanhan ajan Lontooseen asti, joten kyllästymistä ei ainakaan tule tapahtumaan.  Mukana on myös Aron ja Bradburyn novellivalikoimat, jos tekee mieli lukaista välillä joku vähän lyhyempi tarina.

Aloitan maratonin klo 14 ja lopettelen huomenissa samoihin aikoihin.  Onnea myös muille osallistujille (Lukutoukan ruokalista -blogista löytyy osoitteet, joissa lisää tunnelmia)!

Klo 17.07
Muumilaakson marraskuu (Muumit #9) (1970) - Tove Jansson, 161 s.

Pisteet:  * * * *   Suomentaja:  Kaarina Helakisa

Osallistuu haasteeseen:  Lastenkirjat

Tämä on muumikirjoista ehkä se kaikkein erikoisin, sillä muumiperhe on poissa majakkasaarella ja tarina keskittyy ainoastaan Hemuliin, Vilijonkkaan, Tuhtoon, Ruttuvaariin ja Nuuskamuikkuseen.  Olen aina pitänyt syksyä melankolisena vuodenaikana ja Jansson tavoittaa sen tunnelman hyvin.  Muumiperheen poissaolo tuo lisää haikeutta, vaikka he ovatkin laakson asukkien mielessä koko ajan.  Muumitalo vaikuttaa tyhjältä, vaikka kirjan hahmot asuvatkin siellä.  Tarina päättyy odotukseen, mutta samalla loppu on myös surullinen, koska kirja on viimeinen muumikirja ja muumeille pitää näin ollen jättää hyvästit (ainakin kirjamuotoisena).  Tosin tämän kohdalla poikkesin järjestyksestä ja jätän Muumipappa ja meri -kirjan viimeiseksi, koska oletan pitäväni siitä meriteeman vuoksi kaikkein eniten.  Joka tapauksessa, maratonini ensimmäinen kirja päättyi kurkkua kuristavaan haikeuteen, joten ehkä jatkan jollain kevyemmällä.

Klo 19.26
Luettuja sivuja:  262
Rakas vanha kirja (1970) - Helene Hanff, 101 s.
Pisteet:  * * *  Suomentaja:  Anneli Tarkila

"Olen järjestänyt niin, että pääsiäispupu tuo teille Munan.  Kun se saapuu perille, se huomaakin, että te olette kuolleet toimettomuuteen."

Kirjeenvaihtoa kirjatilausten puitteissa amerikkalaisen Hanffin ja lontoolaisen Marks & Companyn työntekijöiden välillä.  Hanff on piristävän kipakka ja hauska, mutta en kuitenkaan saanut kirjeistä irti niin paljon kuin odotin.  Viihdyttäviähän nämä olivat, ja jossain mielessä myös koskettavia miten henkilökohtainen suhde osapuolten välillä on, vaikka nämä eivät pääsekään koskaan tapaamaan toisiaan.  Odotin ehkä kuitenkin enemmän asiaa kirjoista (muutakin kuin tilauspyyntöjä)  ja näkemyksiä elämästä eri mantereilla.  Rakkaus vanhoihin kirjoihin kuitenkin välittyy, ja sen ansiosta tämä oli loppupeleissä ihan lukemisen arvoinen.

Klo 22.47
Luettuja sivuja:  403
Himokone: välähdyksiä pimeässä (2012) - Tuuve Aro, 141 s.
Pisteet:  * * *

Novellikokoelmissa on usein epätasaisuusongelma eikä tämäkään siltä välty.  Heikoimmat lenkit sijoittuvat alkupuolelle, josta etenkään avausnovelli Alien ei vakuuttanut.  Buñuelin elokuvakin olisi antanut eväitä vaikka mihin, mutta Andalusialainen koira oli valitettavasti ohut ja mitäänsanomaton.  Full Metal Jacketin sijoittaminen partioleirille sijoittaa sen taas kokoelman toiseen ääripäähän, eli nokkeluutta sekä hauskuutta samassa paketissa.  Suosikikseni ylsi Invasion of the Body Snatchers, joka on rakennettu loistavasti ja jonka parodiointi lähentelee jo huikeaa.  Katjan vastenmielinen omahyväisyys oli aivan omaa luokkaansa, ja tunnelma vaihteli ahdistavasta absurdiin.  Elokuvien tunteminen ainakin pintapuolisesti synopsistasolla auttaa syventämään teemojen ymmärtämistä, mutta kyllä kokoelma sopii varmasti niillekin, jotka eivät leffahulluja ole.  Absurdien juonenkäänteiden ja mustan huumorin arvostamista voidaan tosin ajoittain tarvita.

- - -

Aloitan seuraavaksi lukemaan Bradburyn novellikokoelmaa, mutta raportoin siitä vasta aamulla.  Laitan nyt koneen kiinni ja siirryn lukemaan peiton alle, öitä!

- - -
En jaksanut avata konetta heti herättyäni, joten seuraava kirja on ollut jo jonkin aikaa luvussa ja alla oleva kellonaika on vain arvio.
- - -

Klo 9.30
Luettuja sivuja:  642
The Illustrated Man (1952) - Ray Bradbury, 239 s.
Pisteet:  * * *

Paha saapuu portin taa on ennestään tuttu Bradburylta, mutta ei tämäkään oikein säväyttänyt sen kummemmin.  Ihan kiva novellikokoelma, mutta siinä se.  Novellien aiheet lähtevät liikkeelle kehyskertomuksesta, jossa kertoja tapaa tatuoidun miehen, jonka tatuoinnit liikkuvat ja paljastavat lopulta jotain myös miehen tapaamista ihmisistä.  Kehyskertomus vaikuttaa vähän turhalta ratkaisulta, enkä oikein näe mitä lisäarvoa tatuointiaihe tuo tarinoille.  Yhtä hyvin joku satunnainen tyyppi voisi kertoa tarinat, tai sitten kokoelman olisi voinut jättää ihan ilman kehyskertomustakin.  Novelleissa sinänsä oli ihan hyvät ideat, mutta ne eivät nousseet kuitenkaan lopulta kivaa tarinaa ylempiin sfääreihin, toisin kuin Aron kokoelman parhaimmisto.  Eikä Bradburyn kirjoitustyylikään ole näin englanniksi luettuna mitenkään kovin erikoista.

Klo 11.50
Luettuja sivuja:  919
Kuvitteellisten olentojen kirja (1957) - Jorge Luis Borges, 277 s.
Pisteet:  * * *  Suomentaja:  Sari Selander

Rakastan mytologisia olentoja, joten tämä valikoitui luettavaksi ihan vain aiheensa perusteella.  Borges on kehuttu kirjailija, mutta tämä ei ehkä ole se kaikkein parhain teos jos haluaa tutustua Borgesin tuotantoon (ainakin muiden arvioiden perusteella tämä ei ole sitä kaikkein tyypillisintä Borgesia, mutta en voi vahvistaa koska kirja on tosiaan ensimmäiseni).  Listaus erilaisista olennoista on mielenkiintoinen, mutta olen melko varma että muutkin samantyyppiset "bestiaryt" ovat yhtä antoisia lukukokemuksia.  En siis vielä tiedä, tarjoaako kokoelma jotain uutta tämäntyyppisiin listoihin, mutta monipuolisia Borgesin valinnat ainakin olivat, koska olentokuvaukset käsittävät laajasti eri maiden mytologioita ja uskomuksia.

- - -
Näin, laitan nyt omalta osaltani maratonin pakettiin, vaikka aikaa jäi vielä parisen tuntia.  Haluan jättää suosiolla Mustat kalat ja Taputtavat pikku kätöset muulle ajalle, koska en saa luettua kumpaakaan enää kokonaan.  Mielenkiintoisilta kyllä vaikuttavat, joten niistä kuullaan blogissa sitten myöhemmin.

Lähden tämän päivän aikana kierrokselle teidän muiden osallistujien blogeihin, toivottavasti nautitte yhtä paljon kirjoihin keskittymisestä kuin minä :)

Satuja - August Strindberg (1903)

Sagor
188 s.

Juhannuksen aikoina, jolloin maa morsiamena loistaa Pohjoismaissa, jolloin keto iloitsee, jolloin lähde vielä kumpuaa, niityn kukkaset seisovat suorina ja linnut laulavat, silloin tuli kyyhkynen metsästä ja asettui tuvan ulkopuolelle, missä yhdeksänkymmentävuotias äiti makasi vuoteen omana.

    Vanhus oli maannut kaksikymmentä vuotta ja hän saattoi ikkunasta nähdä kaiken, mitä tapahtui talossa, jota hänen kaksi poikaansa hoiti.  Mutta hän näki maailman ja ihmiset omalla omituisella tavallaan, sillä ikkunaruudut olivat himmenneet kaikkiin sateenkaaren väreihin[.]  - - -

    Mutta kun tuli kesä, antoi hän avata ikkunan; sillä niin kauniina, kuin maailma ulkona oli, ei sitä ruutujen läpi voinut nähdä.

Olen lukenut aiemmin Strindbergiltä Punaisen huoneen (1879), joka ei aikoinaan ihan vakuuttanut.  En edes tiennyt mitä olin odottanut, mutta ehkä kuitenkin halusin jotain sellaista mitä sain nyt kun uskaltauduin uudestaan Strindbergin pariin.

Nimestä huolimatta tässä kokoelmassa ei ole lasten satuja, vaan satujen kaltaisia novelleja.  Lumoutumiseni johtui luultavasti siitä, että julkaisuajankohdan perusteella novellit kuuluvat Strindbergin symbolismikauteen, jolloin tämä kirjoitti sellaiset näytelmät kuin Kuolemantanssi (1900) ja Aavesonaatti (1907), eli juuri ne kaksi näytelmää, jotka kiehtovat kirjailijan tuotannosta eniten.

Tarinat ovat outoja, surullisia, melankolisia, taianomaisia, hauskoja ja kaikkea siltä väliltä.  Kaikkia ei välttämättä edes ymmärrä ensimmäisellä lukemalla, kuten Luotsin vastukset -tarinaa, jossa Vihtori kulkee ympäriinsä päättymättömältä tuntuvassa laivassa ja kohtaa sekä omituisia esineitä että omituisia näkyjä.

Suosikkini oli Juhannuksen aikoina, joka on unenomainen kertomus nuoresta äidistä ja tämän lapsesta.  Kovin paljon siitä ei voi kertoa, koska oivalluksen ilo on parasta mitä kirjallisuus voi tarjota.  Voin kuitenkin sanoa sen olevan melko surumielinen, varsinkin kun tajuaa mistä siinä on kyse.

Käsittääkseni tämä kokoelma ei ole kovin tunnettu, mutta tarinoiden tasaisuuden vuoksi voin suositella lämpimästi.  Juuri sopiva lempeään pohjoismaiseen kesäiltaan.

* * * *