Kauhu- ja rikosnovelleista

Strange is the night where black stars rise,
And strange moons circle through the skies
But stranger still is
Lost Carcosa.

-

Keltainen Kuningas (1895)

Robert W. Chambers 

Heipä hei! Näillä näppäimin loppuu Ompun novellihaaste, joten tässä vielä ennen huomista koostetta pientä kommenttia lopuista lukemistani novelleista. Ensin muutamia netistä metsästämiäni kauhutarinoita, koska niihin tuli yhtäkkiä hirveä himo tänä kylmänä keväänä (kaikki löytyvät ihan vain googlettamalla). Lopussa vielä pari sanaa kolmesta kokoelmasta.

Jos nyt vaikka aloitetaan niistä huonommista. Hume Nisbetin The Vampire Maid (1900) on lyhyesti sanottuna tylsä, eikä tarjoa oikeastaan mitään, mikä kiinnostaisi edes vampyyrien superfania. Nimetön kertoja haluaa kaupungista maaseudun yksinäisyyteen ja rakastuu vuokraemäntänsä tyttäreen. Eipä siinä sitten oikein muuta. Vaikuttaa lähinnä Nisbetin onnettomalta yritykseltä kirjoittaa fanfictionia Draculan neidoista. E. F. Bensonin Negotium Perambulansissa (1922) puolestaan on hassu iilimatomainen vampyyri, joka edustaa jotain alkukantaista, muinaista pahuutta. Eipä kiinnosta Lovecraftin kirjoituksissakaan, joten ei myöskään novellissa, joka innoitti Lovecraftia. M. R. Jamesin kirjoittamana olisi ollut paljon parempi, silloin oltaisiin säästytty mm. matelevalta täytealulta.

George Gordon Byronin Fragment of a Novel (1819) kirjoitettiin sinä tuttuna iltana Genevenjärven rannalla, jolloin Frankensteinkin pantiin alulle. Byronin tarinasta Polidori sai innoitusta Vampyyriin, jonka aion lukea tässä piakkoin uudestaan, joten silloin myös tarkemmin Byronista. Lyhyesti sanottuna Fragment on romaanin alku, mutta Byron ei työstänyt sitä enää pidemmälle. Augustus J. C. Haren The Vampire of Croglin Grangessa (1890) onkin jo mukavammin jännitystä. Tarina ilmestyi Haren muistelmissa, joissa sen kertoja väittää sitä todeksi. Grangen otus poikkeaa gotiikan vampyyreista kuivuneen muumion olemuksellaan ja liekehtivillä silmillään. Kaikenlaiset ikkunasta kiipeilevät ihmiset ja örkit saavat itselläni aikaiseksi kylmiä väreitä, joten tässä erityisesti yksi kohtaus oli mukavan karmiva.

Sitten siihen neljän tähden osastoon. Nykyään kun Carcosa mainitaan, on keskustelu todennäköisesti True Detectivessä. Ennen kuin aloin lukea aikoinaan keskenjäänyttä Keltaista kuningasta (lopussa tästä kommenttia), näin jonkun mainitsevan sen yhteydessä Ambrose Biercen An Inhabitant of Carcosan (1886). Tarinahan on superlyhyt, n. kolme sivua, eikä se enempää tarvitsekaan. Menee asiaan, mutta kykenee silti olemaan huiman salaperäinen, tunnelmallinen ja karmiva. Kauhukuvastoltaan ennalta-arvattava, mutta mielettömästi kirjoitettu. 

Johann Ludwig Tieckin Wake Not the Dead (1800) on puolestaan vähemmän ytimekäs novelli, mutta omalla tavallaan hyvä. Sitä sanotaan monessa yhteydessä ensimmäiseksi vampyyritarinaksi, mutta luotettavaa asian varmistavaa lähdettä en tälle löytänyt. En kyllä ollenkaan ihmettelisi, jos tästä olisivat ottaneet mallia esimerkiksi useimmat brittiläiset kirjailijat. Löytyy tuttua vampyyreihin yhdistettävää seksuaalisuuden tematiikkaa ja vampyyri itsessään on kalpea ja julma olento, mutta erilaisuudet, kuten hypnotisointi hengityksellä ja kuolleista herääminen velhon avulla pitivät mielenkiinnon hereillä. Ihana gotiikan kuvasto (rajuna puhaltava tuuli, valtoimenaan liehuvat mustat hiukset ja kuolleista manaaminen) voitti gotiikan jaarittelevan tyylin.

Kaksi viimeistä ovatkin taas hiukan erilaista tyyliä, ja nyt Itä-Euroopan suunnasta. Molemmat ovat myös tuttuja entuudestaan elokuvaversioistaan. Nikolai Gogolin The Viy (1835) on ajoittain jopa leikkisä novelli filosofian opiskelijasta, joka joutuu vahtimaan yöksi nuoren ja kauniin neidon ruumista, mutta neito onkin noita. Leffa on ihan kiva ja hauska, vaikka sympaattisine erikoistehosteineen se ei välttämättä pelotakaan. Ruumisarkku lentää, örkkejä tulee ovista ja ikkunoista ja sitä rataa.

Leo Tolstoin pikkuserkun Aleksei Konstantinovich Tolstoin The Family of the Vourdalak (1839) on näistä kahdesta pelottavampi. En tiedä, mitä mieltä olisin tästä, jos en olisi ensin nähnyt Mario Bavan elokuvaa Black Sabbath (1963), mutta varmasti ikkunasta kurkkiva vampyyri olisi silti karminut ihan tarpeeksi (mainitsinko jo, etten pidä siitä, jos joku tai jokin kurkistelee ikkunasta?). Vourdalakissa nuori ranskalainen diplomaatti päätyy serbialaiseen kylään ja yöpyy talossa, jonka isäntä on poissa. Talonpoika Gorcha on lähtenyt jahtaamaan lainsuojatonta ja käskenyt poikiaan tappamaan hänet seipäällä, jos hän tulisi kotiin yli kymmenen päivän päästä. Arvaattekin varmaan, mitä tapahtuu?

Niin kuin aiemmin mainitsin, Robert W. Chambersin Keltaisen kuninkaan (1895) kohdalla puhe kääntyy tai on jo kääntynyt True Detectiveen, ja kyllähän tästä löytyi yllättävän paljon kuvastoa, jota sarjassa hyödynnettiin (tähtitaivas, mielenhallinta, herra Wilden ja tiedättekylläkenen korvat jne.). Viisi ensimmäistä novellia olivat parhaita. 'The Repairer of Reputations' on loistava esimerkki epäluotettavasta kertojasta, 'The Maskissa' outo keksintö muuttaa elävät olennot marmoriksi, 'In the Court of the Dragonissa' on pelottava urkuri, 'The Yellow Signissä' omituinen valkoiselta madolta näyttävä hautausmaan vartija höpisee keltaisesta merkistä ja 'The Street of the Four Winds' alkaa söpöllä kisuliinilla. Loput novellit eivät suinkaan ole huonoja, mutta en ihan ymmärrä, miksi ne on otettu mukaan kokoelmaan, koska ne eivät sovi siihen edes tunnelmaltaan. Chamberskin muuten innoitti omalta osaltaan Lovecraftia, mutta Chambersin versio kosmisesta kauhusta miellyttää itseäni enemmän. Mitä enemmän yrittää ymmärtää keltaista merkkiä, sitä enemmän se pakenee merkityksiä.

Alfred Hitchcock Presents on yksi lempisarjoistani, joten pitihän  Alfred Hitchcock Presents: 16 Skeletons from my Closet (1963) lukea, kun siihen törmäsin. Niin kuin sarjassa, jossa Hitchcock itse esittelee kuivakkaan tyyliinsä jokaisen tarinan, novellikokoelmassakin on jokaisen tarinan alussa muutaman lauseen esittely. Luettuani kokoelman sainkin tietää, ettei Hitchcock todennäköisesti ollut minkään näiden teosten kokoamisessa mukana, vaan antanut vain nimensä niiden käyttöön. Novellit ovat viihdyttäviä, vaikka eivät onnistukaan yllättämään, joten sarjasta pitävät todennäköisesti ovat näihinkin tyytyväisiä. Tyylillisesti kaikki vähän sulautuvat toisiinsa, mutta mieleen jäivät erityisesti Charles Mergendahlin 'Secret Recipe' (näkökulma kannibalismiin), C. B. Gilfordin 'The Man at the Table' (pokerinpelaaja yrittää viivytellä ryöstäjää), Robert Blochin 'Man with a Hobby' (kuten Blochin tunnetuin teos, Psyko, tämäkin jätti jälkeensä viipyilevän uhan tunteen) ja Robert Arthurin '...Said Jack the Ripper' (vahanuket ovat jo itsessään karmivia, mutta kun siihen lisätään vielä yöllinen huvipuisto ja hieman mielenvikaisen miehen ylläpitämä kauhukabinetti, niin johan tulee hauskaa).

Sax Rohmerin Tales of Chinatownin (1922) nappasin jokin aika sitten kirjaston ilmaishyllystä, mikä oli sinänsä aika erikoista, koska kyseessä oli hyväkuntoinen 20-luvun painos. Laitan tästä vielä Instagramissa jossain vaiheessa kuvan, mutta äärettömän kaunis sininen kovakantinen helmi. Sax Rohmer tunnetaan parhaiten Fu Manchu -romaaneistaan, joissa Rohmer kuvaa Lontoon kiinalaisen yhteisön hyvin stereotyyppisenä ja luo Limehousesta rikollisuuden pesäkkeen. Luen parhaillaan ensimmäistä Fu Manchua, ja pakko tässä huomauttaa, että tähän mennessä se ei ole ollut ollenkaan niin tunnelmallinen ja kiehtova kuin Tales of Chinatown. Novellien Limehouse on oopiumin savua, salaisia aarrekammioita, Thamesin vesiin hukkuneita rikollisia, ahavoituneita merimiehiä, katulamppuja sumussa, pimeitä ja märkiä katuja sekä masentavan harmaita taloja. Malay Jack'sin tupakansavuinen alamaailman pesäkolo esiintyy useammassakin tarinassa, niin kuin myös osa henkilöistä. Ensimmäisessä Fu Manchussa lähinnä mennään hirveällä kiireellä eteenpäin, mutta siitä joskus myöhemmin lisää.

Punainen neilikka (Punainen neilikka #1) - Emmuska Orczy (1905)

The Scarlet Pimpernel
264 s.

    "Monsieur," he [the young Vicomte] said, prefixing his little speech with an elaborate bow, and speaking in broken English, "my mother, the Comtesse de Tournay de Basserive, has offenced Madame, who, I see, is your wife.  I cannot ask your pardon for my mother; what she does is right in my eyes.  But I am ready to offer you the usual reparation between men of honour."    The young man drew up his slim stature to its full height and looked very enthusiastic, very proud, and very hot as he gazed at six foot odd of gorgeousness, as represented by Sir Percy Blakeney, bart.

    "Lud, Sir Andrew,"  said Marguerite, with one of her merry infectious laughs, "look on that pretty picture - the English turkey and the French bantam."

    The simile was quite perfect, and the English turkey looked down with complete bewilderment upon the dainty little French bantam, which hovered quite threateningly around him.

Vuosi on 1792 ja Ranskan vallankumous riehuu Pariisissa: aristokraatteja vainotaan ja päitä putoilee.  Salaperäinen Punainen neilikka auttaa liigansa avustuksella lukuisia aristokraatteja välttämään giljotiinin, ja jättää jälkeensä kortin varustettuna punaisen neilikan kuvalla.  Ranskan viranomaiset kiinnostuvat myös naamioitumisen mestarista, ja Chauvelin aloittaa jahdin joka vie Pariisista Englannin rannikolle sekä Lontoon salonkeihin.

Populaarikulttuurissa on lukuisia viittauksia Punaiseen neilikkaan, ja joidenkin historiallisten henkilöiden liikanimet perustuvat romaaniin.  Esimerkiksi apartheidiin vastustajaa Nelson Mandelaa kutsuttiin Mustaksi neilikaksi, koska tämä turvautui lukuisiin valeasuihin pakoillessaan poliisia.  Ruotsalainen diplomaatti Raoul Wallenberg puolestaan sai innoituksensa suoraan eräästä Punaisen neilikan elokuvaversiosta pelastaessaan Unkarin juutalaisia toisen maailmansodan aikana.

Romaani ilmestyi ensin näytelmänä, jonka Lontoon ensi-ilta oli vuoden 1905 alussa.  Toisin kuin kaksi vuotta aiemmin kantaesityksessä Nottinghamissa, yleisö otti näytelmän innostuneesti vastaan, joskin kriitikot suhtautuivat siihen nuivasti syyttäen sitä muun muassa vanhanaikaisuudesta.  Punaisesta neilikasta tuli lopulta yksi Englannin suosituimmista näytelmistä, jota esitettiin yli kaksituhatta kertaa.  Orczy muokkasi tarinan romaaniksi, josta niin ikään tuli huippusuosittu.

Suosiota ei ole vaikea ymmärtää.  Romaani on klassinen esimerkki sympaattisen vanhanaikaisesta seikkailutarinasta, jossa on juonitteluja ja vauhdikkaita takaa-ajoja.  Veijarimaisuus ja pilke silmäkulmassa hymyilyttävät, varsinkin yllä olevan lainauksen kohtauksessa.  Loppuratkaisun tietenkin arvaa jo ennen ensimmäisenkään sivun lukemista (eihän sankari voi kuolla!), mutta jännite pysyy silti hyvin yllä kun lukija jännittää miten sankari ratkoo kunkin tilanteen.

Tosin Orczylla on mielenkiintoinen tapa lähestyä itse sankaria, sillä Punaisen neilikan todellinen henkilöllisyys pysyy salassa pitkälle yli puolenvälin.  Ratkaisu tuo tarinaan vielä ylimääräistä jännitystä, kun suurta paljastusta odottaa innoissaan.  Pakko kuitenkin myöntää, että aavistelin jotain siinä vaiheessa kun Orczyn henkilögalleria näyttää keskittyvän epäilyttävän paljon vain muutamaan potentiaaliseen naamiosankariin.

Miehisissä seikkailutarinoissa on yleensä totuttu näkemään naiskauneutta lähinnä statistin roolissa, mutta näyttelijätär Marguerite St. Just on yhtä lailla aktiivinen tekijä kuin Punaisen neilikan liigakin.  Eri asia sitten, onko Marguerite mukana oikeasti ratkaisemassa tilanteita, mutta naisen suuri osa tarinassa oli silti positiivinen yllätys.  Paronitar Orczy sympatisoi melkoisesti aristokraatteja ja kuvaa vallankumoukselliset yksinomaan verenhimoisina roistoina, mutta Marguerite osoittaa myös sen, että niin sanotuille tavallisillekin ihmisille on sijansa.

Erityisesti Margueriten pohdinnoissa näkyy jossain määrin se, miten Orczy on saanut venytettyä näytelmän romaaniksi, ja rakkaushöpinätkin käyvät välillä turhan pitkiksi.  Punainen neilikka on kuitenkin erittäin viihdyttävä seikkailu, joka olisi itse asiassa hauska nähdä näyttämölläkin.  Jatko-osat eivät aikoinaan olleet enää niin suosittuja, mutta lukisin silti mielelläni lisää liigan seikkailuja.  Naamiosankareissa on vain sitä jotain, kuten on nähty Zorron, Batmanin ja muiden oikeuden puolustajien kohdalla.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Klassikot

Jevgeni Onegin - Aleksandr Puškin (1833)

Evgeniy Onegin
384 s.

Ei, tunteen palo sammui varhain
ja viehättävyys humun sen,
myös kaunotarten seura parhain
on hälle vastenmielinen.
Niin, niinpä mieli hältä muuttui
ja virvoituksen lähde puuttui:
kun tullut oli tunteen syys,
niin inhoitti myös ystävyys,
ja tuskin samppanjakaan jäinen
sai monta sanaa sinkoomaan,
kun päätä särki aina vaan.
Kun enää myöskään hurjapäinen
ei ollut eikä riitaunut,
jäi vaarat, kaksintaistelut.

Jevgeni Onegin kuljeskeli nuorempana tanssiaisista toisiin ja hurmasi naisia kannoillaan.  Nyt Jevgeni on kyllästynyt elämään, on välinpitämätön naisten suhteen ja elää yksinkertaisen rauhallista elämää tiluksillaan poissa kaupungin humusta.  Kiinnostuksen puute tai tietämättömyys suurien tunteiden vaikutuksesta ihmiseen saa traagisia sävyjä Jevgenin tehdessä kevyellä mielellä virhearvion, ja seuraukset ajavat tämän syvälle murheen sekä syyllisyyden alhoon.  Myöhemmin maailmaa kierreltyään tulee vielä yksi osuma sydämeen karman lain mukaisesti.

Puškinin tunnetuin teos on niin sanottu runoromaani, jossa kerrotaan romaanin tapaan jatkuvaa tarinaa, mutta runomuodossa.  Muotoa tuntemattomana vierastin luonnollisesti sitä aluksi, mutta loppujen lopuksi lähestymistapa oli ihan ok.  Ongelmaksi kuitenkin muodostui se, että huolimatta ajoittaisista ihan näteistä luontokuvauksista, en päässyt oikein henkilöihin sisälle.  Jevgeni on kiehtova hahmo kaikessa kyynisyydessään, mutta tämä jää muiden tavoin hyvin pinnalliseksi, melkeinpä vain heijastukseksi.  Tatjanakin vaikuttaa lähinnä idealistiselta uhrautuvan naisen kuvalta, joka jouduttuaan pettymään päättää vain tyytyä sellaiseen elämään, johon ei tunne intohimoa vaan jonka tuntee olevan oikein.  Säkeet eivät anna kovin hyvin tilaa tarinaan tai henkilöihin paneutumiselle, johon romaani olisi antanut keinoja ihan toisella tavalla.

Kirjoittamisen ja erityisesti lukemisen rooli ilahdutti tällaista itseni kaltaista kirjahiirtä.  Antoisinta kuitenkin oli Puškinin tyylikeino rikkoa muuri kirjailijan ja lukijan välillä viittaamalla useasti itseensä.  Lukijaa ei ainoastaan puhutella, vaan tämän huomio vedetään kirjailijan omiin ajatuksiin maailmasta,  tämän tunteista sekä muun muassa tämän käsityksiin naisista (tai pikemminkin näiden jaloista).  Puškin vihjailee elämänvaiheistaan ja työstään siihen malliin, että itse tarina on jäädä sen jalkoihin.  Pääosin ratkaisu kuitenkin toimii, koska se tuo teokseen syvyyttä ja elämäkerrallisen tason, joka inspiroi ottamaan lisäselkoa Puškinin elämästä.

Suomentaja Lauri Kemiläinen tuo esipuheessaan esille Puškinin elämän yhtymäkohdat tarinaan, ja valitettavasti tämän elämä päättyi yhtä traagisesti kuin erään romaanissa esiintyvän henkilön.  Kemiläinen myös sanoo, että "[m]itä Pietari Suuri on historiassa, sitä Puškin on kirjallisuudessa".  Tätä en pysty sen enempää kommentoimaan ohuen venäläisen kirjallisuuden tuntemukseni vuoksi, mutta ehkä tässä vaiheessa olikin hyvä tutustua tähän "kansalliskirjallisuuden luoja[an]", koska myöhemmin voin sitten tehdä huomioita miten Puškin on vaikuttanut esimerkiksi Gogoliin ja Dostojevskiin (toivottavasti teemoja ainakin syvennetään vähän enemmän).

Goodreadsin venäläisten kirjoittamat arviot ovat mielenkiintoisia katsauksia siihen, miten tunnettu teos on heidän kulttuurissaan.  Tässä vaiheessa Jevgeni Onegin tuntui vähän liian kevyeltä omaan makuuni, lähinnä johdatukselta 1800-luvun Venäjän sivistyneistöön ja lähtölaukaukselta sen kirjalliseen kulttuuriin.  Nätti ja ajatuksia herättävä teos, mutta ei mullistanut minun maailmaani.

* * *

Suomentaja:  Lauri Kemiläinen
Osallistuu haasteisiin:  Klassikot, Kirjallinen maailmanvalloitus (Venäjä), Venäjää valloittamaan ja 1800-luvun kirjat

The Golden Bird - Edith Brill (1970)

151 s.

Once upon a time there lived in the great forest of the western plain a broom-maker called Babka.  Her little wooden house stood in a clearing and was surrounded by a garden where sunflowers grew almost as tall as the chimney.  The walls were made of logs dovetailed at the corners, and the space between the logs was filled with moss and clay.  Every spring Babka painted this filling with a special blue paint to keep it watertight.  The steep roof was covered with larch shingles overlapping each other like fish scales and these had become a silvery grey with age.  Indeed, the little house was so old it had become as much a part of the forest as the trees.

Metsäaukiolla asuva vanha ja viisas luudantekijä nimeltään Babka löytää eräänä päivänä heikkokuntoisen kultaisen linnun, joka kiitollisena Babkan huolenpidosta toteuttaa tämän kolme toivetta.  Toiveiden toteutus johtaa kuitenkin ongelmiin, kun Babkaa ympäröivä taikuus kiinnittää ilkeän kuningattaren huomion.  Tämä on vastuussa kuninkaan katoamisesta, ja pelastaakseen kuningaskunnan Babka joutuu matkustamaan pohjoiseen.

Ihan aluksi kannattaisi varmaan mainita, että tämä pieni kirjanen on erittäin vaikea löytää niistä perinteisimmistä paikoista.  En löytänyt kirjastoista, antikvariaateista, nettikaupoista, en mistään.  Sitten tuli Ebay apuun, jota en omituista kyllä keksinyt käyttää aikaisemmin, koska ostan sieltä yleensä suurimman osan vaatteistani ja muusta krääsästä.  Kolme euroa (sisältäen postikulut) lähti tililtä, ja muutaman päivän päästä sainkin jo hypistellä tätä aarretta.

Satua voisi kuvailla sanalla viehättävä, mutta se on kuitenkin samalla maanläheinen ja ehkä hieman rosoinenkin noitavainokohtauksensa ansiosta.  Tarina perustuu kirjailijan puolalaisen isän kertomiin tarinoihin.  Kuvittaja Jan Pienkowski vietti lapsuutensa Puolassa, joka saattaa osaltaan selittääkin miten hyvin kuvat sopivat tarinan luonteeseen.  Ne on toteutettu varjokuvatekniikalla, jonka näennäinen yksinkertaisuus on hieman hämäävää, koska kuvat on piirretty huikean tarkasti.  Päähenkilö Babka taas on vaatimaton ja rohkea, eikä halua muuttaa itseään pätkääkään.  Opetuskin siis löytyy, mutta sitä ei sysätä lukijan kasvoille vaan sen voi halutessaan itse etsiä.

* * * *

Osallistuu haasteeseen:  Lastenkirjat