Kauhu- ja rikosnovelleista

Strange is the night where black stars rise,
And strange moons circle through the skies
But stranger still is
Lost Carcosa.

-

Keltainen Kuningas (1895)

Robert W. Chambers 

Heipä hei! Näillä näppäimin loppuu Ompun novellihaaste, joten tässä vielä ennen huomista koostetta pientä kommenttia lopuista lukemistani novelleista. Ensin muutamia netistä metsästämiäni kauhutarinoita, koska niihin tuli yhtäkkiä hirveä himo tänä kylmänä keväänä (kaikki löytyvät ihan vain googlettamalla). Lopussa vielä pari sanaa kolmesta kokoelmasta.

Jos nyt vaikka aloitetaan niistä huonommista. Hume Nisbetin The Vampire Maid (1900) on lyhyesti sanottuna tylsä, eikä tarjoa oikeastaan mitään, mikä kiinnostaisi edes vampyyrien superfania. Nimetön kertoja haluaa kaupungista maaseudun yksinäisyyteen ja rakastuu vuokraemäntänsä tyttäreen. Eipä siinä sitten oikein muuta. Vaikuttaa lähinnä Nisbetin onnettomalta yritykseltä kirjoittaa fanfictionia Draculan neidoista. E. F. Bensonin Negotium Perambulansissa (1922) puolestaan on hassu iilimatomainen vampyyri, joka edustaa jotain alkukantaista, muinaista pahuutta. Eipä kiinnosta Lovecraftin kirjoituksissakaan, joten ei myöskään novellissa, joka innoitti Lovecraftia. M. R. Jamesin kirjoittamana olisi ollut paljon parempi, silloin oltaisiin säästytty mm. matelevalta täytealulta.

George Gordon Byronin Fragment of a Novel (1819) kirjoitettiin sinä tuttuna iltana Genevenjärven rannalla, jolloin Frankensteinkin pantiin alulle. Byronin tarinasta Polidori sai innoitusta Vampyyriin, jonka aion lukea tässä piakkoin uudestaan, joten silloin myös tarkemmin Byronista. Lyhyesti sanottuna Fragment on romaanin alku, mutta Byron ei työstänyt sitä enää pidemmälle. Augustus J. C. Haren The Vampire of Croglin Grangessa (1890) onkin jo mukavammin jännitystä. Tarina ilmestyi Haren muistelmissa, joissa sen kertoja väittää sitä todeksi. Grangen otus poikkeaa gotiikan vampyyreista kuivuneen muumion olemuksellaan ja liekehtivillä silmillään. Kaikenlaiset ikkunasta kiipeilevät ihmiset ja örkit saavat itselläni aikaiseksi kylmiä väreitä, joten tässä erityisesti yksi kohtaus oli mukavan karmiva.

Sitten siihen neljän tähden osastoon. Nykyään kun Carcosa mainitaan, on keskustelu todennäköisesti True Detectivessä. Ennen kuin aloin lukea aikoinaan keskenjäänyttä Keltaista kuningasta (lopussa tästä kommenttia), näin jonkun mainitsevan sen yhteydessä Ambrose Biercen An Inhabitant of Carcosan (1886). Tarinahan on superlyhyt, n. kolme sivua, eikä se enempää tarvitsekaan. Menee asiaan, mutta kykenee silti olemaan huiman salaperäinen, tunnelmallinen ja karmiva. Kauhukuvastoltaan ennalta-arvattava, mutta mielettömästi kirjoitettu. 

Johann Ludwig Tieckin Wake Not the Dead (1800) on puolestaan vähemmän ytimekäs novelli, mutta omalla tavallaan hyvä. Sitä sanotaan monessa yhteydessä ensimmäiseksi vampyyritarinaksi, mutta luotettavaa asian varmistavaa lähdettä en tälle löytänyt. En kyllä ollenkaan ihmettelisi, jos tästä olisivat ottaneet mallia esimerkiksi useimmat brittiläiset kirjailijat. Löytyy tuttua vampyyreihin yhdistettävää seksuaalisuuden tematiikkaa ja vampyyri itsessään on kalpea ja julma olento, mutta erilaisuudet, kuten hypnotisointi hengityksellä ja kuolleista herääminen velhon avulla pitivät mielenkiinnon hereillä. Ihana gotiikan kuvasto (rajuna puhaltava tuuli, valtoimenaan liehuvat mustat hiukset ja kuolleista manaaminen) voitti gotiikan jaarittelevan tyylin.

Kaksi viimeistä ovatkin taas hiukan erilaista tyyliä, ja nyt Itä-Euroopan suunnasta. Molemmat ovat myös tuttuja entuudestaan elokuvaversioistaan. Nikolai Gogolin The Viy (1835) on ajoittain jopa leikkisä novelli filosofian opiskelijasta, joka joutuu vahtimaan yöksi nuoren ja kauniin neidon ruumista, mutta neito onkin noita. Leffa on ihan kiva ja hauska, vaikka sympaattisine erikoistehosteineen se ei välttämättä pelotakaan. Ruumisarkku lentää, örkkejä tulee ovista ja ikkunoista ja sitä rataa.

Leo Tolstoin pikkuserkun Aleksei Konstantinovich Tolstoin The Family of the Vourdalak (1839) on näistä kahdesta pelottavampi. En tiedä, mitä mieltä olisin tästä, jos en olisi ensin nähnyt Mario Bavan elokuvaa Black Sabbath (1963), mutta varmasti ikkunasta kurkkiva vampyyri olisi silti karminut ihan tarpeeksi (mainitsinko jo, etten pidä siitä, jos joku tai jokin kurkistelee ikkunasta?). Vourdalakissa nuori ranskalainen diplomaatti päätyy serbialaiseen kylään ja yöpyy talossa, jonka isäntä on poissa. Talonpoika Gorcha on lähtenyt jahtaamaan lainsuojatonta ja käskenyt poikiaan tappamaan hänet seipäällä, jos hän tulisi kotiin yli kymmenen päivän päästä. Arvaattekin varmaan, mitä tapahtuu?

Niin kuin aiemmin mainitsin, Robert W. Chambersin Keltaisen kuninkaan (1895) kohdalla puhe kääntyy tai on jo kääntynyt True Detectiveen, ja kyllähän tästä löytyi yllättävän paljon kuvastoa, jota sarjassa hyödynnettiin (tähtitaivas, mielenhallinta, herra Wilden ja tiedättekylläkenen korvat jne.). Viisi ensimmäistä novellia olivat parhaita. 'The Repairer of Reputations' on loistava esimerkki epäluotettavasta kertojasta, 'The Maskissa' outo keksintö muuttaa elävät olennot marmoriksi, 'In the Court of the Dragonissa' on pelottava urkuri, 'The Yellow Signissä' omituinen valkoiselta madolta näyttävä hautausmaan vartija höpisee keltaisesta merkistä ja 'The Street of the Four Winds' alkaa söpöllä kisuliinilla. Loput novellit eivät suinkaan ole huonoja, mutta en ihan ymmärrä, miksi ne on otettu mukaan kokoelmaan, koska ne eivät sovi siihen edes tunnelmaltaan. Chamberskin muuten innoitti omalta osaltaan Lovecraftia, mutta Chambersin versio kosmisesta kauhusta miellyttää itseäni enemmän. Mitä enemmän yrittää ymmärtää keltaista merkkiä, sitä enemmän se pakenee merkityksiä.

Alfred Hitchcock Presents on yksi lempisarjoistani, joten pitihän  Alfred Hitchcock Presents: 16 Skeletons from my Closet (1963) lukea, kun siihen törmäsin. Niin kuin sarjassa, jossa Hitchcock itse esittelee kuivakkaan tyyliinsä jokaisen tarinan, novellikokoelmassakin on jokaisen tarinan alussa muutaman lauseen esittely. Luettuani kokoelman sainkin tietää, ettei Hitchcock todennäköisesti ollut minkään näiden teosten kokoamisessa mukana, vaan antanut vain nimensä niiden käyttöön. Novellit ovat viihdyttäviä, vaikka eivät onnistukaan yllättämään, joten sarjasta pitävät todennäköisesti ovat näihinkin tyytyväisiä. Tyylillisesti kaikki vähän sulautuvat toisiinsa, mutta mieleen jäivät erityisesti Charles Mergendahlin 'Secret Recipe' (näkökulma kannibalismiin), C. B. Gilfordin 'The Man at the Table' (pokerinpelaaja yrittää viivytellä ryöstäjää), Robert Blochin 'Man with a Hobby' (kuten Blochin tunnetuin teos, Psyko, tämäkin jätti jälkeensä viipyilevän uhan tunteen) ja Robert Arthurin '...Said Jack the Ripper' (vahanuket ovat jo itsessään karmivia, mutta kun siihen lisätään vielä yöllinen huvipuisto ja hieman mielenvikaisen miehen ylläpitämä kauhukabinetti, niin johan tulee hauskaa).

Sax Rohmerin Tales of Chinatownin (1922) nappasin jokin aika sitten kirjaston ilmaishyllystä, mikä oli sinänsä aika erikoista, koska kyseessä oli hyväkuntoinen 20-luvun painos. Laitan tästä vielä Instagramissa jossain vaiheessa kuvan, mutta äärettömän kaunis sininen kovakantinen helmi. Sax Rohmer tunnetaan parhaiten Fu Manchu -romaaneistaan, joissa Rohmer kuvaa Lontoon kiinalaisen yhteisön hyvin stereotyyppisenä ja luo Limehousesta rikollisuuden pesäkkeen. Luen parhaillaan ensimmäistä Fu Manchua, ja pakko tässä huomauttaa, että tähän mennessä se ei ole ollut ollenkaan niin tunnelmallinen ja kiehtova kuin Tales of Chinatown. Novellien Limehouse on oopiumin savua, salaisia aarrekammioita, Thamesin vesiin hukkuneita rikollisia, ahavoituneita merimiehiä, katulamppuja sumussa, pimeitä ja märkiä katuja sekä masentavan harmaita taloja. Malay Jack'sin tupakansavuinen alamaailman pesäkolo esiintyy useammassakin tarinassa, niin kuin myös osa henkilöistä. Ensimmäisessä Fu Manchussa lähinnä mennään hirveällä kiireellä eteenpäin, mutta siitä joskus myöhemmin lisää.

Pähkinänsärkijä ja hiirikuningas - E. T. A. Hoffmann (1816)

Nußknacker und
Mausekönig
90 s.

The children must have been especially well behaved that year, for they had never before received so many splendid presents. The big Christmas tree in the middle of the room was decorated with any number of gold and silver apples, and sugared almonds, bright-colored candles, and goodies of all kinds shaped like buds and blossoms hung from every branch. But the most startling thing about this wonderful tree was that hundred of tapers glittered like stars in its dark branches, and the tree itself, shining with an inner light, invited the children to pick its blossoms and fruits.

Palataan hetkeksi vielä joulun tunnelmaan. Pähkinänsärkijän tarina tunnetaan parhaiten Tšaikovskin balettina, joka puolestaan perustuu Alexandre Dumas'n mukaelmaan Hoffmannin kirjasta. Baletin hieno musiikki ja melkeinpä poikkeuksetta upeat lavasteet ja puvustukset tuovat jouluun juuri sellaista taikaa, jota varmasti iso osa perinteisistä jouluihmisistä kaipaa.

Taianomainen on Hoffmannin tarinakin. Vaikka Pähkinänsärkijä-baletti onkin monella tapaa hieno ja ihanan jouluinen, montaa täysin samanlaista produktiota ei jaksa katsoa. Se tuntuu toisinaan venytetyltä ja alkuperäiseen tarinaan verrattuna melkeinpä liian suoraviivaiselta.

Lukemani englanninkielinen painos on uusin käännös (ei valittamista, sujuvaa kieltä) ja kuvituksesta vastaa Maurice Sendak (joka myös loi lavasteet ja puvustuksen Seattlen vuoden 1983 produktioon). Ensivilkaisulta Sendakin kuvitus on kaunista ja perinteistä, mutta kuvat alkoivat hyvin pian vaikuttaa jotenkin litteiltä. Pidän esimerkiksi Tove Janssonin mustavalkoisesta tyylistä ja Rudolf Koivun töiden tunnelmallisuudesta, mutta ainakin Pähkinänsärkijässä Sendakin kuvat vaikuttavat jotenkin elottomilta. Ehkä vain analysoin liikaa, mutta kuvitus ei joka tapauksessa ollut sellaista, mitä saksalaisessa (lastenkirja)klassikossa odotan näkeväni.

Hoffmannin Pähkinänsärkijässä on nimittäin myös synkkiä sävyjä. Se ei ole värikäs vaahtokarkin pehmeä tarina, vaan toisinaan se rouskuu krokanttina hampaissa. Jouluaaton ilo toinen toistaan upeammista lahjoista vaihtuu pähkinänsärkijänuken ja hiirikuninkaan väliseen taisteluun. Marien unenomaiset seikkailut vetävät mukanaan satumaailmaan, joka ei ole yksiselitteisen viaton, vaan siinä on myös säröjä. Se on maailma, jossa hiiret uhkaavat purra vauvan kahtia ja herkkusuu tulee pureskelemaan marsipaanista tehdyn talon palasiksi.

Kun siis ensi jouluna talojen katot (toivottavasti) peittyvät lumeen ja hiljaisuus laskeutuu, keitä kuppi kuumaa kaakaota ja uppoudu nojatuolin syvyyksiin. Pähkinänsärkijä odottaa kirjan sivuilla seuraavaa Marieta.

__________

Kääntäjä: Ralph Manheim

Kauhunovelleja

 

Lokakuu on ollut sekä kauhun että näköjään myös novellien aikaa. En olekaan pitkään aikaan lukenut novelleja, vaikka niitä olisi periaatteessa helppo lukaista yksi per päivä, jos ei ole enempään aikaa. Nämä kolme kokoelmaa sisältävät laidasta laitaan erityyppistä kauhua suolenpätkistä hienovaraiseen kummitteluun.

The Mammoth Book of Body Horror (2012) edustaa kauhun verisempää ääripäätä. Body horror -alagenrelle ei taida olla virallista suomennosta, mutta perusideana on käsitellä muutoksia ihmisen ruumiissa esimerkiksi erilaisten tartuntatautien, epämuodostumien tai muodonmuutosten kautta. Elokuvien saralla tunnetuin body horror -mestari on David Cronenberg, vaikka varhaisten teostensa jälkeen Cronenberg on siirtynyt enemmän draaman ja rikoselokuvien puolelle. Kärpänen (1986) on yksi omista suosikeistani, ja se on myös hyvä esimerkki siitä, mistä genressä on kyse. Ällötyksen tunteet ovat väistämättömiä, mutta parhaimmillaan päästään syvälle siihen, mistä ihmisyydessä, ulkonäössä tai ruumiillisuudessa on kyse.

Suurin osa Mammoth Book -sarjan kokoelman novelleista olivat yllättävän kesyjä ja toisinaan myös tahallisen tai tahattoman hauskoja, joten osaa voi suositella myös herkemmille lukijoille. Kokoelma on sopiva sekoitus vanhaa ja uutta, eli Mary Shelleystä ja Edgar Allan Poesta siirrytään vähitellen kohti 2000-lukua ja siten myös itselleni tuntemattomampiin kirjailijoihin. Vahvimmat novellit löytyvät yllättäen uudemmalta osastolta, vaikka olikin mielenkiintoista tutustua tunnettujen elokuvien lähteisiin (George Langelaanin The Fly, H. P. Lovecraftin Herbert West - Reanimator ja John W. Campbellin Who Goes There?).

Stephen Kingin Survivor Type oli ennestään tuttu tarina autiolla saarella pelastusta odottavasta miehestä ja tämän epätoivoisesta yrityksestä pysyä elossa. Huolimatta siitä, että novelli on Kingin parhaimmistoa, en pystynyt enää tällä kertaa lukemaan sitä uudestaan, koska viimeksi tuli lievästi huono olo. Muita loistavia olivat muun muassa Clive Barkerin The Body Politic (päähenkilön kädet yrittävät valloittaa maailman), Ramsey Campbellin The Other Side (Bowring katselee kiikareillaan maailman menoa ja mutisee nuorten rappiota, mutta eräänä päivänä omituinen klovni/miimikko sekoittaa miehen pään), Christopher Fowlerin The Look (nuoret tytöt ovat valmiita tekemään mitä tahansa päästäkseen malleiksi kuuluisan muotisuunnittelijan näytökseen) ja Barbie Wilden Polyp (päähenkilöä ei naurattanut, mutta hohottelin itsekseni, kun paksusuolen tähystys meni pahasti pieleen). Toisaalta esimerkiksi Neil Gaimanin tympeä sukupuolenkorjaukseen kantaa ottava Changes, Nancy A. Collinsin kiehtovaan sirkusmaailmaan sijoittuva mutta valitettavan antikliimaktinen Freaktent sekä Axelle Carolynin tylsä ja yllätyksetön Butterfly olivat joukon huonoimpia.

Sitten siirrytään taudeista ja raajoista parisataa vuotta taaksepäin, eli vuoteen 1816. Percy ja Mary Shelley sekä Claire Clairmont vierailivat tuona kesänä lordi Byronin ja John Polidorin luona Villa Diodatissa Genevenjärven rannalla. Kesäkuinen sää oli sateinen ja myrskyisä, joten ryhmä kulutti aikaa lukemalla toisilleen kummitustarinoita Fantasmagoriana (1812) -kokoelmasta, josta inspiroituneina Mary Shelley ja Polidori kirjoittivat tahoillaan goottikauhun klassikot Frankenstein (1818) ja Vampyyri (1819).

Fantasmagoriana julkaistiin alun perin ranskaksi, ja se sisälsi kahdeksan Jean-Baptiste Benoît Eyries'n kääntämää saksalaista kummitustarinaa. Koska en osaa ranskaa tai saksaa enkä saanut tähän hätään käsiini uutta vuoden 2005 painosta, jossa olisi puuttuvat tarinat, jouduin tyytymään lyhennettyyn englanninkieliseen versioon. Sarah Elizabeth Utterson jätti kolme tarinaa kokonaan kääntämättä, koska ei pitänyt niistä (!) ja lisäsi itse kirjoittamansa tarinan The Storm. Ihan pätevä sekin, mutta viisi muuta tarinaa ovat viihdyttävää saksalaista goottikauhua, jotka kutittelevat vain hieman selkäpiitä. Ei siis mitään liian pelottavaa, vaan mukavan tunnelmallista luettavaa kynttilänvalossa: sukukirous, muuttuvat muotokuvat, ikuiseen parranajoon tuomittu parturi, haudasta saapuva viesti tuhlaajapojalle jne. En osaa sanoa, missä määrin tarinat vaikuttivat Shelleyn ja Polidorin romaaneihin, mutta ehkä tulevaisuudessa otan asiasta selvää Frankensteinin uusintaluvun yhteydessä.

The Oxford Book of Victorian Ghost Stories (1991) on vahva läpileikkaus viktoriaanisen aikakauden kummitustarinoihin. Mitään pohjanoteerauksia tässä ei oikeastaan ollut, vaan kyse on ennemmin siitä, että mitkä erottuivat vahvimmin joukosta ja jäivät parhaiten mieleen. Huonoimmillaan novellit olivat ihan kivaa ajanvietettä ja parhaimmillaan nykyihmisenkin näkökulmasta oikeasti pelottavia. Joseph Sheridan Le Fanun, M. R. Jamesin ja Robert Louis Stevensonin novelleja olen varmaan ennenkin suositellut, ja erityisesti Jamesin tarinat ovat ihanan pelottavia. Arthur Conan Doylen The Captain of the Pole-Star yllätti karmivuudellaan, ja osaltaan siihen vaikutti varmasti tapahtumapaikka. Arktisten alueiden kuolemanhiljaisuus on juuri sopiva ympäristö kummittelulle ja vainoharhaiselle säpsähtämiselle, kun kuuluu pienikin rapsahdus. Anonyymin The Story of Clifford House puolestaan on tehokas kummitustalonovelli, jonka agressiivisen kummituksen kurkistus lastenhuoneen ovesta on mielikuva, jota en ihan heti unohda.

__________

Osallistuvat haasteisiin:  Halloween, Hämärän jälkeen ja Läpi historian (Romantiikka)

Tarina vailla loppua - Michael Ende (1979)

Die unendliche geschichte
486 s.

Human passions have mysterious ways, in children as well as grown-ups. Those affected by them can’t explain them, and those who haven’t known them have no understanding of them at all. Some people risk their lives to conquer a mountain peak. No one, not even they themselves, can really explain why. Others ruin themselves trying to win the heart of a certain person who wants nothing to do with them. Still others are destroyed by their devotion to the pleasures of the table. Some are so bent on winning a game of chance that they lose everything they own, and some sacrifice every thing for a dream that can never come true. Some think their only hope of happiness lies in being somewhere else, and spend their whole lives traveling from place to place. And some find no rest until they have become powerful. In short, there are as many different passions as there are people. Bastian Balthazar Bux’s passion was books.

Tämä on taas yksi niitä klassikkolastenkirjoja, jotka puhaltavat lukijan päälle kultaista keijupölyä ja hurmaavat jokaisen taianomaisella tarinalla kaukaisista kuningaskunnista, joissa on kummallisia olentoja ja salaperäisiä paikkoja. Tai sellaisen ainakin kuvittelin tämänkin olevan. En valitettavasti ollut kovin hurmaantunut tai vaikuttunut. Tarina vailla loppua ei ole suinkaan huono, se vain tuntui mitäänsanomattomalta. En ole suuri fantasian fani (tai ainakaan tyypillisen korkean fantasian fani), mutta lastenkirjoissa se yleensä toimii. Elokuvaversion tästä näin joskus muutama vuosi sitten, mutta muistan vain hevoskohtauksen ja söpön lohikäärmeen, joten minulla ei ollut etukäteen mitään nostalgiaongelmia, jotka olisivat estäneet pitämästä kirjasta sellaisenaan.

Meillä on siis tässä tyypillinen tehtävä, jonka suorittamiseen tarvitaan joku erityinen yksilö tai Fantastica tuhoutuu. Sitten on vielä mielenkiintoinen tarina-tarinan-sisällä -rakenne ja kekseliästä maailman rakentelua, mutta toisin kuin esim. Narniassa, en missään vaiheessa ollut kiinnostunut sankareiden matkasta tai siitä, miten kaikki lopulta ratkeaa.

Niin kuin varmaan arvaattekin, toinen sankareista (se, jonka tarina tämä käsittääkseni on) tietysti kasvaa matkan varrella ja tarina paketoidaan siististi, mutta kaikki mikä tätä ennen tapahtuu on ongelma. Ensimmäinen puolisko on vielä ok ja ymmärrettävästi se, josta elokuva tehtiin, mutta toinen osa vasta raskaslukuinen olikin. Se on vain päämäärätön ja matelevan hidas johdanto sankarin elämänmuutokseen. Kahden puoliskon tyylit pitävät ne liian erillään. Ymmärsin kyllä sen, miksi ensimmäinen puolisko tarvitaan, mutta toteutus oli epäonnistunut.

Vaikka kaiken kaikkiaan arvostinkin yritystä käsitellä fantasian ja todellisuuden rajoja, muistutusta siitä miten oikea maailma tarvitsee hyppysellisen taikaa (mutta myös miten liiaksi fantasiaan uppoutumisella on haitallisia vaikutuksia) sekä mielikuvituksen ja tarinankerronnan voiman ylistystä, aloin melko aikaisessa vaiheessa kaivata vanhoja suosikkejani.

__________

Osallistuu haasteeseen:  Lastenkirjat ja Seitsemännen taiteen tarinat (Kirjat, joista on tehty elokuva)

Sininen enkeli: Marlene Dietrich - Donald Spoto (1992)

Blue Angel: The Life
of Marlene Dietrich
376 s.

Kirjoittaessaan, että Berliini oli muuttunut koko maailman Baabeliksi, kirjailija Stefan Zweig kuvaili kaupunkia, jonka kukoistus tuntui nojautuvan perussäädyllisyyden halveksuntaan. Paljasrintaiset prostituoidut rupattelivat asiakkaiden kanssa Café Nationalessa, kun taas Apollossa miehet ja naiset tanssivat alastomina, ja kanta-asiakkaat hakeutuivat väliajalla esiintyjien kanssa takahuoneisiin ja nurkkauksiin hätäisiä salatapaamisia varten. Kokaiinia käyttävä tanssijatar Anita Berber esitti "Valkoinen hiiri" -klubilla Behrenstrassella "kauhu-, himo- ja ekstaasitanssejaan" yllään usein vain liidunvalkea meikki ja kavala hymy.
- - -
Tällaisiin oloihin Marie Magdalene von Losch sopeutui palatessaan Berliiniin vuonna 1921.

Ensimmäinen Dietrich-elokuvani oli Varastettu paratiisi (1936) ja sen jälkeen olen katsonut vielä kuusi muuta (suosikkiroolisuoritukseni ovat elokuvissa Nürnbergin tuomio [1961] ja Todistaja [1957], kun taas von Sternberg -aikakauden rooleissa on sitä salaperäistä mustavalkoisen usvan keskellä hymyilevää Dietrichiä, joka kiehtoo yhä uudelleen ja uudelleen). Nyt oli aika tietää mitä ulkokuoren sisällä piili. Niin kuin arvelinkin, Dietrich oli rempseä, uskalias, huumorintajuinen ja oman arvonsa tunteva nainen, mutta myös laskelmoiva, määräilevä, ylidramaattinen ja varsinkin elämänsä loppuvaiheessa hanakka kalastelemaan huomiota (aika omalaatuista soittaa toimittajille levyä, jolla on pelkästään oman esityksen saamat aplodit...).

Dietrich oli kuitenkin tunnettu myös ammatillisuudestaan. Tämä ei koskaan myöhästellyt kuvauspaikoilta, vaikka tapailikin lukuisia miehiään joskus pukuhuoneessaankin, ei hyväksynyt huumeita eikä liiallista alkoholin käyttöä ja muisti kollegoidensa syntymäpäivät ja oli aina valmis auttamaan näitä (myös kuvausryhmäläisiä eikä pelkästään näyttelijäkollegoitaan). Rakastajat saivat nauttia Dietrichin huolenpidosta: Dietrich muuntui saksalaiseksi kotirouvaksi siivoamalla ja laittamalla aterioita (Jean Gabinin luona vierailevat ystävät saivat hämmästyä, kun lellityn miehen kengät riisuttiin ja tilalle laitettiin aamutossut).

John Wayne, jota Dietrich (oikealla) piti "kerta kaikkiaan kuolettavan tylsänä.
Kiihkeänä hauskanpitona alkanut suhde sai viileän päätöksen, kun Dietrich
jätti vastaamatta Waynen puhelinsoittoihin eikä ottanut vastaan hänen kukkalähetyksiään."
[lähde]

Dietrichin kevytmielisyys rakkaudessa antaisi aihetta juoruilevan ja spekuloivan elämäkerran kirjoittamiseen: suhteet sekä miesten että naisten kanssa (ex-rakastajista suuri osa jäi elinikäisiksi ystäviksi), yksimielisyys aviomiehen Rudy Sieberin kanssa molempien oikeudesta omaan elämään avioliiton kuitenkin jatkuessa paperilla (mitä ilmeisemmin onnistui, koska lomia vietettiin yhdessä mitä eriskummallisimmissa kokoonpanoissa) jne. Spoto pitäytyy kuitenkin onnistuneesti faktoissa, koska tässä(kin) tapauksessa totuus on tarua ihmeellisempää, joten ei ole tarpeen liioitella tai keksiä mitään.

Kun Dietrich oli kahteen otteeseen rintamalla viihdyttämässä joukkoja monen viikon ajan, sotilaat olivat lumoutuneita ja kannustivat riehakkaasti säkenöivään iltapukuun sonnustautunutta tähteä. Olot olivat alkeelliset ja vaaralliset, mutta Dietrich selviytyi kunnialla ja valittamatta. Olikin surullista tajuta, miten Dietrich jäi loukkuun von Sternbergin luoman kuvan ylläpitämiseen ja lopulta eristäytyi asuntoonsa loppuelämäkseen. Usein sanotaan, että Dietrichin laulu- ja näyttelijäntaidot eivät todellisuudessa olleet kovin ihmeelliset, vaan valaistuksella, kuvakulmilla ja meikillä saatiin naisesta esiin eteerisyys, jonka vangiksi katsoja lopulta jää.

Niin tai näin, Dietrich oli kiehtova persoona ja eli elämäänsä ihailtavan suorasukaisesti, nupit kaakossa ja kenraalin tahdonvoimalla. Julkisuuden valokeilassa kun kaikki vielä suurentuu kolminkertaiseksi, niin moralisteilla tosiaan oli(/on) nieltävää Dietrichin elämäntyylin kanssa. Spoton elämäkerta kärsii pienestä toisteisuudesta ja Dietrichin ulkonäöllä mässäilystä, mutta toisaalta se on myös hyvin vetävä ja kiehtova, eikä turhaan yritä maalailla kuvaa Dietrichistä täydellisenä kiiltokuvana, vaan kertoo myös rehellisesti tämän epäilemättä vähemmän ihailtavista piirteistä. Mikä parasta, elokuviin liittyvien elämäkertojen ja tietokirjojen lukeminen antaa uutta pontta elokuvien katsomiseen, kun muistaa mitä kulissien takana tapahtuikaan sekä mitä yhtäläisyyksiä taiteella ja tosielämällä oli.

Mieleen jääneitä yksityiskohtia: 25 vuotta kestänyt kirjeenvaihto ja ystävyys Ernest Hemingwayn kanssa (johon Dietrichillä ei ollut rakkaussuhdetta, vaan kirjeissä jaettiin niin reseptejä kuin uraneuvojakin), Dietrichin yritys nostaa John Gilbert alkoholismin suosta, jatkuva Greta Garboon vertaaminen (mikä huipentui lässähtäneeseen tapaamiseen: imartelua vihaava Garbo suhtautui liioittelevaan Dietrichiin nuivasti ja harvasanaisesti) ja huolimatta anteeksipyytelemättömästä elämäntavastaan Dietrich ei hyväksynyt/ymmärtänyt naisasialiikettä.

Suomentaja: Ruth Jakobson

Osallistuu haasteisiin: Elämäkertahaaste ja Seitsemännen taiteen tarinat (Elämäkerrat ja muistelmat)

Salaperäinen vieras - Mark Twain (1916)

The Mysterious Stranger
114 s.

Strange, indeed, that you should not have suspected that your universe and its contents were only dreams, visions, fiction! Strange, because they are so frankly and hysterically insane—like all dreams: a God who could make good children as easily as bad, yet preferred to make bad ones; who could have made every one of them happy, yet never made a single happy one; who made them prize their bitter life, yet stingily cut it short; who gave his angels eternal happiness unearned, yet required his other children to earn it; who gave his angels painless lives, yet cursed his other children with biting miseries and maladies of mind and body; who mouths justice and invented hell—mouths mercy and invented hell—mouths Golden Rules, and forgiveness multiplied by seventy times seven, and invented hell; who mouths morals to other people and has none himself; who frowns upon crimes, yet commits them all; who created man without invitation, then tries to shuffle the responsibility for man's acts upon man, instead of honorably placing it where it belongs, upon himself; and finally, with altogether divine obtuseness, invites a poor, abused slave to worship him!

Mark Twain tunnetaan parhaiten Huckleberry Finnin ja Tom Sawyerin luojana, mutta nykyään myös tämän uskontoa kritisoivia (laajalti postuumisti julkaistuja) teoksia arvostetaan. Itse en ole vieläkään lukenut Twainin kuuluisimpia romaaneja, ja hyllystäni löytyvän Matkakirjeitä Maasta ostin aikoinaan pelkästään kiinnostavan aihepiirinsä vuoksi, kirjailijaa sen enempää noteeraamatta. Sarkastinen esseekokoelma julkaistiin vasta vuonna 1962, 52 vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen, mutta onneksi Salaperäisen vieraan julkaisu ei viivästynyt kuin kuusi vuotta (Savukeidas julkaisi tarinan suomeksi vuonna 2011).

Twainin viimeisestä (pienois)romaanista on olemassa viisi eri versiota, joista neljä ensimmäistä eivät koskaan valmistuneet (yhdessä niistä Huckleberry ja Tom seikkailevat Saatanan kanssa) ja viides on Twainin elämäkerturin Albert Painen peukaloima. Paine yhdisti jostain syystä kolme Salaperäisen vieraan luonnosta, lisäsi sekaan omaa tekstiä, keksi uuden henkilön ja julkaisi koko paketin. Huijaus paljastui vasta yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Niin, olo oli kieltämättä aika huijattu kun sain asiasta tietää. Kaikki versiot kuitenkin sisältävät Twainin omat ajatukset uskonnosta, joten ehkä se runko ei ole tässä tapauksessa niin tärkeää kun päämäärä ja ydinajatus on sama.

Salaperäisen vieraan juoni onkin aika heppoinen, koska se toimii kevyenä kehyksenä moraalipohdinnoille ja ajatuksille ihmisistä. Pieneen itävaltalaiseen Eseldorfin ('esel' = idiootti, 'dorf' = kylä) kylään saapuu vuonna 1509 enkeli, jonka setä on se ainoa oikea Saatana. Paitsi enkelinkin nimi on Saatana ja tämä Saatana alkaa viettää aikaa Theodorin ja tämän ystävien kanssa. Kylän elämä järkkyy kun Saatana muokkaa kyläläisten elämänkaaria.

"Eseldorf was a paradise for us boys. We were not overmuch pestered with schooling. Mainly we were trained to be good Christians; to revere the Virgin, the Church, and the saints above everything. Beyond these matters we were not required to know much; and, in fact, not allowed to. Knowledge was not good for the common people, and could make them discontented with the lot which God had appointed for them, and God would not endure discontentment with His plans."

Jos vielä nykyään uskonnon kritisointi otetaan henkilökohtaisesti ja suoranaisena vainona, voi arvata millainen haloo Twainin romaanista olisi syntynyt hänen aikanaan. Kun isä Peterin väitetään sanoneen, että Jumala on itse hyvyys ja löytää keinon pelastaa kaikki ihmiset, Twain viittaa siihen jokseenkin huvittavana asiana. Saatana on hyvin puettu ja komea nuorukainen sekä viehättävästi käyttäytyvä, ja sanoo olevansa synnitön ja vailla moraalia. Raha-asioissa hurskainkin kyläläinen luottaa mieluiten kultakolikoita luovaan ja näin perheen taloutta parantavaan kissaan kuin arkkienkelin rukoiluun. Kun kaltoin kohdeltu koira yrittää saada kyläläisten huomion, jotta he pelastaisivat koiran rotkoon pudonneen isännän, Saatana kyseenalaistaa ihmisten luonteen. Miksi koirilta evätään pääsy taivaaseen, vaikka ihmiset itse rankaisevat sekä harhaoppisia että viattomia?

Tähän koko tarinakin kiteytyy. Saatanan mielestä ihmiset ovat lampaita ja suhtautuu näihin välinpitämättömästi. Ihmiset tietävät mikä on oikein ja mikä väärin, mutta valitsevat silti usein väärän. Ihmisten sisällä asuu jo valmiina julmuus ja itsekkyys, ja Saatana käyttää sitä vain hyväkseen. Ihmisen elämä ei ole ennalta määrätty, mutta jokainen teko -  suuri tai pieni, hyvä tai paha - johtaa toiseen. Saatanalle - ja ehkä koko universumille - ihmiset ovat kuin saviesineitä, joita riepotellaan ympäriinsä, tuhotaan ja pelastetaan.

Salaperäinen vieras on terävää ihmisten hyväuskoisuuden ja uskonnon kritiikkiä, jossa sanotaan asiat suoraan turhia kiertelemättä. Twain lataa sen verran painavaa asiaa, että romaani tuntuu oikeastaan enemmän esseeltä, mutta se ei suinkaan ole haitta. Uskonto antaa ihmisille tarkoituksen ja helpon selityksen olemassaoloon sekä tietyllä tapaa lohtua, mutta onko oikein, että sitä käytetään myös tekosyynä omille pahoille teoille tai palkinnon toivossa tehdyille hyville teoille? Uskonnon kaksinaismoralismi ja ihmisten julmuus eivät koskaan katoa, vaan ne tulevat aina olemaan (uskontojenkin parista löytyvien) hyvyyden ja ei-tuomitsevuuden rinnalla. Ravisteleva kyseenalaistaminen on aina hyvästä, tulee se sitten sadan vuoden takaa tai nykypäivästä käsin. Twain kehottaa uneksimaan parempia unia, koska todellisuus on vain illuusio.

Lopuksi vielä yksi lainaus, josta käy hyvin ilmi miten ajattomia Twainin pohdinnat ovat. Romaanin keskeneräisyys ja lievä juonellinen sekavuus eivät merkitse loppujen lopuksi mitään.

"Next the statesmen will invent cheap lies, putting the blame upon the nation that is attacked, and every man will be glad of those consciencesoothing falsities, and will diligently study them, and refuse to examine any refutations of them; and thus he will by and by convince himself that the war is just, and will thank God for the better sleep he enjoys after this process of grotesque selfdeception."

* * * * *

Osallistuu haasteeseen: Kirjallinen maailmanvalloitus (Itävalta)

Halloween-haasteen yhteenveto

Emilie Le Masque Rouge -blogista heitti ilmoille haasteen, jossa oli tarkoitus lukea koko lokakuun ajan Halloween-teemaan sopivia kirjoja. Kirjoitin nyt poikkeuksellisesti pelkät miniarviot, mutta ehkä nämä sopivat lyhyen haasteen puitteisiin ihan mukavasti. Kaikkia kategorioita en ehtinyt käymään läpi enkä onnistunut valitsemaan edes hirveän hyviä kirjoja, mutta kiitos kuitenkin mukavasta haasteesta!

NOITIA

Kuka pelkää noitia (1983)- Roald Dahl, 206 s.

Pisteet:  * * *

Poika ja tämän norjalainen isoäiti yrittävät estää noitien juonen muuttaa kaikki maailman lapset hiiriksi. Pidin erityisesti siitä, että Dahlin noidat voivat teeskennellä olevansa tavallisia ihmisiä, esimerkiksi opettajia. Niinhän se menee, että kenestäkään ei ikinä tiedä, mitä tämän sisällä lymyilee. Muuten kirja ei sitten erityisesti säväyttänytkään. Jali ja suklaatehdas on ollut tähänastisista lukemistani Dahleista paras, mutta ei tämä silti ole suosikkilastenkirjailijani. En edes osaa perustella sitä sen kummemmin. Tässä yhteydessä voisin myös tehdä sellaisen paljastuksen, että en voi sietää Quentin Blaken risumaista kuvitusta. Se sopii kyllä Dahlin erikoisiin tarinoihin, mutta ei se minua mitenkään esteettisesti miellytä.

KUMMITUKSIA

Carnacki, the Ghost-Finder (1913) - William Hope Hodgson (luettu läppäriltä Kindlestä)

Pisteet:  * *

Carnacki on paranormaaleja ilmiöitä tutkiva etsivä, englanniksi ns. 'occult detective'. Hodgsonin lähestymistapa on tieteellinen ja muistuttaa sellaisenaan Ghost Hunters -sarjaa ja muita nykypäivän haamututkijoita, mutta tarinoissa on hyvin vähän vaihtelua ja niissä viitataan jatkuvasti asioihin, joita ei selitetä tarkemmin. Tarinat ovat itse asiassa niin kaavamaisia (Carnacki lähtee tutkimaan, rakentaa puolustusjärjestelmän ilmiöitä vastaan ja joko karkottaa ilmestykset tai paljastaa niiden olevan huijausta), että mietin kuoleeko Carnacki (joka on poikkeuksellisen yksiulotteinen henkilö) lopulta tylsyyteen työnsä takia. The House Among the Laurels -tarinassa tunnelma on hetkellisesti jännittävä, mutta siihen se sitten jääkin. Hodgsonin kirjoitustyyli muistuttaa Lovecraftista, ja se ei minun kohdallani ole kyllä mikään kohteliaisuus. Turhauttavan epämääräistä ja latteaa.

HÄMÄHÄKKEJÄ

Taputtavat pikku kätöset (2002) - Dan Rhodes, 320 s.

Pisteet:  * *  Suomentaja:  Elina Koskelin

Erään saksalaisen museon yläkerrassa asuu vanha mies, joka on ajoittain tekemisissä lääkäri Ernst Fröhlicherin kanssa. Lopulta kaupunkia kuohuttaa ennenkuulumaton rikos. Sen perusteella mitä olen Edward Goreyn kuvitusta nähnyt, Rhodesin kirjassa on samankaltainen tunnelma. Ei ehkä sairasta eikä oikein kauhuakaan, mutta kuitenkin makaaberia. Mustan huumorin kanssa tasapainottelu onnistuu hyvin, joten kirja ei ole ollenkaan mauton, vaan yllättävän kevytsävyinen. Välillä tosin mentiin jo vähän liian syville vesille, joten kevyen tunnelman keskeyttää lähinnä kiusaantuneisuuden tunne. Luulen Rhodesin halunneen sanoa jotain vähän syvällisempää kuolemasta, mutta siihen kirja oli liian repaleinen. Siitä päästäänkin siihen isoimpaan ongelmaan, eli lukuisat henkilöt eivät kytkeytyneet mielestäni tarpeeksi vahvasti pääjuoneen (erityisesti tarina portugalilaisista rakastavaisista vaikutti tarpeettomalta eikä jaksanut kiinnostaa oikeastaan ollenkaan). Kerronta syöksähtelee vähän joka suuntaan ja rikkoo kronologian tehden romaanista turvonneen ja hajanaisen.

VAMPYYREJA

Radleyn perhe (2010) - Matt Haig, 341 s.

Pisteet:  * * * *

Ulkopuolisille Radleyt näyttäytyvät normaalina keskiluokkaisena perheenä. Peter ja Helen kuitenkin taistelevat väljähtyneen avioliittonsa kanssa ja teini-ikäisillä Rowanilla ja Claralla on vaikeuksia sopeutua pikkukaupungin elämään. Peter ja Helen myös salaavat lapsiltaan jotain: he ovat kaikki vampyyreja. Sitten tapahtuu tragedia, joka muuttaa perheen elämän. Verestä tulee intohimon, totuuden, houkutuksen ja jännityksen symboli. Kaiken sen, jota Peter ja Helen ovat yrittäneet tukahduttaa. En ollut hirveän kiinnostunut teinien ongelmista enkä rakkaushöpinöistä, mutta perhe-elämän ja vampirismin yhdistelmä oli erittäin raikas ja mielenkiintoinen. Haig käyttää hienovaraisesti väkivaltaa ja keskittyy lähinnä henkiseen puoleen sekä siihen, mitä vahinkoa jotkut tekevät itselleen. Oli jännää seurata, pääsevätkö Radleyt tasapainoon itsensä kanssa vai jatkavatko he ääripäiden kanssa taistelua. Radleyn perhe onkin lähempänä ihmissuhderomaania kuin kauhua, joten voin suositella tätä myös niille, jotka yleensä pitävät vampyyreja luotaantyöntävinä.

ZOMBEJA

Sukupolvi Z: zombisodan aikakirjat (2006) - Max Brooks, 342 s.

Pisteet:  * *  Suomentaja:  Helmi Keränen

Brooks käsittelee zombisotaa realistisesti, niin kuin se olisi oikeasti tapahtunut. Kaikilla ei välttämättä ole niin hyviä selviytymistaitoja kuin toisilla ja suhtautumistapojakin on monia. Valitettavasti toteutus ei ollut niin kiinnostava kuin alkuun olin ajatellut. Brooks käyttää vähän liian paljon tilaa selittääkseen poliittista taustaa, strategioita ja yleisiä maailmanlaajuisia vaikutuksia. Siviilien selviytymistaistelu oli kaikkein mielenkiintoisinta. Kun maailma näyttää olevan tuhoutumassa, edes viimeistä huutoa oleviin turvallisuuslaitteisiin törsäävät julkkikset eivät pysty pelastamaan itseään (kyseinen kappale oli muuten hulvaton). Tässä onkin nyt lähinnä kyse siitä, millaisesta zombikokemuksesta itse pitää. Brooks tarjoaa kivasti jotain uutta, mutta pidän enemmän yksilöiden kamppailusta uudenlaisessa maailmassa (The Walking Dead, Elävien kuolleiden yö). Sukupolvi Z:n haastattelumuoto ei onnistunut pitämään otteessaan, ja henkilötkin olivat aika kliseisiä (varsinkin japanilaiset, huh), joten kulttuurinenkin näkökulma loistaa poissaolollaan. Infodumppaus ja lukemattomat selitykset eivät taas tuntuneet luonnollisilta suullisessa historiassa, puhumattakaan siitä miten zombit vaikuttivat olevan lähinnä taustaelementtejä.

Länsirintamalta ei mitään uutta - Erich Maria Remarque (1929)

Im Westen nichts Neues
296 s.

Olen nuori, olen kaksikymmentävuotias, mutta en tunne elämästä muuta kuin epätoivon, kuoleman, hädän ja mitä mielettömimmän typeryyden tässä tuskien alhossa.  Näen kansoja ajettavan toisiaan vastaan ja näen niiden surmaavan toisiaan äänettöminä, tietämättöminä, mielettöminä, kuuliaisina, syyttöminä.  Näen maailman viisaimpien aivojen keksivän aseita ja sanoja, jotta sota voitaisiin tehdä yhä mutkikkaammaksi ja pitkäaikaisemmaksi.  Ja minun laillani näkee sodan mielettömyyden minun ikäpolveni rintaman sekä tällä että tuolla puolen, koko maailmassa - kokee sen minun kanssani.  Mitä tekevät isämme, kun kerran nousemme ja astumme heidän eteensä ja vaadimme heitä tilille?  Mitä he odottavat meiltä, kun tulee aika, jolloin ei ole sotaa?  Vuosikaudet on ainoana työnämme ollut surmaaminen;  se oli ensimmäinen tekomme tässä elämässä.  Meidän tietomme elämästä rajoittuu kuolemaan.  Mitä tapahtuu tämä jälkeen ja miten meidän käy? 

Kaipasin Andriessenin kuvateoksessa enemmän kuvauksia itse rintamaoloista joukkojen strategisen liikuttamisen ja paikannimilistausten sijaan, ja muistinkin sitten pitäneeni Remarquen teokseen pohjautuvasta Milestonen elokuvasta erittäin paljon.  Sen loppu on itkettävän kaunis ja sanomaltaan aina ajankohtainen.  Enkä joutunut todellakaan pettymään kirjankaan suhteen, koska tässä tapauksessa kirja ja elokuva ovat hyvin lähellä toisiaan, vaikka Remarquen tarkoitus ei ollutkaan omien sanojensa mukaan ajaa pasifista ideologiaa vaan ainoastaan kertoa erään sukupolven tarina.

Jos tästä tarinasta haluaa etsiä selkeää juonta, joutuu hämmennyksiin.  Kirja on muistomerkki ensimmäisen maailmansodan sotilaille, jotka joutuivat kokemaan uudenlaisen sodankäynnin hirvittävyyden.  Uudet aseet takasivat sen, että vihollisia saatiin hävitettyä massoittain.  Fyysinen ja psyykkinen kärsimys oli sanoinkuvaamatonta.  Silti tuntuu siltä, että tämä on vain pieni läpileikkaus sodan hirvittävyyteen.  Varmaa on myös se, että se joka ei itse ole ollut sodassa ei tule koskaan ymmärtämään monia vuosia mutaisia taistelukenttiä, masentavia juoksuhautoja ja kuolevia tovereita.

On syytä luottaa kirjan uskottavuuteen, koska Remarque itse oli ensimmäisen maailmansodan veteraani.  Remarque kutsuttiin Wikipedian mukaan palvelukseen vain 18-vuotiaana, niin kuin moni muukin nuori alokas, ja haavoittui 31. heinäkuuta 1917.  Miehellä kävi tuuri, koska tämä sai viettää loppusodan saksalaisessa sotasairaalassa.  Natsivallan alussa Remarquen teokset kuitenkin kiellettiin ja niitä poltettiin julkisesti, mikä sai tämän muuttamaan Sveitsiin.  Ahdistelu ja pilkka kuitenkin jatkui, ja natsit väittivät jopa, ettei Remarque ollut viettänyt päivääkään rintamalla ja että tämä polveutui Ranskan juutalaisista.  Remarquen Saksan kansalaisuus kumottiin vuonna 1938.  Seuraavana vuonna tämä lähti vaimonsa kanssa Yhdysvaltoihin, ja vuonna 1947 molemmille myönnettiin maan kansalaisuus.  Remarquen Saksaan jääneelle siskolle ei käynyt yhtä hyvin:  vuonna 1943 tämä mestattiin "moraalin heikentämisestä" eli lausunnosta siitä, miten sota oli jo hävitty.

Miksi tämä pitkähkö tiivistys kirjailijan elämästä?  Se osoittaa konkreettisesti sen, miten sodasta selviytyminen ei takaa ongelmien väistymistä ja helpottuneen seesteistä loppuelämää.  Remarque päätyi suhteisiin kuuluisien näyttelijättärien kanssa ja nai Paulette Goddardin (jonka ensimmäinen kunnon elokuvarooli oli Chaplinin Modern Timesissa [1936]), mutta voi vain kuvitella miten sodan läpikäyminen vaikutti Remarquen elämän taustalla.  Tämä ei myöskään nähnyt ihmisten ottavan oppia menneisyydestä, vaan maailma ajautui uuteen sotaan.

Remarquen kirjassa sota kylvää tuhoa ja nuoria miehiä kuolee kovaa vauhtia sekä rintamalla että sotasairaaloissa, joiden sängyissä on jatkuvasti uusia kasvoja.  Rintamalla sotilaat ovat turtuneita, koska tunteiden kuormittavuuteen ei ole varaa, muuten ei pysy skarppina.  He eivät pysty näkemään muuta kuin vihollisuuden:  pakko tappaa ennen kuin tulee tapetuksi.  Sodan loppuvaiheessa kuolee ihan liian moni alokas riittämättömän koulutuksen vuoksi.  Propaganda hokee jatkuvasti miten viholliset ovat lähestulkoon itse Saatanan kätyreitä.  Todellisuudessa vihollisten joukossa on ihan yhtä lailla pelokkaita nuoria, jotka laskevat alleen pelkän tulituksen äänen kuulemisesta ja jotka tulevat hulluiksi juoksuhaudoissa.

Remarquen tyyli kirjoittaa on vahva, ja alun lainaus onkin vain yksi monista hienoista kohdista.  Pitää tosin tässä vielä muistuttaa siitä, että kirja ei välttämättä sovellu heikkohermoisille.  Suosittelen kyllä kaikkia lukemaan tämän, mutta itselläkin tuli vähän huono olo lukiessani sotilaasta, joka ryömi viimeisillään voimillaan sidontapaikalle suolten roikkuessa ulkona.  Tärkeä kirja joka tapauksessa, näitä asioita ei sovi unohtaa.

Remarque kuvaa hyvin myös päähenkilö Paulin sopeutumisvaikeuksia, kun tämä matkustaa kotiin lomalle.  Ihmisten suhtautumistavat ovat hyvin erilaisia, mutta kukaan ei tunnu silti ymmärtävän rintamaoloja, koska nämä eivät ole siellä olleet.  Mikään määrä myötätunnon ilmauksia tai lausuntoja sodankäynnin ylevyydestä ei saa kuolleiden ystävien kasvoja pois mielestä.  Nuorten poikien värvääjät uskoivat tekevänsä oikein, mutta pojat eivät ehtineet kunnolla edes aloittaa elämäänsä kun heidät jo vietiin kuoleman keskelle.  Toisaalta on hyvä muistaa, että tämä on romaani ja kaikki sotilaat eivät luultavasti kokeneet sotaa samalla tavoin.  Remarquen teos on kuitenkin hyvä herättelijä, joka antaa äänen eräälle sukupolvelle.

Jokin aika sitten mainitsin eräässä yhteydessä siitä, että itken harvoin kirjoja lukiessa eikä mieleen muistunut kuin pari esimerkkiä.  No, tässä tulee kolmas.  Pidättelen kyyneleitä jopa tätä kirjoittaessani, joten kirjan viimeiset rivitkin saivat oikean myrskyn aikaiseksi.  Luin tämän jo päiviä sitten, mutta venytin arvion kirjoittamista, koska yksinkertaisesti pelkäsin ahdistavaan maailmaan palaamista.  Sotaa ei voi käsittää, mutta aina kuitenkin voi yrittää vaikka kuinka tekisi pahaa.  Remarquen sanoin:  "Paljon täytyy olla valhetta ja arvotonta, kun ei vuosituhansien kulttuuri ole voinut estää edes näiden verivirtojen vuodattamista, näiden satojentuhansien tuskan tyyssijojen olemassaoloa".

Loppusanat kertovat siitä, ettei yksittäisen ihmisen hengellä ole väliä sodankäynnissä.  Niin, vai onko sillä sittenkin?

* * * *

Suomentaja:  Armas Hämäläinen
Osallistuu haasteeseen:  Ihminen sodassa (I maailmansota)

Vincent van Gogh: hän rakasti elämää - Irving Stone (1934)

Lust for Life
489 s.

"Voi, Theo, kaikkien näiden katkerien kuukausien aikana olen työskennellyt pyrkien johonkin, koettaen kätkeä elämäni todellisen tarkoituksen, ymmärtämättä mitä tein!  Mutta nyt, kun asia on valjennut minulle, en enää koskaan menetä rohkeuttani.  Theo, voitko käsittää, mitä se merkitsee?  Näiden monien hukkaan menneiden vuosien jälkeen OLEN VIHDOINKIN LÖYTÄNYT ITSENI!  Minusta tulee taiteilija.  Tietysti minusta tulee taiteilija.  Minusta täytyy tulla.  Epäonnistuin kaikissa muissa yrityksissä, koska minua ei ollut luotu niitä varten.  Nyt vasta olen löytänyt tehtävän, jossa en voi epäonnistua.  Voi, Theo, vankilani on vihdoinkin avoinna, ja sinä aukaisit salvat!"

Sanon nyt heti suoraan, että en pitänyt tästä ollenkaan.  Pidin aikoinaan Pierre la Muren elämäkertaromaanista Punainen mylly (1950), jossa käsiteltiin koskettavasti taiteilija Henri de Toulouse-Lautrecin kamppailuja.  En silti ymmärrä elämäkertaromaanien tarkoitusta, koska itse luen mieluummin kunnollisen elämäkerran, jossa on objektiivisesti ja tarkasti käsitelty yksi elämä.  Ongelmani on sama historiallisten romaanien kanssa: missä määrin voi luottaa siihen, ettei kirjailija ole vääristänyt tapahtumia vaan on tehnyt taustatyönsä huolella?  Pitääkö lukijalla olla sokea usko siihen, ettei kirjasta opi vahingossa aivan vääriä tietoja?  Ehkä pitäisi vain opetella lukemaan romaaneja sellaisenaan, eli fiktiona.

Mikä tässä sitten mätti?  Luulen, että Stonen kertomus lipsahti tyylillisesti liian elämäkertamaiseksi.  Vaikka romaani perustuisikin tositapahtumiin tai todellisen ihmisen elämään, odotan silti kieleltä jotain.  Ei mitään väritöntä ja yksioikoista tapahtumien kertaamista, vaan oikeasti kunnollista romaania elävillä henkilöhahmoilla.  Van Goghin elämä kuitenkin oli erittäin mielenkiintoinen ja traaginen, koska tämä ei elinaikanaan saanut oikeastaan minkäänlaista arvostusta.

Aikakausi oli melko julma moderneille taiteen uudistajille, sillä ainoastaan sovinnaista taidetta pidettiin kauniina ja muiden räpellyksiä kauhisteltiin.  Kieltämättä monet perinteiset maalaukset ovat kauniita kaikessa taidokkuudessaan ja yksityiskohtaisuudessaan, mutta tietynlaisten maalaus- ja piirustussääntöjen painottaminen saa oloni epämukavaksi.  Sellaisessa taidekoulussa jollainen kirjassakin esiintyi voidaan ehkä opettaa piirtämään mallista ja tiettyjä perusasioita, mutta oikeaa lahjakkuutta ei niinkään.  Niin kuin kaikki voimme van Goghin maalauksista nähdä, perinteiset aikakauden säännöt muun muassa väreistä eivät paljoa tätä hetkauttaneet.  Maalaukset ovat rohkeine siveltimenvetoineen välittömästi tunnistettavissa van Goghiksi.

Kirjan suurin ongelma oli se, että tiedostin koko ajan lukevani pelkkiä sanoja, niiden takaa ei oikein löytynyt tunnetta.  Jopa kohdat, joissa kuvataan palavaa intohimoa maalaamiseen, kirjailijan kuvaustyyli on toteavaa ja huonolla tavalla vähäeleistä.  Intohimo puuttuu täysin, eikä se synny siitä, että kirjailija kuvaa vähän pensselillä sutimista ja kertoo pilvien olevan valkoisia.  Olisi ollut paljon hedelmällisempää, jos olisi sanottu muutakin kuin taiteilijan tehneen ahkerasti työtä.  Osasyynä tekstin tönkköyteen ja yksitoikkoisuuteen taitaa tosin olla suomennos, johon en oikein ihastunut (outoja sanavalintoja 90-luvun käännökseksi).  Välillä Stone käyttää kolmea pistettä, jotta lukija varmasti tajuaisi asian olevan joko tärkeä tai erikoisen järkyttävä.  Henkilöt jäivät ohuiksi ja persoonattomiksi.  Ulkonäön kuvaus oli kaiken lisäksi juuri sellaista mitä inhoan:  aina kun uusi tyyppi astuu näyttämölle, tarina katkaistaan käymällä läpi muun muassa henkilön kasvonpiirteet ja hiusten väri.  Kamalan irrallista ja kömpelöä.  Sinänsä mielenkiintoiset keskustelut taiteesta taas eivät istuneet henkilöidensä suuhun, vaan ne olisi voitu irrottaa kontekstistaan ja laittaa johonkin tietokirjaan tai esseeseen taiteen teorioista.

Kaiken kaikkiaan vähän harmittaa, että tuhlasin aikaani.  Olin silti elokuun iltoina jotenkin tosi takertunut tähän, koska opus kuitenkin toimi ihan kivana aivojen tyhjentäjänä päivän päätteeksi,.  En jaksanut lukea paljon muutakaan kun mietin liikaa luentojen alkua ja väänsin kurssien kanssa.  Joskus tämä on tällaista:  kirja ärsyttää sitä enemmän mitä pidemmälle lukee, mutta silti se on pakko lukea sinnikkäästi loppuun.

*

Suomentaja:  Raija Mattila

Pikku vampyyri - Angela Sommer-Bodenburg (1979)

Der kleine Vampir
149 s.

-  Ei meistä kukaan huolehdi, Anna sanoi.  -  Minun sukulaiseni ovat arkussa ja nukkuvat - tai sitten he ovat ulkona ja..., se piti tauon,  -  no tiedäthän sinä!  se lisäsi.  -  Joka tapauksessa, ei meille kenellekään ole aikaa, eikä kukaan ole koskaan lukenut minulle eikä leikkinyt minun kanssani eikä varsinkaan kertonut mitään tarinoita!  Se nyyhkäisi ja näytti hyvin surulliselta.

  Voi raukkaa!  Anton ajatteli.  Jos tuo kaikki piti paikkansa, niin oli todella rangaistus olla vampyyrilapsi!

  Hänen mielestä vanhemmilla oli aina liian vähän aikaa hänelle, mutta vampyyreihin verrattuna hänen kotiolonsa olivat ruhtinaalliset!

Suositun kirjasarjan toinen osa, Pikku vampyyri muuttaa, oli yksi lapsuuden suosikeistani ja sai minut jopa askartelemaan vampyyrinviitan erääseen Halloween-juhlaan.  Yllättävän hyvässä kunnossa (melkein uudenveroisena!) se vieläkin tuolla kirjahyllyssä nököttää, vaikka onkin luettu kannesta kanteen lukemattomia kertoja.  Kirjastosta lainailin aikoinaan myös sarjan seuraavia osia, mutta melko sattumanvaraisessa järjestyksessä enkä muista niistä enää mitään.  Periaatteessa tässä sarjassa ei ehkä haittaa niin paljon, jos lukee kirjat väärässä järjestyksessä, mutta halusin vihdoin napata kirjastosta tämän ihan ensimmäisen ja sukeltaa nostalgiseen (toivottavasti vielä yhtä valloittavaan) von Schlottersteinin vampyyrisuvun maailmaan.

Kun kauhutarinoita rakastava Anton on eräänä iltana yksin kotona, ikkunan taakse ilmestyy ihka-aito vampyyri nimeltään Rydiger.  Aluksi Antonia hirvittää, mutta Rydiger ei olekaan aivan samanlainen kauhistuttava vampyyri kuin kirjoissa, paitsi ehkä ulkonäöltään.  Pian Anton saakin tutustua seikkailujensa lomassa Rydigerin pikkusiskoon Annaan (jolla ei ole vielä hampaita, ja joka juo vain maitoa) ja isoveljeen Lumpiin (jolla on ikuinen murrosikä) sekä joutuu liian lähelle vampyyrinmetsästäjänä kuutamokeikkaa tekevää hautausmaan valvojaa Geiermeieria ja ihmiset pelottavan hyvin haistavaa Dorothee-tätiä.

Kyllä tässä sitä tuttua taikaa vielä oli, vaikken ihan sitä samanlaista tunnetta saavuttanutkaan.  Sarja oli ensimmäinen kosketukseni vampyyreihin, ja osittain tämän ansiosta ehkä pidänkin eniten niistä perinteisistä arkkumullalta tuoksahtavista vampyyreista.  Tässä niitä ei ole laimennettu liian kesyiksi, vaan esimerkiksi Dorothee-täti tarjoaa niitä vanhan kunnon vilunväreitä.  Kiintoisaa oli kuitenkin huomata, ettei puremiseen viitata kertaakaan, joten asiasta tietämättömät lapset jäävät pimentoon vampyyrien ruokatavoista, joka voi ehkä olla ihan  hyväkin asia.  Antonin perhekin on viehättävä, vaikka ei missään nimessä täydellinen, sillä äiti on joskus liian utelias ja isä suuttuu helposti.  Erityismaininnan ansaitsee Amelie Glienken kuvitus, joka lapsuudestakin jäi todella hyvin mieleen.  Hienovaraiset seitinohuet viivat sopivat hyvin kirjan tunnelmaan, ja hahmot kirjan hassuttelevaan luonteeseen.

* * * *