Miniarvioita, osa I

Jotta pääsen piakkoin kirjoittelemaan rauhassa uusimmista lukemisistani, puran bloggaamattomien kirjojen sumaa nyt miniarvioiden muodossa. Joka vuosi luen kirjoja, joista en millään keksi sanottavaa. Näistä seuraavista on kyllä ollut aikomus kirjoittaa erikseen, mutta se on vain jäänyt, enkä ole jaksanut miettiä asiaa sen kummemmin tai ainakaan yrittää väkisin (harrastuksen täytyy pysyä hauskana ja mielekkäänä). Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että haluan näistä edes jonkinlaisen jäljen blogiin (joitakin olen jo Goodreadsin puolella kommentoinut lyhyesti).

Paul Koudounaris - Heavenly Bodies: Cult Treasures & Spectacular Saints from the Catacombs (2013) 

Vuonna 1578 Roomasta löydettiin katakombi, jossa oli tuhansia luurankoja. Näiden ajateltiin olevan kristittyjä marttyyreja, ja jäännökset kuljetettiin saksankielisen Euroopan katolisiin kirkkoihin korvaamaan uskonpuhdistuksen aikana tuhotut pyhäinjäännökset. Luurangot koristeltiin mm. silkillä, jalokivillä sekä kultalangalla ja aseteltiin huolellisesti erilaisissa asennoissa näytteille kirkkosaleihin. Koudounaris on tehnyt korvaamatonta työtä tallentaessaan nämä nykyään piilossa olevat (jotkut on tungettu esim. kirkkojen romuvarastoihin) valokuviin todistamaan uskomattoman taidokasta kädenjälkeä.

Vaikka olisi mitä tahansa mieltä pyhäinjäännösten palvonnasta, on aivan selvää, että tällaiset kädentaidot ansaitsevat tulla muistettaviksi. Valokuvien lisäksi tekstissä on myös nähty vaivaa, eli jäännösten historia kerrotaan selkeästi, elävästi ja mielenkiintoisia yksityiskohtia hyödyntäen. Uskontojen historiassa kiinnostaa aina se, miten vahvasti tiettyihin asioihin halutaan uskoa: todisteita jäännösten henkilöllisyyksistä oli hyvin vähän, jos ei ollenkaan, mutta mikäs siinä kun katolisuus kerran tarvitsi vahvistusta. Toisaalta, mikä antoi protestanteille oikeuden määrittää, mikä katoliseen uskoon sopii ja mikä ei?

David Hempleman-Adams, Sophie Gordon, Emma Stuart - The Heart of the Great Alone: Scott, Shackleton and Antarctic Photography (2009)

Etelämantereen autiota maisemaa halkoo jättimäiset jäävuoret, joiden alapuolella ihminen näyttää mitättömältä. 1900-luvun retkikunnat ottivat mielettömän upeita kuvia matkoiltaan (virallisina kuvaajina Herbert George Ponting ja Frank Hurley), ja huolimatta kuvien yksivärisyydestä voi niistä aistia kimmeltävän hangen, kirkkaansinisen taivaan ja jäämuodostelmista heijastuvan auringon. Kuvat Scottin miesten viimeisistä hetkistä taas pysäyttävät: kasvoilta heijastuu ääretön väsymys ja pettymys, hartiat ovat painuneet kasaan ja näyttää siltä, että kukaan ei jaksa ajatella enää mitään. Toinen retkikunta on ehtinyt ensin. Eläimetkin muistetaan tallentaa: koira kurkistaa sille rakennetusta iglusta, suloisten pingviinien kuvista huokuu lämpöä ja hevoset seisovat tallissaan valmiina palvelukseen.

Kirjan teksti on aika pinnallista, mutta kuvat korvaavat aika hyvin sen puutteet. Aina välillä sitä unohtaa, millaisiin suorituksiin jo sata vuotta sitten yllettiin. Alkeellisilla kameroilla ja muilla välineillä saavutettiin jotain sellaista, jota ei voi nykyihminen käsittää. Osa ihmisistä ja eläimistä menehtyi matkalla, mutta nämä kuvat todistavat, ettei henkiä menetetty turhaan, koska hienojen maisemien lisäksi retkikunnilla oli suuri merkitys tieteen edistämisessä.

Jerry Thomas - The Bartender's Guide (1862)

Sitten vähän jotain kevyempää: drinkkiopas alan pioneerilta! Thomas popularisoi cocktailit Yhdysvalloissa ja oli tunnettu koreilevasta tyylistään sekä baarimikkojen esiintyjän elkeiden kehittämisestä. Olen viime aikoina ollut innostunut cocktaileista, ja vaikka en sinänsä ole ollenkaan kiinnostunut niiden teknisestä puolesta, olisi kuitenkin ihan kiva osata tehdä kotonakin jotain. Thomasin kirjan bongasin hyvään aikaan, koska se tarjoaa erinomaisen välähdyksen cocktailien historiaan ja herkullisia reseptejäkin löytyy vaikka kuinka. Mitat ovat virkistävästi vähän sinne päin, eli loraus sitä ja loraus tuota, niin hyvää tulee. Ei siis mennä ihan kemian puolelle. Kirjasta löytyy myös erilaisten siirappien ohjeet, jos haluaa tehdä kaiken alusta asti itse, eivätkä nekään niin mahdottoman vaikeilta vaikuta.

Tuohon aikaan baarimikoilla alkoi olla myös vähän luovaa silmää (ennen cocktailit koostuivat lähinnä sokerista sekä brandysta, ginistä tai viskistä). Nimet ovatkin sitten sen mukaisia: Philadelphia Fish-House Punch, Bimbo Punch, Sleeper, White Tiger's Milk, Locomotive jne. Alkoholittomiakin drinksuja löytyy niitä kaipaaville. Mikä parasta, kirja löytyy kokonaisuudessaan netistä! Aion silti ostaa tämän jossain vaiheessa omaan hyllyyn, jotta reseptikokeilut helpottuvat. West India Coupereehen tuleva jäätelö kuulostaa vähän enemmän namilta kuin Royal Punchin vasikanjalkahyytelö.

James Malcolm Rymer - Varney the Vampire (1845)

Osallistuu haasteisiin:  I Spy (Paranormaali) ja Klassikot
Toukokuu ei sitten loppunutkaan ihan mieltä ylentävissä tunnelmissa, koska vampyyritarina ei ollut niin herkku mitä odotin. Rymerin raapustus on niin sanottu 'penny dreadful', eli näitä jatkokertomuksia myytiin 1800-luvulla viikoittain pennin hintaan. Tarinat painettiin halvalle paperille ja ne oli suunnattu lähinnä nuorille työväenluokan kansalaisille, ja aiheet liikkuivat yleensä yliluonnollisessa tai rikollisten edesottamuksissa. Yleensä ylidramaattisuudesta on ollut itselläni hyviä kokemuksia, koska hyvin toteutettuna se voi olla hauskaa. Valitettavasti Varneyn tarina oli siitä toisesta päästä: kuivakka kertomus tylsästä vampyyrista, jonka kohtalo ei jaksa kiinnostaa sitten millään.

Alku oli lupaava goottilaisine tunnelmineen, mutta sitten lässähti ja pahasti. Varney on silti mielenkiintoisin hahmo (ainakin teoriassa), koska tämä on suurin piirtein ainoa, jolla on sielu. Muut henkilöt ovat kuin paperinukkeja (yksi jopa unohtuu kirjailjalta täysin matkan varrella!) eikä tarinassakaan kyllä ole mitään logiikkaa. Tekstiä on lavennettu kaikilla mahdollisilla keinoilla (koska siitähän saa silloin enemmän rahaa, jes!), joten joka välistä löytyy minitarinoita, joilla ei ole kerta kaikkiaan mitään tekemistä itse pääjuonen kanssa. Ehkä Rymerinkin kiinnostus lopahti jossain vaiheessa?

Samuel Taylor Coleridge - The Rime of the Ancient Mariner (1798)

Osallistuu haasteeseen:  I Spy (Ammatti)
En yleensä lue paljon runoutta, ja usein se jää etäiseksi tai en ymmärrä ollenkaan, mistä kulloinkin puhutaan. Viime aikoina olen ollut vähän onnekkaampi, ja olen huomannut, että jos runo iskee niin se iskee lujaa. Christina Rossettin Goblin Market on esimerkiksi upea ja runsas, eikä kuvituskaan jää yhtään kakkoseksi. Coleridge taas... Aluksi hankalalta tuntuvan arkaaisen kielen rytmiin pääsee kuitenkin lopulta mukaan. Se nielee jyrisevän meren syvyyksiin ja peittää suolan tuoksulla. Se vetää jalat alta ja saa tuntemaan albatrossin painon niskassa. Melodia tanssii meriolioiden ja henkien mukana. Kun merimiehet nousevat, on aika lähteä kotiin, mutta hetken aavemaisuus ei lupaa hyvää. Mieleen jää limaiseen vaaleanvihreään väriin kasteltu aavelaiva.

Tulkintoja runolle on varmaankin yhtä monta kuin on lukijaakin, ja paljon riippuu siitä, mitä runo saa tuntemaan (yksi mahdollinen tulkintavaihtoehto on kuitenkin selitetty aika selkeästi lopussa). Itse jättäisin kokonaan ajatuksen albatrossin Kristuksesta pois, koska se ei ota huomioon voimakasta luonnon läsnäoloa. Voisi siis päätellä, että pidän runoudessa kielikuvista, kielestä ylipäätään ja siitä, että se saa tuntemaan voimakkaasti. Metaforien liiallisuus saa vain pyörittelemään päätä.

Kuka murhasikaan rouva Holmin? - Terttu Autere (2014)

294 s.

Pankinjohtaja Halme ja rouva Viola Halme olivat lähteneet apteekkarin syntymäpäiväkutsuilta sen sijaan jo niin varhain, että päänsärystä ei seuraavana aamuna ollut pelkoa.  Viola Halmetta aikainen lähtö oli harmittanut.  Kun monta päivää etukäteen oli valmistautunut tuleviin kutsuihin, iloinnut siitä, että sai käyttää pääkaupungin arvostetuimmasta muotisalongista hankittua vierailupukua, antanut neiti Aran loihtia hiuksiin muodinmukaisen kampauksen ja kokeillut uutta huuliväriä, jota rouva Holm oli suositellut, kun sai tehdä näyttävän entreen apteekkari Hellmanin saliin ja kerätä herrojen ihailevia ja rouvien kateellisia katseita, niin sitten sitä iloa kesti vain muutaman tunnin.  Pankinjohtaja Halme oli antanut vaimolleen merkin ryhtyä hyvästelemään isäntäväkeä juuri, kun rouvien kielenkannat olivat kahvin ja liköörin voimin päässeet irralleen, kun parhaat juorut olivat vasta odottamassa.

Suomalaisessa 30-luvun pikkukaupungissa apteekkari Hellman pitää syntymäpäiväkekkerit, mutta samana iltana kemikaalikaupan omistaja Ester Holm murhataan liikkeessään ja kallis hajuvesipullo hajoaa pirstaleiksi lattialle.  Mitä on tapahtunut, sitä saapuu selvittämään lääninrikosetsivä Juhani Kuikka.

En ole suuri dekkarien ystävä, mutta agathachristiemäiset murhamysteerit ovat aina silloin tällöin nautittuina viihdyttäviä välipaloja.  Tulinkin uteliaaksi törmättyäni kirjastossa Autereen teokseen, koska sitä verrataan takakannessa Christieen ja tituleerataan "elegantiksi salonkidekkariksi".  Kaiken lisäksi tämä sopii käynnissä olevaan rikosteemaiseen lukuhaasteeseen, joten en kokenut menettäväni mitään vaan saavani ainakin viihdykettä helteen pehmittämille aivoilleni ja edistystä haasteisiin.

Christie-vertaus osoittautui kuitenkin epäreiluksi, koska en kokenut kirjaa rikoskuningattaren teosten lailla hallituksi ja tasapainoiseksi kokonaisuudeksi.  Ongelmat ovat jo ihan henkilötasolla, joka on harmi.  Henkilöiden tulisi olla tarpeeksi mielenkiintoisia ja jossain määrin myös arvoituksellisia, jotta lukijakin pääsee hyvin mukaan arvausleikkiin.  Niin kuin monet muutkin salonkidekkaristit, Autere luonnehtii henkilöitään vähillä vedoilla.  Tässä se ei kuitenkaan toimi, koska henkilöiden syvin olemus jää pimentoon, ja näin heistä ei jaksa oikein välittää tarpeeksi.

Sen lisäksi, että henkilöt ovat yhtä ja samaa harmaata massaa, kirjan toisteisuus alkoi puuduttaa puolivälissä.  Henkilöihin viitataan usein sekä etunimellä että sukunimellä, ja ammattinimikettäkin käytetään runsaasti.  Henkilögalleria on vähän turhankin laaja pysyäkseen kätevästi koossa, joten ehkä ammattia on käytetty apuna, jotta lukija pysyisi kärryillä kenestä milloinkin puhutaan.  Tämä ei ole kuitenkaan mielestäni tarpeellista, koska alussa on lista kaikista henkilöistä.  Ihmisen määrittäminen pelkän ammatin perusteella johtaa myös väkisin siihen aluksi mainitsemaani pinnallisuuden ongelmaan.

Miten sitten itse murhamysteeri toimii?  Kömpelöön ja hyvin äkkinäiseen loppuratkaisuun päädytään melkoisen jahkailun päätteeksi.  Poliisityö vaikuttaa löysältä:  todistajia kuullaan, mutta poliisien ajatustyö ei välity, sillä aikaa käytetään tarinallisesti epäolennaisiin seikkoihin.  Toisteisuutta on nimittäin myös juonen tasolla.  Proviisorilla on ehkä jopa hieman pelottava pakkomielle kollegaansa, jota toistetaan joka välissä.  Kuikalla on myös ajatuksissa eräs nainen, jota lukijankaan ei sallita unohtavan.  Naisten aseman korostuminen pikkukaupungissa olisi mielenkiintoista, mutta sekään ei valitettavasti kanna loppuun asti, koska sen iskostaminen lukijaan on epäluontevaa.

Kirjassa on toki pientä nostalgian tuntua ja kieli vaikuttaa realistiselta henkilöiden suussa.  Kyllä tämä siis varmasti joillekin toimii.  Valitettavasti tässä ei ollut ollenkaan odottamaani imua.  Toivottavasti joku kuitenkin kiinnostuu tästä kirjoitukseni perusteella, salonkidekkareita nimittäin ei voi koskaan olla liikaa.

*

Osallistuu haasteeseen:  Rikoksen jäljillä

Vincent van Gogh: hän rakasti elämää - Irving Stone (1934)

Lust for Life
489 s.

"Voi, Theo, kaikkien näiden katkerien kuukausien aikana olen työskennellyt pyrkien johonkin, koettaen kätkeä elämäni todellisen tarkoituksen, ymmärtämättä mitä tein!  Mutta nyt, kun asia on valjennut minulle, en enää koskaan menetä rohkeuttani.  Theo, voitko käsittää, mitä se merkitsee?  Näiden monien hukkaan menneiden vuosien jälkeen OLEN VIHDOINKIN LÖYTÄNYT ITSENI!  Minusta tulee taiteilija.  Tietysti minusta tulee taiteilija.  Minusta täytyy tulla.  Epäonnistuin kaikissa muissa yrityksissä, koska minua ei ollut luotu niitä varten.  Nyt vasta olen löytänyt tehtävän, jossa en voi epäonnistua.  Voi, Theo, vankilani on vihdoinkin avoinna, ja sinä aukaisit salvat!"

Sanon nyt heti suoraan, että en pitänyt tästä ollenkaan.  Pidin aikoinaan Pierre la Muren elämäkertaromaanista Punainen mylly (1950), jossa käsiteltiin koskettavasti taiteilija Henri de Toulouse-Lautrecin kamppailuja.  En silti ymmärrä elämäkertaromaanien tarkoitusta, koska itse luen mieluummin kunnollisen elämäkerran, jossa on objektiivisesti ja tarkasti käsitelty yksi elämä.  Ongelmani on sama historiallisten romaanien kanssa: missä määrin voi luottaa siihen, ettei kirjailija ole vääristänyt tapahtumia vaan on tehnyt taustatyönsä huolella?  Pitääkö lukijalla olla sokea usko siihen, ettei kirjasta opi vahingossa aivan vääriä tietoja?  Ehkä pitäisi vain opetella lukemaan romaaneja sellaisenaan, eli fiktiona.

Mikä tässä sitten mätti?  Luulen, että Stonen kertomus lipsahti tyylillisesti liian elämäkertamaiseksi.  Vaikka romaani perustuisikin tositapahtumiin tai todellisen ihmisen elämään, odotan silti kieleltä jotain.  Ei mitään väritöntä ja yksioikoista tapahtumien kertaamista, vaan oikeasti kunnollista romaania elävillä henkilöhahmoilla.  Van Goghin elämä kuitenkin oli erittäin mielenkiintoinen ja traaginen, koska tämä ei elinaikanaan saanut oikeastaan minkäänlaista arvostusta.

Aikakausi oli melko julma moderneille taiteen uudistajille, sillä ainoastaan sovinnaista taidetta pidettiin kauniina ja muiden räpellyksiä kauhisteltiin.  Kieltämättä monet perinteiset maalaukset ovat kauniita kaikessa taidokkuudessaan ja yksityiskohtaisuudessaan, mutta tietynlaisten maalaus- ja piirustussääntöjen painottaminen saa oloni epämukavaksi.  Sellaisessa taidekoulussa jollainen kirjassakin esiintyi voidaan ehkä opettaa piirtämään mallista ja tiettyjä perusasioita, mutta oikeaa lahjakkuutta ei niinkään.  Niin kuin kaikki voimme van Goghin maalauksista nähdä, perinteiset aikakauden säännöt muun muassa väreistä eivät paljoa tätä hetkauttaneet.  Maalaukset ovat rohkeine siveltimenvetoineen välittömästi tunnistettavissa van Goghiksi.

Kirjan suurin ongelma oli se, että tiedostin koko ajan lukevani pelkkiä sanoja, niiden takaa ei oikein löytynyt tunnetta.  Jopa kohdat, joissa kuvataan palavaa intohimoa maalaamiseen, kirjailijan kuvaustyyli on toteavaa ja huonolla tavalla vähäeleistä.  Intohimo puuttuu täysin, eikä se synny siitä, että kirjailija kuvaa vähän pensselillä sutimista ja kertoo pilvien olevan valkoisia.  Olisi ollut paljon hedelmällisempää, jos olisi sanottu muutakin kuin taiteilijan tehneen ahkerasti työtä.  Osasyynä tekstin tönkköyteen ja yksitoikkoisuuteen taitaa tosin olla suomennos, johon en oikein ihastunut (outoja sanavalintoja 90-luvun käännökseksi).  Välillä Stone käyttää kolmea pistettä, jotta lukija varmasti tajuaisi asian olevan joko tärkeä tai erikoisen järkyttävä.  Henkilöt jäivät ohuiksi ja persoonattomiksi.  Ulkonäön kuvaus oli kaiken lisäksi juuri sellaista mitä inhoan:  aina kun uusi tyyppi astuu näyttämölle, tarina katkaistaan käymällä läpi muun muassa henkilön kasvonpiirteet ja hiusten väri.  Kamalan irrallista ja kömpelöä.  Sinänsä mielenkiintoiset keskustelut taiteesta taas eivät istuneet henkilöidensä suuhun, vaan ne olisi voitu irrottaa kontekstistaan ja laittaa johonkin tietokirjaan tai esseeseen taiteen teorioista.

Kaiken kaikkiaan vähän harmittaa, että tuhlasin aikaani.  Olin silti elokuun iltoina jotenkin tosi takertunut tähän, koska opus kuitenkin toimi ihan kivana aivojen tyhjentäjänä päivän päätteeksi,.  En jaksanut lukea paljon muutakaan kun mietin liikaa luentojen alkua ja väänsin kurssien kanssa.  Joskus tämä on tällaista:  kirja ärsyttää sitä enemmän mitä pidemmälle lukee, mutta silti se on pakko lukea sinnikkäästi loppuun.

*

Suomentaja:  Raija Mattila

Helvetin talo - Richard Matheson (1971)

Hell House
301 s.

Se kohosi heidän edessään sumusta, valtava, uhkaavana häämöttävä talo.

-  Hirvittävä, Florence sanoi ja hän kuulosti milteipä vihaiselta.  Edith vilkaisi häntä.  -  Emme ole vielä edes menneet sisälle, neiti Tanner, Barrett sanoi.

-  Minun ei tarvitse mennä sisälle.  Florence kääntyi Fischerin puoleen, joka myös tuijotti taloa ja yhtäkkiä mies värähti.  Florence kurotti ottamaan häntä kädestä ja tämä puristi sitä niin lujaa, että Florence sävähti.

Barrett ja Edith katselivat usvan verhoamaa rakennelmaa.  Sumu sai sen näyttämään heidän tiensä tukkivalta rinteenjyrkänteeltä.  Edith nojautui yhtäkkiä eteenpäin.  -  Siinä ei ole yhtään ikkunoita, hän sanoi.

-  Hän muurautti ne umpeen, Barrett sanoi.

Fyysikko vaimoineen sekä kaksi meediota, joista toinen tukahdutti voimansa selviydyttyään edellisen kerran  tutkimusseurueen matkasta talon syövereihin, lähtevät tutkimaan saman kummitustalon paranormaaleja ilmiöitä ja mahdollisuutta kuolemanjälkeiseen elämään.  Palkkiona on satatuhatta dollaria muutaman päivän tutkimuksesta, ja pian yökyläläiset saavatkin kokea painajaisia koko rahan edestä.

Olen lukenut aiemmin Mathesonilta Olen legendan (1954), joka oli ihan viihdyttävä ja ajatuksia herättävä versio vampyyreiden kansoittamasta maailmasta, ja elokuva The Incredible Shrinking Man (1957) tarjosi niin ikään kelpo viihdettä, sillä kertaa pienen ihmisen näkökulmasta (heh heh).  Jättiläiskissakin oli söpö.  Tämä Mathesonin käsitys kummitustalokauhusta sen sijaan oli melko lupaavasta alusta huolimatta lähinnä hämmentävä kokemus.  Nimittäin kuolemansairaan miljonäärin antama tehtävä kuolemanjälkeisen elämän tutkimisesta rahapalkkiota vastaan lupaili, joskaan ei ihan hirveän hyvin kirjoitettua, niin ainakin vähän selkäpiitä karmivaa kummittelua.  No ei väkisin.

Jostain syystä kirjailija tuntuu kuvittelevan (enkä sano tätä nyt feministin roolissa vaan kauhun ystävänä), että (varsinkin naisten/naisten keskinen) äärimmäinen seksuaalisuus on paholaismaista ja sopii hyvin ihmisten pelotteluun tavallisten aaveiden sijaan.  Jaa.  Jotenkin ymmärtäisin jos olisi kyse 1800-lukulaisesta kirjasta, mutta ei tuo 1970-luvun tuotoksessa mene läpi.  Kyllähän tässä niitä poltergeist-ilmiöitäkin oli, mutta ne olivat niin haukotuttavan kliseisiä ja pitkälle venytettyjä ettei mikään kohta ollut lähelläkään karmaisevaa.

Loppua kohden mentiin itse asiassa pahempaan suuntaan, koska naurettavuuksiin asti yltyneet tapahtumat alkoivat jurppimaan jo aika pahasti.  Ylipitkät luennot parapsykologiasta (jäänteitä Mathesonin sci-fi -kirjoista?) sekä Lionel Barrettin raivostuttava itsepäisyys ja ylimielisyys eivät auttaneet asiaa.  Olisin varmasti keskeyttänyt kirjan, jos se olisi ollut yhtään paksumpi (suomalaisessa painoksessa on siis 212 sivua), mutta olin loppuratkaisun suhteen utelias.  Eipä ollut millään tasolla tyydyttävä ratkaisu.  Oikea antikliimaksien antikliimaksi.  Jäi myös häiritsemään se nykyajan kauhuelokuvienkin vitsaus, eli henkilöt tekevät käsittämättömiä ratkaisuja menemällä juuri sinne minne ei pitäisi.

Tässä kohtaa huomauttaisin sen verran, että kliseinen kummittelu ei välttämättä ole paha asia, eikä latteasta pelottavuuden asteesta voi syyttää aina kirjan ikää (eli kaikki kummittelun muodot on muka nähty jo niin monessa kirjassa ja elokuvassa, joten ne eivät onnistu pelottelemaan samalla tavalla).  Nimittäin yksi lempikirjoistani, Shirley Jacksonin The Haunting of Hill House (1959), on uskomattoman taidokas psykologinen kauhukertomus, josta riittää tulkittavaa ja jonka kirjoittamisajankohta näkyy vain viehättävyydessä.  Se on kirjoitettu ihanasti, se sai kiroamaan päätöstäni lukea se puolenyön jälkeen, mutta ennen kaikkea se on tasainen kokonaisuus hienolla ja monitasoisella päähenkilöllä varustettuna.  Utuinen ja oikeasti karsean pelottava, eikä elokuvaversiokaan kauaksi tuosta runollisuudesta ole pudonnut.  Eihän myöskään unohdeta Hohtoa (1977), eihän?

Huoh.  Taidanpa tästä siis lähteä halailemaan Jacksonin kirjaa ja toivomaan lukupinoon jotain edes välttävän hyvää kirjaa.

*

Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit - Charles Dickens (1836)

The Pickwick Papers
784 s.

It is the fate of most men who mingle with the world, and attain even the prime of life, to make many real friends, and lose them in the course of nature. It is the fate of all authors or chroniclers to create imaginary friends, and lose them in the course of art. Nor is this the full extent of their misfortunes; for they are required to furnish an account of them besides.

Luin tämän jo muutama päivä sitten, ja aioin jättää kirjoittamatta tästä tylsimyksestä, mutta koin sittenkin parhaimmaksi varoittaa lukijatovereitani.  Jos et ole vielä tutustunut Dickensiin, suosittelen välttelemään tätä viimeiseen asti.  Tai ehkä joku voi tästä pitääkin, Goodreadsin enemmistö ainakin kehui tämän huumoria.

Niin kuin jo varmasti päättelitte, en ole samaa mieltä.  Dickens on yksi lempikirjailijoistani, mutta tämähän oli oikea pohjanoteeraus!  Joidenkin mielestä esikoisromaanille pitäisi antaa armoa, mutta jos kirja on huono niin se on huono, ihan sama onko ensimmäinen vai kymmenes romaani.  Tyylihän voi tietysti kehittyä aina parempaan suuntaan, ja mielipiteet ovat aina mielipiteitä.  Koen myös ensin velvollisuudekseni ilmoittaa, etten todellakaan lukenut tiiliskiveä loppuun.  Yritin löytää tästä sitä tuttua Dickensin viehätysvoimaa, mutta luovutin puolenvälin tienoilla.  Koettakaa siis suhteuttaa tämä postaukseni tuohon tietoon.

Sketches by Boz -tarinakokoelma menestyi hyvin, ja sen ansiosta nuorta kirjailijanalkua Dickensiä pyydettiin kirjoittamaan tarina Robert Seymourin kuvituksiin.  Pian osat kuitenkin vaihtuivat, ja Dickensin kertomuksesta tuli pääasia.  Tarinassa Pickwick-kerhon jäsenet matkustavat ympäri Englantia joutuen erilaisiin kommelluksiin, ja tavaten aina välillä erilaisia ihmisiä, jotka kertovat kerhon arkistoja varten tarinoita.  Seikkailujen episodimaisuus jäi häiritsemään, ja se ettei tarinan kulku kehity mihinkään, koska mikään tapahtuma ei oikeastaan liity mihinkään.

Olen lapsesta asti vihannut Tyyris Tyllerö -hahmoa (voi kun olisin saanut kopauttaa sen muurilta alas!), ja kirjan hahmot jossain määrin muistuttivat tätä raivostuttavaa kananmunaheppua.  Pidän Dickensin leikittelystä kielellä ja ihmisten ominaisuuksilla sekä pienistä huumoriripauksista, mutta tässä hahmot olivat aivan liian karikatyyrimaisia omaan makuuni.  Vuoden 1952 filmatisoinnin julistekin näyttää siltä, ettei minua henkilökohtaisesti voisi kiinnostaa yhtään vähempää!

Jälkimauksi jäi puisevuus.  Ehkä Dickens yritti liikaa olla hauska, jonka vuoksi tästä kirjasta joko pitää tai ei pidä.  Totta kai asiaan on vaikuttanut se, että kuvitukset olivat jo valmiina, joten ihan mitä tahansa ei voinut kuitenkaan keksiä.  Vasta myöhemmissä romaaneissa herra on löytänyt oman äänensä, ja oikeastaan joitakin perusteemoja näkyy jo tässä ensimmäisessä, mutta toteutuksesta en pitänyt yhtään, vaikka romaanin tausta onkin iso osa sen ominaisuuksia.

*

Osallistuu haasteeseen:  1800-luvun kirjat

Sofien valinta - William Styron (1976)

Sophie's Choice
632 s.

Lähestyessäni nyt ulko-ovea näin heidät molemmat painautuneina tiukasti toisiaan vasten yhtenä ainoana hämäränä ääriviivana vasten vaaleanpunaista käytävää, johon katossa killuva, miltei kokonaan ympäriinsä lenteleviin yöperhosiin peittynyt neljänkymmenen watin lamppu levitti kalvasta valohämyään.  Näkymää hallitsi pituutensa ja voimasta ansiosta Nathan, leveäharteinen voimanpesä, komeutensa kruununa yhtä mustanpuhuva hiuskuontalo kuin jollain siouxilla.  - -  Hän piteli Sofieta tiukasti kiinni käsivarresta, ja Sofie kyyristeli hänen hyökkäyksensä edessä kuin myrskyn tuiverruksessa värähtelevä ruusunnuppu.

Puolalaissyntyinen Sofie joutuu tekemään keskitysleirillä vaikean valinnan, joka varjostaa tämän koko myöhempää elämää.  Stingo, nuori kirjailijanalku Yhdysvaltain syvästä etelästä, joutuu kesällä 1947 keskelle Sofien ja juutalaisen Nathanin myrskyistä suhdetta muutettuaan New Yorkin juutalaisyhteisön keskelle Brooklyniin.  Lopulta Sofien valinta vaikuttaa kaikkien kolmen kohtaloon.

Joskus tulee vastaan kirjoja, jotka muistuttavat miten taannoinen päätökseni opetella jättämään kirja kesken jos siltä tuntuu oli tosiaankin hyvä.  Sinä aikana kun yrittää tarpoa huonon kirjan lävitse, jää monta elämystä kokematta.  Varsinkin tällaisen tiiliskiven ollessa kyseessä.  Tarina olisi periaatteessa ollut todella hyvä, mutta toteutus ei toimi ollenkaan.  Styronin proosa hukkuu täysin polveilevan juonen alle.  Aivan liian montaa teemaa yritetään käsitellä samaan aikaan, onnistumatta kuitenkaan yhdistää niitä.

Materiaalia olisi usean romaanin verran:  juutalaisvastaisuus, syvän etelän rasismi ja orjuus, holokausti, mielisairaus, riippuvaisuus, syyllisyys, seksuaalisuus (joka yritetään kytkeä jokaiseen teemaan niin ettei siinä ole enää mitään järkeä) jne.  Nyt tuntui siltä, että Styronilla oli monta hyvää ideaa ja päätti heittää ne kaikki samaan kasaan.  Loppujen lopuksi Sofien tekemän valinnan paljastuminen ei enää jaksanut kiinnostaa, mikä kenties kertoo enemmän kuin mikään muu.  Mitä henkilöihin tulee, Nathan oli oikeastaan ainoa mielenkiintoinen, ja olisin tavallaan toivonut että tälle olisi annettu tilaa jossain vähemmän tukahduttavassa ja rönsyilevässä tarinassa.

*

Osallistuu haasteeseen:  Kirjallinen maailmanvalloitus (New York)